The Project Gutenberg eBook ofKurjat I: FantineThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kurjat I: FantineAuthor: Victor HugoTranslator: Vihtori LehtonenRelease date: January 5, 2015 [eBook #47876]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJAT I: FANTINE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kurjat I: FantineAuthor: Victor HugoTranslator: Vihtori LehtonenRelease date: January 5, 2015 [eBook #47876]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kurjat I: Fantine
Author: Victor HugoTranslator: Vihtori Lehtonen
Author: Victor Hugo
Translator: Vihtori Lehtonen
Release date: January 5, 2015 [eBook #47876]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJAT I: FANTINE ***
Produced by Tapio Riikonen
Fantine
Kirj.
Ranskasta (Les Misérables) suomensi Vihtori Lehtonen
Helsingissä 1908,Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa.
Viipurissa 1908,Viipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.
Victor Hugo
Ensimmäinen osa. Fantine I.
Ensimmäinen kirja: Eräs hurskas mies.
1. Herra Myriel.2. Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.3. Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.4. Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.5. Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.6. Ketä hän käytti talonsa vartijana.7. Cravatte.8. Viisaustiedettä viinilasin ääressä.9. Sisar kertoo veljestään.10. Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.11. Varjoa.12. Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.13. Mitä hän uskoi.14. Mitä hän ajatteli. Viimeinen sana.
Toinen kirja. Lankeemus.
1. Matkapäivän ilta.2. Varovaisuus neuvoo viisautta.3. Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.4. Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.5. Yön rauha.6. Jean Valjean.7. Epätoivo.8. Öisellä ulapalla.9. Uusia vääryyksiä.10. Herännyt mies.11. Mitä hän tekee.12. Piispa toimii.13. Pikku-Gervais.
Kolmas kirja. Vuonna 1817.
1. Vuosi 1817. 2. Neljä paria. 3. Neljä ja neljä. 4. Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa espanjalaisen laulun. 5. Bombardan ravintolassa. 6. Luku, missä lempi lekkuu. 7. Tholomyèsin viisaus. 8. Hevosen kuolema. 9. Hauskan leikin hauska loppu.
Neljäs kirja. Kun uskoo, niin usein menettää.
1. Äiti tapaa äidin 2. Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu 3. Leivonen
Toinen Osa. Fantine II.
Viides kirja. Perikatoon kulkemassa.
1. Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.2. Madeleine.3. Laffitten pankkiin talletetut rahat.4. Herra Madeleine surupuvussa.5. Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.6. Ukko Fauchelevent.7. Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.8. Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangiasiveyttä edistääkseen.9. Rouva Victurnienin menestys.10. Menestyksen seurauksia.11. Christus nos liberavit.12. Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.13. Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.
Kuudes kirja. Javert.
1. Lepo alkaa. 2. Miten Jeanista voi tulla Champ.
Seitsemäs kirja. Champmathieun juttu.
1. Sisar Simplice.2. Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.3. Myrsky ihmissielussa.4. Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.5. Puolapuut.6. Sisar Simpliceä koetellaan.7. Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.8. Helppo pääsy istuntosaliin.9. Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.10. Kieltämis-järjestelmä.11. Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.
Kahdeksas kirja. Jälkimainingit.
1. Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa. 2. Fantine on onnellinen. 3. Javert on tyytyväinen. 4. Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliseensa. 5. Sopiva hauta.
Ainoastaan maanmiehensä Shakespearen asettaa englantilainen henkevä runoilija ja arvostelija Swinburne koko maailmankirjallisuudessa Hugon edelle, monien muitten tekemättä tätäkään poikkeusta. Vertauksiakin varoessa täytyy sanoa, että Hugo on Ranskan loistavin nero ja menneen vuosisadan kaikkein etumaisia miehiä mihin maahan nähden tahansa. Ei ole ainoankaan kirjailijan kuolonviestiä kuultu koko yhteiskunnassaan niin pohjattomalla maan surulla ja vainajan suuren elämäntyön kunnioituksella, kuin keväällä 1885 Ranskassa hänen. Ylväänä aatteen miehenä, isänmaan ja yhteiskunnan asian leimuavana ajajana, vääryyden vastustajana ja onnettomien lohduttajana hänestä oli kansalleen ylennyt profeetta moinen, että hän päätään korkeampana aikansa lukuisia suuruuksia vallitsi kuninkaana, jonka asema oli yksi ja ainoa, saavuttamaton, kaikkien piirien ja ryhmien tuntema. Loistavana runoilijana, näytelmäkirjailijana, suurten romaanien sepittäjänä, historioitsijana ja filosofina hän oli samalla sanan täydessä merkityksessä suuri ihminen ja kansalainen, ylhä personallisuus, jommoisia kansat eivät useasti saa mainehikkaiksi muistoiksensa.
Karkotetun kuningassuvun puoluelaisten noustessa vallankumouksen luomaa tasavaltaa vastaan tutustui hallituksen upseeri Hugo onnetonta Vendéen kapinaa kukistamassa ollessaan erääseen vastustajain riveihin lukeutuvaan neitoon, nantesilaisen laivanvarustajan tyttäreen Sophie Trébuchetiin. Molemmin puolin syttynyt rakkaus ei voinut onnelliseen liittoon johtaa. Miehen ura vei loppumattomiin sotaretkiin, tasavallan palveluksessa ja lopulta napoleonilaisena kenraalina, sellaisen asian edestä, jota vaimo sydämestään vihasi. Vuosien kuluessa oli vaimo kahdesti lyhyen aikaa miehensä luona ulkomailla, mies poikkesi harvoin kotona, ja nuoren Victorin 13-vuotiaana ollessa vanhemmat suorastaan erosivat.
Tämä parikunta ei ainoastaan kansalaisina ollut auttamattomassa ristiriidassa: Sophie Hugo ei muutoinkaan luonteeltaan soveltunut sotilaan puolisoksi. Hän oli mitä uutterin kirjallisuuden harrastaja, lueskeli päivät päästään, syventyi järkeileviin mietiskelyihin, kaipasi suljetun seurapiirin hiljaisuutta, noudatti poikkeuksetonta järjestystä kaikessa, inhosi matkoja eikä ihaillut luonnon muotorikkautta. Seurauksena hänen lujasta luonteestaan ja toisen ripeästä toimintahalusta koitui avioliitosta voimien mittely, kumpainen puolisoista saisi vallatuksi lapset, kolme poikaa, joista Victor oli syntynyt 26 p. helmik. 1802 Besançonissa, maan itäosassa. Äidin tarmo tietysti voitolle pääsi, isän niin harvoin saadessa edes nähdä poikiaan. Pojista piti tulla uskollisia kuningaspuoluelaisia, ollakseen turvatut isän yrityksiltä saattaa heidät sotilas-uralle, ja heidän alakseen tuli äidin henkisten harrastusten koitua. He saivat mielinmäärin ahmia kirjallisuutta, ja äiti väsymättömästi opasteli heitä harjottamaan omaa kirjallista sepittelyä. Jo aikaisin ilmenivät Victorin runolliset lahjat, mutta verrattain hitaasti kehittyi niistä itsenäistä, omakohtaista luovaa voimaa. Tämä seikka saa selityksensä ympäristön laadusta: hän vietti haaveilevan nuoruus-ijän alkukauden erään entisen pariisilaisluostarin hiljaisessa piirissä, ja äidin kaikessa hellyydessään jäykkä sävy, järkähtämätön sääntöily sekä liiallinen järkeily ja luennoiminen kykeni siinä ohjaamaan nuorta mieltä tapaan, joka ei omintakeisuudelle sijaa suonut.
Mutta vaikka hän 19-vuotiaana, äitinsä kuollessa, olikin pysyväisesti runoilijaksi kehittynyt, ei Napoleonin suuri ilmiö ja isän loistavat teot nyt voineetkaan olla viehättämättä hänen mieltään. Ja niin kävi, että kun nuori Hugo Napoleonin aikana ihannoitsi bourboneja, hän bourbonien valtaan päästyä näki Ranskan suuruuden mainehikkaimman kauden tuossa menneessä, jota vastaan äiti oli hänen mieltään kaikin tavoin kasvattanut. Isä voitti poikansa mielen täydellisesti puolelleen, vaikka he tapasivat toisensa vasta Victorin mentyä naimisiin 1822 ja lopullisesti valittua oman elämän-uransa. Jättiläisromaaninsa "Kurjien" 'Marius'-nimisessä osassa Hugo kuvailee tätä vaihdosta. Helposti ymmärrettävistä syistä hän muuttaa isänsä ja äitinsä elämänvaiheet toisiksi; mutta äitinsä puolueesta isän puolueeseen siirtyvä Marius on tekijä itse ja Mariuksen äidin seurapiiri tekijän ensi nuoruuden tuttavia. Teoksessa lausutaan aivan oikein, että kuvaus Mariuksen kääntymisestä on kokonaisen sukupolven tunnustus — se ei ole ainoastaan Hugon itsensä.
Hugon aikaisimmalla tuotannolla on suuressa määrin poliittinen kuningasmielinen leima. Hän alkoi runoilla ihan lapsena; jo kolmentoista ikäisestä hän sepitteli tuotteliaasti ja osotti hämmästyttävää kypsyyttä. Aikaisimmat tuotteet ovat sen ajan suosimaa kuivaa opetusrunoutta ja isänmaallisia suurisanaisia tilapäispurkauksia, joukossa hiukan lemmenlyriikkaakin sen johdosta, että Hugo äitinsä kuollessa ei ollut saada morsiamensa vanhempain suostumusta aiotulle avioliitolleen — mutta jo kuuluisuutta saaneen nuoren runoilijan asema ei silti ollut sen utalampi, kuin että tämä kaihokkuus tuntuu jokseenkin teennäiseltä. Alaikäisenä hän jo sai valmiiksi jonkun draamankin sekä kaksi suurta romaania! Nämä suorasanaiset teokset ovat pelkkää toimintaa; kullakin henkilöllä on yksi ainoa luonnepiirre; tapaukset liikkuvat suurenmoisen kaameilla, jopa pöyristyttävilläkin näkymöillä; mielikuvitus kiitää vauhkona yli maitten ja mantereitten, jännityksen, vaaran ja hirmun parissa, romanttisissa ympäristöissä. Jälkimäisessä romaanissa (Han d'Islande) kohoaa hillitön luomistarmo ja kuumeellinen mielikuvitus huippuunsa, luoden kaiken mahdottoman ja teennäisen ohella mahtavan runollisia kuvauksia ja kyeten etenkin hirviöitä maalaamaan mitä tenhoavimmalla voimalla. Ellemme ota lukuun koko tämän aikaisemman tuotannon sittemmin toiseksi muuttunutta pohjasävyä — pursuavaa kuningasmielistä haaveilua ja marttyyriuden ihailua — on siinä havaittavissa Hugon kaikissa tuotteissa ilmenevä järjestelmällinen rakenne, joka estää hurjaa haaveen lentoa pääsemästä rajattomiin, ja taipumus dramaattisten kohtausten sovittamiseen mahdollisimman tehoaviin ulkonaisiin olosuhteisiin.
Suorasanaisiin sepityksiinsä sai Hugo vaikutusta Walter Scottin historiallisista romaaneista. Hänen mielipiteissään miehen-ijän alkuvuosina tapahtunut käänne johtui kait myös osaltaan siitä romanttisesta liikkeestä, jota Scott yhtenä Englannissa edusti ja joka etäisistä maista, ihmeellisistä oloista, tahi oman maan historiasta menneeltä ajalta etsi aiheita mielikuvituksen vapaasti loihdittavaksi tenhoisen salaperäisyyden tahi sankarillisen maine-elämän hohteeseen. Napoleon oli sellainen merkillinen suuruus, taistelun, miehuuden ja ritaruuden jälleensyntynyt edustaja, että romanttinen luonne häneen väkisinkin viehättyi. Hän ja keskiaika ovat nyt Hugon tärkeimpiä aloja, joilla hän saavuttaa itsenäisen ryhtinsä. Kahdennen- ja seitsemännenkolmatta ikävuotensa välillä runoilemissaan oodeissa ja balladeissa Hugo vasta ilmeni omintakeisena ja suurena runoilijana, joka ihan ihmeellisellä voimalla valtaa sydämet. Sillä hän tajuaa nyt ihmisen sielussa aina väijyvän ristiriidan; kaikki on muuttuvaista, ihmisetkään eivät ole pysyväisiä eivätkä yhtenäisiä, heissä on hyvää ja pahaa, he taistelevat ja kärsivät alituiseen; kauneus ja rumuus, hyve ja pahe, rakkaus ja viha kulkevat elämän taistelussa vierekkäin. Lapsuuden ja nuoruuden vastakkainen ihanne selkisi hänelle nurjaltakin puoleltaan, näyttäen ettei mikään maallinen loiste ole varjojansa vailla — ei kuningasvallan eikä Napoleonin.
Tähän aikaan Hugo tutustui Shakespeareen, romanttisen näytelmän ainiaan saavuttamattomaan mestariin. Jos hän jo oli viehtynyt vastakohtien sovittamiseen vaikuttaviin olosuhteisiin — siihen suuntaan hän oli erityisesti täydentänyt molempia nuoruudenromaanejaan jälkeenpäin — niin sai hän Shakespearessa nähdä, että draama oli sopivin muoto tässä suhteessa, romanttisen teorian mukaan, jolloin siinä huvi- ja murhenäytelmä punoutuvat toisiinsa, sankarin syvintä sieluntuskaa seuraa narrin ilveily. Noustessaan Ranskan romanttisen liikkeen johtajaksi — tämä liike on kirjallisuudenhistoriassa ylen merkillinen kapina, vallankumous, piintyneitten käsitysten mullistus, jonka laatua emme tässä edes voi yrittää määritellä — Hugo loi sarjan mitä huomattavimpiadraamoja, joissa ennen kaikkea muuta esiintyy yksi romanttisuuden tunnus: täydellisen itsenäisyyden vaatiminen taiteilijalle vapautua sovinnaisista kaavoista. Ensimäisenä ilmestyi "Cromwell", varustettuna suuremmoisella esipuheella, jolla Hugo 25-vuotiaana määritteli ne ohjeet, joiden pohjalla hän runoili ja eli koko kuusikymmenvuotisen toimintakautensa tämän perästä, ja jolla hän kukisti koko n.s. klassillisuuden suunnan kirjallisuudessa. "Marion de Lorme" käänsi yhä enemmän huomiota puoleensa, kunnes heti perästäpäin "Hernani" aiheutti tavattoman myrskyn, joka muodostui käännekohdaksi ranskalaisessa runoudessa. Sen jälkeen hän oli toiselta puolen suoranaisella hurmiolla jumaloitu johtaja, toisaalta vanhan suunnan kannattajain katkerain hyökkäysten maalitaulu. "Kuningas huvitteleikse", "Lucretia Borgia", "Maria Tudor", "Angelo", Ruy Blas jatkoivat väsymättömän kynän loistavaa sarjaa. Nämä draamat ovat unohtumattomia; niistä jää ainiaaksi mieleen erikoinen kauneuden, jylhyyden, soinnukkuuden ja voiman tunnelma, joskin tekijä tätä luodakseen liiaksikin käyttää jokaista mahdollista seikkaa tehon lisäämiseen, joten näyttämösuhteet useasti ovat epätodellisia ja henkilöt ylimalkaan liian pingottuneeseen sävylajiin muovattuja. Rohkeita aatteita, suuremmoisia, järisyttäviä ilmiöitä niissä runoilija pitelee leimuavalla kiihkolla.
Ja samaan aikaan hän hoiteli muitakin tuotannon aloja. Kokoelma "itämaalaisia runoja", kreikkalaisten vapaustaistelun mailta, kiehtoi mieliä harvinaisen kauneilla kuvillaan; proosateos "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä" kohdistuu kuolemanrangaistusta vastaan ja puhuu säkenöivää kieltä yhteiskunnan poloisinten puolesta; "Notre Dame-kirkko Pariisissa" on keski-ajan romanttisen mielenkiinnon merkillinen tuote, romaani, jossa Hugo vastakohtien vaikutukseen luottavan teoriansa mukaan esittää mitä merkillisimmän ryhmän yksilöitä, joitten kohtalot olojen pakosta yhtyvät yhteiseksi tuhoksi. Kaiken muun ohessa Hugo herkeämättä sepitteli lyyrillisiä tunnelmarunoja — 1830-luvulla ilmestyi neljä eri kokoelmaa — joissa on tuo sama tenho kuin hänen kaikessa tuotannossaan: ihmeellinen suuruus, joka saa hänen sanansa merkitsemään jotakin syvällisempää kuin kenenkään muun, ja verraton muodon taituruus.
Valtio ja yhteiskunta saa Hugon teoksissa tärkeän sijan, ja niin onkin luonnollista, että hän kirjallisen maailman piiristä vähitellen siirtyy toimivaksi politikoksi, samoihin aikoihin kun hänet vihdoinkin v. 1841 valittiin Ranskan-akatemiaan kaikesta häiritsevästä omintakeisuudestaan ja kapinallisuudestaan huolimatta. Kolmessa vuodessa tuli hänestä pääri ja tämän ylimysarvonsa perusteella eduskunnan ylähuoneen jäsen. Hän ei tietysti voinut olla mikään käytännöllinen valtiomies; kuohuvan haaveellisuuden täyttämä kiihkomieli näki kaiken vain suurin piirtein eikä osannut ottaa lukuun luonnollisia rohkeitten unelmien esteitä. Mutta olosuhteet saivat hänet kerrassaan huomattuun asemaan. Vuoden 1848 vallankumous teki Ranskasta tasavallan. Miehenä, joka ainiaan menetteli mielensä mukaan, Hugo ei aluksi yhtynyt tämän vallankumouksen riemuun, ei antaunut joukkojen matkaan, kun ei mielestään nähnyt ajan tulleen tälle keikaukselle. Hän liittyikin vanhoillisiin ja valittiin eduskuntaan oikeiston miehenä. Siitä hän siirtyi vasemmistoon ja kohosi tasavaltalaisten tulisimmaksi puoltajaksi, kun hänen ennen kannattamansa Louis Bonaparte valmisteli 1851 vuoden vallankumousta, jolla hän toimitti itsensä presidentistä keisariksi. Suunnattomalla uhmalla hän käytti kaiken tulisen puhelahjansa näitä suunnitelmia kaataakseen, vapauden ja edistyksen puolesta uutta virkavaltaisuuden, sorron ja pimeyden taantumuskautta vastaan. Lopputuloksena oli — kahdenkymmenen vuoden maanpako, ja se merkitsee todella ääretöntä muutosta kuumaveriselle isänmaanmiehelle, joka puoli vuosisataa on mitä likeisimmin liittynyt kansansa asioihin ja itsensä sen maaperään kiinnittänyt.
Kahdessa merkillisessä proosateoksessa Hugo värisyttävästi kuvailee tämän viimeisen vallankumouksen historialliset olosuhteet. Ei ole maailmassa ketään olentoa niin perinpohjaisella, armottomalla mestaruudella suomittu kuin keisari Napoleon Kolmatta näissä ja "Kuritus"-nimisessä runokokoelmassa, jota kaikista sensuurikeinoista huolimatta levisi kautta maan, tehden Hugon nimen tunnetuksi jokaisessa ranskalaisessa mökissä.
Hugo työskenteli nyt maailmasta erillään ollessaan ihan herkeämättömästi. Hänen vastanaidun tyttärensä kuolema, hänen koko elämäntyötään uhkaava vallankumous ja isänmaan menetys ovat lähtökohtana tälle uudelle tuotantokaudelle. Näiltä pitkiltä vuosilta on hänen kypsin tuotantonsa. Siihen kuuluu suuremmoisia runoteoksia, joissa surujen ja kärsimysten kirkastama tulisielu pohtii elämän arvotuksia, kaiken inhimillisen pienuutta, katoavaisuutta, ristiriitaisuutta, löytäen lohdutuksensa kaikkivallan tutkimattomista teistä, luottamuksesta siihen sisäiseen ääneen, että kerran koituu rauha, ja tulkiten sielunelämäänsä tavalla sellaisella, joka hänestä on tehnyt suuren lohduttajan miljonille raskautetuille ja toivottomille. Näiltä ajoilta ovat myös hänen suurimmat romaaninsa lähtöisin.
"Kurjien" ensimäinen osa on kirjotettu jo v. 1848 ja seurasi tekijää käsikirjotuksena maanpakoon. Siellä se laajeni jättiläisteokseksi köyhälistöstä, jota yhteiskunnallinen säälimätön kaavamaisuus polkee kurjuuteen ja syöksee vankiloihin. Vankilain kaameus oli Hugon mieltä jo ammoin järkytellyt; onnettomien, maailmasta suljettujen puolesta oli hän jo useasti kirjottanut; mutta nyt hän nousee vaatimaan täyttä kumousta, luomaan uuden pohjan inhimilliselle elämälle. Verrattomalla voimalla asettuu hän selvittämään, että onnettomilla onoikeuskohota kurjuuttaan vastaan. "Kurjiin" on Hugo liittänyt paljon tosi-elämästä otettuja kohtia, ja teos kiinnittää mieliä suorastaan tenhoovasti sekä päähenkilöittensä että vaihtelevien näkymöittensä ja niinhyvin valtavan runollisten kuin liikuttavien ja jännittävien kohtaustensa kautta, puhumattakaan aatteellisesta suuruudesta ja mestarillisesta johdonmukaisuudesta. Muutamien draamojen lisäksi on se nyt ainoa suomalaisellekin yleisölle tarjolla oleva Hugon teos, ja ansaitsee sijansa käännöskirjallisuudessamme etumaisina.
Maanpaon yksinäisyys painoi yhä suuremmassa määrässä leimansa Hugon ehtymättömään tuotantoon. Siinä ilmenee katkeruutta ja tuskaa, ihmisen voimattomuuden masennusta, kuten "Meren työskentelijät"- ja "Hymyilevä mies"-nimisissä merkillisissä mielikuvitusromaaneissa ja inkvisiittori Torquemadaa käsittelevässä draamassa. Laaja uskonnollis-filosofinen, inhimillistä elämää suurin piirtein pohtiva moniosainen runoteos "Vuosisatojen legenda" sekä runoelmat "Saatanan tuho" ja "Jumala" sekä useat lyyrilliset kokoelmat ovat jatkona hänen työlleen maanpaossa ja saksalais-ranskalaisen sodan aikana sieltä palattua. Heikentymättömänä kuvastuu niissä suuriaatteinen runoilijasielu.
Koko elämänsä ajan otti Hugo innokkaasti osaa kansallisiin ja humaanisiin kysymyksiin kautta koko maailman. Björnson, Tolstoi, Zola y.m. ovat nykyaikana seuranneet hänen esimerkkiään siinä. Hänen rohkeat, leimuavat sanansa kajahtelivat kaikkien vallanpitäjien korville, sytyttivät miljoonia sydämiä. Isänmaahan palattuansa hän tietysti heti joutui politiikan pyörteisiin, mutta vetäytyi kuitenkin vähitellen rauhaan, viettäen vanhuutensa ihailtuna ja jumaloituna kuolemaansa 22 p. toukok. 1885.
"Kaikkialla Ranskan kirjallisuushistoriassa 19:nneltä vuosisadalta kohtaa Victor Hugon. Hän on kuin tuomiokirkko, joka vallitsee kaupunkia. Missä tahansa liikkuukin kaupungilla, näkee kirkon, kunnes se lopulta tuntuu olevan jokaisen kadun päässä", lausuu hänestä kirjallisuushistorioitsija Poul Levin, jonka esitystä olemme seuranneet ylläolevissa vajanaisissa piirteissä miehestä, jonka tuotantoa ja merkitystä käsittelevät teokset täyttäisivät kokonaisen kirjaston.
Suomentaja.
Niin kauvan kun on olemassa lakien ja tapojen luoma yhteiskunnallinen kirous, joka keskellä sivistyksen uhkeinta kukoistusta sytyttää ehdoin tahdoin loimuamaan helvetin liekit, ja joka muuttaa ihmiskunnalle tuhoa tuottaviksi jumalaisen salliman aivoitukset; niin kauvan kun ovat vielä ratkaisematta vuosisatamme kolme ongelmaa: miestä häväistään ryysyköyhälistön nimellä ja asemalla, nainen syöstään kadotukseen ja viheliäisyyteen nälän voimalla, lasta kidutetaan pimeyden ja yön kauhuilla; niin kauvan kun yhteiskunnallista tukehtumista eräissä ilmakerroksissa voidaan katsoa mahdolliseksi; toisin sanoen ja katsoen asiaa avarammalta: niin kauvan kun maan päällä löytyy tietämättömyyttä ja kurjuutta, niin kauvan eivät kirjat sellaiset kuin tämä voi olla hyödyttömiä.
Hauteville-House, 1862.
Victor Hugo.
1.
Herra Myriel.
Vuonna 1815 oli herra Charles-François-Bienvenu Myriel Dignen piispana. Hän oli noin seitsemänkymmenenviiden vuotias vanhus; Dignen piispan virkaa hoiti hän vuodesta 1806.
Vaikk'ei tämä yksityiskohta millään tavoin koske kertomuksemme pääjuonta, ei se sentään liene vallan hyödytönkään, sen nojalla kun voimme esittää kaikki mahdollisimman tarkkaan, jopa kertoa tässä ne huhut ja juorutkin, joita hänestä kierteli hänen saapuessaan hiippakuntaansa. Osuttiinpa sitten oikeaan tai väärään, se mitä ihmisistä puhutaan, on usein yhtä tärkeää heidän elämässään ja etenkin heidän kohtalonsa muodostumisessa, kuin se, mitä he todellisuudessa tekevät. Herra Myriel oli erään Aixin oikeusneuvoksen poika: virka-aatelia siis. Kerrottiin, että hänen isänsä, joka toivoi pojastaan virkansa perijää, oli naittanut hänet sangen aikaisin, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen vuoden ijässä, seuraten siinä ylhäisissä virkamiesperheissä varsin yleistä tapaa. Tästä avioliitostaan huolimatta oli Charles Myriel — niin huhuttiin — antanut paljon puheen aihetta ihmisille. Hän oli melkoisen kaunis mies, vaikka varttansa lyhyenlainen, hieno, sulava, henkevä; koko hänen elämänsä ensimäinen osa oli kulunut huvituksissa ja hurjasteluissa.
Iski vallankumouksen salama, tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan, virkamiesperheet hajosivat sinne ja tänne, huvenneina, vainottuina, hätyytettyinä. Heti vallankumouksen alkaessa pakeni Charles Myriel Italiaan. Siellä kuoli hänen vaimonsa rintatautiin, joka oli häntä jo kauvemman aikaa vaivannut. Heillä ei ollut lapsia. Minkälaisen käänteen sai sitten herra Myrielin kohtalo? Saivatko Ranskan vanhan yhteiskunta-järjestyksen sortuminen, hänen oman perheensä häviö, 1773:n hirmutapahtumat, jotka etäämmältä asioita seuraavain maapakolaisten kauhu teki ehkä vieläkin hirvittävämmiksi, saiko kaikki tuo itämään hänen mielessään varjoon vetäytymisen ja yksinäisyyden ajatuksia? Sattuiko häneen äkkiä, keskellä iloja ja harrastuksia, jotka hänen elämänsä täyttivät, yksi noita salaperäisiä ja hirveitä kohtalon kolauksia, mitkä joskus suoraan sydämeen tähdätyllä iskulla musertavat miehen, jota eivät olisi vähääkään järkähyttäneet yleiset tuhotapaukset, ne kun koskevat vain hänen toimeentuloaan ja omaisuuttaan? Kukaan ei olisi osannut sitä sanoa; kaikki, mitä tiedettiin, oli, että hän Italiasta palatessaan oli pappi.
Vuonna 1804 oli herra Myriel kirkkoherrana Brignollesissa. Hän oli jo ijäkäs ja eleli hiljaisessa yksinäisyydessään.
Keisarin kruunauksen aikoihin vei joku seurakuntaa koskeva pikku-asia — mahdoton enää sanoa, mikä — hänet Pariisiin. Muiden mahtavain henkilöiden joukosta meni hän esittämään seurakuntalaistensa anomuksia myös kardinaali Feschille. Eräänä päivänä, kun keisari oli tullut käymään setänsä luo, joutui etuhuoneessa odottava arvoisa kirkkoherra tapaamaan Hänen Majesteettinsa. Napoleon, huomatessaan vanhuksen tarkastelevan häntä jonkunmoisella uteliaisuudella, käännähti ja tokaisi äkkiä:
"Kuka on tuo vanha mies, joka niin minua tirkistelee?"
"Armollisin herra", sanoi Myriel, "Te näette vanhan miehen, ja minä näen suuren miehen. Kummallakin voi olla asiasta etunsa".
Vielä samana iltana tiedusteli keisari kardinaalilta kirkkoherran nimeä, ja vähän aikaa jälkeenpäin hämmästyi herra Myriel aikalailla, kuullessaan olevansa nimitetty Dignen piispaksi.
Kuinka paljon oli sitten perää niissä jutuissa, joita kerrottiin herra Myrielin elämän ensimäisiltä ajoilta? Kukaan ei sitä tiennyt. Vain muutamat perheet olivat tunteneet Myrielin perheen ennen vallankumousta.
Herra Myriel sai kestää kaikkien tulokkaiden kohtalon pikkukaupungissa, missä löytyy paljon suita, jotka lörpöttelevät, ja varsin vähän päitä, jotka ajattelevat. Hän sai sen kestää, niin piispa kuin olikin ja ehkäpä juuri siksi, että oli piispa. Mutta lopultakin olivat ne jutut, joihin hänen nimensä sekotettiin, vain juttuja, huhuja, lauseparsia, sanoja, vähemmän kuin sanoja:sanansaivarrusta, niinkuin lausuu kansan ytimekäs kieli.
Olipa asian laita miten tahansa: kun hän oli ollut yhdeksän vuotta piispana Dignessä, olivat myös kaikki nämä juorut ja lörpöttelyt, jotka ensi hetkellä kiihottavat pikkukaupunkeja ja pikkuporvaristoa, vaipuneet syvään unohdukseen. Kukaan ei olisi uskaltanut niistä puhua, kukaan ei olisi uskaltanut niitä edes muistella.
Herra Myriel oli saapunut Digneen erään vanhan naisen, neiti Baptistinen seurassa; neiti oli hänen sisarensa ja kymmentä vuotta häntä nuorempi.
Palvelusväkenä oli heillä vain eräs neiti Baptistinen ikäinen palvelijatar, jonka nimi oli rouva Magloire ja joka nykyään, oltuaan ennenherra kirkkoherran palvelijatar, kantoi kaksinkertaista arvonimeä: neidin kamarirouvan ja hänen ylhäisyytensä emännöitsijän.
Neiti Baptistine oli pitkä, hinterä, kalpea, lempeäilmeinen nainen. Hänessä oli ruumillistuneena käsite, jota ilmaistaan sanalla "arvokas"; näyttää näet siltä, että naisen täytyy välttämättä olla äiti, jotta häntä voisi sanoa "kunnianarvoisaksi". Hän ei ollut koskaan ollut kaunis. Koko hänen elämänsä, joka oli ollut yhtämittainen sarja pyhiä töitä, oli lopulta painanut häneen jonkunlaisen valkeuden ja kirkkauden leiman, ja vanhetessaan oli hän saanut olentoonsa jotakin, jota voisimme kutsua vaikka hyvyyden kauneudeksi. Mikä oli hänen nuoruudessaan ollut laihuutta, oli nyt kypsyneemmällä ijällä muuttunut läpikuultavaisuudeksi; ja tämä kuulakkuus muistutti enkeliä. Sielu, henki siinä tuli enemmän näkyviin kuin neitsyt. Hänen olemuksensa näytti varjomaiselta; ruumista oli tuskin tarpeeksi sukupuolen esiintymiseksi; vähän ainetta, joka sulki sisäänsä hohtavan valon; suuret, aina alas luodut silmät; vain veruke, joka esti kirkastuneen hengen liihottelemasta maan päältä.
Rouva Magloire oli pieni eukko, vaalea, pyylevä, paksu, hommaileva, aina hengästyksissään, ensimältä toimeliaisuutensa, sitten hengenahdistuksensa tähden.
Heti kun herra Myriel oli saapunut kaupunkiin, sijotettiin hänet piispanpalatsiinsa kaikilla niillä kunnianosotuksilla, mitkä keisarilliset asetukset määräsivät, luokittaessaan piispan välittömästi sotamarsalkan jälkeen. Pormestari ja neuvoston puheenjohtaja kävivät häntä ensiksi tervehtimässä, ja hän taas puolestaan suoritti ensimäisen vierailunsa kenraalin ja maaherran luona.
Kun kaikki muodollisuudet olivat ohi, odotti kaupunki piispansa ryhtymistä tositoimeen.
2.
Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.
Dignen piispanpalatsi oli aivan sairashuoneen vieressä.
Piispan palatsi oli avara ja kaunis talo, jonka oli viime vuosisadan alussa kivestä rakennuttanut hänen ylhäisyytensä Henri Puget, Pariisin jumaluusopillisen tiedekunnan tohtori, Simoren apotti, ollessaan Dignen piispana vuonna 1712. Tämä palatsi oli oikea valtaherran asunto. Kaikki oli ylhäistä ja komeaa, siinä piispan huoneet, vastaanottohuoneet, virkahuoneet, kaikki hyvin tilavia, siinä holvikaariset käytävät, vanhaan florensilaiseen malliin, siinä puutarhat uhkeine puineen. Suuressa, loistavassa ruokasalissa, joka oli alakerroksessa ja jonka akkunat avautuivat puutarhaan, oli hänen ylhäisyytensä Henri Puget 29 päivänä heinäkuuta 1714 antanut komeat juhlapäivälliset heidän ylhäisyyksilleen Charles Brulart de Genlisille, Embrunin arkkipiispa-ruhtinaalle, Antoine de Mesgrignylle, kapusinimunkille, Grassen piispalle, Philippe de Vendômelle, Ranskan suurpriorille, Saint-Honoré de Lérinsin apotille, François de Berton de Crillonille, Vencen piispalle ja vapaaherralle, César de Sabran de Forcalquierille, Glandèven piispalle ja herralle ja Jean Soanenille, rukous-isäin munkkikunnan papille, kuninkaan vakinaiselle saarnaajalle, Senezin piispalle ja herralle. Näiden seitsemän kunnianarvoisan herran muotokuvat koristivat tätä salia, ja tämä muistettava päivämäärä, heinäkuun 29 vuonna 1714, oli kaiverrettu kultakirjaimin valkoiseen marmoritauluun.
Sairashuone oli ahdas ja matala talo, kaksikerroksinen, pihalla pieni puutarha.
Kolme päivää kaupunkiin saapumisensa jälkeen kävi piispa katsomassa sairashuonetta. Kun hän oli lopettanut tarkastuksensa, pyysi hän johtajaa hyväntahtoisesti saapumaan luokseen.
"Herra sairaalan johtaja", kysyi hän, "kuinka monta sairasta on nykyäänTeidän hoidettavananne?"
"Kaksikymmentäkuusi, Teidän Ylhäisyytenne".
"Sen minäkin sain", sanoi piispa.
"Vuoteet ovat kovin ahdetut toinen toisensa viereen", puuttui puheeseen johtaja.
"Sen minäkin huomasin".
"Sairassalit ovat vain pienenpuoleisia huoneita, ja ilmanvaihto käy vaivaloisesti".
"Niin minustakin näyttää".
"Ja kun aurinko paistaa, on puutarha taas kovin pieni toipuvain oleskella siellä".
"Samaa ajattelin minäkin".
"Kun kulkutaudit raivoavat, kuten esimerkiksi tänä vuonna lavantauti ja ankara hikotauti toissa vuonna, on joskus satakin sairasta, ja silloin emme tiedä mitä tehdä".
"Samaa minäkin mietin".
"Ei auta, Teidän Ylhäisyytenne", sanoi johtaja, "täytyy tyytyä kohtaloonsa".
Tämä keskustelu tapahtui piispanpalatsin loistavassa ruokasalissa.
Piispa oli hetkisen vaiti, sitten käännähti hän äkkiä sairaalan johtajaan päin.
"Herraseni", sanoi hän, "kuinka monta vuodetta luulisitte sopivan yksistään tähän saliin?"
"Teidän Ylhäisyytenne ruokasaliinko?" huudahti johtaja hämmästyneenä.
Piispa mitteli salia katseellaan ja näytti tekevän laskuja.
"Tähän sopisi ainakin kaksikymmentä vuodetta!" virkkoi hän, ikäänkuin itsekseen puhellen, sitten jatkoi hän ääntänsä korottaen: "Katsokaahan, herra sairaalan johtaja, selitän Teille kohta asian. Tässä on ilmeisesti olemassa erehdys. Teitä on kaksikymmentäkuusi ihmistä viidessä tai kuudessa pienessä huoneessa. Meitä ei ole kuin kolme, ja meillä olisi tilaa kuudellekymmenelle. Siinä on erehdys olemassa, vakuutan Teille. Te saatte minun asuntoni ja minä Teidän. Antakaa minulle taloni. Tämä on Teidän kotinne".
Seuraavana aamuna sijotettiin nuo kaksikymmentäkuusi sairasraukkaa piispan palatsiin, ja piispa itse muutti sairaalaan.
Herra Myrielillä ei ollut omaisuutta, hänen perheensä kun oli vallankumouksen myrskyissä menettänyt kaikkensa. Hänen sisarensa nosti viidensadan frangin elinkautis-eläkkeen, joka tavallisissa olaissa riitti hänen omiin menoihinsa. Herra Myriel sai valtiolta piispanpalkkaa viisitoista tuhatta frangia. Samana päivänä, jolloin hän asettui asumaan sairaalaan, määräsi herra Myriel kerta kaikkiaan tämän summan käyttämisen seuraavalla tavalla. Jäljennämme tähän hänen omakätisen muistiluettelonsa.
Muistiluettelo taloni kulunkien järjestämistä varten.
Seminaarille … tuhannen viisisataa livreä.Lähetysseuralle … sata livreä.Montdidierin lähetysseuralle … sata livreä.Ulkolähetys-seminaarille Pariisissa … kaksisataa livreä.Pyhän Hengen seuralle … sataviisikymmentä livreä.Pyhän Maan hengellisille laitoksille … sata livreä.Hyväntekeväisyysyhdistyksille … kolmesataa livreä.Arlesin hyväntekeväisyysyhdistykselle erittäin … viisikymmentälivreä.Vankilain parantamista varten … neljäsataa livreä.Vankien vapauttamista ja heidän olotilansa huojentamista varten …viisisataa livreä.Veloista vangittujen perheenisien vapauttamista varten … tuhannenlivreä.Avustusta hiippakunnan köyhien koulunopettajien hoitamiseksi …kaksituhatta livreä.Ylä-Alppien yleiselle viljamakasiinille … sata livreä.Dignen, Manosquen ja Sisteronin naisyhdistyksille varattomaintyttöjen maksutonta opetusta varten … tuhannen viisisataalivreä.Köyhille … kuusituhatta livreä.Omiin menoihini … tuhannen livreä.Yhteensä … viisitoistatuhatta livreä.
Koko sinä aikana, jolloin herra Myriel oli Dignen piispana, ei hän muuttanut rahtuakaan tässä jaossa. Hän nimitti sitä, kuten näemme,talonsa kulunkien järjestämiseksi.
Tämän järjestelyn hyväksyi neiti Baptistine ehdottomalla alistuvaisuudella. Tämän pyhän neitsyen mielestä oli herra Myriel samalla kertaa sekä hänen veljensä että hänen piispansa, hänen ystävänsä luonnon mukaan ja hänen esimiehensä kirkon järjestyksen mukaan. Hän rakasti ja kunnioitti häntä sydämen yksinkertaisuudessa. Kun veli puhui, kumarsi hän myöntymykseksi; kun veli toimi, oli hänkin aina yksistä puolin. Vain rouva Magloire murisi hiukan. Kuten olemme nähneet, oli piispa varannut itselleen vain tuhannen livreä, mikä yhdessä neiti Baptistinen eläkkeen kanssa teki tuhannen viisisataa frangia vuotta kohti. Näillä tuhannella viidelläsadalla frangilla elivät nyt nämä kaksi ijäkästä naista ja tämä vanhus.
Ja kun joku maalaiskirkkoherra tuli Digneen, kykeni herra piispa rouva Magloiren ankaran säästeliäisyyden ja neiti Baptistinen nerokkaan johdon avulla häntä vielä kestitsemäänkin.
Kun he olivat olleet Dignessä jo noin kolme kuukautta, sanoi piispa eräänä päivänä:
"Eipä tämä kaikki tahdo oikein riittää!"
"Sen uskon hyvin!" huudahti rouva Magloire, "eihän Teidän Ylhäisyytenne ole edes vaatinut maksettavaksi summaa, joka lääninhallituksen tulee suorittaa Teille vaunujen hankkimiseksi ja tarkastusmatkojen tekemiseksi hiippakunnassa. Entis-ajan piispat saivat niistä korvauksen".
"Sepä se!" sanoi piispa, "olette oikeassa, rouva Magloire".
Hän esitti korvausvaatimuksensa.
Vähän aikaa jälkeenpäin määräsi läänin neuvosto, otettuaan anomuksen tarkastettavakseen, hänelle kolmen tuhannen livren suuruisen, vuotuisen summan; päätöksen päällekirjotus kuului näin:Määräraha hänen ylhäisyydelleen piispalle vaunuja, postia ja tarkastusmatkoja varten.
Tämän johdosta piti paikkakunnan porvaristo pahaa ääntä, ja eräs keisarikunnan senaattori, entinen viidensadan neuvoston jäsen, joka oli mielihyvällä nähnyt sumukuun [1] kahdeksannentoista päivän tapahtumat ja joka nyt omisti Dignen kaupungin lähellä komean senaattoritilan, kirjotti kirkollisasiain ministerille, herra Biget de Préameneulle, kiukustuneen, tutunomaisen kirjeen; sen sisällöstä otamme tähän seuraavat alkuperäiset rivit:
"— Vaunu-kulunkeja? Mihin niitä tarvitaan kaupungissa, jossa ei ole neljää tuhatta asukasta? Tarkastusmatka-kulunkeja? Mitä hyötyä luulette näistä tarkastusmatkoista olevan? Ja millä tavalla kuljetetaan sitten postia näissä vuorimaissa? Teitä ei ole. Matkustetaan vain rattain. Durancen siltakin kestää tuskin härkävaunujen kulkea. Kaikki papit ovat samanlaisia: ahneita ja saitoja. Tämäkin näytteli pyhää apostolia tullessaan. Nyt tekee hän niinkuin toisetkin. Hänelle pitää vaunut ja postikärryt. Hänellä pitää oleman komeutta kuin entis-ajan piispoilla. Ah! noita mustatakkeja! Herra kreivi, asiat eivät ole oikealla tolallaan, ennenkuin keisari vapauttaa meidät näistä patalakkiherroista. Alas paavi! (välit Rooman kanssa kiristyivät). Mitä minuun tulee, olen ja pysyn yksin Cesarille uskollisena", j.n.e., j.n.e.
Seikka ilahutti sitävastoin kovasti rouva Magloirea.
"Hyvä", sanoi hän neiti Baptistinelle, "hänen ylhäisyytensä alotti pitämällä huolta muista, täytyipä hänen toki lopulta huolehtia itsestäänkin. Hän on järjestänyt kaiken hyväntekeväisyystyönsä. Vihdoin saimme kolmetuhatta livreä itsellemmekin!"
Samana iltana kirjotti piispa seuraavan muistiluettelon ja antoi sen sisarelleen:
Rahamääräys vaunuja ja tarkastusmatkoja varten:
Lihalientä sairaalan potilaille … tuhatviisisataa livreä.Aixin hyväntekeväisyysyhdistykselle … kaksisataa viisikymmentälivreä.Draguignanin hyväntekeväisyysyhdistykselle … kaksisataaviisikymmentä livreä.Löytölapsille … viisisataa livreä.Orpokodille … viisisataa livreä.Yhteensä … kolmetuhatta livreä.
Sellainen oli herra Myrielin meno-arvio.
Mitä tulee piispan sivutuloihin, kuulutusmaksuihin, korvauksiin eri-vapautuksista, hätäkasteista, saarnaamisista, kirkkojen tai kappelien siunaamisista, vihkimisistä j.m.s., kantoi piispa ne rikkailta sitäkin suuremmalla tarkkuudella, kun hän antoi kaiken jälleen köyhille.
Vähän ajan kuluttua alkoi rahalahjoja tulla tulvimalla. Ne, joilla jotakin oli, ja ne, joilta kaikki puuttui, kolkuttivat herra Myrielin ovelle, toiset anoakseen almua, jonka toiset juuri olivat piispan haltuun uskoneet. Piispasta tuli vähemmässä kuin vuoden ajassa kaiken hyväntekeväisyyden varainhoitaja ja kaikkinaisen hädän lievittäjä. Suuria summia kulki hänen käsiensä kautta; mutta mikään ei saanut häntä muuttamaan elämäntapojansa tai lisäämään pienintäkään ylimääräistä ropoa välttämättömiin menoihinsa.
Kaukana siitä. Kun löytyy aina enemmän kurjuutta alahalla kuin hyväsydämisyyttä ylähällä, oli jo kaikki niin sanoaksemme annettu pois ennenkuin se oli saatukaan, aivan kuin vesi kuivalla maalla; hän otti kyllä vastaan paljon rahaa, mutta koskaan ei sitä hänellä ollut. Silloin riisti hän itsensä puille paljaille.
Koska on tapana että piispat panevat ristimänimensä julistustensa ja paimenkirjeittensä alkuun, olivat seudun köyhät jonkunlaisen hellän vaiston johtamina valinneet piispan ristimä-nimistä sen, jossa heistä tuntui olevan aivan erikoinen mieli, ja niin kutsuivat he häntä yksinomaan hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi.[2] Me menettelemme heidän laillaan ja nimitämme häntä tästälähin myös sillä nimellä. Tämä nimi miellytti muuten häntä kovasti. — "Pidän tästä nimestä", tapasi hän sanoa. "Bienvenu lieventää 'hänen ylhäisyyttään'".
Emme väitä, että tässä piirtämämme muotokuva on todennäköinen; me tyydymme sanomaan, että se on näköinen.
3.
Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.
Vaikka olikin muuttanut vaununsa almuiksi, teki herra piispa siitä huolimatta tarkastusmatkansa. Dignen hiippakunta on vaivaloinen hiippakunta. Siinä on sangen vähän tasankomaata ja paljon vuoria, tuskin ainuttakaan kunnollista tietä, senhän saimme kuulla aivan äskettäin. Kolmekymmentäkaksi kirkkoherrakuntaa, neljäkymmentäyksi apulaispappikuntaa ja kaksisataa kahdeksankymmentäviisi kappelia. Olipa aika työ käydä niitä kaikkia tarkastamassa. Herra piispa suoritti sen kuin suorittikin. Jalan kulki hän lähiseudulle, rattailla tasangolle, muulin seljässä vuoristoon. Molemmat vanhat naiset olivat mukana. Kun matka oli liian vaivaloinen heidän suorittaa, meni hän yksin.
Eräänä päivänä saapui hän aasin selässä Seneziin, vanhaan piispankaupunkiin. Hänen kukkaronsa, joka oli tällä hetkellä varsin surkeassa tilassa, ei sallinut hänen kustantaa muunlaisia kulkuneuvoja. Kaupungin pormestari tuli häntä vastaanottamaan piispantalon portille ja katseli loukatun näköisenä hänen laskeutumistaan aasinsa selästä. Jokunen porvari nauraa virnisteli hänen takanaan.
"Herra pormestari", sanoi piispa, "ja herrat porvarit, minä huomaan kyllä, mikä teitä loukkaa; teidän mielestänne osottaa tällainen pappipahainen aivan liian suurta ylpeyttä, ratsastaessaan samalla ratsulla, jolla Herramme Jesus Kristuskin ratsasti. Minä tein sen välttämättömyyden pakosta, vakuutan teille, enkä mistään turhamielisyydestä".
Näillä kiertomatkoillaan esiintyi hän suvaitsevaisesti ja lempeästi, eikä saarnannut niin paljon kuin puheli. Hän ei milloinkaan kaukaa etsinyt järkisyitään tai esikuviaan. Tämän seudun asukkaille suositteli hän tuon naapuriseudun esimerkkiä noudatettavaksi. Seurakunnissa, missä oltiin tylyjä puutteenalaisia kohtaan, sanoi hän: "Katsokaa Briançonin kansaa. He ovat antaneet köyhille, leskille ja orvoille oikeuden niitättää niittynsä kolmea päivää kaikkia muita aikaisemmin. He rakentavat maksutta heidän talonsa, kun ne ovat hajonneet. Niinpä seuraakin sitä seutua Jumalan siunaus. Kahdensadan vuoden kuluessa ei siellä ole ollut ainuttakaan murhamiestä".
Kylissä, joissa voittoa ja täysinäisiä elolatoja ahnehdittiin, jutteli hän:
"Katsokaa Embrunin asukkaita. Jos jonkun perheenisän pojat ovat elonkorjuun aikana sotapalveluksessa ja tyttäret kaupungissa ansiotöillä, tai jos hän on sairas ja kykenemätön, puhuu kirkkoherra saarnatuolista hänen puolestaan. Ja sunnuntaina messun jälkeen menee koko kylän väki, miehet, naiset, lapset, tuon miesparan pellolle, korjaa hänen elonsa ja tuo oljet ja jyvät hänen taloonsa".
Perheissä, joissa epäsopu vallitsi rahan tai perinnön tähden, haasteli hän näin: "Katsokaahan Devolnyn vuoristolaisia, Devolnyn, joka on niin karu seutu, ett'ei siellä kuulla satakieltä kertaakaan viidessäkymmenessä vuodessa. No, kun nyt isä kuolee jossakin perheessä, lähtevät pojat maailmalle onneaan etsimään ja jättävät maatilan tyttärille, jotta nämä helpommin pääsisivät naimisiin".
Piirikunnissa, missä halusta käydään käräjiä ja missä talonpojat joutuvat köyhyyteen karttapaperin takia puhui hän:
"Katsokaa noita Gueyrasin laakson hyviä ihmisiä. Heitä on kolmetuhatta henkeä. Jumalani! se on kuin pieni tasavalta. Ei siellä tarvita tuomareita eikä oikeudenpalvelijoita. Kunnanvanhin tekee kaiken. Hän jakaa verot, arvioi kunkin maksuerän omantunnon mukaan, ratkaisee riitajutut maksutta, jakaa perinnöt ilman korvausta, antaa lausuntoja ilmaiseksi. Ja häntä totellaan, koska hän on oikeamielinen mies rehellisten miesten joukossa".
Kylissä, missä hän ei nähnyt koulunopettajaa, otti hän jälleenGueyrasin asukkaat esimerkiksi.
"Tiedättekö, miten he menettelevät?" sanoi hän. "Kun pieni kahdentoista tai viidentoista savun kulmakunta ei voi aina kustantaa koulumestaria, on heillä koko laakson yhteisesti palkkaamia opettajia, jotka kulkevat kylästä kylään, viipyvät yhdessä viikon verran, toisessa kymmenisen päivää ja jakavat opetusta. Nämä koulumestarit käyvät markkinoillakin ja siellä minäkin olen heitä nähnyt. Heidät tuntee helposti kirjorassulista, joita he pitävät hattunsa nauhassa. Niillä, jotka opettavat ainoastaan sisälukua, on yksi sulka, niillä, jotka opettavat lukua ja laskentoa, on kaksi sulkaa; niillä, jotka opettavat sisälukua, laskentoa ja latinaa, on kolme sulkaa. Nämä ovat oppineita miehiä. Mutta mikä häpeä olla oppimaton! Tehkää niinkuin Gueyrasin asukkaat".
Näin haasteli hän vakavasti, isällisesti. Milloin ei suoranaisia esimerkkejä löytänyt, keksi hän vertauksia, pyrkien lyhyesti ja selvästi tekemään ajatuksensa ymmärrettäviksi, harvoin sanoin ja lukuisin kuvin, aivan niinkuin menetteli Kristus varmassa ja vakuuttavassa kaunopuheliaisuudessaan.
4.
Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.
Hänen haastelunsa oli ystävällistä ja iloista. Hän koki aina asettautua niiden kahden vanhan naisen kannalle, jotka viettivät elämäänsä hänen vierellään; kun hän nauroi, helisi hänen naurunsa kuin koulupojan.
Rouva Magloire kutsui häntä mielelläänHänen suuruudekseen. Eräänä päivänä nousi hän nojatuolistaan ja ryhtyi etsimään muuatta kirjaa kirjakaapistaan. Kirja oli aivan ylihyllyllä. Piispa kun oli varttansa lyhyenlainen, ei hän ulettunut sitä ottamaan. — "Rouva Magloire", sanoi hän, "tuokaapas minulle tuoli. Minun Suuruuteni ei uletu tuonne hyllylle".
Muuan hänen etäisiä naissukulaisiaan, kreivitär de Lô, ei jättänyt ainuttakaan tilaisuutta käyttämättä hänen läsnäollessaan luetellakseen kaikkea, mitä hän nimitti kolmen poikansa "toiveiksi". Hänellä oli useampiakin hyvin vanhoja, haudan partaalla hoippuvia heimolaisia, joiden perillisiksi hänen poikansa luonnollisesti joutuisivat. Nuorimmalla noista kolmesta oli odotettavissa erään tädin peruina sata tuhatta livreä korkoja; toinen saisi periä enonsa herttuan nimen; vanhimman piti seurata isoisäänsä päärin arvossa. Piispa kuunteli tavallisesti vaieten näitä äidin viattomia ja luvallisia kehuskeluja. Kerran näytti hän kuitenkin tavallista hajamielisemmältä, rouva de Lôn esitellessä yksityiskohtia myöten kaikki perintönsä ja kaikki "toiveensa". Hän keskeytti sanatulvansa hiukan kärsimättömästi: "Taivaan vallat, serkkuseni! mutta mitä Te oikeastaan mietitte?" — "Minä mietin", sanoi piispa, "eräitä sangen ihmeellisiä sanoja, jotka muistaakseni löytyvät Pyhässä Augustinossa: 'Pankaat toivonne sellaiseen, jota ei peritä'".
Toisen kerran huudahti hän, saadessaan erään paikkakunnan aatelismiehen kuolin-ilmotuksen, missä sangen laajasti lueteltiin, paitsi vainajan arvonimityksiä, myös kaikkien hänen sukulaistensa pienimmätkin läänitys- ja aatelis-arvot: "Onpa sillä miehellä selkää kuoltuaankin! Annas nyt ilomielin kantaa tuollaista arvonimi-taakkaa! Mitenkä on voinut ihmisten päähänkään pälkähtää näin käyttää kuolemaakin turhamielisen ylpeytensä toitottajana!"
Tilaisuuden sattuen lausui hän jonkun lempeän ivasanankin, mutta melkein aina niin, että se kätki vakavan ajatuksen. Paaston aikana kerran tuli muuan nuori apulaispappi Digneen saarnaamaan tuomiokirkossa. Hän puhui erinomaisen kauniisti. Hänen saarnansa aiheena oli hyväntekeväisyys. Hän manasi rikkaita antamaan yltäkylläisyydestään puutteenalaisille, jotta voisivat välttää helvetin tuskia, jotka hän kuvasi niin hirveiksi kuin suinkin vain osasi, ja jotta saisivat periä paratiisin riemut, jotka hän esitti mahdollisimman houkutteleviksi. Kuulijain joukossa oli myös eräs liike-elämästä väistynyt rikas kauppias, Géborand nimeltä, jossa oli hiukan koronkiskurin vikaa ja joka oli ansainnut kaksi miljoonaa veran, sarsi-, villa- ja harsokankaiden valmistamisella. Herra Géborand ei ollut eläissään antanut almua onnettomuuteen joutuneelle. Tästä päivästä lähtien huomattiin hänen antavan joka sunnuntai viisi penniä vanhoille kerjäläis-akoille tuomiokirkon porraskäytävässä. Heitä oli kuusi jakamassa saalista. Eräänä päivänä näki piispakin hänet laupeudentyötään harjottamassa ja sanoi silloin hymysuin sisarelleen: "Tuolla herra Géborand ostelee viisillä penneillä paratiisia".
Kun olivat kysymyksessä armeliaisuustyöt, ei hän säikähtänyt jyrkkää kieltoakaan, vaan tapasi silloin sanoja, jotka panivat miettimään. Kerrankin kokosi hän almuja köyhille eräissä iltakutsuissa. Olipa siellä vanha, rikas, saita markisi Champtercierkin, joka osasi yht'aikaa olla sekä äärimäinen kuningasmielinen että kiihkovoltairelainen, mikä ei nykyäänkään ole kovin harvinaista. Piispa meni hänen luokseen ja kosketti häntä käsivarteen: "Herra markisi, Teidänkin pitää antaa minulle jotain". Markisi käännähti ja vastasi kuivasti: "Teidän Ylhäisyytenne, minulla on köyhäni". — "Antakaa ne minulle", iski piispa.
Erään kerran saarnasi hän tuomiokirkossa näin:
"Rakkaat veljeni, hyvät ystävät! Ranskassa on miljoona kolmesataa kaksikymmentä tuhatta talonpoikaistaloa, joissa ei ole kuin kolme aukkoa, miljoona kahdeksansataa seitsemäntoista tuhatta taloa, joissa on kaksi aukkoa: ovi ja akkuna, ja vihdoin kolmesataa neljäkymmentäkuusi tuhatta mökkiä, joissa on vain yksi aukko: ovi. Ja tämä niinkutsutun ovi- ja ikkunaveron takia! Kuvitelkaapa köyhien perheiden, vanhojen vaimoraukkojen, pikku-lasten elämää tällaisissa asunnoissa, ja ajatelkaa niitä tauteja ja sitä kurjuutta, mikä siitä on seurauksena! Mikä surkeus! Jumala antaa ihmisille vapaasti raitista ilmaa, laki myy sitä heille. En syytä lakia, mutta minä siunaan Jumalaa. Iseressä, Varin piirikunnassa, sekä ylä- että ala-Alpeilla ei talonpojalla ole edes käsikärryjä, miesten täytyy kantaa lantakin pellolle seljässään; heillä ei ole talikynttilöitä, he polttavat pihkapuikkoja tai piettyjä nuoran päitä. Niin on laita koko ylä-Dauphinen maakunnassa. He leipovat leipänsä kuudeksi kuukaudeksi, he paistavat sen kuivatulla lehmänlannalla. Talvella täytyy heidän palotella tätä leipää kirveellä ja liottaa sitä vedessä vuorokauden, saadakseen siitä elää. — Veljeni, olkaa armeliaita! Kuulettehan miten kärsimys huokaa ympärillänne".
Syntyperältään provencelaisena, oli hän helposti perehtynyt kaikkiin etelän murteisiin. Hän sanoi: "En bé! moussu, ses sage?" kuten ala-Languedocissa. "Onté anaras passa?" kuten alisilla Alpeilla. "Puerte un bouen moutou embe un bouen froumage grase", kuten ylä-Dauphinéssa. Tämä miellytti kovasti kansaa ja oli kai osaltaan suurena syynä siihen, että hän niin helposti pääsi kaikkia sydämiä lähelle. Olkikattomajassa ja vuoristohökkelissä oli hän kuin kotonaan. Hän osasi puhua ylevimmistäkin asioista kurjimmallakin murteella. Taitaessaan kaikkia kieliä, avasi hän myös kaikki sydämet.
Muuten oli hän samanlainen sekä ylhäisiä että alhaisia kohtaan.
Hän ei tuominnut ketään umpimähkään eikä ottamatta kaikkia asianhaaroja huomioonsa. Hän tapasi sanoa: "Tarkastakaammepa mitä tietä paha on kulkenut".
Koska hän oli itsekin, kuten hänen oli tapanaan hymyillen lausua,entinen syntisäkki, ei hänessä löytynyt jälkeäkään suvaitsemattoman kiivastelun itsehyväisyydestä, ja hän tunnusti julkisesti ja ankarain hurskastelijain uskaltamatta rypistää kulmakarvojaan, oppia, jonka saattaisimme lyhyesti esittää seuraavanlaisesti:
"Ihmistä vallitsee hänen lihansa, joka on samalla kertaa sekä hänen taakkansa että hänen koettelemuksensa. Hän vie sen mukanaan, minne meneekin, ja myöntyy usein sen tahtoon".
"Hänen tulee sitä vartioida, hillitä ja masentaa, eikä totella sitä ennenkuin äärimäisessä tapauksessa. Tässä tottelemuksessakin voi tosin vielä hairahdusta löytyä; mutta tällainen hairaus on heikkouden hairausta. Se on lankeemus, mutta lankeemus polvilleen, ja siitä voi kehittyä rukous".
"Pyhimykset ovat poikkeustapauksia; sääntönä on olla vilpitön.Hairahtukaa, langetkaa, tehkää syntiä; mutta olkaa vilpittömiä".
"Mahdollisimman vähän syntiä, siinä ihmisen pyrkimys. Ei yhtään syntiä, se on enkelin haave. Kaikki mikä on maallista, on synnin ala annettu. Synnillä on ainainen vetovoimansa".
Nähdessään ihmisten pitävän suurta suuta ja närkästyvän hyvin vähästä, sanoi hän hymyillen: "Oh! oh! näyttääpä tässä olevankin kyseessä suuri rikos, johonka kaikki nuo ihmiset ovat vikapäät. Katsokaahan vaan noita säikähtyneitä tekopyhiä, miten he rientävät pitämään melua, päästäkseen itse piiloon".
Hän oli suvaitsevainen naisia ja köyhää kansaa kohtaan, joiden harteita painaa inhimillisen yhteiskunnan kirous. Hän sanoi: "Naisten, lasten, palvelijain, heikkojen, vaivaisten ja tietämättömäin synnit ovat miesten, isien, isäntien, voimakkaiden, rikkaiden ja oppineiden syntejä".
Hän puheli näinkin: "Opettakaa tietämättömiä, niin paljon kuin suinkin voitte; yhteiskunta tekee rikoksen siinä, että se ei anna oppia ilmaiseksi; sen on vastattava siitä pimeydestä, minkä se siten saa aikaan. Tuossa on sydän, se on täynnä pimeyttä, synti itää siellä helposti. Syyllinen ei ole se, joka synnin tekee, vaan se, joka tekee pimeyden".
Kuten huomaamme, oli hänellä kummallinen ja erikoinen tapansa katsella asioita. Epäilenpä pahoin hänen saaneen oppinsa evankelioista.
Hän kuuli kerran muutamassa seurassa keskusteltavan eräästä rikosjutusta, jota parhaillaan tutkittiin ja josta piakkoin piti annettaman tuomio. Eräs mies-kurja oli rakkaudessaan erääseen naiseen ja heidän molempain lapseen tehnyt väärää rahaa, kun ei köyhyydessään enään mitään muuta voinut. Väärän rahan tekijöitä rangaistiin vielä siihen aikaan kuolemalla. Nainen oli vangittu, kun hän oli juuri kauppaamassa ensimäistä miehen tekemää väärän rahan kappaletta. Asia oli hänen suhteensa selvä, mutta todisteita ei ollut muita kuin häntä vastaan. Hän yksin voi syyttää rakastajaansa ja syöstä hänet perikatoon tunnustuksillaan. Hän kieltäytyi sitä tekemästä. Hänet pantiin ahtaalle. Hän pysyi itsepintaisesti vaiti. Silloin keksi yleinen syyttäjä osavan keinon. Hän väitti rakastajan olevan uskottoman ja saikin tuon onnettoman taitavasti laadituilla kirjeenkatkelmilla vakuutetuksi siitä, että hänellä oli kilpailijatar ja että mies petti häntä. Mustasukkaisuuden raatelemana antoi hän nyt rakastajansa ilmi, tunnusti kaikki, todisti kaikki. Mies oli mennyttä. Piakkoin oli hän saava tuomionsa Aixissa, yhdessä rikostoveriensa kanssa. Tapauksesta juteltiin, ja kaikki ylistelivät lakimiehen taitavuutta. Ottamalla mustasukkaisuuden avukseen, oli hän pusertanut totuuden ilmi raivoisan vihan voimalla, hän oli saanut kostonhimon avulla oikeuden pääsemään valtaansa. Piispa kuunteli vaieten. Kun hän vihdoin sai sananvuoroa, kysyi hän:
"Missä tuomitaan tämä mies ja tämä nainen?"
"Rikos-asiain oikeustossa".
Hän lisäsi: "Ja missä tuomitaan herra yleinen syyttäjä?"
Sattuipa Dignessä surullinen tapaus. Muuan mies oli tuomittu murhasta kuolemaan. Miesparka ei ollut kovin oppinut, mutta ei aivan sivistymätönkään: hän oli ollut markkina-ilveilijänä ja yleisenä kirjurina. Juttu herätti kaupungissa suurta huomiota. Mestauspäivän aattona sairastui vankilan saarnaaja äkkiä. Pappia tarvittiin välttämättömästi valmistamaan kuolemaan tuomittua hänen viimeiselle matkalleen. Kysyttiin kirkkoherraa. Hän kuului kieltäytyneen, sanoen: "Asia ei kuulu minuun. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän silmänkääntäjän kanssa; minäkin olen sairas; ja muutenkaan ei minun paikkani ole siellä". Kun tämä vastaus ilmotettiin piispalle, sanoi hän: "Kirkkoherra on oikeassa. Se ei todellakaan ole hänen paikkansa, vaan minun".
Hän lähti heti paikalla vankilaan, hän meni "silmänkääntäjän" koppiin; hän kutsui häntä nimeltä, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle. Hän vietti koko päivän hänen luonaan, unohtaen ruuan ja levon, rukoillen Jumalaa kuolemaantuomitun miehen sielun puolesta ja kehottaen vankia muistamaan sielunsa tilaa. Hän julisti hänelle yksinkertaisia iki-totuuksia. Hän oli tuolle onnettomalle isä, veli, ystävä; piispa vain häntä siunatakseen. Hän puheli miehelle kaikista asioista, rohkaisten ja lohduttaen. Tämä mies oli astumaisillaan kuolemaan epätoivon vallassa. Kuolema näytti hänestä hirvittävältä kuilulta. Seisoessa vavisten kuoleman kynnyksellä, valtasi kauhistus hänet. Hän ei ollut niin tietämätön, että olisi voinut pysyä täysin välinpitämättömänä. Hänen tuomionsa oli valtavan sysäyksen lailla rikkonut siellä ja täällä hänen ympäriltään väliseinää, joka erottaa meidät kaiken olevaisen perussalaisuuksista ja jota me kutsumme elämäksi. Hän katseli herkeämättä näiden kauhistuttavien aukkojen kautta tämän ilmiömaailman ulkopuolelle, mutta näki vain varjoja ja pimeyttä. Piispa sai hänet näkemään valoakin.
Kun seuraavana päivänä tultiin hakemaan onnetonta, oli piispa vielä siellä. Hän seurasi tuomittua ja näyttäytyi kansanjoukolle sinipunervassa viitassaan ja piispanristi kaulassaan, tämän köysillä sidotun raukan vieressä.
Hän nousi miehen kanssa vaunuihin, hän nousi hänen kanssaan mestauslavallekin. Kuolemaan tuomittu, joka eilen illalla oli ollut niin synkkä ja murtunut, säteili nyt varmuutta. Hän tunsi sielunsa sovitetuksi ja hän toivoi Jumalaan. Piispa syleili häntä ja sanoi hänelle vähää ennen mestauskirveen surman-iskua: "Kenen ihminen tappaa, hänet herättää Jumala uuteen eloon; hänet, jonka veljet työntävät luotaan, ottaa isä hoivaansa. Rukoilkaa, uskokaa, astukaa sisään elämään! Isä odottaa teitä". Kun hän laskeutui alas mestauslavalta, oli hänen katseessaan loiste, joka sai ihmiset väistymään. Ei tiedetty, mitä enemmän ihmetellä: hänen kalpeuttaan vaiko hänen tyyntä juhlallisuuttaan. Palatessaan yksinkertaiseen asuntoonsa, jota hän hymyillen kutsuipalatsikseen, sanoi hän sisarelleen:Olen toimittanut jumalanpalveluksen piispana ja ylimäisenä pappina.
Koska ylevimpiä asioita usein kaikkein vähimmin käsitetään, löytyi kaupungissakin ihmisiä, jotka piispan käytöstä selvitellessään sanoivat:Se on teeskenneltyä huomion hakua. Näin arveltiin sentään vain hienoston piireissä. Rahvas, joka ei ilku hyville töille, tuli liikutetuksi ja sen ihailu piispaa kohtaan kasvoi kasvamistaan.
Mitä piispaan itseensä tulee, oli mestauskoneen näkeminen siinä määrin tärisyttänyt hänen mieltään, että hän toipui siitä vasta pitkän ajan kuluttua.
Synkkänä kohoava, korkea mestauslava on tosiaankin järisyttävä näky. Tavallisesti ollaan jokseenkin välinpitämättömiä kuolemanrangaistuksen suhteen, ei lausuta varmaa mielipidettä sen poistamisesta tai säilyttämisestä, niinkauvan kun ei olla omin silmin nähty mestauskonetta, guillotinia. Mutta joka kerran sellaisen näkee, saa niin voimakkaan täräyksen, että hänen täytyy ottaa ratkaiseva askel ja olla myötä tai vastaan. Toiset sitä ihailevat, kuten de Maistre; toiset sitä inhoavat, kuten Beccaria. Mestauskone on lain sovellutuksen huippukohta; se kutsuu itseäänkostajaksi; se ei ole puolueeton, eikä se salli meidänkään pysyä puolueettomina. Ken sen näkee, häntä värähyttää kaikkein salaperäisin väristys. Kaikki yhteiskunnalliset kysymykset panevat kysymysmerkkinsä tämän surmanterän ympärille. Mestauslava on ilmestys. Mestauslava ei ole pelkkä hirsilaitos, mestauslava ei ole kone, mestauslava ei ole mikään puusta, raudasta ja köysistä kyhätty tahdoton kone. Se näyttää olevan jonkunlainen olento, jolla on ties mikä kamala voima; tuo hirsijalusta tuntuu näkevän, tuo kone kuulevan, nuo liikkuvat osat ymmärtävän, tuo puu, tuo rauta ja nuo köydet tahtovan. Siinä hirvittävässä hourailussa, johon sen näkeminen syöksee ihmissielun, astuu mestauslava esiin kauhistuttavana, tekojensa tietoisena täyttäjänä. Mestauslava on pyövelin rikostoveri; se raatelee; se syö lihaa, se juo verta. Mestauslava on jonkunlainen tuomarin ja kirvesmiehen yhteisesti ihmisten ilmoille loihtima kummitus, hirviö, joka näyttää elävän inhottavaa elämäänsä kaiken sen kuoleman avulla, jota se on ympärilleen levittänyt.
Niinpä olikin tapauksen vaikutus hirvittävän syvä; seuraavana päivänä ja pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin näytti piispa ylen alakuloiselta. Kauhunhetkien milt'ei väkivaltainen tyyneys oli kadonnut; yhteiskunnallisen oikeuden aave vaivasi häntä. Hän, joka tavallisesti palasi kaikilta toimiltaan niin säteilevän tyytyväisenä, näytti nyt soimaavan itseään jostakin. Joskus puheli hän itsekseen ja hymisi puoli-ääneen synkkiä lauseita. Hänen sisarensa muisti hänen eräänäkin iltana puhelleen itsekseen seuraavaan tapaan:
"En uskonut sen olevan niin hirvittävää. On väärin siinä määrässä syventyä jumalallisen lain salaisuuksiin, ett'ei enää huomaakaan inhimillistä lakia. Kuolema kuuluu yksin Jumalalle. Millä oikeudella uskaltavat ihmiset koskea tähän salaisuuteen?"
Vähitellen vaimenivat nämä vaikutelmat, ehkäpä häipyivät jäljettömiinkin. Piispan huomattiin kuitenkin jälkeenpäin aina välttävän mestauspaikkaa, jott'ei tarvitsisi kulkea sen poikki.
Herra Myrieliä voitiin kutsua milloin tahansa sairaiden ja kuolevain vuoteen ääreen. Hän tiesi sen olevan tärkeimmän velvollisuutensa ja tärkeimmän työnsä. Perheiden, joissa oli leskiä tai orpoja, ei tarvinnut edes häntä kutsua: hän tuli itse. Hän osasi istua vaieten monet pitkät tunnit miehen luona, joka oli kadottanut rakkaan vaimonsa, tai äidin luona, joka oli lapsensa menettänyt. Niinkuin hän tapasi oikean hetken vaietakseen, niin tapasi hän myös oikean hetken puhuakseen. Oi ihmeellistä lohduttajaa! ei hän yrittänyt haihduttaa surua unohduksen avulla, mutta hän koki kohottaa ja jalostaa sitä toivon voimalla. Hän sanoi: "Huolehtikaa tarkoin tavasta, millä ajattelette kuolleita. Älkää pysähtykö siihen, minkä on määrä mädätä. Katsokaa tarkkaan, ja te olette näkevä rakkaan vainajanne kirkkaana loistavan taivaan ihanuudessa". Hän tiesi, että usko tekee hyvää murheissa. Hän pyrki neuvomaan ja tyynnyttämään epätoivoista ihmistä, osottamalla hänelle osaansa tyytyväistä ihmistä, hän pyrki jalostamaan hänen hautaan tuijottavaa suruansa, osottamalla hänelle surun, joka kohottaa katseensa taivaan tähtiin.
5.
Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.
Herra Myrielin yksityiselämää ohjasivat samat periaatteet kuin hänen julkistakin toimintaansa. Joka olisi nähnyt hänet lähempää, olisi varmaankin sekä hämmästynyt että ihmetellyt sitä vapaaehtoista köyhyyttä, jossa Dignen piispa eli.
Kuten kaikki vanhat ihmiset ja enimmät ajattelijat nukkui hän vähän. Hänen lyhyt unensa oli syvä. Aamuisin viihdytti hän mielensä hartauteen hetkiseksi tai pariksi ja luki sitten messunsa joko tuomiokirkossa tai kotonaan. Messunsa luettuaan söi hän aamiaisekseen palan ruisleipää omien lehmäinsä lypsämän maidon keralla. Sitten ryhtyi hän hommiinsa.
Piispalla on paljon tehtävää; hänen täytyy joka päivä ottaa vastaan sihteerinsä, jona on tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen, ja melkein joka päivä etevimmät apulaisensa. Hänellä on seurojen ja yhdistysten toiminta tarkastettavanaan, etu-oikeuksien jakaminen huolenaan, kokonainen hengellinen kirjakauppa valvottavanaan, virsikirjat, katekismot, rukouskirjat y.m. hyväksyttävinään, julistukset kirjotettavinaan, saarnat määrättävinään, kirkkoherrat ja kunnanvanhimmat sovitettavinaan, hengellinen kirjevaihto, hallinnollinen kirjevaihto, yhtäältä valtion, toisaalta paavin istuimen kanssa, ja tuhannet muut asiat hoidettavinaan.
Ajan, mikä hänelle jäi näiltä lukemattomilta toimilta, jumalanpalveluksilta ja rukouskirjalta, käytti hän etusijassa kärsiväin, sairaiden ja murheellisten hyväksi; näiltä murheellisilta, sairailta ja kärsiviltä liikenevän ajan uhrasi hän työhön. Milloin muokkasi hän puutarhaansa, milloin luki tai kirjotteli hän. Hän käytti vain yhtä sanaa näistä molemmista työskentelytavoista: hän kutsui sitäpuutarhan hoitamiseksi. "Ihmishenkikin on puutarha", tapasi hän sanoa.
Puolipäivän tienoissa läksi hän — jos ilma oli kaunis — pienelle kävelymatkalle maaseudulle tai kaupunkiin ja pistäytyi usein kurjain hökkelien vieraaksi. Hänen nähtiin astelevan yksinään, tykkänään ajatuksiinsa vaipuneena, silmät maassa, nojautuen pitkään keppiinsä, puettuna sinipunervaan, silkkiseen, pumpulisisusteiseen, lämpimään päällysvaatteeseensa, jalassa sinipunervat sukat ja suuret solkikengät, päässä matala hattunsa, jonka kolmesta kolkasta riippui kolme paksua terhonmuotoista kultalankatupsua.
Juhla oli kaikkialla, minne hän ilmestyi. Hänen läheisyydessään tuntui jotakin lämmittävää, valoisaa. Lapset ja vanhukset tulivat kynnykselle ottamaan piispaa vastaan kuin päivän sädettä. Hän siunasi ja häntä siunattiin. Hänen taloonsa opastettiin kaikki jotka jotakin tarvitsivat.
Joskus pysähtyi hän puhelemaan pikkupojille ja pikkutytöille, tai hymyili lempeästi äideille. Hän kävi köyhien luona niin usein kun hänellä vaan oli rahaa; kun hänellä ei enää ollut, kävi hän rikkaiden taloissa.
Kun hän aina piti kauvan samaa pukua, ei hän milloinkaan lähtenyt ulos ilman sinipunervaa päällysvaatettaan, jott'ei kuluneisuutta huomattaisi. Kesällä tuo häntä vähän vaivasi.
Kotiin palatessaan hän söi päivällisensä. Päivällinen oli samanlainen kuin aamiainenkin.
Kello puoli kahdeksan istuutui hän illallispöytään sisarensa kanssa, takanaseisovan rouva Magloiren tarjoillessa. Ateria oli hyvin yksinkertainen. Jos sattui joku kirkkoherra olemaan piispan illallisvieraana, käytti rouva Magloire tilaisuutta saadakseen tarjota hänen ylhäisyydelleenkin mainiota järvi-kalaa tai vuoristojen verratonta metsänriistaa. Kirkkoherra oli näin hyvän aterian tekosyynä; piispa ei pannut vastaan. Mutta tavallisesti olivat hänen ruokanaan vain vedessä keitetyt vihannekset ja öljyliemi. Niinpä sanottiinkin yleensä kaupungilla:Kun ei piispa aterioi kirkkoherramaisesti, on hänen ruokansa kerjäläismunkin.
Illastettuaan jutteli hän hetkisen neiti Baptistinen ja rouva Magloiren kanssa. Sitten hän vetäytyi huoneesensa ja ryhtyi jälleen kirjottelemaan, milloin irtonaisille paperiliuskoille, milloin jonkun kirjan reunoihin. Hän oli sivistynyt ja hiukan oppinutkin. Häneltä on säilynyt viisi tai kuusi sangen merkillistä käsikirjotusta. Eräskin selvittelee seuraavaa Moseksen ensimäisen kirjan lausetta:Alussa liikkui Jumalan henki vetten päällä. Hän vertaa tätä värsyä kolmeen tekstiin: arapialaiseen, joka kuuluu:Jumalan tuulet puhalsivat, Flavius Josephukseen, joka sanoo:Tuulenpuuska syöksyi ylhäältä maan päälle, ja vihdoin onkelon kaldealaiseen toisintoon:Jumalasta lähtevä tuuli puhalsi vetten pinnalla. Eräässä toisessa kirjotelmassa tutkii hän Ptolemain piispan Hugon, tämän kirjan tekijän sedän iso-isän, jumaluusopillisia teoksia, ja todistaa, että täytyy asettaa tämän piispan kirjottamiksi ne monet pikkuteokset, jotka julaistiin viime vuosisadalla Barleycourtin salanimellä.
Joskus vaipui hän kesken lukemistaan, olipa hänen käsissään mikä kirja tahansa, syvään mietiskelyyn, josta vihdoin havahtui kirjottamaan muutamia rivejä tuon samaisen kirjan lehdille. Näillä riveillä ei ole usein mitään tekemistä sen kirjan kanssa, johon ne ovat joutuneet. Meillä on tässä edessämme muuan mietelmä, jonka hän on kirjottanut erään nelitaiteteoksen reunoihin; teoksen nimi oli:Lordi Germainin kirjevaihto kenraalien Clintonin, Cornwallisin ja Amerikan laivastonamiralien kanssa. Versaillesissa, kirjakauppias Poinçoi, ja Pariisissa, kirjakauppias Pissot, Augustinein rantakadulla.
Mietelmä oli tällainen:
"Oo Sinä kaiken olevaisen alku!"
"Vanhan Testamentin Saarnaaja kutsuu Sinua kaikkivaltiaaksi,Makkabealais-kirjat nimittävät Sinua Luojaksi, EfesolaiskirjeVapaudeksi, Baruk kutsuu Sinua Äärettömyydeksi, Psalmit Viisaudeksi jaTotuudeksi, Johannes nimittää Sinua Valkeudeksi, kuningasten kirjatValtiaaksi, Toinen Moseksen kirja nimittää Sinua Kaitselmukseksi,kolmas Moseksen kirja sanoo Sinua Pyhyydeksi, Esra oikeudeksi, kokoluomakunta kutsuu Sinua Jumalaksi, ihminen Isäksi; mutta Salomo sanooSinua Laupeudeksi, ja se on kaikista nimistäsi kaunein".
Yhdeksän maissa nousivat naiset huoneisiinsa toiseen kerrokseen ja jättivät hänet alas yksikseen aamuun asti.
Vaan onpa jo aika yksityiskohdittain kuvata hänen ylhäisyytensä Dignen piispan asunto.
6.
Ketä hän käytti talonsa vartijana.