Thénardierin eukko oli ilkeä Cosettelle, Éponine ja Azelma tulivat myös ilkeiksi. Tässä ijässä ovat lapset vain uskollisia jäljennöksiä äidistään. Koko vain pienempi, siinä kaikki.
Kului vuosi, kului toinenkin. Kylällä puheltiin:
"Nuo Thénardierit ovat kelpo väkeä. Eivät ole mitään rikkaita, ja kasvattavat sentään vierasta lasta, joka on jättämällä jätetty heidän ristikseen!"
Luultiin Cosetten äidin jo unohtaneen lapsensa. Mutta Thénardier, joka oli ties mistä hämäristä lähteistä onkinut tietoonsa, että lapsi oli todennäköisesti avioton ja ett'ei äiti voinut sitä omistaa, vaati viittätoista frangia kuulta, koska tuo "olento" kasvoi jasöi, uhaten lähettää sen muuten takaisin. "Koettakoon vain pysyä hyvissä kirjoissa kanssani!" äkäili hän, "taikka paiskaan kakaran keskelle hänen salavehkeitään. Lisää täytyy tulla!" Äiti maksoi nuo viisitoista frangia.
Vuodesta vuoteen kasvoi lapsi ja hänen kurjuutensa sitä mukaa.
Niin kauvan kun Cosette oli aivan pieni, sai hän olla toisten lasten syntipukkina; heti kun hän oli hiukankin voimistunut, toisin sanoen: ennenkuin hän oli täyttänyt viisi vuotta, tehtiin hänestä talon palvelustyttö.
Viiden vanhana! väitettänee, se on mahdotonta! Surkeata kyllä, on se kuitenkin totta. Yhteiskunnallinen kärsimys alkaa joka ijässä. Emmekö ole aivan hiljattain lukeneet eräästä Dumolard-jutusta, eräästä rosvoksi ruvenneesta orpo-raukasta, joka virallisten asiakirjain mukaan oli viiden vanhasta alkain ollut ypöyksin maailmassa, "tehnyt työtä henkensä pitimiksi ja varastellut".
Cosette pantiin toimittamaan asioita, lakaisemaan huoneita, pihaa, katua, pesemään astioita, vieläpä kantamaan puitakin. Thénardierit luulivat olevansa sitäkin oikeutetumpia näin menettelemään, kun äiti, joka oli yhäti Montreuil-sur-Merissä, alkoi maksaa huonosti. Muutamiin kuukausiin ei rahalähetystä ollut ensinkään saapunut. Jos äiti olisi näiden kolmen vuoden kuluttua palannut Montfermeiliin, ei hän olisi enää tuntenut lastaan. Cosette, joka oli ollut niin kaunis ja verevä taloon tullessaan, oli nyt muuttunut laihaksi ja kalpeaksi. Hänen käytöksensäkin oli muodostunut levottomaksi, arkamaiseksi. Salakavala! sanoivat Thénardierit.
Vääryys oli tehnyt hänet yrmeäksi ja kurjuus rumaksi. Hänelle ei jäänyt muuta kuin kauniit silmänsä, jotka herättivät sääliä, koska ne olivat niin suuret ja koska niissä näytti kuvastuvan vain sitä enemmän surua.
Sydäntä särkevää oli nähdä tämän pienen lapsiraukan, joka ei ollut vielä kuudenkaan vanha, talvipakkasessa vanhojen rikkinäisten ryysyjensä verhoamana, väristen lakaisevan katua jo ennen päivän koittoa, suunnaton luuta pienissä punaisissa kätösissään ja kyynel silmäkulmassa.
Paikkakunnalla kutsuttiin häntä Leivoseksi. Kansa, joka pitää runollisista vertauksista, oli viehättynyt nimittämään tällä tavalla tätä pientä olentoa, joka ei juuri ollut lintua isompi, joka värisi, arasteli ja pelkäsi, joka nousi ensinnä koko talossa ja koko kylässä ja joka hääri kadulla tai pellolla jo ennen aamun sarastusta.
Mutta tämä leivos-rukka ei milloinkaan laulanut.
(Fantinen I osan loppu.)
1.
Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.
Mutta mitä olikaan tullut tuosta äidistä, joka Montfermeilin asukkaiden vakuutusten mukaan näytti lapsensa hyljänneen? Missä oli hän? Mitä teki hän?
Jätettyään pikku Cosettensa Thénardierein huomaan, oli hän jatkanut matkaansa ja saapunut Montreuil-sur-Meriin.
Tämä tapahtui, kuten muistamme, vuonna 1818.
Fantine oli lähtenyt kotitienoiltaan noin kymmenisen vuotta sitten. Montreuil-sur-Mer oli muuttanut muotoa. Siliä välin kun Fantine vajoamistaan vajosi kurjuuteen ja hätään, oli hänen synnyinkaupunkinsa menestynyt.
Suunnilleen kaksi vuotta takaperin oli siellä sattunut tuollainen merkkitapaus teollisuuden alalla, jotka aina ovat pienten kaupunkien huomattavimpia uutuuksia.
Tämä yksityisseikka on tärkeä, luulemmepa hyödylliseksi selostella, jott'emme sanoisi alleviivata sitä hiukan laveammalta.
Ikimuistoisista ajoista oli Montreuil-sur-Merin erikoisteollisuutena ollut englantilaisen vuoripien ja saksalaisten mustain lasitavarain mukaileminen. Tämä teollisuudenhaara oli kuitenkin aina viettänyt kituvaa elämää raaka-ainesten kallishintaisuuden takia, mikä tietysti ehkäisi sen kehittymistä. Niihin aikoihin, jolloin Fantine palasi Montreuil-sur-Meriin, oli tapahtunut satumainen muutos näiden "mustain tavarain" tuotannossa. 1815 loppupuolella oli muuan tuntematon mies asettunut kaupunkiin asumaan, ja hänen päähänsä oli pistänyt ajatus käyttää tässä teollisuudessa kummilakkaa kuusenpihkan asemesta, sekä mitä etenkin koristekalujen valmistamiseen tulee, käyttää yksinkertaisesti yhteenliitetystä peltistä tehtyjä kiinnitysrenkaita juotetusta peltistä tehtyjen sijasta. Tämä mitättömän pieni muutos oli saanut aikaan täydellisen mullistuksen.
Tämä mitättömän pieni muutos oli todellakin suunnattomasti alentanut raaka-aineen hintaa, mikä taas oli tehnyt mahdolliseksi ensiksi korottaa työpalkkoja, hyvä työ koko seudulle, toiseksi parantaa tuotteiden laatua, etu kuluttajalle, kolmanneksi myydä tavaraa huokeammalla, saamalla kuitenkin kolmenkertaisen voiton, tehtailijan hyöty.
Näin oli siis pienestä päähänpälkähdyksestä ollut kolme tärkeätä seurausta.
Vähemmässä kuin kolmen vuoden ajassa oli tämän menettelytavan keksijä rikastunut aimo lailla, mikä on sangen hyvä, sekä samalla rikastuttanut koko ympäristönsä, mikä on parempi. Hän oli vieras paikkakunnalla. Hänen syntyperästään ei tiedetty mitään; hänen elämänsä vaiheista tuskin enempää.
Kerrottiin hänen tulleen kaupunkiin hyvin vähillä varoilla, korkeintaan muutamalla sadalla frangilla varustettuna.
Tämän pienen, nerokkaan aatteen palvelukseen käytetyn huolellisuuden ja älyn hedelmöittämän pääoman avulla oli hän luonut omaisuutensa ja tuottanut hyvinvointia koko seutukunnalle.
Montreuil-sur-Meriin saapuessaan oli hänellä vain vaatteet päällään, työläisen käytös ja työläisen kieli.
Puhuttiin, että juuri silloin, kun hän kenenkään huomaamatta astui Montreuil-sur-Merin pikkukaupungin portista sisään erään joulukuun illan hämärtyessä, pussi selässä ja kädessä ryhmysauva, oli suuri tulipalo puhjennut kunnantalossa. Tämä mies oli syöksynyt liekkeihin ja henkensä kaupalla pelastanut kaksi lasta, jotka sattuivat olemaan erään santarmikapteenin lapset; tästä syystä ei oltu ajateltukaan kysyä häneltä passia. Siitä hetkestä asti oli tiedetty hänen nimensä: se oliukko Madeleine.
2.
Madeleine.
Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, näytti surumieliseltä ja oli hyväsydäminen. Siinä kaikki, mitä hänestä voitiin sanoa.
Niiden nopeiden edistysaskelten kautta, joilla hän oli uudestaan luonut koko tämän teollisuuden, oli Montreuil-sur-Meristä tullut sangen huomattava liikekeskus. Espanja, joka kuluttaa paljon vuoripikeä, toimitti siellä vuosittain suunnattomia ostoksia. Tässä kaupanhaarassa kilpaili Montreuil-sur-Mer melkein Lontoon ja Berliinin kanssa. Ukko Madeleinen voitot olivat niin suuret, että hän kahden vuoden perästä saattoi rakentaa suuren tehtaan, missä oli kaksi avaraa työhuonetta, toinen miehille, toinen naisille. Ken hyvänsä, jota puute ahdisti, voi tarjoutua sinne töihin, ja hän saattoi olla varma saavansa sekä tointa että leipää. Ukko Madeleine vaati miehiltä ahkeruutta ja kuntoa, naisilta puhtaita tapoja, molemmilta rehellisyyttä. Hän oli jakanut työhuoneetkin eri sukupuolien välillä, jotta tytöt ja vaimot pysyisivät järjissään. Tässä kohdassa oli hän taipumaton. Se oli ainoa kohta, missä hän oli jonkun verran suvaitsematonkin. Tähän ankaruuteen kehotti häntä etenkin se seikka, että Montreuil-sur-Mer oli linnakaupunki, joten mahdollisuus tapain turmeltumiseen oli erinomaisen suuri. Hänen tulonsa oli ollutkin hyvää vaikuttava, ja hänen läsnäolonsa Kaitselmuksen siunaus. Ennen ukko Madeleinen saapumista paikkakunnalle oli kaikki ollut kuollutta ja rappeutunutta; nyt kuohui seudulla työn terve elämä. Väkevä elämän virtaus lämmitti kaikkia ja tunki kaikkialle. Vetelehtiminen ja kurjuus olivat tuntemattomia. Ei ollut lakkaria niin tyhjää, ett'ei siellä olisi raha helissyt, ei asumusta niin köyhää, ett'ei siellä olisi ilo raikunut.
Ukko Madeleine käytti töihinsä kaikkia halullisia. Hän vaati vain yhtä: ole kunnon mies! ole kelpo nainen!
Kuten olemme huomauttaneet, kokosi ukko Madeleine kaiken tämän toimeliaisuuden avulla, jonka aiheuttaja ja keskipiste hän oli, melkoisen omaisuuden, mutta sen hankkiminen ei tuntunut olevan lainkaan hänen päähuoliansa, mikä on jokseenkin outoa tavalliseen liikemieheen nähden. Hän näytti ajattelevan enemmän muita kuin itseään. Vuonna 1820 tiedettiin hänellä olleen talletettuna kuusisataakolmekymmentä tuhatta frangia Laffitten[56] pankkiin; mutta ennen kuin hän oli pannut säästöön nämä kuusisataakolmekymmentä tuhatta frangia, oli hän kuluttanut ainakin miljoonan kaupungin ja köyhien hyväksi.
Sairashuone oli huonoissa varoissa; hän oli perustanut sinne kymmenen uutta sairassijaa. Montreuil-sur-Mer on jaettu yläkaupunkiin ja alakaupunkiin. Alakaupungissa, missä hänkin asui, oli vain yksi koulupahanen, kurja hökkeli, joka uhkasi suistua raunioiksi; hän oli rakennuttanut sinne kaksi uutta koulua, toisen tytöille, toisen pojille. Omista varoistaan maksoi hän kahdelle opettajalle kaksinkertaisesti heidän laihan virallisen palkkansa, ja kun sitä ihmeteltiin, vastasi hän: "Valtion tärkeimmät virkamiehet ovat imettäjä ja koulunopettaja". Hän oli omalla kustannuksellaan muodostanut turvakodin — siihen asti melkein tuntematon laitos Ranskassa — ja apurahaston vanhoille ja kivuloisille työmiehille. Koska hänen tehtaansa muodosti ikäänkuin jonkunlaisen keskuksen, oli sen ympärille nopeasti kohonnut aivan uusi kaupunginosa, missä löytyi paljon varattomia perheitä; hän oli perustanut sinne maksuttoman apteekin.
Ensi aikoina, kun hänen nähtiin alottelevan, sanoivat ymmärtäväiset ihmiset: Se on aika veijari, se tahtoo rikastua. Kun hänen nähtiin rikastuttavan koko seudun ennen kuin rikastui itse, sanoivat samaiset ymmärtäväiset ihmiset: Se on aika kunnianhimoinen mies, se tavottelee kansan suosiota. Tämä näytti sitäkin otaksuttavammalta, kun tämä mies oli myös uskovainen ja otti jokseenkin ahkerasti osaa hartauden harjotuksiin, mikä oli erittäin hyvällä silmällä nähty seikka näinä aikoina. Hän kävi säännöllisesti joka sunnuntai kuulemassa aamumessua. Paikallisen edusmiehen, joka vainusi kilpailijoita kaikkialla, saattoi tämä uskonnollisuus ennen pitkää levottomuuden valtaan. Tämä edusmies, joka oli ollut keisarikunnan lakiasäätävän neuvoskunnan jäsen, omasi samanlaiset uskonnolliset mielipiteet kuin muuan rukoilija-veljeskunnan Fouchén nimeltä tunnettu isä, Otranton herttua, jonka kätyri ja ystävä hän oli ollut. Suljetussa seurassa naureskeli hän herttaisesti koko Jumalalle. Mutta kun hän näki tuon rikkaan tehtailija Madeleinen menevän säännöllisesti kello seitsemän hiljaiseen messuun, vainusi hän vasta-ehdokasta ja päätti ehättää edelle. Hän otti jesuitan rippi-isäkseen ja kävi sekä suuressa messussa että iltakirkossa. Kunnianhimoisten pyyteiden tavottelu oli tähän aikaan oikeata kirkonjuoksua sanan räikeimmässä merkityksessä. Köyhät hyötyivät tästä pelosta yhtä paljon kuin Jumalakin, sillä kunnianarvoisa valtiopäivämies perusti myös kaksi uutta potilassijaa sairaalaan; niin että niitä nyt oli kaikkiaan kaksitoista.
Mutta v. 1819 levisi eräänä aamuna huhu kaupungissa, että kuningas oli maaherran esityksestä ja katsoen niihin suuriin palveluksiin, joilla hän oli isänmaata hyödyttänyt, nimittänyt ukko Madeleinen Montreuil-sur-Merin pormestariksi. Ne, jotka olivat julistaneet tämän tulokkaan "kunnianhimoiseksi onnenonkijaksi", tarttuivat suurella ihastuksella tähän tilaisuuteen, jonka nojalla heidän oli niin hyvä huudahtaa: "Kas niin! Emmekö sitä jo sanoneet?" Koko Montreuil-sur-Mer joutui kuohuksiin. Huhussa oli perää. Muutamia päiviä myöhemmin julkaistiin nimitysMoniteurissä.[57] Seuraavana päivänä kieltäytyi ukko Madeleine kunniasta.
Samana vuonna esiintyivät Madeleinen uuden menettelytavan mukaan valmistetut tuotteet teollisuusnäyttelyssä. Palkintolautakunnan ilmotuksesta nimitti kuningas keksijän kunnialegioonan ritariksi. Uusi kuohunta pikkukaupungissa. Vai ristiä hän mielikin! Ukko Madeleine ei huolinut rististä.
Totta tosiaan, tämä mies oli täydellinen arvoitus. Ymmärtäväiset ihmiset suoriutuivat pulasta sanomalla: "Kun kaikki selviää, on hän lopultakin vain pelkkä seikkailija".
Kuten olemme nähneet, oli paikkakunta saanut häneltä paljon, köyhät kaikki; hän tuotti niin paljon hyötyä, että häntä täytyi lopultakin kunnioittaa; ja hän oli niin lempeä ja hyvä, että häntä täytyi lopultakin rakastaa; etenkin hänen työmiehensä suorastaan jumaloivat häntä, ja hän kantoi tämän jumaloimisen jonkunlaisella surumielisellä vakavuudella. Kun keksittiin, että hän oli rikas, tervehtivät "hienon maailman ihmiset" häntä, ja häntä kutsuttiin kaupungissa herra Madeleineksi; hänen työmiehensä ja lapset nimittivät häntä yhä edelleenkinukko Madeleineksi, ja tämä seikka houkutteli häneltä hänen kauneimman hymynsä. Sitä mukaa kun hän kohosi, satoi hänen päälleen kutsuja satamalla. "Hieno maailma" pyysi häntä seuraansa. Montreuil-sur-Merin koreat vierashuoneet olisivat tietysti ensi alussa pysyneet visusti suljettuina köyhälle käsityöläiselle, mutta nyt avasivat ne ovensa selkiseljälleen miljoonain omistajalle. Häntä mieliteltiin tuhansin tavoin. Hän kieltäytyi kunniasta.
Tälläkään kertaa ei ymmärtäväisiltä ihmisiltä selityksiä puuttunut. — Hän on sivistymätön, huonosti kasvatettu mies. Eihän edes tiedetä, mistä mokoma on peräisinkään. Ei hän osaisi hienommissa seurapiireissä käyttäytyäkään. Ei ole oikeastaan ensinkään varmaa, osaako hän edes lukea.
Kun nähtiin hänen ansaitsevan rahaa, sanottiin: Se on kamasaksa. Kun nähtiin hänen kylvävän rahansa ympärilleen, sanottiin: Nyt se pyrkii kunniaan ja kansan suosioon. Kun nähtiin hänen työntävän luotaan kunnianosotukset, sanottiin: Se on seikkailija. Kun nähtiin hänen hylkäävän hienon maailman liehittelyt, sanottiin: Se on nauta.
Vuonna 1820, viisi vuotta hänen Montreuil-sur-Meriin saapumisensa jälkeen, olivat hänen paikkakunnalle suorittamansa palvelukset niin ilmeisiä, väestön toivomus niin yksimielinen, että kuningas nimitti hänet uudestaan kaupungin pormestariksi. Hän kieltäytyi yhä, mutta maaherra ei suostunut hänen kieltoonsa, kaikki seudun merkkihenkilöt kävivät häntä pyytelemässä, kadut täyttävä kansa vaati häntä niin innokkaasti myöntymään, yleinen mielipide oli niin voimakas, että hänen lopulta täytyi taipua. Pantiin merkille, että seikka, mikä etenkin näytti johtaneen häntä tähän päätökseen, oli erään vanhan eukon milt'ei kiukustunut huudahdus, jonka tämä viskasi hänelle mökkinsä kynnykseltä: "Kunnon pormestaria tarvitaan! Tuleeko väistyä tekemästä sitä hyvää, minkä voi tehdä?"
Se oli hänen nousunsa kolmas vaihe. Ukko Madeleinesta oli tullut herraMadeleine, herra Madeleinesta tuli herra pormestari.
3.
Laffitten pankkiin talletetut rahat.
Mutta hän itse oli pysynyt yhtä yksinkertaisena kuin ensi päivänäkin. Hänen oli tukkansa harmaa, katseensa vakava, ihonsa ahavoitunut kuin työmiehellä, kasvonsa miettivät kuin filosofin. Päässä oli hänellä tavallisesti leveälierinen hattu ja pukuna pitkä leukaan asti napitettu takki karkeata kangasta. Hän hoiti pormestarin virkatehtävät, mutta niistä päästyään eleli hän yksinäisyydessä. Harvoille ihmisille hän puhui. Hän väisti kohteliaisuuksia, tervehti, sivulta käsin, meni nopeasti tiehensä, hymyili päästäkseen puhelemasta, antoi lahjan päästäkseen hymyilemästä. Naiset sanoivat hänestä: Onpa häntä aika hyvänsävyinen karhu! Hänen suurin huvinsa oli kävellä pitkin peltoja ja ketoja.
Hän aterioi aina yksinään, edessään avattuna kirja, jota hän luki. Hänellä oli hyvin järjestetty pikkukirjasto. Hän piti paljon kirjoista; kirjat ovat vakavia, varmoja ystäviä. Siinä määrässä kun hänelle varallisuutensa karttuessa tuli joutohetkiä, näytti hän käyttävän niitä henkeään viljelläkseen. Siitä asti kun hän oli ollut Montreuil-sur-Merissä, huomattiin hänen puhetapansa vuosi vuodelta tulevan yhä hiotummaksi, huolitellummaksi ja lempeämmäksi.
Kävelyretkilleen vei hän mielellään mukanaan pyssyn, mutta harvoin hän sitä käytti. Kun se joskus tapahtui, oli hänen osumisensa pelottavan tarkka. Hän ei koskaan tappanut vaaratonta eläintä. Hän ei milloinkaan ampunut pikkulintua.
Vaikk'ei hän enään ollut suinkaan nuori, kerrottiin hänellä olevan vielä suunnattomat voimat. Hän auttoi missä vain tarvittiin, nosti kaatuneen hevosen, irrotti liejuun joutuneen kuorman, pysähdytti sarviin tarttumalla karanneen härän. Hänen taskunsa olivat aina täynnä pikkurahoja hänen lähtiessään ulos ja tyhjät hänen palatessaan. Kun hän kulki jonkun kylän läpi, juoksivat pahaiset paitaressut riemuiten hänen perässään ja piirittivät hänet kuin hyttysparvi.
Arveltiin niinkin, että hänen oli ennen täytynyt harjottaa maanviljelystöitä, koska hän osasi neuvoa talonpojille monta hyödyllistä keinoa. Hän opetti heitä hävittämään viljakoita pirskottamalla aittojen seiniin ja lattian rakoihin tavallista suolaliuosta, sekä karkottamaan kasvimatoa ripustamalla kaikkialle talojen ja puutarharakennusten seiniin ja katoille kukkivia salvian oksia. Hänellä oli "reseptejä", joiden mukaan voitiin pelloilta poistaa lusteet, mustat kuminat, hiirenherneet, savikat ja ohdakkeet sekä kaikki loiskasvit viljaa turmelemasta. Hän puolusti kaniinitarhaa rottia vastaan pelkästään pienen Berberian sian avulla, jonka haju karkotti viholliset.
Kerran näki hän muutamain paikkakuntalaisten repivän nokkosia täydessä touhussa. Hän katseli näitä juurineen kiskottuja, jo kuivaneita kasvikasoja ja sanoi: "Kuollut mikä kuollut. Ja kuitenkin olisi niistä niin suurta hyötyä, jos niitä vaan osattaisiin käyttää. Nuoren nokkosen lehti on mainio vihannes; kun se vanhentuu, syntyy siihen syitä ja kuituja kuin hamppuun ja pellavaan. Nokkoskangas on aivan yhtä hyvää kuin hamppukangas. Hienoksi hakattuna on nokkonen mainiota siipikarjalle; survottuna on se erinomaista nautaeläimille. Nokkosen siemenet, joita sekotetaan rehuun, antavat eläinten karvalle kauniin kiillon; suolan sekaan jauhettu nokkosen juuri synnyttää kaunista keltaväriä. Nokkonen on mitä parhainta karjanrehua, jota voi niittää kaksi kertaa vuodessa. Ja mitä nokkonen tarvitsee? Vähän maata, ei vähintäkään muokkausta, ei vähintäkään hoitoa. Siemenet vain putoavat sitä mukaa kun nokkonen tuleentuu, joten niitä on vaikea korjata talteen. Siinä kaikki. Kun vain hiukankin vaivaa näkisi, tuottaisi nokkonen suurta hyötyä; kun siitä ei välitetä, tuottaa se pelkkää vahinkoa. Silloin sitä yritetään tappaa. Kuinka paljon löytyykään ihmisiä, jotka tässä ovat nokkosen kaltaisia!" — Sitten lisäsi hän pienen vaitiolon jälkeen: "Ystäväni, painakaa mieleenne, ett'ei ole olemassa enempää huonoja kasveja kuin huonoja ihmisiäkään. On vain huonoja viljelijöitä".
Lapset pitivät hänestä paljon senkin vuoksi, että hän osasi laitella somia pikkuesineitä oljista ja kokospähkinöistä.
Milloin hän huomasi kirkonoven mustiin verhotuksi, astui hän sisään; hän etsi hautajaisia niinkuin muut etsivät ristijäisiä. Lesken suru ja lähimäisen onnettomuus vetivät häntä, lempeätä, helläsydämistä miestä puoleensa; hän astui surevain ystäväin sekaan, hän kävi mustapukeisissa perheissä, hän yhtyi papin valituksiin ruumisarkun ääressä. Hän näytti mielellään ottavan ajatustensa esineiksi hautausvirret, jotka ovat täynnä tulevan maailman näkemystä. Silmät taivaaseen luotuina kuunteli hän, ikäänkuin tahtoen nousta äärettömyyden salaperäisyyksiä kohti, näitä kuoleman synkeän syvänteen äärellä laulavia ääniä. Hän teki paljon hyviä töitä, kokien pysytellä piilossa niinkuin pahoja tekoja tehdessä piiloudutaan. Salaa tunkeutui hän iltahämärässä taloihin; hiljaa hiipi hän portaita ylös. Palatessaan kurjaan hökkeliinsä huomasi joku köyhä raukka ovensa avatuksi, vieläpä väkivalloin avatuksi hänen poissa ollessaan. Köyhä raukka huudahti: "Joku pahantekijä on käynyt täällä!" Hän astui sisään ja ensimäinen, mitä hän näki, oli pöydälle tai tuolille jätetty kultaraha. "Pahantekijä", joka oli käynyt talossa, oli ukko Madeleine. Hän oli ystävällinen, mutta surunsynkeä. Kansa sanoi: "Onpa hän rikas mies, eikä näytä ylpeältä. Onpa hän onnellinen mies, eikä näytä tyytyväiseltä".
Jotkut väittivät hänen olevan sangen salamyhkäisen henkilön ja vakuuttivat, ett'ei kukaan saanut astua hänen huoneeseensa, joka kuului olevan oikea erakon luola siivekkäine tiimalaseineen, ristinmuotoisine sääriluukoristeineen ja pääkalloineen. Asia herätti niin monenlaisia puheita, että päivänä muuanna hänen luokseen tuli useita Montreuil-sur-Merin hienoja, kujehaluisia neitosia kysymään: "Herra Pormestari, näyttäkääpäs meille huonettanne. Sen sanotaan olevan oikean hirmupesän". Hän hymyili ja vei neitoset heti paikalla tuohon "hirmupesään". He saivat ansaitun rangaistuksen uteliaisuudestaan. Huone oli aivan tavallinen, mahonkiset huonekalut, jotka olivat jotenkin rumat niinkuin kaikki tämänlaiset huonekalut tapaavat olla, seinillä kahdentoista soun paperit. Muuta sen merkillisempää he eivät siellä huomanneet, kuin takanotsalla kaksi vanhanaikuista kynttilänjalkaa, jotka näyttivät olevan hopeata, "koska niissä oli tarkastusmerkki". Aito pikkukaupunkimainen huomautus!
Siitä huolimatta juteltiin yhä eteenkinpäin, ett'ei kukaan päässyt tähän huoneeseen, että se oli oikea erakon luola, haavekammio, hirmupesä, hauta.
Kuiskailtiin myös, että hänellä oli talletettuna "suunnattomia" summia Laffitten pankkiin sillä tavoin, että hän sai ne heti tarvitessaan käsiinsä, sillä ehdolla, lisättiin, että herra Madeleine saattoi jonakin aamuna mennä Laffitten luo, kirjottaa kuitin ja viedä pois pari kolme miljoonaansa kymmenessä minuutissa. Todellisuudessa supistuivat nuo "pari kolme miljoonaa", kuten olemme maininneet, kuuteensataan kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen tuhanteen frangiin.
4.
Herra Madeleine surupuvussa.
Vuoden 1821 alussa ilmottivat sanomalehdet herra Myrielin, Dignen "hänen ylhäisyytensä Bienvenunlisänimellä tunnetun" piispan kuolleen kunnioitettuna ja rakastettuna kahdeksankymmenenkahden vuoden ijässä.
Lisätäksemme tähän erään yksityisseikan, jonka sanomalehdet jättivät mainitsematta, huomautamme, että Dignen piispa oli ennen kuolemaansa ollut useita vuosia sokeana. Sokeuttaan hän ei nurkunut, sillä sisar ei väistynyt hänen viereltään.
Sivumennen sanokaamme myöskin, että sokeana oleminen ja samalla rakastettuna oleminen on kuitenkin täällä murheenlaaksossa, missä ei mikään ole täydellistä, yksi ihmeellisimpiä, ihanimpia onnellisuuden muotoja. Kun tunnet vierelläsi lakkaamatta vaimon, tyttären, sisaren, viehättävän olennon, joka ei siitä luovu, koska sinä tarvitset häntä ja kosk'ei hän voi olla sinua paitse, kun tiedät olevasi alituisen avun tarpeessa, kun voit joka hetki mitata hänen hellän kiintymyksensä määrää sen mukaan, miten kauvan hän luonasi viipyy ja sanoa itseksesi: koska hän pyhittää minulle kaiken aikansa, merkitsee se sitä, että minä omistan hänen sydämensä kokonaan; kun huomaat ajatuksen itse ihmistä näkemättäkään, kun tulet vakuutetuksi tuon olennon horjumattomasta uskollisuudesta synkkään pimeyteen vaipunutta kohtaan, kun havaitset hameen kahinan, kun kuulet hänen kulkevan edestakaisin, käyvän huoneesta toiseen, puhuvan, laulavan, ja kun ajattelet, että juuri sinä olet noiden askeleiden, tuon puheen, tuon laulun keskipiste, kun voit joka silmänräpäys huomata oman vetovoimasi, kun tunnet olevasi sitä mahtavampi mitä raihnaisempi olet, kun sinusta keskellä pimeyttä ja juuri pimeyden kautta tulee tähti, jonka ympärillä tämä enkeli kiertelee, niin etpä tiedä autuutta suurempaa. Elämän korkein onni on horjumaton varmuus siitä, että joku sinua rakastaa, rakastaa sinua sinun itsesi tähden, tai paremmin sanoen, vastoin sinun tahtoasikin. Tämä varmuus on sokealla. Tässä synkässä tilassa on pieninkin palvelus hyväily. Puuttuuko häneltä jotakin? Ei. Ei haittaa mitään, vaikka valon kadottaakin, kun saa rakkauden sijaan. Ja millaisen rakkauden! Rakkauden, jota johtavat yksinomaan puhtaat, jalot vaikuttimet. Sokeutta ei ole siellä, missä vallitsee varmuus. Sielu etsii haparoiden sielua ja löytää sen. Ja tämä löydetty ja koeteltu sielu on rakastavan naisen. Käsi tukee sinua, se on hänen kätensä; huulet koskettavat hellästi otsaasi, ne ovat hänen huulensa; kuulet hengityksen lähelläsi huokuvan, se on hänen hengityksensä. Mikä riemu, kun hän jakaa sinulle kaikkensa, jumaloimisestaan sääliinsä asti, kun hän ei sinua milloinkaan jätä, kun sinulla on tämä hento, lempeä olento apunasi, kun saat nojautua tähän huojumattomaan ruokoon, kun saat käsin koskea tätä kaitselmustasi ja kun saat syliisi sulkea tämän ruumiillistuneen jumalasi! Sydän, tämä ihana tumma kukka, käy kohti salaperäistä kirkastusta. Tätä pimeyttä et vaihtaisi valomeriinkään. Enkeliolento on aina vierelläsi, lakkaamatta vierelläsi; jos hän poistuu, niin palajaa hän tuossa tuokiossa takaisin; hän häipyy unelmana ja ilmestyy jälleen todellisuutena. Tunnet lämmön leyhkävän vastaasi, hänhän siinä onkin. Sinut valtaa viihdyttävä rauha, rajaton riemu ja ylevä ihastus; sinä loistat kuin säde yössä. Ja tuhansittain pikkupalveluksia. Mitättömyyksiä, jotka tyhjyydessäsi muodostuvat äärettömiksi. Naisellisen hellän äänen hyväilevimmät, hivelevimmät sävelet tuudittavat sinua lepoon ja saavat sinut unohtamaan maailman, jonka olet menettänyt. Sinä nautit hänen sielunsa hellistä värähdyksistä. Sinä et näe mitään, mutta sinä tunnet, että hän sinua jumaloi. Sinä olet kuin paratiisissa keskellä mustan pimeydenkin.
Tästä paratiisista oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu siis muuttanut toiseen.
Ilmotus hänen kuolemastaan julkaistiin myös Montreuil-sur-Merin paikallisessa lehdessä. Herra Madeleine esiintyi seuraavana päivänä mustiin puettuna, surunauha hatussa.
Kaupungissa huomattiin tämä surunosotus, ja nyt saatiin vettä myllyyn. Tämähän näytti luovan valoa herra Madeleinen entisyyteen. Päätettiin siis, että hän oli ollut jonkunlaisissa tekemisissä kunnianarvoisan piispan kanssa.Hän kantaa surupukua Dignen piispan muistoksi, kaikuivat vierashuoneet; tämä kohotti aika lailla herra Madeleinen arvoa ja hankki hänelle äkkiä, yhdellä iskulla suurta kunnioitusta Montreuil-sur-Merin hienoston piireissä. Seudun pienoiskokoinen Saint-Germainen esikaupunki tahtoi nyt ottaa lopullisesti armoihinsa herra Madeleinen, joka oli kukaties piispan sukulaisia. Herra Madeleine huomasi kyllä kohoamisensa siitä, että vanhat naiset hänelle syvempään nyökkäsivät ja nuoret viehkeämmin hymyilivät. Eräänä iltana kysyä tokaisee häneltä muuan tämän pienen suurmaailman rouva, joka korkean ikänsä nojalla rohkenee olla utelias: "Herra Pormestari on varmaankin Dignen piispavainajan serkkuja".
Hän vastasi: "En, rouva".
"Mutta", jatkaa rouva, "Tehän olette pukeutunut suruun hänen muistokseen?"
Hän selitti: "Seikka on se, että minä olen nuoruuteni päivinä ollut palvelijana hänen perheessään".
Siihen huomioon oli myös tultu, että joka kerta kun kaupungissa kävi nuoria savoijalais-poikia, jotka vaelsivat maita mantereita ja hakivat uuninpiippuja nuohotakseen, kutsui herra pormestari heidät luokseen, kysyi heidän nimeään ja antoi heille rahaa. Pojat kertoivat asiasta toisilleen, ja heitä kävikin kaupungissa tuhkatiheään.
5.
Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.
Vähitellen ja aikaa myöten raukesi kaikki vastahakoisuus. Ensimmältä joutui herra Madeleinekin sen kohtalon alaiseksi, mikä tapaa kaikkia kohoavia: häntä mustattiin ja häntä parjattiin; sitten vaimenivat herjaukset vain ilkeyksiksi, sitten muuttuivat nekin viattomiksi ilkkuilemisiksi, kunnes lopulta kaikki vastenmielisyys katosi kerrassaan. Kunnioitus tuli täydelliseksi, yksimieliseksi, sydämelliseksi, ja saapuipa niin aika, noin v. 1821, jolloin sana: "herra pormestari" lausuttiin Montreuil-sur-Merissä melkein samalla sävyllä kuin nimi: "hänen ylhäisyytensä Bienvenu" lausuttiin Dignessä v. 1815. Kymmenien penikulmien päästä tultiin kysymään herra Madeleinelta neuvoa. Hän lopetti riidat, hän esti oikeusjutut, hän sovitti vihamiehet. Kaikki taipuivat hänen rehelliseen tuomioonsa. Hänen sydämeensä näytti olevan kirjoitettu luonnollisen lain määräykset. Näytti kuin olisi jonkunlainen tarttuva kunnioitus kuudessa, seitsemässä vuodessa miehestä mieheen kulkien vallannut koko seudun.
Vain yksi ainoa mies koko kaupungissa ja koko piirikunnassa ei vähimmässäkään määrässä joutunut tämän tartunnan alaiseksi. Mitä ukko Madeleine tekikään, aina pysyi hän vastustavalla kannalla, aivan kuin johtaisi ja vallitsisi häntä vastustamaton, järkähtämätön vaisto. Muutamissa ihmisissä näyttää tosiaankin löytyvän oikea eläimellinen vaisto, puhdas ja horjumaton kuten kaikki vaistot, joka synnyttää mieltymyksen ja vastenmielisyyden, joka säälimättä erottaa ihmisen ihmisestä, joka ei epäröi, joka ei hämmenny, ei vaikene eikä haihdu koskaan, joka on kaikessa himmeydessäänkin ehdottoman selvä, pettämätön, vastustamaton, joka ei tottele mitään älyn neuvoja eikä mitään järjen todisteluja, joka, minkälaisiksi kohtalot muodostunevatkaan, salaa ilmaisee ihmiskoiralle ihmiskissan läsnäolon, ihmisketulle ihmisleijonan läheisyyden.
Sattui usein, että kun herra Madeleine tyynenä, ystävällisenä, kaikkien siunausten saattamana kulki katua pitkin, muuan pitkä, raudanharmaaseen päällystakkiin puettu mies, kädessä tukeva keppi ja päässä syväänpainettu hattu, käännähti äkkiä ympäri ja seurasi häntä katseillaan siksi kunnes hän katosi näkyvistä, kädet ristissä rinnalla, pudistaen hiljaa päätään ja kohottaen ylähuultaan alahuulen avulla aina nenänpäähän asti, mikä merkitsevä irvistys voitaisiin ehkä tulkita seuraavasti: "Mutta mikä on tuo herra oikein miehiänsä? — Minä olen varmasti nähnyt hänet ennenkin. — Missään tapauksessa ei hän tule vetämään minua nenästä".
Tämä milt'ei uhkaavan vakavannäköinen henkilö oli niitä ihmisiä, joita tarvitset vain vilaukselta nähdä, kun ne jo mieltäsi kiinnittävät.
Hänen nimensä oli Javert, ja hän kuului poliisikuntaan.
Hän hoiti Montreuil-sur-Merissä ylimmän järjestyksenvalvojan raskaita, mutta hyödyllisiä tehtäviä. Hän ei ollut nähnyt Madeleinen alkuhommia. Javert oli saanut nykyisen virkansa herra Chabouilletin, valtioministeri kreivi Anglèsin sihteerin välityksellä, tämän isäntä kun oli niihin aikoihin Pariisin poliisipäällikkönä. Javertin saapuessa Montreuil-sur-Meriin, oli suurtehtailija jo koonnut mahtavan omaisuutensa, ja ukko Madeleinesta oli jo tullut herra Madeleine.
Muutamilla poliisi-upseereilla on tykkänään erikoiset kasvonpiirteet, joissa halpamaisuuden ilmeeseen yhtyy mahtipontisuuden ilme. Javertin kasvonpiirteet olivat tällaiset, lukuunottamatta halpamaisuutta.
Olemme vakuutettuja siitä, että jos sieluja voitaisiin silmin havaita, nähtäisiin selvästi se kummallinen seikka, että kutakin inhimillistä yksilö-lajia vastaa eläinkunnassa määrätty lajinsa. Ja helposti voitaisiin havaita todeksi tuo ajattelijan hämärästi huomioima seikka, että kaikki eläimet simpukasta kotkaan, siasta tiikeriin asti löytyvät ihmisessä ja että jokin niistä on kussakin ihmisessä. Joskus useampiakin samalla kertaa.
Eläimet eivät ole muuta kuin meidän hyveittemme ja paheittemme kuvia, meidän silmiemme edessä väikkyviä ihmissielujen näkyviä ilmestysmuotoja. Jumala panee ne meidän eteemme, jotta saisimme ajattelemisen aihetta. Mutta koska eläimet ovat vain varjoja, ei Jumala ole tehnyt niitä mahdollisiksi kasvatukseen, jalostumiseen sanan täydellisessä merkityksessä. Ja mitä se hyödyttäisikään? Kun taas päinvastoin meidän sielumme ovat todellisuusoleita ja niillä on ihana päämäärä, on Jumala antanut niille älyllisyyden lahjan, s.t.s. kehittymisen, kasvattamisen mahdollisuuden. Oikeaan osunut yhteiskunnallinen kasvatus voi aina saada jokaisesta ihmissielusta, oli se sitten millainen tahansa, esille sen hyvän ja hyödyllisen, mikä siihen on kätkettynä.
Ymmärrettävästi on tämä sanottu vain ahtaammassa merkityksessä, mitä tulee tähän näkyvään maalliseen elämään, ja kiinnittämättä huomiota siihen syvälliseen kysymykseen, löytyykö ulkopuolella ja yläpuolella ihmistä henkilöllisiä olentoja. Näkyväinen minä ei millään tavalla oikeuta ajattelijaa kieltämään näkymätöntä minää. Suostuttuamme tästä, jatkamme kertomustamme.
Jos siis nyt otaksutaan meidän väitteemme mukaisesti, että jokaisessa ihmisessä esiintyy joku eläinlaji tulee meidän olemaan sangen helppoa selittää, mikä rauhanrakentaja Javert oli miehiänsä.
Asturialaiset talonpojat ovat vakuutettuja siitä, että jokaisessa sudenpoikasessa on yksi koira, jonka emä tappaa, koska se voimistuttuaan söisi muut poikaset suuhunsa.
Ajatelkaa ihmisen kasvot tällaiselle sudenpoikakoiralle, ja te näetteJavertin.
Javertin oli synnyttänyt vankilassa muuan povaajaämmä, jonka mies oli kaleereilla. Suuremmaksi varttuessaan luuli hän olevansa tykkänään yhteiskunnan ulkopuolella, eikä koskaan enää pääsevänsä sen helmaan. Hän huomasi yhteiskunnan sulkevan armotta yhteydestään kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka sitä hätyyttävät, ja ne, jotka sitä suojelevat. Hänellä oli valittavanaan vain nämä kaksi luokkaa. Samalla tunsi hän itsessään omituista jäykkyyttä, säännöllisyyttä ja rehellisyyttä, mihin yhtyi rajaton viha sitä kiertolaisjoukkuetta vastaan, johon hän itsekin kuului. Hän meni poliisin palvelukseen. Hän menestyi urallaan. Neljänkymmenen vanhana oli hän kohonnut komisarioksi. Nuoruutensa päivinä oli hän ollut virkamiehenä etelän työvankiloissa.
Ennenkuin menemme etemmä, selittäkäämme tarkemmin tuo käsite: ihmisen kasvot, jonka äsken sovellutimme Javertiin.
Javertin kasvoihin kuului litteä nenä ja kaksi suurta sierainreikää, joita kohti kohosi molemmin puolin uhkea poskiparta. Oikein pahalta tuntui, kun ensi kerran näki tämän tuuhean metsän ja nämä kaksi hirvittävää aukkoa. Kun Javert nauroi, mikä oli harvinaista ja kauheata, avautuivat hänen ohuet huulensa ja paljastivat ei ainoastaan hampaat, vaan myöskin ikenet, ja nenän ympärille muodostui leveä, kamala ryppy kuin nautaeläimen turpaan. Vakava Javert oli kuin verikoira; naurava Javert oli kuin tiikeri. Muuten oli pääkallo pieni, jykevät leukapielet, tukka peitti otsan ja valui aina kulmakarvoihin asti, silmien välissä oli pysyvä poimu ikäänkuin heltymättömän vihan merkkinä, katse synkkä, suu kokoonpuserrettu ja pelottava; koko muoto ilmaisi taipumatonta, julmaa käskeväisyyttä. Tätä ihmistä vallitsi kaksi hyvin yksinkertaista ja verrattain hyvääkin tunnetta, jotka hän kuitenkin liiottelemalla muutti pahoiksi: esivallan kunnioitus ja kaiken kapinoimisen viha. Hänen silmissään olivat varkaus, murha, kaikki rikokset vain tämän kapinoimisen eri muotoja. Hän katseli jonkunlaisella sokealla, syvällä luottamuksella kaikkia, joilla oli pieninkin virka valtiossa, pääministeristä aina pellonvartijaan asti. Hän halveksi, inhosi ja vihasi sydämessään kaikkia, jotka olivat kerran astuneet yli niiden rajojen, mitkä laki oli pahalle määrännyt. Hän vaati ehdotonta kuria, eikä sietänyt poikkeuksia. Hän sanoi toiselta puolen: "Virkamies ei voi erehtyä; virkamies ei ole koskaan väärässä". — Toiselta puolen sanoi hän: "Nuo ovat auttamattomasti kadotettuja. Heistä ei voi lähteä mitään hyvää". Hän oli täydellisesti niiden äärimäisten ihmisten mielipidettä, jotka luulevat inhimillisellä lailla olevan ties minkä salaperäisen voiman luoda, tai jos niin tahdotaan, keksiä korkeampia olentoja, ja jotka sijottavat Manan mustan virran yhteiskunnan alimpiin kerroksiin. Hän oli tunteeton, vakava, ankara; synkkä mietiskelijä; nöyrä ja korskea kuin kiihkoilijat ainakin. Hänen katseensa oli kuin kaira, se oli kylmä ja se tunki lävitse. Koko hänen elämänsä sisältyi näihin kahteen sanaan: valvoa ja vartioida. Hän oli muodostanut suoraksi viivaksi maailman mutkaisimmat seikat; hänessä asui syvä tietoisuus omasta tarpeellisuudestaan, pyhä kunnioitus virkatehtäviään kohtaan, ja hän hoiti yhtä sydämestään ja sielustaan salaurkkijan toimiaan kuin pappi omiaan. Onneton se, joka hänen käsiinsä joutui! Hän olisi vanginnut kaleereilta karkaavan isänsä ja antanut rikoksista ilmi oman äitinsä. Ja tätä tehdessään olisi hän tuntenut sitä sisäistä tyydytystä, jonka hyvä työ tuottaa. Hän eli kieltäymyksissä, yksinäisyydessä, puutteissa, siveydessä, hankkimatta itselleen pienintäkään huvitusta. Hän oli pelkkää järkähtämätöntä velvollisuuden tuntoa, hän oli poliisi aito spartalaisessa merkityksessä, hellittämätön väijyskelijä, horjumaton, tunnollinen, kivikova urkkija, Brutus Vidocqin[58] hahmossa.
Koko Javertin olemus ilmaisi miestä, joka vaanii ja joka pysytteleikse piilossa. Joseph de Maistren[59] mystillinen koulu, joka näihin aikoihin vuodatti korkeita maailmansyntyoppeja n.k. kiihkokatolisten sanomalehtien palstoille, olisi varmasti väittänyt Javertin edustavan jotakin symbolia. Ei näkynyt hänen otsaansa, jonka peitti hattu, ei näkynyt hänen silmiään, jotka katosivat kulmakarvojen suojaan, ei näkynyt hänen leukaansa, joka oli painunut kauluksen sisään, ei näkynyt hänen käsiään, jotka olivat vetäytyneet hihoihin, ei näkynyt hänen keppiään, jota hän kantoi päällystakkinsa alla. Mutta kun hetki oli tullut, huomattiin tästä hämärästä, ikäänkuin salaväijytyksestä äkkiä työntyvän esiin kulmikkaan, ahtaan otsan, synkeän katseen, uhkaavan leuvan, suunnattomain käsien, kauhistavan kurikan.
Joutohetkinään, joita hyvin harvoin sattui, lueskeli hän yhtä ja toista, vaikka vihasikin kirjoja. Siksi ei hän ollutkaan niin perin oppimaton. Sen huomasi muuten puhetavan juhlallisesta sävystäkin.
Hänessä ei ollut ainuttakaan pahetta eikä virhettä, senhän olemme jo maininneet. Kun hän oli erikoisesti tyytyväinen itseensä, otti hän hyppysellisen nuuskaa. Tämä side yhdisti häntä ihmiskuntaan.
Helppoa on käsittää, että Javert oli koko sen ihmisluokan kauhuna, jota oikeusministerin vuotuisissa tilastoissa merkitään päällekirjotuksella:Epäilyttäviä henkilöitä. Pelkkä Javertin nimi ajoi heidät pakosalle; Javertin kasvot nähdessään kivettyivät he kauhusta.
Sellainen oli tämä pelottava mies.
Tuntui kuin olisi Javertin silmä aina vartioinut herra Madeleinea. Silmä täynnä epäluuloa ja arveluita. Herra Madeleine oli sen lopulta itsekin huomannut, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan liikuttavan. Hän ei kertaakaan kysynyt Javertin aikeita, ei kokenut häntä välttää eikä tavata, kesti välinpitämättömästi tämän kiusallisen, milt'ei painostavan katseen. Hän kohteli Javertia samanlaisella luontevuudella ja lempeydellä kuin muitakin.
Muutamista Javertin lausumista sanoista saattoi arvata, että hän oli salaa tuolla uteliaisuudella, joka on ominaista hänen rodulleen ja jossa on yhtä paljon vaistoa kuin tahtoakin, nuuskinut tietoonsa kaikki ukko Madeleinen mahdollisesti tavattavat aikaisemmat jäljet. Hän tuntui tietävän ja puhui joskus peitetyin sanoin siihen suuntaan, että joku oli hankkinut eräitä tietoja eräällä paikkakunnalla eräästä hävinneestä perheestä. Kerran sattui häneltä itsekseen puhuessaan pääsemään: "Luulenpa, että hän on nyt kynsissäni!" — Sitten jäi hän miettimään pari kolme päivää sanaakaan lausumatta. Näytti kuin olisi katkennut se johtolanka, jota hän oli luullut niin varmasti seuranneensa.
Muuten olkoon tässä tarpeellisena korjauksena siihen, mitä edellä lausumissamme väitteissä näyttää ehkä olevan liian jyrkkää, ett'ei inhimillisessä olennossa voi löytyä mitään ehdottomasti varmaa, ja että juuri vaistolle on hämmentyminen, sekaantuminen ja harhaanosuminen erikoisesti ominaista. Sillä muutenhan olisi se järkeä korkeammalla, ja eläin olisi silloin viisaampi kuin ihminen. Javert oli ilmeisesti joutunut hieman hämilleen, nähdessään herra Madeleinen täydellisen luontevuuden ja tyyneyden.
Kerran näytti kuitenkin hänen omituinen käyttäytymisensä vaikuttaneen herra Madeleineen. Seikka oli seuraava.
6.
Ukko Fauchelevent.
Herra Madeleine kulki eräänä aamuna muuatta Montreuil-sur-Merin kiveämätöntä pikkukatua pitkin. Silloin kuuli hän melua ja keksi ihmisjoukon vähän matkan päässä. Hän meni sinne. Muuan vanha mies, ukko Fauchelevent nimeltään, oli pudonnut kuormarattaittensa alle, joiden edestä oli hevonen kaatunut.
Tämä Fauchelevent oli yksi niitä harvoja vihamiehiä, joita herra Madeleinella vielä tähän aikaan oli. Kun Madeleine saapui paikkakunnalle, harjotti Fauchelevent, entinen käräjäkirjuri ja talonpojaksi verrattain sivistynytkin, pientä kauppaa, joka alkoi vedellä huonosti. Fauchelevent näki tuon yksinkertaisen työmiehen rikastuvan, kun taas hän, oppinut käräjäkirjuri, köyhtyi köyhtymistään. Tämä seikka täytti hänet kateudella, ja hän oli tehnyt paraansa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vahingoittaakseen Madeleinea. Sitten tuli vararikko, ja vanha kun hän oli, perheetön, lapseton, eikä omistanut muuta kuin hevosen ja rattaat, oli hänen hengen piteikseen täytynyt ruveta kuorma-ajuriksi.
Hevonen oli katkaissut molemmat jalkansa eikä voinut liikahtaakaan. Vanhus oli joutunut pyörien väliin. Kaatuminen oli tapahtunut niin onnettomasti, että rattaiden koko paino lepäsi hänen rintansa päällä. Rattaissa oli hyvin raskas kuorma. Ukko Fauchelevent valitti ja ähkyi surkeasti. Oli koetettu vetää häntä poiskin, mutta turhaan. Kömpelö töyttäys, taitamaton apu, väärä nostallus saattoivat koitua hänen surmakseen. Oli mahdotonta pelastaa häntä tuskallisesta asemastaan muuten kuin kohottamalla rattaita alhaaltapäin. Javert, joka oli heti tapaturman sattuessa osunut paikalle, oli lähettänyt hakemaan väkivipua. Herra Madeleine lähestyi. Hänelle tehtiin kunnioittaen tietä.
"Apua", kirkui ukko Fauchelevent. "Eikö löydy ketään säälivää ihmistä, joka pelastaisi vanhuksen?"
Herra Madeleine kääntyi läsnäolevain puoleen:
"Onko saatavissa väkivipua".
"Sitä tästä lähdettiin peräämään", vastasi muuan talonpoika.
"Kauvanko siinä viipyy?"
"Ne menivät tähän vallan lähelle, ehkä Flachotille, missä on paja; mutta yhtä kaikki, kyllä se ainakin neljännestunnin kestää".
"Neljännestunnin!" huudahti Madeleine.
Edellisenä päivänä oli satanut, maa oli märkää, rattaat vajosivat joka hetki yhä syvemmälle ja painoivat yhä musertavammin vanhan kuorma-ajurin rintaa. Oli silminnähtävää, että jo viiden minuutin kuluttua katkeaisivat hänen kylkiluunsa.
"Mahdotonta odottaa neljännestuntia", sanoi Madeleine ympärillä töllisteleville talonpojille.
"Täytyy!"
"Mutta ei ole aikaa! Ettekö näe, että rattaat vajoavat vajoamistaan?"
"Hitto vie!"
"Kuulkaahan", puhui Madeleine, "rattaiden alla on vielä tarpeeksi tilaa, jotta mies voi ryömiä sinne ja kohottaa niitä selällään. Vain puolisen minuuttia, ja sillä aikaa voivat toiset pelastaa miesparan. Löytyykö tässä ketään, jolla on hartiavoimia ja uskallusta? Viisi kultarahaa ansaittavana!"
Kukaan ei liikahtanut.
"Kymmenen kultarahaa", sanoi Madeleine.
Miehet loivat silmänsä maahan. Muuan mutisi:
"Pitäisi sen olla saakurin vahvan. Ja lisäksi voi siinä tappaa itsensä!"
"No!" yritti Madeleine taas, "kaksikymmentä kultarahaa!"
"Ei heiltä suinkaan hyvää tahtoa puutu", selitti muuan ääni.
Herra Madeleine käännähti ja tunsi Javertin, jota hän ei lähestyessään ollut lainkaan huomannut.
Javert jatkoi:
"Voimaa heiltä puuttuu. Pitäisi olla hirvittävän vahvan sen miehen, joka jaksaisi hartioillaan nostaa nuo rattaat kuormineen".
Katsoen tarkasti herra Madeleinen silmiin, puhui hän korostamalla jokaista sanaansa:
"Herra Madeleine, olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka kykenisi tekemään sen, mitä Te nyt vaaditte".
Madeleine säpsähti.
Javert lisäsi välinpitämättömän näköisenä, mutta hellittämättäMadeleinea hetkeksikään silmistään:
"Se oli muuan rangaistusvanki".
"Ah!" puhkesi Madeleine.
"Toulonin kaleereilta".
Madeleine kalpeni.
Sillävälin vajosivat rattaat hitaasti. Ukko Fauchelevent ähkyi ja kirkui:
"Tukehdun! Luuni musertuvat! Väkivipu! Jotakin! Ah!"
Madeleine katsahti ympärilleen:
"Ei löydy siis ketään, joka haluaisi ansaita kaksikymmentä kultarahaa ja pelastaa tämän vanhusraukan hengen?"
Ei kukaan läsnäolijoista liikahtanut. Javert jatkoi:
"Olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka voisi toimittaa väkivivun töitä, ja se oli tämä rangaistusvanki".
"Ah! Nyt likistyn kuoliaaksi!" vaikeroi vanhus.
Madeleine kohotti päänsä, tapasi Javertin haukankatseen, joka oli kiintyneenä häneen, silmäsi talonpoikia, jotka eivät hievahtaneetkaan, ja hymyili surumielisesti. Sitten laskeutui hän sanaakaan sanomatta polvilleen, ja ennenkuin joukko ehti edes huudahtaa, oli hän jo rattaiden alla.
Seurasi kamala odotuksen ja kuolon hiljaisuuden hetki.
Madeleinen nähtiin melkein vatsallaan tämän hirvittävän painon alla kaksi eri kertaa turhaan yrittävän lähentää kyynärpäitänsä polviinsa. Huudettiin: "Madeleine! Tulkaa pois sieltä!" — Vanha Faucheleventkin kehotteli: "Herra Madeleine! Menkää pois! Näettehän, että minun on määrä kuolla! Antakaa minun olla! Tekin vielä tapatte itsenne!" — Madeleine ei vastannut.
Katselijat huohottivat. Pyörät olivat yhä vajonneet, ja nyt oli jo käynyt melkein mahdottomaksi Madeleinen päästä pois rattaiden alta.
Äkkiä nähtiin tuon suunnattoman ruhon huojahtavan, rattaat kohosivat hitaasti, pyörät nousivat puoliväliin raiteista. Tukahtuneen äänen kuultiin huutavan: "Kiirehtikää! Auttakaa!" Madeleine oli tehnyt viimeisen ponnistuksensa.
Joukko syöksyi apuun. Yhden uskallus oli antanut voimia ja rohkeutta kaikille. Rattaita nostivat kymmenet kädet. Vanha Fauchelevent oli pelastettu.
Madeleine nousi ylös. Hän oli kuolonkalpea, vaikka hiki valui virtana. Hänen vaatteensa olivat repeytyneet ja loan peitossa. Kaikki itkivät. Vanhus syleili hänen polviaan ja kutsui häntä Jumalan lähetiksi. Ja Madeleinen kasvoilla loisti kummallinen ihanan, onnellisen kärsimyksen ilme ja hän loi vakavan katseensa Javertiin, joka häntä yhä hellittämättä tarkasteli.
7.
Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.
Fauchelevent oli tuossa tapaturmassa saanut polvilumpionsa sijoiltaan. Ukko Madeleine toimitti hänet sairashuoneeseen, jonka hän oli perustanut tehdaslaitoksensa yhteyteen työmiehiään varten ja jota kaksi laupeudensisarta hoiti. Seuraavana aamuna löysi vanhus tuhannen frangin rahaosotuksen yöpöydältään sekä kirjelipun, johon oli ukko Madeleinen kädellä piirretty:Minä ostan rattaanne ja hevosenne. Rattaat olivat hajalla ja hevonen kuollut. Fauchelevent parantui, mutta hänen polvensa jäi kankeaksi. Herra Madeleine hankki laupeudensisarten ja seurakunnan rovastin suositusten avulla ukko-raukalle paikan erään Pariisissa Saint-Antoinen kaupunginosassa sijaitsevan nunnaluostarin puutarhurina.
Vähäistä myöhemmin nimitettiin herra Madeleine pormestariksi. Kun Javert ensi kerran näki herra Madeleinen puettuna olkanauhaan, joka antoi hänelle ylimmän käskyvallan kaupungissa, tunsi hän sentapaista väristystä kuin tuntisi verikoira, joka vainuaa sutta isäntänsä vaatteissa. Tästä hetkestä lähtien vältti hän Madeleinea, mikäli suinkin voi. Kun virkatehtävät ehdottomasti vaativat, että hänen välttämättä täytyi joutua mieskohtaisiin tekemisiin herra pormestarin kanssa, puhutteli Javert häntä mitä syvimmällä kunnioituksella.
Hyvinvointi, jonka ukko Madeleine oli luonut Montreuil-sur-Meriin, osotti jo mainitsemiemme näkyväisten merkkien lisäksi erään ilmiön, joka ei tosin ollut näkyväinen, mutta joka silti oli yhtä tärkeä. Se ei milloinkaan petä. Kun kansa kärsii, kun työtä on vähän, kun kauppa on seisahduksissa, ei veronalainen voi suorittaa maksettaviaan rahanpuutteen takia, määräaika kuluu umpeen ja ylikin, ja valtio kuluttaa paljon varojaan pakkokeinojen ja uudistettujen kantojen kustannuksina. Kun löytyy työtä yllin kyllin, kun maa on onnellinen ja rikas, maksetaan verot helposti ja valtio pääsee vähillä menoilla. Voi sanoa, että yleisellä kurjuudella ja yleisellä rikkaudella on erehtymätön ilmapuntarinsa: veronkantokulut. Näihin aikoihin olivat veronkantokulut Montreuil-sur-Merin piirikunnassa vähentyneet kolmella neljänneksellä, niin että silloinen raha-asiain ministeri herra de Villèle mainitsi usein tätä piirikuntaa muiden esikuvana.
Sellainen oli asema paikkakunnalla, kun Fantine sinne palasi. Kukaan ei häntä enää tuntenut eikä muistanut. Onneksi oli herra Madeleinen tehtaan ovi kuin ystävän katse. Hän tarjoutui työhön ja hänet otettiinkin naisten puolelle. Ammatti oli aivan outoa Fantinelle, eikä hän alussa voinut siinä kovin taitava ollakaan, eikä päivätyöllään suurta ansaita. Mutta se riitti kuitenkin. Pulma oli ratkaistu: hän sai jokapäiväisen leipänsä.
8.
Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia siveyttä edistääkseen.
Kun Fantine huomasi tulevansa omillaan toimeen, valtasi hänet hetkiseksi ilo ja riemu. Elää kunniallisesti kättensä työllä, mikä taivaan armo! Vanha työinto palasi todellakin. Hän osti peilin, katseli siitä mielihyvikseen nuoruuttaan, kaunista tukkaansa ja kauniita hampaitaan, unohti monia seikkoja, ajatteli vain Cosetteaan ja valoisata tulevaisuuttaan ja oli melkein onnellinen. Hän vuokrasi pienen kamarin ja kalusti sen velaksi, vastaisiin ansioihinsa luottaen, mikä oli entisen huolettoman elämäntavan jäännöstä.
Koska hän ei voinut sanoa olevansa naimisissa, varoi hän visusti puhumasta pikku tytöstään, kuten olemme jo huomauttaneetkin.
Alussa maksoi hän säännöllisesti Thénardiereille, senhän tiedämme. Kun hän osasi merkitä vain nimensä, täytyi hänen kirjotuttaa heille yleisellä kirjurilla.
Hän lähetti kirjeitä usein. Se herätti huomiota. Alettiin kuiskailla naisten työhuoneessa, että Fantine "kirjotteli kirjeitä" ja että "hänellä oli joitakin salavehkeitä". Ei kukaan niin innokkaasti urki toisten ihmisten toimia kuin se, jota ne eivät vähääkään liikuta. — Minkätähden saapuu tämä herra sinne ja sinne vasta iltahämyssä? Miksi ei tuo herra milloinkaan lukitse oviaan torstaisin? Minkätähden hiiviskelee hän aina syrjäkatuja? Miksi laskeutuu se ja se rouva ajurinrattaista ennenkuin on saapunut talonsa edustalle? Minkätähden lähettää hän ostamaan kirjepaperia, vaikka hänellä on sitä "laatikot täynnä?" j.n.e., j.n.e. — Niitä löytyy ihmisolentoja, jotka voidakseen ratkaista nämä arvoitukset, mitkä eivät heitä vähimmässäkään määrässä koske, tuhlaavat enemmän rahaa, hävittävät enemmän aikaa, kestävät enemmän vaivaa kuin tarvittaisiin kymmenen hyvän työn suorittamiseen. Ja tämän he tekevät vallan ilmaiseksi, huvikseen, eikä heidän uteliaisuuttaan mikään muu palkitse kuin heidän uteliaisuutensa. He vaanivat tätä miestä tai tuota naista päivät pitkät, vahtivat tuntimäärin katujen kulmissa, porttikäytävissä, yöllä, pakkasessa ja sadeilmalla, lahjovat palvelijat, juottavat ajurit ja käskyläiset, ostavat kamarineitsyet, palkkaavat kätyreikseen ovenvartijat. Miksi? Tyhjän takia. Pelkkää näkemisen, kuulemisen ja tietämisen vimmaa. Pelkkää juoruilemishalun syyhymistä. Ja usein nämä tunnetut yksityiskohdat, nämä julkiset salaisuudet, nämä päivänselvät arvoitukset saavat aikaan kauheita kohtauksia, kaksintaisteluita, vararikkoja, perheiden tuhoutumisia, toiveiden murtumisia, niiden suureksi iloksi, jotka ovat "paljastaneet kaikki" tyhjän takia ja pelkästä vaistosta. Surullinen seikka.
Muutamat ihmiset ovat ilkeitä pelkästään puhumistarpeensa takia. Heidän keskustelunsa, haastelunsa hienossa vierashuoneessa, heidän lörpöttelynsä etuhuoneessa ovat kuin tulipesiä, jotka kuluttavat puunsa nopeasti; ne tarvitsevat paljon polttoainetta ja polttoaineena on tässä lähimäinen.
Fantinea pidettiin siis silmällä.
Moni kadehtikin hänen kullankellertävää tukkaansa ja hänen valkoisia hampaitaan.
Huomattiin, että hän työhuoneessa toisten keskellä usein kääntyi poispäin kyyneleen kuivatakseen. Se tapahtui niinä hetkinä, jolloin hän muisteli lastansa; ehkäpä myöskin miestä, jota hän oli rakastanut.
Tuskallinen yritys katkaista menneisyyden sydäntäkietovia kahleita.
Saatiin selville, että hän kirjotti ainakin kaksi kertaa kuussa, aina samalla osotteella, ja että hän suoritti kirjeen postikulut. Vihdoin päästiin osotteenkin perille:Herra, herra Thénardier, ravintoloitsija, Montfermeil. Nyt pantiin kapakassa puhetuulelle tuo julkinen kirjuri, vanha ukonkähnys, joka ei voinut täyttää mahaansa punaviinillä tyhjentämättä salaisuuspussiansa. Lyhyesti: saatiin tietää, että Fantinella oli lapsi. "Johan minä sitä sanoin, että mikä lie tytönletukka". Löytyipä sellainenkin juoru-akka, joka teki vasite matkan Montfermeiliin, haastatteli Thénardiereja ja kehuskeli palattuaan: "Jos kolmekymmentäviisi frangia menikin, niin sainpa sitten asiastakin selvän. Näin kun näinkin lapsen!"
Juoru-akka, joka tämän työn suoritti, oli muuan syöjätär, rouva Victurnien, kaikkien ihmisten siveyden ylihoitaja ja ovenvahti. Rouva Victurnien oli viidenkymmenenkuuden vanha, ja hänen naamallaan loistivat suloisessa sovussa rumuus ja vanhuus. Mäkättävä ääni, sydän syttä ja sappea. Tämä akka oli kerran ollut nuori, hämmästyttävää kylläkin. Nuoruudessaan, keskellä 1793:n melskeitä, oli hän mennyt naimisiin erään luostarista livistäneen munkin kanssa, joka kantoi punaista päähinettä ja joka oli joutunut bernhardilaisveljien keskuudesta jakobiinein seuraan. Rouva oli kuiva, karkea, kielevä, kiukkuileva, yrmykäs, melkeinpä myrkykäs. Hän muisteli yhä munkki-vainajaansa, joka oli häntä aika lailla kesyttänyt ja kouluuttanut. Hän oli kuin viholainen, jossa näkyivät vielä munkkikaavun hiipaisut. Kun entinen hallitsijasuku jälleen nousi valtaistuimelle, oli hän ruvennut näyttelemään uskovaisen osaa, ja niin suurella menestyksellä, että papit olivat antaneet hänelle koko munkki-jutun anteeksi. Hän omisti pienen maatilan ja sen lahjotti hän suurella melulla ja pauhulla eräälle uskonnolliselle yhdistykselle. Arrasin piispantalossa otettiin hänet avosylin vastaan. Tämä rouva Victurnien matkusti siis Montfermeiliin ja palasi kehuen: "Näin kun näinkin lapsen".
Mutta kaikki tämä vaati aikansa. Fantine oli ollut jo yli vuoden ajan tehtaassa, kun eräänä aamuna työhuoneen johtajatar antoi hänelle herra pormestarin puolesta viisikymmentä frangia, samalla ilmottaen, että hänet oli erotettu työstä ja kehottaen häntä herra pormestarin puolesta poistumaan paikkakunnalta.
Tämä tapahtui juuri samana kuukautena, jolloin Thénardierit, pyydettyään kahtatoista frangia kuuden sijasta, olivat vaatineet viittätoista frangia kahdentoista sijasta.
Fantine seisoi kuin salaman tapaamana. Hän ei voinut lähteä paikkakunnalta, koska hänen vuokransa ja huonekalunsa vielä olivat maksamatta. Viisikymmentä frangia ei riittäisi hänen velkoihinsa. Hän sopersi muutamia anelevia sanoja. Johtajatar antoi hänen ymmärtää, että hänen oli heti poistuminen työhuoneesta. Fantine olikin huononpuoleinen työntekijä. Häpeän enemmän kuin epätoivon murtamana läksi hän työhuoneesta ja päätyi kamariinsa. Hänen hairahduksensa tiesivät siis kaikki!
Hän ei tuntenut enää jaksavansa kohottaa pikkusormeaankaan puolustuksekseen. Häntä neuvottiin menemään herra pormestarin puheille; hän ei uskaltanut. Herra pormestari antoi hänelle viisikymmentä frangia, koska hänellä oli hyvä sydän, ja ajoi hänet tiehensä, koska hän noudatti oikeutta. Fantine alistui tähän tuomioon.
9.
Rouva Victurnienin menestys.
Munkin leski saattoi siis olla tuloksiinsa tyytyväinen.
Herra Madeleine ei tiennyt kaikesta tästä mitään. Siinä näkyi tuollainen tapahtumain yhtymys, joita elämä on täynnä. Herra Madeleinen ei ollut juuri koskaan tapana pistäytyä naisten työhuoneeseen. Tämän työhuoneen etunenään oli hän asettanut erään vanhanpuoleisen neidin, jota rovasti oli hänelle suositellut. Hän luotti täydellisesti tähän johtajattareen, joka olikin hyvin kunnioitettava, tarmokas, säntillinen, luotettava, täynnä sitä lähimäisen rakkautta, joka lahjottaa almun, mutta ei niin paljon sitä rakkautta, joka ymmärtää ja antaa anteeksi. Herra Madeleine jätti asiain hoidon tykkänään hänen huolekseen. Parhaidenkin ihmisten täytyy usein luovuttaa valtansa toiselle. Tämän täydellisen toimivaltansa nojalla ja vakuutettuna tekevänsä oikein oli johtajatar selvittänyt, tutkinut, tuominnut ja päättänyt Fantinen asian.
Ne viisikymmentä frangia oli hän ottanut rahastosta, jonka herra Madeleine oli uskonut hänen haltuunsa työläisnaisille lahjoina ja avustuksena jaettavaksi ja josta hänen ei tarvinnut tehdä tiliä.
Fantine tarjoutui palvelijaksi; hän kulki talosta taloon. Ei kukaan huolinut hänestä. Hän ei ollut voinut lähteä kaupungista. Romukauppias, jolta hän oli saanut velaksi huonekalunsa (mitkä huonekalut!), oli sanonut hänelle: "Jos poistutte seudulta, panetan Teidät kiinni kuin varkaan". Talonomistaja, jolle hän oli vuokransa velkaa, oli sanonut hänelle: "Te olette nuori ja kaunis, kyllä Te kykenette maksamaan". Fantine jakoi viisikymmentä frangiansa talonomistajan ja romukauppiaan kesken, palautti jälkimäiselle kolme neljännestä irtaimistostaan, piti vain kaikkein välttämättömimmän ja huomasi näin olevansa ilman työtä, ilman ammattia, jälellä vain vuode ja noin sadan frangin velka.
Hän ryhtyi ompelemaan karkeita paitoja linnuesotaväelle, ansaiten näin kaksitoista souta päivää kohti. Tyttärensä maksoi hänelle kymmenen. Tästä lähtien kävivät hänen suorituksensa Thénardiereille epäsäännöllisiksi.
Muuan vanha eukko, joka sytytti hänen kynttilänsä, kun hän iltaisin palasi kotiin, opetti hänelle taidon elää kurjuudessakin. Kun osaat elää vähästä, opit elämään melkein tyhjästä. Nämä kaksi elämän-tapaa ovat kuin kaksi huonetta: toinen on hämärä ja toinen pilkkopimeä.
Fantine oppi, miten voi tulla toimeen ihan ilman tulta talvellakin, miten pitää kieltäytyä pikkulintusesta, joka kuluttaa muutamia hirssinjyviä päivässä sekin, miten voi valmistaa hameesta peitteen ja peitteestä hameen, miten tulee säästää kynttiläänsä aterioimalla vastapäisen akkunan valossa. On mahdotonta aavistaakaan, mitä muutamat kieltäytymyksissä ja kunniallisessa köyhyydessä vanhentuneet heikot ihmisolennot voivat saada aikaan yhdelläkin kuparirahalla. Siitä tulee lopulta varsinainen taito. Fantine saavutti tämän ylevän taidon ja alkoi hiukan toivoa.
Näihin aikoihin sanoi hän eräälle naapurin vaimolle: "Ei hätää mitään! Ajattelen näin: kun nukun vain viisi tuntia ja ompelen koko muun ajan, ansaitsen kyllä aina leipäni. Ja kun suru painaa, ei ruokakaan maita. Kärsimystä, levottomuutta, hiukan leipää toiselta puolen, toiselta puolen surua ja murhetta, kyllä siitä pian nälkä pakenee".
Kaiken tämän kurjuuden keskelläkin oli hänen pikku tyttösensä tuonut sanomattoman onnen. Hän ajatteli jo lähteä häntä hakemaan. Mutta minkätähden! Saattaa tuo lapsiraukkakin tällaista puutetta kärsimään! Ja hänhän oli velkaa Thénardiereillekin! Miten päästä heistä eroon? Ja matka! Mistä rahat siihen?
Eukko, joka oli antanut hänelle opetusta puutteenalaisen elämisen alkeissa, oli hurskas köyhä nainen, jonka hurskaus oli oikeata hurskautta, joka rakasti sekä köyhiä että rikkaitakin, joka tuskin ja tuskin osasi kirjottaa nimensä MargueritenMargeritteja joka uskoi Jumalaan, mikä onkin kaiken inhimillisen tietämisen summa.
Niitä löytyy paljon tällaisia hyveiden harjottajia siellä alhaalla; kerran pääsevät ne ylös. Tällä elämällä on huomisensa.
Ensi aikoina oli Fantine ollut niin häpeän murtama, ett'ei hän ollut uskaltanut poistua kotoaan.
Kun hän kadulle joutui, arvasi hän, että häntä käännyttiin katsomaan ja että häntä osoteltiin sormella; kaikki häneen silmänsä iskivät, mutta kukaan ei häntä tervehtinyt; ohikulkijain kylmä ja katkera halveksuminen tunki hänen lihaansa ja sieluunsa kuin pohjoisen jäätävin viima.
Pikkukaupungissa näyttää tuollainen onneton olevan ilki-alastomana kaikkein pilkan ja uteliaisuuden edessä. Pariisissa ei sentään kukaan sinua tunne, ja tämä tuntemattomuus on kuin suojeleva verho. Hänen hartain halunsa olikin päästä Pariisiin! Mahdotonta.
Hänen oli siis pakko tottua ylenkatseeseen, niinkuin hän oli tottunut puutteeseen. Vähitellen hän malttoi mielensä. Parin kolmen kuukauden perästä heitti hän häpeilemiset nurkkaan ja käveli kaduilla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. — "Minä siitä viis!" sanoi hän. Hän tuli ja meni, pää pystyssä, huulilla katkera hymy, ja hän tunsi muuttuvansa julkeaksi.
Rouva Victurnien näki joskus akkunastaan hänen kulkevan ohitse, huomasi tämän "tyttöletukan" kurjan tilan ja onnitteli itseään siitä, että oli "palauttanut mokoman oikealle paikalleen". Ilkeillä on omat ilkeät ilonsa.
Ylenmääräinen työ rasitti Fantinea, ja hänen kuiva yskänsä yltyi. Usein sanoi hän naapurilleen: "Koettakaapas, kuinka käteni ovat kuumat".
Mutta kun hän aamuisin vanhalla rikkinäisellä kammalla suki kauniita hivuksiaan, jotka aaltoilivat ja loistivat kuin silkkisäikeet, valtasi hänet hetkiseksi onnellinen ihastuksen tunne.
10.
Menestyksen seurauksia.
Loppupuolella talvea oli hänet erotettu työstä. Kului kesä, talvi palasi taas. Päivät lyhyet, vähemmän työtä. Ei lämmintä, ei valoa, ei kirkasta keskipäivää, ilta aamuun yhtyy, sumua, hämärää, akkuna harmaa, et näe selvästi, sellainen on talvi. Taivas on kuin pahainen ilmareikä. Koko päivä kuluu kuin kellarissa. Aurinko näyttää kurjalta kerjäläiseltä. Inhottava vuodenaika! Talvi muuttaa kiveksi taivaan veden ja ihmisen sydämen. Velkojat eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa.
Fantine ansaitsi liian vähän. Hänen velkansa olivat kasvaneet. Kiukustuneet Thénardierit kirjottivat hänelle yhtämittaa kirjeitä, joiden sisältö hänet musersi ja joiden postimaksut veivät häneltä viimeisenkin rovon. Kerrankin kirjottivat he, että pikku Cosette värjötti aivan alasti tällaisessa pakkasessa, että tyttö välttämättä tarvitsi villahameen ja että äidin täytyi lähettää sitä varten vähintäin kymmenen frangia. Hän luki kirjeen ja hieroi sitä käsissään koko sen päivän. Illalla meni hän parturin luo, joka asui siinä lähellä kadunkulmassa, ja irrotti kampansa. Ihana kullankellertävä tukka valui aina lanteille asti.
"Kauniit hivukset!" huudahti parturi.
"Paljonko maksaisitte niistä?" kysyi hän.
"Kymmenen frangia".
"Leikatkaa".
Hän osti villahameen ja lähetti sen Thénardiereille.
Tämä hame nostatti Thénardierit raivoon. Rahaahan he tahtoivat. He antoivat hameen Époninelle. Leivosraukka sai yhä värjötellä vilussa.
Fantine ajatteli: "Lapsellani ei ole enää vilu. Minä hänelle hiuksistani vaatteet laitoin". — Hän alkoi käyttää pieniä, pyöreitä päähineitä, jotka peittivät hänen leikkotukkansa ja jotka eivät häntä lainkaan rumentaneet.
Fantinen sydämessä alkoivat myllertää mustat voimat. Kun hän ei enää saanut tukkaansa sukia, rupesi hän vähitellen vihaamaan kaikkea ja kaikkia ympärillään. Hän oli kauvan tuntenut samanlaista kunnioitusta ukko Madeleinea kohtaan kuin muutkin. Mutta toistaessaan lakkaamatta itselleen, että juuri Madeleine oli hänet työstä häätänyt ja että juuri Madeleine oli syynä hänen onnettomuuteensa, alkoi hänessä viha kiehua häntäkin kohtaan, etenkin häntä. Kun hän sattui kulkemaan tehtaan ohi aikoina, jolloin naiset olivat portille kokoontuneet, ponnistautui hän väkinäiseen nauruun ja rallatukseen.
Muuan vanha eukko, joka kerran näki hänen niin nauravan ja rallattelevan, sanoi: "Tuolle tytölle ei kunnian kukko laula".
Hän otti rakastajan, ensimäisen vastaantulijan miehen, jota hän ei voinut sietää, uhmaillakseen vain, raivo sydämessä. Mies oli kurja heittiö, jonkunlainen kerjäläissoittelija, laiska lurjus, joka pieksi häntä ja joka hänet jätti niinkuin hän oli hänet ottanut: inhoten.
Fantine jumaloi lastaan.
Mitä syvemmälle hän vajosi, mitä pimeämmäksi kaikki kävi hänen ympärillään, sitä ihanampana säteili tämä pikku enkeli hänen sielunsa sisimmässä. Hän sanoi: "Kun tulen rikkaaksi, saan Cosetten luokseni". Ja hän hymyili. Yskä ei hellittänyt, ja hän tunsi tuskia seljässään.
Eräänä päivänä sai hän Thénardiereiltä näin kuuluvan kirjeen: "Cosette on sairastunut paikkakunnalla liikkuvaan kulkutautiin. Tulirokoksi ne sitä sanovat. Tarvittaisiin kalliita lääkkeitä. Se käy liiaksi meidän varoillemme, emmekä me voi niitä enää kustantaa. Ell'ette lähetä meille neljäkymmentä frangia ennen viikon loppua, niin kuolee tyttärenne varmasti".
Hän purskahti hurjaan nauruun ja sanoi vanhalle naapurilleen: "Ah! Miten ne ovatkin mainioita, nuo ihmiset. Neljäkymmentä frangia! Entä sitten! Se tekee kaksi napoleon-kultarahaa! Mistä he luulevat minun ottavan ne? Ovatko he järjiltään, nuo pöllöpäät!"
Mutta hän meni kuitenkin rapuille valo-aukon ääreen ja luki kirjeen toistamiseen.
Sitten riensi hän portaita alas ja kiirehti katua pitkin juosten ja hyppien ja nauraen yhä.
Kysyipä häneltä muuan ohikulkija: "Mistä nyt moinen ilo?"
Hän vastasi: "Peräti hauskoja typeryyksiä kirjottavat minulle maalaiset. Pyytävät minulta neljääkymmentä frangia. Pöllöpäitä mokomia!"
Kulkiessaan torin poikki näki hän paljon ihmisiä tungeskelevan kummanmuotoisten vaunujen ympärillä, joiden katolla huusi ja huitoi punaisiin puettu mies. Se oli kiertelevä hammaspuoskari, joka tarjosi yleisölle täydellisiä hammaskertoja, paikkausainetta, ihmelääkkeitä ja elämännesteitä.
Fantine liittyi joukkoon ja nauroi muiden mukana tuolle mahtipontiselle sanatulvalle, jossa oli murrekäänteitä roskaväelle ja tiedesanoja hienoille ihmisille. Hammasten kiskoja näki kauniin tytön nauravan ja huusi äkkiä: "Teillä on kauniit hampaat, Teillä, joka nauratte siellä. Jos haluatte myydä minulle molemmat lastasenne, maksan Teille kumpaisestakin yhden napoleonin".
"Lastaseni, mitä se merkitsee?" kysyi Fantine.
"Lastaset", jatkoi hammaspuoskari, "ovat etuhampaita, yläleuvan suurimmat etuhampaat".
"Kuinka hirveitä Te puhutte!" huudahti Fantine.
"Kaksi napoleonia!" mutisi muuan vanha hampaaton kämäleuka akka, joka siinä myös töllisteli. "Jopa ne onnekseen ottaisi!"
Fantine pakeni ja tukki korvansa, jott'ei kuulisi miehen käheällä äänellään huutavan: "Miettikäähän, kaunokaiseni! Kaksi napoleonia, se on rahaa. Jos suostutte, niin tulkaa illallaHopealaivanmajataloon, siellä minut tapaatte".