* * * * *
Niitä isänmaallisia pyrintöjä, jotka 1850-luvun viime vuosina pääsivät vauhtiin, oli myöskin kotimaisen teaatterin synnyttäminen. Tämän pyrinnön ahjona oli ylioppilasten dramaattinen yhdistys. Yhdistys ei ollut lamautunut siitä huonosta onnesta, joka, kuten edellä on kerrottu, senssuurin taholta kohtasi erästä sen keväällä 1858 esittämää kappaletta, vaan päätti se rohkeasti taas seuraavana kevännä julkisuudessa esittää näytäntöjä. Nyt oltiin jo siksi rohkeita, että laadittiin melkein yksinomaan suomenkielinen ohjelmisto. Eikä sen pienempää kappaletta ajateltu kuin suuren Holbergin viisinäytöksistä komediaa Erasmus Montanusta, josta P. Hannikainen jo aikusemmin oli laatinut meikäläisiin oloihin sovitetun suomennoksen nimeltä Antonius Putronius "Kanavaan" ja jota Ahlqvist ja O. Toppelius vieläkin olivat muodostelleet. Se päätettiin nyt Toppeluksen johdolla antaa ilman naisnäyttelijäin apua. Sen ohessa otettiin ohjelmaan pieni ruotsinkielinen J. J. Wecksellin alkuperäinen kappale nimeltä "Kaksi ylioppilasta runoja keräämässä". Nämä kappaleet esitettiin Helsingin teaatterissa huhtikuun lopulla ja toukokuun alulla 1859 kahdessa viikossa viisi kertaa täpötäydelle huoneelle. Helsingin yleisö huomasi, että suomenkieli ei ollut sille niinkään vierasta, kuin moni kenties oli luullut. Antonius Putronius, jonka pääosaa näytteli S. W. Hornborg (sittemmin senaattori), herätti erinomaista suosiota; sitävastoin tuota pientä ruotsinkielistä kappaletta, — jossa tekijä itse näytteli naisosaa — syystä ankarasti arvosteltiin eikä sitä viimeisessä näytännössä enää esitettykään.
Ylpeänä siitä, että se pääkaupungin näyttämöllä näin menestyksellä oli esiintynyt, oli ylioppilasteaatteri jo valmis lähtemään "Putroniuksineen" muuallekin, ainakin Turkuun; mutta kanslerinvirastosta Pietarista tullut kielto teki lopun tästä suunnitelmasta. Yhtä haihtuva oli toinen rohkea tuuma, joka näyttelijöille ehdotettiin, että he näet omistaisivat koko työnsä ja tulevaisuutensa kansalliselle näyttämölle, kotimaiselle teaatterille. Sen sijaan päätti dramaattinen yhdistys, edistääkseen edes kotimaisen näyttämön syntymistä, luovuttaa suurimman osan annetuista näytännöistä kertyneistä tuloista, noin 500 hopearuplaa, teaatterikoulun[57] hyväksi, taikka, kuten lahjakirjassa sanottiin "sellaisen Helsinkiin perustettavan oppilaitoksen apurahaston pohjaksi, jossa suomalaiset oppilaat saavat dramaattisille näyttelijöille tarpeellista opetusta". Tämä lahja, niin toivottiin, toisi ehkä muita jälessään, joten rahasto pääsisi kasvamaan. Varojen tallentaminen ja käyttäminen uskottiin aluksi professoreille Fr. Cygnaeukselle ja Z. Topeliukselle sekä yhdistyksen kahdelle toimeliaimmalle jäsenelle. A. Toppeliukselle ja C. Mannerheimille toimeksi.
Eikä teaatterikouluaate seuraavina vuosina unhottunutkaan. Toukokuussa 1860 annettiin tätä tarkotusta varten kuusi n.s. amatöörinäytäntöä, osaksi suomenkielisellä, osaksi ruotsinkielisellä ohjelmalla. Kahdessa viime näytännössä, jotka annettiin promotsioonin edellä, esitettiin taas "Antonius Putronius" melkein samalla miehistöllä kuin edellisenä vuonna ja samalla menestyksellä. Myöskin Turussa, Viipurissa ja muissa kaupungissa koottiin seuranäytelmillä apurahoja teaatterikoulurahastoon. Mutta ylioppilasten dramaattinen yhdistys nukahti pian eikä enää herännytkään.
* * * * *
Mainitsin promotsioonin. Se promotsioonijuhla, joka nyt, toukok. 31 p. 1860, vietettiin historiallis-kielitieteellisessä ja fyysillis-matemaattisessa tiedekunnassa, jotka vielä eivät olleet yhtyneet, ei jäänyt erityisyyksiään vaille yhtävähän kuin v:n 1857 promotsiooni.
Yliopiston hallintomiehet olivat edeltäkäsin pitäneet huolta, ettei mitään kutsumusta Ruotsin yliopistojen nuorisolle eikä muuta sellaista saisi tulla kysymykseen. Mutta kuitenkin satutti kohtalo niin, että nytkin eräs vieras Ruotsista tuli vilkastuttaneeksi ja kohottaneeksi tätä akateemista juhlaa. Kahta vanhusta, korkeasti kunnioitettua maamiestä, jotka molemmat kauan olivat olleet Suomesta poissa, saatiin nyt täällä vihkiäisvieraina tervehtiä ja he lisäsivät juhlan loistoa. Samalla höyrylaivalla saapuivat, toukok. 26 p:nä, nämä molemmat vieraat, maaherra Gustaf Montgomery, v:n 1808 sodan historioitsija ja itse tämän sodan sotavanhuksia, sekä valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, jota ei Suomessa oltu nähty sittenkuin hän 1846 jätti opettajavirkansa yliopistossamme. Taaja ihmisjoukko, ylioppilaat etunenässä, oli kokoontunut höyrylaivaa vastaan; innostus, noita kalliita vieraita nähtäessä, oli sanomaton; korkealle kajahti laulu, riemu- ja hurraahuudot. Itse vihkiäisissä ja sitten useissa tilaisuuksissa seuraavina päivinä olivat nuo kaksi Suomen poikaa lämpösten suosionosoitusten esineenä. Kesäk. 2 p:nä annettiin heidän kunniakseen Kaivohuoneella juhlapäivälliset, joihin otti osaa noin 150 kaupunkilaista ja matkustajaa. Nordströmille siellä puhui F. L. Schauman, Montgomerylle Fr. Cygnaeus, molempain kunniaksi oli B. O. Lille kirjoittanut runon, joka laulettiin. Sekä surun että ilon kyyneleitä kimalteli monen silmissä.
Nordström palasi muutaman viikon täällä viivyttyään Hämeen ja Turun kautta Ruotsiin. Montgomery, joka 70 vuoden ijästään huolimatta oli juhlatilaisuuksissa yhtä pirteä ja reipas kuin nuorimmat joukossa, hän viipyi vielä muutamia päiviä Suomessa ja kävi sillävälin Porvoossa Runebergin luona, joka myös oli ollut vihkiäisjuhlan innostusta lisäämässä. Porvooseen häntä seurasi joukko nuorempia ja vanhempia miehiä, jotka häneen olivat lähinnä tutustuneet. Siellä, Runebergin luona, muutamia herttasia hetkiä vietettiin, erinomaisen juhlallisiakin hetkiä sen puolesta, että siellä kuulimme runoilijan itsensä v. 1808 sotavanhukselle lukevan muutamia Vänrikki Stoolin vielä painamatta olevia lauluja.
Mutta ei ainoastaan noiden kahden vanhan suomalaisen käynti syntymämaassaan tehnyt v. 1860 promotsioonia muistettavaksi. Juhla antoi vielä aihetta tapahtumaan, joka ei jäänyt valtiollista merkitystä vaille.
Nuorten maisterien piti, kuten tavallisesti, pitää vihkiäistanssiaiset. Mutta oli luovuttu tuosta vanhasta tavasta kutsua tanssiaisiin valtiokalenterin mukaan kaikki korkeimmat viranomaiset perheineen: nyt kutsuttiin ainoastaan vihittyjen persoonallisia tuttavia. Maan kenraalikuvernöörikin jäi siten kutsumatta: ja tämän kutsun välttäminen olikin ehkä koko tanssiohjelman muuttamisen varsinaisena syynä. Mutta tällainen kutsukysymys ei saanut mennä huomaamatta. Kreivi Berg palasi pari päivää ennen promotsioonia Pietarista — jossa hän oli tehnyt tilin käynnistään Tukholmassa hallitsijansa edustajana Kaarlo XV:n kruunajaisissa — ja huomasi nyt, että nuoret vihittävät olivat jättäneet hänet tanssiaisiin kutsumatta. Se oli loukkaus, jota kuumaverinen kreivi piti miltei kapinana korkeinta valtaa vastaan. Raivoissaan hän siitä sähköittää Pietariin ja kohta tulee sieltä nuorille maistereille kielto pitää vihkiäistanssiaisia.
Kielto saapui päivää ennen promotsioonia äkillisenä salamaniskuna hämmästyttäen tuon tavallista lukuisamman juhlayleisön. Ja se salama sai tulenkin syttymään. Sellaista kiihkoa, sellaista tulta kuin tuona promotsioonin edellisenä päivänä, on harvoin havaittu suomalaisten mielissä. Kaikki oli tanssiaisia varten valmiina ja nyt niitä ei saataisikaan pitää, — ainoastaan hänen vuoksensa. Se oli jo liikaa, sitä ei voitu sietää. Naiset raivosivat, ymmärrettävästi kyllä, yhtä pahasti kuin miehet. Kenraalikuvernöörin talon edustalla esplanaadissa seisoi pitkin päivää ihmisjoukkoja, matkustajia ja kaupunkilaisia, miehiä ja naisia, jotka kukin tahollaan neuvottelivat siitä mitä olisi tehtävä. Mikä teki minkin ehdotuksen ja vihdoin keksi joku sen neuvon, että tanssiaiset, joita nuoret maisterit eivät saaneet antaa, pantaisiin toimeen heidän miespuolisten kutsuvierastensa puolesta. Ja siihen yhtyivät kaikki. Yhtäkkiä muodostui komitea, jonka etunenässä oli tuo kaikkia kansalaisten toimia vilkkaasti harrastava kreivi Creutz ja joka ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin sekä tarjosi tilaisuuden ilmoittautumiseen. Jo muutamain tuntien kuluessa oli yli 430 henkeä ilmoittautunut osallisiksi. Tanssiaiset siis pidettiin samana päivänä ja tuntina ja samassa huoneustossa (Seurahuoneella), jossa ne alkuaan olivat aijotut pidettäviksi, kutsujat vain olivat kutsuttuja. Ja kun isäntiä oli mainittu määrä, kutsuttuja maistereita ja ylioppilaita 350 ja kutsuttuja naisia 8-900, ja kun mielet kreivi Bergin toimenpiteen takia olivat innostuneet, muodostui näistä pidoista varmaankin suurenmoisimmat promotsioonitanssiaiset, mitä koskaan on pidetty.
Maan korkein hallitusmies istui linnassaan ja katseli kuinka yleisö ajoi niihin tanssiaisiin, jotka hän oli kieltänyt, viettääkseen niitä — ilman häntä. Sellainen mielenosoitus, sellainen hänen virkamahtinsa halveksiminen oli liian julkeaa: sen täytyi piankin tulla tunnetuksi Pietarissa ja Talvipalatsissa. Mitä oli tuon suuttuneen kreivin nyt tehtävä? Hänen luonteensa mukaista ei ollut tunnustaa, että hän itse lyhytnäköisyydellään oli aiheuttanut tämän mielenosoituksen. Sen sijaan koetti hän pelastaa kunniansa esittämällä mitä pikimmin asian sen vaarallisen vallankumouksen oireeksi, joka parhaillaan leveni koko maassa ja erityisesti sen yliopistossa. Hän kiirehti sen vuoksi Pietariin. Mutta pari päivää ennen häntä oli sinne jo ehtinyt varakansleri Munck ja hän oli onnistunut yhdessä Armfeltin kanssa esittämällä asiat todellisessa valossaan tehdä tyhjiksi kenraalikuvernöörin myrkylliset hankkeet.
Kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin välit olivat jo sitä ennen olleet huonot. Mutta siitä ajasta olivat he auttamattomia vihollisia. Nyt oli vain koetettava, kumpi heistä saisi sysätyksi toisensa syrjään. Vehkeiden arkaan taitoon olivat he molemmatkin perehtyneet. Mutta Bergin vehkeissä oli liian usein huomattu sangen selvää totuudenrakkauden puutetta. Ja tämä puute se hänet lopullisestikin kaatoi.
* * * * *
Helsingin elämän merkittävimpiin tapahtumiin v. 1860 kuului tuon kauan ikävöidyn teaatteritalon valmistuminen ja vihkiminen.
Vanhassa teaatteritalossa oli syksyllä 1858 ja keväillä 1859 edellä mainittu Anderssonin seurue yhä esiintynyt. Tässä seurueessa sai nyt Helsinki ensi kerran tutustua neiti Hedvig Ch. Forssmaniin, joka sittemmin rouva Raana sai niin tärkeän sijan teaatterimme historiassa. Talvikaudeksi tänne asettui Schwartzin & Dahlgrenen seurue, joka ei yleisön vaatimuksia tyydyttänyt ja sitten sisällisten levottomuuksien takia keväillä 1860 täällä hajaantui.
Oli jo väsytty näihin alituisesti vaihtuviin kierteleviin teaatteriseurueihin ja katsottiin ajan tulleen, että Helsinki hankkisi itselleen pysyväisen ruotsalaisen näyttelijäkunnan, josta sitten vähitellen kotimainen dramaattinen teaatteri voisi muodostua. Kotimaisesta teaatterista eivät uneksineet ainoastaan ylioppilaat; vanhemmatkin näytelmätaiteen ystävät kirjoittivat ja keskustelivat innolla asiasta, Välttämättömin ehto oman teaatterin tulevaisuudelle oli kumminkin uusi, arvokas teaatteritalo, siitä oli jo kauan oltu yhtä mieltä. Ja tämä ehto oli nyt toteutumaisillaan.
Uusi teaatteritalo, jonka perustustyöt olivat alkaneet keväillä 1858, alkoi syksyllä 1860 tosiaankin valmistua. Kärsimättömänä ja jännityksellä odotti yleisö sen vihkimistä. Mutta yksi työn valmistumiseksi ilmoitettu määräaika toisensa perästä kului ja mieliala arkkitehtiä hra Chiewitsiä kohtaan kävi yhä äkäsemmäksi. Paljo oli häntä vastaan muutenkin ollut muistutettavaa: kustannukset, jotka alkujaan olivat arvatut 66,000 hopearuplaksi, nousivat 110,000 ruplaan: ja ne, jotka olivat talossa päässeet käymään sillaikaa kuin sitä rakennettiin, tiesivät kertoa, että se ei järjestyksensä eikä sisustuksensa puolesta suinkaan kaikkia vaatimuksia vastannut. Ja se uhkamieli, jolla Chiewits kohteli kaikkia muistutuksia, ei puolestaan arvostelua lieventänyt.
Pysyväistä teaatteriseuruetta ei kumminkaan oltu edes koetettu aikaansaada uuteen taloon sen ensi vuodeksi. Jo keväillä oli teaatteri näytäntökaudeksi 1860-61 vuokrattu hra P. Delandille, jonka paremmin kuin kenenkään muun ruotsalaisen teaatterin johtajan arveltiin voivan tarjota kelvollisia näyttämöesityksiä. Mutta uusi teaatteritalo oli kumminkin vihittävä kotimaisilla voimilla. Topelius ja Pacius, samat miehet, jotka "Kaarlo kuninkaan metsästyksellä" olivat laskeneet tämän uuden talon ensimmäiset perustuskivet, ryhtyivät nyt myöskin valmistamaan talon arvokasta ja kansallista vihkimistä. Yhteisesti olivat he tätä tilaisuutta varten luoneet soitannollisen satunäytelmän "Kypron prinsessa", jonka tekstin aihe, niin oudolta kuin nimi kuulostikin, oli puhtaasti suomalainen, Kalevalasta otettu. Kappale päätettiin antaa, niinkuin "Kaarlo kuninkaan metsästyskin", yksinomaan taiteenharrastajain avulla. Jo syyskuussa alkoivat harjoitukset tuon väsymättömän Paciuksen johdolla. Mutta vasta marrask. 18 p:nä pääsivät näyttelijät uudelle näyttämölle harjoittelemaan; kuta kauemmin tätä tilaisuutta oli odotettu, sitä juhlallisemmaksi se kävi. Harjoitus alkoi "Maamme"-laululla, jonka kööri ja orkesteri esittivät.
Pysyväisen orkesterin aikaansaamisesta oli jo huolta pidetty aikusemmin kuin pysyvän näyttelijäkunnan perustamisesta. Jo syksyllä 1858 oli seitsemän nuorta suomalaista lähetetty valtionavuilla Leipzigiin, sikäläisessä konservatoriossa valmistumaan jäseniksi vastaiseen teaatteriorkesteriin, jonka vastaista kannattamista varten sen ohessa apuraha myönnettiin. Yksi näitä nuoria miehiä oli Filip v. Schantz, jolle, hänen palatessaan kotiin 1860, teaatteritalojohtokunta uskoi orkesterin johtamisen, ja sen tämä nuori ja reipas kapellimestari jo syksyn alussa oli saanut järjestetyksi. Aluksi siihen kuului 21 jäsentä, joiden joukossa oli tuo mainio viulunsoittajamme Joh. Lindberg sekä nuo kuusi Schantzin ohessa lähetettyä stipendiaattia ja sitäpaitsi muutamia kotimaisia entisiä sotilassoittajia: muuten kuului orkesteriin ulkomaalaisia, joista sellonsoittaja Aug. Meissner on muistettavin. Tällä joukollaan rupesi Schantz heti Seurahuoneella antamaan sarjan helppotajuisia musiikki-iltamia, jotka herättivät vilkkainta suosiota.
Vihdoin, marrask. 28 p., saattoi tuo kauan kaivattu, viimeksi vielä leskikeisarinna Aleksandran kuoleman kautta muutamia päiviä viivästynyt vihkiminen tapahtua. Tuo uusi kaasulla valaistu sali oli täynnä juhlapukuista yleisöä, Helsingin loistavinta yleisöä. Mieliala oli juhlallinen ja innostus suuri koko illan. Ohjelma alettiin uudella "Kullervo-ouvertyrillä", jonka Schantz oli säveltänyt ja jonka hänen orkesterinsa, taiteensuosijoilla melkoisesti vahvistettuna, esitti. Senjälkeen kohosi ensi kerran uuden näyttämön esirippu ja maisteri L. Mechelin lausui Fr. Cygnaeuksen kirjoittaman proloogin, joka hetken merkityistä tulkitsi. Senjälkeen lausui yliopp. S. W. Hougberg Jul. Krohnin kirjoittaman suomenkielisen proloogin. Ja kun alkusoitto "Kaarle kuninkaan metsästyksestä" oli soitettu Paciuksen johdolla, alkoi "Kypron Prinsessa". Kun esirippu viime näytöksen jälkeen oli laskenut, pyysi yleisö "Maamme"-laulun ja se laulettiin näyttämöltä orkesterin säestyksellä. Pacius, Topelius ja näyttelijät kutsuttiin nyt esiin. Ja lopuksi vielä laulettiin "Suomen laulu". Näytelmän loputtua tarjottiin vihkiäisissä myötävaikuttaneille juhla-illalliset, joissa Cygnaeus piti puheen ja Pacius ja Topelius olivat vilkkaiden kunnianosoitusten esineenä. Siten oli teaatteritalo vihdoinkin vihitty. Ei kukaan voinut aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi se kohta jo puolta vuotta myöhemmin joutui. — Juhlaohjelma annettiin vielä kahtena päivänä. Mutta jouluk. 2 p:nä sai P. Deland alottaa esityksensä.
Paljon ponnistuksia oli uuden teaatteritalon aikaansaamiseksi vaadittu. Mutta melkein yhtä paljo ponnistuksia vaadittiin, ennenkuin tuo vanha puuteaatteri, joka yhä törötti puistossa uuden tiellä, saatiin pois paikoiltaan. Vanhalla teaatteritalolla oli uskollinen ja uuttera toimikunta, joka todellakin oli suurenmoisesti itsepäinen; täytyi pitää molemmilla tahoilla monta yhtiökokousta, molemmin puolin oli haastettava toisiaan oikeuteen ja pitkästi kesti muita rettelöitä, ennenkuin sopimus saatiin aikaan vanhan talon osakkeiden siirtämisestä kohtuhinnalla uuden talon yhtiölle. Mutta vihdoin se kumminkin onnistui ja helmikuussa 1861 siirtyi sitten tuo riidanalainen talo julkisella huutokaupalla (14,000 hopearuplalla) uusille omistajille, jotka vielä saman vuoden lopulla pystyttivät sen Arkkaadian huvilan alueelle Espoon tullin edustalle, jossa se sitten, samoinkuin entisellä paikallaan, yhä edelleen kasvoi sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan ja palveli näytelmätaiteen yleviä pyrintöjä.
* * * * *
Uudessa teaatteritalossa sai Helsingin yleisö ensi kerran nauttia kaasuvalosta. Kaasuvalaistusyhtiö, joka oli perustettu 1860, oli ripeästi rakentanut kaasutehtaansa ja vuoden lopussa oli se valmis tarjoamaan valoaan ei ainoastaan teaatterille vaan kaduillekin. Olihan se suuri edistysaskel kaupungin kehityksessä.
Mutta vielä suuremmalla ilolla saattoivat edistyksen ystävät nähdä, kuinka Helsingin rautatieaseman rakennukset samana vuonna kohosivat paaluilleen Glo-Iammikon entiselle mutapohjalle. Helsingin—Hämeenlinnan rautatie, Suomen ensimmäinen rata, valmistui valmistumistaan. Ensi lokomotiivit toi Gust. Törnudd Englannista tänne. Iloisilla toiveilla nähtiin tässäkin uuden ajan sarastavan.
Ritarihuone, teaatteri, kaasutehdas, asematalo ja sen ohessa uudet, osaksi valmistuneet, osaksi alullepannut kirkot, — sellaisia merkillisyyksiä saattaa Helsingin kaupungin rakennushistoria 50-luvun viime vuosilta kertoa. Kirkonrakennus oli erikoisala, johon kreivi Berg m.m. näihin aikoihin omisti laajan harrastuksensa. Itse oli hän saksalainen luterilainen, hänen puolisonsa, joka oli italialaista syntyperää, oli katoolilainen ja keisarikunnan valtiokirkolle hän tietysti varsinkaan ei voinut olla kylmäkiskoinen: kaikki nämä eri uskonopit hän siis ennakkoluulottomasti sulki suojelevaan syliinsä. Pieni katoolilainen kirkko vihittiin jo 1860. Uudelle kreikkalaisvenäläiselle kirkolle valitsi hän paikan Katajanokan vuorilta, hankki sille piirustukset mainiolta arkkitehdiltä Gronostajeffiltä, sekä piti huolta, että varoja sen pikaista rakentamista varten ei puuttunut. Ja saksalaisen seurakunnan kirkon hankkeita, jotka samaan aikaan olivat vireillä, kannatti kenraalikuvernööri vilkkaasti.
Yksityisen rakennusyrittelijäisyyden muistomerkkejä ei sitävastoin ole olemassa samoilta ajoilta sanottavasti. Vähitellen syntyi uusia rakennuksia kaikille kaupungin ulkoreunoille, valmistaen tilaa kasvavalle väestölle. Asukasmäärä lisääntyi myötään, kumminkaan ei samalla vauhdilla kuin sodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalais-suomalaisen seurakunnan väkiluvun lisäys ilmoitettiin v. 1858 582 hengeksi, v. 1859 489:ksi ja 1860 667:ksi hengeksi. Siten teki mainitun seurakunnan väkiluku v:n 1860 päättyessä noin 22,500 henkeä. Helsinki ei vielä ollut aivan suuri kaupunki.
* * * * *
Siksi suuri Helsinki kumminkin oli, että se tunsi useammin kuin kahdesti viikossa ilmestyväin sanomalehtien tarpeen, muidenkin kuin virallisten. Sanomalehti Viborg oli jo 1859 ruvennut ilmestymään kolmesti viikossa. Åbo Underrättelser, joka kustantajansa J. W. Liljan toimittamana oli uuteen eloon elpynyt ja joka terävillä pistoksillaan valmisti paikkakunnan senssorille unettomia öitä, seurasi 1860 esimerkkiä. Ja silloin ei pääkaupungin enin levinnyt lehti, Hels. Tidningar, enää voinut jättäytyä jälelle, vaan rupesi sekin 1860 ilmestymään kolmasti viikossa, taikka joka tiistai, torstai ja lauvantai.
Z. Topelius oli silloin vielä Hels. Tidn:n toimittajana. Mutta aika oli nyt toinen kuin se, jolloin hän 19 vuotta sitten oli ottanut lehden hoitaakseen. Jo edellisen vuoden kuluessa oli hän puhunut haluavansa jättää toimituksen toisiin käsiin: hän ei pitänyt itseään niiden valtiollisten ja muiden yhteiskunnallisten pyrintöjen sopivana puhemiehenä, jotka nyt olivat tärkeimpiä. Oli kumminkin suuri yllätys, kun eräänä päivänä kesäk. alussa 1860 B. A. Thuneherg, konsuli G. O. Wasenius vainajan vanha kirjakauppaliike-toveri ja hänen jälkeläisensä Hels. T:n omistajana saapui luokseni ja kysyi, haluaisinko seuraavan vuoden alusta ottaa hänen lehtensä toimittamisen huolekseni: Topelius tahtoi näet luopua sitä johtamasta ja siitä vastaamasta, mutta suostui edelleen lehteen kirjoittamaan kertomuksia, Välskärin kertomuksia y.m., sekä silloin tällöin kirjoituksia omalla nimimerkillään. Tarjous oli minulle viettelevä ja kunnioittava. Huomasin itse, kuinka vaikeaksi kävisi ajan mittaan saada yleisöä tyytymään viikkolehteen, jommoinen Papperslyktan oli, jo toisena vuonna oli sen lukijakunta melkoisesti vähentynyt.[58] Ja jos ymmärsinkin, ettei ollut helppoa astua sellaisen toimittajan paikalle, joka siinä määrässä kuin Topelius oli nauttinut yleisön myötätuntoisuutta ja suosiota, niin voitin pian nämä epäilykset. En arvioinut voimiani liian suuriksi: muuten tulossa oli yhä arempi ja vilkkaampi aika ja silloin oli minusta tärkeää saada niitä vakaantuneita mielipiteitäni, joita maamme suurimmista elinkysymyksistä olin omaksunut, edustetuiksi maan enin luetussa lehdessä, — sen asian vuoksi kannatti alistua vaivoihin ja vaikeuksiinkin. En senvuoksi kauan epäillyt: vastaanotin tarjouksen, sitoutuen lehteen kolmeksi vuodeksi. Asia oli vastaiseksi pidettävä salassa ja se pysyikin salassa vuoden viime kuukausiin asti.
Rohkealla mielellä uutta vuotta varten valmistausin. Oli minulle kumminkin hetki vaikea, kun eräänä v:n 1860 viimeisistä illoista istuin Topeliuksen luona vastaanottamassa häneltä toimitusaskareet. Raskaampaa oli sittenkin eroavan luopua tästä paperivaltikkaasta, jota hän 19 vuotta oli pitänyt käsissään, kuin uuden miehen ottaa se vastaan. Ja olihan se ymmärrettävää. Topeliuksen viime numerossa olivat hänen jäähyväissanansa — "hänen omalla sydänverellään kirjoitetut", kuten sanottiin — yleisölle: "Eipä eroa mies kernaasti sellaisesta piiristä, joka on noussut samasta ajan juuresta kuin hän itse ja jossa hänet varmasti ymmärretään. Kun olen nähnyt näiden lukijain lukumäärän vuosittain lisääntyvän, kun olen nähnyt kreivin ja suutarin oppilaan samalla innolla hakevan sen palstoilta jotakin itselleen, ja kun olen joskus Lapinmaan rajoilta Suomen lahden rannoille asti ja vielä etemmäs huomannut sellaisen sanan vastakaikua, joka on oikeaan aikaansa puhuttu, — silloin suotakoon minulle anteeksi, jos olen toivoessani voivani vaikuttaa jotakin hyvää, unhottanut mitä aikamme vaatii ja mitä sen täytyy vaatia maan enin levinneeltä sanomalehdeltä."
Papperslyktan ei kumminkaan vielä kuollut, vaikka sen minä hylkäsin. Edv. Bergh ja Rob. Lagerborg pyysivät saada jatkaa sitä seuraavana vuonna (1861) ja mielelläni heidän pyyntöönsä suostuin. Bergh oli viime vuosina kirjoitellut pääasiallisesti Åbo Underrättelseriin. Lagerborg oli alkupuolen vuotta 1860 palvellut opettajaupseerina äsken perustetussa Hämeenlinnan tarkka-ampujakoulussa, pitäen siellä sotatieteellisiä esitelmiä, mutta hän oli koulun pian lakattua palannut alikapteenin arvonimellä kaartin kasarmiin. Jo kesällä oli hän maininnut minulle, että hän aikoi jättää koko ennen tuumaamansa sotilas- ja virkamiesuransa sikseen ja omistaa elämänsä sanomalehtityölle. Tämä miehevän luonteen piirre minua ilahdutti, vaan en sittenkään voinut häntä kehottaa enkä kiellellä; tiesin paremmin kuin hän, mitä vaikeuksia sanomalehtimiehellä meidän maassa on. Mutta Lagerborg ei voinut vastustaa henkensä kutsumusta; ensi askeleensa uudella urallaan astui hän nyt Papperslyktanissa, joka hänelle oli Helsingfors Dagbladin edelläkävijä.
* * * * *
Vuosisadan kuudes vuosikymmen läheni nyt loppuansa. Kaiken sen kohoksi, mitä se oli Suomen kansallisen kehityksen hyväksi oli tehnyt, ilmestyi nyt sen viime hetkellä vielä kaunis ja kuihtumaton koristus: Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma.
Sellaista ei tapahdu usein ja siksipä se onkin minun kauniimpia muistojani. Jouluk. 14 p:nä — päivälleen 12 vuotta myöhemmin kuin ensimmäinen kokoelma — ilmestyi tuo odotettu vihkonen yleisön käsiin. Mutta kaikki eivät voineet odottaa niin kauan. Kustantajan, Th. Sederholmin ystävällisellä välityksellä oli Rob. Lagerborgin ja minun onnistunut jo edellisenä iltana saada kappale tuota uutta teosta. Sen käsiimme saatuamme riensimme lähimpään paikkaan, missä saatoimme saada yksityisen huoneen, saadaksemme rauhassa yhdessä siitä nauttia. Kaksi ystävää, jotka sattumalta tapasimme, tulivat mukaamme. Ja niin istuimme siellä vuoron päältä ääneensä lukien Adlercreutziä, Maaherraa, Veljeksiä, N:o 15 Stoltia. Wilhelm v. Schweriniä. Kuorma-ajuria, von Esseniä, Munteria, von Törneä, Lode ukkoa, Lotta Svärdiä, toista toisensa perästä aina kirjan loppuun saakka. Sydämmemme sykkivät, silmämme olivat kyynelissä, puristimme toistemme käsiä riemuiten ja säkenöiden, — tiesimme, ettei toista sellaista hetkeä elämässämme tule.
"Rohkeat, ylentävät ovat hetket" — niin kirjoitin seuraavana päivänä — "jolloin, niinkuin nyt, kuuluu ikäänkuin koko kansan sydän sykkivän. Rinta laajenee ja niinkuin Ukko Lode kasvaa yksilö 'päätään pitemmäksi'. Jokainen tuntee kuuluvansa kansaan, joka on elänyt ja — on elävä".
Vuosi 1861.
Vuosi 1861 muodostaa erityisen ajankohdan Suomen historiassa. Jo sen alkaessa sitä ilolla ja luottamuksella tervehdittiin. Kun katsottiin taaksepäin menneeseen vuoteen ja sen kuluessa tapahtuneisiin seikkoihin, silloin tunnettiin, että jos koskaan vuotta oli voitu sanoa valon ja toivon vuodeksi, niin oli kai kuluneelle vuodelle se nimi annettava. Nuortealla rohkeudella saatoin minäkin kirjoittaa: "Onkohan nyt olemassa sitä miestä, joka, silmäillessään ympärilleen maailmassa, ei uskoisi ihmiskunnassa olevan nuorta elinvoimaa, jaloja ja yleviä tarkoituksia, siveellisten voimain kestävyyttä, valon voittoa?" Omassa maassamme ei tosin ollut aivan suuria tapahtunut, mutta Suomenkin oloja saattoi silti ilolla ja toivolla tarkastella. Eipä voinut täälläkään edistyksen kulusta erehtyä. "Kaikkialla on vireyttä, kaikkialla heräävän elämän jälkiä. Valtion, kirkon, koulun, tieteen, kirjallisuuden, taiteen, teollisuuden, maanviljelyksen, kulkuneuvojen, yhteiskuntaelämän, — kaikkien näiden aloilla on erityisesti kulunut vuosi osoittanut piirteitä, jotka eittämättä todistavat edistymistä ja kansallisen tajunnan vähittäistä nousemista. Voimmeko siis kirkkailla ja iloisilla katseilla silmäillä Suomea vuodenvaihteessa? Voimme, ei senvuoksi, että tällä maalla vielä olisi paljo onnea, hyvinvointia ja kunniaa, mutta koska näemme, että se tyynein, eksymättömin askelin kulkee oikeaa uraa eteenpäin, — toivon tähti oppaanaan."
* * * * *
Uusi vuosi alkoi kumminkin pakkasella, niin kovalla ja pitkällisellä, että isänmaallisimmatkin toiveet sen kautta näyttivät voivan jääksi jäätyä. Tammikuun keskilämpömäärä laskettiin Helsingissä 15:ksi kylmäpykäläksi Cels., siis paljo alemmaksi, kuin miesmuistiin tiedettiin tapahtuneen.
Mutta ne liikkeet, ne korjaukset ja uudistukset, joita silloin oli tekeillä niin monella eri taholla maailmassa, ne pitivät toki mielet lämpösinä. Pohjois-Ameriikassa syntyi helmikuulla Etelävaltioiden liitto ja samalla oli merkki annettu siihen sotaan Etelän ja Pohjoisen välillä, joka sitten neljän vuoden kuluessa oli raivoava. Italiassa sai samassa kuussa Neapelin kurja kuningas Frans II lähteä viimeisestä asemapaikastaan Gaétasta ja muutamia päiviä myöhemmin avattiin se parlamentti, jossa Italian kuningaskunta maaliskuun 17 p:nä julaistiin. Unkari rupesi huhtikuulla avattavilla valtiopäivillä tavottelemaan takasin entistä perustuslaillista hallintoaan ja itsenäistä asemataan Itävallan nyt perustuslailliseksi muuttuneessa valtiossa. Puolassa rupesivat mielet kuohumaan: Varsovassa tapahtui helmik. 25-28 p:nä kansallisia mielenosoituksia, jotka eivät jääneet verettömiksi, maalisk. 26 p:nä annettu ukaasi, jonka mukaan melkoisia, kansalliselle pohjalle rakennettuja parannuksia pantiin toimeen Puolan laitoksiin, ei riittänyt levottomuutta asettamaan, vaan alkoivat mielenosoitukset uudelleen huhtikuun alussa ja ne kävivät vielä verisemmiksi.
Ja Venäjällä vihdoin pantiin alulle mitä suurenmoisin yhteiskunnallinen muutos sen julistuskirjan kautta, jonka jalomielinen keisari Aleksanteri II allekirjoitti maalisk. 3 p:nä ja joka julaistiin Pietarissa saman kuun 17 p:nä, — julistus maaorjuuden poistamisesta. — Meidän maahamme tuo manifesti onnellista kyllä ei ulottunut, mutta siitä huolimatta se täälläkin vastaanotettiin yleisellä ja hartaalla ilolla, olihan se valon ja ihmisyyden voitonsanoma. Tiedettiin, että keisarilta oli vaadittu voimakasta tahtoa voidakseen voittaa kaiken sen vastarinnan ja ne vaikeudet, jotka olivat häntä kohdanneet tämän toimenpiteen toteuttamisessa: sitä suuremmalla luottamuksella ja toivolla saatoimme nyt kääntyä sen jalon ja valistuneen ruhtinaan puoleen, jonka käsissä Suomen valtikka oli.
* * * * *
Kaiken tämän kestäessä oli maassamme aluksi hiljaista ja rauhallista. Vuoden kaksi ensi kuukautta kului ilman että edes yleisempää huomiota herättäviä huhujakaan yläilmoistamme olisi kuulunut. Ensimmäisenä kysymyksenä päiväjärjestyksessä oli edellisenä vuonna alullepantu ensimmäisen yksityispankkimme järjestäminen. Siitä keskusteltiin vilkkaasti kokouksissa ja sanomalehdissä ja se ratkaistiin myöhemmin keväällä onnellisesti.
Toinen, aatteellisempi kysymys astui myös sen rinnalla eturiviin. Tammikuun lopulla pääsi yleisön tietoon se suuri ehdotus kansakoululaitoksemme järjestämiseksi, jonka Uno Cygnaeus oli laatinut. Sen kertomuksen kautta valtion varoilla tekemästään matkasta, jonka Cygnaeus edellisenä vuonna oli ulosantanut, tunnettiin jo hänen ylevät tuumansa kansakouluista ja hänen suunnitelmansa sen järjestämisestä maassamme. Nyt esitetyssä ehdotuksessa nähtiin nämä aatteet ja suunnitelmat valmiiksi järjestettyinä. Tämä ehdotus sisälsi, niinkuin sen tekijä uskalsi toivoa ja niinkuin kaikki nyt tunnustavat, "valoisamman tulevaisuuden aamunkoiton Suomen kansalle." Sen vastaanottivat senvuoksi innostuksella ne, jotka korkeita uskalsivat tavotella. Mutta valitettavasti eivät kaikki niin ajatelleet; se näkyi kyllä niistä monista moittivista arvosteluista, joita ehdotuksen johdosta ilmestyi. Cygnaeuksen koko kansakoulurakennusta pidettiin ilmalinnana, ulkomaisten mallien kevytmielisenä jäljennöksenä, maiden, joiden olot olivat aivan erilaiset kuin meidän, — siihen suuntaan melkein kävivät järkevimpäinkin arvostelijain lausunnot. Onneksi ryhdyttiin kumminkin heti, Cygnaeuksen persoonallisesti vaikutettua vallassaolijoihin, toimiin hänen ehdotustensa toteuttamiseksi; hän itse nimitettiin kansakoululaitoksen yli-inspehtoriksi, kahdeksan matkarahaa myönnettiin vastaisille kansakouluseminaarin opettajille ja opettajattarille ja komitea asetettiin antamaan lausuntoa Cygnaeuksen ehdotuksesta.
Tämän komitean puheenjohtajaksi nimitettiin intendentti Sebastian Gripenberg, joka vähän myöhemmin, helmikuulla, kutsuttiin senaattiin, uuden maanviljelyksen ja yleisten töiden toimituskunnan puheenjohtajaksi. Gripenberg oli henkilö, joka maassa oli nauttinut erittäin suurta arvoa aina siitä lähtien kuin hän 1831 Uudenmaan läänin v.t. maaherrana esiintymisellään lakeja syrjäyttävää kenraalikuvernööri Zakrevskiä vastaan oli katkaissut loistavalta näyttävän virkamiesuransa. Hän oli senjälkeen omistanut kaiken toimintansa maanviljelykselle, ensiksi isänsä tilalla Hämeessä, sitten pitemmän ajan kuluessa Mustialan maanviljelysopiston johtajana ja järjestäjänä ja lopuksi Kuscheloffin lahjoitusmaiden hoitajana Viipurin läänissä. Julkisissa toimissa oli häntä viime vuosikymmeninä käytetty ainoastaan parin sotalaitoskomitean jäsenenä ja yleisten maanviljelyskokousten puheenjohtajana 1857 ja 1860. Siihen että hän nyt. jo 65 vuoden ikään ehdittyään, kutsuttiin maan korkeimpaan hallitukseen, lienee osaksi vaikuttanut sekin, että hän oli mahtavan valtiovarainpäällikön Langenskiöldin eno. Yleinen mielipide suurella mieltymyksellä hänen nimittämistään tervehti. Mutta vielä ei tiedetty, että Gripenbergille valmistettiin toistakin paikkaa, vielä korkeampaa kuin senaattorin toimi oli.
* * * * *
Saavuttiin maaliskuuhun ja nyt rupesi ilmassa tuntumaan, että meillä valtiollisellakin alalla oli jotakin tekeillä. Kuunneltiin kaikenlaisia huhuja, joita saapui Pietarista. Siellä oli kenraalikuvernööri viipynyt uudestavuodesta asti, sinne oli senaatin lausunto vastaisista valtiopäiväkysymyksistä äsken lähetetty ja sinne oli vphra Langenskiöld maaliskuun alussa kutsuttu. Jotakin tärkeätä oli tekeillä, se pidettiin varmana, mutta mitä se oli, sitä ei tiedetty. Puhuttiin, että osa ratsuväestämme lakkautettaisiin tai muutettaisiin, puhuttiin kaskuntapaisesti valtiopäiväkutsumuksestamme, puhuttiin myöskin muusta, mutta se oli kaikki hämärää ja epävarmaa.
Tällaisessa epävarmuudessa oltiin huhtikuun puoliväliin saakka. Vihdoin ensimmäinen varma tieto välähti hämärästä. Eräänä päivänä syöksyi sanomalehteni toimituspaikkaan kaksi nuorta ystävääni, jotka äsken olivat yhtyneet valtiolliskirjalliseen ystäväpiiriimme. — Robert Björkenheim ja Ernst Linder, jotka molemmat olivat lahjakkaita ja tarmokkaita miehiä, joiden mieli hehkui isänmaan kansallisesta itsenäisyysaatteesta ja sen henkisestä ja aineellisesta edistyskulusta. Huomasin heti heidän katseistaan, että heillä oli jotakin harvinaisen tärkeää tietonaan. He kertoivatkin minulle äsken Pietarista saapuneesta tiedonannosta, joka tosin vielä oli salaperäisen hämärän peitossa, mutta siltä erinomaisen tärkeä. Kirjeessä oli nim. vphra Alfons Walleen kertonut Helsingissä olevalle rouvalleen (Björkenheimin sisarelle), että pian oli odotettavissa suuri uutinen, jonka kautta saataisiin tietää "minkälaiset Suomen valtiopäivät tulisivat olemaan". Tämä tieto tuli luotettavalta taholta; Walleen, joka oli tykistön översti, oli suuriruhtinaiden Aleksanderin ja Vladimirin palveluksessa sekä ministerivaltiosihteerinapulaisen vphra Stjernvall-Walleen'in velipuoli; saattoi pitää varmana, että hän kyllä asiat tunsi. Jotakin oli siis odotettavissa olevien valtiopäiväin suhteen ratkaistu; mutta että jotakin perustuslakien säätämäin valtiopäivämuotojen mullistusta myös oli tapahtunut, sitäkin saattoi melkein varmaan otaksua. Selitystä tähän arvoitukseen kai ei kauan tarvinnut odottaa. Sitä nyt suurella jännityksellä muutamia päiviä varrottiin.
Kreivi Berg palasi tänne Pietarista huhtik. 13 p. ja vphra Langenskiöld jotakin päivää myöhemmin. Nyt oli tuon suuren salaisuuden peitto siis pian paljastuva. Jännitys yhä kasvoi.
Kun minä huhtik. 16 p:nä puolenpäivän aikaan pieneltä satunnaiselta matkalta palasin kaupunkiin, yhytin heti useampia ystäviäni, jotka suurella mielenliikutuksella minulle kertoivat, mitä tärkeää aamupäivällä oli kuultu. Senaatissa oli samana päivänä esitetty hallitsijan huhtik. 10 p. allekirjoittama julistuskirja, joka määräsi, että olisi asetettava valittu valiokunta, 12 miestä joka säädystä, joka valiokunta, senaattori L. Gripenbergin puheenjohtajana ollen, lainsäädäntökysymyksissä korvaisi säätyjä, "kunnes olot sallisivat niiden kokoonkutsumista". Tämä oli varmasti tunnettua, mutta miten julistuskirja tarkemmin kuului, sitä ei tiedetty. Useimmille senaatin jäsenille oli tieto tullut kerrassaan yllätyksenä, ja he hämmästyivät yhtä pahasti kuin kaikki muut.
Koko julistuskirjaa ei, kuten sanottiin, oltu vielä saatu lukea. Mutta selvää jo oli, että se sisälsi perustuslakiemme täydellisen loukkauksen. Selvää myös, että jos se nyt ääneti vastaanotettiin, niin oli Suomi kaikiksi ajoiksi luopunut valtiollisista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan. Jotakin oli senvuoksi tehtävä taikka ainakin koetettava, siitä me ystävykset olimme yhtä mieltä. Tästä neuvotellaksemme päätimme, aluksi harvalukuisempina, vielä samana päivänä kokoontua. Jokainen koettaisi kumminkin sillä välin tahollaan hankkia lähempiä tietoja tuosta turmiota uhkaavasta julistuskirjasta.
Pidimme viisaimpana valita kokousta varten yksityisen huoneuston ja päätimme siis tavata toisemme Henrik Borgströmin luona. Sinne kokoontui illalla, paitsi Borgströmiä, seuraavat: tilan- ja tehtaanomistaja Rob. Björkenheim, veljekset, kirurgian professori Jakob ja dosentti Carl Gust. Estlander, konsuli Reinh. Frenckell, kaartin alikapteenit Rob. Lagerborg ja Const. Linder (molemmat vielä univormussa, mutta molemmat aikeessa erota sotilasuralta), viimemainitun veli Ernst Linder, maist. Rob. Montgomery, tri Carl Qvist. tri Paavo Tikkanen, Suomettaren toimittaja, lakit. kand. Edv. Gid. Wasastjerna, maalaisten paloapuyhtiön asiamies, ja vihdoin näiden muistojen ja nimien muistoonmerkitsijä.
Kukaan meistä ei ollut vielä saanut täyttä selkoa julistuskirjan sisällöstä. Kaikki myöhemmät tiedot osoittavat kumminkin oikeaksi, mitä alussa olimme kuulleet. Kuinka tulisi suuri yleisö maassa tervehtimään tätä julistuskirjaa? kysyimme. Antaisiko se sen säätyvallan ulkonäön, josta asiakirjassa puhuttiin, huikasta silmänsä. Valtiollisen itsetunnon määrä ei maaseudullamme tosin ollut suuri: mutta niin heikko se toki ei liene, ettei siellä täällä löytyisi miehiä, jotka oivaltaisivat julistuskirjan perustuslakeja loukkaavan luonteen ja voisivat sen todistaa ympäristölleen. Samanlainen yleinen mielipide asiasta, joka meillä oli, muodostuu kyllä itsestään, siitä olimme varmat. Mutta miten oli meneteltävä, jotta tuo mielipide pääsisi ilmipuhkeamaan ja kaikumaan niin kovasti, että se voisi tunkeutua aina valtaistuimen ääreen saakka? Sanomalehdistön kautta ei ollut ajateltavissa saada kuiskaustakaan asiasta ilmi. Muita keinoja oli senvuoksi ajateltava. Siitä nyt neuvoteltiin. Mutta kaikki päätöksen teot lykkäsimme seuraavaan iltaan, jolloin toivoimme tuntevamme itse puheenalaisen asiakirjan.
Seuraavana päivänä, huhtik. 17 p:nä, julkaisivat todellakin viralliset lehdet tuon merkillisen julistuskirjan. Sen sisältöä en tarvitse tässä lähemmin kertoa: sitä on jo kyllin usein julkaistu ja selitetty. Julkaisua seurasi se virallinen tiedonanto, että "H. M:nsa, kuunnellen ainoastaan jalon sydämmensä ja ylevän, valistuneen ajatustapansa kehoituksia, on äsken Pietarissa kutsuttanut valtakunnankonseljin puheenjohtajan sekä yhden jäsenen, Suomenmaan kenraalikuvernöörin, ministerivaltiosihteerin, Suomen asiain komitean jäsenet sekä Pietarissa silloin olevan K. senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikön luokseen ja suvainnut näille henkilöille lukea ehdotuksen arm. julistuskirjaksi, jonka kautta" j.n.e., sekä "kuunneltuaan kutsuttujen alamaisia ajatuksia" suvainnut julkaista manifestin.
Tänä päivänä kokoonnuimme me samat kuin edellisenä iltana taas Borgströmin luo. Nyt oli johonkin ryhdyttävä. Sopivimmaksi toimenpiteeksi huomattiin, että olisi aikaansaatava kansalaisten koko maassa allekirjoittama adressi, jossa arvokkaalla tavalla olisi ilmaistava se huoli, jonka maassa oli herättänyt tuo julistuskirja, joka, sanain mukaan tulkittuna, sisälsi perustuslakiemme pyhyyden loukkauksen. Sellainen adressi oli helppo aikaansaada Helsingissä, sillä täällä olivat mielet jo yleensä kuohuksissa. Mutta adressin täytyi edustaa koko maan mielipidettä ja siihen olisi siis kansalaisten kaikista maanosista yhdyttävä. Vaikealta näytti kumminkin saada niin pian kuin asianhaarat vaativat suurempaa määrää maalaisia Helsinkiin. Kulkuneuvot olivat kaikissa suhteissa huonot: mitään rautateitä ei ollut käytettävänä ja keväinen kelirikko pilasi rekikelin, postinkulustakaan ei sen hitauden vuoksi ollut mitään apua. Ainoa keino oli lähettää Helsingistä joka taholle pikalähettejä, jotka maaseudulla kertoisivat mikä mieliala pääkaupungissa vallitsee sekä kehoittaisivat riippumattomia isänmaallisia kansalaisia kiireesti saapumaan sinne yhdessä koettamaan pelastaa maan valtiollista tulevaisuutta. Emme tarvinneet ulontua oman pienen piirimme ulkopuolelle löytääksemme läheteiksi lähteviä. Jo seuraavana aamuna ajoi Ernst Linder länteenpäin viemään sanaa Länsi-Uudenmaan ja Turun läänin suurtilallisille; Björkenheim pohjoiseen päin Hämeeseen; Qvist Uudenmaan itä-osiin. Jonkunlaisena valtuutuksena oli jokaisella lyhyt kirjoitus, jonka me kaikki muut olimme allekirjoittaneet.
Odotellen lähettiläittemme matkojen tuloksia lykkäsimme kaikki enemmät toimenpiteet pariksi päiväksi. Ensi kokouksessamme toivoimme saavamme nähdä paljo useampia koolla, ei ainoastaan matkustajia maaseudulta, vaan myöskin suuremman joukon helsinkiläisiä kunnioitettavia kansalaisia. Erityisesti halusimme pyytää professoreita Palmén, Schauman ja Snellman mukaan neuvotteluihimme.
Sillävälin tapahtui senaatissa, huhtik. 18 p:nä, se merkillinen täysistunto, jossa valiokunnan kokoonkutsumista koskeva julistuskirja esitettiin lähemmin käsiteltäväksi. Se kierrellen, kaarrellen kirjoitettu kiitosadressi hallitsijalle, jonka enemmistö tuossa tilaisuudessa päätti lähettää, on yleisesti tunnettu; samoin se suora vastalause, jossa viisi senaattoria avonaisesti huomautti julistuskirjan sanamuodon loukkaavan perustuslakejamme ja jossa he siis alamaisesti pyysivät että se selvennettäisiin; enin tunnettu lie prokuraattori Gaddin pöytäkirjaan annettu lausunto, jossa hän mitä voimakkaimmin kannatti vastalausujain ehdotusta. Huhu kertoi pian, mitä senaatissa oli tapahtunut, kaikki eri lausunnot kiertelivät jäljennöksinä miehestä miehen; vastalauseet herättivät yleistä tyytyväisyyttä ja rohkaisivat epäileväisimpäinkin mielet.
"Kulunut viikko on ollut levottomuuden ja jännityksen viikko, — viikko, jommoista Helsingissä tuskin ennen on eletty; yksi ainoa kysymys, suuri kysymys, on kiinnittänyt kaikkien ajatukset ja tunteet", — niin koetin kirjoittaa Hels. Tidn:n viikkokatsauksessa huhtik. 19 p:nä; mutta nämä viattomat sanat samoinkuin kaikki niitä seuraavat vakavat lausuntoni tuosta "suuresta kysymyksestä" muutti, kuten jo olin aavistanutkin, senssori jonoksi ajatusviivoja. Ei puolta sanaa valiokuntakysymyksestä — muuta kuin minkä viralliset lehdet olivat sisältäneet — saanut päästä julkisuuteen niinkauan kuin kreivi Berg piti senssuurin ohjaksia käsissään.
Muutamain päiväin kuluttua palasivat lähettiläämme. He olivat retkeensä tyytyväisiä. Tosin olivat he saaneet ajaa vuoroin reellä, vuoroin kärryillä, mutta ystävällisesti oli heitä kaikkialla vastaanotettu. Missä vain puheenalaisesta julistuskirjasta jo oli jotakin kuulunut, oli se herättänyt säikäyksen ja levottomuuden tunteita. Ilolla ja kiitollisuudella kaikki suostuivat kiirehtimään Helsinkiin. Tuskinpa ketään esti kelirikko, terveys tai ajan täperyys tekemästä mitä taisi sen vaaran välttämiseksi, joka maan vahvistettuja oikeuksia uhkasi.
Siten nähtiin tilanomistaja toisensa perästä saapuvan Helsinkiin. Ennen muita saapui, sen muistan, parooni H. G. Boije Hangosta ja sitten kreivi C. M. Creutz Malmgårdista. Pian saapuivat myöskin lännestä päin tilanomistajat J. R. Taube, J. A. v. Essen, kreivi Aug. Armfelt, vphrat E. Hisinger ja W. Wrede, G. J. Silfversvan, A. F. Järnefelt y.m.; pohjoisesta C. G. Idman, A. Meurman, A. W. Helsingius, G. A. Wasastjerna; idästä E. J. Stråhle, P. H. af Forselles, N. O. Nordenskiöld, jopa A. L. v. Daehnkin. Lähikaupungeista saapui myös useita liikemiehiä y.m. Suotakoon minulle anteeksi, jos en enää muista kaikkia.
Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä tapahtui nyt ensimmäinen suurempi kokous. Kokoonnuttiin taas — ja yhä vastakin — Henr. Borgströmin luo, jolla asunnossaan oli jotenkin tilava sali. Hän asui isänsä talossa Maariankadun varrella, mutta siinä siivessä, joka on Konstantiininkadulle päin. Sinne pääseminen ei sillä kertaa ollut aivan mukavaa. Nykyistä suurta kolmikerroksista taloa näet silloin rakennettiin. Lautasiltaa myöten oli portin läpi kuljettava ja sitten pihan yli rakennustelineiden ja tarpeiden lomitse sivurakennuksen ovelle ja sitten vielä kapeita portaita ja käytäviä pitkin kokoushuoneeseen. Tämä tiehye teki tavallaan salaperäisen ja melkein niin sanoakseni konspiratiivisen vaikutuksen; ja monta maalaista, joka hämärässä tai iltapimeällä ensi kerran sitä kulki, se varmaankin miltei pelotti. Muuten oli Borgström erittäin sopiva isännäksemme. Sitkeällä esiintymisellään niissä monissa kokouksissa, joita oli pidetty hypoteekkiyhdistyksen ja yhdyspankin perustamista varten, oli hän. tullut tunnetuksi ja saavuttanut vaikutusta useiden vaikutusvoimaisten henkilöiden joukossa koko maassa ja samalla oli hän myöskin harjaantunut kokouksiin ja keskusteluihin, enemmän kuin siihen aikaan yleensä oli tavallista. Hän nyt myöskin johti keskusteluja tässä ensi kokouksessa. Miesjoukko, sekä kaupunkilaisia että maalaisia, oli myöskin sangen lukuisa. Maalaisia saapui vielä myöhemmin illan kuluessa yksi toisensa perästä, jotka vasta silloin olivat ehtineet kaupunkiin.
Tämän päivän keskusteluista ei muistaakseni ollut muuta tulosta, kuin että päätettiin lähettää hallitsijalle adressi, jonka sisältö ja muoto seuraavassa kokouksessa oli tarkastettava.
Kenraalikuvernööri kreivi Berg oli tietysti saanut vihiä kokouksistamme. Kerrottiin, että hän jo oli aikonut poliisivoimalla ja sotaväellä hajoittaa kokouksemme, mutta että hän sitten ajoissa oli osannut hillitä vihansa. Saipa valtiollinen mielenosoitus kadullakin samoina päivinä aivan häiritsemättä tapahtua. Eräänä iltapäivänä — se oli luullakseni maanantaina huhtik. 22 p:nä — nähtiin näet pitkän jonon ylioppilaita ja muuta nuorta väkeä kulkevan kaupungin katuja pitkin: se kulki vuoron päältä niiden senaattorien luo, jotka julistuskirjakysymyksessä muodostivat vähemmistön (V. Furuhjelm, Federley, Cronstedt, Törnqvist ja Munck) sekä prokuraattorin asunnolle ja lauloivat siellä isänmaallisia lauluja. Niin kaunis kuin tämä nuorison mielenosoitus olikin, täytyi meidän kokouspiirimme kumminkin valittaa, että kaksi jäsentä muitten tiedotta oli ottanut osaa tuohon mielenosoitukseen, jopa ollut sen alkuunpanijoita.
Kokouksiamme jatkettiin vielä seuraavina iltapäivinä. Borgström esitti ensiksi ehdotuksen adressiksi. Mutta sitä vastaan tehtiin monenlaisia muistutuksia ja yhtä vilkas kuin vakava keskustelu syntyi. Eri mieltä oltiin muistaakseni erityisesti siitä, oliko adressissa lausuttava paheksuminen niitä neuvonantajia vastaan, jotka olivat puolustaneet julistuskirjaa, vai eikö; ja vielä siitä, oliko lausuttava toivomus, että valiokunta ei ensinkään kokoontuisi taikka ainoastaan, että sen toimivalta rajoitettaisiin siten, ettei sen kautta maan perustuslakeja loukattaisi. Vilkasta osaa keskusteluun ottivat, useiden maalaisvieraiden ohessa, professorit Palmén ja Schauman, jotka olivat noudattaneet heille annettua kutsua. Virkeästi puhui myöskin vanha valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff; hän ei suinkaan ollut valtiollinen uhittelija, vaan kylliksi terävä juristi huomatakseen julaistun manifestin valtio-oikeudellisen luonteen ja varmaankin teki hän maallemme palveluksen ilmoittaessaan heti kreivi Alex. Armfeltille, nuoruudenystävälleen, jonka kanssa hän oli uutterasti kirjeenvaihdossa, siitä vakavasta mielialasta, jonka julistuskirja oli täällä synnyttänyt. Huomattavimmista puhujista muistan sitäpaitsi oikeusraatimies C. A. Öhrnbergin, joka silloin alotti valtiollisen uransa, sekä lakitieteen professorit Liljestrandin ja Rosenborgin. Salissa istui sitäpaitse täyteensä kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista — ymmärrettävistä syistä kumminkin virkamiehiä vähimmin — jotka osaksi ottivat jonkunverran osaa keskusteluun, osaksi taas ääneti tai epäillen sitä kuuntelivat.[59]
Neuvottelujen tuloksena oli lopuksi seuraavan adressin hyväksyminen:
S. A. K. ja S.
T. K. M:nne on Arm. Manifestilla Maalisk. 29 / Huhtik. 10 Päivältä 1861 antanut Suomen kansalle uuden todistuksen siitä jalosta ja suojelevasta huolenpidosta, jolla T. M:nne aina on tämän kansan todellista parasta hoitanut.
Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset suomalaiset alamaiset emme ole voineet olla kuuntelematta sydämmiemme sisintä kehoitusta, joka käskee meidän valtaistuimen juurelle esittämään vilpittömättömimmän kiitollisuutemme siitä korkeasta luottamuksesta, jota T. M:nne on suvainnut osottaa Suomen kansalle uudelleen tunnustamalla perustuslakien järkähtämättömyyden ja ylevästi lupaamalla pidettäviä valtiopäiviä, jota ennen T. M:nne armollisesti on sallinut maan neljän säädyn jäsenten valita valiokunnan, joka saisi kokoontua ja antaa alamaiset lausunnot sellaisista lakikysymyksistä, joita ei ilman säätyjen myötävaikutusta voida ratkaista.
Selvästi tajuten ne ylevät tarkoitukset, jotka ovat aiheuttaneet tämän arm. toimenpiteen, vaatii meitä alamaisten uskollisuus T. M:lenne syvimmässä alamaisuudessa esittämään, että Arm. Manifestin sanamuoto on yleensä Suomessa käsitetty siten, että valiokunnan lakikysymyksistä antamat lausunnot voitaisiin, Arm. Manifestin 7 kohdan mukaan, säätyjä kuulustamatta vahvistaa laiksi ennen ensitulevia valtiopäiviä ja että siis valiokunta tulisi käsittelemään kysymyksiä sellaisella toimintavallalla, joka perustuslakien mukaan kuuluu ainoastaan valtiopäiville kokoontuneille säädyille.
Tämä Arm. Manifestista saatu käsitys on koko maassa herättänyt huolta ja levottomuutta. Sillä Suomen kansa rakastaa ja kunnioittaa perustuslakejaan edellisiltä sukupolvilta saatuna pyhimpänä perintönään.
S. A. K.! Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset alamaiset uskaltavat lausua rukouksen, johon epäilemättä koko Suomen kansa yhtyy; me pyydämme alamaisimmasti että T. K. M. suvaitseisi mielten tyynnyttämiseksi Armollisesti antaa Suomen kansalle varmuuden siitä, että, jos T. K. M. katsoo tarpeelliseksi sallia mainitun valiokunnan kokoontua, sen toiminta lainsäädäntökysymyksissä, jotka ovat säätyjen käsiteltävät, rajoitettaisiin siten, että se ainoastaan tuleville valtiopäiville valmistaa sellaisia kysymyksiä.
Vilpittömimmin vakuutettuina T. K. M:nne jalosta huolenpidosta niiden kansojen parhaasta, jotka kuuluvat valtikkaanne alle, olemme tämän rukouksen uskaltaneet esittää sitä mieluummin, kun olemme syvästi vakuutetut siitä, että, vaikka Suomen edistyminen niinhyvin henkisessä kuin aineellisessa kehityksessä välttämättä vaatii erinäisiä lainsäätämistoimenpiteitä, joita ainoastaan valtiopäivillä voidaan päättää, Suomen kanssa edelleen niinkuin näihinkin asti, säilyttäen laillisten laitostensa pyhyyden, tyynesti ja luottamuksella on odottava sitä ajankohtaa, jolloin T. K. M:nne muut korkeat ja pyhät valtiontoimet sallivat valtiopäiväin toteuttamisen. Se päivä on oleva riemun ja siunauksen päivä, jolloin Suomen kansa säätyjensä kautta välittömästi saa lausua toivomuksensa ja tarpeensa maan suopealle Isälle ja Hallitsijalle.
Syvimmällä alamaisella kunnioituksella, uskollisuudella ja uutteruudella pysyen j.n.e.
Adressi oli siten valmis, se oli nyt useammissa kappaleissa puhtaaksikirjoitettava, sitten niin monien kuin mahdollista allekirjoitettavaksi. Allekirjoittamista varten oli aijottu pitää kokous seuraavana päivänä, torstaina huhtik. 24 p:nä, Kleinehn hotellissa, Ja tähän kokoukseen tulvi hyvin lukuisa joukko kaikensäätyisiä kansalaisia! Pari sataa nimeä allekirjoitettiin heti. Mutta samassa levisi sanoma, että jotakin tapahtuisi, joka tekisi koko adressin tarpeettomaksi.
Mies, joka ei ollut allekirjoittanut adressia eikä ollut kokouksissamme, oli professori J. V. Snellman. Hän oli joutunut asiaan käsiksi toisella taholla. Jo aikasemmin oli vphra Langenskiöld, joka kielenkääntäjäkonttoreissa ja seurapiireissä ei liene suorittanut aivan täydellisiä valtiomiesopintoja, useampia kertoja huomannut hyödylliseksi kääntyä vanhan promotsioonitoverinsa Snellmanin puoleen ammentaakseen yhtä ja toista hänen tietojensa lähteestä. Ja kun rohkea valtiovarainpäällikkö nyt näki, kuinka julistuskirjaa valiokunnasta — jota valtiollista epäsikiötä hän ei voinut olla lapsekseen tunnustamatta — kohdeltiin senaatissa ja minkälaista mielipiteen myrskyä se uhkasi herättää koko maassa, silloin kiirehti hän taas Snellmanin luo toivoen tämän avulla saavansa myrskyn vaimennetuksi. Eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Snellmannin luonnetta ja taipumusta miellytti varmaankin suuressa määrin sellainen toimi, että sai auttaa ja suojella sellaista hätääntynyttä kuin tällaisen julistuksen aikaansaaja ja siten olla, niin sanoakseni, hallitsevain hallitsija. Eipä Snellmankaan yhtä vähän kuin kukaan muu, voinut olla huomaamatta julistuskirjaan sisältyvää vaaraa, mutta hän tuli pian vakuutetuksi, ettei tämä tuuma ollut aiheutunut pahasta eikä kumoavasta tarkoituksesta, vaan halusta jouduttaa maan edistystä mitä nopeimmalla tavalla, kun valtiopäiviä ei läheisimmässä tulevaisuudessa näkynyt voitavan odottaa. Ja Langenskiöldin toivomuksen mukaan kutsui hän sen vuoksi eräänä päivänä useampia ystäviä kokoukseen luokseen — kaikki kutsutut eivät saapuneet — jossa Langenskiöld, Snellmannin kannattama, kuuluu selittäneen julistuskirjan kaunista ja hyödyllistä tarkoitusta myöntämällä kumminkin, että sen sanamuoto saattoi antaa aihetta n.s. väärinkäsitykseen, mutta vakuuttamalla, että tuo vika esivallan selvennyksen kautta oli helposti autettavissa. Pääasia oli, että kaikki saisi tapahtua hiljaa ja melutta, epäluottamuslauseet, mielenilmaukset ja adressit voisivat ainoastaan pahentaa kaikki ja tuottaa mitä suurimpia vaaroja. Sellaiseen suuntaan koetettiin sitten tyynnyttää mieliä ja valmistaa mielipiteitä. Mutta suuri yleisö oli jo muodostanut käsityksensä eikä näitä neuvoja paljo kuunnellut.
Valiokunnan asettamista koskevan julistuskirjan synnystä kyseltiin turhaan lähempiä tietoja. Kerrottiin kumminkin, että tuossa virallisesti mainitussa Pietarin konferenssissa keisari itse olisi lausunut epäilyksiään ehdotuksen johdosta ja että ulkoasiain ministeri ruhtinas Gortschakoff olisi lausunut pelkäävänsä, että tätä toimenpidettä Suomessa pidettäisiin valtiokaappauksena, vaan että Langenskiöld rohkeasti olisi vakuuttanut vastaavansa siitä, että julistuskirja Suomessa vastaanotettaisiin kiitollisuudella ja tyytyväisyydellä. Ja nyt voitanee todistaa tämän olevan historiallisen tosiasian. Mitä kreivi Bergin asemaan tässä suhteessa tulee, oltiin siitä silloin, kuten nyt vieläkin, täydellisesti tietämättömiä. Kumminkin on varmasti väitetty (m.m. on Snellman sen tehnyt), ettei Berg ole ottanut suoranaista osaa valiokunnan muodostamiseen; ja todenmukaistahan on, että hän yhtä suurella valtiollisella tarkkanäköisyydellä kuin Gortschakoff osasi arvostella tätä asiaa. Kreivi Armfelt oli tietysti, niin otaksuttiin, ollut tämän arkaluontoisen kysymyksen suhteen hyvin varovainen. Kaikki näytti siis osoittavan, että Langenskiöld oli näytellyt pääosaa; että hän, levottoman luonteensa mukaisesti, oli asian perille ajanut vaikkakin joku muu tuon sääty-valiokunta-aatteen ensiksi olisikin lausunut. Syytä oli nim. uskoa, että tämän ajatuksen ensiksi oli lausunut tuo kekselijäs ja ehdotuksista rikas senaattori S. H. Antell, joka siitä hiljaisuudessa kuuluu kehuneenkin. Pohjimmainen tuuma oli kaikissa tapauksissa, olipa sen esillekaivanut kuka tahansa, varmasti löydetty Kustaa III:nen jälkeenjättämistä valtiokaappaustuumista, siitä on jo ennen (E. Bergin teoksessa Vår styrelse och våra Landtdagar) julkisuudessa huomautettu. — Muuta ei julistuskirjan syntymisestä tunnettu. Sitä paitsi kumminkin otaksuttiin, että sen sisältö ja sanamuoto tuskin oli voinut olla tuntematon senaattori F. af Brunérille, kun tiedettiin että tämä suomalaisen komitean jäsen tunnetun virkamiestottumuksensa ja erinomaisen varovaisuutensa takia aina oli kreivi Armfeltin uskollisena apuna muodollisissa kysymyksissä.
Kuinka tämän asian laita oikeastaan lie ollutkaan oli Langenskiöld kumminkin ainoa mies, joka miehevästi otti hartioilleen edesvastuun siitä, mitä hän tässä asiassa oli tehnyt. Tunnettua on, että hän kirjeessä keisarille asetti tämän jalkojen juureen virkansa ja päänsä uhriksi siitä että hän hyvää tarkoittaen oli neuvonut majesteetin harhaan sen suhteen, miten julistuskirja maassa vastaanotettaisiin. Hallitsija soi hänelle edelleen armonsa ja palkitsi yhä hänen ansioitaan. Mutta maassa vallitsevasta yleisestä mielipiteestä sai Langenskiöld huomata, kuinka epäkiitollista on koettaa edistää isänmaansa parasta loukkaamalla sen lakeja taikka syrjäyttämällä sen perussäännön. Ja tämä kokemus kalvoi valtavasti hänen elämänlankaansa; vuotta myöhemmin oli hänen terveytensä jo murtunut ja kesäkuussa 1863 hän kuoli.
* * * * *
Sen levottomuuden aikana, jonka puheenalainen julistuskirja synnytti, lennätettiin tietysti tiheästi sähkösanomia Helsingin ja Pietarin välillä ja santarmisto hoiti virkaansa uutterasti. Mutta kaikkia asioita, olivatpa kuinka kiireellisiä tahansa, ei voitu sähköteitse toimittaa. Sunnuntaina huhtik. 21 p. läksi pikaviesti kiireellä kenraalikuvernöörintalosta vieden kirjeen ministerivaltiosihteerille Pietariin.
Lähetetty viestinviejä oli virassaan paljo kokenut mies, joka jo oli tottunut korkeiden henkilöjen etehisistä hiukan tarkastelemaan sisähuoneisiinkin ja huomioistaan tekemään pieniä valtiollisia johtopäätöksiä. Ja hänen kertomuksensa mukaan saatoin hänen palattuaan kirjaanmerkitä seuraavat alastomat, mutta epäilemättä luotettavat ja valaisevat tosiasiat.
Lähetti läksi, kuten sanottu, Helsingistä sunnuntaina 21 p. k:lo 4 i.p., — s.o. samana päivänä jolloin tilanomistajat ja muut maalaiset tulvivat pääkaupunkiin. Hän saapui Pietariin tiistaina huhtik. 23 p:nä k:lo 6 aamulla. Kreivi Armfelt vastaanotti kenraalikuvernöörin kirjeen k:lo 9 a.p. ja kutsui heti kokoon Suomen asiain komitean. Seuraavana päivänä, keskiviikkona huhtik. 24 p:nä, oli ministerivaltiosihteerillä esitys keisarin luona klo 12 päivällä; samana päivänä klo 11 illalla sai hän keisarilta kirjeen, jonka jälestä komitea virkamiehineen heti kokoonkutsuttiin ja pidettiin useita tunteja kestävä yöistunto. Seuraavana päivänä, torstaina 25 p:nä aamupuoleen, oli kreivi Armfelt taas keisarin puheilla, mukanaan silloin senaattori Gripenberg, joka sillä välin kiireisesti oli kutkuttu Pietariin. Ja heti sen jälkeen, klo 2 i.p. sai pikalähetti palata takasin Helsinkiin, jonne hän saapui 27 p. klo 2 aamulla, jolloin kenraalikuvernööri heti herätettiin. Mitä lähetti toi mukanaan, sitä hän ei luonnollisesti itse tiennyt; mutta vielä samana päivänä luettiin virallisissa lehdissä tunnettu huhtik. 24 p. päivätty arm. kirjelmä säätyvaliokunnan puheenjohtajalle, senaattori Gripenbergille.
Tämä kirjelmä sisälsi nyt sen selityksen kokoontuvan valiokunnan toimivallasta, että valtuutetuilla oli oikeus "niissä kysymyksissä, jotka voidaan ainoastaan perustuslain mukaisesti ratkaista, laatia ehdotukset arm. esityksiksi, jotka ovat maan säädyille aikoinaan esitettävät, jota vastoin valtuutettujen muut alamaiset ehdotukset ovat heti Meidän armollisesti ratkaistaviksi alistettavat". Sen ohessa siinä luvattiin, että valiokunnan kokouksen pöytäkirjat, jotta ne tulisivat julkisemmiksi, saataisiin painaa. Ja oli siihen Aleksanteri II omalla kädellään, kuten tunnetuksi tuli, lisännyt ne jalot sanat, että hän takasi jokaiselle edusmiehelle että "rehellisyyden, totuuden ja lainkuulijaisuuden lausunnot" aina tulevat saavuttamaan hänen keisarillisen suojeluksensa ja armollisen suosionsa.
Tämän kautta oli julistuskirjan 7 kohdassa oleva määräys, että valiokunnan ehdotukset voitaisiin muitta mutkitta vahvistaa laiksi ensi valtiopäiviin saakka, jotenkin tyydyttävällä tavalla tullut oikaistuksi ja selvennetyksi. Ja pääsyy maan huoleen näytti siten poistuneen. Meidän adressimme — ainakaan siinä muodossa, jossa se oli kirjoitettu ja päivätty samana päivänä kuin arm. reskripti — ei enää ollut tarpeeseen.
Mielten ensi kuohuva myrsky oli asettunut. Mutta sen maininkeja ei niin helposti voitu asettaa. Se valtiollinen tietoisuus, joka yhtäkkiä oli kaiken kansan seassa herännyt, se ei nukahtanut enää.
* * * * *
Runoudessamme on ja säilyy kauniisti esitettyinä niitä tunteita, jotka näinä huhtikuun päivinä kaikkia innostivat. Kuukauden viime päivänä sain lehdessäni julaistakseni Julius Wecksellin silloista mielialaa kuvaavan runon. Koko tämän vuoden — hänen runoutensa suurimman ja samalla viimeisen vuoden — olin hänet läheiseksi ystäväkseni lukenut.
Runo oli suomeksi tulkittuna[60] näin kuuluva:
Isänmaan laulu. (Fosterländsk sång)
Maa meillä on, meidän on kohtalo sen,Se on raivaama kättemme.Kov' on leipä sen, aurinko kelmeinen,Mut äidin helma on se.Suo, Jumala, voimia meille vaanTätä maatamme miehinä puoltamaan.
Sill' on kunnia puhdas kilveltään,Poiss' on veri syyttömän.Ei leimua pohjan liekitkäänKuin sankarimuistot tän.Suo, Jumala, voimia meille vaanTätä kilpeä miehinä varjelemaan.
Laki sillä on, vanha ja vakavaKuin Jumalan usko on sen,Väki, vilppi sit' ei voi murjoa,Sit' on kuultava jokaisen.Suo, Jumala, voimia meille vaanTätä lakia miehinä suojelemaan.
Me olemme kansa, se näytettiin.Kun maa oli hädässä,Sijast' aurojen kalpoja käytettiin,Oli ottelu hengestä.Suo, Jumala, voimia meille vaanAin' miehinä elämään, kuolemaan.
Olimme koettaneet lakiamme puolustaa ja johonkinhan määriin se oli onnistunut. Mutta aivan rauhallisia ei vielä katsottu voitavan olla. Julistuskirjan valiokunnalle myöntämä lainsäädäntövalta oli kyllä nyt reskriptin kautta poistettu, mutta epäluulo valiokuntaa kohtaan ei siltä suinkaan vielä ollut kokonaan syrjäytynyt. Olihan tämä valiokunta uusi ja epäilyttävä laitos; joskaan ei suorastaan perustuslakiemme vastainen niin niille ainakin aivan vieras. Peljättiin, että tämän muka "edustuskunnan" päätöksiä mahdollisesti sittenkin jonakin heikkona hetkenä tultaisiin pitämään oikeina säätypäätöksinä ja että se siten sittenkin pahasti loukkaisi lainlaadintajärjestystämme. Ja vaikka sellaiset epäilykset olisivatkin olleet voitettavissa, niin katsottiin kumminkin epäluulolla sellaista laitosta, jonka hyötyä ja tarpeellisuutta ei voitu ymmärtää. Sillä vähitellen jokaiselle selvenemistään selveni, ensiksi, ettei valiokunta voisi pienimmässäkään määrin harjoittaa lainsäädäntöä; toiseksi, ettei hallitus valiokunnan lausunnoista voisi saada mitään varmaa ohjetta valmistellessaan eri kysymyksiä, sillä eihän ollut mitään oikeutta pitää varmana, että säätyjen vastaiset päätökset toisessa taikka toisessa asiassa menisivät samaan suuntaan kuin valiokunnan lausunto; kolmanneksi, ettei valiokunta minään edustajakuntana voisi ryhtyä vastaisia valtiopäiväkysymyksiä valmistamaan, joka työ tietysti oli erityisten ammattimiehistä kokoonpantujen komiteain suoritettava; ja lopuksi, että valiokunnan ei suinkaan ollut ratkaistava, mitkä kysymykset olisivat luonteeltaan säätylakeja, mitkä hallinnollisia. Ja kun tämä käsitettiin, ei ollut helppo ymmärtää, mitä valiokunta oikeastaan tulisi toimittamaan ja mitä hyötyä sen kokouksista olisi odotettavissa.
Melkein suotavimmaksi sen vuoksi katsottiin, ettei valiokunta ollenkaan kokoontuisi. Sitä ei kumminkaan voitu odottaa, että hallitus peruuttaisi koko kutsumuksensa. Yksi ja toinen tosin ehdotti, että valitsijakunnat kieltäytyisivät edusmiehiä valitsemasta; mutta sellainen jäykkä vastarinta olisi, se ymmärrettiin, ollut seurauksiltaan yhtä arveluttava kuin mahdoton toimeenpanna. Vaalit olivat siis suoritettavat, valiokunnan oli kokoonnuttava, siitä ei päästy. Nyt oli vain saatava valiokuntaan miehiä, jotka selvästi oivalsivat, etteivät he edustajina valiokunnassa millään tavoin korvanneet maan laillisia säätyjä; ja tämän käsityksen tulisi valitsijamiesten jo vaalitilaisuuksissa selvästi lausua.
Valiokunnan tuli, julistuskirjan mukaan, kokoontua tammik. 20 p. 1862. Vaalien toimeenpanemiseksi ryhtyi senaatti toimenpiteisiin jo huhtik. 30 p. lähettämällä kirjeet ritarihuonejohtokunnalle, tuomiokapituleille, yliopiston konsistoriolle, hovioikeuksille ja kuvernööreille. Ennen joulukuun 15 p:vää tuli kertomusten kaikkien vaalien päättymisestä ynnä vaalitilaisuuksissa tehtyjen pöytäkirjain olla lähetettyjä senaattiin.
Myöskin valiokuntain vastaisesta kansliasta pidettiin hyvissä ajoin huolta: kolme nuorta miestä lähetettiin näet Saksaan oppimaan pikakirjoitustaitoa, jota maassamme ei vielä tunnettu.
* * * * *
Toukokuun 4 p:nä kokoontui senaatti täysistuntoon ottaakseen, siitä tulleen arm. käskyn johdosta, lopullisesti käsitelläkseen, mitkä kysymykset lähinnä olisivat säädyille esitettävät; senaatin siitä tekemä päätös koottiin 52 eri kohtaan.
Tähän täysistuntoon otti myöskin osaa, senaatin puheenjohtajana, kenraalikuvernööri kreivi Berg. Hän antoi pöytäkirjaan erityisen kirjallisen lausunnon niistä kysymyksistä, joita hän piti kaikkein tärkeimpinä ja jotka siis ennen muita olisivat käsiteltäviksi otettavat. Mutta kuukautta myöhemmin kuultiin ja ilmoitettiin virallisissa lehdissä kesäk. 10 p:nä, että kreivi Berg sairaloisuuden vuoksi armollisesti oli saanut virkavapautta kahden ja puolen kuukauden ajaksi ulkomaanmatkaa varten. Mikä varsinainen syy oli tähän äkilliseen sairaloisuuteen, sitä eivät kaikki saaneet tietää. Mutta tätä virkalomaa luultiin voitavan pitää "lopun alkuna". Eikä siinä aivan erehdyttykään.
Kreivi Berg läksi Helsingistä kesäk. 10 p. Heinäkuun 1 p:stä otti, saamansa määräyksen mukaan, kenraalikuvernöörinviran hoidettavakseen senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vphra Nordenstam. Sanomalehdistölle tämä vaihdos pian osottautui hyvin tärkeäksi.
Vaikka tuo suuri valiokuntakysymys näihin aikoihin niin paljo pitikin mieliä jännityksessä, ei painostavia rahaoloja siltä voitu unhoittaa. Yhä yksimielisemmin ja rohkeammin vaadittiin Venäjän rahan pakollisen käypäisyyden lakkauttamista Suomessa. Toukokuun alussa 1861 oli Helsingissä suuri komitea koolla antamassa lausuntoa hallituksen ehdottomasta toimenpiteestä maan raha-aseman varmistuttamiseksi. Mutta tämä komitea, johon kuului sekä oppineita (Palmén ja Snellman), pankkimiehiä ja liikemiehiä, että maanviljelijöitä, pääsi kahdessa päivässä yksimieliseksi siitä, että ehdotus markan käynnistä kurssin mukaan oli hyljättävä; komitea selitti, että ainoa mahdollinen keino parantaa maan raha-asemaa olisi se, että, samalla kuin Suomen pankille valmistettaisiin tilaisuus hopeasta lunastaa ulosannetut setelit niiden täydestä arvosta, julistettaisiin kovan rahan, jonka arvo ja mitta määrättäisiin ainoaksi lailliseksi maksuvälikappaleeksi Suomessa. Ja vähän myöhemmin päätti nuori hypoteekkiyhdistys, jolla kesäk. 1 p. oli ensimmäinen varsinainen yhtiökokouksensa, jossa tilaisuudessa huolettavain rahaolojen vuoksi jo ehdotettiin yhdistyksen purkamista, että hallitsijalle oli lähetettävä yhdistyksen kaikkien jäsenten allekirjoittama adressi, jossa pyydettäisiin, että rahaepäkohta niin pian kuin mahdollista korjattaisiin.
* * * * *
Huomio kiintyi kumminkin, kuta pitemmälle kesä kului, yhä enemmän pidettäviin valiokuntavaaleihin. Ritariston ja aatelin tuli lokakuun kuluessa toimittaa vaalinsa. Jos aivan eri tahoilla asuvat sukujen päämiehet olisivat ilman mitään johtoa lähettäneet vaalilistansa, olisi vaalien tulos ollut aivan arvaamaton. Täytyi sen vuoksi mikäli mahdollista koota äänet, jotta vaali ei jäisi aivan satunnan varaan. Tämän yrityksen etupäähän asettui Ritarihuoneen ensimmäinen mies, kreivi C. M. Creutz, ja hänen maatilallaan Pernajassa olimme, pieni joukko asianharrastajia, koolla parina päivänä heinäkuulla neuvotellaksemme asiasta. Siellä laadittiin nyt vaalilistat aateliston kaikkia kolmea luokkaa varten. Noita listoja levitettiin sitten sopivalla tavalla vaalioikeutettujen sukujen päämiehille. Ja hankkeemme onnistui. Saapuneiden vaalilistojen suuri lukumäärä (niitä oli kaikkiaan 129, nim. 1 luokasta 28, 2:sta 32 ja 3:sta 69, paitsi muutamia hyljättyjä), osoittivat, että harrastus oli vilkas; ja kun liput avattiin ritarihuoneenjohtokunnassa marrask. 9 ja 11 p:nä, huomattiin, että laatimaamme ehdokaslistaan otetut nimet kaikissa luokissa olivat hyväksytyt, useimmat suurella enemmistöllä. Useita vaalilippuja seurasi valiokunnan kokoonpanoa ja toimivaltaa koskeva vastalause.
Edusmiesten vaali Helsingin kaupungissa oli määrätty elok. 28 p:ksi. Erityisellä jännityksellä tätä vaalintoimitusta odotettiin. Sitä ennen oli tapahtunut ainoastaan yksi vaali, nim. Oulussa. Sitä vaalitapaa, jota Helsingin porvaristo noudatti, tultaisiin epäilemättä seuraamaan useimmissa muissa vaaleissa, siksi tällä tilaisuudella oli merkitystä. Onneksi oli Helsingin maistraatissa mies, yhtä lujaluontoinen kuin laintunteva, joka selvällä arvostelukyvyllään ja tyyneydellään oli saavuttanut suurta luottamusta ja vaikutusta kaupungin porvaristoon, — oikeusraatimies C. A. Öhrnberg. Tämä pani paperille lyhyen lausunnon, jonka hänen mielestään porvariston tuli liittää vaalipöytäkirjaan. Ehdotusta yleensä kannatettiin ja kaupungin vanhin puhemies, kauppaneuvos C. W. I. Sundman, esitti sen vaalitilaisuudessa "useiden porvariston jäsenten puolesta". Lausunto oli näin kuuluva:
Helsingin kaupungin porvaristo, joka ei haluaisi mitään väärinymmärrystä syntyvän sen kysymyksenalaisen vaalitoimituksen laatua ja tarkoitusta koskevasta käsityksestä, pyytää saada laadittavaan pöytäkirjaan lausua seuraavan selityksen:
Helsingin kaupungin porvaristo on sitä mieltä, että se valiokunta, joka H. K. M. armollisella julistuskirjalla viime huhtik. 10 p:ltä on kutsuttu kokoontumaan tähän kaupunkiin tammik. 20 p. 1862, ei kokoonpanonsa eikä muodostumisensa tai vaikutuksensa puolesta edusta maata eikä sen säätyjä eikä myöskään voi esittää maan mielipiteitä ja harrastuksia; ja käyvät porvariston nyt läsnäolevat jäsenet tällä edellytyksellä armollisimman käskyn mukaisesti valitsemaan jäsentä kysymyksenalaiseen valiokuntaan.
Tähän lausuntoon, jonka kunnallispormestari julkiluki, yhtyi yksimielisesti koko tuo jotenkin tarkoin kokoontunut, yli 300 henkeen nouseva porvaristo. Ja yhtä yksimielisesti ja äänettömästi yhtyi porvaristo puhemiehensä ehdotukseen, että valtuutetuksi valiokuntaan valittaisiin oikeusraatimies Öhrnberg.
Sellaista vaalitoimitusta voitiin syystä pitää Helsingille kunniaksi olevana. Se ei voinut olla mieliä vilkastuttamatta ja sen vaikutus tuntui koko maahan. Melkein kaikissa seuraavissa vaaleissa, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin pappis- ja talonpoikaissäädyssä, laadittiin melkein samoin kuuluvia vastalauseita; Viipurin läänin talonpoikaissäädyn valitsijamiesten kokouksessa mentiin niinkin pitkälle, että selitettiin valiokunta epälailliseksi.
* * * * *
Vähän jälkeen Helsingin vaalin eli syysk. 5 p:nä julaistiin virallisissa lehdissä keisarillinen julistus niistä kysymyksistä, joita oli kokoontuvalle valiokunnalle esitettävä. Tämä julistus, joka oli päivätty jo elok. 23 p:nä. sisälsi vielä muutamia rauhoittavia selvennyksiä ja valiokunnan toimintavallan rajoituksia. Siinä näet määrättiin, että kaikki senaatin pöytäkirjaan toukok. 4 p:ltä merkityt, 52:teen eri kohtaan kootut kysymykset tulisivat valtuutettujen käsiteltäviksi, jonka ohessa siinä lausuttiin, että "näiden valtuutettujen toiminta älköön ulottuko sen pitemmälle, kuin että he alamaisesti ehdottaisivat, minkä periaatteiden mukaan ja mitä tarkoitusta varten lainmuutokset taikka uudet säädökset heidän mielestään olisivat maalle hyödyksi"; ja lopuksi, lausuttiin siinä, "tahdomme Me kuultuamme valtuutettujen lausunnot, antaa tarkempia armollisia määräyksiä niistä lähemmistä toimenpiteistä, joita voidaan pitää tarpeellisina kysymysten ratkaisemiseksi, kunkin asian laadun mukaan, joko hallinnollista tietä taikka säätyjen myötävaikutuksella".
Nuo 52 valiokuntakysymystä saatettiin sittemmin yleisön tietoon: niistä ilmestyi ei ainoastaan virallinen vaan myöskin yksityisen kustantajan toimittama painos. Sen ohessa ilmoitettiin puolivirallisesti, että sanomalehdistöllä nyt olisi tilaisuus vapaasti käsitellä noita tärkeitä kysymyksiä. Miten tämän vapaan käsittelyn laita kumminkin oli, se näkyy siitä että kun minä Hels. Tidningareissa, lyhyesti kerrottuani noiden kaikkien 52:den kysymyksen sisällön, koetin ottaa puheeksi, minkä verran nuo eri kysymykset valiokunnassa voisivat kehittyä taikka toisin sanoen mitä valiokunnalla oikeastaan olisi tekemistä, niin pyyhki painotarkastaja alusta loppuun asti pois kaikki, mitä siitä lokak. 31 p:n numeroon olin kirjoittanut. Vasta seuraavan vuoden tammikuussa, kokonaan toisissa olosuhteissa, pääsi kirjoitukseni ilmestymään.
* * * * *