Huvimatkoja Helsingistä Rääveliin ja Räävelistä Helsinkiin tehtiin ristiin aivan myötään höyrylaivaliikkeemme ensi aikoina. Usein näihin huvimatkoihin liittyi jommoisiakin juhlallisuuksia, joita asianomaiset kaupungit vieraille järjestivät. Soitolla ja hurraahuudoilla vastaanotettiin Helsingin rannassa aina rääveliläiset vieraat, ja jos niiden joukossa oli virolaisia aatelisia ja muuta valioväkeä niin pantiin toimeen juhlatanssiaiset taikka "déjeuner dansent" Seura- taikka Kaivohuoneella. Yhtä herttaista oli helsinkiläisille vastaanotto Räävelissä. Ystävällisiä välejä kesti siten useita vuosia — olisi luullut, että Helsingistä ja Räävelistä olisi näin höyrylaivaliikkeen avulla ainaiseksi tullut hyvin läheiset ystävykset. Mutta ne välit kylmenivät pian — paljoko tietävät nyt Rääveli ja Helsinki toisistaan?
Suomen höyrylaivayhtiön toinen laiva "Ruhtinas Mentschikoff", joka oli rakennettu Turun veistämössä ja jonka kone oli Motalan tehtaasta Ruotsista, kävi ensi vuotenaan 1837 Helsingissä ainoastaan jollakin huvimatkalla Turusta. Sen tuli näet aluksi välittää liikettä ainoastaan Turun ja Tukholman välillä, kun sitävastoin "Storfurstenilla" oli hoidettavana koko tuo pitkä linja Turku—Helsinki—Rääveli—Pietari. Mutta jo vuodesta 1838 huomattiin tarpeelliseksi antaa molempain laivain vuorotellen kulkea koko matkan Tukholmasta Pietariin. Ja siten ne molemmat uskollisesti tehtävänsä täyttivät, silloin tällöin vain jonkun pienen haaksirikon keskeyttäminä, aina itämaisen sodan kaikkea merenkulkua mullistaviin aikoihin asti.
Jo samana vuonna, jolloin nämä suuret höyrylaivat rupesivat retkeilemään vesillämme, alkoi Helsingin satamissa myöskin pienten höyrypursien liike. Pieni höyryvene, jolle nimeksi pantiin "Lentäjä", oli näet ostettu Ruotsista välittämään säännöllistä liikettä kaupungin ja Viaporin välillä ja tekemään pyhinä huvimatkoja. Tämä "Lentäjä" ei kyllä oikeastaan mikään siivekäs singahtaja ollut, sen kone puhkui ja jyski aivan hirveästi, mutta perille Viaporiin sillä päästiin. Se puhisikin täällä monta vuotta ja kiitollisessa muistissani se on säilynyt. Meille sen ajan pojille oli aina erityinen huvi kesän kuluessa silloin tällöin käydä "linnassa", kävellä siellä muutamia tunteja, katsella Ehrensvärdin hautaa, vanhoja laivatelakoita, kasarmeja ja valliportteja, joista kaikista graniittiin hakattu Ruotsin vaakuna, kolme kruunua, oli poistettu ja peitetty kaksipäisellä kotkalla; silloin saatoimme lasketella mietelmiämme kohtalon vaihteista ja historian kulusta. Ennen oli Viaporiin päässyt ainoastaan venäläisen sotaväen soutuvenheillä, jotka venhesatamasta nyk. keisarillisen palatsin luota melkein joka tunti soutivat tai purjehtivat Viaporiin. Niissä oli kyllä kuljettu ilmaiseksi, vaan niin olikin täytynyt istua ahtaalla kirkuvain matruusien taikka muun sotaväen lomassa ja hengittää heidän lemuaan. Mutta nyt saattoi 20 kopeekalla matkustaa sinne hyvin mukavasti ja vielä lisäksi nauttia tuon uuden kulkuvoiman vauhdista. Jos oli kaksi 20 kopeekan seteliä taskussa, silloin mentiin kernaasti Beckerin myymälään Aleksanterinkadun varrelle ja ostettiin Lentäjä-lippu — vielä ei oltu tehty sitä suurta keksintöä, että matkustajat voisivat itse laivassa maksaa pilettinsä — jotta päästiin pariksi tunniksi Viaporissa käymään.
Kaupungin höyrylaivastoon tuli vielä seuraavana vuonna, 1838, uusi ja suurempi höyrypursi lisäksi, nim. "Helsingfors". Puolet laivasta oli kannen peitossa ja sillä oli 12 hevosen voima; se oli määrätty kulkemaan Helsingin—Porvoon—Loviisan väliä sekä tekemään huvimatkoja. Ollen rakennettu Turussa, konekin oli Fiskarsin tehtaasta, oli se aivan kotimainen laiva; mutta sen laita oli, niinkuin väliin perheen surutytärten, se, ettei se suurta kunniaa tuottanut kelpo vanhemmilleen. Itse laivan runko ja sen merkillinen peräsalonki oli erittäin epäonnistunut, ja sen koneessa oli se vika, että sen akseli katkesi jo ensi matkoilla, joka tapaturma seuraavina vuosina yhä uudistui. Hidas oli laiva kulultaankin, eikä ollut sillä onni koskaan mukanaan. Se palveli täällä kumminkin useita vuosia ja kävi joskus Haminassa ja Viipurissakin asti, mutta aina huonolla menestyksellä.
Nyt mainittujen höyrylaivain ohessa on vielä mainittava höyryalus "Uleåborg", joka rakennettiin 1838 ja oli kotosin Oulusta. Se oli tarkotettu Pohjanmaan rannikon liikettä välittämään, vaan jo 1840 sen täytyi ruveta Turun yhtiön palvelukseen "Storfurstenin" sijaiseksi, joka silloin oli pahemman haaksirikon kärsinyt. — Hinaajalaivaksi ostettiin sitäpaitsi Viipuriin 1839 ulkomailta vanha laiva. Näin olen tarkoin luetellut kaikki höyrylaivat, joita Suomessa oli ennen v. 1840.
Alkaneen höyrylaivaliikkeen mukana oli, kuten jo sanoin, uusi aika koittanut Helsingin kaupungille. Kesäelämän se täällä heti suuressa määrin muutti. Höyrylaivoihin kaikkien, vanhain ja nuorten, mielet kiintyivät. Jokainen muisti tarkalleen niiden saapumisajat idästä ja lännestä ja sen merkkihetken lähestyessä täyttyivät jo hyvissä ajoin satamat, kauppatori ja Esplanaadit; niissä kuhisi kaiken ikäistä ja säätyistä väkeä, kaikki odottivat jännityksellä tuota suurta hetkeä. Näkyi sitten salama kaukaa Blekholman takaa, sen jälkeen kuului pamaus, — se vaikutti kuin sähköisku väkijoukkoon ja huudettaessa: "se tulee, se tulee" rynnättiin kilpaa laitureille, niin lähelle vesirajaa kuin suinkin. Vielä kuului toinen laukaus ja kolmas[8] — laivan kylki läheni jo koko komeudessaan. Iloa kuvastui kaikkien odottavain katseista. Nyt oli vain nähtävä, ketä ja minkälaisia matkustajia laivassa saapui; tarkempia tietoja siitä antoi Hels. Tidningar, jossa aina oli luettelo joka laivalla saapuneista ja lähteneistä matkustajista.
Nyt saatiin alinomaa nähdä vieraita kasvoja, huvimatkailijain hilpeitä joukkoja, elämää oli ja liikettä, suuren maailman portit olivat auvenneet ainakin osaksi vuotta, — se oli jotakin toista kuin entinen ahdas ja ummehtunut elämä.
Ja meillä pojillakin oli nyt jotakin muuta nähtävätä kuin Kampin kenttä ja sen harjoitukset. Sen sijaan, että ratsastaen keppihevosilla ennen huusimme komentosanoja kuin Ramsay ja Wendt, leikimme nyt Palén'ia ja Halléen'ia (laivankapteeneja) ja seisten kiikkulaudalla taikka muulla komentosiltaa esittävällä esineellä huusimme me omatekoisilla huutotorvilla niin kovasti ja vihasesti kuin jaksoimme neljää laivan lähtiessä aina kuuluvaa komentoa: "Kaikki matkustajat laivaan!". "Kaikki vieraat maihin!", "Laskusilta laivaan!" ja "Kone käyntiin!" — ja sen jälkeen lähdettiin mielikuvituksen avulla ulos avaraan maailmaan.
* * * * *
Lähimmässä yhteydessä höyrylaivaliikkeen alkamisen kanssa on Helsingin historiassa Ulrikaporin kylpyjä terveysvesilaitoksen syntyminen. Sillä juuri ajatellen pian alkavaa laivaliikettä ja niitä etuja, joita kaupunki siitä saisi, ryhtyivät muutamat toimekkaat. Helsingin yhteiskunnan jäsenet puuhaamaan suuremmoista kylpylaitosta louhiseen, vuorten ja soitten halkomaan merenrannikkoon Ullanvuorten eteläpuolelle — seutuun, jota kaupunkilaiset yleensä eivät ensinkään tunteneet. Tuuman johtajana oli silloinen varakonsuli Henr. Borgström ja hänen rinnallaan ovat mainittavat apteekkari C. Appelgren, kaupp. J. Etholén, v. konsuli C. V. J. Sundman, reviisori A. G. Grönvik, v. konsuli G. O. Vasenius y.m. V. 1834 oli jo osakeyhtiö saatu syntymään ja se valitsi syysk. 1 p. johtokunnan, jolle kaupunki vähän myöhemmin luovutti tarkotusta varten pyydetyn alueen 50 vuodeksi, ensi 10 vuodeksi vuokratta ja sen jälkeen 100 ruplan vuosivuokraa vastaan. Oli merkitty 280 osaketta, 100 ruplan suuruista, (niistä oli 30 ottanut H. M. Keisari) ja niillä varoilla katsottiin viipymättä voitavan ryhtyä ei ainoastaan kylpylaitosta rakentamaan vaan myöskin puistoa laatimaan. Mutta pian huomattiin, että tuo osakepääoma ei hetikään riittänyt yrityksen toteuttamiseen. Lainoilla ja yhä uusilla lainoilla, jotka vähitellen nousivat alkuperäistä osakepääomaa kymmentä kertaa suuremmiksi ja joista neljä edellämainittua puuhaajaa sitoutui persoonalliseen takuuseen, ajettiin kumminkin yritystä pelottomasti eteenpäin. Suuri kylpylaitos oli jo 1836 siinä kunnossa, että sitä ainakin osaksi voitiin käyttää; seuraavana vuonna se täysivalmiina avattiin ja uimahuone avattiin v. 1838. Puistoa oli myös reippaasti järjestetty. Ja jo syksyllä 1836 päätettiin rakentaa "Kaivohuone" ynnä tehdas kivennäisvesien valmistamista varten; sitä hoitivat kemistit P. A. v. Bonsdorff ja V. Hartvall. Kesäksi 1838 avattiin myöskin Kaivohuone ja siitä vuodesta saattaa siis Helsingin kylpy- ja terveysvesilaitoksen laskea vaikuttaneen. Puisto väljine käytävineen, istutuksineen, lammikkoineen ja vuorenrotkoihin muurattuine portaineen ansaitsi jo sekin ihailemista. Suuri tie kaupungista Kaivopuistoon, nyk. Saunakatu, oli vasta pantu rakenteelle; ja osaksi yhtiön rahavarojen avustamiseksi, osaksi mukavain asuntojen aikaansaamiseksi vastaisille kylpyvieraille päätettiin vielä samana vuonna myöntää laitoksen alueesta huvilapaikkoja sillä ehdolla, että huvilat olivat sirosti rakennettavat ja puilla ja istutuksilla ympäröitävät. Ensimmäinen huvila (n.s. Kleineh'n huvila) rakennettiinkin jo 1839 ja seuraavina vuosina tuli toinen toisensa perästä lisäksi.
Uusilla höyrylaivoilla rupesi nyt jo vuodesta 1839 vieraita Pietarista, Räävelistä ja muista Venäjän ja Itämerenmaakuntain osista saapumaan Helsinkiin sen kylpylaitoksesta nauttimaan. Muista osista omaa maatakin tulvi tänne kylpyvieraita. Uuteen kylpylaitokseen oltiin yleisesti tyytyväisiä; siellä ei hoidettu ainoastaan terveyttä vaan myöskin huvituksia. Kaupunki oli, voi sanoa, useina seuraavina kesinä aivan tulvillaan pietarilaisia ja muita vieraita, isoksi osaksi yhtä jalosukuisia ja ylhäisiä kuin tavoiltaan vapaita ja ylellisiä. Vuosi vuodelta kävi siten Kaivohuoneen elämä yhä loistavammaksi ja repäisevämmäksi; ehtimiseen oli siellä juhlapäivällisiä, kylpytanssiaisia, soitannollisia konsertteja ja iltamahuveja. Kaivopuistosta rupesivat siten myöskin helsinkiläiset, jotka eivät kylpeneet eivätkä terveysvesiä juoneet, hakemaan kesäisiä huvituksiaan. Sinne oli helppo päästä hevosella taikka jalan, höyrypursi "Lentäjällä" taikka omnibussilla, joka vuosina 1839-40 oli toimessa, mutta jonka jatkoa sitten viisikymmentä vuotta saatiin odottaa.
Muutamissa vuosissa oli siten, laivaliikkeen ja Kaivohuoneen kautta, Helsingin elämä ja erityisesti sen kesäinen elämiä hyvin huomattavassa määrin muuttunut.
* * * * *
Käyn nyt kuvaamaan erästä aikoinaan hyvin suurta tapausta, jota voin pitää lapsuuteni muistojen rajapatsaana. Tarkoitan v:n 1840 suurta riemujuhlaa, yliopiston 200-vuoiisjuhlaa.
Tämä juhla oli jo ennakolta pitkät ajat kiinnittänyt mieliä. Monella taholla oli ryhdytty valmistamaan sen viettoa mitä arvokkaimmalla tavalla; niin olivat tietysti etupäässä yliopiston viranomaiset tehneet ja niiden joukossa hyvin vilkkaasti v.t. kansleri kreivi Rehbinder, joka harrasti asiaa koko isänmaallisella lämmöllään. Lähinnä olivat juhlavalmistukset tietysti kumminkin rehtorinviraston huolena; sitä virkaa hoiti kesäkuusta 1839 asti ennen mainittu anatomian professori N. A. Ursin. Tämä oli erittäin sopiva mies noita juhlatouhuja hoitamaan: hän oli hyvin perehtynyt käytännöllisiin ja taloudellisiin toimiin ja sen ohessa hän oli maailmanmies kyllin älykäs ja notkea, voidakseen välttää niitä salakareja, joita tällaista kansallisjuhlaa järjestettäessä aina oli vastassa. Väsymättä hän koko tarmonsa näihin toimiin uhrasikin.
Turun akatemia oli vihitty 1640, heinäk. 15 p., eikä vietettävä juhlapäivä siis sattunut lukukauden ajaksi, vaan keskelle kesälomaa. Sitä vähemmin tuo juhla häiritsi yliopiston tavallisia toimia ja se saatettiin siis järjestää niin laajaksi kuin tahdottiin. Juhlaa ei vietetty ainoastaan sanottuna riemupäivänä, vaan sitä jatkettiin vielä neljä päivää: vietettiin promotsiooneja kaikissa neljässä tiedekunnassa, jota ei koskaan ennen ollut Suomen yliopistossa tapahtunut. Heinäk. 15 p. oli keskiviikko; sen viikon jälellä olevat päivät eivät siis riittäneet muuta kuin kolmelle tiedekunnalle. Neljäs tiedekunta, filosoofinen, sai odottaa maanantaihin — välinen sunnuntai katsottiin hyvin tarpeelliseksi lepopäiväksi juhlan osallisille ja katsojille.
Vihkiäiset olivat kaikki vietettävät juhlallisemmin kuin tavallisesti. Jokaisen tiedekunnan tuli promoveerata ei ainoastaan tutkinnon suorittaneita tohtoreita, vaan myöskin kunniatohtoreita, joita oli valittava — se kuuluu olleen juhlatoimikunnan arkaluontoisimpia tehtäviä — sekä kotimaisia että ulkomaisia. Lainopillinen tiedekunta ei voinut tyytyä mustiin tohtorinhattuihin, vaan sen oli, vanhan Bolognalaisen traditsioonin mukaan, puettava vihittävät punaisiin hattuihin, joita ei koskaan ennen pohjoismaissa oltu nähty. Suuri mitali oli lyötettävä riemujuhlan kunniaksi jaettavaksi eriasteisille kunniavieraille kultaisena, hopeaisena tai pronssisena. Juhlallinen kutsumus juhlaan osaaottamaan oli lähetettävä vieraille yliopistoille ja tieteellisille seuroille. Että niitä Venäjälle oli lähetettävä, sitä pidettiin selviönä ja välttämättömyytenä; Ruotsiin lähettämistä toiset myös pitivät välttämättömänä, toiset taas arveluttavana. Myöskin Norjaan ja Tanskaan lähetettiin kutsumuksia, vaan muihin maihin lähettämistä ei liene pidetty tarpeellisena.
Kutsumattomia vieraita oman maan kaikilta kulmilta tiedettiin runsaasti odottaa. Maan korkeinta sivistysahjoa tarkkasivat siihen aikaan, kenties vielä enemmän kuin nykyjään, kaikkien katseet. Sitä pidettiin isänmaan tulevaisuuden toivona, siihen luotettiin kohtalon kaikissa synkissä vastaisuudenvaiheissa; sen riemujuhlaan tahtoi jokainen, joka vain taisi, ottaa osaa. Myöskin lähimmistä naapurimaista tiedettiin uusilla höyrylaivoilla lukuisasti vieraita saapuvan. Siten jo ajoissa huomattiin, että yliopiston juhlasali, vaikka se uusi olikin ja komea, ei olisi tarpeeksi tilava tuon suuren juhlan viettämiseen. Mutta onneksi olikin käytettävissä paljo tilavampi huoneusto: äsken muurattu, mutta vielä sisustamaton ja vihkimätön Nikolainkirkko oli tarjona tätä suurta tilaisuutta varten. Ja niin päätettiin, että riemujuhla kaikkine vihkiäisineen oli vietettävä siellä. Mahtavan suuri parnassi (juhlalava) rakennettiin kuorin edustalle, yliopiston juhlasalin puhujalava siirrettiin sinne, sen yläpuolella oleva lehteri jätettiin soitto- ja laulukuntain käytettäväksi ja muihin tarpeellisiin järjestämistöihin ryhdyttiin.
Ehdittiin sitten itse noihin juhlapäiviin. Vaunuja ja kiessejä, matkalaukut perälle köytettyinä, pyöri toinen toisensa perästä tulleista sisälle kaupunkiin, tuoden sukulaisia ja ystäviä maan eri osista vieraiksi melkein jokaiseen sivistyneeseen kotiin. Höyrylaivat toivat ulkomaanvieraita naapurimaista, osaksi juhlaan, osaksi kylpemään, ja niin täyttyivät ei ainoastaan hotellit vaan kaikki yksityisetkin vuokra-asunnot. Erään sanomalehtiuutisen mukaan oli sisämaasta riemujuhlaan saapunut yli 700 perhettä(?) ja Pietarista, Räävelistä ja muista lähikaupungeista saapui vasiten juhlaan 250 henkeä, paitsi noin 120 perhettä, jotka, kuten sanottiin, "suurimmaksi osaksi äärettömän palvelijajoukon kanssa olivat tulleet käyttämään hyväkseen merikylpyjä ja keinotekoisia kivennäisvesiä". Ei läheskään niin monta ihmistä ollut koskaan ennen kokoontunut Helsinkiin; ei luultavasti koskaan mihinkään muuhunkaan Suomen seutuun.
Suuren ja korkean merkityksen tiesi, kuten jo mainitsin, jokainen suomalainen antaa lähestyvälle juhlalle. Hels. Morgonblad kirjoittikin m.m.: "Eri juhlallisuuksien pitkässä rivissä yhtyy Suomen yliopistolletulevaisuuden toivomenneisiin muistoihin. Sitä riemujuhlaa, jolla yliopistomme nyt viettää toisen vuosisatansa päättymistä, emme siis pidä ainoastaan akateemisena juhlana, vaan myöskin todellisena kansallisjuhlana. Ne kaksi vuosisataa, jotka yliopisto nyt on yhteiseksi hyödyksi elänyt, ovat takeena siitä, mikä merkitys yliopistosta vastaisuudessa, paljo onnellisemmissa olosuhteissa, on oleva yhteiskunnalle. Jatulevaisuuden toivo, joka perustuu ei ainoastaan menneisiin muistoihin, vaan myöskin onnelliseen ja lupaavaan nykyaikaan, muuttuu siten melkoiseksivarmuudeksi. Sitä todistaa yliopistoon kuuluvain nuorempain ja vanhempain tiedemiesten suuri määrä, joille yliopisto nyt, — ensi kerran kaikissa tiedekunnissa yhtaikaa — aikoo antaa heidän akateemiset arvonsa". J.n.e.
Kansallisjuhla alkoi, niin sanoakseni, iltaa ennen varsinaista juhlapäivää, kun vastaanotettiin odotetuista vieraista rakkainta, Suomen vanhaa runoilijaa, Frans Mikael Franzénia. Tämä tuli nyt katsomaan isänmaansa yliopistoa, jonka hän noin 30 vuotta sitten oli jättänyt ja joka nyt oli siirtynyt toiseen paikkaan siltä rannalta, missä hän oli runoillut ja opettanut. Hän saapui, ei ainoastaan juhlassa edustamaan kahta Ruotsin kaunokirjallista seuraa (Ruotsin akatemiaa ja Runouden, historian ja muinaistieteen akatemiaa), vaan myöskin itse saadakseen riemumaisterin seppeleen samalla lavalla, jossa lähes sadan vihittävän joukosta yksi hänen tyttärenpoikansa oli nuorin ja jossa seppeleet oli sitonut hänen tyttärentyttärensä, yleinen seppeleensitojatar, jonka vertaista tuskin enään nähdään, — Rosina v. Haartman. Jokainen, joka tunsi Franzénin nimen, ikävöi saadakseen tervehtiä runoilijaa, ja etupäässä tietysti akateeminen nuoriso. Tiedettiin, että tämä vieras heinäk. 14 p. iltapuoleen saapuisi maantietä myöten Turusta vävynsä, C. D. v. Haartmannin seurassa. Ylioppilaiden oli siis erittäin sopiva lähteä joukolla kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia Töölöön ravintolan luo odottamaan kallista vierasta ja siellä häntä tervehtimään. Tämän päätöksen tekeminen näytti niin yksinkertaiselta ja viattomalta kuin suinkin. Mutta, — mutta — vieraalle Ruotsista, vieläpä entiselle suomalaiselle, joka oli hyljännyt maansa ja siirtynyt Ruotsiin, kävisikö laatuun sellaiselle näin lämmintä suosiota osottaa? Yläilmoissa epäiltiin, itse kreivi Rehbinder, v.t. kansleri, kuuluu pitäneen aijetta arveluttavana ja varakansleri, kenraali Thessleff, oli kai jo kuulevinaan tykinlaukauksia Pietarista. Mutta rehtori Ursin sai korkeat herrat rauhottumaan eikä tätä kunnianosotusta kielletty. — Ylioppilaat marssivat siis esteettömästi Töölööseen, varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan. Lukuisasti muuta yleisöä seurasi mukana tai tuli jälestä, niiden joukossa minäkin. Muutamia tunteja siellä jännityksessä odotettiin. Jokaisen tomupilven, joka näkyi etäällä taivaan rannalla, luultiin ennustavan juhlavieraan tuloa. Mutta pilvi toisensa perästä petti. Vaunu saapui kyllä vaunun perästä, kärryjä tuli useampia ja kaikissa oli juhlavieraita, mutta odotettua ei. Mutta nuo alituiset pettymiset kiihottivat vain juhlamielen vilkkautta. Vihdoin, noin klo 6 tienoissa, tunnettiin toki eräässä vaunussa 68-vuotisen runoilijan lempeät kasvot. Silloin kajahti loppumaton hurraahuuto, päät paljastuivat, väkijoukko piiritti vaunun, jonka oli pysähdyttävä. Laulettiin laulu (sanat olivat R. I. Holstin sepittämät), Fredr. Cygnaeus, pohjolaisosakunnan kuraattori, tulkitsi ylevin sanoin ylioppilaitten tunteita ja Franzén vastasi, kyynelten virratessa alas ryppyisiä poskia myöten, tuohon lämpöiseen tervehdykseen. Uusia hurraahuutoja kaikui ja vaunut läksivät taas liikkeelle. — Olin nelitoistavuotias silloin; ensi kerran olin tässä tilaisuudessa mukana nuorisoinnostuksen isänmaallisessa pyörteessä.
* * * * *
Vierasten yliopistojen ja tieteellisten seurojen edustajina saapuivat muuten juhlaan Pietarin yliopiston rehtori Pletneff ja kaksi sikäläisen tiedeakatemian jäsentä, Fuss ja maanmiehemme Sjögren; Tarton yliopistosta professorit Erdman ja Preller; Kiovan yliopistosta prof. Trautvetter ja Upsalan yliopistosta sen kirjastonhoitaja, prof. J. H. Schröder; sitäpaitsi 8 ylioppilasta Tartosta ja 6 Pietarista. Niiden vierasten joukossa, jotka eivät olleet mitään virallisia edustajia, huomattiin Pietarin tiedeakatemian jäsen Lenz, tunnettu venäläinen romaaninkirjoittaja Th. Bulgarin, joka näihin aikoihin muutenkin usein kävi Suomessa, sekä joitakuita nuorempia venäläisiä kirjailijoita, kuten kamariherra ruhtinas Odojevski, kamarijunkkari kreivi Sollohub, hovineuvos J. Grot y.m.
Kotimaisista vieraista oli huomattavin yliopiston v.t. kansleri, kreivi Rehbinder. Maan papistoa edustivat molempain hiippakuntain päämiehet, arkkipiispa Melartin ja piispa Ottelin, Turun kuuluisa tuomiorovasti G. Gadolin, joka oli jumaluusopillisessa tiedekunnassa vihkijänä ja joka Franzénin kanssa seppelöittiin riemumaisteriksi, sekä vielä joukko muita Suomen kirkon arvossapidetyimpiä henkilöitä. Eikä juhlan koristeiden joukosta ole myöskään kahta matkustajaa unhoitettava: lehtori Johan Ludvig Runeberg Porvoosta ja piirilääkäri Elias Lönnrot Kajaanista saapuivat juhlaan.
* * * * *
Viralliset juhlallisuudet suoritettiin ohjelman mukaan, jonka pääpiirteet jo mainitsin. Kahdeksalla tykinlaukauksella julistettiin klo 6 aamulla heinäk. 15:tenä päivänä vuosisataisjuhla alkaneeksi. Virastot, kutsutut koti- ja ulkomaiset vieraat, ylioppilaskunta y.m. kokoontuivat senaatintaloon, josta juhlasaatto sitten k:lo puoli 11 läksi Nikolainkirkkoon, missä se soitolla vastaanotettiin. Yliopiston rehtori Ursin nousi puhujalavalle ja avasi juhlan latinalaisella puheella. Senjälkeen piti ruotsinkielisen puheen prof. Linsén ja välttämättömän venäläisen puheen prof. Solovieff. Puheiden välissä ja jälestä laulettiin ja soitettiin Paciuksen johdolla ja juhlamitali jaettiin kunniavieraille. Juhlan päätyttyä uudessa kirkossa oli jumalanpalvelus vanhassa; sinne kaikki juhlijat saatossa kulkivat. Jumalanpalveluksesta menivät vielä yliopiston viranomaiset juhlasaliin, jossa Tarton ja Kiovan lähetystöt lausuivat onnittelunsa kaikuvalla latinankielellä yliopistollemme, jonka puolesta rehtori samalla kielellä kiitti. — Komeilla ja hyvin vilkkailla, seurahuoneella pidetyillä, päivällisillä 350 henkilölle, joiden kuluessa pidettiin alamaisia maljapuheita, soitettiin ja tykeillä ammuttiin, päätettiin tämän suuren päivän juhla. — Väkeä kuhisi kaduilla koko päivän, soittokunnat soittivat ja kaikki myymälät olivat kiinni.
Kolmen seuraavan päivän promotsioonijuhlat olivat hyvin toistensa kaltaiset. Lainopilliset vihkiäiset olivat siitä merkilliset, että koko juhlallisuus suoritettiin ruotsiksi, että kaikilla oli punaset hatut ja että joukossa oli niin monta korkeaa herraa, nim. neljä senaatin oikeusosaston jäsentä, prokuraattori ja kolme hovioikeuden presidenttiä, jotka kaikki saivat nuo punaiset kunniahatut.
Jumaluusopillisen promotsioonin päivänä olivat illalla Helsingin kauppiaskunnan kustantamat komeat tanssiaiset 1,400 hengelle seurahuoneella, jonne myöskin kaikki kaupungissa olleet pietarilaiset kylpyvieraat olivat kutsutut. Ja lauvantaina, lääketieteellisenä promotsioonipäivänä, antoi v.t. kansleri kreivi Rehbinder päivälliset kaikille vieraille edustajille, kirjailijoille ja muille kunniavieraille.
Filosofian tiedekunnan vihkiäiset, jotka pidettiin heinäk. 20 p., erosivat monessa suhteessa kaksista täällä Helsingissä ennen vietetyistä maisterivihkiäisistä. Ensi kerran annettiin nyt Suomessa kenellekään filosoofinen tohtorinhattu; uusia maistereita oli nyt paljo enemmän (96) kuin koskaan ennen Suomessa. Ja mitä promovendien ulkoasuun tulee, niin oli kyllä tuo kaunis vormutakki miekkoineen vielä säilytetty, mutta valkosten polvihousujen, silkkisukkain ja matalain kenkäin sijasta oli miehillä nyt pitkät verkahousut. Mutta nämä vihkiäiset saivat päämerkityksensä, kumminkin siitä, että nuo kaksi merkillistä riemumaisteria, jotka istuivat ylimpänä parnassilla, Franzén ja Gadolin, (joista viimeksimainittu oli primus 1789 vihkiäisissä Turussa) siellä saivat seppeleen, ja niiden korkeiden ja kuuluisain miesten kautta, jotka, vaikkeivät kaikki olleetkaan saapuvilla, nyt saivat kunniatohtorin hatun, niiden joukossa kreivi Rehbinder, salaneuvos L. G. v. Haartman, useat Venäjän etevimmät tiedemiehet, kuten Shukoffski, Pletneff, Fuss, Lenz y.m., ruotsalainen Isr. Hvasser, sekä suomalaiset N. Nordenskiöld, J. Judén (Juteini), C. Steven ja J. A. Törngren.
Maisteritanssiaisiin, jotka tietysti olivat mitä komeimmat, päättyivät v:n 1840 riemujuhlat. Tanssiaisten ruhtinatar oli tuo kaunis seppeleensitojatar, Franzénin edellämainittu tyttärentytär, jolta kumminkaan ei siihen aikaan Suomessa puuttunut kauneuden kilpailijattaria. Venäläinen kirjailija Bulgarinkin on kuvatessaan tätä juhlaa ja sen tanssiaisia lausunut: "Tanssiaisissa olleiden naisten lukumäärään nähden oli siellä niin monta kaunotarta, että sekä nuoret että vanhat tunnustivat, että Suomi tässä suhteessa oli edellä sangen monen muun maan".
* * * * *
Luonnollista on, että nämä juhlapäivät jättivät lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen, eikä vähimmin nuoreen poikaan, kuten minuun. Useissa Nikolainkirkon juhlallisuuksissa sain olla läsnä, — istuin toisella sivulehterillä. Tuo korkea, kasveilla ja köynnöksillä koristettu parnassi keskellä kirkkoa, sen edustalla kahden puolen käytävää olevat nojatuolirivit, joissa istui tuo loistava kokoelma mitä maassa lie ollut suurta ja mahtavaa, oppinutta ja valistunutta, ynnä ulkomaiset, kuuluisat vieraat, joiden joukossa tuo hopeahapsinen, kaikille rakas Franzén — se kaikki painui syvälle muistiin. Eturivissä istui ja etumaisena on muistissanikin ministeri ja kansleri kreivi Rehbinder, leveäselkäinen mies, pukunsa koristeina kamariherran avaimet ja suuret ritarimerkit, kankea kaula kankeassa vormutakin kaulustassa, kasvot miehevät ja vakavat. Sitä miestä olin aikusimmasta nuoruudestani tottunut pitämään Suomen parhaana selkärankana ja enemmän kuin ketään muuta tähystivät siis katseeni häntä.
* * * * *
Suomi ei tahtonut viettää yliopistonsa 200-vuotisjuhlaa ainoastaan loistavilla juhlilla, myöskin tieteellisiä ja kirjallisia tuotteita tahtoi se julaista todistuksina yliopiston toiminnasta. Painokoneet senvuoksi uutterasti työskentelivät: mutta valitettavasti oli niitä silloin vielä liian vähän, jotta olisivat ehtineet suorittaa kaikki työt, joita nyt yhtaikaa valmistui. Nuo monet tohtorinväitöskirjat sekä juhlaohjelmat ja runot — joiden joukossa Fr. Cygnaeuksen suurta isänmaallista luottamusta uhkuva tervehdys nuorille maistereille — muodostivat jo kokonaisen kirjallisuuden. Suomen tiedeseura kiiruhti ulosantamaan "Acta'insa" ensimmäisen vihon. Suomalaisen kirjallisuuden seura saattoi nyt maailmalle esittää ensimmäisen Lönnrotin keräämän Suomen lyyrillisten kansanrunojen kokoelman, "Kantelettaren", jota ensi osa juhlaan valmistui ja jonka kaksi seuraavaa vihkoa ilmestyivät vähän myöhemmin. M. A. Castrén saattoi ilmoittaa tilattavaksi ruotsalaisen Kalevalankäännöksensä, joka ei kumminkaan ehtinyt valmistua ennenkuin seuraavana vuonna. J. J. Nordströmin oli tarkotus juhlan kunniaksi toimittaa vuosisataisteoksensa "Lisiä Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen historiaan", mutta tilapäinen tauti esti häntä loppuunsaattamasta tuon suuren teoksen painattamisen ennen seuraavan vuoden alkua. J. J. Nervander ulosantoi Ruotsin akatemian jo ennen palkitseman runoelman "Jephtas bok". Lauri Stenbäck painatti ensi kerran kootut "Runoelmansa". Ja lopuksi arveli C. A. Gottlund, josta äsken oli tullut yliopiston lehtori, ettei tässä vuosisataisjuhlassa pitäisi "Suomalaista runotartakaan kokonaan unhottaa ja hyljätä" ja sepitti hän siitä syystä suomenkielisen runoteoksen, 17 laulua sisältävän "Runolan", jossa oli pitkä ruotsinkielinen esipuhe ja joka monessa suhteessa oli merkillinen, kuten kaikki, mitä tämän miehen kynästä on lähtenyt.
Sangen merkittävä ilmiö oli se vieraina olevain venäläisten ja suomalaisten tiedemiesten ja kirjailijain välinen ystävällinen lähestyminen, joka näinä juhlapäivinä tapahtui. Välittäjänä ja yhdistäjänä oli etupäässä edellämainittu pietarilainen Joh. Grot. Hän oli nuori mies, ei vielä 30 vuoden ikäinen, hienosti sivistynyt maailmanmies; nuorena oli hän jo tutustunut Ruotsin kieleen ja kirjallisuuteen, oli m.m. kääntänyt Tegnérin Fritiofin sadun venäjäksi. Jo v. 1838 oli hän käynyt Suomessa, tutustunut Porvoossa Runebergiin, jota hän lämmöllä ja innolla eräässä venäläisessä aikakauskirjassa oli kuvannut. Samoihin aikoihin taikka vähän myöhemmin tutustui hän myös Cygnaeukseen. Nervanderiin ja Lönnrotiin sekä muihin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänestä paljo pitivät. Siten hän kielitaidollaan ja tuttavuuksillaan valmistautui siihen paikkaan yliopistossamme, johon hän näytti pyrkivän. Näin hän siis erittäin hyvin soveltuikin maamiestensä ja suomalaisten välittäjäksi. Mitä parhain suhde vallitsikin koko iloisen juhlan aikana suomalaisten ja venäläisten välillä ja tuo lähentyminen kohosi kukkurilleen, kun sunnuntaina heinäk. 19 p:nä. vihkiäisten välisenä lepopäivänä, joukko venäläisiä kirjailijoita, Pletneff, ruhtinas Odojevski, kreivi Sollohub, Grot y.m. pitivät päivälliset Franzénille, Runebergille. Lönnrotille ja useille muille suomalaisille kirjailijoille. Tässä päivällisjuhlassa luki Grot sepittämiään lämpösiä runoja ja siellä myöskin päätettiin riemujuhlan muistoksi toimittaa kansainvälinen kalenteri, johon sekä suomalaiset että venäläiset kirjoittaisivat. Kalenteria, jonka piti ilmestyä sekä suomeksi että venäjäksi, rupesi Grot toimittamaan; hänen huolekseen myös jäi kaikkien kirjoitusten kääntäminen toiseen kieleen.
Kalenteri ilmestyikin molemmilla kielillä vaikka vasta 1842 keväillä ja omistettiin se yliopiston korkealle kanslerille, silloiselle perintöruhtinaalle. Siinä oli monen kuuluisan miehen kirjoituksia: J. Grot, F. M. Franzén (Matka riemujuhlaan 1840), P. Pletneff, M. A. Castrén, ruhtinas V. Odojevski, J. E. Öhman, J. L. Runeberg, kreivi V. Sollohub ja E. Lönnrot. Varmaankin erinäisillä tahoilla tätä pidettiin hyvänä enteenä vastaista, pysyväistä veljeytyrnistä, Venäjän ja Suomen kirjallisten voimain yhtymistä varten, — taikka ehkä mieluummin, enteenä meidän kirjallisuutemme sulautumisesta venäläiseen. Mutta siitä on nyt jo kulunut yli 50 vuotta ja Grotin kalenteri on vielä ainoana ilmiönä, jota ei kukaan ole aikonut jatkaa. Kalenterin varsinainen ja ainoa merkitys tuli olemaan, että sitä useina vuosina käytettiin tutkintokirjana, jota kaikkien, jotka yliopistossa tahtoivat suorittaa venäläisen tutkinnon, tuli lukea.
Grot nimitettiin sillävälin, kuten Suomessa oli aavistettukin, professoriksi yliopistoomme huhtikuussa 1841. Perustettiin uusi vakinainen "Venäjän historian ja tilaston sekä venäjänkielen ja kirjallisuuden" professorinvirka, samalla säilyttämällä entinen ylimääräinen professorinvirka samoinkuin saman kielen lehtorinvirka. Muista toimenpiteistä, joihin tämän yhteydessä ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen kehottamiseksi Suomen kouluissa ja yliopistossa ja niistä tuloksista, joita saavutettiin, saan myöhemmin puhua.
* * * * *
Vuosisataisjuhlan komeuden hurmaamina ja isänmaallisten tunteiden elähyttäminä palasivat matkustavat vieraat kukin kotipuolelleen. Siellä kai kertoivat kaikki omissa seurapiireissään siitä loistosta, jota nuori pääkaupunki oli osannut tarjota. Yksi vieraista kumminkin puki oikein runomittaan tunteensa. Se oli Suomen hajoitettujen ruotuväki-pataljoonain entinen majuri, nimeltä Henrik Bogislaus Nilsson, joka asui Karjalassa, Liperin pitäjässä. Tätä vanhusta juhlamuistot niin innostivat, että hän tarttui runokanteleeseen, jota hän tuskin koskaan sitä ennen oli kädessään pidellyt, ja sepitti muistorunon Helsingin kaupungin kunniaksi. Hänen "Muistonsa", jotka hän lähetti julaistaviksi Hels. Morgonbladettim, olivat muodoltaan puutteellisia, jopa naurettaviakin, vaan niistä huokui siltä sitä vilpitöntä hurmautumista, jota tuhannet muut rinnoissaan tunsivat.[9]
Nuoruuden aika ja ylioppilasvuodet 1840-1850.
Monasti on huomautettu, että v. 1840 riemujuhla muodosti ajantaitteen Suomen sivistyshistoriassa. Niin suurta merkitystä en omasta puolestani itse tälle juhlalle kumminkaan tahtoisi tunnustaa. Mutta varmaa on, että juuri tämä v:n 1840:n aika, jossa riemujuhlalla oli tärkeä sijansa, useammissa suhteissa oli taiteaikaa Suomen kehityksessä. Turhaan eivät olleet Kalevala ja Kanteletar ilmestyneet loihtien maailmalle suomalaisessa kansanhengessä asuvan henkisen kyvyn ja voiman. Runeberg julkasi ennen ilmestyneiden runojensa lisäksi v. 1841 Nadeschdan ja Jouluillan; jokainen hänen runoelmansa kohotti kansallishenkeä astetta ylemmäs. Vuosien 1808-09 muistot ja sankarit, jotka ennen olivat eläneet ainoastaan suullisina kertomuksina, esitettiin nyt historiallisesti yhtäjaksoisina useammissakin teoksissa. Viimeksi ilmestyi Montgomeryn teos 1842. Sitä lukiessa tykytti jokaisen sydän ja mielet valmistuivat vastaanottamaan Vänrikki Stoolin tarinoita. Porthanin muistoa, joka vanhemmista ei ollut koskaan sammunut, elähdyttivät nuoremmissa Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlat (vuodesta 1839), joissa Cygnaeus piti puheita. Tämän saman miehen runollinen tervehdys v. 1840 maistereille elvytti osaltaan myös isänmaallista rohkeutta.
Huolimatta kaikesta ylhäältäpäin tulevasta painosta ja kaikesta painosorrosta kasvoivat siis kansalliset siivet vuosi vuodelta. Puoliunisesta lapsuudentilasta astuttiin siten nuoruudenaikaan. Puolivälissä 1830-lukua saatettiin vielä isänmaallisella mielellä laulaa sekä suomeksi että ruotsiksi Juteinin "Laulua Suomessa", jossa sanottiin:
Arvon mekin ansaitsemmeSuomen maassa suuressa,Ehk'ei riennä riemuksemmeLeipä miesten maatessa;Laiho kasvaa kyntäjälleArvo työnsä täyttäjälle.
Opin teillä oppineitaSuomessa on suuria,Väinämöisen kanteleitaTäällä tehdään uusia;Valistus on viritettyJärki hyvä herätetty.
Ja sitä voitiin pitää miltei kansallislauluna. Mutta nyt 1840-luvulla se ei enää riittänyt. Ei oltu enää niin vaatimattomia, niin hillityitä. Vähän ylemmäs tahtoi jo suomalaisen henki lentää.
Myöskin valtiohallinnossa tapahtuneet suuret parannukset tekivät 1840-luvun ensimmäisistä vuosista Suomelle tärkeän ajanjakson. Valtio-oikeudellisessa suhteessa tosin oltiin liikahtamatta, sillä alalla vallitsi pakosta haudan hiljaisuus. Hvasserin ja Arvidssonin lentokirjat olivat tosin jossakin määrin vetäneet ajatuksia sinnepäin, mutta siitä puhuttiin vain kuiskaten. Liikettä ja tointa oli sitävastoin raha-asiain alalla.
Salaneuvos Lars Gabriel von Haartman kutsuttiin 1840 Turusta senaatin jäseneksi rahavaraintoimituskunnan päällikkönä toteuttamaan niitä rahareformeja, joita hän useiden eri komiteain puheenjohtajana edellisinä vuosina oli valmistellut. Jo kerran ennen, 1830, oli hän astunut senaattiin, silloin palaten Pietarista, jossa hän oli ollut Suomen komitean toimistosihteerinä ja jäsenenä sen alusta asti, jopa lopuksi valtiosihteerinapulaisenakin. Mutta se oli Falckin mahtivallan aikana. Falck ja Haartman eivät sopineet saman katon alle ja vähän enemmän kuin vuoden perästä siirrettiin Haartman maaherraksi Turkuun. Sieltä hän nyt palasi takaisin senaattiin ja asettui heti sellaisen johtajan asemaan, jommoisessa tuskin kukaan ennen häntä oli ollut — ellei mahdollisesti hänen appensa kreivi Mannerheim. Hänen täytyi kyllä kokonaisen vuoden odottaa talousosaston varapuheenjohtajanvirkaa, mutta kohta senaattiin tultuaan pääsi hän talousosaston erityisen väliaikaisen osaston puheenjohtajaksi, erään kolmimiehisen komitean, jossa kaikki raha- ja pankkiasioita koskevat kysymykset koko osaston nimessä päätettiin. Ja kaikissa muissakin kysymyksissä hän jo alun pitäin senaatissa ylintä ääntä piti. Hänen lahjansa riittivätkin, jotta hän saattoi hallita toisia: hän oli erittäin tietorikas, laajakatseinen, oli kaunis mies ja hienokäytöksinen; hän saattoi rakastettavaisuudellaan voittaa taikka ankaruudellaan peloittaa ihmisiä, aina sen mukaan miten tarve vaati. Usein hän poti hermotautia eikä hän salannut tautiaan maailmalta; jos joku häntä suututti taikka vastusti oli hänellä heti, todellisesti taikka teennäisesti, hermokohtaus. Ja silloin hän huudahduksillaan taikka suonenvedontapaisella yskällään, taikka julmannäköisillä kasvojenliikkeillään pelotti ei ainoastaan arvossa alhaisempia henkilöitä, vaan yksin virkatovereitaankin neuvospöydässä. Siitä hän pian sai tuon liikanimen "Hänen hirmuisuutensa", joksi häntä sittemmin koko aikansa yleisesti kutsuttiin.
Jo ennen Haartmannin tuloa senaattiin julaistiin pääasetukset niistä suurista rahareformeista, joita hän oli suunnitellut, nim. julistuskirjat veroesineiden vaihtamisesta ja rahakannan muuttamisesta, sekä asetukset Suomen pankin uudelleen järjestämisestä ja valtio- sekä sotilasrahaston yhdistämisestä. Kaikki tämä oli nyt ensi vuosina toteutettava ja toteutettiinkin. Sitäpaitsi oli tullilaitos uudistettava ja loppu tehtävä siihen asti esivallan melkein suojelemasta salakuljetuksesta ja Venäjän mallin mukaan laadittu tullitaksa oli osaksi salateitä saatettava meillä mahdolliseksi. Lopuksi laadittiin ja valmistettiin 1842 aivan uusi leimasinpaperiasetus, välittämättä suuresti siitä, mille valtiomahdille suostuntaoikeus oikeastaan kuului, — sitä ei oltu paljoa punnittu silloinkaan, kun oli kysymys veroesineistä. Säätyjen valtaa kumminkin senverran ajateltiin, että Suomen pankin ohjesäännössä määrättiin, että pankin hallinto oli tarkastettava neljän valtuutetun läsnäollessa, joista yhden tuli olla kustakin säädystä, — valtuutetut sai kumminkin senaatti valita.
Apulaisikseen uusia reformeja toteuttamaan oli Haartman tuonut Turusta entisen lääninsihteerinsä, hovioikeudenneuvos C. E. af Heurlinin, erittäin taitavan ja kokeneen virkamiehen, ja Turun hovioikeuden kanneviskaalin, Carl Trappin, nerokkaan miehen, joka tärkeimmissä asioissa tavallisesti lie kirjoittanut rahapäällikön puolesta. Heurlin pääsi pian senaattiin ja hänestä tuli raha-asiaintoimituskunnan päällikön apulainen; Trapp pääsi Suomen pankin johtokuntaan (entiset tirehtöörit siirrettiin uusien vaihtokonttorien johtajiksi Turkuun, Vaasaan ja Kuopioon) ja ennen pitkää hänestä tuli sen puheenjohtaja, kunnes hän Heurlinin kuoltua siirtyi tämän paikalle. — Tullihallituksesta ylitirehtööri erotettiin, kun hän ei tahtonut uuteen järjestelmään taipua, — se oli tuo lahjakas ja itsenäisyydestään sekä suorapuheliaisuudestaan kunnioitettu Cristian Avellan. Hänen jälkeläisekseen tuli esittelijäsihteeri B. Federley.
Tällaiset reformit ja uudistukset, jotka syvästi koskivat kaikkia taloudellisia oloja, eivät luonnollisesti päässeet yleisön huomaamatta menemään. Kaikkein vähimmin rahanmuutos, joka ulottui aina kerjäläisen taskuun saakka, ja johon ei edes metrijärjestelmän toimeenpanemista voida verrata. Täytyi näet tehdä loppu siitä venäläisen, suomalaisen ja ruotsalaisen paperi- ja metallirahan sekasorrosta, joka maassa oli vallinnut, ja saada käytäntöön vakava rahakanta siten, että venäläinen hopearupla tuli lailliseksi päärahaksi Suomessa.
Ei ole helppoa sen, joka on syntynyt jälkeen v. 1840, saada käsitystä siitä, minkälaiset raha-olot Suomessa olivat kolmena vuosikymmenellä sitä ennen. Eipä olisi helppoa luetella edes niitä erilaisia rahoja, jotka joka päivä olivat käytännössä. Mainitsen tässä vain sen, mikä selvimmin muistiini johtuu. Setelit olivat tavallisinta vaihtorahaa ja niitä oli seuraavia lajeja: Ensiksi Suomen vaihto-, talletus- ja lainapankin setelit, arvoltaan 2 ruplaa, 1 rupla, 75, 50 ja 20 kopeekkaa pankkoassignatsiooneja; kaikki valkosesta paperista tehdyt, jotenkin hyvää painoa. Sitten venäläiset pankko-assignatsioonit, kooltaan suuret, 5-ruplaiset siniset, 10-ruplaiset punaset ja 25-ruplaiset valkoiset. Ja lopuksi miltei enin käytännössä olevat ruotsalaiset setelit, sekä Ruotsin pankin että valtion velkakonttorin, joita oli kaiken arvoisia, — ainakin 8, 12, 16, 32 killingin, 1, 2 ja 3 riikintalarin (banko tai spesie) — kaikki erinomaisen rumia ja huonosti painettuja, usein liasta paksuja, rikkinäisiä ja neuloilla sekä paperikaprokeilla paikattuja; suuremmista seteleistä, joita niitäkin oli käytännössä, n.s. transporttiseteleistä y.m., ei minun tässä tarvitse puhua. Omaa metallirahaa ei Suomessa ensinkään ollut. Mutta venäläisiä hopearuplia oli käynnissä kaikkien hallitsijain ajoilta, Pietari Suuresta Nikolaihin saakka, ja vaihtorahaa niinikään. Vaskirahoja oli 2, 5 ja 10 kopeekan kappaleita, monta eri kokoa, vanhempia ja uudempia. Ja entä sitten Ruotsin raha! Kustaa III:n kauniit hopeatalarit olivat vielä usein liikkeellä; niitä lienevät ihmiset muuten enimmäkseen käyttäneet sellaisiin talletuksiin, joiden sijoituspaikka tavallisesti oli "arkun pohjalla". Myöskin pienempiä hopearahoja, saman kuninkaan ja muidenkin lyöttämiä, oli käytännössä. Mutta vielä enemmän kuin ruotsalainen hopea oli Ruotsin vaskiraha liikkeessä. Kaikennäköisiä ruotsalaisia vaskirahoja, äyrejä, killinkejä y.m. Fredrik I:stä Kustaa IV Aadolfiin asti käytettiin kilvan venäläisten rinnalla. Vanhat kupariset "plootut" toki eivät enää olleet käytännössä, vaan Görtzin rahamerkkejä saatiin vielä joskus nähdä.
Voipi ajatella, mikä sekamelska kaikesta tästä syntyi. Ei ollut niinkään helppo tietää, mikä yhden setelin tai lantin arvo toisen suhteen oli. Mitä Ruotsin rahaan tulee, niin oli tavallisinta arvostella se valtiovelka-kannan mukaan, mutta banko- ja spesie-setelit olivat 50 % kalliimmat kuin mainitut rahat, josta syystä esim. yleisintä ja pienintä käytännössä olevaa seteliä, johon oli leimattu "8 killinkiä spesie", aina kutsuttiin 12 killingin rahaksi. Vaan eipä riittänyt tämä erilaisten talarien ja killinkien ero: jokapäiväisessä puheessa käytettiin vielä joukko vanhoja, jo aikoja sitten virallisesti hyljättyjä nimityksiä ja laskutapoja, jotka aikaansaivat mitä suurinta häiriötä. Niin puhuttiin yleisesti, varsinkin keittiöissä, "plootuista", "talareista", "tolpoista" y.m. Yksi plootu oli sama kuin 16 killinkiä: "yhdeksän talaria" oli alinomaa käytetty nimitys ja se merkitsi 24 killinkiä, j.n.e. Sen lisäksi tuli vielä Ruotsin ja Venäjän rahan välinen suhde, joka ei ollut pysyvä. Kuultiin senvuoksi puhuttavan "40 killingin ruplista", "32 killingin ruplista" j.n.e. Rahasekamelska meni niin pitkälle, ettei ollut harvinaista, kun hintoja kyseli, saada vastaukseksi: 1 rupla 12 killinkiä taikka 2 riikintalaria, 75 kopeekkaa. — Missä määrin yksinkertaista väkeä moisissa olosuhteissa voitiin petkuttaa, sen helposti huomaa. Varsinkin maan länsiosissa, jossa kauppasuhteiden vuoksi Ruotsin kanssa Ruotsin raha miltei yksinomaan oli käytännössä ja jossa verot kumminkin olivat Venäjän rahassa maksettavat, oli kansa pulassa. Pienempien ruotsalaisten setelien maahantuonti oli kyllä jo aikoja sitten kielletty; mutta se kielto ei auttanut, ruotsalaisia seteleitä tuotiin yhä ja niitä oli siedettävä.
Näistä epäkohdista teki nyt rahakannan vakaannuttaminen lopun. Hopearuplasta tuli, kuten jo sanottiin, ainoa laillinen maksuraha maassa; Suomen pankki (samoinkuin venäläinenkin) antoi 3, 5, 10 ja 25 ruplan seteleitä; pikkusetelit vedettiin käytännöistä pois, mutta niinkauan kuin ne käytännössä olivat, maksettiin niistä 3 rupl. 50 kop. pankkoassignatsioneja. Pankki vaihtoi ja lunasti joukottain ruotsalaisia paperirahoja v:n 1842 lopulla (tähän määrättyä aikaa oli täytynyt pari kertaa pidentää), jonka jälestä niiden käyttäminen Suomessa lakkasi.
Siten tuo suuri reformi toteutettiin. Tuon kirjavan sekasorron jälkeen ei Suomessa, vuoteen 1860 asti, ollut muuta kovaa rahaa kuin venäläisiä hopearuplia ja hopeaisia sekä vaskisia kopeekkoja (kultaa ei paljo koskaan nähty), eikä muita seteleitä kuin mainitut suomalaiset neljää eri arvoa. Se oli ainakin yksinkertaista ja selvää. Mutta monta oli epäilemättä, jotka huoahtaen näkivät noiden vanhojen, paperikaprokkiin käärittyjen ruotsalaisten setelien häviävän; muistuttihan yksi sellainen repaleinen kappale vielä Suomen entisiä aikoja.
* * * * *
Samoihin aikoihin kuin rahareformi toimeenpantiin myöskin laajaperäinen koululaitoksen uudistus. Kesäkuussa 1841 julaistiin näet alkeisoppilaitoksista erinäisiä asetuksia, jotka olivat useiden aikusemmin asetettujen komiteojen pitkäaikaisen työn hedelmiä. Näiden asetusten kautta perustettiin kaksi uutta kymnaasia (Vaasaan ja Kuopioon) ja vanhat triviaalikoulut muutettiin korkeammiksi alkeiskouluiksi, uusia alempia alkeiskouluja perustettiin ja ensimmäiset naisoppilaitokset, Helsingin ja Turun tyttökoulut, saivat nyt alkunsa. Kymnaaseissa ja koulujen ylemmillä luokilla jaettiin opetuskurssit kahteen linjaan, joista toista kävivät opin alalle aikovat, toista muut. Suomenkieli omistettiin nyt kymnaaseihin oppiaineeksi ja samoin alkeiskoulujen oppilinjan ylimmälle luokalle. Venäjänkielen oppimista varten määrättiin useita viikkotunteja, ensi luokalta lähtien; mutta oppilinjoille ei tätä kieltä ensinkään määrätty. — Viipurin läänikin, jolla aina yhdistymisestään asti muuhun Suomeen oli ollut erikoinen koulujärjestönsä, saksa opetuskielenä, sai nyt sekin uuden kouluasetuksen, jonka mukaan toisissa aineissa venäjä tehtiin opetuskieleksi, ja Viipurin kymnaasista lähteneille oppilaille myönnettiin erikoisoikeudet venäjänkielen opettajanvirkoihin koko maassa sekä erityisiin siviilivirkoihin Viipurin läänissä. — Samoin määrättiin, että vasta ainoastaan synnynnäiset venäläiset taikka Viipurin kymnaasin käyneet pääsisivät venäjänkielen opettajiksi maan oppilaitoksiin ja venäjänkielen edistämistä varten oli maan molempiin hiippakuntiin otettava saman kielen tarkastaja, jonka tuli olla synnynnäinen venäläinen.
Selitettävissä on, ettei tätä pääpiirteissään näin rakennettua koulureformia, niin hyvää tarkoittava kuin se monessa suhteessa olikin, vastaanotettu aivan yksimielisellä ihastuksella.
* * * * *
Sillaikaa kuin edellä mainittuja suuria yhteiskunnanuudistuksia juuri toteutettiin, sattui äkkiä Suomen oloihin hyvin syvällisesti koskeva tapaus, joka levitti surua yli kaiken Suomenmaan. Ministerivaltiosihteeri, kreivi Robert Henrik Rehbinder, kuoli ainoastaan muutamia päiviä sairastettuaan Pietarissa maalisk. 8 p. 1841. Yliopiston riemujuhlassa, — jonka aikana hän itse riemupäivänä täytti 63 vuotta — oli hän puolta vuotta sitten täysissä voimissa ollut läsnä jo kun siis tuo suuri surunsanoma nyt Helsinkiin saapui, herätti se synkkää mieltä, jonka vielä hyvin muistan. Niin melkein rajatonta luottamusta, niin yksimielistä luottamusta, kuin mitä joka tilaisuudessa, kaikissa piireissä osotettiin tälle Suomen puolustajalle valtaistuimen ääressä uuden yhtymisen alusta asti, sellaista ei ole tietenkään moni valtiomies koskaan nauttinut.
Hänen kerran käydessään Helsingissä 1838 pantiin hänen kunniakseen hänen syntymäpäivänään toimeen päivälliset, joissa esitetyssä tilapäisessä laulussa m.m. sanottiin:
Beskyddare af Suomis bygderMed altar i hvar Finnes bröst,— — — — —I våra kretsar, kojor, salarDig egnar tacksamhet sin gärdOch eko ifrån våra dalarFörkunnat har, att du är värdDe Finska hjertans högsta gärd.[10]
Nämä säkeet eivät silloin olleet senaikuista tavallista imartelua, vaan niissä lausuttiin, mitä koko maa tunsi ja ajatteli.
"Kreivi Rehbinder oli" — niin kirjoitti hänen ystävänsä C. Walleen Finl. Allm. Tidn:ssä julkaisemissaan muistosanoissa, joita yleisesti hyväksyen luettiin — "kunnian miesanan täydessä merkityksessä, kunnian mies ritarillisilta mielipiteiltään ja jalolta sydämmeltään. Hänellä kenties ei ollut sitä laajaa, luovaa neroa, joka yhdellä silmänluonnilla huomaa ja käsittää kaikki ja pelottomassa innossa rientää tarkoitustaan kohden; vielä vähemmän sitä sielun levotonta toimeliaisuutta, joka esiintyy alinomaa uusissa ehdotuksissa, herkeämättömässä halussa uudistaa ja parantaa. Mutta hänellä oli suuressa määrin toinen usein hyödyllisempi joskin vähemmin loistava ominaisuus: hän käsitti hyvin ja punnitsi tyyneesti niitä asioita, joita hänelle esitettiin. Varma oli hänen arvostelukykynsä, puhdas hänen tahtonsa eikä koskaan sivutarkoitukset hänen toimiaan häirinneet". —
"Kreivi Rehbinderin virkaura", jatkoi elämäkerrankirjoittaja, "ei ollut helppo ura. Siihen vaadittiin juuri hänen luonteenominaisuuksiaan, kun täytyi yhtaikaa säilyttää hovin ja maan arvonanto, — ja hän sen säilytti. Tosin olivat hänelle hallitsijan jalot aikeet ja hyväntahtoisuus sitä maata kohtaan, jota hän edusti, aina varmana tukena, vaan eihän kaikki voinut lähteä korkeimmasta vallasta. Ministerivaltiosihteerin velvollisuus oli valmistaa kaikki, mikä oli toimitettava; hankkia luottamusta kotimaassa ja sen ulkopuolella, tasoittaa, oikasta ja ohjata kaikki parhaimmin päin. Kuinka paljo hänellä olikaan tasoitettavaa! kuinka monia vaikeuksia voitettavana, kuinka monia ennakkoluuloja, joita osaksi täytyi säästää, osaksi voittaa! kuinka monia epäilyksiä, tapoja ja vanhoja käsityksiä, joita täytyi vastustaa! Tätä eivät kaikki voi kuvitellakaan. Mutta — emme epäile sitä sanoa — koko hänen julkinen elämänsä oli eräissä suhteissa henkistä taistelua, josta hän kyllä voittamattomana suoriutui, mutta ei aina haavoittumattomana, Hänen tunnettu rehellisyytensä, varovaisuutensa, kykynsä huomata,milloinjamitenhänen kussakin tapauksessa oli toimittava; hänen korkea sivistyksensä, hänen rikas kokemuksensa, hänen suuri maailmantuntemuksensa — se kaikki yhteensä toki riitti pelastamaan häntä vaaroista, joista harvat hänen tilassaan olisivat pelastuneet ja joita, ne kun olivat yleistä laatua, sitä tarkemmin täytyi varoa. Kreivi Rehbinderin ansiot tässä suhteessa ovat vähimmin huomatut, mutta ne eivät siltä ole vähintä tunnustusta ansaitsevat." — —
Vainajata surtiin ja se suru pukeusi monenlaisten kunnianosotusten muotoon. Kun hänet haudattiin Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkossa oli m.m. silloinen perintöruhtinas Aleksander saapuvilla, Kun ruumis senjälkeen vietiin Suomeen, haudattavaksi Paimiossa olevaan perhehautaan lähelle Viksbergin perhekartanoa, ja ruumissaatto kulki Viipurin kaupungin kautta, silloin koko virkamieskunta, porvaristo ja muu yleisö kellojen soidessa sitä seurasi. Yliopisto vietti samana vuonna syksyllä (lokak. 1 p.) surujuhlan entisen v.t. kanslerinsa kunniaksi: ruotsalaisen muistopuheen piti Linsén, jotapaitse juhlassa oli laulua ja soittoa. Ja muuatta kuukautta myöhemmin panivat suomalaiset kansalaiset alulle rahojenkeräyksen muistorahan teettämistä varten. Se teetettiinkin: toisella puolella oli Rehbinderin rintakuva, toisella kirjoitus:Viro meritis de patria inclyto pietas civium.
Parhaimman muistokuvan on Rehbinder kumminkin itse itsestään piirtänyt teoksessaan "Souvenirs de ma vie", joita ei vielä ole julaistu, mutta joiden sisällöstä Rob. Castrén on tärkeimmät kohdat käyttänyt "Kuvauksissaan Suomen uudemmasta historiasta".
* * * * *
Kreivi Rehbinderin kuoltua tuntui siltä, kuin Suomen kohtalo olisi tuuliajolle joutunut. Kuka hänen sialleen tulee? niin kysyttiin. Jospa edes Haartman sinne joutuisi! kuultiin lausuttavan, eikä Haartman kumminkaan suinkaan ollut suosittu mies. Lähinnä vainajaa oli viime aikoina hänen apulaisenaan ollut kreivi Aleksander Armfelt. Luonnollisesti tämä siis ensiksi määrättiin virkaatekeväksi, — muutamien viikkojen perästä hän nimitettiin varsinaiseksi ministeri-valtiosihteeriksi. Kaikki tunnustivat uuden ministerin nerokkaan järjen ja etevät hovimiehenlahjat; mutta luultiin, että häneltä puuttui taipumusta vakavaan työhön ja valtiomieskokemusta. Hän oli kohonnut kenraalikuvernöörien Steinheilin ja Zakrevskin ajutanttina ja sittemmin monta vuotta ollut Suomen pankin pankintirehtöörinä, ennenkuin hän Pietariin Rehbinderin apulaiseksi määrättiin. Eikä voitanekaan kieltää, että hänen ensi aikoinaan Suomen asiain tärkeimmät esitykset luistivat kenraalikuvernöörin käsiin. Mutta hän kasvoi korkeassa virassaan, jossa hän sittemmin lähes 35 vuotta pysyi. Olosuhteet hänet kypsyttivät ja vuosien kuluessa opittiin yhä enemmän pitämään arvossa hänen suurta valtiomiestaitoaan ja hänen rehellistä, isänmaallista mieltään. Ja vasta hänen kuoltuaan on täydelleen oivallettu, mitä kreivi Armfelt oli Suomelle ollut ja mitä se hänessä oli menettänyt.
* * * * *
Yliopiston kanslerinviran hoidon oli kreivi Rehbinder puoltatoista kuukautta ennen kuolemaansa saanut luovuttaa suuriruhtinaalle, perintöruhtinaalle Aleksanderille, joka vakinaisena kanslerina nyt itse sen viran haltuunsa otti. Samana vuonna, huhtik. 28 p:nä 1841, meni perintöruhtinas naimisiin Maria Aleksandrovnan, Hessin-Darmstadtin prinsessan kanssa, jota iloista tapausta juhlallisesti koko valtakunnassa vietettiin, ja niin Helsingissäkin, jossa oli paraadit, ilotulitukset ja tanssiaiset kenraalikuvernöörin apulaisen luona. Erityisesti yliopisto muutamia päiviä myöhemmin (Aleksandranpäivänä toukok. 3 p:nä) vietti korkean kanslerinsa ilopäivää yliopiston juhlasalissa, jonne rehtori oli yliopiston piirit latinankielisellä ohjelmalla kutsunut ja jossa lakitieteen professori V. G. Lagus piti latinaksi puheen.
Seuraavana kevännä, toukok. 27 p:nä, sai Suomen pääkaupunki ensi kerran vastaanottaa saman perintöruhtinaan, vastaisen keisari Aleksanteri II:sen, vieraanaan. Yleinen innostus, joka aina oli suuri korkeiden vierasten käydessä, nousi ylimmilleen kun nähtiin tuon 24-vuotiaan ruhtinaan jalo, korkea vartalo ja koko hänen olentonsa miehevä, tyyni käytös. Hän viipyi, ensin Viaporissa käytyään, täällä kaksi kokonaista päivää, tarkasti kaikki julkiset laitokset, oli kanslerina saapuvilla eräässä konsistorionkokouksessa sen puheenjohtajana,[11] piti ystävällisen venäjänkielisen puheen ylioppilaskunnalle, katseli sotaväen paraatia Senaatintorilla, — ei kukaan voinut silloin ennustaa, että hänen kuvapatsaansa kerran kohoisi samalle torille Suomen kansan pystyttämänä, vielä vähemminmiksise pystytettäisiin! — kävi Seurahuoneella "maan puolesta" toimeenpannuissa tanssiaisissa ja tanssi siellä, ja oli vielä 29 p. illalla läsnä kenraali Thessleffin Kaivohuoneella pitämässä tanssi-iltamassa. Se oli kaunis ilta, sen muistan kauan. Kaivopuisto oli väkeä täpösen täynnä; tiettiin, että perintöruhtinas aikoi iltamasta suoraan soudattaa itsensä höyrylaivaansa, joka odotti ulkopuolella viedäkseen hänet Pietariin, ja jokainen tahtoi vielä vilaukselta nähdä tuon ihaillun ruhtinaan. Ja jo aikusin, noin k:lo 9, lähti tämä iltamasta vaunuissa ajamaan puiston läpi kylpylaitoksen luona olevalle venhesillalle. Raivoisasti hurraten syöksi koko väkijoukko jälestä; iltamassa olleetkin riensivät rantaan, naiset juoksivat avopäin tanssiaispuvuissa, — se oli komeaa ja vilkasta nähdä. Ylioppilaat olivat kokoontuneet sille pitkälle, korkealle sillalle, joka kylpylaitoksesta vei pumppuhuoneeseen ja he heläyttivät, kun perintöruhtinas astui venheeseen, tilapäisesti sepitetynsuomalaisenlaulun, josta ruhtinas erityisellä mieltymyksellä kiitti. Kun perintöruhtinas nousi Herkules-laivaansa ja tämä samassa lähti liikkeelle, kajahuttivat ylioppilaat vielä kansallislaulun ja loppumattomia hurraahuutoja kuului rannalta viimeisiksi jäähyväisiksi.
* * * * *
Edistymistä ja vauhtia oli huomattavissa monella alalla v. 1840 tienoissa, vaan sanomalehdistön alalla siitä ei voitu kehua. Uhkasipa kehitys tässä kohden jo takaperinkin astua.
Uusi aikakauskirja syntyi kyllä 1841 ja se oli sitä isänmaallista tuulahdusta, joka nyt rupesi tuntumaan, hyvin kuvaava. Se oli "Suomi", isänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja, jota useat lämpöset isänmaanystävät, kuten G. Rein, E. Lönnrot, M. Akiander, M. A. Castrén, F. J. Rabbe y.m. rupesivat julkaisemaan ja jota ilmestyi kuusi vihkoa vuodessa, kunnes sen kolmen vuoden perästä Suomalainen kirjallisuudenseura omisti omakseen; sen julkaisuna se elää vieläkin. Sisällöltään se kumminkin alusta asti muuttui arvokkaaksi historiallistieteelliseksi arkistoksi, — sitä ei ole koskaan voitu sanomalehtikirjallisuuteen kuuluvaksi lukea.
Mutta varsinaiset sanomalehdet eivät lisääntyneet lukumäärältään eikä laajuudeltaan. Ainoat suomenkieliset sanomalehdet, joita 30-luvulla aika-ajoittain oli ilmestynyt, Oulun Viikkosanomat ja Sanansaattaja Viipurista, nukahtivat v. 1841 kuluessa (Mehiläinen oli jo aikaisemmin kuollut), niin että nyt ei ollut yhtään ainoata suomenkielistä sanomalehteä. Helsingfors Morgonblad oli Runebergin eroamisesta vuoteen 1840 asti monipäisen toimituksen hallussa, mutta ei ollut sillä toimituksella sanottavia lahjoja eikä harrastusta. Ja Hels. Tidningareissa oli samaan aikaan toimittajana eräs siviilivirkamies, joka hoiti sanomalehteä niinkuin kaikkea muutakin "viran puolesta". Yleisö rupesi jo ääneensä napisemaan ja helsinkiläisten lehtien omistajat huomasivat parhaaksi vuodesta 1841 hankkia uudet toimittajat lehdilleen.
Helsingfors Morgonbladetin otti silloin hoitaakseen Fabian Collan, nuori maisteri, joka jo muutamilla kirjoittamillaan kuvauksilla ja arvosteluilla oli huomiota herättänyt. Tämän miehen heikossa ja raajarikkoisessa ruumiissa asui terve, henkevä, väsymätön sielu, "jota 19:nen vuosisadan tuulahdukset elvyttivät", kuten eräs elämäkerrankirjoittaja hänestä on lausunut. Hän oli altis kaikille ajan harrastuksille, vaan isänmaahan hänen ajatuksensa lähinnä olivat tähdätyt, sen historiaan, sen kieleen, sen kirjallisuuteen: myöskin maan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja hän harrasti ja tämä lämpönen, isänmaallinen suunta elvytti sitä lehteä, jota hän toimitti. Pääasiallisesti tämä lehti kumminkin seurasi kotimaan kirjallisuutta, arvostellen tunnollisesti sen kaikkia uusia tuotteita. Usein oli lehdessä matkamuistelmia tai kirjeitä Lönnrotilta ja Castrénilta ja runollista lukemista ei Morgonbladetista puuttunut nyt enempää kuin ennenkään. Törnegren, Berndtson, J. H. Roos y.m. kajahuttivat siinä tähän aikaan kanneltaan. Lukijainsa ratoksi Collan piti vireillä toisten sanomalehtien kanssa vilkasta polemiikkia; hänen heikkoutensa oli, että hän siinä usein oli sangen ilkeä. Hels. Morgonbladetin toimittajana pysyi Collan aina vuoteen 1844 asti.
Myöskin Hels. Tidningarein piti 1841 saada uusi toimittaja. Vaan se vaali valitettavasti ei onnistunut. Tohtori Edv. Grönblad, joka toimittajaksi ryhtyi, oli taitava historioitsija, oli perinpohjin tutkinut Nuijasodan aikoja ja arkistoista kerännyt uusia historiallisia lähteitä, mutta päivän tapauksista kirjoittamaan, hoitamaan sanomalehdistön nuijasotaa ja löytämään hetken uutislähteitä, siihen hän ei soveltunut. Lehti joutui nyt ala-arvoon ja seuraavaksi vuodeksi oli taas uusi toimittaja etsittävä.
Muistan vielä, kuinka kerrottiin, että konsuli Vasenius, Hels. Tidningarein kustantaja, oli toimitukseen hankkinut edellisissä vihkiäisissä seppelöidyn Zacharias Topelius nimisen maisterin. Hän oli, kerrottiin, silloin jo kuolleen Uudenkaarlepyyn piirilääkärin poika, joka oli tunnettu Lönnrotin edeltäjäksi suomalaisten kansanrunojen kokoojana ja joka oli julkaissut useita vihkoja vanhempaa ja nuorempaa suomalaista kansanrunoutta. Toimittajaksi valittu nuori mies ei ollut vielä kirjailijana tunnettu, vaan pohjolaisen osakunnan piireissä kehuttiin Topeliusta hyvin lahjakkaaksi mieheksi, jolla oli erittäin näppärä kynä ja joka sujuvasti runoa kirjoitti. Luultiin, että hän toimittajana hyvinkin onnistuisi.
Hels. Tidningarein toimituksen ottikin v:sta 1842 haltuunsa Z. Topelius, joka silloin oli 24 vuotias ja joka siten alotti suuren kirjailijauransa. Kohta huomattiin, että tuolle lehdelle uusi päivä oli sarastanut. Hänen kynänsä oli niin kevyt, niin sulava ja niin sävelikäs; hänen tapansa kertoa niinhyvin pieniä kuin suuria asioita oli niin miellyttävä, niin hauska; hänellä osottautui olevan harvinaiset runoilijanlahjat, jotka ilmenivät niissä pienissä runoelmissa ja kertomuksissa, joita hän heti rupesi sirottelemaan lehtensä palstoille; ja niin lämpöinen, niin isänmaallinen henki huokui kaikista hänen kirjoituksistaan, — se oli jo heti enemmän kuin lupaavaa. Lehden lukijakunnan suurelle osalle tuntui tuo uusi toimittaja aluksi kenties liian nuorelta, haaveilevalta ja runolliselta, — hänen ensi vuotenaan tilaajamäärä yhä laskeusi samalla kuin Morgonbladetin nousi. Mutta kun Topelius seuraavana vuonna säännöllisillä kuukauskirjeillään, "kirjeitä luutnantti Leopoldille", joissa hän käsitteli kaupungin ja maan uutisia keveässä muodossa, loistavalla tavalla pani kronikkain kirjoittamisen alulle sanomalehdistössämme, ja kun hän sitten rupesi julkaisemaan suurempia kertomuksiaan, Välskärin kertomuksia ja muita, (joista myöhemmin vielä saan puhua), silloin hän tiesi, että hänellä oli lukijakuntaa.
* * * * *
Kansallisuusasian kieliä näppäiltiin 1840-luvun ensi vuosina silloin tällöin sanomalehdissä, mutta hyvin heikosti. Vaan voimakkaampia ääniä rupesi jo kuulumaan muilta tahoilta.
Erityistä huomiota herätti eräs lausunto suomenkielen asemasta, jonka kunnioitettava professori G. Renvall — Ulvilan rovasti ja suuren suomalaisen sanakirjan tekijä — julkaisi silloin ulosantamansa "Suomen kieliopin" esipuheessa. Hän kertoi, kuinka Suomenkielen kohtalo seitsemän vuosisataa oli ollut ja yhä vielä oli uhkaavain pilvien peitossa. Suomenkieli ei ole koskaan saanut, lausui hän, itsenäisesti kehittyä eikä sivistyskieleksi kohota, "se ei ole saanut olla sen kansan kansalliskielenä, joka itsensä suomalaisiksi kutsuu". Tätä luonnotonta tilaa, on jo "vuosisatoja kestänyt, kansan omaa kieltä on laiminlyöty, sitä on koetettu tukahduttaa ja se on painettu ainoastaan alemman rahvaan kieleksi sekä niiden käytettäväksi, joilla on talonpojan kanssa jotakin tekemistä. Ruotsinkieli on maassa ollut tuomioistuinten, virastojen ja opetuslaitosten kielenä sekä kaikkien sivistyneiden kansanluokkain jokapäiväisenä seurustelukielenä. Tämän johdosta ovat maan säätyläiset hyljänneet ja melkein halveksineet suomenkieltä ja moni ajattelematon herrasmies miltei häpee osaavansa suomea". Tämä seikka on eräissä seuduissa vaikuttanut talonpoikiinkin ja vietellyt heidät jäljittelemään ruotsinkieltä ja siten turmelemaan ja rumentamaan oman kielensä. — Jotta voisimme ehkäistä oman kansalliskielemme enempää rumentumista vaaditaan meiltä hyvää tahtoa, jatkoi Renvall, ja varsinkin sitä vaaditaan yhteiskunnan korkeimmilta. Mutta valitettavasti on terve ymmärrys tässä kysymyksessä jo niin hämmentynyt, "että moni muuten oikeinajatteleva ja maan vastaista etua vakavasti harrastava mies on ruvennut katsomaan ei ainoastaan mahdottomaksi auttaa suomenkieltä sen syvästä alennuksesta, vaan suorastaan vahingolliseksi ja kansakunnan kehitykselle esteeksi, jos kauan laiminlyöty suomalainen äidinkieli asetettaisiin luonnollisiin oikeuksiinsa ja korotettaisiin kansallissivistyksen esittäjäksi. Näytään uskovan, että se ei olisi mahdollista muilla ehdoilla, kuin että toiset kielet, joita maan sivistyneet asukkaat käyttävät, kokonaan syrjäytettäisiin, joka ei ainoastaan ole mahdotonta vaan joka olisikin kovin haitallista. Mutta suomenkieli ei tarvitse niin kallista uhria; se on aikojen kuluessa tottunut tyytymään kohtuullisiin etuihin. Se pyytää vain, etteivät myöhemmin tulleet vieraat ja suojelijat kokonaan ajaisi sitä pois isäinsä talosta". Aluksi ei tarvita muuta, kuin 1:ksi että suomenkieli saatetaan kaikkiin oppilaitoksiin, ei vielä opetuskieleksi, vaan kaikille oppilaille pakolliseksi opetusaineeksi, ja 2:ksi "että suomenkieltä kaikissa maan tuomioistuimissa ja virastoissa edes senverran vastaiseksi ruvettaisiin käyttämään, että suomenkielisten asianosaisten sallittaisiin sekä suullisesti että kirjallisesti käyttää suomenkieltä, jota viranomaisten siis pitäisi täydellisesti ja ilman tulkkia ymmärtää. Nämä kaksi etua riittäisivät suomenkielelle vastaiseksi, eikä nykyisiä laitoksia eikä käytännössä olevaa työjärjestystä tarvitseisi ensinkään muuttaa. Sadan vuoden perästä jälkeläisemme keskenään sopikoot ja päättäkööt, mitä enempää tämän asian suhteen olisi tehtävä." — Suomenkielen edistämiseksi vaati, hän vielä, että maan sivistyneiden asukkaiden pitäisi avustaa "koulujen perustamista rahvaan lapsille, joissa kouluissa opetusta ainoastaan suomeksi annettaisiin työväelle hyödyllisissä opetusaineissa". Silloinen kansanopetus rajoittui uskonnonopetukseen ja sisälukuun. "Mutta muuten on jokaiselle kansalaiselle tarpeellinen ymmärryksen kehittäminen ja käytännöllisessäkin elämässä tärkeä taitaminen, kuten kirjoitus, luvunlasku y.m., kokonaan laiminlyöty mikäli suomalaiseen rahvaaseen tulee. Sen lisäksi tulee vielä", niin kirjoitti Renvall lopuksi, "se epäkohta, että Suomen kansa sellaisten maahan tuotujen ja käytäntöön otettujen kielten kautta on, melkein kuin ylipääsemättömällä aidalla, erotettu kahteen eri toisilleen vastakohtaiseen ja usein vihamieliseen osastoon, nimittäin herrasmiehiin ja rahvaaseen; josta hajaannuksesta sitten se sisällinen kateus, epäluulo ja vastenmielisyys on kasvanut, joka usein yleisissä kokouksissa, kuten pitäjänkokouksissa, näyttäytyy ja hidastaa kaikkia hyödyllisiä yrityksiä, joita olisi edistettävä yksimielisyydellä ja sisällisellä hyväntahtoisuudella".
Tämä lausunto, jonka Hels. Morgonbladetkin julkaisi, herätti tarpeellista huomiota. Sitä ei vastustettu, mutta eräissä virkamiespiireissä se ehkä tuntui vähän rauhaa häiritsevältä.
Melkein yhtä suorapuheisesti kuin Renvall puhui Suomalaisen kirjallisuuden seuran puheenjohtaja, prof. Gabr. Rein, seuran vuosipäivänä 1842 pitämässään esitelmässä, joka heti senjälkeen julkaistiin aikakauskirjassa "Suomi". Tässä esitelmässään käsitteli hän historiallisesti "Suomen kansalliskirjallisuuden kehitystä ja sen vastaisen jatkamisen tarpeellisuutta" ja lopetti esitelmänsä näin: "Mitä tulee meidän, mitä tulee suomalaisten ja etupäässä sivistyneiden suomalaisten tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja kehittämiseksi? Tuleeko sivistyneen luopua sivistyksestään? tuleeko meidän hyljätä se kieli, joka näihin asti on meille sivistyksen lahjat tarjonnut? onko kaikki valistus näistäpuolin suomenkieliseksi puettava? — Ei tosin niin; sivistys on liiaksi kehittynyt, jotta sivistymätön suomenkielihetivoisi muuttua sille käytettäväksi välikappaleeksi: sillä tavoin palaisimme takaisin keskiajan barbaarisuuteen. Mitä on meidän siis tehtävä? Vastaus ei minusta näytä vaikealta: tie, jota meidän on kuljettava, on jo viitoitettu. Viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena on ennen tuntematon harrastus suomenkielen hyväksi herännyt. — — — jatkettakoon tällä näin aletulla uralla, työskennelköön jokainen, joka ei häpee suomalaisen nimeä — ja niiden lukumäärä onneksi harvenemistaan harvenee — kykynsä mukaan, puheessa, kirjoituksessa tai toiminnassa, tuon yhteisen päämäärän hyväksi, kansallissivistyksen kehittämiseksi ja edistämiseksi: pyhittäköön jokainen virkansa ja voimansa kansalleen, josta hän on lähtösin, elköönkä kukaan epäilkö, jos odotettuja tuloksia ei heti näkyisikään. Kansojen kasvattaminen edistyy hitaasti. Meidän silmämme eivät saane nähdä sen puun kasvavan, jonka olemme istuttaneet; mutta ehkä siitä lapsenlapsemme saavat iloita ja nauttia sen varjosta. Jos näet isänmaallisen, kotimaan juuresta lähteneen sivistyksen harrastus herää, säilyy ja kasvaa, jos koulut, samalla kuin opettavat nuorisolle eurooppalaista sivistystä, opettavat sitä myöskin lähestymään kansaa, kansan kielen ja kansan ajatustavan ja luonteen tarkemman tuntemisen kautta, ja jos näitä opetuksen tarjoomia tilaisuuksia tunnollisesti hyväksikäytetään, jos kaikkia näitä apuneuvoja siten vakavasti viljellään, niin koittanee vielä syntymättömälle polvelle se päivä, jolloin Suomen kieli omistaa sijansa maapallon sivistyneiden kielten joukossa, päivä, jolloin ei tarvitse aristella kohottaa kansan käyttämä kieli sivistyskieleksikin, jolloin sivistynyt, palaten halveksittuun kotitaloonsa, sovinnollisesti ojentaa kätensä niin kauan takapajulla olleelle, mutta peritylle kielelleen uskollisena pysyneelle veljelleen; päivä, jolloin se hajaannus, joka nyt kielieron kautta vallitsee Suomen kansassa, samoin kuin monet muut sitä rasittaneet, mutta uutteruudella ja ponnistuksilla voitetut kovat kohtalot, on jäävä pelkäksi muistoksi, muistoksi siitä valmistusajasta, joka vei todelliseen ja pysyvään kansalliseen sivistykseen".
Vilkkaan vastakaijun saivat nämä sanat kaikkien nuorten ja ajan riennoille alttiiden miesten mielistä. Ne edustivat lämpösesti ja rehellisesti sitä käsityskantaa, johon n.s. suomalaiset pyrinnöt silloin olivat ehtineet.
* * * * *
Saavun nyt siihen aikaan, jolloin pääsin ylioppilaselämään mukaan.
Jo paljoa aikusemmin oli opettajani, Frans veljeni, ja minun välillä sovittu siitä, että minun lopulla syyslukukautta 1842 piti suorittaa ylioppilastutkinto ja opinnot olivat jo hyvissä ajoin sitä varten järjestetyt.
Pieni, arvaamaton seikka yritti kumminkin tekemään tyhjäksi tämän suunnitelman. Lopulla vuotta 1841 ilmestyi näet muiden sen ajan venäjänkielen edistämistä tarkoittavain toimenpiteitten yhteydessä eräs asetus, joka teki venäjänkielen taidon välttämättömäksi ylioppilastutkinnossa kaikille muille kuin niille, jotka olivat lähteneet kymnasien oppi-osastoilta. Venäjänkieli oli siis välttämätön minunlaiselle privatistille, enkä ollut koskaan tätä kieltä nimeksikään lukenut, niin, en aakkosiakaan edes varmasti tuntenut. Mutta tyyneesti kohtelin tätä vaikeutta ja päätin uhrata osan lähestyvää kesää lukeakseni Akianderin kieliopin ja nuo 72 pakollista sivua Ehrströmin ja Ottelinin venäjänkielen oppikirjasta. Melkein opettajatta tuon kurssin parissa kuukaudessa luinkin, käänsin nuo tunnetuiksi tulleet harjoituskertomukset, ja tulos oli, että sitten tutkinnossa sain tutkijalta, Akianderilta, erittäin kiittävän arvosanan. Mutta siihen venäjänkielen opinnot minulta keskeytyivätkin täksi elämäksi.
Ylioppilastutkinnossa suoriusin muutenkin onnellisesti ja jouluk. 14 p. 1842 — se oli epäilemättä elämäni tärkeimpiä päiviä — julisti filosoofisen tiedekunnan silloinen dekanus, prof. J. M. af Tengström, minut kiitoksella hyväksytyksi arvokkaaksi akateemiseksi kansalaiseksi.
Muiden kanssa en paljo saanut jakaa ylioppilaaksi pääsemisen onneani enkä riemuani, kun kultalyyryn lakkiini sain. Ollen privatisti ei minulla ollut koulutovereita, lähempiä ystäviä ei minulla ollut monta ja niistäkin sattuivat toiset, kuten minua ijässä lähin veljeni, olemaan poissa. Vastaanotettuani onnittelut kodissani ja perheen keskuudessa, riemastutin mieleni vinttikamarissani polttamalla poroksi vanhan kiusanhenkeni, Euklideen "Elementat". Ja sen sijaan ostin Lénströmin silloin uuden Ruotsin kirjallisuudenhistorian, (joka oikeastaan oli pelkkä kirjallisuuden luettelo) ja rupesin siihen merkitsemään kaikkia niitä tuhansia kirjoja, joita isäni kirjastossa oli, — sen tunsin jo tarkoin. Semmoiset olivat minun ylioppilaskekkerit.
* * * * *
Nyt sopinee minun luoda muistosilmäys erinäisiin yliopiston henkilöihin ja oloihin ylioppilaaksi tuloni ajoilta.
Alan huipusta. Varakanslerina taikka oikeastaan v.t. varakanslerina oli jo kauan ollut silloinen kenraalikuvernöörinapulainen, kenraali Aleksander Amatus Thessleff. Ollen viipurilainen syntyjään, oli hänen elämänuransa nuoruudessa ollut Venäjän pääesikunnassa hyvin loistava. Kapteenina oli hän ottanut osaa v:n 1807 sotaretkeen Napoleonia vastaan ja myöskin Suomen sotaan, taistellen useissa tärkeissä otteluissa suomalaista sotajoukkoa vastaan. Oltuaan vielä vuosina 1812-14 sotaretkillä Napoleonia vastaan oli hänestä tullut Suomeen sijoitetun venäläisen jalkaväkiosaston päällikkö ja siinä toimessa ollen pääsi hän jo 1828 yliopiston v.t. varakansleriksi. Siitä virasta oli hän vapautettuna sillaikaa kuin hän komensi sotaväen osastoa Puolan sodassa, vaan se uskottiin hänelle uudelleen v. 1832. Seuraavana vuonna hänestä myöskin tuli kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulainen ja edusti hän siis korkeinta valtaa Suomen pääkaupungissa, jossa ruhtinas ei itse koskaan ollut muuta kuin käymäseltään. — Thessleff oli nyt vähän päälle 60 vuoden ikäinen mies, lyhyt ja pieni, tukka valkoinen, kasvonpiirteet puhtaat ja hienot. Hän ei kiivastunut koskaan muulloin, kuin luullessaan tavanneensa joitakin yhteiskuntaa mullistavia aatteita, jotakin itsenäisyyttä taikka tottelemattomuutta korkeinta valtaa vastaan: silloin saattoi hän raivostua, jopa tarttua miekankahvaansakin ja jo uhata lähettää vihansa esine "Siperiaan". Sellaiseen vihaan leimahti hän eri syistä useita tunnettuja henkilöitä kohtaan, kuten Nordströmia, Cygnaeusta. Snellmania, L. Stenbäckiä y.m. Mutta viha meni nopeasti ohi ja uhatusta tuli pian hänen "hyvä ystävänsä". — Kenraalikuvernöörinapulaisena oli hän erityisesti saanut toimekseen olla puheenjohtajana senaatissa ja sen istunnoissa hän innolla olikin läsnä. Niinikään hän, yliopiston hallintomiehenä, piti velvollisuutenaan olla usein läsnä konsistorion kokouksissa, väittäjäisissä ja luennoillakin. Luennoilla tapahtui joskus, että varakansleri vähäksi aikaa keskeytti professorin ja rupesi murtavalla ruotsinkielellään kertomaan kuulijoilleen joitakin lapsellisia muistoja tietovarastostaan. Niin oli hän kerran prof. Reinin historian luennolla kertonut, kuinka hän jollakin sotaretkellään oli joutunut Napoleonin läheisyyteen ja kuinka hänen vihansa tuota maailmanhävittäjää kohtaan, joka oli uskaltanut uhata hänen keisarinsakin valtakuntaa, silloin oli ollut kuohumispisteessä. — Kenraaliksi jo ehdittyään oli hän Hämeestä nainut erään ruununvoudintyttären, kauniin ja jalon naisen, joka halvasta syntyperästään huolimatta osasi mitä arvokkaimmalla tavalla olla emäntänä tanssiaisissa Nikolain päivänä ja muissa juhlissa, joita siihen aikaan säännöllisesti pidettiin kenraalikuvernöörin talossa. Näissä pidoissa näki koko suurta säästäväisyyttä harjoitettavan; muutenkin oli Thessleffin perin säästäväinen luonne antanut aihetta moniin hassunkurisiin juttuihin ja kertomuksiin, joista toiset kai olivat tosia, toiset tekaistuja; mutta tämän heikkouden ihmiset hänelle mielellään antoivat anteeksi hänen monien hyvien ja kunnioitettavain ominaisuuksiensa vuoksi. — Kenraali Thessleff pysyi korkeassa virassaan aina vuoteen 1847 asti, jolloin hän pyynnöstä sai eronsa ja asettui Juustilan tilalleen lähelle Viipuria. Vielä samana vuonna hän kuoli syntymäkaupungissaan Viipurissa.