Roos viipyi Helsingissä lähes kaksi kuukautta ja hänen jälkeensä saapui tänne syystalvella Hesslerin seurue, joka täällä näytteli jouluun saakka ja sitten, käytyään Viipurissa, kevätpuoleen 1854 myös pari kuukautta. Tämäkään seurue ei yleisöä tyydyttänyt; sen näytännöistä ei ole juuri mitään erityistä muistettavaa, paitsi erästä suurempaa kotimaista kappaletta "Ur en finnes lif" (Suomalaisen elämästä), kirj. W. Zilliacus, jota kappaletta kumminkaan sitäkään ei arvostelu voinut aivan paljo kehua. Kevään tultua hajaantui Hesslerin seurue. Silloin kääntyivät jo kaikkien katseet sotanäyttämöön eikä Helsinki senjälkeen pariin vuoteen juuri mitään teaatteria tarvinnut.
* * * * *
Ohimennen tahdon piirtää tähän muutamia muistoja Helsingin myöskin soitannollisesta elämästä 1850-luvun alkupuolelta. Pacius työskenteli samalla innolla ja tarmolla kuin ennenkin, valmisti ja täydenteli "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", josta jo ennen olen puhunut, antoi ainakin 1851 vielä hengellisen pitkänperjantain konsertin sekä silloin tällöin suuria konsertteja, ja piti simffoniiayhdistystä hengissä ja virkeänä. Tämä yhdistys peri alussa vuotta 1852 entisen soitannollisen seuran ja entisen lauluseuran perut ja rupesi puuhaamaan pysyväistä soittokuntaa ja sen yhteyteen musiikkiopistoa. Sellainen 12-miehinen soittokunta saatiinkin, saksalaisen Ganszaugen johdolla, heinäkuussa samana vuonna toimeen; toivottiin, että tuosta soittokunnasta kasvaisi, paitsi tuki seudun soittoharrastuksille, vielä taimitarha kotimaisten soittotaiteilijain kehittämistä varten. Tuohon pieneen musiikkiopistoon tulikin useita oppilaita, joista paljo hyvää saattoi toivoa, m.m. viulunsoittaja Joh. Lindberg, joka, vaikka vasta oli 14-vuotias, saattoi esiintyä 1853 soolosoittajana eräässä konsertissa. Mutta sodan ukkosenjyry vaimensi pian kaiken muun soiton; silloin huomattiin, kaikista ponnistuksista huolimatta, taloudelliselta kannalta mahdottomaksi ylläpitää soittokuntaa ja se hajaantui siis, antaen jäähyväiskonserttinsa huhtikuussa 1854. Oppilaskoulu pysyi vielä vuoden pystyssä, vaan syyskuussa 1855 saivat sen oppilaatkin antaa jäähyväiskonserttinsa. Sen jälkeen he hajaantuivat kaikkiin ilman suuntiin.
Niistä soitannollisista nautinnoista, joita teaatteri näinä vuosina saattoi tarjota Helsingin yleisölle, olen jo puhunut. Ulkomaiset konsertinantajat rupesivat harvenemaan sitä myöten kuin Ulrikaporin kylpy- ja terveysvesielämä rupesi menettämään entisen loistonsa. Konsertteja antoivat täällä kumminkin m.m. nuo nuoret veljekset pianonsoittaja Josef ja viulunsoittaja Henri Wieniovski (1851), laulajatar Amelie Schramm (1851), sellonsoittajat Chr. Kellerman ja Andr. Gehrman (1851 ja 1852), viulunsoittaja Kiesewetter (1851) ja Paganinin "ainoa oppilas" Apollinare de Kontski (1852); vielä pianonsoittajat Mortier de Fontaine ja Melanie Malescot (1852), huilunsoittaja Ant. Sauvlet (1852), 12-vuotias viulunsoittaja Maria Seratt (1852), sellonsoittajat J. Nagel ja Biernachi (1853), laulajatar Henr. Nissen-Salomon (1853), pianisti T. Leschetitsky (1853) j.n.e.
Jos ulkonaisten konsertinantajain lukumäärä väheni, niin lisääntyi sitävastoin vähitellen kotimaisten joukko. Rudolf Lagi oli 1851 Kuopiosta muuttanut Helsinkiin Nikolainkirkon ensimmäiseksi urkuriksi ja hän antoi senjälkeen milloin hengellisiä, milloin muita suurempia konsertteja, talvella 1853-54 kokonaisen sarjan, kuusi simffoniiakonserttia. Betty Boije lauloi täällä vielä 1852. Samoihin aikoihin antoi Aug. Tavaststjerna täällä konsertin ja samoin päälaulajatar "Kaarlo Kuninkaan metsästyksestä", neiti Hanna Falkman. Laulaja B. Broms alkoi julkisen laulajauransa 1852; hän oli uusi ja varsin suosittu ilmiö kotimaisessa sävelmaailmassa. Vähemmin huomiota herättivät laulajatar W. Toll ja Jacquette Mallen sekä nuori pianisti Fanny Mannsen antamillaan konserteilla. — Puolittain kotimaisten taiteilijain joukkoon olivat vielä luettavat laulajatar neiti Math. In de Betou, joka, enimmäkseen hyvällä menestyksellä, noihin aikoihin täällä vuosittain antoi konsertteja.
Vielä on mainittava, että talvisin 1853-54 Ganszaugen kappeli koetti pitämällä n.s. "Soirées à la Gungl" edellämainitussa Oetzen juhlasalissa saada helppotajuisia konsertteja suosituksi, vaikka huononlaisella menestyksellä.
* * * * *
Vielä eräänlaiset esteettiset huvit, joita talvella 1852-53 koetettiin Helsingissä, ansaitsevat muistamista. Ne olivat nuo seurahuoneen suuressa salissa toimeenpannut, puoleksi yksityiset, puoleksi julkiset "Taiteelliset iltamat". Näissä iltamissa olivat ei ainoastaan musiikki, mutta myöskin muut kaunotaiteet, näytelmätaide, maalaustaide, jopa tanssikin edustettuina. Niissä taiteenharrastajat näyttelivät useita Topeliuksen pikkukappaleita (m.m. "Titianin ensi lempi") ja myöskin Berndtsonin; niissä esitettiin kööri- ja soololauluja, m.m. useita Collanin uusia sävellyksiä; näyteltiin eläviä kuvaelmia sekä Ekmannin, Wright-veljesten, Wern. Holmbergin y.m. taiteilijain maalaamia tauluja, Soittokunta soitti ja lopuksi oli aina tanssia. Viiteen nämä iltamat kumminkin supistuivat; niiden toimeenpaneminen kysyi koko paljo voimia ja niiden puolittain yksityinen luonne vaikutti, että yleisö niistä ei oikein paljon pitänyt.
* * * * *
Niitä kirjallisia kysymyksiä, jotka sanomalehtimiesaikani ensi vuosina olivat vilkkaan keskustelun alaisina, oli ehdotus suomalaisen biograafisen nimikirjan toimittamisesta. Tuon ehdotuksen teki ensiksi Borgå Tidning, jonka toimittajana silloin oli kimnaasin lehtori A. Lindfors. Monella taholla ehdotusta vilkkaasti kannatettiin; eri suunnitelmia tehtiin sen toteuttamiseksi ja niistä väiteltiin sanomalehdissä. Eikä kauvan kestänyt, ennenkuin ehdotusta käytiin toteuttamaan. Kolme kuukautta sen jälkeen kuin tuuma ensiksi oli herätetty, ilmoitettiin jo (toukokuulla 1853) tilattavaksi teos "Finlands minnesvärda män" (Suomen muistettavia miehiä). Kolmetoista asiaaharrastavaa kirjailijaa ryhtyi yhteisesti teosta laatimaan, toiminimi J. C. Frenckell ja Poika otti sen kustantaakseen ja toimituksen päähuoli jäi tuon aina toimeliaan ja vilkkaan assessori F. J. Rabben huoleksi. Ensi vihko teosta luvattiin jouluksi valmiiksi ja se lupaus pidettiinkin. Viisi muuta vihkoa ilmestyivät seuraavina vuosina, viimeinen 1857. Mutta siihen se teos pysähtyikin. Ei oltu noudatettu mitään määrättyä sanakirja-järjestystä elämäkertoja julaistaessa, josta syystä toimittajain välinen yhteys särkyi. Ilmestyneet elämäkerrat olivat kaikki erittäin arvokkaat, mutta liian laajat; huomattiin siitä syystä pian, että teosta ei koskaan saataisi valmiiksi. Mutta se todistaa hyvää isänmaallista harrastusta ja teoksella on aina arvonsa erinäisten elämäkertojen kokoelmana.
Samana vuonna pohdittiin vilkkaasti myöskin paloviinakysymystä. Ruotsissa oli äsken prof. M. Huss kirjoituksillaan juoppouspaheesta ja sen seurauksista saanut aikaan yleisen rahankeräyksen sellaisten kansankirjasten painattamista ja levittämistä varten, jotka valaisivat juoppouden seurauksia. Kiinnitin huomion tähän rahankeräykseen ja terotin sitä seurattavaksi esimerkiksi ja valtioneuvos S. Baranovski, venäjänkielen professori yliopistossa, joka harrasti monia uusia aatteita ja pyrinnöltä ja erityisesti vihasi tupakkaa ja viinaa, ei kauan empinyt, ennenkuin omalla kustannuksellaan painatti ja levitti maassa avunkeräyslistoja samaa tarkoitusta varten. Kun tämä varojenkeräys ei päässyt mihinkään vauhtiin, mutta Hussin voimakas kirjoitus oli Morgonbladetista luettuna tehnyt syvän vaikutuksen, kutsui Baranovski myöhemmin yleisen kokouksen koolle asian johdosta. Nyt nähtiin, että harrastusta ei asiaan puuttunut; kokouksessa (elok. 27 p.) oli hyvin paljon väkeä ja siellä valittiin komitea, jonka tuli ottaa varojenkeräys ja muut enemmät toimenpiteet huostaansa. Komiteaan valittiin prof. Rein ja Akiander, rehtori Snellman ja minä, jonka toiset valitsivat varojenhoitajaksi ja toimimieheksi keräystä johtamaan. Tällä tavoin saatiin parempi tulos toimeen; noin 3,000 hopearuplaa keräytyi vuoden kuluessa. Kirjasia myöskin painatettiin ja levitettiin (ensimmäisen niistä oli Elias Lönnrot kirjoittanut) jo seuraavan vuoden alussa ja yhä useampia sitten vuosien kuluessa. Valittu komitea pysyi kauan toimessaan; vasta 1860 luovutti se tehtävänsä Snellmannin tuuman ja sääntöjen mukaan perustetulle seuralle "Kohtuuden ystäville", josta valitettavasti ei koskaan tullut seuraa muuta kuin paperilla ja jonka ainoana jäsenenä todellisuudessa rahastonhoitaja oli. Kirjasia julaistiin kumminkin sittemminkin silloin tällöin. Mutta noista v. 1853 kootuista varoista saatoin minä vielä kolmeakymmentä vuotta myöhemmin, kun tarmokkaampi raittiusharrastus oli syntynyt, luovuttaa silloin muodostuneelle suurelle raittiusseuralle lähes 5,000 markkaa.
* * * * *
Olen edellä ohimennen maininnut koleran. Kesällä 1853 raivosi kolera Helsingissä pahemmin kuin koskaan ennen taikka jälkeen. Tätä ruttotautia huomattiin jo kesäk. 7 p.; mutta yleistä rauhaa ei saanut häiritä, kolerasta ei saanut julkisuudessa mainita ennenkuin heinäkuun puolivälissä. Eikä terveyshoidolliset toimenpiteetkään suinkaan olleet niin suurenmoiset, että ne olisivat yleistä levollisuutta häirinneet. Kesä oli tavallista kuumempi, koko kesä- ja heinäkuun ajalla tuskin tippaakaan satoi vettä. Vasta elokuulla, jolloin sadekausi puhdisti ilman, rupesi kolera väistymään. Sitä jatkui kumminkin aina syyskuuhun saakka. Sairastuneita mainitaan kaikkiaan olleen 1,323; tautiin kuoli 605; mutta näissä luvuissa varmaankaan eivät sotilassairaalat olleet. Se oli koko kamalaa aikaa. Yksi kolerasairaala oli kymmenkunnan sylen päässä asunnostani, joten kulkutauti oli suorastaan silmieni edessä. "Kirkonkellot", — niin kuvattiin silloista tunnelmaa —, "soivat melkein lakkaamatta klo 10:stä aamulla myöhään iltaan. Lääkärit rientävät talosta taloon, papit kulkevat virkapuvuissa, potilaita kuljetetaan ajurirattailla ja ruumisarkkuja kannetaan kaduilla. Kuusenhavutiet käyvät toistensa kanssa ristiin, eri hautasaattueita yhtyy kadunkulmissa; tässä tulevat ruumisvaunut, tuossa toiset ja kolmannet, — lomassa tavalliset työkärryt, joissa ajaja istuu kahdenreisin päällekkäin pinotuilla ruumiinarkuilla. Tuosta viedään mies ja vaimo hautaan, tuossa taas isä lapsineen, tuossa sisar ja veli. Hautuumaalla, siellä on vilkasta elämää. Hautoja kaivetaan pitkät, pitkät jonot, toisen ruumiinsiunaajan sanat sekaantuvat toisen sanoihin; sinne kansa illoilla keräytyy kauhulla katsomaan, miten nuo hautarivit kasvavat."
Mutta tämäkin synkkä mieliala unhottui kumminkin verrattain pian.
* * * * *
Palaan takasin Morgonbladetiin. Sitä oli, kuten mainitsin, v:n 1854 alusta melkoisesti laajennettava. Sellaista laajennusta varten tarvitsin pysyvän aputoimittajan. Siksi sainkin Edvard Berghin, joka silloin oli pohjolainen maisteri ja luki lakitiedettä, ollen muutamia vuosia minua nuorempi. Vähää aikasemmin olin häneen tutustunut, mutta vaikka hän sanomalehtikirjailijana ei ollut esiintynyt, niin hänen taipumuksensa sille alalle pian huomattiin. Hän heti mielihyvällä suostui ehdotukseeni ruveta aputoimittajakseni ja muitta mutkitta päätimme jakaa työt Morgonbladetin toimituksessa.
Lehden tuli kustantajan toivomuksen mukaan esiintyä uudessa asussaan jo vanhan vuoden viimeisenä kuukautena. Sittenkuin kaikki tarpeelliset valmistukset kirjapainossa olivat suoritetut, määrättiin torstai jouluk. 8 p. Morgonbladetin uudestasyntymispäiväksi.
Ja kaikkien niiden vaikeuksien ja sovittelujen jälkeen, joita aina kirjapainossa on tarjona, kun uusi lehti on saatava alulle, rupesi uusi Morgonbladet määräpäivänään todellakin ilmestymään. Se oli kerrassaan yllätys koko sanomalehtiyleisölle. Eihän entistä Morgonbladetia enää tunnettu ensinkään. Kaikki oli uutta ja muuttunutta; koko, kirjasimet, järjestys, sisältö; ja niin suurta sanomalehteä ei koskaan ennen ollut Suomessa ilmestynyt. Eipä edes vanha riitatoveri ja kilpailija Hels. Tidningar voinut olla kiittämättä Morgonbladetin uutta sekä ulkomuotoa että sisältöä, mutta se ei myöskään, viisaasti kyllä, voinut olla heti valmistuksiin ryhtymättä, voidakseen kohta uudelta vuodelta ilmestyä ihan yhtä suurena kuin Morgonbladet.
Siitä alkoi vuonna 1854 reipas ja pirteä aika. Tasan jaoimme, Bergh ja minä, toimituskuorman, teimme työtä ilosella mielellä, ponnistaen senssuuria ja kaikkea muuta vastaan. Ja me huomasimme yleisömme kiitolliseksi, —- tilaajamäärä nousi 250:stä nyt 700:aan, joista noin 250 Helsingissä[27] ja ystävällisiä meille oltiin miltei joka taholla. Nuortea taistelunhalu meissä paloi ja aseemme käänsimme mieluimmin lähimpää paikalliskilpailijaamme, Hels. Tidningareja ja Topeliusta vastaan. Hyvällä omallatunnolla saatoimme sellaista vihollista vastaan sotia, se ei ainakaan turvaton ollut. Jos me ammuimme terävillä nuolilla niin ei sieltä suinkaan tylsillä vastattu, ja kuumaverisiä oltiin usein molemmin puolin. Näiden taistelujen eri syistä saan myöhemmin puhua. Useimmiten olivat kumminkin syyt verrattain viattomat ja vähäpätöiset ja nämä väittelyt olivat pääasiassa omiaan pitämään mieliä pirteinä sekä toimituksissa että yleisössä.
Tuo ystävällisyys meitä nuoria toimittajia kohtaan osottautui siinäkin, että lehti sai kirjallista apua monelta eri taholta. Fredr. Cygnaeus lähetti meille usein sekä runoja että suorasanaisia kirjoituksia. F. Berndtson lähetti meille runoja, joita hän ei voinut omaan viralliseen lehteensä panna. Runomittaisia käännöksiä meille lähetti C. G. Borg (hän ensiksi ruotsinsi Kalevalan Kullervo- ja Lemminkäisrunot) Kantelettaresta, R. Lagi saksan- ja norjankielestä, C. G. Estlander, joka silloin oli nuori maisteri, espanjankielestä sekä samanikäiset H. v. Becker ja C. Mannerheim kokonaisia käännöskokoelmia Rob. Burnsin skotlantilaisista lauluista ja balladeista. Lagi ja väliin K. Collan avustivat meitä yhä edelleen musiikki-arvostelussa; veljekset R. ja L. Lagus, G. Ehrström, G. Frosterus y.m. lähettivät meille tilapäisiä arvosteluita ja väittelykirjoituksia tieteellisistä ja kirjallisista aineista ja ystävät maaseudulta laittoivat meille usein sangen arvokkaita kirjeitä.
Asunnossani Kauppatorin ja silloisen Kalasataman kulmassa — sanomalehtitoimistoista ei, vaatimattomasti kyllä, silloin vielä puhuttu, — oli elämä virkeätä ja valpasta ja usein kyllä hilpeätä. Sinne tuli alinomaa vanhempia ja nuorempia ystäviä keskustelemaan päivän suurista ja pienistä tapauksista ja kysymyksistä. Ja siihen aikaan oli asioita, jotka saattoivat pitää niin nuorempia kuin vanhempia mieliä vireillä. Elettiinhän silloin suuren itämaisen sodan ajoissa.
* * * * *
Keväästä asti 1853 oli sota uhannut. Jo maaliskuun alussa tänä vuonna oli sotanäytelmän alkusoitto soitettu. Silloin näet oli ruhtinas Mentschikoff, Suomenmaan kenraalikuvernööri, lähetetty ylimääräisenä lähettiläänä Konstantinopoliin vaatimaan Venäjän keisarille Turkin kreikkalais-kristittyjen suojelijan oikeutta ja hän oli tuossa muistettavassa matkapuvussaan, päällystakissa, esiintynyt sulttaanin edessä. Ja kun ruhtinas sitten toukokuussa samana vuonna tyhjin toimin, mutta uhkaavan ultimaattuminsa jätettyään, oli saanut palata ja Ranskan ja Englannin laivastot olivat asettuneet ankkuriin Dardanellien salmeen, saattoi jo aavistaa, mitä tuleva oli. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin ruhtinas Gortschakoff armeijan kanssa kävi Pruthvirran yli ja Turkin myöntymisen pantiksi otti Tonavan ruhtinaskunnat, Moldaun ja Valakian, haltuunsa. Tosin vielä muutamia kuukausia neuvoteltiin ja koetettiin sovitella. Mutta lokakuussa saapui Turkin sodanjulistus Venäjää vastaan; ja marraskuussa oli Omer Pasha jo kahakassa venäläisten kanssa Tonavan pohjoispuolella. Saman kuukauden lopulla tekivät Ranska ja Englanti liittosopimuksen Turkin kanssa ja niiden laivastot purjehtivat Bosporoon; samoina päivinä hyökkäsi amiraali Nachimoff turkkilaisen laivaston kimppuun Sinopen luona ja hävitti sen. Silloin oli kaikki valmista.
Helmikuussa 1854 oli jo selvää, että sodan kovat kommelukset tulisivat Suomeenkin ulottumaan. Saman kuun 9:ntenä (21:nä) päivänä julkasi keisari Nikolai ylpeän sodanjulistuksensa, joka päättyi huudahdukseen: "Herra, vapahtaja, ketä meidän pitää peljätä? Jumala meitä auttakoon ja hänen vihollisensa voitetaan". Venäjän lähettiläät kutsuttiin pois Lontoosta ja Pariisista; samoin Englannin ja Ranskan edustajat Pietarista. Sotavarustuksiin ryhdyttiin täydellä todella Suomenlahdenkin rannoilla. Viaporiin kuljetettiin jäätä myöten alinomaa kuormastoja, tykkejä, luotia, ruutia, muonia ja muita sotatarpeita. Helsingin laivavarvissa samoin rakennettiin kiireellä uusia tykkivenheitä. Toimenpiteisiin ryhdyttiin saapuvain venäläisten joukkojen majoittamiseksi. Suuramiraali, suuriruhtinas Konstantin saapui Helsinkiin helmik. 27 p. ja viipyi täällä lähes viikon ajan tarkastaen Viaporin linnaa ja täällä olevia sotalaivoja ja meriväkeen kuuluvia muita laitoksia. V.t. kenraalikuvernööri Rokassovsky sai, arm. julistuksen mukaan maalisk. 1 p:ltä, erikoisen vallan ja oikeudet, "jotta hänen käsissään olisi kaikki valta, jota tarvitaan niiden toimenpiteiden pikaista toimeenpanemista varten, joita Suomen turvallisuus edellyttää". Suomen kaartinpataljoona sai käskyn lähteä Pietariin. Toisen Suomen meriväkiosaston järjestämistä, josta määräys oli jo edellisen vuoden lopussa ilmestynyt, kiirehdittiin. Kenttäjääkärit — sen ajan viralliset sähkösanomat — lensivät, minkä kyytihevoset suinkin kestivät, edestakasin Helsingin ja Pietarin väliä. Ja kun maaliskuun puoliväliin ehdittiin, saapui viestejä, että keisari Nikolai itse, poikainsa seuraamana, tulisi käymään Suomen pääkaupungissa.
Tuo mahtava itsevaltias, jonka pienimmät viittaukset järkähtämättöminä käskyinä kajahtivat Nevajoelta Behringin salmeen saakka, hän, joka oli tottunut siihen, että kaikki muut vallat hänen edessään kumartuivat, hän oli nyt, sittenkuin kaikki liittolaiset hänet olivat pettäneet, saanut nähdä puolen Eurooppaa nousevan aseissa itseään vastaan. Tällä vaaran hetkellä huomasi hän, keisari Nikolai, jonkinarvoiseksi, että hänellä selkänsä takana oli tyyni maakunta ja uskollinen kansa, — maa ja kansa, joka tyynenä eli horjumattomassa uskossaan, että hallitsija ei voi koskaan rikkoa sanaansa ja vannomaansa oikeutta. Ja hän tahtoi senvuoksi, ennenkuin maailmanhistorian suuri hetki ehti, saapua Suomeen vielä kerran, niin sanoakseni, puristamaan Suomen kansansa kättä.
Enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen taikka jälkeen kesäkuun 1833 ei keisari Nikolai ollut maassamme käynyt. Sanoma hänen tulostaan levisi nyt siis kuin sähköisku läpi koko kansan. Hänen vastaanottamista varten ryhdyttiin kaikkiin niihin valmistuksiin, jotka tuossa lyhyessä ajassa olivat mahdolliset. Mitään tanssiaisia taikka muuta ilojuhlaa ei voinut ajan vakavuuteen katsoen tulla kysymykseen. Mutta tänne kokoontui kiireellä suuri joukko maan viisaimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä, kuten maan kaikki piispat, useampia kuvernöörejä, aatelisia tilanomistajia, Turun kaupungin porvariston edustajia j.n.e. Sotaväki valmisti paraadeja, yli-oppilaslaulajat harjoittelivat Venäjän kansallislaulua uusilla suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme"-laulun, ja suuret ilotulitukset pantiin toimeen.
Yöllä vasten maalisk. 13 p:ää oli keisari kolmen poikansa, perintöruhtinaan Aleksanderin sekä suuriruhtinasten Mikaelin ja Nikolain, kanssa lähtenyt Pietarista ja jo maalisk. 14 p:nä klo 4 aamulla, saapuivat he Helsinkiin. (Suuriruhtinas Konstantin, joka vähää aikusemmin oli täällä käynyt, saapui vasta saman päivän iltana.) Osa seurueesta sekä lähettejä toinen toisensa perästä oli jo ennakolta saapunut ilmoittaen milloin hallitsija poikineen saapuisi. Kaksinkertainen rivi palavia tulisoihtuja valasi koko tien Pitkältäsillalta Unioninkatua myöten aina keisarin palatsiin. Kaupunki oli paksussa sumussa, mutta läpi yön liikkui kaduilla joukottain uskollisesti odottavia alamaisia. Näissä joukoissa täytyi tietysti sanomalehden toimittajan, kuten minun, liikkua, vaikkakin oli kielletty korkeiden henkilöjen saapumisesta taikka lähdöstä kertoa mitään uutista, ennenkuin siitä oli kerrottu virallisissa lehdissä.
Vihdoin, kun kello oli lyönyt 4, kuului kirjastonmäeltä Esplanaadikadulle kavion kopsetta. Paria silmänräpäystä myöhemmin syöksi ohitsemme huimaa vauhtia osasto kasakoita. Heti niiden jälestä saapui samassa vauhdissa avonainen reki, jonka eteen kaksi huohottavaa hevosta oli valjastettu. Jo kuului hurraahuutoja. Mutta kun reki kääntyi Unioninkadun kulmasta vasemmalle nähtiin apteekkikulmassa olevan lyhdyn valossa, että siinä ei ollut hallitsijaa eikä suuriruhtinastakaan, vaan Helsingin pitäjän virkapuvussa oleva nimismies, joka nähtävästi syvimmässä sielun tuskassa, koetti siinä viime hetkessä vaihtaa karvalakkinsa kolmikulmaiseen virkahattuun, joka hänellä perillä piti olla päässään tervehtiäkseen hallitsijaa. Hurraahuuto vaihtui rämähtäväksi nauruksi. Mutta pian naurukin talttui, sillä nyt sieltä tuli kokonainen jono leveitä venäläisiä kuomurekiä, joita kutakin oli vetämässä en tiedä paljoko hevosia. Samassa oli koko jono keisarillisen linnan edustalla, jonne myöskin koko odottava ihmisjoukko tulvi: mutta se ei saanut nähdä muuta, kuin tyhjien matkarekien viemistä linnan vaunuliiteriin. Hurraamiseen siinä tuskin oli aikaakaan. Kylmän yön ulkona valvottuaan saattoivat ihmisjoukot nyt mennä kukin kotiinsa nukkumaan muutamaksi hetkeksi, toivossa että he päivemmällä saisivat palkkion valvomisistaan ja odottamisistaan.
Sumu peitti kaupungin vielä koko päivän, mutta sen asukkaat olivat siltä jalkeilla ja ulkona kuka vain kynnelle kykeni. Aikusesta aamusta seisoi tuhansia tungoksessa linnan edustalla luoden ahnaita katseita sen ikkunoihin. Kunniavahti Suomen kaartinpataljoonaa oli sijoitettu linnan edustalle. Päivällisen aikaan laski keisari puheilleen senaatin, sotapäällystön, piispat ja muut korkeammat viranomaiset, Helsingin maistraatin ja kaupunginvanhimmat, Turun porvariston lähetystön j.n.e. Ja sen jälkeen, se tiettiin jo ennakolta, piti keisarin tulla alas tervehtimään ja kiittämään kunniavahtia.
Ainoastaan vähänen osa odottavasta kansanjoukosta saattoi muistaa keisari Nikolaita hänen aikusemmilta käynneiltään Helsingissä. Mutta ei ollut ketään, joka ei olisi jo ennakolta kuvista tuntenut tuon miehevän kauniin hallitsijavartalon. Olihan hänestä nähty öljyvärimaalauksia, väritettyjä ja värittämättömiä vaskipiirroksia ja kivipainoksia, milloin kuvattuna hevosen selkään, milloin seisovaksi: viimeksi oli myöty hänestä pieniä väritettyjä kipsikuvia, esittäen häntä seisomassa pitkään sotilassinelliin puettuna, kypärilakki päässä, — aina hänet oli nähty yhtä uljaana, ylpeänä, voimakkaana, vaikuttavana. Ja nyt tämä hallitsijakuva saataisiin nähdä ilmielävänä.
Tuntui melkein kuin vavistus koko ihmisjoukossa, kun keisari, vanhimman poikansa, perintöruhtinaan, seuraamana saapui ulos palatsista. Korkealle kajahtivat hurraahuudot sumuiseen avaruuteen. Mutta se keisari, jonka nyt nähtiin astuvan kunniavahtia tervehtimään, hän ei ollut enää sama, joka kuvissa oli nähty. Kasvot olivat tuhan harmajat, katse oli väsynyt ja synkkä, tuo pitkä, kookas vartalo ei ollut enää ihan suora: hän oli kuin Atlas, jonka hartiat tuntuivat horjuvan sen maapallon alla, jota ne ennen olivat jaksaneet kantaa.
Kaupungille lähtiessään kävi keisari ensiksi sen sydämmessä, yliopistossa. Sen juhlasalissa olivat opettajat ja ylioppilaat koolla. Suopein sanoin ilmaisi keisari, jolla oli poikansa mukanaan ja seuruessaan v.t. kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri y.m., hyväntahtoisuutensa yliopistoa kohtaan, sanoi erittäinkin olevansa tyytyväinen ylioppilaiden käyttäytymiseen niiden kolmen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet perintöruhtinaan käynnistä ja lausui olevansa vakuutettu, että he, jos tarve tuli, kaikin voiminsa avustaisivat isänmaan puolustamista.[28] Hurraahuutojen kaikuessa läksi keisari seurueineen salista. Senjälkeen kävi hän kirjastossa, Nikolainkirkossa, sairaaloissa, tähtitieteellisessä observatoriossa, — kaikkeen oli hän tyytyväinen ja kaikkialla kaduilla tervehti töllistelevä kansanjoukko keisaria eläköönhuudoilla. Klo 4 tarjottiin linnassa suuret päivälliset, joiden loputtua ylioppilaat linnan pihalla lauloivat Venäjän kansallislaulun suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme". Ensi laulun päätyttyä astui keisari itse ulos parvekkeelle ja kiitti ylioppilaita. "Maamme" laulusta lähetti perintöruhtinas erityiset kiitokset.[29]
Seuraavana päivänä, maalisk. 15 p:nä, aikusin aamupäivällä, piti keisari senaatintorilla paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona ja täkäläinen tykkiväki esiintyivät. Edellisten päiväin sumu oli nyt hälvennyt ja aurinko paistoi kirkkaasti. Moneen tuhanteen nousi se väkijoukko, joka, ahtautuneena kaduille ja portaille, ikkunoihin ja katoille, riemastuksella katseli keisarillista paraatia. Käytyään sitten Viaporissa ja syötyään päivällistä linnassa lähti hallitsija kolmen poikansa seuraamana klo 5 i.p. paluumatkalle Pietariin. Suuriruhtinas Konstantin viipyi täällä seuraavaan aamuun. Vilkkaat hurraahuudot seurasivat korkeita matkustajia tulliin saakka. Yliopiston portailla lauloivat ylioppilaat vielä kerran Venäjän kansallislaulun.
Siihen päättyi tuo suuri keisarinkäynti Helsingissä, Yhtä ja toista oli kerrottavana siitä innostuksesta, jonka näiden korkeiden henkilöjen näkeminen herätti väestössä. Niin kerrottiin esim. että eräs elähtänyt nainen, kun hän ei muulla tavoin voinut ilmaista palavia alamaisen tunteitaan, oli uskaltanut, kun keisari nousi ylös jonkun julkisen rakennuksen rappusia myöten, useampia kertoja taputtaa häntä selkään.
Keisari Nikolai saattoi olla täysin tyytyväinen käyntiinsä Suomessa. Yleisesti ja vilpittömästi hänelle kunnioitusta osotettiin; kaikki valitukset, joihin kyllä usein oli syytä ollut, olivat vaijenneet. Ylevästi ja jalosti lausuikin keisari tyytyväisyytensä kirjeessä v.t. kenraalikuvernöörille, mainiten, ettei hän ollut koskaan epäillyt, että hänen huolenpitoaan Suomesta kannatti "sellaisen kansan kehittynyt siveydentunne, joka sisällisestä vakuutuksesta tuntee velvollisuutensa ja täyttää sen".
* * * * *
Keisaripäiväin merkillisimpiä muistoja on, että Z. Topelius niiden aikana nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Topelius oli puolitoista vuotta sitten hakenut ja saanut historian lehtorinviran Vaasan kimnaasissa, mutta oli viivytellyt sinne lähtiessään. Tämä nyt tapahtunut nimitys pelasti Topeliuksen Helsingin yliopistolle.
Vähää aikasemmin oli Lönnrot saatu kiinnitetyksi yliopistoon ja Fredr. Cygnaeus pysytetyksi siellä; hän pääsi uuteen, vasta perustettuun estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professorin virkaan. Tuona sotavuonna 1854 siis Suomen yliopistossa kolme sellaista miestä kuin Lönnrot, Cygnaeus ja Topelius muutamain kuukausien kuluessa piti luentonsa professorinvirkaan astumista varten.
* * * * *
Ranskan ja Englannin muodolliset sodan julistukset Venäjää vastaan ilmestyivät tosin vasta maalisk. 28 p., mutta jo sitä ennen Suomen puolustamiskuntoon asettamista ajettiin täydellä innolla. Kaikkien Suomen joukkojen ja linnoitusten ylipäälliköksi tuli v.t. kenraalikuvernööri Rokassowsky. Hänen apulaisekseen määrättiin kenraaliluutnantti Nordenstam, joka sen ohessa sai jäädä varakansleriksi, mutta vapautettiin Uudenmaanläänin kuvernöörin virasta, joka virka vastaseksi uskottiin äsken Mikkelin läänin kuvernööriksi nimitetylle Fab. Langenskiöldille. Kenraaliluutnantti A. E. Ramsay valittiin niiden joukko-osien päälliköksi, jotka sijoitettiin Vaasan kaupunkiin ja sen seuduille. Kuvernöörin apulaiseksi Ahvenanmaalle sekä sinne komennetun suomalaisen sotaväenosaston (kaksi komppaniaa Turkuun v. 1845 perustetusta krenatööri-tarkka-ampujapataljoonasta) päälliköksi määrättiin Suomen kaartin everstiluutnantti K. Furuhjelm. Suomen kaartin pataljoonaa ei käytetty oman maan puolustamiseen. Se oli, kuten jo mainittu, aikusin saanut käskyn lähteä Pietariin. Maalisk. 18 p:nä se läksi; tuo tapaus synnytti luonnollisesti suurta osanottoa. Edellisenä päivänä olivat kaupunkilaiset — isäntiä oli pari, kolme sataa — kutsuneet pataljoonan upseerit jäähyväisaamiaisille Seurahuoneelle. Se oli erittäin pirteä ja sydämmellinen juhla. Maljan pataljoonalle esitti prof. Ilmoni ja siihen vastasi voimakkaasti ja arvokkaasti kenraali Ramsay. Laulettiin Topeliuksen sanoilla:
Nyt malja miesten kaatuvien!Ja malja kotiin palaavainJos monta jääkin, — voiton huomenTok' joukollemme valkiaa.Ei unhottaa voiKaarti SuomenEi maatansa, ei kunniaa!
Rajattomia eläköön-huutoja huudettiin ja marssittiin salin ympäri Porilaisten marssin tahdissa; "Maamme"-laulu laulettiin lämpösin sydämmin ja riemuittiin iltamyöhään asti. — Muutamia päiviä aikasemmin oli jo pataljoonan miehistölle pidetty jäähyväispäivälliset kaartin maneesissa, jolloin prof. Ilmoni niinikään oli juhlapuhujana.[30]
Kun vähää myöhemmin myöskin molemmat meriväkiosastot — uusi, toinen osasto ei ollut vielä silloin ihan valmiskaan — tekivät lähtöä laivoihinsa, linjalaivaan "Andrej" ja Helsingin veistämöllä rakennettuun höyryfregattiin "Olof", pantiin taas heidän kunniakseen toimeen huhtik. 28 p. suuret kestit, miehistölle Katajanokan kasarmin pihalla ja upseerikunnalle meriväen maneesissa. Miehistölle puhui taas tässäkin tilaisuudessa Ilmoni;[31] ja upseereille Fredr. Cygnaeus, suurenmoisesti ja laajoilta aloilta niinkuin ainakin; Topelius oli kirjoittanut juhlarunon, jonka Lagi oli säveltänyt.[32]
Puhujat ja runoilijat eivät niin paljo ajatelleet, mitä todellakin oli tulossa, kun sota läheni, ja muut juhlijat eivät sitä näissä jäähyväiskesteissä myöskään tehneet. Tahdottiin vain sanoa sydämmelliset jäähyväiset niille suomalaisille veljille, jotka sotureina läksivät kunnialla täyttämään velvollisuutensa.
* * * * *
Suomalaiset joukot marssivat pois Helsingistä. Niiden sijaan saapui tänne venäläisiä joukkoja. Etupäässä oli I:nen krenatyöriosasto kenraaliluutnantti Gyldenstubben johdolla määrätty Suomea puolustamaan. Hänen neljä kaunista rykmenttiä — Preussin kuninkaan, arkkiherttua Frans Kaarlon, Alankomaiden prinssi Fredrikin krenatyörit sekä ruhtinas Barclay de Tollyn karabinierit — marssivat toinen toisensa perästä Helsinkiin huhtikuun puolivälissä. Pidettiin jokaisen kaupungin, jonka läpi he kulkivat, velvollisuutena tervehtiä kesteillä näitä maan puolustajia. Helsingissä tämä kestitys tapahtui niin, että rykmentti heti saavuttuaan asetettiin kauppatorille taikka jonkun kasarmin pihalle, ja siellä taivasalla sitten, senjälkeen kuin korkein sotilashenkilö sitä oli tervehtänyt, tarjottiin paloviinaa, voileipiä, piirakoita ja minkä mitäkin. Kaupungin asukkaitten oli hauska näitä kestejä katsella, mutta kaupungin rahastolle ne pian kävivät raskaiksi, josta syystä myöhemmin sotavuonna saapuneet joukot saivatkin jäädä ilman. Vähän noiden neljän rykmentin jälkeen saapui tuo korea Grodnon kaartin husaarirykmentti ja sen hienot ja ylellisesti elävät upseerit. Kasakkarykmenttejä, tykkiväenpatteriioja, sappöripataljooneja ja kaikenlaisia sotaväenosastoja tuli sitten toinen toisensa perästä.
Onneksi eivät nämä kaikki saapuneet joukot jääneet Helsinkiin. Pienemmissä tai suuremmassa parvissa marssivat ne edelleen ja niitä sijoitettiin rannikkoseutuihin, majoitettiin kaupunkeihin ja maalle. Runsaamman osan kumminkin sai Helsinki pitää. Kasarmit eivät hetikään riittäneet: jokaiseen taloon oli majoitettavaksi otettava 10-30 sotilasta, väliin useampia, taikka upseereita hevosineen ja palvelusväkineen. Kesän tultua asetettiin sotilasleirejä eri paikkoihin: Kampille, Lapinlahteen, Kaartin puutarhaan ja Siltasaarelle.
Koko kaupunki rupesi vähitellen olemaan sotaleirin näköinen. Kuormia, joissa kuljetettiin muonaa, ampumavaroja, tykkejä ja muita sotatarpeita liikkui lakkaamatta kaduilla, Vuorenkorkuisia heinäsuovia pinottiin Kampin nummelle ja muualle. Sadottain pohjolaisia kirvesmiehiä työskenteli laivavarvissa rakentaen noita surullisen kuuluisia tykkivenheitä, jotka Suomen valtio kustansi ja joihin amiraali v. Schantz oli antanut piirustukset. Pattereita rakennettiin Punavuorille, Lapinlahden puistoon sekä saariin Viaporin itä- ja länsipuolelle. Kasakoita ja husaareja lensi edestakasin. Ravintoloissa kuului yhtämittaa miekkojen kalsketta ja kannusten kilinää, pöytäin ääressä paukkuivat samppanjakorkit aikusin ja myöhän, tiskeillä helisi kirkkaita hopearuplia ennen kuulumattomin määrin — se, joka Helsingissä ei ainakaan pitänyt sotaa minään suurena rangaistuksena, oli seudun silloinen kuuluisin ravintoloitsija, ukko Kleineh.
* * * * *
Sodan tuottamaa vilkkautta ei Helsingissä voinut huomata ainoastaan sotaväen liikkeistä, majoituksista, varustustöistä ja muista sotalaitostoimenpiteistä. Myöskin siviilivirkamiehet tekivät velvollisuutensa suojellakseen kaupunkia ja yhteiskuntaa sodan vaaroilta, Varsinkin pidettiin tarpeellisena ryhtyä kaikenlaisiin varokeinoihin uhkaavain tulipalojen ehkäisemiseksi. Vakinaista palokuntaa, johon tahdottiin saada pääasiallisesti merimiehiä, ryhdyttiin perustamaan ja samoin vapaaehtoista pelastuskuntaa; tämän jälkimmäisen vapaaehtoisen luonteen katsoivat viranomaiset kumminkin niin huonosti soveltuvan ajan hallinnollisiin periaatteisiin, että koko tuumasta kohta oli luovuttava. Tärkein toimenpide tulipalojen välttämiseksi oli kumminkin se määräys, että kaikkien talojen katoille, jotka eivät olleet rautalevyillä päällystetyt (sellaiset katot olivat vielä Helsingissä hyvin harvinaiset) oli huhtikuun kuluessa asetettava ammeita, jotka aina olisivat vettä täynnä, ja että, tulipalon syttyessä, kohta vesisankoilla varustettujen henkilöjen pitäisi nousta katoille ja siellä viipyä niin kauan kuin tulenkipunoista oli vaaraa. Tämä määräys toteutettiinkin, vesisaaveja oli pitkin koko sota-aikaa katoilla, mutta vesisankoilla varustettujen henkilöjen ei onneksi monasti tarvittu nähdä katoille nousevan.
Huolta myös pidettiin valtion ja yleisten laitosten kalliimpain omaisuuksien pelastamisesta sodan vaaroista. Suomen pankin metallivarastot vietiin hyvissä ajoissa Hämeenlinnaan ja sittemmin muistaakseni Mikkeliin. Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kätkettiin tulenvarmoihin kellareihin. Yliopiston kirjasto ja muut kokoelmat sullottiin laatikoihin ja vietiin eri erissä toisiin kaupunkeihin ja maatiloille, sinne ja tänne; lukukausi yliopistossa oli siitä syystä lakkautettava kuukautta aikasemmin kuin tavallisesti. Kaikki kääntyi, niin sanoakseni, ylösalasin.
Ja yksityiset tietysti seurasivat tuota virastojen esimerkkiä. Suuren osan kaupungin asukkaista valtasi kamala peljästys. Jo rekikelin aikana nähtiin pitkien kuormastojonojen kuljettavan huonekaluja ja muita talouskapineita kaikenmoisiin seutuihin, joita niiden omistajat ja omistajattaret pitivät varmoina. Rahtimaksut olivat näinä sota-aikoina samoin kuin hinnat ylimalkaan hyvin kalliit, kenties monasti kalliimmat kuin itse kuljetettavain tavarain arvo, — siitä, mitä kiireessä särettiin ja muuten turmeltiin elköön puhuttakokaan. Sai siinä sekä nauraa että itkeä. Ja niin sitä jatkui pitkät ajat. Vasta kun jää oli sulanut ja meri auvennut ja kun ei kukaan vihollinen tullut kaupunkia ahdistelemaan, rupesi tuo peljästys jonkunverran lientymään.
* * * * *
Helsingin kaupungin kehitykseen vaikutti tuo sotatila luonnollisesti useammassa suhteessa hyvinkin häiritsevästi. Kaupungin väkiluku oli 1850 (vaikka henkiluettelot ja kirkonkirjat eivät hetikään pitäneet yhtä), laskettu nousevan noin 19,500 henkeen, sotaväkeä lukuunottamatta. Lisäys oli 1840-luvulla ollut hyvin heikko, vaan vuosina 1851 ja 1852 oli se suurempi (noin 250 henkeä vuodessa); vaan sitten tuli 1853 kolera, joka vähensi luterilaisen seurakunnan väkiluvun 161:llä hengellä. Ja senjälkeen seurasivat sotavuodet. Näinäkin vuosina oli kuolevaisuus hyvin suuri ja poismuuttojen yhteydessä se vaikutti, että luterilainen seurakunta 1854 pieneni 300 henkeä ja 1855 lähes 450 henkeä. Siten oli kaupunki, jolla oli sangen suuri sotilaskuorma kannettavanaan, v:n 1855 lopussa väkilukunsa puolesta satoja henkilöjä pienempi kuin 1850. Rakennusalalla oli jo sodan edellisinä vuosina vallinnut melkein täydellinen seisahdus. Silloin rakennetuista yleisistä rakennuksista on mainittava ainoastaan postitalo ja uusi, matala pakkahuone Pohjoisrantakadun varrella. Uutta kylpylaitos-esikaupunkia ei ollut tarviskaan jatkaa, kun kylpyvierasten lukumäärä vuosi vuodelta väheni. Muutenkin uudisrakentamisinto kaupungissa mukautui väkiluvun heikon lisääntymisen mukaan. Yleisiä kunnallisia töitä, kuten laiturirakennuksia j.n.e., suoritettiin hyvin hitaasti ja laimeasti. Kaupungin kaunistamista piti kumminkin yhä mielessään sama konsuli Henr. Borgström, joka oli perustanut Ulrikaporin kylpypuiston ja 1851 perusti yhtiön Töölön puiston taikka "Helsingin eläintarhan" järjestämistä varten.[33] Vaan tämän yhtiön toimi ei ollut aijottukaan heti hedelmiä kantamaan. Ja näitä aikeita samoin kuin monta muuta kaupungin suunnitelmaa ja yritystä tuli sitten sota katkasemaan. Vastaiseksi ei ollut ajatteleminenkaan mitään uutta: jokainen oli tyytyväinen, jos vain se, mitä ennen omistettiin, voitiin sodan jaloista säilyttää ja pelastaa. Mitään uutisrakennusta ei kaupungissa sotavuosina syntynyt ja kauneudenaisti sai tyytyä siihen uuteen koristukseen, jonka kaupunki oli saanut — katoille asetettujen vesisaavien muodossa.
* * * * *
Samoina päivinä, jolloin Englannin ja Ranskan sodanjulistukset julaistiin, purjehti amiraali sir Charles Napier jo suurella laivastollaan Itämerelle ja parin viikon perästä seurasi häntä amiraali Parseval-Deschénen ranskalainen laivasto. Eikä kulunutkaan aikaa kuin huhtik. 8 p:ään, kun Ulrikaporin vuorilta ensi kerran voitiin taivaanrannalla nähdä englantilaisia sotalaivoja. Ja siitä hetkestä tähysteltiin näiltä vuorilta alinomaa kaukoputkella merelle päin. Rannikkoa suojelivat kumminkin jäät vielä pari viikkoa. Helsingin satama aukeni vasta huhtikuun viime viikolla. Vihollisten vakoilijalaivain liikkeitä Suomenlahdella seurattiin kumminkin mitä suurimmalla jännityksellä; sotaviranomaiset käyttivät sitä varten nähtävillä merkeillä toimivaa lennätinlaitosta.
Optillisen sananlennätinlaitoksen asettamiseen pitkin Suomen rannikkoa Pietarista Hankoon oli maan puolustamista varten ryhdytty heti kuin sotavaara alkoi. Tämän Suomen valtion kustantaman toimenpiteen toteuttaminen uskottiin maan kirkollispäällikölle, kenraalimajuri vphra Casimir v. Kothenille, joka edellisenä vuonna Viipurin läänin kuvernöörinvirasta oli kutsuttu senaattiin. Tunnetulla tarmollaan tämä tuon tehtävän täyttikin mitä lyhyimmässä ajassa. Näkötelegraafi teki tehtävätään, vaikka se sodan aikana usein keskeltä katkesikin sen kautta, että saaristossa kiertelevät englantilaiset tykkivenheet ampuivat alas kukkuloille rakennettuja pieniä merkinantomajoja ja panivat laitoksen siellä täällä joksikin ajaksi epäjärjestykseen. — Vasta kesäkuulla 1855 asetettiin sotatarpeita varten sähkölennätilanka Venäjän valtion kustannuksella Pietarin ja Helsingin välille. Silloinen sähkölennätinasema oli ja oli vielä useampia vuosia Töölön pienessä kivisessä kasarmissa, josta ratsastavat kasakat kuljettivat sanomat kaupunkiin.[34]
Vilkkaamman postiliikkeen aikaansaamisesta pidettiin myös jo huhtikuussa 1854 huolta: pantiin toimeen n.s. kuriiriposti Pietarin—Turun rannikkotiellä ja sellaisia pikaposteja kuljetettiin kaikkina päivinä, jolloin vakinainen posti ei kulkenut. Helmikuusta 1855 saivat nämä kuriiripostit kuljettaa myöskin yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä.
* * * * *
Jo ennen kuin vihollisten laivat lähenivät rannikkojamme kohtasi Suomen kauppalaivastoa sodan kovin isku. Laskettiin, että noin kolme neljättäosaa tätä laivastoa oli sodanjulistuksen saapuessa vierailla vesillä taikka englannin vaikutuksen alaisissa satamissa. Laivanomistajat koettivat senvuoksi kiirehtää laivojen kotiinpaluuta taikka saada ne vieraissa satamissa varustetuiksi puolueettomain maiden lipuilla taikka myödä ne edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Maaliskuulla ilmoitettiin jo yli 20 suomalaista laivaa myödyn. Mutta kahden seuraavan kuukauden kuluessa oli vielä suurempi joukko Suomen laivoja joita englantilaiset risteilijät tapasivat milloin milläkin vesillä, joutunut vihollisten saaliiksi.
Kotona olevat laivat saivat jäädä satamiin makaamaan. Kaikki, laivaliike muihin maihin katkesi. Suomenlahdelle taikka Pohjanlahdelle ei mikään venäläisellä lipulla kulkeva alus uskaltanut mennä. Koko sotalaivasto asettui piiloon Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan. Helsingin satamassa sijoitettiin suuri sotalaiva vartioimaan Gustafsvärdin salmen sisäsuulle; toinen samoin Långörnin salmeen. Ainoastaan sisimmässä saaristossa saattoivat pienemmät alukset hiipien kulkea; siten saatiin kaupunkeihin toki välttämättömimmät tarpeet, kuten kalat ja ruokavarat.
Höyrylaivaliikkeen ylläpitämistä rannikoillamme ei tietysti vuosina 1854 ja 1855 voitu ajatellakaan. Siihen päättyi siten höyrylaivaliikkeemme historian ensimmäinen ajanjakso.
Kun edellä (I:ssä osassa) olen luonut pienen historiikin Suomen höyrylaivaliikkeestä aina vuoteen 1840 asti, tahdon tähän liittää muutamia muistiinpanoja tuon liikkeen jatkuvasta kehityksestä aina sotavuosiin saakka.
Turun höyrylaivayhtiön laivat "Storfursten" ja "Furst Mentschikoff" olivat kaikkina kesinä (lukuunottamatta pienempäin karillakäyntien taikka yhteentörmäysten tuottamia keskeytyksiä) jatkaneet 1837 alkamaansa liikettä linjalla Tukholma—Turku—Helsinki—Rääveli— Kronstadt (Pietari). V. 1842 oli sama yhtiö kumminkin Lontoosta tilannut kolmannen höyrylaivan "Finland", joka myös läksi samaa linjaa kulkemaan, tehden kumminkin ainakin jonkun aikaa suoranaisia matkoja Tukholman—Helsingin ja Helsingin—Pietarin välillä. Mutta tämä laiva osottautui mainitulle yhtiölle liikanaiseksi. Jo 1844 pidettiin edullisempana antaa tuon uuden, kauniin laivan maata hiljaa satamassa: vuosina 1845-47 oli se lainattu välittämään liikettä Pietarin ja Riian välillä ja syksyllä 1847 myötiin se polkuhinnasta eräälle yhtiölle Wismariin, saaden siellä uuden nimen "Obotrit". Vähän senjälkeen, keväillä 1849, keikahti koko yhtiö ja sen molemmat vanhemmat laivat myötiin huutokaupalla; uusi yhtiö ne osti ja pani kesän kuluessa uudelleen käyntiin entiselle linjalle. Siten ne jatkoivat kulkuaan aina sodan alkuun asti.
Parempia afäärejä kuin tämä yhtiö teki n.s. Transport-laivayhtiö, joka Turussa 1840 syksyllä rakennutti itselleen "Murtaja" nimisen laivan. Sillä oli kone Motalan konepajasta ja se alkoi toimintansa 1841; se oli aijottu kuljettamaan etupäässä karjaa ja maalaistuotteita rannikkoseuduistamme Pietariin ja tuomaan venäläisiä tavaroita Suomeen. Ensi vuotenaan se mennessään Turusta Pietariin kävi Tammisaaressa, Lovisassa ja Koivistolla sekä vuoden 1842 alusta Helsingissä, jotavastoin Koivisto jäi pois. Laivan koko etukansi oli aluksi hyvin tarkoin jaettu pilttuihin nelijalkaisia matkustajia varten: mutta se ei estänyt kaksijalkaisiakin olemasta tähän laivaan erittäin tyytyväisiä. "Murtaja" ei ollut mikään pikalaiva: sen kone oli heikonlainen eikä se pysäyssatamissa koskaan mitään kiirettä pitänyt. Ehkäpä se oli juuri tämä kansallinen tyyneys joka yhdessä vähän huokeampain matkamaksujen kanssa teki Murtajan kotimaisen matkustavan yleisön niin erityiseksi suosikiksi. Mutta varmaa on, että tämä Murtaja taloudellisessa suhteessa erinomaisesti menestyi; sen osakkaat saivat väliin 35 % vuosiosinkoa. V. 1852 laiva aivan uusittiin ja se jatkoi kulkujaan sotavuoteen asti sekä ryhtyi niihin taas kohta sodan päätyttyä.
Ennenmainittu höyrylaiva "Uleåborg," joka oli koettanut välittää liikettä pitkin Pohjanlahden rantaa, meni pian vararikkoon ja se myötiin huutokaupalla Turussa 1844; sen huusi yhtiö, joka sen rakensi uudelleen ja se sai sitten "Unionin" nimisenä kulkea Helsingin—Pietarin väliä, käyden Viipurissa ja Haminassa; sitä se teki vuoteen 1851 asti. Suomen koko länsirannikko sai olla vailla säännöllistä höyrylaivaliikettä sodan jälkeisiin aikoihin asti.
Edellä myöskin mainittu höyrypursi Helsingfors jatkoi pitkin koko 40-lukua retkiään rannikkoa pitkin itään päin; mutta sen surulliset vastoinkäymiset jatkuivat myös. Niin taittui siltä taas 1849 siipiakseli, jonka johdosta se sai kaksi kesää toimetonna maata. V. 1851 se taas rupesi elämään, vaan joutui tietysti uuteen onnettomuuteen ja siirtyi silloin vihdoin ijankaikkiseen lepoon.
Helsingin—Pietarin linjalla esiintyi perättäin vanhemmille laivoille useampia kilpailijoita. Niin liikkui siellä lyhyemmän ajan 1847-48, höyrylaiva "Saima"; samoin lyhyemmän ajan 1850-51 pietarilainen laiva "Gonstantin", joka kävi Räävelissäkin. V. 1850 alkoi Wellamo, alkujaan saksalainen mutta Viipuriin ostettu laiva, kulkea Helsingin, Viipurin ja Pietarin väliä ja kulki sotavuoteen asti, jolloin se myötiin Lyypekkiin. V. 1851 kulki samalla linjalla komea pietarilainen laiva Neptun, joka kumminkin syyskuussa samana vuonna kärsi haaksirikon ja upposi. Sen tilalle tuli 1852 toinen kaunis ja voimakas laiva "Victoria", joka vielä kauan sodan jälkeenkin tätä linjaa kulki.
Helsingin ja Porvoon välillä oli pieni "Majava" niminen rautalaiva ryhtynyt liikettä välittämään senjälkeen kuin "Helsingfors"-laiva oli onnettomuuksiinsa kaatunut.
Höyrylaivaliikettä Itämerellä Lyypekin ja Suomen välillä yritteli ensi kerran keväällä 1850 höyrylaiva "Hengist". Yrityksestä luovuttiin pian pois sillä kertaa, mutta sama laiva teki seuraavina vuosina edelleen silloin tällöin kulkuvuoroja tällä linjalla, Vaan vasta syyskuulta 1852 alkoi Hengist säännölliset kulkuvuoronsa Lyypekistä Helsinkiin ja Turkuun (vuorotellen) ja niitä se jatkoi sitten yhtämittaa vuoteen 1853 asti ja sitten taas sodan päätyttyä vuodesta 1856.
Tässä tahdon mainita, että myöskin Laatokalla höyrylaiva Valamo rupesi liikkumaan 1845. — Saimaalla rupesi 1846 hra Wiikin Kuopiossa rakentama laiva "Kuopio" (30 hevosvoiman koneella) kulkemaan Kuopion—Savonlinnan—Lappeenrannan väliä. Tämän laivan, samoin kuin vähän myöhemmin rakennetun "Seuran" kulkuvuorot olivat kyllä aijotut matkustajaliikettäkin varten, mutta ne olivat hyvin epäsäännölliset riippuen hinauksista, lastauksista y.m. satunnaisista töistä eikä niihin siis tiennyt luottaa. Päijänteelle saatiin sodan seurauksena höyrylaivaliike 1856, sillä silloin Venäjän valtion sotatarpeita varten Anjanpellolla rakennuttama ruununlaiva "Suomi", johon oli kuljetettu turkulaisen "Storfurstenin" kone, luovutettiin Suomen valtiolle: miehitettynä Suomen meriväen miehistöllä pantiin se käyntiin palvelemaan yksityisen liikkeen tarpeita tässä osassa sisämaata. — Muut Suomen sisävedet eivät vielä höyryn voimaa tunteneet.
* * * * *
Palaan nyt sota-asioihin. Toukokuun ensimmäisinä päivinä luettiin sanomalehdissämme uusi keisari Nikolain sodanjulistus, joka oli annettu huhtik. 11 p:nä vanhaa lukua. Siinä sanottiin: "Tällä hetkellä heittävät Englanti ja Ranska pois naamarin silmiltään ja ilmaisevat, että riitaisuutemme Turkin kanssa ovat heille toisarvoisia: heidän yhteinen pyrintönsä on heikontaa Venäjätä, riistää siltä pois osan alusmaistamme ja pakolla alentaa isänmaamme siitä mahtavasta asemasta, johon korkeimman käsi sen on kohottanut. — Pitääkö oikeauskoisen Venäjän peljätä noita uhkauksia? — Ei! Venäjä ei ole unhottanut Jumalaa! Se ei ole maallisten etujen vuoksi tarttunut aseisiin: se taistelee kristinuskon puolesta, uskonveljiensä puolesta, joita heidän hurjat vihollisensa sortavat. — Me taistelemme uskon ja kristillisyyden puolesta!Kun Jumala on mukanamme, kuka voi olla meitä vastaan!"
Siitä ymmärsi nyt jokainen, mitä tämä sota tarkoitti. Toukokuu oli ihana. Helsingissä oli jo sotamietteisiin totuttu, ensimmäinen polttava levottomuus oli lientynyt. Nautittiin kevään kauneutta ja Ulrikaporin vuorilta tähysteltiin Suomenlahdella edestakaisin purjehtivia vihollisen sotalaivoja, jotka vastaseksi sulkivat satamat ja vakoilivat. Vasta kun puolet toukokuusta oli kulunut, kuultiin Tammisaaresta, että siellä oli ollut ottelu. Toukok. 19 ja 20 p. oli kaksi englantilaista laivaa noussut Pohjanlahteen, vaihtaneet laukauksia ensiksi Lappvikin luo sijoitettujen suomalaisten tarkka-ampujain kanssa, sitten Hvitsandin luona rantatykistön kanssa ja venäläisten krenatyörien kanssa Leksvallissa: senjälkeen ne, vietyään saaliinaan Tammisaaren edustalla olevan kauppalaivan, vetäysivät lahden suulle. Puolustusta oli johtanut kenraali Ramsay. Yksi venäläinen majuri ja kolme hänen alaistaan sotamiestä oli kaatunut: suomalaisia oli yksi mies haavoittunut ja kolme saanut kolahduksia.
Oli kulunut päälle neljänkymmenen vuoden, sittenkuin Suomessa verta oli sodassa virrannut. Tuntui senvuoksi vähän omituiselta, kun tietoja saapui tuosta ensimmäisestä verenvuodatuksesta. Paljohan siellä ei ollut verta vuotanut. Mutta Sylvian ja Kanervankukkain vieno laulaja innostui kumminkin heti kirjoittamaan runon. "Ensimmäinen verenpisara", jonka hän pani Hels. Tidningarin samaan numeroon, jossa taistelun viestikin oli. Valitettuaan ensiksi varsin hellästi, että juuri nyt, kun kevät kukkasiinsa pukeutui ja tuoksullaan täytti Suomenmaan, oli muukalaisia mereltä tullut tahraamaan verellä kaunista maatamme, kohosi runoilija oikein Tyrtaijolaiseen innostukseen, laulaen:
— — — — Gud allena ser,Hvad denna första droppe skall kosta oss ock er!Det var ej vi som börjat den olycksdigra stridOch blodat vårens skönhet och stört dess helga frid.
Vi värna våra kuster, och för vårt land vi slåss.Och tyngden ef en blodskuld, den faller ej på oss.Och politikens trassel, Europa, Muhamed,— Alt, allt ha vi förgätit, ty nu är Finland med.[35]
En ole voinut olla muistiin palauttamatta tätä aikoinaan hyvin huomattua runoa, koska siitä ilmenee se kanta, jolle Helsing. Tidn. sodan suhteen asettui ja josta Morgonbladetin esittämä katsantotapa jonkunverran poikkesi.[36]
Että Suomen tuli kantaa osansa sodan rasituksesta ja ase kädessä parhaansa mukaan koettaa torjua vihollisen hyökkäyksiä rannikoiltaan, siitähän ei voinut olla erilaisia mielipiteitä. Se oli velvollisuus, raskas velvollisuus, joka uskollisesti oli täytettävä. Mutta tästä velvollisuudentunteesta eivät kaikki voineet innostua. Jos jokunen veripisara Suomen rannalla oli vuotanut parista haavoitetusta soturista, niin eihän senkautta maamme kunnia ollut tahrautunut, ja jos vihollinen oli ryöstänyt laivan satamasta, niin ei maan oikeutta sillä oltu loukattu. Sota oli tuottava meille suuria vahinkoja ja kärsimyksiä, siitä saatoimme olla varmat; meidän oli vain kärsivällisesti niitä kestettävä ja lohduttauduttava sillä, että edesvastuu siitä ei "lankea meidän päälle", kuten runoilija sanoi. Sodan syyt olivat meistä kaukana; niihin ei ollut Suomella mitään osaa. Niiden seurauksien ei myöskään voinut uskoa tuottavan meille mitään epäedullisia muutoksia. Että sodan pauhu ehkä tulisi jossakin määrin puhdistamaan sitä painostavaa ilmaa, joka meitä ympäröitsi, se oli ainoa muutos, jota saattoi odottaa.
Mutta uutisia uusista sotatapauksista rannikoillamme rupesi tulemaan toinen toisensa perästä. Pari päivää Tammisaaren taistelujen jälkeen, toukok. 22 p:nä, oli kuusi englantilaista ja ranskalaista laivaa ruvennut ampumaan Hankoniemessä olevia varustuksia, mutta ne olivat pakotetut peräytymään. Ja pian sen jälkeen tapahtuivat amiraali Plumridgen vielä muistissa säilyneet ilkityöt, toukok. 30 p. Raahessa ja kesäk. 1-2 p. Oulussa. Ensinmainitussa kaupungissa poltettiin viisi laivaveistämöä rakennuksineen ja rakennustarpeineen, tervahovi, jossa oli 6-8,000 tynnyriä tervaa, pikiruukki, kymmenkunta satamassa tai korjatteella olevaa laivaa ja suuret varastot laivanrakennustarpeita ja lankkuja, jota kaikkea muka väitettiin sodan aikana kielletyksi tavaraksi. Oulussa poltettiin samoin seitsemän veistämöä rakennusaineineen, 15,000 tervatynnyriä, suuret lankkuvarastot, 60 makasiinia ja 13 laivaa. Kumpasessakaan näistä kaupungeista ei ollut sotaväkeä puolustamassa. Heti kun ensimmäiset laivat olivat riistetyt kohosi maassa kiivas ja katkera valitus englantilaisten julman merirosvouksen johdosta. Se valitus oli luonnollinen. Monet yksityiset saivat siitä kärsiä suuria vahinkoja. Valitukset olivat sitä enemmin oikeutetut, kun englantilaiset eivät noudattaneet hallituksensa määräämiä aikoja, joiden kuluessa, sodanjulistuksen jälkeen, suomalaiset ja venäläiset laivat vielä saivat liikkua vapaasti merellä. Siten huudettiin jo kovasti englantilaisten väkivaltaa ja ryöstöä, kun mainitut hävitystyöt Pohjanmaalla tapahtuivat, synnyttäen kiukkua ja katkeruutta. Nyt kiihtyivät nämä valitushuudot englantilaisten raakamaisuuksista rajattomiksi ja Hels. Tidn. rupesi empimättä niiden äänitorveksi. Yhtä vähän kuin kukaan muu tahtoi Morgonbladet puolustaa Plumridgen hurjia toimia. Mutta se tahtoi tyyneesti arvostella sodan ikäviä tapahtumia. Saatiinhan nähdä, että Englannin parlamentissa ja sanomalehdistössä kovasti moitittiin tuon tulipaloamiraalin ilkitöitä Pohjanmaalla. Koko Englantia ja sen kansaa ei siis noista teoista ollut tarvis syyttää, vielä vähemmin oli niiden johdosta syytä langeta surkeaan epätoivoon kaikesta ihmisyydestä ja sivistyksestä. Jotakin siihen suuntaan salli senssori minun todellakin kerran kirjoittaa.
Onneksi eivät englantilaiset tehneet itseään syypäiksi useampiin sellaisiin raakuuksiin kuin Raahessa ja Oulussa. Kerrottiin kumminkin heidän laivaston käynnistä toisissakin Pohjanmaan satamissa tai niiden edustalla. Niin kävivät he jo kesäk. 7 p. Kokkolassa, joka muodostui Suomen rannikon puolustamisen historian loistokohdaksi. Yhdeksää englantilaista tykkivennettä, jotka lähetettiin kaupunkiin, vastassa oli siellä kaksi venäläistä komppaniiaa ja kaksi tykkiä, jotka kenraali v. Wendt vähää ennen oli rientomarsseissa tuonut sinne; suuria tappioita kärsittyään täytyi englantilaisten palata takasin. Yksi tykkivenhe miehistöineen jäi sotasaaliiksi. Kaupungin puolustukseen otti miehevästi osaa myöskin satakunta kaupungin asukasta, joista erittäin mainittiin kauppaneuvos Donner, ruununvouti Holm, v.t. pormestari Roos y.m., jotka sittemmin saivat hyvät palkkiot.
Mutta Helsinkiä lähemmätkin sotauutiset pitivät levottomuutta pääkaupungissa alituiseen vireillä. Kesäk. 12 p. oli sir Charles Napier itse koko laivastonsa kanssa useita tunteja Viaporin edustalla, ei kaukana siitä. Monta kertaa saapui samassa kuussa viestejä, että 60-70 vihollisen laivaa oli koolla Porkkalan edustalla. Kesäk. 21 p. tehtiin ensi hyökkäys Bomarsundin linnaa vastaan. Hyökkäyksen teki kolme englantilaista laivaa, kuten näytti, koetteeksi; yhdeksän tuntia uutterasti ammuttuaan vetäysivät laivat pois.
Joka päivä odotettiin, että jotakin suurempaa tapahtuisi; mutta kauan saatiin odottaa turhaan.
Sillävälin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin toimiin maan puolustukseksi. Tärkeä sellainen toimenpide oli Suomen hajotetun ruotuväen osittainen taas kuntoon saattaminen. Keisarillinen julistus siitä annettiin kesäk. 23 p:nä. Aluksi oli asetettava ainoastaan kaksi pataljoonaa, kummassakin 600 miestä; toisen muodostivat ruodut Turun ja Porin läänistä, toisen Vaasan ja Oulun läänistä siten, että kaksi ruotua yhteensä asetti yhden sotamiehen. Tämän uuden kansallisen sotaväen sotajalalle saattaminen ja sen järjestäminen uskottiin kirkolliskenraalille vphra C. v. Kothenille, joka äsken oli saanut valmiiksi optillisen sananlennätinlaitoksen ja jonka rinnalle kumminkin tätä tarkoitusta varten asetettiin komitea, johon kuuluivat insinöörikenraali A. Stjernvall sekä senaatin jäsenet C. Trapp, P. H. Edelheim ja A. L. Born; myöhemmin siihen vielä lisättiin valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff ja intendentti S. Gripenberg. Suomalaisen armeijan uudestaansyntymisen vanhan ruotujaon pohjalla ei voinut olla jossakin määrin kansallistunnetta vilkastuttamatta ja tätä toimenpidettä tervehdittiin siitä syystä yleensä mielihyvällä. Sen toimenpanemista Kothen kiirehtikin koko tarmollaan ja vauhdillaan, itse hän valitsemainsa pataljoonapäällikköjen seurassa matkusti pitäjästä toiseen kuulustelemaan ruodunpitäjiä kuuluutetuissa kokouksissa sekä tasottelemaan ja tekemään sopimuksia. Aluksi hän ainakin siinä menetteli niin varovasti ja maltillisesti, että hän useimmissa paikoissa helposti voitti kaikki vaikeudet ja epäilykset. Sotilaita oli ruodunpitäjäin helppo hankkia: niitä oli tarjona enemmän kuin tarvittiin. Päällikönpaikkoihin kehoitettiin kaikenmoisia ja kaikenikäisiä eronsaaneita jalka- ja ratsuväen, jopa meriväenkin upseereja rupeamaan; heitä kehotettiin lähtemään rauhallisista maalaiskodeistaan, joissa jo pitempiä aikoja olivat viettäneet ja vaihtamaan auran miekkaan, puolustaakseen isänmaatansa. Ja tätä kehoitusta varsin yleisesti noudatettiin; moni jo vanhentunut, kangistunut mies sai uudistaa vänrikinvuotensa ja ryhtyä palvelemaan uusissa pataljoonissa entisellä arvoasteellaan. Sillä tavalla tuo uusi sotaväki sai todellakin kansallisen leiman, joka oli sitä täydellisempi, kun sillä pukunakin ensiksi oli vanhaa ruotuväkeä muistuttavat, harmajat vormutakit, jotka kumminkin valitettavasti pian huomattiin liian kansallisiksi. Ensimmäisen (Turun) pataljoonan päälliköksi määrättiin yksi maamme aateliston etevimmistä miehistä kreivi Ad. Aminoff, joka yli viistoista vuotta oli ollut sotaväestä syrjässä, ja ruotuväen inspehtoriksi nimitettiin samoin mies, joka jo kauan aikaa sitten oli sotapalveluksestaan luopunut, entinen senaattori ja entinen kuvernööri kreivi G. M. Armfelt. Tahallaan asetettiin ruotuväelle eri päällystöt kuin palkkaväelle; niin tehtiin kansan luottamuksen saavuttamiseksi, mutta suopein silmin sitä ei kaikilta tahoilta katsottu.
Parin kuukauden kuluessa olivat nuo kaksi ensimmäistä pataljoonaa jo sotajalalla. Ja ennen vuoden loppua käskettiin kahdella asetuksella (lokak. 16 p:ltä ja marrask. 13 p:ltä) Oulun, Mikkelin, Kuopion ja Hämeenlinnan läänien asettaa neljä uutta ruotuväkipataljoonaa, samalla miesluvulla kuin nuo edelliset. Vuotta myöhemmin asetettiin vihdoin vielä, julistuksella jouluk. 13 p:ltä 1855. kolme pataljoonaa, Porin, Uudenmaan ja Viipurin, joten Suomen ruotuväkeä nyt oli yhdeksän pataljoonaa: niiden tarkastajaksi nimitettiin samalla, sittenkuin kreivi Armfelt oli luopunut, joukkojen järjestäjä, vphra v. Kothen.
* * * * *
Elokuun lopulla kuultiin vihdoin, että liittyneet Länsi-Euroopan vallat aikoivat tehdä tuiman hyökkäyksen Bomarsundia vastaan. Laivastot kerääntyivät vähitellen Ahvenan vesistöihin ja ranskalaista maaväkeä (10-15,000 miestä) laskettiin kenraali Baraguay d'Hilliersin johdolla, jonka rinnalla tuo kuuluisa insinöörikenraali Niel oli, maihin Ahvenaan ja samoin laskettiin sinne suurempi määrä englantilaista sotaväkeä. Näistä sotatapauksista saatiin Helsinkiin tietoja vasta ulkomaan lehdistä, joiden uutisia senssori usein kielsi meidän lehtiä kertomasta. Meidän oma korkein sotapäällystö oli aivan katkaistu kaikesta yhteydestä Ahvenan kanssa; vasta syyskuun kuluessa saattoi kenraali Rokassovski antaa kertomuksen siitä, mitä elokuun puolivälissä oli tapahtunut Bomarsundin tienoilla. Elok. 7 ja 8 p:nä oli vihollisia noussut maihin jonkun matkan päässä linnasta; edellisinä päivinä olivat koko läheinen Skorpanin kauppala ja kaikki linnan läheistössä olevat rakennukset poltetut, ettei vihollisella olisi niistä turvaa. Elok. 13 p. alkoi oikeastaan ampuminen, ensiksi C-tornia vastaan, jonka urhoollisen puolustuksen jälkeen seuraavana päivänä täytyi antautua. Samoihin aikoihin oli ruvettu ampumaan myöskin toisia torneja U. ja Z. sekä itse päälinnaa. Molempain tornien oli täytynyt antautua elok. 15 p:nä ja päälinnan elok. 16 p:nä. Linnan päällikkö kenraali Bodisco, kuvernöörinapulainen Furuhjelm ja linnan koko miehistö, yleensä vaimojen ja lapsien kanssa noin 2,000 henkeä vietiin laivoilla vangiksi Ranskaan ja Englantiin. Vihdoin oli saapunut käsky räjähdyttää kaikki linnarakennukset ja niin tapahtui syysk. 1 ja 2 päivinä. Tuona jälkimäisenä päivänä saatiin nähdä kamala näytäntö kun päälinna 40:llä yhtaikaa sytytetyllä miinalla räjähdytettiin. Tuo suuremmoinen, muhkeasti suunniteltu linna, jota oli rakennettu lähes 25 vuotta ja joka oli tullut maksamaan äärettömiä summia, vaikkei sen ulkopuolisista varustuksista vielä kuin pieni osa ollut valmistunut, oli nyt kaikiksi ajoiksi raunioina.
Bomarsundin hävitys oli länsivaltioiden Itämerenretken suurin toimi v. 1854. Vuoden loppupuolella ei tapahtunut enää sanottavia sotatapauksia. Tosin neljä englantilaista laivaa elok. 22 p:nä tekivät nopean vakoiluretken Turun tienoille, mutta sillä retkellä ei ollut sen enempää merkitystä. Ja aivan vähäpätöinen oli sekin tiedusteluretki, jonka elok. 26 p:nä kymmenen laivaa, joissa olivat amiraali Parseval-Deschénes sekä kenraalit Baraguay d'Hilliers, Niel ja Jones, tekivät niin lähelle Viaporia, että linna katsoi asiakseen niitä vastaan ampua muutamia laukauksia, jotka kumminkin jäivät vastaamatta. Merkillisempi tapaus oli se, kun elok. 27 p:nä Hankoniemen kaikki kolme linnoitusta, jotka aikasemmin kesällä niin urhoollisesti olivat itseään puolustaneet, korkeimmasta käskystä räjäytettiin ilmaan; sen teki niiden oma päällikkö välttääkseen enempiä kahakoita vihollisten kanssa.
Kun syksy läheni, lähtivät liittoutuneiden laivastot vähitellen Itämereltä. Saarrosta ylläpiti kumminkin lentävä laivasto Pohjanlahdella lokakuun loppuun asti ja Suomenlahdella joulukuun puoliväliin saakka: mutta tämä saarros ei ollut kovinkaan ankara, sillä syksyllä saattoi Viaporin laivasto purjehtia ulos Suomenlahdelle, jopa Kronstadtiin saakka; marraskuulla tekivät yksin Turunkin laivat muutaman matkan Pietariin ja Tukholmaan. Ulkomainen kauppa oli jo kumminkin ruvennut kulkemaan Tornion kautta taikka Pohjanlahden pohjoisimman kärjen poikki, jota ei paljokaan vartioittu.
Maissakin rupesi talven lähestyessä rauha asettumaan. Helsinkiin siirrettiin sieltä poismuutetut välttämättömimmät taloustavarat. Yliopisto alotti toimintansa taas lokakuulla. Sen aikuisista talvihuvituksista saatiin silloin tavalliset tilatut tanssi-iltamat ja musiikki-illat à la Gungl taas toimeen. Mutta teaatterista ei sinä talvena melkein ollenkaan saatu nauttia eikä taiteellisemmasta musiikista myöskään:inter arma silent musae!Kaupungin laidoilta hajoitettiin kesän siellä sijainneet sotilasleirit: osa joukoista majoitettiin talveksi maalle mutta suuri joukko pidettiin kaupungissa ja majoitettiin taloihin, — toimenpide, joka ei juuri kotoista hauskuutta lisännyt.
Muutamiksi kuukausiksi olimme täällä pohjoisessa saaneet aselevon; sota ei riehunut läheistössämme, mutta sen sijaan suuntautuivat kaikkien ajatukset etelään, Krimiin, jonne Ranskan ja Englannin joukot olivat saapuneet. Ja suurimmalla jännityksellä odotettiin jokaista pienintäkin sanomaa siitä pitkällisestä ja verisestä sotanäytännöstä Sevastopolin luona, joka nyt alkoi.
* * * * *
Että sotaa sekä etelässä että pohjoisessa jatkettaisiin vuonna 1855, se edellytettiin kaikilla tahoilla. Senvuoksi oli Suomessakin vielä varustauduttava ja valmistettava uusia ja vahvenpia puolustuskeinoja.
Ensi toimenpide, johon ryhdyttiin alkavan vuoden sotatoimia varten ja joka kai pidettiin välttämättömänä, oli korkeimman päällikön vaihdos. Kenraali Rokassovski oli verrattain kokematon puhtaissa sotatoimissa eikä pitänytkään itseään minään sotapäällikkönä; hän pyysi senvuoksi. esittäen terveydellisiä syitä, että hänet vapautettaisiin korkeasta toimestaan. Tähän pyyntöön keisari suostuikin erittäin armollisessa käsikirjeessä jouluk. 18 p:ltä (uutta lukua) 1854, nimittäen R:n valtioneuvoston jäseneksi. Ja samana päivänä määrättiin, "nykyisiin sotaoloihin katsoen," kuten sanottiin, kenraaliajutantti, jalkaväen kenraaliFriedrich Vilhelm Rembert Bergmaassa olevain joukkojen komentajaksi, ja myöskin, "niinkauan kuin sanottua asiaintilaa kestää", hoitamaan kenraalikuvernöörinvirkaa samalla laajemmalla vallalla, joka sodan aikana oli hänen edeltäjälleen suotu. Kumminkin tuli Rokassovskin jäädä virkaansa kunnes Berg voisi ottaa hallinnon ohjat käsiinsä.
Kenraali Berg saapui jo joulupäivänä Helsinkiin, mutta palasi pian Pietariin eikä ryhtynyt virkansa hoitamiseen ennenkuin tammik. 26 p. Sillävälin sai kenraali Rokassovski monella tavalla huomata sitä kunnioitusta, jonka hän täällä oli voittanut. K. senaatin jäsenet, joiden lausuman toivomuksen mukaan, että v.t. kenraalikuvernööri ainaiseksi saisi jäädä suomalaiseksi, Rokassovski vähää ennen oli korotettu suomalaiseksi vapaaherraksi, antoivat eräänä päivänä juhlapäivälliset hänen kunniakseen. Toisena päivänä pitivät kaupunkilaiset hänen ja hänen perheensä kunniaksi suuremmoiset tanssiaiset, joissa salaneuvos vphra Walleen ranskankielisessä puheessa tulkitsi maassa yleensä vallitsevaa kunnioitusta häntä kohtaan ja kaipuuta hänen poislähtönsä johdosta; prof. Lille lausui runossa, joka samassa tilaisuudessa laulettiin, toivomuksen, että Suomen maa vielä kerran tyyneempinä aikoina saisi nähdä poislähteneen hallintonsa etupäässä, joka toivomus sitten toteutuikin. Lopuksi antoivat Helsingin kaupungin vanhimmat kaupungin porvariston puolesta Rokassovskille paria päivää ennen hänen lähtöään kauniin, taiteellisen adressin. Porvaristo siinä kiitti häntä etupäässä siitä, että hän ei sotarasituksilla ollut vaivannut kaupunkia raskaammin kuin sen varat sallivat ja että hän oli kunnioittanut meidän lakejamme ja tapojamme, — joka oli kallisarvoista kaikille.
Kukaan ei tuntenut kenraali Bergiä ennenkuin hän saapui maahamme. Tiettiin vain, että häntä pidettiin yhtenä Venäjän armeijan kyvykkäimmistä kenraaleista ja että häntä oli käytetty monissa tärkeissä sekä sotilaallisissa että diplomaattisissa luottamustoimissa. Viimeksi, edellisenä sotavuonna, oli hän ollut sotaväen ylipäällikkönä Vironmaalla. Hän oli liiviläinen syntyjään, uskonnoltaan luterilainen ja jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen.
Sitä vaikutusta, minkä tuo uusi hallitusmies ensi esiintymisellään täällä teki, ei voitu pitää edullisena. Heti alusta ikäänkuin huomattiin, ettei hän ja Suomen kansa olleet toisiaan varten luotuja. Jos tyyntä miettiväisyyttä ja hiljaista punnitsemista, verkkasuutta puheessa ja toiminnassa, rehellisyyttä ja luotettavaisuutta ja turhamaisuuden inhoa voisi pitää suomalaisen kansanluonteen huomattavimpina ominaisuuksina, niin pian huomattiin, että kenraali Bergillä ei ollut sen kanssa mitään yhteistä. Hänen silmänsä, hänen kielensä, hänen käsivartensa, hänen jalkansa liikkuivat vilkkaasti kuin salama: sanat lensivät usein valtoinaan hänen suustaan, miettimättä, pysähtymättä; kaikenlaisia tuumia ja suunnitelmia tuprusi sekasin hänen päästään, vaan hän esitti ne kumminkin sellaisella itseluottamuksella ja varmuudella, joka näytti olevan rajaton. Hänen kasvojaan kutsuttiin taiteilijan tekemäksi luonnekuvaksi: tekotukka, partavoiteet ja kasvomaalit tekivät alinomaa työtä karkoittaakseen kauemmas lähestyvän vanhuuden.[37]
Berg tahtoi, että hänestä paljo puhuttaisiin, ja senvuoksi vaati hän itseään kohtaan suurta huomaavaisuutta. Ensimmäisinä täällä olonsa aikoina, tuijotti hän ankarasti jokaiseen vastaantulijaan, nähtävästi luullen, että jokaisen tulisi tietää, kuka hän oli, sekä häntä alamaisesti tervehtää. Mutta kun hän huomasi, että näitä hänen Gesslerin tapaisia vaatimuksiaan ei täytetty, muutti hän pian menettelytapaa ja antoi ohikulkijain mennä tirkistämättä. Niiltä, jotka tulivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, osasi hän vaatia kunnioitusta; mutta ylimalkaan häntä ei liene peljätty, vaikka hänen vilkas luonteensa usein tupsahtikin tuleen. Hänen olemuksessaan oli aina jotakin, joka vaikutti, että hänen vihaansa enemmän naurettiin kuin vavistiin.
Myönnettävä oli, että Berg osotti suurta tarmoa ja verratonta toimintaintoa koko sen ajan kuin hän oli Suomen hallinnon etunenässä. Mutta luottamusta hänelle ei voitu osottaa hänen toimintakautensa lopussa enemmän kuin sen alussakaan.
* * * * *
Sotatoimien vuoksi oli muutos tapahtunut korkeimman hallinnon edustajissa Suomessa ja sotatoimiin Berg siis ensi aluksi pääasiallisen tarmonsa kohdistikin. Kuten lie laita melkein aina tällaisissa vaihdoksissa huomasi uusi ylipäällikkö melkein kaikki edeltäjänsä toimet riittämättömiksi ja kelvottomiksi. "Kaikki oli hankittava ja uusittava", kertoi sama Bergin läheinen tuttava, jonka sanoihin edellä viittasin. Sotavoimaa melkoisesti vahvistettiin; Helsingissä tehtiin majoittamisvelvollisuus kevätpuoleen kaksinkertaiseksi. Toinen rykmentti toisensa perästä marssi kaupunkiin; mutta ne uudet joukot, joita nyt saapui, eivät olleet samanlaisia kuin tänne ennen komennetut. Ne olivat kiireellä kokoonhaalittuja reservirykmenttejä, miehistönä suurimmaksi osaksi harjoittamattomia nahkapoikia ja päällystönä enimmäkseen uudelleen virkaan astuneita, eron saaneita ja taitonsa unhottaneita upseereja. Näiden joukkojen aseetkin samoinkuin ampumavarat lienevät olleet ala-arvoiset ja riittämättömät. Berg ei lienekään ollut näihin joukkoihin tyytyväinen; mutta hän ei niitä myöskään suinkaan parantanut niillä liiallisilla yöpalvelusrasituksilla, alinomaisilla edestakaisilla marsseilla eikä väsyttävillä varustustöillä, joita hän lakkaamatta määräili.
Herkeämättä rakennettiin uusia varustuksia joka taholle. Nyt rakennettiin varustuksia Kaivopuistoon, Harakan saarelle ja useille muille saarille Helsingin sekä itä- että länsipuolelle, joita edellisenä vuotena ei oltu ehditty varustaa. Nyt rakennettiin myös nuo suuret perääntymistiet Viaporista ja Sandhamnista Hästnäsin salmen ja Degerön poikki Hertonäsiin ja sieltä edelleen sekä Drumsöstä Löfön ja Granön poikki Munksnäsiin. Puolustusvarustuksia ei rakennettu ainoastaan maihin vaan veden allekin. Viaporin edustaisiin ja sen ympäri kulkeviin väyliin laskettiin useihin paikkoihin miinoja, joiden tuli tuhota lähelle saapuvia vihollislaivoja. Valitettavasti ei kesän kuluessa koskaan kuultu, että viholliselle olisi näitten miinain kautta tapahtunut mitään vahinkoa, mutta tietää saatiin kyllä, että nuo kaikkialla risteilevät ja vakoilevat höyrytykkivenheet, joita talven kuluessa oli englantilaiseen laivastoon hankittu lisäksi, onkivat ja keräsivät talteen yhden toisensa perästä noita venäläisiä merenalaisiaräjähdyskojeita. Yhden ainoan vaikutuksen nämä miinat tekivät ja sen mainitsee myöskin Bergin elämäkerran kirjoittaja: yhden niitä pienempiä höyrylaivoja, joita Helsingin satamaan oli hankittu sotilashallinnon käytettäviksi, "Medved" nimisen laivan, räjäytti eräänä kauniina kesäpäivänä tuollainen Långörnin salmeen laskettu miina kahteen kappaleeseen.
Eipä siis uudenkaan ylipäällikön aikana kaikki niin erinomaista ollut.
* * * * *
Puolustuksen vahvistamiseksi tehtiin ylhäältä päin enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä sotaisen hengen herättämiseksi maan väestössä. Sellainen yritys, jonka varmaankin jokainen, joka siihen aikaan eli mukana, selvästi muistaa, oli tuo pieni Turussa painettu hengellinen lentokirjanen: "Sana aikanansa kehoitukseksi, lohdutukseksi ja opiksi uhkaavan sodan takia; kirjoittanut alussa vuotta 1855 yksi Sanan palvelija Suomessa". Sen oli Suomen arkkipiispan kehoituksesta, kuten varmasti kerrottiin, kirjoittanut niin vaikuttava kirkonpalvelija kuin kirkkoherra F. G. Hedberg ja sitä levitettiin hallituksen toimesta kymmentuhansin kappalein sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjoituksen tarkoitus oli lyhyesti kehottaa horjahtamattomaan alamaiseen uskollisuuteen ja rakkauteen hallitsijaa kohtaan, kehottaa suomalaisia uutterain esirukousten kautta hänen ja koko hänen huoneensa puolesta "korottamaan vihollisten sotajoukkoja vastaan sellainen salainen, näkymätön mahti, jota maailman vallat eivät voi vastustaa, vielä vähemmin voittaa". Eikähän siitä ollut mitään sanomista. Mutta se tapa, jolla kristillistä intoa hehkuva kirkon palvelija suoritti tehtävänsä, ei voinut olla suurta huomiota herättämättä. Aikaansaadakseen oikein tykinammunnan tapaisen vaikutuksen, joka vavistaisi kaikkia kristityitä sydämmiä, oli hän turvautunut Ilmestyskirjan 17:nteen lukuun ja sieltä huomannut Johanneksen jo hengessään nähneen nuo Venäjää vastaan liittoutuneet vallat. Tuo "purppuraan vaatetettu peto" oli Turkin valtakunta, "joka jo enemmän kuin neljä vuosisataa on rypenyt kristittyjen veressä". Entä pedon liittolaiset. Ilmestyskirja puhuu "siitä suuresta portosta, joka paljon vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat", vaimosta, joka on "vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla on kullattu ja kalleilla kivillä ja päärlyillä", joka on "juopuneena pyhäin verestä" ja "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Tämä portto sehän oli selvästi tuo hieno, mutta jumalaa pelkäämätön Ranska, joka Perttulin yönä ja vallankumouksen aikana on "juopunut pyhäin verestä" ja nyt ystävyyden liitossaan Turkin kanssa "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Ja näiden antikristillisten valtojen kanssa oli myöskin maan matosen kullan ja aarteiden kumarruttama, ajallista voittoa sammumattomasti janoova Englanti, kauppavoittojaan silmällä pitäen, tehnyt liiton, jonka salaverkkoihin se koettaa kiertää niin monta valtakuntaa ja mahtia kuin mahdollista. Mutta mitä hyvää voidaan odottaa sellaisesta liitosta, joka "pedon" ja "porton" kanssa tehty on, kuten Ilmestyskirja sanoo. Ja niin edespäin todisti tuo kristillinen kirjoittaja, että "vihollisemme kumminkin lopuksi häpeälle joutuvat".