Minkä vaikutuksen tämä kirjanen oli tekevä Suomen kansaan, siitä ei tainnut Ilmestyskirja tietää mitään.
* * * * *
Toinen unohtumaton kirjallinen sotateos samalta ajalta oli ruotsinkielinen n.s. "Marssi-laulu", joka oli, kuten kansilehdellä luettiin, "kirjoitettu Suomen sotaväelle suurimmalla hyvänsuopaisuudella"; tekijäksi ilmoitettiin salanimi Petrus Månsson Lundasta 1855. Tuo arkkiviisun tapainen laulu herätti aikoinaan verrattomalla yksinkertaisuudellaan ja lapsellisella isänmaallisuudellaan suurinta hauskuutta sekä vanhoissa että nuorissa, sitä laulettiin kaikista iloisissa seuroissa ja siitä lainattiin otteita kaikenlaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Olen nyt neljänkymmenen vuoden perästä löytänyt tuon rekilaulun, jota sitäkin saattaa ajan kuvana pitää ja vielä se minulle saman riemun tuottaa.[38]
* * * * *
Sellaisilla saarna- ja arkkiviisu-kukkasilla siihen ahtaasen aikaan mieliä vireillä pidettiin. Ja alistuvalla kärsivällisyydellä kestettiin Helsingissä niinkuin muualla maassa raskaita majoituksia, alituisia kuormainkuljetuksia, korkeita tavarainhintoja ja kaikkia muita sodan tuottamia rasituksia. Voitiin kumminkin jossakin määrin lohduttautua sillä tiedolla, että varustautumishankkeet toivat maahan runsaasti hopearuplia ja että tilaisuutta rahan ansaitsemiseen tarjoutui monella taholla. Sotilaskuria ylläpidettiin myöskin aika hyvin eikä ikävämpiä selkkauksia vieraan sotaväen ja maan asukkaiden välillä aivan usein tapahtunut.
Mitä seuraava kesä toisi mukanaan, sitähän ei voitu tietää. Mutta saatettiin odottaa suurempia tapauksia nyt tapahtuvan Itämeren rannoilla kuin edellisenä kesänä. Vastaseksi tähystivät kaikkien katseet Sevastopoliin päin, jonne yhä suurempia sotajoukkoja koottiin molemmilta tahoilta ja jossa ottelut kävivät yhä kuumemmiksi. Jonkun kerran pilkisti pieni rauhan toive esiin, mutta sitten taas pimeni taivaan ranta. Sevastopolia puolustettiin ihmeteltävällä urhoollisuudella, mutta Venäjää vastaan kertyi yhä useampia vihollisia: Itävalta yhtyi liittoon ja teki uhkaavia liikkeitä, ja Sardinia — jossa Cavour nyt alustavasti puuhaili Italian kokonaisuutta ja suuruutta — lähetti jo pienen armeijankin Krimiin yhtymään Ranskan, Englannin ja Turkin sotavoimiin. Venäjä teki omalta taholtaan yhtä voimakkaita ponnistuksia; mutta vastoinkäyminen seurasi toistaan. Jokaiselle, joka sitä ei ennakolta ollut tahtonut uskoa, oli nyt selvää, ettei mikään maailmanvalta ole voittamaton eikä mikään maallinen mahti katoomaton. Ja tämä oli enempää kuin mitä kestää voitiin.
* * * * *
Saavun nyt erääseen elämäni vaikutuksista rikkaimpaan päivään. Oli maanantai, maalisk. 5 p. 1855. Edellisen illan olin viettänyt iloisessa, nuorteassa seurassa, jossa oli naisia ja miehiä; siellä laulettiin, siellä tanssittiin, eikä vakavista asioista juuri puhuttu. Ei kukaan silloin aavistanut, mistä seuraavana päivänä saataisiin puhua. Mutta seuraavana aamuna tuskin olin istahtanut työhöni, ennenkuin pieni juoksupoika saapui luokseni kaupungilta ja kertoi kuulleensa, että "keisari kuuluu kuolleen". Hymähdin tuolle huhulle, jonka poika oli siepannut kadulta ja käskin hänen pitää suunsa kiinni, ettei hän päätään menettäisi. Mutta pian sen jälkeen saapui eräs vahtimestari jollekin asialle ja samassa myöskin kolmas asiamies ja nämäkin molemmat tiesivät kertoa samaa huhua minkä poika. Oliko se mahdollista? Heitin päällystakin ylleni ja kiirehdin ulos. Kadulla pysäytti minut jokainen ohikulkeva tuttavani. Kaikki olivat säikähtyneen, puoleksi hämmentyneen näköisiä: kaikki tekivät he minulle saman kysymyksen, oliko todellakin totta, että keisari oli kuollut, — minunhan muka, sanomalehdentoimittajan, tuli se tietää. "En tiedä vielä mitään", vastasin ja kehoitin kaikkia, etteivät levittäisi tuota huhua, ennenkuin täydellä varmuudella jotakin tiedettäisiin. Aivan pitkälle ei minun kumminkaan tarvinnut kulkea ennenkuin täydellisesti luotettavalta virkamieheltä sain tiedon, että yön aikana pikaratsastaja oli saapunut v.t. kenraalikuvernöörin luo tuoden viestin, että keisari Nikolai edellisenä perjantaina, maalisk. 2 p. klo 12 päivällä oli kuollut ja että keisari Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle. — Sähkölennätinlaitos saatiin, kuten olen edellä kertonut, vasta muutamia kuukausia myöhemmin toimeen Pietarin ja Helsingin välille ja optillinen lennätinlaitos ei toiminut talvisaikana.
Keisari Nikolai kuollut! Oltiin jo varmoja, että se oli totta, mutta kumminkin sitä oli vaikea uskoa. Oli totuttu katsomaan Venäjän koko itsevaltiuden keskittyneen ja personoittuneen keisari Nikolaihin; nyt oli vaikea ajatella tuon mahdin erottautuneen henkilöstä. Olihan tosin jo viime vuosina saatu esimerkkiä siitä, että ne molemmat ovat katoovaisuuden ikuisten lakien alaiset; oli nähty henkilön taipuvan vuosien painon alle ja mahtia nähty muitten maallisten valtain rajoittavan. Mutta siitä huolimattahan keisari Nikolai oli sellaisen ajan ja järjestelmän edustaja, jota ei kukaan muu kuin hän voinut ylläpitää. Ja siksi ei tietty, missä oikeastaan oltiin, kun tämä jättiläinen oli kaatunut. Aluksi vain tuntui siltä, kuin kallionlohkare olisi vyörynyt syrjään, kuin kahle olisi katketa romahtanut, kuin kiinalainen muuri olisi suistunut.
Pian oli koko kaupunki liikkeellä. Jokaisen oli tarve tavata ystäviä ja tuttavia ja puristaa heidän käsiään, tarve tulla vakuutetuksi siitä, että tuo suuri uutinen todellakin oli tosi, tarve vaihtaa ajatuksia ja tunteita. Naiset riensivät myymälöihin ostamaan kankaita surupukujaan varten. Virastoissa oli kiire, kun oli hommattava valan tekoa uudelle hallitsijalle; vala tehtiin sotaväen keskuudessa ja senaatissa jo samana päivänä ja muissa virastoissa, raatihuoneella ja yliopistossa seuraavina päivinä.
Levottomiakin olivat kumminkin samalla ne tunteet ja ajatukset, joita tuo hämmästyttävä, suuri kuolemansanoma herätti. Ensi vaikutuksen valtaamana riensin veljeni Fransin luo. En unhota, mitä silloin muutamain tuntien kuluessa puhuimme, osaksi kostein silmin. Mitä maallamme oli ollut, se tunnettiin; mitä se oli saapa, se oli tuntematonta. Keisari Nikolai oli kaikesta huolimatta kumminkin ollut jalo ja oikeamielinen hallitsija; Suomea kohtaan oli hän nähtävää suosiota osoittanut; hän oli kunnioittanut lakejamme eikä tahallaan tahtonut loukata oikeuttamme. Sitäpaitse oli hän ollut kyllin voimakas pitääkseen kurissa ne hyökkäykset valtiollista olemassaoloamme vastaan, joita silloin jo useampia kertoja oli yritetty tehdä. Uusi keisari oli isänsä aikana saanut hyvin vähän puuttua hallitustoimiin. Häntä täytyi senvuoksi sääliä, kun hänen näin yhtäkkiä täytyi ottaa kannettavakseen tuo raskas kruunu ja niin raskaissa olosuhteissa, jolloin mahtavat viholliset joka taholta ympäröivät hänen suurta valtakuntaansa. Olihan hän jalo, hieno, hyvää tarkoittava mies, sen olimme täällä saaneet huomata; että hän myöskin ymmärsi ajan vaatimukset ja saattoi kuulla kansan ääniä, sitä luultiin voitavan otaksua. Hallitsijavakuutuksensa oli hän Suomelle antanut samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsäkin ja hyväntahtoisuuttaan Suomea kohtaan oli hän osottanut vielä selvemmin kuin isänsä. Mutta oliko hänellä myöskin samaa voimaa suojella oikeuttamme? — se oli kysymys, joka vastaiseksi oli vastaamatta jätettävä.
Tähän tapaan keskustelimme. Mitä Suomen kansa puoltatoista vuotta myöhemmin luuli voivansa hallitsijanvaihtumisesta odottaa ja toivoa, siitä sai veljeni julkisesti mielensä lausua — niin että kuului.
* * * * *
Aleksanteri II:sen ensimmäisiä hallitustoimia oli, että jo maalisk. 4 p:nä ruhtinas Aleksander Mentschikoff, jolla itämaisessa kysymyksessä ei ollut suurempaa menestystä ollut sotapäällikkönä kuin valtiomiehenä, "pyynnöstä" eroitettiin ei ainoastaan ylipäälliköntoimesta Krimin niemimaalla ja meriväen taapin päällystöstä vaan myöskin Suomen kenraalikuvernöörinvirasta, jossa hän oli ollut vuodesta 1831 asti. Suomi sai vakinaiseksi kenraalikuvernöörikseen neljää päivää myöhemmin kenraali Bergin.
* * * * *
Helsingissä ei keisarin kuoleman tuottama hämmästys niinkään pian hälvennyt ja sen tapauksen tuottamat julkiset toimet antoivat puuhaa moniksi päiviksi. Sota oli aivan unehtua.
Lähetystö edustajia maamme kaikista säädyistä lähti huhtikuun keskivaiheilla Pietariin lausumaan julki Suomen kansan surun keisarin kuoleman johdosta ja onnittelemaan uutta hallitsijaa hänen valtaistuimelle nousemisensa johdosta. Lähetystöön kuuluivat salaneuvos, vphra C. Walleen, arkkipiispa E. Bergenheim, kauppaneuvos A. Donner ja lautamies J. T. Hannuksela Vähästäkyröstä.
Yliopisto valmisti suurta surujuhlaa, jota vietettiin kahtena päivänä peräkkäin, huhtik. 27 ja 28 p:nä. Ohjelman juhlaa varten julkasi tavallisessa järjestyksessä rehtori Rein. Professori Fr. Cygnaeus kirjoitti juhlarunon ja kantaatin, johon Pacius laati säveleen, sekä piti ensi päivänä ruotsinkielisen puheen. Toisena päivänä puhui latinaksi dosentti W. Lagus ja suomeksi ylioppilas E. Rudbeck, suomalaisten kansansatujen ulosantaja. Oli ensi kerran, kun suomenkieli sai kuulua juhlasalin puhujalavalta.
* * * * *
Omalla pienellä elämänurallani tapahtui näihin samoihin aikoihin vallankumous. Sanomalehtimiestoimintani kahtena ensimmäisenä vuotena olin jo kylliksi oppinut tuntemaan painotarkastusta. Mutta kun kolmas vuosi alkoi uuden kenraalikuvernöörin aikana, sain tuntea sitä vielä enemmän. Kenraali Berg ei tosin ollut mikään sanomalehdistön ehdoton vihaaja eikä halveksija; hän oivalsi kyllä, kuinka paljo siitä oli hyötyä. Mutta hänhän oli niin toisessa kuin toisessakin suhteessa juuri itse se, joka tiesi, miten kaikki oli tehtävä ja joka itse tahtoi tehdä kaikki, ja hän piti luullakseni sanomalehdistöä senvuoksi haitallisena ja kelvottomana, että hän ei itse sitä toimittanut ja ettei sitä toimitettu hänen antamansa kaavan mukaan. Varmaa on, että hän hyvin tarkoin seurasi sanomalehtiä ja että hänen mielestään eivät ylemmät eikä alemmat painoviranomaiset koskaan kyllin innokkaasti toimineet. Morgonbladettia varsinkin lie erityisestä syystä silmätikkuna pidetty. Varmaa on, että sanomalehtitoimi kävi minulle ihan sietämättömäksi. Se oli käynyt minulle sitä raskaammaksikin, kun ystäväni ja toverini Edv. Bergh ja lopulla vuotta 1854 oli lähtenyt Savoon käytännöllisesti lakitiedettä harjoittamaan ja ainoastaan silloin tällöin sieltä lähetti jonkun kirjoituksen; toimitustyö oli siten yksinomaa minun hartioillani. Kun vihdoin asiat huhtikuun alulla kehittyivät niin pitkälle, että painoviranomaiset pyyhkivät kaikki vastineeni erästä kaksimielistä, Morgonbladetia vastaan heitettyä syytöstä vastaan, tunsin syvimpäin tunteitteni loukkautuneen ja julistin silloin jyrkästi, että en enää voinut jäädä Morgonbladetin toimittajaksi. — Aivan äkkiä siten jouduin syrjään koko sanomalehtimiesuralta enkä voinut silloin ajatella, että sille uralle enää koskaan palaisin.
Minun jälkeeni uskottiin Morgonbladet lakit. kand. Knut Laguksen toimitettavaksi. Vuoden 1855 kahtena viime kuukautena hoiti sitä nuori runoilija Theod. Sederholm ja sen vuoden lopussa lehti kuolikin, elettyään 24 vuotta ja läpikäytyään sangen kirjavat vaiheet.
* * * * *
Mielten jännitys oli suuri pitkin koko kevättä 1855. Keisarin kuoleman jälkeen tähysteltiin mitä hallituksen toimenpiteitä Pietarista kuuluisi, jotka osottaisivat laajempia järjestelmänmuutoksia ja uuden, toivorikkaan aikakauden lähestymistä. Mutta vastaseksi ei kuulunut paljo mitään, jolla olisi ollut syvempää merkitystä; toimeenpannut parannukset koskivat enimmäkseen henkilövaihdoksia ja muutoksia sotaväessä. Huomio kääntyi siitä syystä taas pääasiallisesti sotaan. Krimin taistelut, Sevastopolin piirityksen yksityiskohdat, Todlebenin ihmeellisen taitava puolustus ja liittoutuneiden alituiset hyökkäykset vallikaivannoistaan, tuota kaikkea seurasi jokainen erinomaisen tarkasti. Ja vielä suuremmalla jännityksellä kuulusteltiin kaikkia huhuja ja uutisia siitä, mitä täällä kotona pohjolassa ensi kesänä tulisi tapahtumaan. Sekä Englanti että Ranska olivat lisänneet Itämeren laivastoaan ja rakentaneet saaristojamme varten m.m. uusia höyrypursia, lautoille asetettuja tykkipattereita ja minkä mitäkin: se tiedettiin. Englantilaisen laivaston päälliköksi oli sir Charles Napierin sijalle määrätty amiraali Dundas: ranskalaista laivastoa oli amiraali Penaud komentava. Varmaa oli, että tekeillä oli paljo tärkeämpiä sotaliikkeitä Itämerellä kuin edellisenä kesänä.
* * * * *
Tuo jatkuva jännitys kävi ajan oloon väsyttäväksi. Minä puolestani tunsin tarvitsevani lepoa ja rauhaa joksikin ajaksi. Ja kun olin vapaa sanomalehtitöistä ja muista paikallisista siteistä päätin kesäksi asettua yksinäisyyteen johonkin maaseudulle ja siellä lukuhommissa korvata sen, minkä sanomalehtivuosinani olin laiminlyönyt. Hain sopivaa kesäasuntoa ja valitsin vihdoin pienen talonpoikaistalon Svartbäckin kylässä Porvoon pitäjässä rannikolla lähellä Sipoon rajaa. Siellä luulin voivani olla syrjässä maailman melskeistä ja sodan hälinästä, olematta toki niin kaukana, että en voisi, jos jotakin tärkeämpää tapahtuisi minulle rakkaassa Helsingissä, olla mukana kaupungin kohtaloa näkemässä. Olihan täysi syy nyt peljätä hyökkäystä Viaporia ja Helsinkiä vastaan ja minäkin puolestani katsoin nyt syytä olevan korjata kalleimpani mitä minulla oli, isältä perimäni kirjaston, sodan vaaroilta talteen. Sulloin siitä syystä kirjani ja paperini suuriin laatikoihin ja vein ne mukanani kesäasuntooni, jonne jo lähdin toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa.
Kesä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Kolmatta kuukautta vietin Svartbäckissä uutterasti lukien häiritsemättömässä rauhassa. Silloin tällöin kävin vaihteen vuoksi Porvoossa ja myöskin Kroksnäsissä, lähellä Runebergin kesäasuntoa, vietin kutsuttuna pari päivää Kellgrenin ja Tikkasen perheissä. Mielestä haihtumattomia olivat nuo päivät, niin hauskaa oli seurustella suuren Runebergin ja tuon vilkkaan, lempeän Herm. Kellgrenin ja heidän ympäristönsä piireissä.
Sanomalehtiä sain vain jonkun kerran viikossa. Niistä luin nyt aivan tyyneesti kuulumisia vihollisten laivastojen liikkeistä ja käynneistä rannikoillamme. Joukko pienempiä sotatapauksia sattui nyt perättäin. Kesäk. 5 p:nä tapahtui sekava juttu Hangon tienoilla, jossa nuori vänrikki Svertsckoff anasti maihin saapuneen englantilaisen sluupin miehistöineen, vaikka, kuten väitettiin, vene oli rauhanlipulla kulkenut: siitä johtui pitkiä väittelyjä sotivain valtojen välillä. Kesäk. 21 p. polttivat viholliset joukon rakennuksia Kotkassa ja räjäyttivät Slavan linnoituksen ilmaan. Saman kuun 22 p. teki englantilainen fregatti Amfion hyvin nopean tiedusteluretken Sandhamnin patterein tienoille. Heinäk. 5 p:nä räjäyttivät englantilaiset Svartholman linnan; samassa kuussa viholliset kävivät Raumalla, Uudessakaupungissa, Kristiinankaupungissa, Uuraassa. Haminassa, Kemissä y.m. ja elok. 3 p:nä he ampuivat Brändön satamaa Vaasassa. — Sotatapauksista oli erillään, mutta saman kesän surullisiin tapauksiin kuului kumminkin, Loviisan kaupungin palo heinäk. 5 ja 6 päivinä sekä tulipalo Uudessakaupungissa saman kuun 28 ja 29 p:nä, jolloin tuli hävitti kolmannen osan tätä kaupunkia.
Sota oli jo karaissut mielet, joten nuo tiheät uutiset pienemmistä kahakoista taikka jonkun linnoituksen räjäyttämisestä eivät enää niin paljo mieliä pöyristyttäneet. Minä en muuten maalaisrauhassani Svartbäckissä ollut aivankaan syrjässä sodan lähemmistäkään kosketuksista.
Optillinen lennätinasema sijaitsi lähellä asuntoani, n.s. Klobbenilla, ja sen viereiselle niemekkeelle oli sijoitettu pieni kasakkajoukko. Tämä jälkimäinen se minulle seuraavan seikkailun aiheutti. Eräänä päivänä piirittää vaatimattoman maalaiskamarini kasakkajoukko ja sen aliupseeri astuu sisään minulle selittäen, mikäli ymmärsin, aikovansa viedä minut epäiltynä "englantilaiseksi" lähimmän ylemmän päällystön luo tutkittavaksi. Mitä oli siinä tehtävä? Osasin tuskin kymmentä sanaa venäjätä ja kasakka ei osannut sanaakaan muuta kuin venättä. Odotin jo vain, että minua kahden kasakan välissä lähdettäisiin raastamaan tuntemattomiin tienoihin. Silloin muistin, että mulla kai on paperieni joukossa joku aikoinaan käytetty ulkomaan passi. Löysinkin sen, avasin tuon komean asiapaperin, jonka yläreunassa leveäsiipinen kotka rehotti ja joka alkoi venäläisillä sanoilla: "Me Nikolai ensimäinen j.n.e." Useampia kuvernöörien ja konsulien sinettejä oli alla. Toimekkaan kasakan valtasi alamaisin hämmästys. Minä sanoin "vott!" ja osotin venäjäksi kirjoitettua nimeäni, ikäänkuin todistaakseni, minkälainen "englantinen" olinkaan. Kasakka rupesi tavailemaan: "Magister — ah, Maistraatti!", ymmärsi asian, antoi minulle paperin, kumarsi anteeksi pyytävästi, suurimmasti kunnioittaen minua maistraatin jäsenenä, teki kokokäänteen ja hävisi kiireimmiten tiehensä.
Pari kertaa näkyi englantilaisia laivoja Svartbäckin selällä aikaansaaden levottomuutta ja pelkoa pienessä kylässämme. Eräänäkin päivänä, minun sattumalta poissaollessa, olivat ne ammuskelleet sanottua lennätinasemaa. Kasakat olivat silloin vahtipaikaltaan rientäneet pois täyttä neliä ja ajaneet en tiedä montako virstaa sisämaahan. Ja minun kirjalaatikkonikin olivat saaneet seurata kasakoita kappaleen matkan sisämaahan, sillä talonväkeni, peljäten, että viholliset talon sytyttäisivät, piti varmimpana kuljettaa hevosilla heti viipymättä kirjani pari virstaa sisämaahan erääseen siellä olevaan taloon.
Niin kului kesä, yhä kauniina pysyen, kappaleen matkan elokuuhun.Kerrottiin kyllä useiden merkkien jo osoittaneen, että hyökkäysViaporia vastaan ennen pitkää tehtäisiin. Mutta ne tiedot, mitäSvartbäckiin saapui, eivät olleet vereksiä eikä luotettaviakaan.Varmimmat sinne saapuvat sotauutiset tulivat tykkien paukkeen muodossa.Tätä pauketta, jota nyt usein kuultiin, kuunneltiin jännityksellä: sensuunnasta koetettiin päättää, mistä se tuli, sen etäisyydestä taas,mitä mahdollisesti tapahtui.
Elokuun 9 päivänä aamulla, kun puun alla lueskellen istuin, häiritsi minua klo 8 tienoissa kaukana mylleröivä tykinjyske. Tuliko tuo ääni Viaporista? Laskin korvani maahan. Lännestä se pauke kuului, mutta mahtoikohan se sittenkään olla pommitusta. Jännityksissä istuin ja sydän tykytti kovasti. Noin tunnin kesti pauketta; sitten oli kaikki äänetöntä. Se ei siis taasenkaan ollut muuta kuin ampumaharjoitusta, ajattelin — tunnin kestävät manööverit eivät siihen aikaan olleet harvinaisia — ja jatkoin taas rauhassa lukemistani. Mutta puolenpäivän aikaan rupesi samaa jyryä taas kuulumaan samalta taholta. Nyt kävi minulle epävarmuus liian rasittavaksi, tilasin kyytihevosen matkustaakseni, ellen juuri Helsinkiin, niin ainakin lähimpään kievariin, tiedustellakseni sen kautta kulkevilta matkustajilta, pommitettiinko Viaporia ja mahdollisesti Helsinkiäkin.
Parin tunnin perästä saavuin Vekkosken kievariin noin 6 i.p. Siellä tapasin heti tutun matkustajan Helsingistä, ja hän synkkänä mieleltään kertoi minulle päivän suuresta tapahtumasta. Pommitus oli alkanut klo 7 ja 8 välillä aamulla, koko Viapori paloi, yksi ruutikellari oli räjähtänyt. Pommitusta oli kestänyt lakkaamatta koko päivän; mistä johtui, että sen ääni oli Svartbäckiin katkennut kahdeksi tunniksi, sitä en osaa selittää. Kaupunkia ei vielä oltu pommitettu, mutta mitä vain sieltä voitiin muuttaa pois, oltiin pois siirtämässä, Helsinki tuskin saattoi toivoa pelastuvansa.
Heti pyysin hevosta Helsinkiin kiirehtiäkseni, mutta kului aikaa tässä niinkuin seuraavissakin kievareissa, ennenkuin sen sain. Lähdin vihdoin ajamaan. Vasta Sipoon kirkolle kuului tykinpauke, mutta koko taipaleella kuvastui vastaantulijain kasvoissa suurta juhlallisuutta ja jännitystä. Kuta lähemmäs Helsinkiä saavuin sitä taajemmin saapui vastaani ajajia ja kuormia ja sitä lähempää kuului tykkien jyry. Henriksdaalissa kerrottiin, että läheiselle vuorelle näkyi koko Viapori palavan tulimerenä ja että sieltä voitiin seurata pommien räjähtämistä ja polttorakettien pitkien tulisäikeiden kaarevaa kulkua. Ajoin edelleen. Vanhassakaupungissa tuo suuri näytelmä minunkin silmäini eteen avautui. Ilta oli jo kulunut klo 11:teen, yö oli pimeä, mutta taivas kajasti koreana tuosta kamalasta palosta. Näistäpuolin oli astuen ajettava. Ajajani vääntelihe ja kääntelihe, tuumi, että tämä kaupunkimatkahan on aivan kuin matkustaisi palavaan pätsiin eikä tahtonut sinne kiirehtiä ensinkään. Vanhastakaupungista asti tuli vastaan miltei yhtämittainen jono kuormia, joissa oli huonekaluja, kaikenlaisia talouskapineita ja tavaroita, joita näin korjuuseen vietiin hävityksen vaarasta. Olihan sekin nähtävää tuo satojen muuttokuormien pitkä jono, joka yön pimeydessä hiljaa kuin ruttoon kuolleen saattue edelleen kulki tykkien paukkuessa ja rakettien räiskiessä.
Pitkälläsillalla kyytimieheni kerrassaan pysähdytti kulun: hän ei tahtonut ajaa eteenpäin ja ainoastaan uhkaamalla sekä juomarahoja lupaamalla sain hänen jatkamaan Uniooninkatua pitkin. Pahaksi onneksi asuntoni vielä olikin mainitun kadun varrella lähellä Tähtitorninvuorta ja kun sinne piti ajaa, niin se oli kyytimiehen mielestä ihan surman suuhun joutumista. Esplanaadin luona hän siitä syystä päättävästi hyppäsi alas kärryistä, arvellen nyt ainakin täyttäneensä velvollisuutensa ihmisenä ja kyytimiehenä, mutta vieläkin onnistuin häntä senverran rohkaisemaan, että hän minut ajoi kotitaloni portille saakka.
Oli puolenyön aika kun kaupunkiin saavuin. Kadut olivat tyhjänlaiset: ihmiset, väsyneinä päivän jännityksestä ja levottomuudesta, olivat lähteneet hetkeksi lepäämään jaksaakseen sitten taas vastaanottaa seuraavan päivän tapahtumia. Ainoastaan n.s. Uuden Klinikan luona oli kamalan vilkasta. Koko talo oli valaistu; edustalla ajoneuvoja ja sotamiehiä kantopaareineen. Siellä ylihaavuri, ent. saksalainen professori Hagfelder apulaisineen sitoi ja leikkeli Viaporista tuotuja haavoitettuja.
Asunnostani riensin heti yksin Ulrikaporin vuorille. Parempaa katsojain lavaa tuskin missään sotanäytelmässä on ollut tarjona. Viaporin kaikki linnoitetut saaret ovat siellä, niinkuin tunnettu, pitkässä rivissä katsojain edessä. Oikealla kädellä olivat Gråharan ja Rönnskärin välillä rivittäin englantilaiset ja ranskalaiset laivastot ja suurten laivojen edessä liikkuivat edestakaisin nuo pienet pommialukset, jotka lakkaamatta räjähdysluotejaan suitsuttivat. Saattoi paljaalla silmällä seurata jokaisen tällaisen pienen laivan liikkeitä, saattoipa, jos tahtoi, seurata jokaisen yksityisenkin pommin suurta kaarta sen lähtemisestä mörssärin suulta aina siihen asti, kunnes se räjähti linnassa; samoin noita pitemmissä kaarissa lenteleviä, sähiseviä raketteja.
Vuorilla ei nyt yöhetkellä ollut erittäin suurta ihmisjoukkoa koolla. Helsinkiläiset olivat koko edellisen päivän saaneet kyllältään katsella tuota suurenmoista näkyä ja tarvitsivat nyt levätä; piirittäjätkin olivat yön ajaksi vähentäneet tulensa. Muutamia hyviä tuttavia siellä kumminkin heti tapasin ja he minulle tekivät selkoa kaikista päivän tapahtumista. He olivat kumminkin jättäneet mainitsematta, että pienempi määrä pommeja oli Kaivopuistoonkin pudonnut. Kun senvuoksi ehdotin eräälle ystävälleni, että käveltäisiin vähän Kaivopuistoon, seurasi hän kyllä minua sinne, mutta hänen askeleensa kävivät vuorelta laskeutuessamme vähän epäileviksi. Kysyin siitä syystä vihdoin: Eihän toki tänne puistoon lie luoteja ammuttu? Silloin hän kertoi, että useita pommeja oli pudonnut kylpyhuoneen ja Kaivohuoneen luo ja muihin puiston kohtiin. Ei siellä siis ollut turvallista kävellä ja sotaneuvottelun pidettyämme päätimme hyvässä järjestyksessä palata vuorelle takasin.
Seuraavana päivänä, elok. 10:tenä päivänä, jatkui, kuten tunnettu, pommitusta vielä koko päivän. Koeteltuani aamupuoleen vähän levätä, mikäli tykinjyskeeltä ja mielenkiihtymykseltä saatoin, nousin jo aikaseen aamulla taas vuorille. Viaporissa paloi suuri rovio vähentymättömällä liekillä ja liittoutuneiden tuli kiihtyi päivän kuluessa suurimpaan voimaansa. Kenraalikuvernööri Bergin virallisen raportin mukaan oli koko tuon 46 tuntia kestäneen piirityksen aikana linnaa vastaan ammuttu kaikkiaan noin 20,000 laukausta. Se olisi tasan jaettuna tehnyt 7-8 laukausta minuutissa, mutta ampuminen oli öiseen aikaan heikompaa ja muistelen, että me joskus päivällä laskimme 20-25 laukausta minuutissa. Miltä tämä "eurooppalainen konsertti" kuulosti, sen voipi kuvitella. Kodeissa ei ollut mitään rauhaa. Kaikki työt lepäsivät, kaikki myymälät ja työpajat olivat kiinni. Talot olivat enimmäkseen tyhjät. Kenellä ei ollut varoja kuljettaa tavaroitaan kaupungista pois, hän oli hinannut ne ulos esplanaadeihin, Kaisaniemen puistoon taikka muualle. Naiset ja lapset olivat mikäli mahdollista muuttaneet kaupungista pois; jälelläoleva osa väestöä vartioi ulkoilmaan siirrettyjä tavaroitaan. Muut kulkivat edestakaisin rantavuorille sotanäyttämöä katsomaan ja sieltä kaupunkiin takasin.
Voi sanoa, että koko Helsinki liikkui siellä Ulrikaporin vuorilla. Olihan asema perin vakava: Suomen nuori pääkaupunki ei sillä hetkellä voinut turvautua muuhun kuin piirittäjäin sivistykseen ja jalomielisyyteen. Mutta siltä ei mieliala suinkaan ollut lamassa. Tuhansia siellä oli, jotka tiesivät, että koko heidän taloudellinen olemassaolonsa riippui jostakin harhaantuneesta pommista tai raketista, — enkä kumminkaan muista nähneeni yhtään vetistelevää miehensilmää. Päinvastoin, sydämmellisesti toistensa käsiä puristettiin, rohkeasti toisiaan silmiin katsottiin — oli kuin edessä olisi nähty suuri kiirastuli, josta uuden elämän ja uuden ajan tuli syntyä! Jos näytelmä rantavuorilta katsoen oli traagillinen niin tarjosi kaupunki vaihetukseksi puistoissaan perin hauskoja pilakuvia. Meitä kulki muutamia iloisia ystävyksiä siellä tuon tuostaankin edestakaisin raitistaen mieltämme katselemalla ulkoilmassa asustavain kaupunkilaisten elämää, Ilma oli onneksi koko pommituksen ajan yhtä kaunis ja ihana kuin se oli koko kesän ollut. Ei siten ollut ensinkään epämiellyttävää sellaisina päivinä asustaa ulkoilmassa. Saatoimme siis, me iloiset pojat, suureksi hauskuudeksemme esim. Henrikinesplanaadissa pysähtyä katsomaan milloin aviovuodetta, jossa molemmat puoliskot lepäsivät, ympärillään lastensänkyjä ja vaunuja, joissa pieniä rauhan enkeleitä nukkui; milloin yksinäistä vanhaapoikaa, joka oli nukahtanut nahkasohvalleen: milloin kahvitätiseuruetta, joka pannun ääressä valvoi ja puhui maailman pian tapahtuvasta lopusta; milloin juomaveikkoja, jotka olivat nukahtaneet nurmelle, pullo välissään kolmantena miehenä: j.n.e. — Mainitut puistot olivat melkein täynnä sellaisia yönuotion ääressä lepääviä kaupunkilaisia ja heidän huone- ynnä kyökkikalujaan. Mutta vielä täydempi oli Kaisaniemen puisto ja siellä oli tuo ulkoilma-elämä melkeinpä järjestettyä. Siellä olivat eri perheet aidoittaneet itselleen pieniä alueita, joita olivat rajoittaneet kaapeilla, piirongeilla, sohvilla ja muilla suuremmilla huonekaluilla, joita vastakkain oli asetettu. Peitteet, viltit ja lakanat, joita oli ripustettu puitten väliin pingoitetuille nuorille, suojelivat jossakin määrin näiden ilmavain asuntojen eläjiä naapurien ja ohikulkevain katseilta: mutta auringon säteiltä ja pilvistä mahdollisesti lähteviä kyynelvesiä vastaan heillä ei ollut muuta suojaa kuin sateen- ja päivänvarjoja. Siellä kävellessä tuntui kuin olisi kulkenut pienen, äkkiä syntyneen kaupungin katuja pitkin. Ja sen huomasi, että noiden ohkasten seinien sisäpuolella saattoi olla hyvinkin hauskaa; lautaset helisivät, kahvimyllyt sirisivät, teekeittiöt kiehuivat, lapset leikkivät, pienempiä tuuditettiin, — sanalla sanoen, ei mitään perhe-elämään kuuluvia ääniä eikä meluja siellä puuttunut.
Korkeasaarelle oli hyvin suuri ihmisjoukko paennut. Sielläkin kävimme katsomassa. Sinne olivat ihmiset sijoittuneet paljo mukavammin kuin kaupungin puistoihin. Sinne oli perustettu useampia pieniä kauppapuotejakin, leipämyymälöitä ja muita laitoksia välttämättömimpiä elintarpeita varten.
Niin meni päivä: mitä vaihtelevampia mielialoja sen kuluessa sain tuntea. Väliin hiivittiin alas Läntiselle rantakadulle, jonne eräs linnan ja kaupungin väliä kulkeva höyrylaiva purki haavoitetut, jotka valittelivat ja joita sieltä paareilla kannettiin sairaaloihin. Vähitellen tämä kaikki herpasi sielun. Yö läheni eikä ampuminen näyttänyt vieläkään pitkiin aikoihin päättyvän. Väsyttiin pommien, rakettien ja muiden räjähdysluotien laskemiseen ja näiden ratojen tähystämiseen, käytiin välinpitämättömiksi ja puolenyön jälkeen menin kotiin. Vaivuin uneen niin syvään, kuin jos ei koskaan mitään levottomuutta olisi ollut maailmassa. Mikä uusi melske minut oli herättänyt? Ei mikään melske, päinvastoin. Tykinpauke oli lakannut. Mitä se merkitsee? Katsoin kelloani: se oli tasan 5 aamulla elok. 11 p:nä. Kuuntelin vielä hetken, alkaisiko paukkuna taas alusta. Mutta ei: pommitus oli todellakin lopussa.
Ettei sitä myöskään taas uudistettaisi, siitä päästiin pian varmuuteen. Rantavuorilta nähtiin, miten liittoutuneet hävittivät Långörnin kalliolle rakentamansa patterit ja valmistivat paluumatkaansa. Ainoastaan yksi ja toinen polttoraketti singahti sieltä seuraavana päivänä ja yönä linnan etuvarustuksia vastaan.
Helsinki oli siten hävityksestä säästetty. Siitä syntynyt ilo sai helsinkiläiset pian unhottamaan sen levottomuuden ja huolen, jota edellisinä päivinä oli ollut kestettävä.
Liittoutuneiden laivastot olivat paikoillaan vielä koko lauvantaipäivän, elok. 11 p:n ja sunnuntain, elok. 12 p:n. Vuorelta saattoi lauvantai-iltana komeaa taulua katsella. Meri oli peilikirkas. Elokuun aurinko paistoi lämpöisenä ja selkeänä. Koko Viapori oli vielä tulena ja savuna, vaikka liekit nyt jo paloivat entistä himmeämpinä. Linnan uudesta kreikkalaisesta kirkosta (se oli edellisenä vuotena vihitty), jonka kattokupu nähtävästi oli läpi-ammuttu, mutta joka muuten oli jäänyt ehyeksi, soivat kirkonkellot iltarukoukseen kutsuen, ja miehistön, joka äsken oli ryöminyt esiin suojavarustuksistaan, saattoi nähdä hiljaa ja hartaana kulkevan liekkien lomitse temppeliin. Toisella puolella, Långörnissä, vallitsi englantilaisten ja ranskalaisten seurassa, jotka sinne lippunsa olivat pystyttäneet, iloa ja riemua. Venheitä suikkelehti siellä laivojen ja mantereen välillä. Suuri väkijoukko oli siellä koolla: nähtävästi siellä eri laivojen päällystö soitolla ja ilonpidännällä vietti julman työnsä päättymistä. — Se taulu ei lähde mielestäni koskaan.
Maanantaina elok. 13 p:nä aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja läksivät pois samoja, osaksi omille luotseillemme tuntemattomia väyliä myöten, joita olivat tulleet, ja kaupungin tyhjennettyihin taloihin rupesivat vähitellen asukkaat ja tavarat palaamaan.
* * * * *
Tässä esitetyt persoonalliset muistoni Viaporin pommituksesta, jotka panin paperille tasalleen 25 vuotta tuon tapauksen jälkeen,[39] ovat muutamilla lisäyksillä täydennettävät.
Liittoutuneet laivastot olivat kokoontuneet Viaporin edustalle elok. 6-8 päivinä; niitä oli kaikkiaan noin 80 erikokoista laivaa, suurista linjalaivoista pieniin tykkivenheisiin asti. Ne saapuivat asemilleen Rönnskärin ja Gråharan välille, noin 3-4 virstan päähän linnan ulkovarustuksista, todellakin väyliä myöten, joita eivät suomalaiset eikä venäläiset merikortit ensinkään tunteneet. Sen on todistanut myöskin tuo edellämainittu hra v. R, joka kertoo, että Viaporin tykistönpäälliköt, kun näkivät laivastojen lähenevän, eivät tahtoneet uskoa omia silmiään ja että kenraali Berg itse, kun siitä hänelle ilmoitettiin, vastasi: "se on aivan mahdotonta, koska salaisessa virallisessa kartassa luettiin sillä paikalla, mihin vihollisten laivastot olivat ankkuriin laskeneet, suurilla kirjaimilla sanat: 'Vaarallisia kallioita'." Hän nousi heti hevosen selkään ja vasta omin silmin laivat nähtyään uskoi hän "mahdottoman" mahdolliseksi. Kun kumminkin matkaa linnasta ja rantavarustuksista laivoihin oli kaksi sen vertaa, minkä jyreimmätkin venäläiset tykit kantoivat, arveli Berg, että laivojen oli tultava lähemmäs, ennenkuin saattoivat ryhtyä mihinkään hyökkäykseen. Mutta kun ampuminen alkoi 9 p. aamulla ja Berg, joka silloin heti seurueineen asettui Tähtitorninvuorelle, sai nähdä kuinka pitkälle englantilaiset ja ranskalaiset mörssärit kannattivat, lähetti hän — kertoo sama v. P. — käskyn tykistönkenraali Baranzoffille ja Viaporin päällikölle, kenraali Sorokin'ille, etteivät suotta ampuisi pois ruutiaan, vaan että ampuisivat ainoastaan, kun joku laiva saapuu tykinkantaman matkalle. Siten vihollisten tuleen vastattiin ainoastaan Drumsön, Sandhamnin y.m. saarien uloimmista pattereista silloin tällöin. Päälinnasta ammuttiin ainoastaan joku ainoa laukaus. Tätä päälinnaa vastaan, jossa oli suuri määrä puutaloja ja jonka suuret, ruotsinaikuiset, kolmi- ja nelikerroksiset kasarmit olivat kiitollisia pilkkatauluja vihollisten tulelle, tähtäsivät viholliset etupäässä pomminsa ja rakettinsa. Ja ne tähtäsivät tavalla, joka herätti ihailua. Luodit lensivät juuri sinne mihin ne olivat aijotut aikaansaamaan tulipaloa ja hävitystä. Harvoin vain nähtiin jonkun kuulan putoavan veteen tai räjähtävän ilmassa. Selvästi nähtiin myöskin, että viholliset eivät tahtoneet kaupunkia hävittää; senvuoksi ei Harakan eikä Kaivopuiston pattereihin ammuttu yhtään laukausta senjälkeen kuin nämä itse olivat lakanneet ampumasta. Mitään hyökkäystä maan puolelta ei Helsinkiä vastaan myöskään tarvinnut peljätä, kun melkein varmasti tiedettiin, ettei laivoissa ollut mitään maajoukkoja. Mutta niin aivan helposti ei tietenkään kauhu ja pelko ihmisten mielistä lähtenyt.
Viaporissa ei pommituksen aikana ollut mitään suomalaista joukkoa; mutta Drumsössä, jossa kenraali Ramsay oli ylipäällikkönä, palveli pari komppaniaa översti Lyran komentamia suomalaisia tarkka-ampujia ja Sandhamnin ja Kungsholman pattereihin oli Suomen meriväen ensi osasto koko kesäksi sijoitettu ja saattoi se siellä kunnostaa itseään vihollisten hyökkäyksiä torjuen.
* * * * *
Pari päivää viivyin vielä, tykinpaukkeen vaijettua ja vihollisten lähdettyä, kaupungissa. Sain silloin lähempää tarkastaa sitä osittaista hävitystä, jonka pommit olivat Ulrikaporin kylpylaitoksessa ja useissa paikoin sen edustaisessa puistossa tehneet, ja nähdä, miten kaupungin pojat muistoikseen noista suurista päivistä poimivat pommin sirpaleita ja keräsivät kokoon niitä kallisarvoisia, puisia pommilaatikoita, joita aallot joukoittain kuljettivat rannoille. Ja ennen kaikkia sain nauttia siitä, kun ihmiset, huonekalut, talouskapineet, rauha, tyyneys ja onni palasivat asukkaiden koteihin.
Vietettyäni sitten vielä pari viikkoa talonpoikastalossaniSvartbäckissä palasin minäkin Helsinkiin.
Monta päivää en ollut siellä ollut, kun tuo suuri uutinen saapui Sevastopolin lopullisesta antautumisesta syysk. 8 p:nä. Siihen saattoi katsoa koko sodan melkeinpä päättyneen. Keisari Napoleonin sotainen kunnianhimo oli nyt tyydytetty. Tämän saavutetun voiton nojalla saattoivat nyt länsivallat määrätä vastustajalleen nöyryyttäviä rauhanehtoja; mitään tarkempaa suunnitelmaa Venäjän valta-aseman rajoittamisesta ei liene kumminkaan koskaan tehty; sota oli jo maksanut kyllin rahoja ja ihmishenkiä ja kaikilla tahoilla olivat jo rauhantoivomukset yleiset.
Omasta vähäisestä puolestani ikävöin jo myöskin kernaasti rauhaa. Minulla oli näet tuumana heti kun sopi lähteä pitemmälle ulkomaanmatkalle, etupäässä Pariisiin. Ja valkenevat rauhantoiveet saivat minut jo vähän toivomaan, että piankin voisin tuumani toteuttaa. Käännyin siitä syystä läänin v.t. kuvernöörin Fab. Langenskiöldin puoleen kohteliaasti kysyen, enkö nykyoloissa millään tavalla voisi saada matkapassia. Mutta hän vastasi valitellen mutta perin suurpoliittisesti, että se oli mahdotonta. Suuremmilla toiveilla käännyin silloisen kenraalikuvernöörinkanslian päällikön vphra Edv. Walleen'in puoleen. Mutta ei hänkään sanonut parhaalla tahdollakaan voivansa hankkia sellaista passia kenraalikuvernööriltä. Sain siitä syystä kärsivällisesti odottaa.
* * * * *
Ensimmäinen Suomelle valoisa merkki, joka osotti hallitsijavaihdoksen johdosta tapahtunutta järjestelmänmuutosta, nähtiin Aleksanterinpäivänä, syysk. 11 p:nä, jolloin yliopistolle osotettiin se suosio, että sen varakansleri vaihtui. Kenraaliluutnantti Nordenstam vapautettiin pyynnöstään kanslerinvirasta ja hänelle lausuttiin armollisin suosio siitä erinomaisesta uutteruudesta, jolla hän oli yliopiston asioita hoitanut sekä luvattiin kaikki entiset palkkaedut. Hänen jälkeläisekseen määrättiin Suomen kadettikoulun johtaja, kenraaliluutnantti, vapaaherraJonan Reinhold Munck. Sotavuosina oli Nordenstam'illa ollessaan taapinpäällikkönä ollut täysi työ sota-asioista ja siitä syystä oli hän vähemmin joutanut yliopistosta huolehtimaan.
Mutta hänen järjestämäänsä poliisihallintoa oli siltä kaikella innolla ylläpidetty. Epäilemättä oli hän itse kumminkin jo tullut huomaamaan, että jos ylioppilaskunnan elämää ja tapoja mieli parantaa, sitä tarkoitusperää ei voitu saavuttaa rettelöillä eikä pedelleillä eikä vormutakeilla, ja varsin tyytyväisenä kai hän siis nyt vastaanotti armollisen viittauksen, että hän voisi pyytää eroa tästä virastaan. Uusi varakansleri, vphra Munck oli tunnettu, sekä sisällisesti että ulkonaisesti, jalon ritarillisen miehen perikuvaksi; tosi isänmaallinen mieli ja lämmin rakkaus nuorisoa kohtaan olivat olleet hänen ominaisuuksiaan hänen kadettikoulua johtaessaan. Ihastuksella siis yliopisto tämän uuden päällikkönsä vastaanotti; kun yliopiston opettajat ensi kerran lokak. 24 p:nä olivat häntä tervehtimässä hänen Helsinkiin saavuttuaan julkilausui rehtori opettajakunnan varman toivon, että vphra Munck tulisi kunnialla täyttämään uuden paikkansa Suomen yliopiston johtomiesten loistavassa sarjassa Pietari Brahesta Rehbinderiin saakka.
* * * * *
Tuleeko siitä sota vai rauha, — se oli kysymys, joka Sevastopolin antautumisen jälkeen koko syksyn 1855 pysyi ratkaisematta. Melkein vielä suuremmalla innolla kuin ennen luki nyt jokainen sanomalehtiä, niistä nähdäkseen, miten nuo suuret kysymykset selviävät. Venäläisiä ja ulkomaisia lehtiä luettiin ahnaasti niin sanotussa Keskusteluklubissa. Tässä klubissa, joka sijaitsi Uschakoffin, sittemmin Edlundin, talossa Esplanaadin varrella, kävi runsaasti kaiken säätyistä ja luokkaista väkeä, myöskin tilapäisesti Helsingissä oleskelevat venäläiset upseerit pääsivät sinne. Edellisestä keväästä lähtien saatiin joka päivä Pietarista posti ja ulkomaiset lehdet ja sitä pidettiin syystä suurena edistyksenä.
Yksi niitä, joita näihin aikoihin joka päivä tapasi klubissa sanomalehtiä tutkien, oli Joh. Vilh. Snellman. Edellisinä vuosina olin tämän miehen kanssa varsin läheisesti seurustellut. Hän oli aina osottanut minulle suurta ystävyyttä. Usein oli hänellä tapana tulla luokseni, milloin puhumaan jostakin erityisestä asiasta, milloin leikkipuheessa viettämään hetkisen, taikka, kuten hänen oli tapana sanoa, kuulemaan sydämmellistä naurua. Yhden Johannanpäivän ja sitä seuraavan päivän olin minä taas viettänyt hänen seurassaan maalla, Oulunkylässä, jossa hänen perheensä silloin asui, — puhumattakaan kaikenmoisista suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vietetyistä yhteisistä iltamista. Nyt klubissa koetimme usein yhteisellä puuttuvalla kielitaidollamme saada selvää Venäjän Invaliidin sotaraporteista ja sähkösanomista, joita varten kumminkin usein piti saada muiden klubin jäsenten apua. Lehdet luettuamme keskustelimme politiikasta ja muista kysymyksistä. Mutta klubi ja sen monenlainen yleisö ei ollut oikein omiaan avomielisempiä keskusteluja varten. Jos oli puhuttava jostakin oman maan oloille tärkeämmästä asiasta, niin se säästettiin, kunnes klubista kadulle päästiin. Eipä siis ollut harvinaista, että valtiollisista asioista keskustellessamme saatoin Snellmannin hänen kotiinsa Yrjönkadulle ja usein tapahtui vielä puolenyön aikana, että hän minut saattoi Esplanaadille, sitten minä taas hänet ja niin edespäin, kunnes hän lopullisesti jäi kotiinsa. Näin oli etenkin asianlaita niihin aikoihin, marraskuulla, jolloin kenraali Canrobert oleskeli tunnetulla lähettiläsmatkallaan Tukholmassa. Tätä retkeä syystä pidettiin Napoleon III:en pelkkänä temppuna kiirehtiä Venäjää hyväksymään liittovaltain esittämät rauhanehdot. Mutta tuo mahdollisuus, että Ruotsi ryhtyisi sotahankkeisiin, joka muutamain nuorten mielissä niin haaveellisena kajasti, oli kumminkin niin monia mahdollisuuksia sisältävä kysymys, että ei edes Snellman voinut olla sitä vakavaan huomioon ottamatta. Tässä suhteessa voitiin kumminkin pian tyyntyä kun Ruotsin ja Länsivaltain välillä solmittu marraskuun liittosopimus tuli tunnetuksi. Snellman toimitti, kuten jo ennen on mainittu, vuoden 1855 alusta taas Litteraturbladetiaan. Tähän lehteen kirjoitin nimimerkilläni erään kirjoituksen "Suomalaisen kirjallisuudenseuran tulevaisuudesta", joka kirjoitus, julaistuna marraskuun vihossa 1855, todistaa, kuinka suuria yhä edelleen ajattelin tästä seurasta ja sen toiminnasta.
* * * * *
Joudun nyt erääseen elämänmuistelmaini rumimpaan lehteen.
Oleskellessani Svartbäckissä sain eräänä päivänä heinäkuun alussa kirjeen Tukholmasta Emil v. Qvanten'ilta. Vaikka ylioppilasaikoinamme olimme olleetkin hyvät tuttavat ja ystävykset, emme, Qvanten ja minä, koskaan ennen olleet kirjeenvaihdossa olleet; emme olleet myöskään toisiamme tavanneet senjälkeen kuin Qvanten 1850 läksi Helsingistä, terveyttään hoitaakseen, merimatkalle Hyvän Toivon niemeen. Jo kirjeen sisällys minua hämmästytti ja vielä enemmän ensi lukemisella sen sisällys. Siinä hän näet pääasiallisesti pyysi minua vastaamaan, kuka oli kirjoittanut erään keväillä Tukholmassa ilmestyneen kirjan "Fennomani och Skandinavism", joka oli salanimellä Peder Särkilax ilmestynyt. Jotakin kuukautta aikusemmin oli sama kirja, en tiedä mitä salateitä myöten, minulle saapunut, ja sen kannella oli ollut ystävällinen omistus Qvantenin minulle hyvin tunnetulla käsialalla. Tässä oli siis jotakin salaperäistä. Ja siihen löysin pian, joskaan en aivan varman, selityksen, kun luin, että Q. oli lähettänyt kirjeen erään nuoren, hyvän tuttavani ylioppilaan välityksellä, joka silloin oleskeli Tukholmassa, asuen samassa hotellissa kuin Qvanten, ja joka oli tarjoutunut isänsä, Suomen postilaitoksessa palvelevan ylhäisen henkilön kautta, toimittamaan kirjeitä Ruotsin ja Suomen väliä "aivan loukkaamattomasti ja varmasti." Täydellisenkin selityksen sain pian. Sillä muutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen eräältä Helsingissä olevalta virkamieheltä, vanhalta lapsuudenystävältäni, joka, lähdettä lähemmin ilmoittamatta, aivan lyhyesti kertoi, että se kirje, jonka äsken olin saanut Qvantenilta, oli Helsingissä avattu "ja että sen sisällys oli asianomaisella taholla tarkkaan huomioon otettu," Enempäähän selitykseksi ei tarvittu: Qvanten oli tiennyt, kenen kautta hän kirjeensä lähetti.
Tuo nuori ylioppilas, joka otti kirjeitä lähettääkseen — hänen nimensä jääköön mainitsematta — oli kuten sanoin tuttavani. Hänellä oli pieniä kirjallisia taipumuksia, varsinkin dramaattiselle taholle, hän oli kielen taitoinen ja tunsi hyvin eri maiden teaatteriolot, koska oli tehnyt useampia lyhyviä ulkomaanmatkoja. Kun hänen luonteessaan sen lisäksi oli tungettelevaisuuden taitoa, osasi hän aina päästä nuorempain ja vanhempain kirjailijamiesten tuttavuuteen, m.m. minun. Milloin oli hän pyytänyt lausuntoani jostakin pienestä teoksestaan, milloin oli hän halunnut jotakin kirjallista tietoa, milloin oli hän jättänyt nähtäväkseni jonkun ulkomaisen, usein täällä kielletyn sanomalehden, jonka hän isänsä virka-aseman takia saattoi saada käsiinsä; milloin oli hänellä vielä joku muu kohtelias asia. Hänen teeskentelevästä käytöksestään ei pidetty eikä hänen huomattavasta juoruhalustaan, mutta häntä katsottiin kumminkin voitavan kärsiä.
Nuoren miehen sukulaisuussuhteet olivat kumminkin aina vaikuttaneet, että hänen kanssa seurusteltaessa oltiin johonkin määrin varovaisia. Sillä Suomen postilaitos oli yhä vielä samalla moraalisella kannalla, jolle Ladau aikoinaan oli sen saattanut. Ladaun arvokas jälkeläinen postipäällikkönä, Wulffert, oli kyllä silmäpuoli, mutta toinen silmä riitti tarkastamaan, kun niin tarpeelliseksi havaittiin, kaikki mitä postilaitoksen läpi kulki. Hänen lähimmällä miehellään eli apulaisellaan, puheenaolevan nuorukaisen isällä, olivat sitäpaitse molemmat silmät tallella ja hän oli tottunut niitä molempia käyttämään. Ja kun nyt kuultiin, että tuo nuori mies oleskeli Tukholmassa semmoiseen aikaan, jolloin ei kukaan muu ihminen saanut passia matkustaakseen sinne taikka muualle ulkomaille, ja kun yllämainitut kirjeet käsiini saapuivat, oli kaikille selvää, että tässä oli poika, joka oli kasvatettu "isäinsä jälkiä" kulkemaan.
Kun nuorukainen lokakuun alussa palasi Tukholmasta, oli hänellä suuret kuormat kirjeitä ja kaikenlaisia lähetyksiä tutuille ja tuntemattomille henkilöille heidän tuttaviltaan Ruotsista ja hän tarjoutui myöskin mielihyvällä samaa "varmaa tietä" myöten tuomaan vastaukset Ruotsiin. Mutta tuon tien varmuus opittiin pian tuntemaan laajemmissakin piireissä. Sitä tietä kulki näet kirjeiden sisältö kaikkein varmimmin kenraalikuvernöörin luo. Tämän tiesi silloinen ennen mainitsemani kansliapäällikkö, ja hänen ylevä mielensä paheksui syvästi sellaista halpamaista keinoa ja nuoren miehen käyttämistä tuolla tavoin vakoilemaan tovereitaan, suosijoitaan ja ystäviään. Hän ilmaisi senvuoksi kaikessa hiljaisuudessa vakoojan — samalla tavalla kuin ennen minulle, — muutamille ylioppilaille, kehottaen heitä "heti ajamaan roiston tiehensä". Sellaista ei tarvittu kahdesti kehottaa. Joukko ylioppilaskunnan jäseniä, historiallis-kielitieteellisen osaston kuraattori, C. G. Borg etupäässä, kokoontui eräänä päivänä, lokak. 28:tena, yksityiseen paikkaan ja "roisto" kutsuttiin sinne. Hän tulikin, oikeinpa mielissään, luullen kutsun tarkoittavan jotakin kirjallista iltamaa taikka muuta sellaista. Mutta kohta hänen saavuttuaan väännettiin ovi reekeliin ja hänelle ilmoitettiin muitta mutkitta, että oli ilmennyt seikkoja, jotka eittämättä todistavat, että hän on maksettu vakooja. Turhaan koetti mies sen kuulustelun aikana, joka nyt alkoi, luikerrella itsensä vapaaksi. Lopuksi hänet kumminkin pakoitettiin katuen tunnustamaan syyllisyytensä, — kuinka täydellinen ja tosiperäinen se tunnustus lie toisessa niinkuin toisessakin suhteessa ollut, sen jätän arvostelematta.
Tunnustuksessaan tuo heittiö ilmaisi pääasiallisesti seuraavaa: Postipäällikkö Wulffert, joka oli sanonut tietävänsä, että yliopistossa oli "ryövärijoukko" nuoria miehiä, joiden oli tarkoitus saada vallankumous toimeen maassa, oli jonkun kerran edellisenä kevännä kehoittanut häntä — uskonnon ja yliopiston nimessä sekä jos mahdollista pelastaakseen vielä nuo nuoret miehet turmiosta — sekä, luvaten hänelle loistavan tulevaisuuden diplomaattisella uralla, ilmaisemaan useiden historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan johtavain miesten nimet sekä antamaan joitakin muita tietoja yliopiston oloista. Ja hän tunnusti vielä, että hänelle, saadakseen, matkapassin Ruotsiin, oli pantu ehdoksi, että hän koettaisi ottaa selkoa niiden Suomea koskevain lentokirjain ja sanomalehtikirjoitusten tekijöistä, joita viime päivinä oli ilmestynyt Ruotsissa, sekä erityisesti pitäisi silmällä v. Qvantenin tekoja ja toimia. Tässä suhteessa ei hän kumminkaan omain vakuutustensa mukaan ollut sitoutunut mihinkään, mutta oli häneltä kyllä hänen kotiin palattuaan kyselty tarkkoja tietoja mainitusta henkilöstä, "ob man ihn gewinnen könnte" j.n.e.
Tässä oli enemmän kuin kylliksi. Pitemmittä mutkitta selittivät historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilaat ja opettajat yliopiston korkeammille virkamiehille, että tämä vakooja on arvoton ylioppilaana olemaan, ja hänen nimensä pyyhkästiin heti tiedekunnan nimikirjasta pois. Samanlaisen kirjelmän lähettivät kohta toisetkin tiedekunnat. Kenelläkään yliopiston viranomaisella ei ollut sitä vastaan mitään muistuttamista, uusi jaloaatteinen varakansleri hyväksyi täydellisesti nämä toimenpiteet.
Kenraalikuvernööri Berg, varsin raivostuneena tästä tapauksesta, tahtoi aluksi ruveta suojelemaan ja kannattamaan nuorta apuriaan. Mutta väleen hän muutti menettelytapaa. Hän huomasi, kuinka yksimielisesti sellaisia asioita kuin nyt tapahtunut Suomessa tuomitaan, piti viisaimpana kuunnella kansan ääntä ja katsoi nyt hänkin vakoojan karkoittamisen yliopistosta tarpeelliseksi. Hänen sanotaan ainoastaan valittaneen sitä, että hänen "kansansuosionsa" tuon ikävän asian kautta oli kärsinyt. Wulffert vakuutti tietysti pyhästi olevansa viaton ja kielsi ketään uskomasta, mitä "tuo heittiö, tuo roisto" hänestä valehteli. Ainoaksi syylliseksi väitti hän vakoojan isää.[40]
Yliopistosta karkoitettu nuori mies hävisi täältä pian ja matkusti Venäjälle, jossa hän palkkioksi sai jonkun toimen jossakin virastossa. Mutta korkealle onnen tikapuita myöten ei hän koskaan päässyt kiipeämään. Noin kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi hän taas Suomeen, asettui syntymäkaupunkiinsa Turkuun ja eli siellä unhotettuna ja yhteiskunnallisesti kuolleena, kunnes hän ruumiillisestikin kuoli.
* * * * *
Ylioppilaskunnassa oli niihin aikoihin, joista nyt kerron, syksyllä 1855, runsaasti vilkkaita miehiä, jotka kuohuilivat ajan suurten tapausten johdosta. Erityisesti oli siellä piiri hyvin lahjakkaita nuoria miehiä, joiden iloisissa iltaseuroissa usein mielikuvitus lie liidellyt ja joissa politiikasta lie puhuttu, ilman että niillä tuumilla oli suurempaa merkitystä kuin ylioppilaiden muunlaisillakaan haaveiluilla. Mutta hetken tapahtumat nyt vaikuttivat, että mieli eräässä tilaisuudessa pääsi kuohahtamaan liiemmälti.
Senmukaan kuin yksi tuohon piiriin kuuluvista, Adolf Nordenskiöld. — joka jo silloin oli lisenssiaatti ja fyysillismatemaattisen tiedekunnan kuraattori — kertoo elämäkerrassaan "päätti tuo iloinen nuorukaispiiri niiden tavanmukaisten syntymä- ja nimipäiväin asemesta, joita kukin ennen erikseen oli viettänyt ja joita syksyllä 1855 olisi vietetty, panna toimeen yhteiset suuret kestit, joissa olisi sotilassoittoa, kukkaiskoristeita, erityisesti kutsuttu laulukunta j.n.e." Nämä "suuret kestit" muodostuivat aamiaispäivällisiksi, jotka pantiin toimeen Töölön ravintolassa Antinpäivänä, marrask. 30 p:nä. Nuo kuusi toimeenpanijaa ja isäntää, joista kolmella tuona päivänä oli nimipäivä ja kolmella muulla (m.m. Nordenskiöldilla) vähää ennen oli ollut syntymäpäivät, kutsuivat kesteihin noin parikymmentä lähintä ystäväänsä sekä pari vanhempaa vierasta. Kutsuttujen joukossa olin minäkin, pääsin nähtävästi mukaan niiden arvokkaiden todistusten takia, joita olin voinut esittää äsken päättyneessä paljastusjutussa, joka luonnollisesti oli tämän nuorisopiirin mieliä pitänyt hyvin vireillä.
Varmaankaan ei näiden pitojen ohjelmaan kuulunut mitään valtiollisesti arveluttavaa. Sitä todistaa selvästi se seikka, että päivällissoittoa soittamaan oli tilattu kymmenen Suomen meriväen soittajaa, jotka tietenkin kuulivat ja käsittivät kaikki, mitä juhlapöydässä puhuttiin; ja vielä sekin, että kutsuvieraiden joukossa oli eräs yliopistossa opiskeleva upseeri, joka oli venäläisessä sotilaanpuvussa ja joka varmaankaan ei koskaan olisi ottanut osaa valtiollisiin haaveilemisiin ja jota tietysti ei tahallaan haluttu saattaa vaikeaan asemaan. — Kesteillä ei koko aikana ollutkaan mitään vakavaa leimaa. Iloisesti nimipäiviä vietettiin klo 12:sta iltamyöhään asti; syötiin ja juotiin koko joukko, laulettiin ja loppumattomissa määrin pidettiin yksinomaa leikillisiä maljapuheita. Mutta joukossa oli useita teräväpäisiä ja teräväkielisiä miehiä ja kun päivän valtiolliset kysymykset olivat kaikkien mielissä, oli luonnollista, että myöskin valtiollisilla sukkeluuksilla koetettiin höystää noita leikillisiä puheita. Ensimmäisen maljapuheen piti juhlallisen fanffarin jälkeen Karl Wetterhoff, yksi isäntiä, joka puolittain dramaattisesti koetti matkia englantilaisia valtiollisia juhlapuheita ja erityisesti erästä lordi Palmerstonin äsken pitämää puhetta Itämeren linnoitusten valloittamisesta; tuo pilapuhe päättyi maljan esittämiseen kuningatar Viktorialle ja muille suursulttanin Abdul-Medschidin liittolaisille ja tuon perin koomillisen puheen jälkeen juotiin malja täydellä naurulla. Toinen puhe seurasi nyt toistaan ja pilaa kehitettiin yhä pitemmälle. Jo ensi puheessa oli joukko sanaleikkejä Krimin hedelmistä, sardineista ja niiden kuninkaasta ja eri kenraalien nimistä. Näitä sanaleikkejä käytettiin sitten eri muunnoksissa seuraavissakin puheissa. Niin koetettiin varsinkin monella tavalla tulkita noita melkein samaa merkitseviä nimiä Pelissier ja Tulubjeff (venäläinen Krimissä palvellut kenraali) ja Canrobert'istä taikka Kannu-Roobertista oli hyvin paljo puhetta, kun näet tuo nimi annettiin silloin Helsingissä hyvin tunnetulle viinikauppiaalle Robert Cargerille, jonka juhlaan lähettämät viinit eivät olleet aivan moitteettomat; pahinta kenties oli, että yleisesti kiusattiin erästä läsnäolevaa, Edv. Bergiä, koska hänellä oli sama nimi kuin Suomessa olevalla pääkomentajalla; hän myös vastasi sangen terävästi. Tälle kaikelle naurettiin ja käsiä taputettiin, jota kesti kunnes taas uusi fanffaari ilmasi uuden pilapuhujan pyytävän äänivuoroa. Niin sitä jatkettiin, kuten sanottu, iltaan asti, jolloin tuo iloinen seurue vähitellen pienissä ryhmissä palasi kaupunkiin.
Pois mentäessä ei kumminkaan yksikään isännistä eikä vieraista käsittänyt sen mitä kestissä oli tapahtunut olevan muuta kuin tavallista hilpeämpää ja vallattomampaa pilantekoa. Mutta soittokunnan vääpeli piti velvollisuutenaan kertoa päällystölleen mitä maljapuheita juhlassa oli pidetty, vaikka se kaikki hänenkin mielestään oli ollut hullunkurista pilaa. Vaan etäämmältä katsoen tämä kaikki muuttui toisennäköiseksi. Ja kuta etäämmälle ja korkeammalle kertomus ehti, sitä kamalammaksi se kävi. Siten Antinpäivän iloisesta vietosta yhtäkkiä syntyi tuo koko kaupunkia ja maata puistattava, valtiollinen "Töölön juttu".
Pian oli kenraalikuvernööri Berg saanut käsiinsä — millä tavalla, sitä ei ilmoitettu — täydellisen luettelon kaikista kesteissä olleista ja hän kuuluu silloin huudahtaneen: "Ah, es sind ja alle alte Bekannte!" Niille, jotka olivat paljastaneet tuon nuoren kirjeenkantajan, oli koston ja rangaistuksen hetki nyt tullut. Yliopiston viranomaiset pantiin kiireellä liikkeelle. Jo jouluk. 4 p:nä pidettiin poliisitutkinta rehtorin kansliassa ja kahta päivää myöhemmin kokoontui kurinpitokommissiooni käsittelemään, kuten sanottiin "juttua, koskeva Töölön ravintolassa marrask. 30 p. 1855 pidettyjä päivällisiä, joissa ylioppilas C. G. Wertterhoff oli esittänyt huonosti ajateltuja maljoja j.n.e."
Yliopiston rikostuomioistuimen eteen, johon kuuluivat rehtori ja kaikki tiedekuntain dekaanukset, kutsuttiin kaksikymmentä ateriassa läsnäolleeksi ilmoitettua ylioppilasta, kandidaattia ja maisteria; kaksi läsnäollutta, fyysillismatemaattisen ja lainopillisen tiedekunnan kurattoria, Ad. Nordenskiöld ja Gust, Ehrström, jotka, lisenssiaatteja ollen, eivät olleet kurinpitokommissioonin alaisia, oli myös kutsuttu asiassa kuulusteltaviksi. Ilmiantajana esiintyi Suomen meriväkiosaston soittokunnan vääpeli ja todistajina kuulusteltiin kahta muuta soittamassa ollutta musikanttia, kahta Töölön kyypparia, jotka kesteissä olivat tarjoilleet, sekä myöskin edellämainittu, juhlaan kutsuttu upseeri.
Suureksi mielihyväkseni ei minua vaivattu miksikään todistajaksi tässä asiassa. En ollut siis kuulustelussa saapuvilla; mutta kurinpitokomitean pöytäkirja on tätä kirjoittaessani edessäni. Ja siitä selviää, että sen lisäksi mitä jo olen kertonut, muuta syytä ei syytettyjä vastaan löytynyt, kun että kutsutut laulajat kesteistä kotiin astuessaan kaupungin kaduillakin lauloivat, lauloivatpa m.m. Marseljeesin Topeliuksen ruotsinkielisillä sanoilla.
Varta vasten määrätty syyttäjä tässä jutussa oli dosentti, oikeustieteen lisenssiaatti A. Liljenstrand. Tämä loppuväitteessään kyllä sanoo tutkimuksen osottaneen, että esitetyt maljat olivat olleet pilantekoa ja leikkiä ja ettei senvuoksi voinut pitää aivan suurena rikoksena, että tämän pilan esineeksi oli otettu vihollismaiden hallitsijoita: vaan kun kumminkin oli ajattelematon teko ja suuri rikos sellaisena aikana ja olosuhteissa, jolloin pila ei ole paikallaan, valita ivanteon esineeksi tapauksia ja henkilöitä, joita väärinkäsityksen välttämiseksi olisi ollut koskettelematta jätettävä, niin hän vaati: että Wetterhoff, joka oli enin syyllinen, tuomittaisiin kärsimään joku yliopiston kurirangaistus; että kaikki, jotka olivat Marseljeesia kaduilla laulaneet, saisivat ainakin vakavan varoituksen; ja että lopuksi kaikkia muitakin päivällisissä läsnäolleita vakavasti nuhdeltaisiin selittämällä, että heidän heti olisi ollut puhujalle huomautettava, kuinka sopimattomat hänen sanansa olivat eikä suinkaan naurulla ja suosionosoituksilla yhdyttävä tuohon sopimattomaan pilaan.
Mutta kurinpitotoimikunta ei tyytynyt tähän kantajan vaatimukseen. Sen mukaan kuin jouluk. 9 p:nä annetussa päätöksessä sanottiin, oli toimikunta pitänyt sopimattomana "että nykyiseen aikaan Suomen yliopistossa ryhdytään näin epäiltävään valtiolliseen ilveilyyn, joka, joskin se puettiin pilan muotoon, kumminkin on ollut perin rangaistusta ansaitsevaa kevytmielisyyttä; sen lisäksi tulee, että puheenalainen kokous on pidetty ravintolassa aikana, jolloin yliopistossa pidettiin luentoja ja että palatessa muutamat syytetyistä ovat laulaneet luvatonta laulua kaupungin kaduilla. Siitä syystä ovat syytetyt rangaistuksen ansainneet." Ja tuomittiin etupäässä Wetterhoff, jota sitäpaitse "ennen on sopimattomasta esiintymisestä osaksi varoitettu, osaksi rangaistu", kahdeksi vuodeksi karkoitettavaksi yliopistosta ja muut syytetyt kestien toimeenpanijat vuodeksi; vielä tuomittiin Edv. Berg, joka oli ottanut melkoista osaa näihin elkeisiin, ynnä toinen kutsuvieras, And. Chydenius, "joka jo ennen monasti on moitittavasti esiintynyt", vuodeksi yliopistosta pois. Neljä laulajaa ja vielä eräs viides vieras, "jota ennen oli toisesta rikoksesta rangaistu", saivat 4-5 päivää karsseria ja muut kahdeksan syytettyä, "joiden käytöstä vastaan ennen ei ollut mitään muistutettavaa", tuomittiin ankarasti nuhdeltaviksi ja varoitettaviksi rehtorinkansliassa pöytäkirjaa tehtäessä.
Mutta tämäkään ei jäänyt lopulliseksi tuomioksi. Kurinpitotoimikunnan päätös oli asetusten mukaan alistettava varakanslerin ja kanslerin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi. Ja tulos oli, että kansleri jouluk. 22 p:nä varakanslerin ehdotuksesta melkoisesti lisäsi rangaistusta. Wetterhoff erotettiin ainiaaksi yliopistosta; yhdeksi vuodeksi karkoitettaviksi tuomitut saivat karkoitusajan jatketuksi toiset kahdeksi vuodeksi, toiset kolmeksi lukukaudeksi; laulajille määrättiin karsserirangaistuksen lisäksi vielä lukukauden karkoitus yliopistosta; ja yksi niistä, jotka tuomittiin varoitettaviksi, tuli myöskin, varmaankin suoritetun maisterintutkintonsa vuoksi, vuodeksi yliopistosta karkoitettavaksi.
Ja viipymättä tämä lopullinen tuomio kaikin puolin täytäntöön pantiin. Yliopistosta karkoitetut läksivät kaupungista kukin taholleen ja ystävät ja toverit heitä saattelivat. Noiden monien karsserirangaistusten pikaista toimeenpanemista varten järjestettiin tilapäisiä vankikoppeja yliopiston eri suojiin; ja yliopiston rehtori Rein antoi tuomitut varoitukset niin vakavin ja lämminmielisin sanoin, että rangaistujenkin täytyi vilpittömästi tunnustaa ne oikeiksi.
Kurinpitorangaistuksesta syrjäänjääneet molemmat kuraattorit Ehrström ja Nordenskiöld erotettiin muitta mutkitta kuraattorintoimistaan. Nordenskiöld erotettiin sitäpaitse siitä ylimääräisestä valtionvirasta, joka hänellä oli vuorihallituksessa.
Sellainen oli tuo laajasti kuuluisa "Töölön juttu". Olen katsonut syytä olevan laajemmin siitä kertoa, koska siitä sittemmin usein on eri julkaisuissa mainittu ja koska sitä on, osaksi tietämättömyyden, osaksi ilkeämielisyyden vuoksi, esitetty syvemmistä vaikuttimista lähteneeksi uhitteluksi, valtiolliseksi mielipiteenilmaisuksi taikka muuksi sellaiseksi. Se oli moitittavaa ja rangaistavaa kevytmielisyyttä ja nuoruudenvallattomuutta, se tunnustettakoon; se oli erityisten mielipiteiden ilmausta, sitä ei myöskään voida kieltää; mutta missään tapauksessa se ei ollut, kuten on nähty, salaista vehkeilyä, eikä myöskään julkista mielenosoitusta.
* * * * *
Yliopistosta karkoitetut saatettiin, niinkuin vaaralliset valtiolliset rikolliset ainakin, poliisin tarkimman valvonnan alaisina kukin kotipuoleensa. Erityisillä käskykirjeillä velvoitti kenraalikuvernööri niiden läänien maaherroja, joissa joku karkoitetuista oleskeli, muistuttamaan näitä, että he eivät millään ehdolla saa olinpaikastaan lähteä ja että heidän tulee "kaikin puolin taitavasti ja siivosti esiintyä, sillä uhalla, että jos jotakin heidän käytöstään vastaan muistutetaan, heitä mitä ankarimmin siitä rangaistaan". Sellainen ankarampi rangaistus ei kumminkaan liene missään tapauksessa tarvinnut tulla kysymykseen. Ja vähitellen näkyvät viranomaisetkin saaneen tyyneemmän käsityksen rangaistun rikoksen laadusta. Seuraavana syksynä (1856) lievennettiin näet rangaistusta melkoisesti. Wetterhoffin karkoitus lyhennettiin kolmivuotiseksi; kaksivuotiset karkoitukset muutettiin yksivuotisiksi j.n.e. Tähän armahdukseen ei kumminkaan Wetterhoff taipunut. Kun hänen hakemukseensa saada lähteä maasta annettiin se vastaus, että hänen ensiksi olisi kärsittävä rangaistuksensa (kolmen vuoden karkoituksen yliopistosta) Suomessa, läksi hän salaa ilman passia lokakuussa Tukholmaan, jonne hän sitten koko ijäkseen jäi.
Tätä aikaa kuvaavina toimenpiteinä voi mainita myöskin n.s. sota-tiedekunnan, joksi sitä arkipuheessa kutsuttiin, perustamisen yliopistoomme. Kenraalikuvernöörin ehdotuksesta ja sota-asiain ministerin siitä lausunnon annettua säädettiin näet jouluk. 12 p. 1855 "Suomen Aleksanterin-yliopiston ylioppilaiden kehoittamiseksi näinä sota-aikoina astumaan sotapalvelukseen", että yliopistoon olisi järjestettävä "niitä ylioppilaita varten, jotka tahtovat sotapalvelukseen astua, iltapäiväsin ruotsinkielisiä luentoja niistä jalkaväen rintamapalveluksen ohjesäännöistä, sekä taktiikasta, kenttälinnoituksesta ja tykkilaitoksesta, jotka ovat välttämättömän tarpeelliset rintamassa palvelevalle upseerille varsinkin sota-aikana", jotapaitsi samoille ylioppilaille olisi annettava yksityisopetusta venäjänkielessä. Opetustoimi uskottiin suomalaista syntyperää oleville upseereille, jotka saivat Suomen valtiolta palkkansa, ja heille avuksi määrättiin käytännöllistä rintamapalvelusta varten muutamia luotettavia aliupseereja. Tarpeelliset aseet piti tätä tarkoitusta varten upseerein käytettäviksi hankkia. Neljän kuukauden opetuskurssin jälkeen oli tutkinto pidettävä, jonka jälkeen ne ylioppilaat, jotka sitä ennen olivat tieteellisen oppiarvon suorittaneet, olisivat oikeutetut heti pääsemään armeijaan upseereiksi, jotavastoin ne, jotka eivät olleet yliopistolukujaan päättäneet, pääsisivät aliupseereina sotapalvelukseen oikeudella päästä upseereiksi, aatelismiehet puolen vuoden perästä ja aatelittomat vuoden perästä. Näin sotapalvelukseen joutuneet palveleisivat ensiksi kuusi kuukautta Suomen ruotuväessä "jotta he, siten alkaen sotilasuransa kansalaistensa joukossa, sitä helpommin oppisivat kaikki, mitä ammattiin kuuluu"; senjälkeen olivat he siirrettävät niihin rykmentteihin, joihin tahtoivat kuulua.
Noin parikymmentä ylioppilasta tarttui tähän nopean ylenemisen onkeen: oppikurssin yliopistossa päättivät he suorittaa ottamalla n.s. pienen kameraalitutkinnon opiskellakseen sitten neljä kuukautta tuossa uudessa tiedekunnassa. Sotaluennot ja harjoitukset suoritettiin tähtitieteellisessä observatoriossa. Kun noiden toivorikasten tulevaisuuden sankarien nähtiin kinoksia myöten kiipeevän tähtitorinvuorelle, sanottiin: "Sic itur ad astra."
Näitä sotaisia opintoja ei yliopistossamme kauan kestänyt. Niitä alotettiin kevätlukukaudella 1856 ja kun syyslukukausi samana vuonna alkoi, säädettiin, että, "sittenkuin sota nyt oli päättynyt, sotatieteelliset luennot voitaisiin viime kevätlukukauden loppuun katsoa päättyneiksi".
* * * * *
Olen maininnut, että ensimmäisenä ilahduttavana enteenä hallitusjärjestelmän muuttamiseksi voitiin pitää yliopiston varakanslerin vaihtumista. Tästä vaihdoksesta saatiin kai lähinnä kiittää v.t. kansleria kreivi Armfelfia. Tämä mies ei ollut erittäin varmojen periaatteiden mies ja varovainen sekä myöntyväinen oli hän myöskin luonteeltaan, joten hän tuskin lie tahtonutkaan näyttää aikaansaaneensa yhtä taikka toista. Mutta hän rakasti vilpittömästi isänmaataan, kävi usein Suomessa ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa sukulaistensa ja vanhojen ystäviensä kanssa, joten hän hyvin tunsi maassa vallitsevat mielialat ja toivomukset: hän tahtoi kernaasti tehdä kaikki, minkä katsoi maalle ja hallitsijalle hyödylliseksi. Hienolla hovimiehen aistillaan kykeni hän tuossa tuokiossa arvostelemaan aseman ja lienee hän huomannut, että hallitsijanvaihdoksen jälkeen uusi päivä oli alkanut; samalla hän tunsi vaikutusvoimansa ja asemansa Suomen edustajana valtaistuimen juuressa jossakin määrin kasvavan.
Varakanslerinvaihdos ei jäänytkään ainoaksi valonenteeksi yliopiston tai maan oloihin. Jo lopulla vuotta 1855 kuiskaeltiin, että oli odotettavissa sellainen ilahduttava tapaus, että filosofiaa varten, jota edellisen hallinnon aikana oli pidetty vaarallisena tieteenä, taas opettajanvirka yliopistoon perustettaisiin, joskin vastaiseksi toisella nimellä, ja että Joh. Vilh. Snellman tämän aineen professoriksi määrättäisiin. Vieläpä kerrottiin, että sama kauan peljätty ja vainottu Snellman sen lisäksi määrättäisiin varakanslerin sihteeriksi ja että hän siten olisi yliopiston paikkakunnalla oleskelevan korkeimman hallintomiehen lähin apulainen. Tätä huhua ruvettiin yhä varmemmin kertomaan. Snellman oli itse tunnustanut, että jotain sellaista oli tekeillä ja eräänä helmikuun päivänä 1856 saattoi hän, käydessään ystävänä luonani, ilolla minulle kertoa olevansa nimitetty "siveysopin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi; kysymys hänen tulostaan varakanslerin sihteeriksi oli sitävastoin rauennut.
Tämä nimitys herätti yhtä suurta hämmästystä kuin riemua. Kukahan oli ollut niin tarmokas, että tämän kysymyksen oli vireille saanut? — sitä kysyi jokainen. Erityisesti kysyin siitä ystävältäni Cas. Palmrothilta — joka v:sta 1852 asti oleskeli Pietarissa valtiosihteerinvirastossa ja silloin oli virkaatekevänä kanslerinsihteerinä — ja hän vastasi, että nimitys oli tapahtunut varakansleri Munckin esityksestä, mutta kenen alotteesta, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän lisäsi: "kerrotaan kumminkin että Walleen vainaja (joka tammikuussa samana vuonna oli kuollut) olisi siihen vaikuttanut".
Miltä kannalta kenraalikuvernööri Berg lie käsittänyt Snellmannin nimityksen, siitä ei vastaiseksi ole varmuutta. Mutta suurta huomiota herätti se seikka, että nimitys, vaikka se oli tapahtunut jo tammik. 30 p., ilmestyi virallisissa lehdissä vasta maaliskuun puolivälissä. Palmroth kirjoitti Pietarista maalisk. 4 p.: "Berg lähtee näinä päivinä täältä. Hänellä on mukanaan Snellmannin professorinnimitys, josta senaatille ei vielä ole tietoa annettu, vaikka Snellman jo professorina esiintyykin ylioppilasluettelossa. B. tahtoo kehua tällä nimityksellä ikäänkuin se hänen työtään olisi." Varsin todenmukaistahan onkin, että Berg ei ollut asiaa vastustanut, luullen siten vahvistavansa sitä kansansuosiota, jota hän luulotteli omistavansa. Hän lienee persoonallisen kanssakäymisen kautta tullut huomaamaan, että Snellman ei hetikään ollut vallankumouksellinen mielipiteiltään ja hallitsevista oli ehkä mukavampi, että Snellmanin tapainen mies oli ystävä kuin että hän oli vihollinen.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Snellmannin professorinnimitys julaistiin virallisissa lehdissämme, julaistiin myös salaneuvos C. Fischerille myönnetty ero Suomen ministerivaltiosihteerinapulaisenvirasta ynnä hänen nimityksensä Venäjän johtavan senaatin jäseneksi. Tämäkin oli tärkeä ajan merkki. Kreivi Armfelt oli nyt saavuttanut siksi paljo valtaa, että hän saattoi vapautua tuosta epämukavasta, vieraasta apulaisestaan, jonka ruhtinas Mentschikoff oli hänelle rasitukseksi hankkinut ja joka, nauttien tämän ruhtinaan suosiota, usein saattoi vaikuttaa enemmän kuin hänen esimiehensä, ministerivaltiosihteeri itse. Tasan vuoden Mentschikoffin eron jälkeen oli Fischer pysynyt suomalaisessa virassaan. Eräs huhu, joka kai ei ollut aivan perätön, mainitsi ensiksi J. J. Nordströmin hänen jälkeläisekseen: mutta tätä virkaa pidettiin täyttämättä lähes vuoden ja siihen nimitettiin sitten vapaaherra E. Stjernvall-Walleen.
* * * * *
Alituisena pääkysymyksenä pitkin koko talvea 1855-56 oli luonnollisesti se, tuleeko siitä sota vai rauha. Eri hallituksissa käsiteltiin rauhanneuvotteluja lakkaamatta ja milloin olivat rauhan toiveet suuremmat milloin pienemmät. Helmikuun lopulla päästiin vihdoin niin pitkälle, että rauhankongressi kokoontui Pariisissa ja maalisk. 30 p. allekirjoitettiin siellä lopullinen rauhakirja: Tuo verinen sota, joka kolmatta vuotta oli koko Eurooppaa järisyttänyt ja erityisesti meidänkin syrjäistä maatamme, oli nyt päättynyt.
Samoin kuin 1854, vähää ennen Länsivaltojen sodanjulistusta, sai Suomi 1856 vähää ennen sodan päättymistä vastaanottaa keisarin rajojensa sisäpuolelle. Edellisellä kerralla saapui keisari Nikolai sodan pilvet otsallaan sanomaan jäähyväiset Suomelle ja sen kansalle; nyt tuli keisari Aleksanteri II, rauhan palmu kädessään, Suomen suuriruhtinaana tervehtimään tätä kansaansa.
Maalisk. 23 p:nä kello puoli kolme aamulla — pääsiäisyönä — saapui keisari Aleksanteri kolmen veljensä, suuriruhtinaiden Konstantinin, Nikolain ja Mikaelin seuraamana, Helsinkiin, poikettuaan ensiksi taipaleeltaan Viipuriin ja Haminaan. Aikuisin aamupäivällä laski keisari Helsingissä puheilleen sotilas- ja siviili-viranomaiset sekä kaupungin porvariston. Senjälkeen kävi hän ensiksi yliopistossa, jossa hän konsistorion salissa tervehti opettajia ja viranomaisia ja juhlasalissa puhui muutamia sanoja ylioppilaille lopettaen toivomuksella: "Luotan teihin täydellisesti", johon vastattiin hurraamalla ja laulamalla venäläisen kansallislaulun säveleihin sovitetut sanat. Käytyään senjälkeen venäläisessä kirkossa, klinikassa ja venäläisessä sotilassairaalassa saapui keisari jumalanpalveluksen aikana Nikolain kirkkoon, jossa seisaaltaan kuunteli virren veisaamista saarnan edellä, jonka päätyttyä hän läksi. Ensimmäisenä päivänä kävi hän vielä tarkastamassa Viaporia ympäröiväin saarten linnoituksia ja pattereita. Päivällisen syötyä keis. linnassa saapuivat ylioppilaat osottamaan keisarille kaunista suosiota; palavin soihduin he saatossa kulkivat palatsin edustalle ja lauloivat siellä "Savolaisen laulun" sävelillä ruotsinkielisen tervehdyslaulun sekä "Maamme" laulun ja venäläisen kansallislaulun. Tästä tervehdyksestä käski keisari, joka astui ulos parvekkeelle, varakanslerin lausua erityisen tyytyväisyytensä.
Seuraavana päivänä, toisena pääsiäispäivänä, kohta kun kaupungissa olevat joukot olivat pitäneet paraatin senaatintorilla, saapui keisari senaattiin, jossa hän ikimuistettavassa istunnossa ilmaisi jalomielisen ohjelmansa Suomen hallinnon lähempiaikaisia toimia varten. — Illalla piti kenraalikuvernööri Berg suuret tanssiaiset, joissa keisari ja suuriruhtinaat ottivat tanssiin osaa.
Vielä kolmannen päivän, koko tiistain, viipyivät keisarilliset henkilöt kaupungissa. Illalla tervehtivät ylioppilaat taas linnan pihalta keisaria samoilla lauluilla kuin edellisenä päivänä, ja lauloivat niiden lisäksi "Suomen laulun". Keisari kiitti parvekkeelta ruotsiksi, lausuen: "Minä kiitän herroja".[41] Samana iltana oli keisari velimiehineen vielä suurissa tanssiaisissa, jotka kaupungin porvaristo piti seurahuoneella, jonka jälkeen keisarilliset puolenyön aikana jatkoivat matkaansa Turkuun.
Kaikkina näinä kolmena iltana oli kaupunki mitä komeimmin valaistu.
Turkuun saapui keisari kolmentoista tuntisen ajon jälkeen[42] ja viipyi siellä kahden nuorimman veljensä kera 27:nen päivän iltaan asti, jolloin hän matkusti Tampereelle ja sieltä Hämeenlinnaan sekä edelleen Haminan ja Viipurin kautta takaisin Pietariin, jonne saavuttiin maalisk. 30 p:nä. Kaikkialla maassamme tervehdittiin hallitsijaa juhlilla, innostuksella ja riemulla.
Mainitussa senaatinistunnossa maalisk. 24 p:nä sanoi keisari varmasti toivovansa, että rauha pian palaisi ja lausui Suomen kansalle kiitoksensa sen uhrauksista maan puolustukseksi edesmenneinä sotavuosina; samalla hän toivoi, että maa pian kostuisi niistä tappioista, joita se sodan kestäessä oli kärsinyt ja että sen hyvinvointi ja kehitys taas lähtisi kohoamaan. Ja tämän tarkoituksen saavuttamiseksi tahtoi hän huomauttaa senaatille muutamia seikkoja, joista hän heidän mielipidettään halusi kuulla. Nuo seikat olivat ranskaksi kirjoitetut ja tämä "nuotti" liitettiin senaatin pöytäkirjaan, jonka mukaan senaatti sai toimekseen tehdä ehdotuksen seuraavista asioista: 1) kaupan ja merenkulun edistämisestä; 2) keinoista maan teollisuuden kehittämiseksi; 3) kansakoulujen järjestämisestä; 4) kulkuneuvojen parantamisesta, kanavain ja rautateiden rakentamisella, sisämaan ja rannikon välille sekä Pietariin; 5) alempain virkamiesten palkkaetujen korottamisesta.