The Project Gutenberg eBook ofKuvaelmia ja kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuvaelmia ja kertomuksiaAuthor: Alphonse DaudetTranslator: J. D. LampinenRelease date: July 2, 2017 [eBook #55029]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAELMIA JA KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuvaelmia ja kertomuksiaAuthor: Alphonse DaudetTranslator: J. D. LampinenRelease date: July 2, 2017 [eBook #55029]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kuvaelmia ja kertomuksia
Author: Alphonse DaudetTranslator: J. D. Lampinen
Author: Alphonse Daudet
Translator: J. D. Lampinen
Release date: July 2, 2017 [eBook #55029]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAELMIA JA KERTOMUKSIA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Alphonse Daudet
Suomennos.
Vaasa, Vaasan Painoyhtiön kustantama. 1887.
Vaasan Painoyhtiön kirjapaino.
Knvaelmia ranskalais-saksalaisesta sodasta.
I. Lipunkantaja.II. Peli piljaartia.III. Etuvartiostoista.IV. Lapsi vakoojana.V. Kahdeksannen komppanian laulajaiset.VI. Berliinin piiritys.VII. Kunnoton sotilas.VIII. Viimmeinen koulupäivä.IX. Belisairon preussilainen.X. Kommuunin turco.XI. Pikkupiirakat.XII. Chauvinin kuolema.XIII. Tappelu "Père-La-Chaise'ssa".XIV. Lautta.XV. Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.
Kertomuksia Pariisin ja Eteläeuroopan kansan-elämästä.
I. Notario.II. Apina.III. Tutkinto-oikeuden esikossa.IV. Valokuvaaja.V. Naapurini umpikadussa.VI. Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.VII. M:n herttuan kuolema.VIII. Tullimiehet.IX. Cabecillan.X. Hyvä Jumala Chemillé'ssä.
Lipunkantaja.
1.
Rykmentti hääri tulisimmassa taistelussa rautatiepaltolla, missä se oli amputauluna koko preussilaiselle sotalaumalle, jonka ryhmät seisoivat järjestettyinä vastaisella metsänrinteellä. Tässä tuhottiin toisiaan 80 meetterin matkalta. Päälliköt huusivat miehistölle: "Maata, — maata pojat!" Mutta kukaan ei tahtonut totella, ja kokoontuneena lippunsa ympärille jäi tuo uljas rykmentti kun jäikin seisomaan. Laskevan auringon valaisemana, peltojen ja niittyjen ympäröimänä sekä hääly väin savupilvien verhoamana seisoi tuo kiihtynyt ihmisryhmä, ikään kuin lauma, jota raivoisan myrskyn ensimäinen puuskaus on aivan odottamatta kohdannut.
Mutta satoikin — satoi rautaa — tällä tienvierteellä!… Ei kuulunut muuta, kuin kivääripauke ja paltolta sortuvain sotalaukkioiden kumina sekä kuulain viuhkina, kun ne sinkoilivat tappelukentän yli vingahdellen, ikäänkuin kovaäänisen surukantelon pinkoitetut kielet.
Tämän tästäkin huomattiin lipun, joka kohoui taisteliain päiden ylitse, ja joka värisi ohitse viuhkavain kuulain viimasta, horjuvan savussa. Kivääripaukkeen, kuolon korsausten ja haavoitettujen kirousten yli kuului silloin aina jalo ja vakava ääni, huutaen: "Lipulle, pojat, lipulle!"
Heti tunkeutui joku upsieri, ikäänkuin varjo, tuon punertavan savupilven läpitse ja ylevä sotamerkki liehui taisteliain yli taas uudella elämällä. Kaksikolmatta kertaa kaatui lippu, kaksikolmatta kertaa otettiin sen varsi, — vielä lämminnä, kuolevan kantajan kädestä ja nostettiin taas, — ja kun päivän laskiessa rykmentin jäännös, joka enää oli vaan pivo miehiä, hitaasti peräytyi, kantoi tuota melkein mäsäksi muuttunutta lippua eräs kersantti Hornus, joka siis oli päivän kolmaskolmatta lipunkantaja.
Tämä kersantti Hornus oli vanha sivistymätön raakalainen, joka tuskin osasi nimensä kirjoittaa, ja joka oli palvellut kaksikymmentä vuotta saadaksensa alaupsieri arvonsa. Kaikki löytölapsen vaivat, kaikki kasarmielämän kovuudet kuvastuivat tuossa matalassa mykerö-otsassa, tuossa repun ryhistämässä selässä, ja tuossa tenhottomassa ryhdissä, joka rivisotamiehille on niin tavallinen. Sitäpaitsi änkyttikin hän vähän; mutta lipun kantamiseen, onnellista kyllä, ei tarvitakaan mitään kaunopuheliaisuuden lahjaa. Saman tappelupäivän iltana lausui överstinsä hänelle: "Vai niin; sinullako nyt on lippu, poikani!… No hyvä, pidä se!" Ja sateesta sekä ruudinsavusta viertyneesen sotakauhtanaansa neulotti Hornus leiriravintolan emännöitsiällä heti vänrikin-nauhat.
Tämä oli ainoa ylpeyden vivaus hänen nöyrässä elämässään. Mutta tästäpä hetkestä suorenikin vanhan sotilaan vartalo. Mies raukka, joka oli tottunut käymään kumarruksissa ja silmät maahan luotuina, otti tästä silmänräpäyksestä ylevän katsannon ja kävi aina pystyssäpäin nähdäkseen tuon mäsäksi ammutun silkkirepaleen liehuvan päänsä päällä sekä kantaakseen sitä oikein suorana ja korkealla — korkealla yli petoksen ja tappion.
Ei voi kuvitella onnellisempaa ihmistä, kuin Hornus tulisessa kahakassa, kuin hän molemmin käsin piti lippunsa varren päätä nahkatupessaan. Hän ei puhunut, hän ei vilkunut oikealle eikä vasemmalle. Vakavana kuin pappi, kantoi hän pyhyyttä. Hän pani kaiken voimansa ja kaiken elämänsä sormiinsa, jotka kopristivat tuota kaunista, kuulain alituisesti suhistamaa lipun-vartta, sekä katsantoonsa, joka uhkaavaisesti tuijotti preussilaisiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Koettakaapas riistää se minulta!"
Eikä kukaan koettanutkaan sitä, eipä itse kuolemakaan. Vielä Borny'n ja Gravelotte'n murhaveristen tappeluiden jälkeen, vaikka lippu oli jo kokonaan revitty ja läpiammuttu, oli ukko Hornus aina vaan sen kantajana.
2.
Tuli sitten syyskuu, armeija Metz'in muurien juurelle ja piiritys, tuo loppumaton seisominen rapakossa, jossa kanuunat ruostuivat ja maailman parhaimmat sotajoukot toimettomuudesta sekä elatusvarain puutteesta ja kansansa kohtalon tuntemattomuudesta turmeltuneina kuolivat kuumeessa ja tyytymättömyydessä joutilaiden kiväärikekojensa juurelle. Päälliköt — sotilaat — kaikki olivat kadottaneet toivonsa, ainoastaan Hornus oli enää raikkaalla mielellä. Tuo kolmivärinen silkkirepale oli hänelle kaikki kaikissa ja niinkau'an, kun se vaan oli jälellä, ei hän katsonut mitään menetetyksi. Mutta sitten, kun, onnettomasti kyllä, ei enää tapeltu, oli lippukin everstin luona eräässä Metz'in etukaupungissa, ja Hornus parka oli nyt mieleltään melkein kuin äiti, jonka lapsi on lähetetty imettäjälle. Hän ajatteli aina vaan lippuaan, ja kun kaipauksen ikävä koski häneen liian kovin, meni hän suoraa päätä Metziin; ja aina kun hän vaan sai nähdä sen paikallaan vakaana liehuvan, palasi hän rohkeana ja kärsivällisenä takaisin likomärkään telttiinsä, uneksien tulevia taisteluita, edespäin marssimista ja lipun liehumista täydessä juhlallisuudessaan tuolla alhaalla preussilaisten juoksuhautain yli.
Mutta marski Bazainen muuan päiväkäsky teki kaikista näistä suloisista unelmista lopun. Eräänä aamuna, kun Hornus heräsi, oli koko leiri liikkeessä. Raivon karjunnalla toisiaan kiihoittaen telmivät sotilaat riehuvissa ryhmissä ja kohottivat puristetut nyrkkinsä kaikki samaa kaupungin osaa kohden, ikäänkuin heidän vihansa tarkoittaisi jotakin rikollista. "Ottakaamme hän kiinni! Ampukaamme hän!" huusivat he. Eivätkä upsieritkaan suhdittaneet heitä… He poistuivat alla päin, ikäänkuin olisivat hävenneet miehistönsä edessä. Ja syytä olikin hävetä. Vastikään oli sadalle-viidellekymmenelle-tuhannelle kunnolliselle ja hyvin varustetulle sotilaalle luettu marskin käsky, joka määräsi heidän antaumaan viholliselle ilman tappelua.
"Ja liput?" huusi Hornus vaaleten… Liputko jättää viholliselle samassa, kun kaikki muutkin — kiväärit — kuormasto — kaikki…
"Ju… Ju… Jumala varjelkoon!" änkytti miesparka. "Minun lippuani eivät he kuitenkaan saa…" Näin sanottuaan läksi hän juoksemaan kaupunkiin päin.
3.
Täälläkin vallitsi suuri levottomuus. Kansalliskaartit, porvariskaartit ja nostoväkijoukot olivat kaikki liikkeessä. Lähetyskuntia riensi kaduilla vapisten innosta ja halusta ennättää marskin luokse. Mutta Hornus ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Tunkiessaan etukaupungin läpitse mutisi hän vaan itsekseen:
"Ottaa minunkin lippuni!… Oih!… Mahdotonta!… Kuka oikeuttaa hänen siihen? Antakoon hän preussilaisille, mikä on hänen omaansa, nuo kullatut vaununsa sekä somat Mexikkolaiset hopeakalunsa ja pöytäastiastonsa! Mutta lippu, se on minun… se on minun kunniani; minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa kajota siihen!"
Kaikki nämä kankeat lauseet ahmi hän katkonaisesti ja änkyttäin; mutta sisällisesti oli vanhus ajatuksissaan aivan selvästi päättänyt: ottaa lipun, viedä sen takaisin rykmenttiin ja tämän kanssa päistikkaa murtautua läpi preussilaisten niin monen kanssa, kuin häntä tahtosi seurata.
Mutta kun hän ehti paikalle, ei päässyt hän edes sisään. Översti, hänkin raivoissaan, ei ottanut ketään vastaan. Mutta Hornus ei hevillä hellittänyt.
Hän kirosi, huusi ja mellasti: "Minun lippuni, minä tahdon lippuni!"— Viimmein aukeni eräs ikkuna:
"Sinäkö siellä oletkin, Hornus!";
"Minä, Jumala varjelkoon everstiä!"
"Kaikki liput ovat asehuoneessa… sinun tarvitsee mennä vaan sinne ottamaan kuittisi…"
"Kuittini?… Mitä minä sillä te'en?…"
"Se on marskin käsky."
"Mutta, herra översti…"
"Mene hit… ja anna minun olla!"
Ja ikkuna sulkeutui.
"Kuitti… kuitti…" kertoi Hornus koneellisesti. Viimein läksi hän kuitenkin liikkeelle ajatellen ainoastaan sitä, että lippu oli asehuoneella, ja että hän ottaa sen sieltä, maksakoon mitä tahansa.
4.
Asehuoneuston portit olivat selkosen selällään; sillä vast'ikään olivat vedetyt sisään nuo preussilaiset muonavaunut, jotka nyt kojottivat järestyksessään pihalla. Sisään astuessaan tunsi Horaus kylmän väristykseni Kaikki muutkin lipunkantajat olivat siellä: viisikymmentä tai kuusikymmentä upsieria äänettömässä, tuskallisessa odotuksessa; nuo mustat, sateen valamat, raskaat vaunut; ja miehet niiden takana joukoissa paljain päin — kaikki tämä teki samallaisen vaikutuksen, kuin hautajaiset.
Eräässä kulmassa olivat kaikki Bazainen armeijan liput kasassa tuossa likaisessa kivipihassa. Ei voi ajatella surullisempaa näkyä, kuin nuo kirjavat silkin repaleet, nuo kultahesujeen kappaleet, ja nuo taidetekoiset lipunvarret — kaikki tämä kunniarikas pulskeus tahrattuna lo'assa. Muuan toimitusupsieri nosti niitä yksitellen maasta ja huudettaissa sitä rykmenttiä, johon se kuului, astui kukin lipunkantaja vuorostaan esiin ja vastaanotti kuittinsa. Kaksi preussilaista upsieria seisoi vieressä jörönä ja välinpitämättömänä valvomassa.
Ja niin erkanitte Te siis meistä, Te pyhät kunniamerkit; samassa paljastitte Te haavanne ja ryömeitte maassa surullisina kuin linnut murretuilla siivillä. Te erkannitte meistä häpeällä samoin, kuin moni muukin pyhä, joka on saastutettu — ja teistä jokaisen kanssa riistettiin pieni liuskale Ranskaa meiltä.
Päiväpaiste noilta pitkiltä marssimatkoilta lymysi vielä teidän ryysyisissä rypyissänne, ja luotien jättämissä merkeissä säilytitte Te niiden tuntemattomien kuolleiden muiston, jotka olivat sortuneet sen lipun luona, joka oli ollut heidän silmäteränään.
"Hornus, nyt on sinun vuorosi… Sinua huudetaan… Mene ja ota kuittisi!"
Kas nyt mar kannatti puhua kuitista!
Lippu makasi hänen edessään. Se oli hänen omansa, sekä kaunein, ja kaikista pahimmin raasittu. Kun hän taas näki sen, tunsi hän ikään kuin seisovansa tuolla tienrinteellä. Hän kuuli kuulain suhinan, sotalaukkioiden musertumisen ja kaikessa tässä everstin äänen kehoittavan: "Lipulle, pojat, lipulle!" Hän näki ne kaksikolmatta toveriaan kaatuvan ja itsensä ryntäävän vuorostaan esiin kannattaakseen lippu-raukkaa, joka taas horjui. — Ja voi! sinä päivänä oli hän vannonut puollustavansa ja suojelevansa sitä vielä kuolemassakin. Ja nyt!…
Tätä ajatellessaan kuohahti veri hänen sydämmestään päähänsä. Houreen vimmassa syöksyi hän preussilaisen upsierin kimppuun, tempasi häneltä lipun kahden käden sekä koetti kohottaa sitä suoraan ja korkealle päänsä päälle huutaen: "Lipull…" Mutta ääni takertui kurkkuunsa. Lipunvarsi vapisi ja lipsahti hänen käsistään. — Tuollaisessa raskaassa ilmassa, joka painaa niin kovasti viholliselle annettua kaupunkia — tuollaisessa kuolonilmassa ei voi mikään lippu liehua — ei mikään uljuus elää. — Ja vanha Hornus vaipui kuolleena maahan.
Peli piljaartia.
Tapeltuaan kaksi päivää ja vietettyään yönsä taukoamattomassa rankkasateessa ulkona täydessä asussaan, ovat sotilaat uuvuksissa. Ja kuitenkin on heidän annettu aseissaan odottaa kolme hirveän pitkää tuntia seisoen maantienloassa ja lionneiden vainioiden liejussa. Väsyneinä edellisistä öistä ja viluisina likomärissä vaatteissaan nojautuvat he tiheisiin ryhmiin, lämmittääkseen ja tuetakseen toisiaan. Muutamat nukkuvat seisoallaan, kumartuen toverinsa laukkuun, ja juuri noissa unen veltostamissa kasvoissa kuvastuu riutumus ja kurjuuden kärsimys kaikista selvimmin.
Sade — loka — vilu — nälkä — synkkä, raskas sää — vihollinen, jonka varotaan olevan ylt'ympärinsä — kaikki tämä herättää syvää alakuloisuutta.
Mitä sitten merkitsee tämä kaikki? Mitä on tapahtumassa?
Tykit, suin metsää kohden, näyttävät siltä, kuin ne vainuaisivat uutta otusta. Sivuilleen vilkumatta tuijottavat raehaulikanuunat ilmanrantaa kohden. — Kaikki näyttää olevan hyökkäykseen valmiina. Miks'ei siis hyökätä? Mitä odotetaan?
Odotetaan käskyä, mutta mitään sellaista ei ole pääkorttierista vieläkään tullut.
Ja tuo pääkorttieri ei ole kuitenkaan kaukana täältä. Se on tuolla tuossa kauniissa, Ludviki XIII aikakauden tapaan rakennetussa huvilinnassa, jonka ruskeat, sateen valamat tiiliseinät pilkoittavat noiden rantatöyrällä lehottavien lehtojen välitse. Todellakin ruhtinaallinen asunto, joka on kyllin arvokas kantamaan Ranskan marskin lippua! Tuon kiviaidalla reunustetun syvän ojan takana pengertyy raitis, sametinsiro sekä täysinäisillä kukkas-astioilla ympäröity nurmivaippa, joka ulottuu aina huvilinnan portille asti. Herrasväen erityisen piirin toisella sivulla avauvat karsittujen puistokäytäväin perspektiiviset valoaukot ja päilyvät hanhilammikot levittävät kimaltavat vesikuvastimensa sekä riikinkukot ja kultafasaanit kuhertain leuhtovat siipiään suuressa kiinalaiskuosisessa lintulakassaan.
Vaikka omistajat ovat paenneet tästä huvilinnasta, ei huomata täällä kuitenkaan sitä hylkiöläisyyttä eikä sitä autioisuutta, joka aina seuraa sodan jälkiä. Sotajoukon-johtajan vallanmerkki on suojellut kaikki, aina pienimpään nurmen nukkaan asti, ja siinä on aina jotakin suurta, jotakin vaikuttavaa, kun näin keskellä sodanpauhua tavataan tuollainen ylevä tyyneys, tuollainen säännöllinen järjestys, tuollainen syvä hiljaisuus, joka kuuluu vaan asiain tavalliseen menoon.
Rankka-sade, joka tuolla alhaalla kasaa mutaa maantiellä ja kaivaa syviä lokajuopiaan kaikkiin suuntiin, on täällä ainoastaan ylevä, korkeasäätyinen sateenvihma, joka vaan heleyttää tiiliseinäin värin, ruohovaipan vihannon sekä hanhilauman valkoiset höyhenpuvut. Kaikki loistaa ja kaikki on rauhallista. Ja jollei olisi tuota lippua, joka liehuu katon huipulla, eikä noita kahta sotamiestä, jotka seisovat vahdissa ristikkoveräjällä, niin ei voisi milloinkaan aavistaa olevansa pääkorttierissa.
Hevoset lepäävät tallissa. Siellä täällä tapaa hevosten hoitajia ja lähettiläitä, jotka astuskelevat kartanolla ja viihtyvät keittolan läheisyydessä, tai näkee jonkun puutarha-työmiehen punaisissa housuissaan, joka tyynesti haravoitsee tuon uhkean huvilinnan suurta hietikko-pihaa.
Ruokasalista, jonka ikkunat antautuvat linnan suurille rappusille päin, näkyy puoleksi korjattu pöytä, jonka rypistetyllä liinalla on avatuita pulloja sekä tyhjiä tahrituita lasia, siis lyhyesti kaikki, mikä todistaa äsken päätetystä juhla-ateriasta.
Sivuhuoneesta kuuluu äänten, naurun ja vieriväin piljaartipallojen sekä kilisevien lasien melua.
Ranskan marski on piljaartipelin hommassa, ja sentähden saa sotajoukko odottaa käskyä.
Kun marski kerran pääsee peliin, voisi vaikka taivas remahtaa; sillä ei mikään maailmassa voi keskeyttää hänen peliään.
Piljaarti!… Se on tuon suuren miehen heikkous. Hän seisoo siinä, juhlapuvussaan, rinta täynnä kunniamerkkiä, vakaana kuin tappelukentällä, loistavin katsein, hehkuvin poskin: puolisesta, pelistä ja kulauksista aivan kuumentuneena. Adjutanttinsa ympäröivät häntä notkeina, nöyrinä ja aivan ihmeissään jokaisesta hänen töyttäyksestään. Kun marski voittaa pallon, ryntäävät kaikki kilvassa merkki-taululle; kun marskia janottaa, kilpailevat kaikki hänen lasinsa täyttämisen etuoikeudesta. Nuo häälyvät töyhtöt, nuo kilisevät olkapoletit, nuo ritariristit ja arvomerkit, nuo kauniit hymyilyt, nuo keveät hovikumarrukset, kaikki nuo lelukoristukset ja sotilasvaatteukset tässä korkeassa, tammipermanto-salissa, josta näköala antautuu puistoon ja linnan pihoihin — kaikki tämä johtaa mielen Compiègnen syyshuveihin ja tarjoaa sangen miellyttävän levähdyksen katseelle, joka juuri on silmäillyt noita läpimärkiä sotilaskauhtanoita, jotka tuolla alahalla reunustavat tien ja muodostavat niin äänettömiä ryhmiä rankassa vesisateessa.
Marskin vastapelaaja on eräs vähäläntä, topattu, kiherretty, sormikoitu alikapteeni ja piljaartipelissä mies moinen, joka kyllä voisi syöstä vaikka kaiken maailman marskit tappioon; mutta hän ymmärtää pysyä asianomaisessa arvoeroituksessa ylipäälliköstään, eikä siis tahdo voittaa, mutta eipä aivan helposti hävitäkään. Hän on, kuten sanotaan:tulevaisuuden mies…
Olkaa varoillanne, nuorukainen, pitäkää kohtuullinen tasapaino! Marskilla on viisitoista ja teillä kymmenen. Aivan oikein, että pelaatte pelin loppuun vaan tällä tavalla, niin olette vaikuttaneet ylenemiseenne enemmän, kuin jos olisitte seisonut toisten kanssa tuolla ulkona rankassa vesisateessa, ryöjännyt hienon pukunne ja tummuttanut olkapolettienne loistavan kultauksen, odottaessanne moista käskyä, joka ei milloinkaan tule!
Todellakin innostuttava peli. Pallot kierivät, nyrvivät toisiaan, ja vilisten vaihtelehtavat värit piljaartipöydällä.
Yht'äkkiä soilahtaa tykkilaukauksen salama taivaalle. Kolkko jyrinä täristää ikkunoita.
Kaikki säpsähtävät ja katsovat toisiinsa rauhattomina. Yksin marski ei ole nähnyt, eikä kuullut mitään! Kumartuneena piljaartille on hän juuri ottamaisillaan takapaukon — sillätakapaukkojuuri onkin hänen paras — avunsa.
Taas uusi leimaus! Ja vielä uusi. Tykkipaukaukset vuoroittelevat ja saavuttavat toisensa. Adjutantit rientävät ikkunaan. "Mahtanevatkohan preussilaiset todellakin hyökätä…?"
"No sama, hyökätkööt!" lausuu marski liiduten piljaartikeppiään. "On vuoronne, kapteeni!"
Upseeristo kauhistuu hämmästyksestä. Turenne nukkuneena tykkivankkurille ei ole mikään, verrattuna tähän marskiin, joka ratkaisevimpana hetkenä saattaa seisoa noin tyynenä piljaartin vieressä…
Yhä vaanyltyymeteli. Tykki-ukkoseen sekaantuu vielä kuularuiskujen helvetillinen ramina sekä kivääritulen sätke. Punerva, syrjiltä musteneva savu alkaa tupruta tuolta nurmikkokentän takaa. Koko se puoli puistoa on pistetty tuleen; pelästyneet fasaanit rääkyvät lakassaan; arapialaiset hevoset haistavat ruudinsavun ja kamppaavat parsissaan. Pääkorttieri alkaa tulla liikkeesen. Lähetti seuraa lähettiä. Kuriirit kiitävät täyttä karkua. Marskia kysytään.
Mutta marski ei päästä puheelleen. Olenhan jo huomauttanutkin, ett'ei mikään mailmassa voi keskeyttää hänen peliään.
"On vuoronne, kapteeni!"
Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sellaista se on olla nuorena! Hän hurmautuu, unhottaa teeskennellyn käytöksensä ja tekee aivan peräkkäin kaksi runsasta lyöntiä, jotka melkein lopettavat pelin hänen edukseen.
Nyt joutuu marski raivoon. Hämmästys ja viha säihkyy hänen tunteita kuvaavista kasvoistaan.
Samassa silmänräpäyksessä sortuu hevonen pylväskäyttävän eteen. Ratsastaja, eräs adjutantti, ylt'ympäriinsä loassa, kiitää vartion ohitse ja harppaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä koko astimiston.
"Herra marski! Herra marski!"
Teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän vastaanotettiin!
Vihasta kuohuen ja hehkuvin poskin näyttäytyi marski ikkunassa piljaartikeppi kädessään:
"Mikä on! — Mitä puuttuu?… Eikö täällä ole: edes vartiota?"
"Mutta, herra marski…"
"Hyvä… hetken perästä… Pitäisi toki, tuhat tulimmaista! ymmärrettämän odottaa minun käskyäni!"
Odottaa hänen käskyään!
Sitähän he juuri tekevät, nuo miesraukat. Sitäpaitse ajaa tuuli sekä sateen että tulikuulankappaleet ihan vasten, heidän kasvojansa. Pataljoonittain vaan niittää surma miehiä, samalla kun toiset seisovat liikkumattomina kiväärit olallaan, ja käsittämättä syytä tällaiseen toimettomuuteensa.
Mitään ei voida tehdä. Odotetaan käskyä! Mutta kun kuolemiseen ei käskyä tarvitakaan, niin kaatuu miehistö joukottain pensasten takana ja ojissa tuon suuren, hiljaisen linnan edustalla.
Vielä kaatuneinakin murskaavat heitä räjähtelevät tulikuulat ja heidän avonaisista haavoistaan vuotaa hiljaisuudessa Ranskan jalo veri…
Mutta piljaarti-salissakin on kuumat paikat. Marski on taas päässyt etukäpälään, mutta tuo pieni kapteeni puollustaa itseään, kuin tiikeri:
Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksän toista! Tuskin ennättää merkitä lukuja. Tappelun meteli lähenee. Marskilta puuttuu enää ainoastaan yksi.
Jo kuuluu tulikuulain kammoittava suhina, kun ne sinkoavat yli puiston. Muuan räjähtää juuri lammikon kohdalla, vesikuvastin särkyy ja pelästynyt joutsen ui pois verisillä höyhenillä peitetystä piiristä.
Nyt viimeinen hyökkäys!
Sitten syvä hiljaisuus!
Ei kuuluu mitään muuta, kuin sateen rapina lehtokäytävistä ja epäselvä liike tuolta virran reunalta pitkin lionneita teitä — niinkuin ajetun lauman astua lossehtiminen.
Sotajoukko on täydessä pa'ossa!
Marski on voittanut pelinsä!
Etuvartiostoista.
Piiritysmuistoja.
Seuraavat muistelmat olen kirjoitellut päivä päivältä käydessäni etuvartiostoissa. Ne ovat vaan yksi lehti, jonka olen reväissyt piiritysaikaisesta muistikirjastani. Tiedän kyllä, että kaikki nämä, mitä minä näin useinkin vapisevalla kädellä vaan polveani vasten olen muistiin pistellyt, eivät ole muuta kuin irtonaisia katkelmia, särmikkäitä ja hajallisia kuin pirstaleiksi remahtaneen tulikuulan kappaleet; mutta minä annan ne, sellaisina kuin ne ovat, korjaamatta, muuttamatta, vieläpä läpitse lukemattakin; sillä silloin tekisi ehkä mieleni lisätä niihin jotakin ja sitten, kuten sanotaan, koristella totuutta ja niin turmella kaikki.
Courneuve'ssa eräänä joulukuuaamuna.
Avara kuurainen, liituvalkea, kolkko, natiseva kenttä. Tuon kylmettyneen liejun ylitse kulkevat nyt linjapataljoonat ja tykkipatteriat yhdessä ainoassa pitkässä, synkässä sekalaisessa jamassa. Taistelu on tulossa. Kantaen kiväärinsä hihnoissa ja käärien kätensä huopaansa, kuten puuhkioon, marssii miehistö vilusta kalisevin hampain allapäin ja torkkuvin askelin.
Tämän tästäkin huudetaan "seis!"
Hevoset kamppaavat ja hirnuvat. Muonavankkurit pysähtelevät jyrkillä nytkäyksillä. Ratsumiehet kohouvat satuloissaan seisoalleen ja tuijottelevat tuskallisesti Bouget'in luona olevaa korkeaa, valkoista muuria kohti.
"Näkyykö niitä?" kysyvät sotamiehet tömistellen jalkojaan pitääkseen niitä tunnoissaan…
Sitten taas, e'espäin!… Ja tuokion viivyttyään vyöryy tuo synkkä ihmisaalto taas uudestaan aina yhtä hitaasti ja yhtä äänettömänä.
Kirkasta, aamukoin kajastamaa taivaanrantaa vasten kuvastuu Aubervilliers'in varustuksen etulaipiolla vähäinen parvi selvänä ja säännöllisenä kuin simpukkahopeaan uurrettu kuva; se on ylipäällikkö ja hänen esikuntansa. Likempänä taas näkyy joukko mustia haamuja pitkin tien vierustaa: ja ne ovat rakkaan sairaanhoitoveljystömme jäseniä; jotka seisoen kädet ristissä levättinsä alla tarkastelevat säälillä ja surulla kaikkea tuota ohitse matkaavaa kanuunanruokaa.
Sama päivä.
Autioita jätettyjä kylijä, avonaisia huoneita, lyhähtäviä kattoja, lasittomia akkunoita, jotka tuijottelevat kuin tyhjät silmäkuopat ruumiin pääkallossa. Silloin tällöin kuuluu kuitenkin noista kumisevista jäännöksistä askelten kolinaa ja ovien ratinaa; ja ohitse käytäissä näyttäytyy niistä siellä täällä joku rivisotilas aroin katsein; se on joku sotarosvo, joka vaanii saalista, tai karkulainen, joka etsii varmaa piilopaikkaa.
Noin puolipäivissä astuin minä erääsen tällaiseen maalaisasuntoon. Se oli tyhjä ja paljas, kuin kynsin kaapittu. Iso ovettomaksi ja ikkunattomaksi raastettu keittola rakennuksen alakerrassa takapihan puolella. Pihan perällä matala häkkiaita ja siitä aikain avonainen ala niin loitolle, kun silmä kannatti. Huoneen kulmassa vähäiset kierotikat kivestä. Istahdin eräälle tikan astimelle ja jäin siihen pitkäksi ajaksi; sillä oli niin mukava levähtää päiväpaisteessa ja hiljaisuudessa. Pari kolme suurta kesäkärpästä oli aurinkopaiste herättänyt henkiin ja ne pökkivät nyt. suristen katonniskoja vasten. Takan edessä, missä vielä näkyi tulen jälkiä, olivat kivet hyytyneessä veressä. — Tuo verilätäkkö liedellä, missä tuhka oli vielä lämmintä — mitä surullista tapausta kertoikaan se!
Pitkin Marnea.
Rynnäkkö Montreuil-portista joulukuun 3 p:nä. Raskas sää, kylmä pohjatuuli, sumua.
Montreuil autiona. Ovet ja ikkunat sulettuina. Erään kartanoaidan takaa kuuluu hanhien kaakotus. Täällä on siis haltia vielä kotona, piilossa. Vähän matkan päässä siitä avonainen kapakka. Siellä on lämmin, tuli räiskää rautauunissa. Kolme nostoväkisotilasta maaseuduilta istuu einehtimässä. Ääneti, turvonnein silmin, kuumeenhehkuvin kasvoin ja kyynnärpäät pöydällä näyttävät poika-raukat nukkuvan ja syövän yht'aikaa…
Jättäen Montreuil'in, kävimme me edelleen läpi Wincennesmetsän, jota leiritulien siniset savut verhoilivat. Täällä makaa Ducrots'in armeija. Sotilaat kaatavat puita tehdäkseen tulen lämmitelläksensä. Tekee oikein pahaa nähdä haapoja, koivuja ja nuoria saarnia kannettavan pois juuret ilmassa ja hieno, kullainen lehtiverho laahaten perässä pitkin tietä.
Nogentissa taas sotilaita, tykkiväkeä avaroissa levätissään, nostoväkeä Normandiasta, täyteläitä ja pyöreitä kuin omenat, reippaita zuaveja huupat päissä, rivisotilaita ryhäniskaisia, vyötäröltä hoikkia kuin ampiaiset sekä siniset nenäliinat korville sidottuna — kaikkia näitä vilisee kaduilla ja tungehtii kahden vielä auki olevan ravintolan ovilla. Tuo muistuttaa pienestä Algerialaisesta kaupungista.
Viimmein vihdoinkin pääsimme lakealle: pitkä, tyhjä. Marnelle viertävä tie, ylevä, simpukkahopealle vivahtava taivaanranta; lehdettömiksi karisseet puut värisevät sumussa ja loitoimmalla tuolla suuri kammottava rautatiesilta, joka mutkaisine kaarineen muistuttaa sisään lyödyistä hampaista. Matkalla Perreux'in läpitse näin minä erään tuollasen tiepuolessa hävitettyine kasvitarhoineen ja tyhjiksi ryöstettyine huoneineen sijaitsevan pienen huvilan aitauksessa kolme vasta puhjennutta "päiväkukkaa." Minä avasin hilan ja astuin sisään, mutta ne olivat niin kauniit, että minä en raskinnutkaan poimia niitä.
Suuntasimme matkamme yli kentän ja saavuimme alas Marnelle. Silloin juuri murti aurinko paksut pilvet ja loi runsaan valonsa virran pinnalle. Lumoavan kaunista! Vastaisella rinteellä leviää Petit Bry, missä edellisenä iltana oli ollut tappelu, valkoisine pikkurakennuksineen pitkin virran rantaa viinitarhain seassa. Tällä rannalla vene ruohostossa. Rannalla joukko miehiä, jotka keskustelevat ja tähystelevät vastaiselle rannalle. Ne ovat vakoojia, jotka ovat lähetetyt Petit Bry'hyn tiedustelemaan, ovatko saksilaiset tulleet takaisin. Minä käyn heidän kanssansa ylitse. Veneen soluessa edelleen kuiskaa eräs vakooja minun takanani:
"Jos tahdotte kivääriä, niin on niitä kyllä Petit Bry'n kunnallishuoneella. He ovat jättäneet sinne myöskin erään jalkaväkiöverstin, suuren ja vaalean, jolla on hieno valkoinen iho kuin neidellä sekä keltaiset ihka uudet saappaat."
Nähtävästi olivat juuri nuo vainajan saappaat erittäinkin kiinnittäneet hänen huomiotansa. Hän ei voinut olla puhumatta niistä.
"Saakelin somat saappaat, juuri ne, saatte uskoa!" ja hänen silmänsä loistivat.
Kun me sitten olimme juuri pääsemäisillämme Petit Bry'hyn, näimme me erään merimiehen, uhkeissa kannussaappaissa, kantaen neljää viittä takaaladattavaa kivääriä kainalossaan, tulevan eräästä kujasta ja rientävän juosten meitä vastaan.
"Ällistimenne auki! Preussilaiset tulevat!"
Erään matalan muurin suojasta tähystelemme me ympärillemme.
Ylipuolellamme, juuri viinitarhan kohdalla, esiytyy ensiksi yksi ratsastaja, oikein näytelmätaiteellinen sivukuva, kumartuen satula-sarjan yli, kypärä päässä ja pyssy kädessä. Häntä seuraavat toiset ratsumiehet ja lopuksi jalkaväki, joka hajouu kahden puolen kiipien viiniköynnöksien seassa. Yksi, aivan lähellä meitä, asettautuu erään puun suojaan eikä liikahda paikaltaan; se oli pitkä saakeli ruskeassa levätissä ja korea nenäliina korville sidottuna. Meidän puolelta olisi se ollut kaunis paukku. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Vakoojat tietävät, mitä he tahtoivat tietää. Nyt kiireesti alas venheelle. Merimies alkaa kirota. Me tulemme esteettä virran yli takaisin. Mutta tuskin olemme ehtineet maalle, kun kuulemme virran toiselta rannalta hillittyjä ääniä, jotka kutsuvat meitä takaisin.
"Vene hoi!"
Ja ketä ne olivat, jolleivat meidän hauska saapasharrastajamme ja kolme tai neljä hänen toveriaan, jotka olivat uskaltaneet aina kunnallishuoneelle asti ja palasivat nyt kiiruhtain. Onnettomasti kyllä ei ole ketään, joka osaisi soutaa heidät ylitse. Merimies on kadonnut.
"Minä en osaa soutaa," selittää joukon johtaja, joka minun kanssani etsi suojaa eräässä kuopassa veden rajassa. Sillävälillä tulevat toiset kärsimättömiksi.
"Mutta tulkaa nyt! tulkaa!"
Ei keksitä mitään muuta neuvoa. Työ vaikea, virta kova ja väkevä! Minä soudan kaikin voimini ja tunnen joka nykäyksellä selässäni tuon pitkän saksilaisen, joka tuolta mäenrinteeltä tuijottaa minua liikahtamatta puunsa takaa.
Päästyämme onnellisesti rantaan, hyppää yksi odottajista veneesen sellaisella vauhdilla, että se täyttyy vedellä. Mahdotonta ottaa mukaan kaikkia, olematta vaarassa vajota. Uskaliain jää siis rannalle. Se on eräs vapaa-ampuja-alaupseeri, sorea poika, sinisessä asussa ja pieni lintu lakissa. Minä olisin tahtonut sangen mielelläni palata noutamaan vielä hänenkin, mutta jo oli ruvettu ampumaan toistansa kummaltakin töyrältä. Sanaakaan lausumatta viipyi hän vielä tuokion rannalla ja läksi sitten aivan muurien vieritse Champigny'yn. — Miten hänen sitten kävi, ei tiedetä.
Sama päivä.
Kun runollinen todellisuus yhdistyy irvikuviin, niin herättää se tunteita erinomaisista voimista. Eikö vaikuta syvimmän surun osoitus naurettavassa naamassa aivan omituista osanottoa? Tai, jos ajattelemme jonkun Daumiensin porvarin kuolintuskissaan tai itkien lapsensa ruumiin vieressä, niin eikö siinä ole jotakin aivan omalla tavallaan kiinnittävää?… No niin — jotakin tuollaista tunsin minä silmäillessäni noita porvarillisia huviloita pitkin Marnea; nuo "ruusun väriltä", omenavehreältä ja kanariakellervältä kimaltavat sveitsiläismajat, nuo sinkillä katetut keskiaikaistornit, tiilikuvaiset katokset sekä sikinsokiset, kuvastuspulleroilla koristetut puutarhat y.m. — Nyt, kun minä näen kaiken tämän juuri paraillaan tupruilevan tappelusavun läpitse, tulikuulien pirstaamina, katot hajalla, viirit poikki, muurit mäsänä sekä olkia ja verta kaikkialla — nyt tekevät ne minun mieleeni mitä surullisimman vaikutuksen.
Se huone, johon minä menin sisälle kuivaamaan itseäni, oli juuri tällaisten huvilain oikea esikuva. Minä astuin ylikerrokseen ja tulin erääsen, seinustuspuolissa olevaan, puna-keltaiseen saliin. Lattialla virui kultaispinnoja ja seinämyskääreitä pirin pärin — muuten ei ainoatakaan huonekalua, ei mitään muuta kun pullorauskoja ja olkivuode, missä eräs mekkoon puettu mies makasi ja nukkui. Ja sitten kaikkialla määräämätön ruudin, viinin, talikynttiläin sekä tunkkaantuneiden olkien haju, käry ja löyhkä… Minä lämmittelen tuon naurettavan ruman-korean rautauunin edessä, johon oli tehty valkea erään nojatuolin jaloista. Seisoessani tuossa uunin edessä tuntuu minusta, ikäänkuin olisin muutettu johonkin sunnuntaijuhlallisuuteen tuon arvoisan porvariston luona. Eikös pelata lautapeliäkin tuossa takanani?… Ei! vaan ne ovat vapaa ampujia, jotka siellä täyttävät ja tyhjäävät takaaladattavia kivääriään… Se kuuluu todellakin lautapeliltä… Jokaiseen laukaukseen vastataan meitä toiselta rannalta. Veden kajastamina kaikuu ja vöyryy laukausten pauke päättymättöminä askeloina kukkulain ja kunnasten välissä.
Salin lasista näkyy virran päilyvä pinta ja päiväpaisteiset rannat sekä preussilaiset, jotka juoksentelevat kuin suuret metsäkoirat viiniköynnösten välissä.
Muisto Montrouge varustukselta.
Kaikista ylinnä rintavarustuksen harjalla kohouivat pitkät laivakanuunat jaluksillaan melkein pystysuorassa ampuma-aukoilla hietasäkkien välissä tähdäten Châtillon'ia kohti. Ylöspäin ammottavine kitoineen sekä korvamaisesti sivuille ulottavine ripoineen näyttivät ne jättiläismetsäkoirilta haukkuen kuuta ja ulvoen kuolemaa…
Vähän alempana eräällä pykälällä olivat merimiehet aikansa kuluksi kyhänneet pienen englantilaisen puutarhan, oikein pikkumitassa. Täällä oli rahi pienessä lehtimajassa, nurmikoita, vuorenluolia ja vieläpä pieni panaanipuukin. Ei suuri, näet sen, olihan juuri hieman korkeampi kuin hyasintti; mutta se oli yhden tekevä. Se menestyi kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvin ja sen vehreä lakka ilahutti silmää täällä tummien hietasäkkien ja kuularoukkioiden seassa.
Rakas pikku-puutarha! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan minä ympäröidä sinun suojaavalla ristikolla ja pystyttää sinne muistopatsaan nimille Garves, Desprez, Saisset sekä kaikille muillekin urhoille, jotka kaatuivat tällä kunnian varustuksella!
La Fouilleuse'ssa.
Aamu tammikuun 20 päivänä.
Sää suopea, usvainen, Vainiot aaltoilevat kuin meri niin loitolle, kun silmä kannattaa. Vasemmalla korkeat hietakunnaat. Tuolla suojalliset varusteet aina Mont Valérieniin asti. Oikealla Gibet'in mylly — vähäinen kivirakennus rikki ammutuilla siivillä ja patteri käytävällä. Seurasin noin neljännestunnin tuota pitkää juoksuhautaa, joka johdatti myllylle, ja jonka yli häälyy leiritulien savu ikäänkuin keveä sumu. Sotilaat istuvat ahtaissa ryhmissä nuotioillaan keitellen kahveaan ja puhallellen tuoreisiin puihin, joiden savu sokaisee ja yskittää heitä. Pitkin koko kaivosta, päästä toiseen, kaikuu siis pitkä taukoamaton hinku-yskä.
La Fouilleuse. Eräs pienellä metsiköllä ympäröity maalaistalo. Saavuin siihen juuri samalla hetkellä, kun meidän jälkimmäinen rivimme antoi peräytymismerkin. Se on parisilainen kolmas nostoväki. Se astuu hyvässä järjestyksessä ja hyvällä ryhdillä. Niiden selittämättömien tapausten jälkeen, joita minä sitte eileisen olen nähnyt, kummastuttaa minua tämä ja herättää minussa taas pienen toivon kipinän.
Heidän perässään tulee kaksi ratsastajaa aivan lähellä minua; ne ovat eräs kenraali ja hänen lähettinsä. Hevoset astuvat käyden; miehet keskustelevat korkealla äänellä. Minä kuulen lähetin nuoren, mutta jotenkin hillityn äänen:
"Niin, herra kenraali… No ei, herra kenraali… Epäilemättä, herra kenraali."
Ja kenraali lausuu hellällä ja syvästi surentelevalla äänellä:
"Kuinka! — Tuliko hän surmatuksi? Oi… poika raukka… poika raukka!…"
Sitten hiljaisuus… ei mitään muuta ääntä kun hevosten astunta lionneessa maassa…
Lapsi vakoojana.
Hänen nimensä oli Stenne, "Pikku-Stenne" eroitukseksi isästään, joka myöskin oli Stenne.
Hän oli oikea parisilaislapsi, hoikka ja kalpea, noin kymmenen tai viidentoista-vuotias, sillä tuollaisten pariisilaispoikain ikää ei ole niin helppo määrätä. Hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä, vanha merisotilas, hoiti erästä puistoa Temple-nimisessä kaupungin osassa. Pikkulapset, hoitajattaret, vanhat rouvat linkkutuoleineen, köyhät äidit, eli koko tuo jaloin liikkuva Pariisi, joka väistyy vaunujen tieltä noihin pieniin polkukäytävillä verkotettuihin tarhoihin, tunsi isä-Stennen ja piti hänestä. Kaikki tiesivät, että noissa julmissa viikseissä, jotka peloittivat kaikkia koiria ja rahiensiirteliöitä, hymysi hellä, melkein äitillinen hymy ja saadaksensa tätä hymyä esiin ei tarvinnut muuta, kun kysäistä:
"No, kuinkas teidän pikkupoikanne jaksaa?"
Ukko Stenne rakasti poikaansa sydämmellisesti; ja hän tunteili niin onnelliseksi, kuu pienokainen iltasilla koulun päätyttyä tuli noutamaan häntä ja he sitten yhdessä kävivät puistokäytäviä pitkin pysähdellen jokaisen rahin luona tervehdellen hyvintunnettuja tuttaviaan ja vastaillen heidän kohteliaisuuksiinsa.
Mutta onneton piiritysaika muutti kaiken tämän. Ukko Stennen puisto sulettiin yleisöltä ja määrättiin lamppuöljysäiliöksi. Pakoitettuna taukoamattomaan vartioimiseen, vietti tuo kunnon mies-parka täällä elämäänsä yksinään, vieläpä ilman rakasta piippuaankin, harhaillen noiden jätettyjen ja pahoinpideltyjen pensastojen seassa ja sai ainoastaan myöhäisin illoin, kotiin palattuaan, nähdä rakastetun poikansa. — Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänen viiksensä, kuu hän puhui Preussilaisista!
Pikku-Stennellä taas ei ollut mitään muistuttamista tästä uudesta elämästä.
Piiritys — no mikä voisi olla hauskempi katupojille? Ei koulua — ei läksyjä; "lupaa" vaan päivät pääksytysten ja katu vilkas kuin markkinatori.
Poika juoksi ulkona päivät pääksytysten aamusta iltaan. Milloin seurasi hän osastopataljoonia niiden marssiessa ulkovalaistuksille, aina tarkasti valiten sen, jolla oli kaunein soitanto, ja tässä suhteessa oli Pikku-Stenne sangen ankara. Niinpä väitti hän peräytymättä, että 96 pataljoonan soitanto ei maksa kahta äyriä, mutta viidennenkymmenennen viidennen taas oli ihan lumoava. Milloin taas katseli hän nostoväkirykmenttien harjoituksia ja olipa hänellä vielä jälkijoukotkin…
Vasu kainalossa liittyi hän niihin pitkiin riveihin, jotka talviaamun hämärässä odottaen muodostuivat teurastajain ja leipurien porteille. Kostein jaloin seisoen kylmässä lutakossa tehtiin tässä uusia tuttavuuksia, keskusteltiin valtioasioista ja kunnioituksella kehoitettiin herra Stennenkin pojan lausumaan mielipiteensä.
Mutta hauskimmat kaikista olivat kuitenkin nuo ihka uudet huvitukset, ja ennen kaikkia tuo kuuluisakalossipeli, jonka bretagnelainen nostoväki oli piiritysaikana tuonut kaupunkiin. Kun Pikku-Stenne ei ollut muureilla tai leipureilla, niin sai olla varma siitä, että hän olikalossipelissäeräässä Château d'Eau-kentän kulmassa. Ei sentähden että hän olisi pelannut; sillä siihen tarvittiin rahaa, ja sitä hänellä ei ollut. Hän tyytyi vaan katsomiseen, katsellen silmillä, joiden uteliaisuutta olisi vaikea selittää.
Yksi pelaajista, tuo sinitakkinen "pitkä", joka ei milloinkaan pannut peliin vähempää kuin 100 soussin rahan, kiinnitti erittäinkin hänen ihastustaan. Kun hän juoksi, "tuo pitkä", kuului aina rahojen helke hänen takkinsa taskuista!
Eräänä päivänä, otettuaan maasta hopearahan, joka oli vierinyt ainaStennen jalkoihin, kuiskasi hän tälle:
"Sinä tuijottelet tuota, vai miten?… No, jos sinä tahdot saada sellaisia, niin voin minä kyllä sanoa, mistä niitä saadaan."
Pelin loputtua vei hän Stennen mukanaan erääsen toiseen torinkulmaan ja ehdoitteli, että tämä seuraisi häntä myymään sanomalehtiä preussilaisille, sillä siten voitaisiin ansaita 30 franc'ia jokaisesta matkasta. Aluksi kieltäytyi Stenne aivan ehdottomasti jo paljaasta ehdoituksesta ja pysyi sitten koko kolme päivää pois pelipaikalta. Mutta ne olivat kolme hirmuista päivää. Hän ei voinut syödä eikä nukkua. Yöt pitkät näki hän sänkynsä vieressä kokonaiset kasat kalosseja sekä 100-sous'in rahoja pitkät, loistavat rivit. Kiusaus oli liian kova. Neljäntenä päivänä palasi hän taas Château d'Eau-torille, tapasi "tuon pitkän" ja antoi vietellä itsensä…
Eräänä lumisena aamuna läksivät he säkit olalla ja sanomalehdet mekkojen alle piiloitettuina matkalle. Kun he saapuivat Flandre-portille, ei ollut vielä päivä. "Tuo pitkä" jo lähestyi vartiaa — joka oli hyväntahtoisen näköinen, punanenäinen kunnon mies — rukoillen valittavalla äänellä:
"Rakas herra, päästäkää meitä! Äitimme on sairaana, isämme on kuollut. Minä ja pikku-veljeni tahtoisimme mennä ulos poimimaan vähän perunoita tuolta pellolta!"
Hän itki. Stenne painoi päänsä täysin näpeillänsä. Tarkastellen heitä, heitti vartia aran silmäyksen tuolle valkoiselle, autiolle tielle ja vetäytyen takaisin lausut hän hätäisesti:
"Joutuun! menkää!" — Näin onnellisesti päästyään Aubervilliers'in tielle nauroi "tuo pitkä."
Epäselvästi, kuten unessa, näki Pikku-Stenne kasarmeiksi muutettuja tehdasrakennuksia, jätetyitä läpimärillä rääsyillä koristettuja katusulkuja ja korkeita torneja, jotka tekivät ikäänkuin aukkoja sumuun ja kohouivat taivasta kohden niin paljaina ja särmikkäinä. Siellä täällä vartiosto — upseeria huupat päässään ja tähystimet silmillään sekä pieniä, sammuvien nuotioiden sulattamasta lumesta läpimärkiä sotakotia, "Tuo pitkä" tunsi tien ja väistääksensä vartioita kävi hän vinoon kentän yli. Mutta mitäs vielä, pohjastuivat he kuitenkin vahingossa erääsen ranskalaiseen vapaa-ampuja-parveen, joita majaili täällä vesilätäkköjen ympärillä pienissä katoksissaan ikäänkuin kasaansullottuina pitkin Soisson'in rautatien vartta. Tällä kerralla laski tuo pitkä lorunsa turhaan. Hänen parhaillaan näin maurutessaan, astui eräs vanha, oikein ukko Stennen näköinen, valkohiuksinen ja ryppyinen kersantti tiepuolessa olevasta vartiokopistaan ulos, sanoen:
"No niin, nuljukseni, ei ulinaa! Te saatte poimia perunanne, mutta käykää kuitenkin ensin tänne lämmittelemään!… Hän näyttää aivan paleltuneelta, tuo pikku-naasikka!"
Mutta oi, Pikku-Stenne ei värissytkään vilusta, vaan pelosta ja häpeästä. — Vartiokopissa makasi muutamia sotilaita huonolla nuotiolla — oikein "leskenvalkialla", jonka liedellä he painettiensa nenissä sulailivat leipäänsä. He vetäytyivät syrjään antaakseen sijaa lapsille. Heille annettiin tippa viinaa ja vähän kahvea. Heidän juodessaan näyttäytyi eräs upseeri ovella, kutsui kersantin, lausui hänelle hiljaa muutamia sanoja ja riensi pois.
"Pojat!" lausui kersantti astuen aivan ilosta loistavin muodoin kojuun, "nyt ei puutu tupakka ensi yönä… Preussilaisten tunnussana on keksitty. Ja tälläkertaa, luulen minä varmaan, saamme me heiltä takaisin tuon per… Bourget'in."
Tässä remahti ilmi iloinen jakso suostumushuutoja ja naurua. Mikä hyppeli, mikä lauloi, mikä heilutti miekkaansa, ja käyttäen hyväksensä tätä rähinää, katosivat lapset.
Kun he tulivat ulos katoksesta, oli heidän ympärillään taas avara kenttä, jota ammottavine ampumareikineen rajoitti loitolta pitkä valkoinen muuri. Tätä muuria kohden suuntasivat he nyt matkansa pysähtyen kuitenkin sangen usein ollen poimivinaan perunoita.
"Ei, — mutta palatkaamme takaisin!… Älkäämme menkö tuonne!"… pyyteli Pikku-Stenne lakkaamata.
Tuo pitkä nytkähytteli vaan olkapäitään ja kävi vakaasti eteenpäin.Yht'äkkiä kuulivat he pyssyn piihanaa jännitettävän.
"Loivaa maata!" kuiskasi tuo pitkä heittäytyen maahan. Pitkällään maassa antoi hän merkkivihellyksen. Toinen vihellys vastasi lunta myöten. Nyt ryömivät he esiin kontaten. Muurin edustalla juuri lumen tasalla näkyi kaksi keltaista viikseä likaisen lakin alta. Tuo pitkä hyppäsi alas juoksuhautaan preussilaisten luo lausuen toveriaan osoittaen "se on veljeni."
Hän oli niin pieni, tuo Pikku-Stenne, että preussilainen nähdessään hänen pyrskähti nauruun ja ottaen pojan syliinsä nosti hänen muurin aukolle.
Toisella puolen muuria näkyi suuria maakasoja, kaadetulta puita ja mustia aukkoja lumessa ja jokaisessa aukossa sama likainen lakki ja kellervät viikset, jotka lapsia ohitse vietäessä vetäytyivät omituiseen hymyynsä.
Eräässä kulmassa oli hirsipuollusteella varustettu puutarharakennus. Alikerroksessa taas joukko sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittelivät liemusruokiaan loimuavan nuotion liedellä. Se lemusi hyvältä — kaali ja silava; — mikä vastakohta vapaa-ampujien leirinuotiolle. Ylikerrassa upseeristo. Sieltä kuului pianon-soitto ja samppanjakorkkien pulpahdukset. Kun parisilaispojat astuivat sisään, tervehdettiin heitä ilohuudoilla. He jättivät sanomalehtensä; sitten tarjottiin heille juomaa ja annettiin heidän puhua. Kaikilla näillä upseereilla oli uhkea ja julma ulkomuoto, mutta "tuo pitkä" huvitti heitä katumurteellaan ja esikaupunkilaissukkeluuksillaan. He nauroivat matkien hänen sanojaan ja rypöivät niin tyytyväisinä tuossa pariisilaisliassa, jota heille purettiin.
Pikku-Stenne olisi mielellään hänkin tahtonut avata kieliaarteensa ja näyttää, ett'ei hänkään ollut tyhmä; mutta jotakin oli, joka — hän ei tiennyt oikein mikä — sitoi hänen kielensä. Hänen edessään istui erillään toisista muuan vanhempi vakaa muotoinen preussilaisupseeri, joka luki tai oli lukevinaan, sillä hänen katseensa oli kokonaan kiintynyt Stenneen. Tässä katseessa ilmestyi yht'aikaa hellyys ja sääli, ikäänkuin hänellä olisi ollut kotonaan omassa maassaan lapsi, saman ikäinen kuin Stenne, ja ikäänkuin hän olisi ajatellut itsekseen:
"Minä tahtoisin mieluimmin kuolla, kun tietää poikani harjoittavan tuollaista ammattia…"
Tästä hetkestä tunsi Stenne ikäänkuin käden painavan hänen sydäntään ja estävän sitä tykkimästä.
Päästäkseen tästä tuskasta koetti hän juoda. Heti pyöri kaikki hänen silmissänsä. Epäselvästi kuuli hän, miten toverinsa, usein naurun rähäkän keskeyttämänä, matki ranskalaisia kansalliskaartilaisia, pilkkasi heidän sotaharjoituksiaan ja esitteli oikein tilapäisenä ivanäytelmänä heidän kaunomarssinsa tahi yörynnäkkönsä varustuksista. — Viimein alensi "tuo pitkä" äänensä, upseerit lähenivät häntä ja kasvot tulivat vakaviksi. Tuo heittiö ilmoitti nyt vapaa-ampujain hyökkäysaikomuksen.
"Älä sitä — ei sitä, pitkä, ei… minä en tahdo!"
Mutta "tuo pitkä" nauroi vaan ja jatkoi. Ja ennenkuin hän lopetti, olivat kaikki upseerit jaloillaan. Eräs heistä viittasi lapsille ovea lausuen:
"Joutuun — lähtekää leiristä!"
Sitten keräytyivät he kokoon ja puhelivat keskenänsä sangen tärkeästi saksaksi. "Tuo pitkä" läksi ylpeänä, kuin prinssi, antaen rahain helistä taskussansa. Stenne seurasi häntä allapäin, ja kun hän ohisti tuota preussilaista, jonka katsanto oli häntä niin tuskauttanut, kuuli hän surullisen äänen lausuvan murteellisella kielellä: "Bas chôli, Ça… Bas chôli!" (Ei ole kaunista, tuo… Ei kaunista!)
Stenne sai kyyneleet silmiinsä.
Päästyään kentälle alkoivat lapset juosta ja pian oli leiri jäänyt kau'as heidän ta'aksensa. Heidän säkkinsä olivat täynnä perunoita, joita olivat preussilaisilta saaneet, ja — kiitos niille — he pääsivät onnellisesti vapaaehtolaisten leirin läpitse.
Täällä varustauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Äänetönnä koottiin miehistö varusteiden ta'akse. Se vanha kersanttikin puuhasi täällä miehiänsä järjestykseen ja näytti oikein onnelliselta.
Kun lapset menivät ohitse, tunsi hän heidät ja hymyili ystävällisesti.
Oi! kuinka tuo hymyily oli Stennelle katkera! Samassa tuokiossa ajatteli hän huutaa:
"Älkää menkö sinne! Me olemme pettäneet teidät!"
Mutta "tuo pitkä" oli sanonut: "jos kielit, niin meitä ammutaan", ja kauhistus pidätti hänen siitä.
Courenne'n kohdalla menivät he erääsen jätettyyn huoneesen jakamaan rahoja. Totuus pakoittaa minun sanomaan, että jako tapahtui aivan tunnollisesti, ja että Pikku-Stenne, antaissaan noiden kauneiden kolikkain kilistä mekkonsa taskussa ja ajatellessaan niitä moniakalossipeliä, joiuin nyt voipi ottaa osaa, ei hän pitänyt rikostaan enää hetikään niin inhoittavana.
Mutta, kun hän jäi yksinään, tuo onneton poika! — kun he tulivat kaupungin portille ja "tuo pitkä" erkani hänestä, silloin tuli hänen taskunsa askel askeleelta yhä raskaammaksi ja käsi, joka hänen sydäntään rutisti, yhä väkevämmäksi. Pariisi ei ollut hänelle enää sama. Ihmiset, jotka tapasivat hänen, katsoivat häneen niin ankarasti, aivan kuin olisivat tietäneet mistähän tuli. Vaunujen jytinä, rumpuin räminä, torvien toitahdukset — kaikki muodostuivat hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi ivallisesti kaikuvaksi sanaksi —vakooja!
Viimmein saapui hän kotiin ja aivan onnellisesti. Kun hän näki, ett'ei isänsä ollut vielä tullut, juoksi hän astimia ylös ja kätki tyynynsä alle nuo katalat hopeakolikot, jotka painoivat häntä niin raskaasti.
Ei milloinkaan ollut isä Stenne ollut niin hyvä ja niin iloinen kotiin tullessaan kuin nyt. Uutisia oli saatu maakunnista; ja maaseuduilla kävi paremmin. Syödessään katseli tuo vanha sotilas taukoamatta pyssyään, joka riippui seinällä, ja lausui viimmein lapselle tavallisella hyväntahtoisella hymyllään:
"Armas poikani! mitähän sinä olisit tehnyt preussilaisille, jos sinä olisit ollut suuri!"
Noin kello kahdeksan kuului tykkien jyminä.
"Se on Aubervilliers'issa… tappelu on Bourget'in luona," selitti vanhus, joka tunsi kaikki varustukset. Pikku-Stenne vaaleni ja pani hirmuisen väsymyksen rasittamana maata, mutta ei voinut nukkua. Tykit jyrisivät taukoamatta. Hän kuvittelihe, kuinka vapaaehtolaiset tekivät hyökkäyksensä yöllä, ainoastaan itse joutuakseen paulaan. Hän ajatteli kersanttia, joka hymyili hänelle; hän näki hänen siellä kaatuneena lumessa — ja kuinka monta muutakin vielä!… Kaiken tämän veren hinta oli hänellä; hän oli sen kätkenyt tyynynsä alle —hän— vanhan Stennen oma poika — sotilaan poika!… Kyyneleet melkein tukehduttivat hänen. Viereisessä huoneessa kuuli hän isänsä astuvan edes takaisin, ja sitten avaavan ikkunan. Tuolla alahalla puutarhan edustalla kajahtelivat signaalit; erästä nostolaispataljoona järjestettiin lähtemään ulos. Varmaan oli se kova taistelo. Näitä ajatellessaan ei onneton poika voinut pidättää nyyhkytystänsä.
"Mikä sinulla on?" kysyi isä Stenne ja tuli hänen luoksensa.
Poika ei voinut vaieta kauemmin, vaan kavahti ylös sängystä ja heittäytyi isänsä jalkoihin. Hänen kiivaasti liikahtaessaan lierahtivat hopeakolikot lattialle.
"Mitä tämä on? Sinä olet varastanut?" lausuu vanhus vapisten.
Nyt kertoi Pikku-Stenne yhdellä henkäyksellä, kuinka hän oli ollut preussilaisten luona, ja mitä hän oli siellä tehnyt. Sitämyöten, kun hän kertoi, tunsi hän sydämensä keveämmäksi — se kevensi häntä, kun hän sai itse syyttää itseänsä.
Vanha-Stenne kuunteli häntä kammottavalla katseella. Kun kaikki oli kerrottu, peitti ukko kasvonsa käsillään ja itki ääneensä.
"Isä! Isä"!… rukoili poika.
Mitään vastaamatta työnsi vanhus hänen pois luotaan ja poimi rahat lattialta.
"Onko tässä kaikki?" kysyi hän.
Pikku-Stenne osoitti että siinä oli kaikki. Vanhus otti pyssynsä ja latinkilaukkunsa seinältä, pisti rahat taskuunsa ja sanoi.
"Hyvä. He saakoot ne takaisin!"
Ja sanaakaan lisäämättä sekä taaksensakaan katsomatta meni hän ja yhdistyi nostolaisjoukkoon, joka, seisoi lähtöön valmiina. — — — Sittemmin ei ole enää nähty isä Stenne'a.
Kahdeksannen komppanian laulajaiset.
Kaikki nostolaiskomppaniat Marais'in ja P. Antoinen etukaupungeista olivat tänä iltana leiritettyinä lautakasarmeihin Daumesnil-kadun varrella. Ducrots'in armeija tappeli jo kolmatta päivää Champignyn kunnahilla, ja me — me olimme muka olevinamme sen varaväkeä.
Ei voi ajatella mitään autiompaa, kuin tämä tehdaspiippujen, sulettujen asemahuoneiden ja jätettyjen puutarhain ympäröimä leiri kaupungin ulkoreunassa, jossa valoa pilkoitti ainoastaan muutamista siellä täällä huiskin haiskin sijaitsevista anniskelu-paikoista. Näissä matalissa kasarmeissa, näissä kuivalle, routaan kapettuneelle kentälle kyhätyissä, avo-ovisissa, hatara-ikkunaisissa lautahuoneissa, joiden savuavien lamppujen uumeaa valoa vielä sisään tunkeva usva himmensi, kuvastui oikea jääkylmän itaruuden kuva. Aivan mahdoton lukea, mahdoton nukkua tai edes istua paikallaan. Pysyäksensä sulilla täytyy siis keksiä edes poikaleikkejä: tömistellä jalkojensa lämpimäksi, juosta kilpaa kasarmin ympärillä j.n.e.p. Tuollainen tyhmä toimettomuus näin lähellä sotakenttää tuntui varsinkin tänä iltana oikein hävettävältä ja veltostuttavalta. Vaikka tykkiammunta oli ta'onnut, tiettiin kuitenkin, että jotakin hirveää valmistettiin tuolla loitommalla, ja kun piireilevän sähkövalon soihku varustuksilta silloin tällöin sattui tähän Pariisin osaan, näkyi äänettömiä parvia seisoen kokoontuneina kaikilla käytävillä tahi rientävän pitkin katua synkissä ryhmissä, jotka noihin Trône-torin korkeihin muistopatsaisiin verrattuina näyttivät niin pieniltä ja kutistuneilta, että melkein voi luulla niiden maassa ryömivän.
Minäkin seisoin siellä pimeässä jähmettyneenä ja neuvottomana tuolla suurella puistokadulla. Silloin sanoi minulle joku:
"Tule mukana kahdeksanteen — — he näkyvät saaneen toimeen laulajaiset."
Minä menin. Kullakin komppanialla oli kasarminsa; mutta kahdeksannen oli paljoa paremmin valaistu, kuin toiset, ja täpösen täynnä ihmisiä. Painetteihin kiinnitetyt talikynttilät valaisivat tuota sekasotkuista ryhmää, loivat häikäiseviä, mustan savun siimestämiä valosoihkujaan noihin halpoihin käsityöläisnaamoihin, jotka olivat eläimmistyneet juopumuksesta, kylmästä, väsymyksestä ja seisoallaan nukkumisesta, joka vaan masentaa ja uuvuttaa sen sijaan, kun sen pitäisi virkistää.
Muutamassa nurkassa istua kytrytti leiriravintolan emännöitsiä rahilla erään pöydän edessä, joka oli täynnä tyhjiä pulloja ja rähjättyjä lasia, ja nukkui suu auki.
Paraillaan pidettiin laulantoa.
Herrat laulannon ystävät esiytyivät vuorottain eräälle salin perälle hätäisesti kyhätylle korotukselle, ottivat enemmän tai vähemmän teeskennellyn asennon, laususkelivat ja vaihteloitsivat huopaleväteisään tehden laulunäyttämöistä lainatuita tunneliikahduksia. Minä kuulin täällä taas nuo kovat, jyrisevät äänet, jota kaikuvat pikku-kaduilla ja työläis-osissa, jossa lapsiparvet elämöivät, lintuhäkit killuvat ikkunain ulkopuolella ja pikkukauppiaat haastelevat puotien ovilla kauppatuttaviensa kanssa. Tuskin löytyy mitään, jota minä mieluimmin kuuntelisin, kuin noita jyrybaasia, kun ne sekaantuvat työn nieluun, ja kun niitä vasarat ja höylät säestävät; mutta tuolla näyttämöllä tulivat ne naurettaviksi ja kiusallisiksi kuulla.
Ensiksi esiytyi työläis-filosofi, eräs pitkä partainen konepajantyöläinen, laulain työläisorjan tunteita: "Pauvro prolétoiro… o… ets…" [Köyhä mierolaisraukka — — a — — — a —] kurkkuäänellä, johon tuo pyhä yhteissosialismi oli yhdistänyt kaiken vihansa.
Sitten tuli vielä melkein puoli nukuksissa eräs toinen, joka tarjosi meille tuon kuuluisan "Chanson de la canaille", Roiston laulun, mutta lauloi sen niin ikäävällä, laahaavalla ja surullisella äänellä, että sitä voi pitää paremmin unettavana kehto-, kuin virkistävänä pilalauluna:
Cest-la… canaille…Eh bien… j'en suis…
[Hän siis — — — roisto onNo niin — — — ja minäkin.]
Hänen näitä sanoja naukuessaan kuului, kuinka nukkuneet kuorsuivat nurkissa ja kääntyivät napisten valosta pois.
Vaalentain talikynttiläin punaisen valon säilähti salama yht'äkkiä läpi huoneen. Samassa värisytti jyreä pamaus kasarmikotusta ja heti sen jälkeen kuului uusia vielä jyreämpiä ja etäisempiä laukauksia Champigny'n luona vyöryvän pitkin virran rannikkoa päättymättömissä väreissä. Tappelu alkoi siis uudestaan.
Mutta mitä herrat musiikin ystävät huolivat tappelusta.
Näyttämö ja talikynttilät olivat herättäneet kaikissa näissä ihmisissä, minä en tiedä, mitä kaikkia uinailevia näytteliäaistia. Teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka levottomasti he odottivat toistensa esiytymisiä, kuinka he ikään kuin nilkoivat lauluja toistensa suusta. Ei kukaan tuntenut enää vilua. Ne, jotka seisoivat näyttämöllä, ne, jotka poistuivat sieltä ja ne, jotka laulunpätkä huulillaan odottivat omaa vuoroaan, olivat kaikki punaisia, hikisiä ja innosta säikkyvin silmin. Itserakkaus lämmitti heitä.
Nyt oli tullut erään omalajisensa sukkeloitsian, erään paperoitsian vuoro, joka pyysi saada esitellä omasta runotuotteudestaan erään näytteen, nimeltä "l'Egoiste", (omavoiton pyytäjä), jonka kertosointuna vaihtelehtivat sanat "chacun pour soi" (kukin itselleen.) Mutta sammaltavalla kielellään lausui hän sen sijaan "l'égoift" ja "facum pour foi." Kappale oli olevanaan ilveily noista pönäköistä porvareista, jotka istuvat mieluimmin kotona uuninnurkassa, kun menevät etuvartioon — ja minä näen vielä silmissäni tuon arvokkaan pään, lakki kallellaan ja leukahihna ihan leuan nenällä — sekä kuulen, koska vaan tahdon, nuo laulussa väärin koroitetut sanat ja nuo vähän juonikkaalla muodolla esiytetyt kertosäkeet:
"Facun pour foi… facun pour foi."
Sill'aikaa jatkoivat tykitkin lauluaan, jota kuularuisku-räminän korkeat baasit säestivät. Mutta tämän laulun sanat puhuivat haavoitetuista, jotka kuolivat viluun lumessa — kuolemankamppauksista tienvieruksilla hyytyneissä verilätäköissä — sokeista surmankoneista — mustasta kuolemasta, joka pimeässä yössä liiteli kaikilla suunnilla…
Kahdeksannen komppaniian konseertti meni menoaan.
Me olimme nyt ennättäneet pilalauluun. Myrskyävässä kättentaputuksessa, uudistushuudoissa, hyväksymysmetelissä ja tuossa raa'assa naurussa, jonka näyttelö tällaisissa tilaisuuksissa aina herättää, laski eräs vanha tihrusilmäinen ja punanenäinen veijari sorisevia ääniväreitään. Tässä uudessa rähäkässä heräsi leiriravintolan emännöitsiäkin ja naurun remahdellessa kielamoitsi hänkin, kun tuo vanha laulaja viinabaasillaan sävelti:
"Le bon Dieu Saoûl comme un…"
[Hyvä Jumala, ravittu kuin — — —]
Nyt minä en kestänyt kau'emman, vaan ryntäsin pois. Minun vartiotuntini lähestyi, mutta se sai mennä. Minun täytyi saada ilmaa ja hengitystä ja niin menin yht'mittaa aina Seinelle asti. Vesi näytti mustalta ja laivaveistämö oli autio. Pariisi, ilman kaasu-valaistusta, uinaili synkkänä tulisessa kehässä; tykkien salamat leimahtelivat ympäri kaikkialla ja tulipalojen liekit loimusivat kukkuloilla siellä täällä.
Aivan läheltä kuulin minä matalia, kiirehtiviä, kylmän ilman kajastamia ääniä. Siellä hinattiin ja virkistettiin toisiaan työssä: "O… hoi!"
Sitten taukosi ääni taas yhtä pikaisesti, niinkuin ainakin sellaisessa vaikeassa työssä, joka vaatii olennon kaikki voimat. Mentyäni laivaveistämölle onnistuin minä siinä määräämättömässä valossa, jonka pimeinkin vedenpinta heijastaa, keksiä erään tykkiveneen, joka oli pysähtynyt Bercy-sillan luo ja pyrki nyt virtaa ylös. Lyhdyt, jotka heiluivat veden liikunnosta, ja köytten natina, joilla merimiehet hinasivat, ilmoittivat kaikki voiton ja tappion vaihtelot tässä taistelossa virran ja yön pahoja oikkuja vastaan.
Urhollinen pieni tykkivene! Kuinka kaikki nuo vastukset ärsyttivät sinua — kuinka sinä pieksit vettä hiuluillasi ja sait sen ikään kuin kuohumaan vihasta!… Vielä viimmeinen voimain ponnistus — heltymätön vene on voittanut ja kiitää nyt siltaholvien kumistessa: "eläköön Ranska!" läpi sumun suorastaan tappeluun, joka odottaa sitä.
"Oi," ajattelin minä, "mikä ääretön ero näillä äänillä ja kahdeksannen komppanian konseertilla!"