Berliinin piiritys.
Me kävimme Elysiläis-kenttäin puistokatua, tohtori V… ja minä, lukien tykinkuulani lävistämistä muureista ja raehaulien repimistä käytävistä piiritetyn Pariisin historian, kuin tohtori lähellä Sotalipun toria yht'äkkiä seisahti ja osoitti minulle yhtä niistä suurista kulmarakennuksista, jotka ryhmittäin niin juhlallisesti ympäröivät Riemuporttia.
"Näettekö", sanoi hän, "tuolla ylhällä parvekkeen yläpuolella noita neljää luukullista ikkunaa? Eräänä alkupäivänä elokuussa — tuossa niin musertavilla onnettomuuksilla täytetyssä viime vuoden kamalassa elokuussa — kutsuttiin minä sinne ylös erään äkillisen halpauskohtauksen johdosta. Potilaani oli översti Jouve, eräs sotavanhus jo ensimäisen keisarivallan ajoilta, vanha sotilaallisesta ylpeydestä ja isänmaanrakkaudesta hehkuva rajupää, joka het' samassa, kun sota syttyi, hankki itselleen parvekevarusteisen asunnon Elysiläiskentillä… Arvaatteko, miksi? No, saadakseen nähdä joukkojemme voittopalausta!… Ukko-parka! Wissenburg'in uutinen tapasi hänen eräänä päivänä hänen noustessaan päivällispöydästä. Kun hän luki nimen 'Napoleon' tappioilmoituksessa, kaatui hän ikään kuin ukkosen iskemänä lattialle."
"Minä tapasin tuon muinaisen hevosväki-överstin verisin, elottomin kasvoin täysmitassaan pitkällään matolla, ikään kuin olisi hän saanut nuijakolauksen päähänsä. Seisoallaan oli hän inahtanut olla sangen pitkä; makaavana, kuten nyt, näytti hän oikein jättiläiseltä. Kaunis muoto, hyvät hampaat, tuuhea, kiharoitu tukka, kahdeksan kymmenen vuotias, näyttäen kuitenkin vaan kuuskymmeniäältä… Hänen viereensä polvistuneena itki nuori pojan-tytär. Tämä oli aivan hänen näköisensä. Kun nämä olivat yhdessä, kuvautui katsojan mieleen kaksi kaunista, samassa muotissa valettua kreekkalaista muistorahaa. joista toinen on vanha, kulunein särmin kiilloton ja väritön, toinen virheetön sekä kaikessa hienoudessaan ja uutuudessaan loistava."
"Tuon nuoren tytön katkeruus liikutti minua. Hän oli sotilaan ja sotilaan pojan tytär; hänen isänsä palveli Mac Mahon'in esikunnassa ja kuva tuosta vartevasta ukkovartalosta, joka makasi pitkänään hänen jalkainsa vieressä, esiytti hänen sielunsa silmiin vielä toisenkin kuvan, joka ei suinkaan ollut vähemmän surullinen, kuin tämäkään. Minä rauhoitin häntä niin hyvin, kuin taisin, mutta ei ollut itselläni vähintäkään toivoa. Edessämme oli täydellinen puoliruumiin rampaus ja kahdeksankymmeniäänä päästään juuri tuskin sellaisesta. Kolme päivää pysyikin sairaamme samassa tunnottomuuden ja tiedottomuuden muuttumattomassa tilassa."
Sillävälillä tuli sanoma Reichshofen'in tappelusta; me muistamme kaikki, miten. Aina iltaan asti uskoimme me suureen voittoon, jossa olisi muka kaksikymmentä tuhatta preussilaista kaatunut, perintöruhtinas vangittu… Minä en tiedä, millä ihmeellä, millä sähkövirralla, oli kaiku tuosta suuresta isänmaallisesta ilosta tunkeutunut meidän översti-raukallemme, joka siellä vieläkin makasi yhtä kuurona, mykkänä ja halvattuna. Mutta minkä tiedän, on se, että kun minä sitten illalla istuin hänen sänkynsä viereen, huomasin minä hänen melkoisesti toipuneen. Silmä oli melkein kirkas, kieli paljoa taipuisampi. Hän voi jo hymyillä minulle ja änkytti parikertaa: "Voitto! voitto!"
"Niin, herra översti, suuri voitto!"
Ja mikäli minä selittelin hänelle Mac Mahon'in ylevän voiton erityiskohtia, sikäli huomasin selvästi, kuinka hänen kasvonsa aina enemmän elähtyivät, kuinka hänen muotonsa yhä selveni…
Kun minä läksin, odotti se nuori tyttö minua oven takana, vaaleana ja nyyhkien.
"Hän on toki pelastettu!" huudahdin minä sulkien hänen kätensä omiini.
Tyttö-raukalla oli tuskin rohkua vastata minulle. Reichshofen'in tappelun todellinen meno oli nyt tunnettu. Mac Mahon oli täydessä pa'ossa, koko armeija murrettu… Me tuijotimme toisiimme epätoivosta mykkinä. Hän suri isäänsä, minä ajattelin kauhulla isoisää. Aivan varmaan ei hän voisi millään ehdolla kestää tätä uutta kolausta… Mitä olisi siis tehtävä?… Jättääkö hänen noihin rakkaisiin mielikuvituksiinsa, jotka ovat häntä niin elähyttäneet!… Mutta silloinhan täytyisi valehdella!…
No niin! ei auta! minä valehtelen! huudahti tuo ryhdikäs tyttö, pyhki kyyneleensä kiireesti ja astui iloisena isoisänsä luokse takaisin.
Se oli kova työ, jonka hän täten otti suorittaaksensa. Ensi päivät menivät toki jotenkuten, kun tuon kunnon miehen ajatusjuoksu oli vielä heikko ja hän uskoi kaikkia helposti kuin lapsi. Mutta mikäli hänen terveytensä palasi, sikäli ajatusvoimansakin vahvistui. Hänelle täytyi antaa kertomuksia armeijan liikunnoista ja toimittaa sotasanomia vallan häntä varten. Oikein rasitti mieltä nähdessään, kuinka tuon nuoren tytön täytyi yöt päivät työskennellä kumarruksissaan Saksanmaan kartalla, pistellen siihen pieniä lippuja ja ahkerasti ajatellen mitä kunniakkainta sotaretkeä; Bazaine Berliiniä vastassa, Froissart Baierissa, Mac Mahon Itämeren rannikoilla… Kaikissa näissä pyysi hän minun apuani, ja minä autoin häntä minkä taisin. Mutta parhaan avun tässä kuvitellussa sotaretkessä saimme me vanhukselta itseltä. Ensi keisarivallan aikana oli hän niin usein valloittanut Saksanmaan! Hän tiesi aina jo ennakolta, miten iskut, muka, tähdättäisiin: "Saammepas nähdä, että he menevät sinne… niin, eikä mitenkään muuten täytyy nyt tapahtua…" ja hänen ennusteensa toteutuivatkin aina, josta hän ei suinkaan tullut vähän ylpeäksi.
Me valloitimme kaupungeita, me voitimme voittoja, mutta onnettomasti kyllä ei se käynyt hänen mielestään koskaan kylläksi joutuun. Ukko oli aivan kohtuuton… Joka päivä sain minä sanomia uusista toimista.
"Nyt olemme me ottaneet Mainzin, rakas tohtori." sanoi tuo nuori tyttö tullen minua vastaan sydäntä viiltävällä hymyllä ja sairaskammiosta kuului iloinen huudahdus:
"Edistyy hyvin, edistyy hyvin! — Yhdessä viikossa olemme meBerliinissä!"
Kun tämä lausuttiin, eivät preussilaiset olleet enää viikonmatkallakaan Pariisista… Nostettiin kysymys: eikö olisi paljoa parempi, jos sairas toimitettaisiin johonkin sopivaan maaseutuun; mutta jos hän olisi viety ulos kodistaan, olisi maan todellinen tila tullut hänelle kerrassaan selväksi, ja minä katsoin hänen liian heikoksi ja tuosta vaikeasta kohtauksesta liian paljon osaa ottaneeksi uskaltaakseni hänen antaa tietää totuuden.
Ensimäisenä piirityspäivänä menin minä taas tapani mukaan heidän luoksensa, mutta — minä muistan sen vielä — siinä polttavassa sydämmen tuskassa, jonka me kaikki saimme tositeossa kokea, että Pariisi oli sulkenut porttinsa, että vaan etukaupungit olivat sen rajoina ja että sotaa käytiin sen muurien juurella.
Minä tapasin kunnon ukkoni istumassa sängyssä iloisena ja ylpeänä.
"No hyvä, herra tohtori!" huudahti hän, "piiritys on siis alkanut."
Minä tuijotin hämmästyneenä häneen. "Kuinka, herra översti, te tiedätte siis?…" Pojantytär kääntyi minuun: "No tietysti, herra tohtori… sehän on päivää suuri uutinen… Berliinin piiritys on alkanut."
Hän lausui tämän vallan tyynesti vetäen neulan koruneuleestaan… Kuinka olisikaan ukko voinut uneksia totuudesta? Tykkipauketta varuksista ei hän kuullut. Onnetonta Pariisia synkkänä ja muserrettuna ei hän nähnyt. Mitä hän sängystään näki, oli vaan pieni osa kunniaportin kaaresta, ja ympärillään oli hänellä ainoastaan muistoja ensi keisarivallan ajalta, jotka kaikki olivat oikein omiansa kannattamaan hänen mielikuvituksiaan. Marskien kuvia, sotatappelu-tauluja, Rooman kuningas lapsipuvussa, jäykkiä voitonmerkeillä koristettuja kuvain-aluksia, keisarillisia jäännöksiä, metaljia ja rintakuvia, kappale P. Heleenan kalliosta lasipulleron alla, pienyskuvia, esittäen aina yhtä ja samaa juhlapukuun puettua sinisilmästä naishenkilöä sitruunakeltaisessa liuhahijatantussaan — ja nämä kaikki: kuvajalukset, Rooman kuningas, marskit ja ne keltaiset naiset, pienenä ja jäykkänä, niinkuin 1806 v. kauneuden käsite vaati.
Kunnon översti!… Juuri tuo voittojen ja kokemusten ilma-ala oli se, joka vielä enemmän, kuin meidän viaton petoksemme, saatti hänen Berliinin piiritystä niin keveästi uskomaan.
Tänä ja tästä hetkestä tuli meidän sotajohdantomme melkoista keveämmäksi. Valloittaa Berliini — oli enää ainoastaan ajan kysymys. Silloin tällöin, kun se rupesi ukosta tuntumaan aivan perin ikävältä, luettiin hänelle joku kirje pojaltaan, luonnollisesti omatekoinen, ja nyt vielä sitä enemmin, kun Pariisiin ei posti enää päässytkään, ja Mac Mahon'in esiupseerista oli aina Sedan'in kaupasta asti maannut vankina eräässä saksalaisessa linnoituksessa! Te voitte ymmärtää tuon tyttöraukan toivottomuuden kaikkien tietojen puutteessa isästään, jonka hän tiesi olevan vankina, tarpeellisimmistakin paljastettuna, kenties vielä sairaana — ja kuitenkin pakoitettuna antaa hänen omatekoisissa kirjeissä, lyhyesti, mutta iloisesti, kuten sotilaan kentällä sopii, puhua onnellisesta tungeskelemisesta vihollisen maassa. Toisinaan vaipuivat hänen voimansa ja viikkoja vieri ilman kirjettä. Mutta kun ukko alkoi tulla rauhattomaksi, eikä nukkunut öisin, vaan mietti ja mietti, saatiin heti taas kirje — Saksasta, näet sen, — ja ilosilmin, vaikka töin tuskin kyyneleitään hilliten, asettautui pojan tytär silloin hänen sänkynsä viereen lukemaan sitä ääneensä. Hengähtämättä kuunteli översti sitä, hymyili asiantuntevan muodolla, hyväksyi, moitti ja selitteli meille kaiken, mikä kirjeessä näytti hämärältä. Mutta suurin ja ylevin oli hän vastauksissaan pojalle.
"Älä milloinkaan unhota että olet ranskalainen… Ole jalomielinen voitetuille raukoille. Älä te'e valloituksen takkaa heille liian raskaaksi…" Ja näin seurasi päättymätön sarja pieniä kauniita kehoituksia: omistusoikeuden kunnioittamisesta, jalomielisyyden osoittamisesta ja heidän loistavaa voittomatkuettaan, jota hän oli niin kauan odottanut — Mac Mahon ratsastaen pitkin isokatua kukkasateessa ja soiton kaikuessa, hänen poikansa marskin vieressä, ja hän itse, tuo vanhus, parvekkeella suuressa asepuvussaan, kuin Lytzenissä, tervehdellen läpiammutuita lippuja ja savustuneita kotkia. Vanha översti raukka! Hän kuvitteleihe uskottavasti, että me, peläten kiihkeän mielenjännityksen vahingoittavan häntä, tahdoimme estää hänen näkemästä tuota juhlallista kunniamatkuetta. Ja hänkin vältti puhua siitä kenellekään. Mutta seuraavana päivänä, juuri samaan aikaan, kun preussilaiset pataljoonat varovaisesti tunkeutuivat esiin sitä pitkää tietä, joka Maillotportilta vie Tuilerioille, aukesi lasiovi tuolla ylähällä aivan hiljaa ja vanhus sotalakissaan, pitkässä miekassaan eli entinen hevosväki-översti koko vanhassa kunniarikkaassa asussa, astui parvekkeelle. Vielä tänäpäivänä en minä voi ymmärtää sitä käsittämätöntä tahdon voimaa, sitä äkillistä elämän lisäystä, joka antoi hänelle voiman seisoa jaloillaan ja toimittaa kaiken tämän. Mutta varma on, että hän seisoi suorana tuolla parvekkeen rintakaiteen takana hämmästyksissään siitä, että kadut olivat niin tyhjinä, niin äänettöminä, ja kaikki ikkunat luukuilla peitettynä, että koko Pariisi oli synkkä kuin suuri hospitaali ja kaikkialla lippuja, mutta niin kummallisia, aivan valkeita punaisella ristillä — eikä ollenkaan kansaa liikkeessä rientääkseen tuota voittoisaa sotajoukkoa vastaan.
Tuokion uskoi hän olevansa ehkä petetty… Mutta ei! Tuolta loitolta, kunnia-portin takaa, kuului jotakin epäselvää melua. Musta rivi lähestyi aamupäivän valossa… Vähitellen rupesivat sotalakit välkkymään, trummut kumisemaan, ja juuri kunniaportissa alettiin trumpujen, säännöllisen marssin ja kalpain kolinan säestämänä — Schubert'in riemumarssi!
Silloin katkaisi tuon kuoleman hiljaisuuden poraus, kauhistuksen parkaus: "Aseisiin! Aseisiin! Ne ovat preussilaisia!" Ja ne neljä avantkaartin uhlaania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella eräs varrekas ukko kohotti kätensä, horjui ja kaatui kuolleena maahan.
Tällä kertaa oli hän todellakin kuollut, tuo vanha översti Jouve.
Kunnoton sotilas.
Seppä Lory Sainte Marie-aux-Mines'issa ei ollut tänä iltana entisellään.
Muuten tapasi hän aina, kohta kun paja sulettiin ja aurinko laski, istahtaa huoneensa edustalle nauttiakseen sitä suloista väsymystä, jonka kova työ ja lämmin päivä tuottaa, ja ennenkun hän päästi oppipojat pois, tapasi hän juoda yhdessä heidän kanssaan muutamia kelpo kulauksia ukonkaljahaarikosta, katsellen kuinka työläiset tulvailivat tehtaista. Mutta tänä iltana pysyi tuo kunnon mies pajassa aina illallis-aikaan asti, ja vielä sittekin näytti hän tulevan ikään kuin vasten mielisesti. Muori Lory katsoi häneen ja ajatteli:
"Mikähän ukkoa vaivaa?… Entä, jos hän on saanut joitakin huonoja sanomia rykmentistä, joita hän ei tahdo kertoa minulle?… Taikka, jos meidän vanhimpamme on sairaana?…"
Mutta hän ei tahtonut kysellä, vaan koki suhditella noita kolmea liinapäätä, joiden tukat olivat vaaleat kuin tuleentunut laiho, ja jotka istuivat ruokapöydässä naureskellen ja syöden maittilalla höystettyä retikkarosolliaan.
Viimmein työnsi seppä lautasensa vihoissaan loitommaksi ja sanoi:
"Hyi! sellaisia lurjuksia, sellaisia heittiöitä!"
"Kenelle sinä olet niin vihoissasi, isä?"
"Minä olen vihoissani," lausui hän, "viidelle kuudelle lortille, jotka nyt ovat pitkin päivää ranskalaisessa sotapuvussaan ajelehtaneet baijerilaisten kanssa käsi kädessä ympäri kaupunkia. He ovat varmaankin sitä väkeä, jotka ovat — no, kuinka se nyt sanotaankaan? — äänestäneet preussilaista kansallisuutta. — Ja tuollaisia epä-elsassilaisia nähdään nyt palauvan päivä päivältä! — Mitä loihtujuomaa heille lienee annettukaan?"
Muori Lory koki puhua heidän puolestaan.
"Mutta, ukko-kultaseni, se ei kuitenkaan ole niin paljon heidän, noiden poikaparkain vika!… Onhan se niin kaukana tuo Algeri Afrikassa, johon he lähetetään!… Heidän tulee siellä ikävä, ja heillä on kova kiusaus palata takaisin ja päästä sotapalveluksesta."
Lory löi nyrkkinsä pöytään.
"Tahdotko olla vait', muori! Te akka-väki, te ette käsitä mitään. Te elätte niin paljon lapsikakarain kanssa ja niin ainoastaan sen, eikä minkään muun, vuoksi, mikä koskee heitä, että te mittaatte kaikkia asioita samalla penttu-mitallanne… Mutta minä sanon sinulle, minä, että nuo miehet ovat lurjuksia, karkureita, pelkureita, pelkureita pelokkaampia pelkureita, ja että, jos niin onnettomasti tapahtuisi, että meidänkin Risto tekisi tuollaisen häpeän, tahdon minä, niin totta kun nimeni on Yrjö Lory ja olen palvellut seitsemän vuotta ranskalaisessa jääkäri-rykmentissä, pistää vanhan kunniallisen säiläni hänen kurjaan ruumiisensa."
Ja julmalla katseella, puoleksi seisoalleen nousten, osoitti hän pitkää jääkärikalpaa, joka riippui seinällä pojan kuvan alla — erään suaavi-kuvan [zouave = suaavi on eräs Algierissa palveleva ranskalainen sotaväen laji, joka käyttää muhameettilais-tapaista pukua], joka oli tehty kaukana Afrikassa. Mutta silmätessään tuota kunniallista, aurinkopaisteen ruskehduttamaa, elsassilaismuotoa rauhoittui hän yht'äkkiä ja rupesi nauramaan.
"Olenhan hupsu, kun noin kiivailen… Juuri kuin, jos meidän Ristomme saisi joskus tuuman tulla preussilaiseksi — hän, joka sodassa on antanut niin monen haistaa maata!…"
Tätä ajatellen tultuaan hyvälle mielelle nautti tuo kunnon seppä illallisensa iloisesti ja meni pian senjälkeen ulos tyhjentääkseen muutamia lasiaStrasbourg-ravintolassa.
Nyt on mummu Lory yksinään. Saatuaan nuo kolme valkopäätä maata, jotka vielä kuuluivat kuhertavan sivukammiossa kuten linnunpoikimus illan tullessa, ottaa hän työnsä ja istuu sukan-parse kädessään puutarha-oven edustalle. Silloin tällöin huokaa hän ja ajattelee itsekseen:
"Niin kyllä, niin päätetään… He ovat kyllä lurjuksia… pakolaisia… Mutta kuitenkin — ovat heidän äitinsä yhtä onnellisia, saadessaan heidät jälleen takaisin."
Hän muisteli niitä aikoja, kun hänen omansa, ennen kun hän sotaväkeen kirjoitettiin, tapasi juuri tähän aikaan päivästä käydä ympäri ja puhdistella puutarhaa. Hän katsoi kaivolle, jossa hän tapasi täyttää kastelukannunsa, muisteli mekkoa, jota hän käytti, ja hänen pitkiä hiuksiaan, hänen kaunista tukkaansa, joka leikattiin häneltä, kun hän otettiin suaaviksi.
Yht'äkkiä säilähtää väristys hänen jäsenissään. Pieni portti, joka vie puutarhasta vainiolle ja niityille, aukeaa. Koirat eivät hauku, mutta kuitenkin hiipii tulia ikään kuin varas pitkin muurin vierustaa ja puikkii mehiläiskekojen välitse.
"Äiti, se olen minä!"
Hänen Ristonsa seisoo tuossa nyt hänen edessänsä pahoin kuluneessa sotapuvussaan, häpeissään, hämillään ja sanatonna. Tuo heittiö oli palannut toisten kanssa, ja tuntikausia oli hän väijynyt huoneen ympärillä, josko isänsä menisi ulos, että hän uskaltaisi luikahtaa sisään. Äiti aikoi torua häntä, mutta hänellä ei ollut sydäntä siihen. Olihan jo niin kauvan siitä, kun hän oli nähnyt hänen; kuinka olisi hän siis voinut olla häntä syliinsä sulkematta! Ja sitten esittää hän hänelle niin hyviä syitä: hänen oli niin kovin ikävä tuolla etelässä — ikävä kotia, ikävä pajaa, ikävä äitiä; ja sitten tuli kuri aina vaan ankarammaksi, ja elsassilaisen kielimurteensa vuoksi haukkuivat toverit häntä "preussilaiseksi". Äiti uskoi kaikki, mitä hän sanoi. Hän tarvitsi ainoastaan nähdä hänen uskoakseen kaikki. Näitä puhuessaan olivat he astuneet saliin. Pikku-veljet ja sisaret ovat heränneet ja juoksevat paitasillaan tervehtämään isoa veljeä. Hänelle tarjotaan ruokaa, mutta hänen ei ole nälkä, ainoastaan jano, ja hän juo vettä lasi lasilta, ja kaiken tämän vielä sen oluen ja viinin päälle, minkä hän päivän mittaan oli kapakassa särpinyt.
Mutta joku kävelee pihalla. Se on seppä, joka tulee takaisin.
"Risto, isäsi tulee! Pian, pistäy piiloon, kunnes minä ennätän puhua hänen kanssansa ja selittää…", ja näin sanoen työnsi hän hänen suuren pesän ta'akse ja asettautui jälleen parsimaan, mutta nyt vapisevin käsin. Onnettomuudeksi unohtui suaavin lakki pöydälle! ja sisään astuessaan huomasi Lory sen ensiksi. Hän huomasi äitin kalpeudesta hänen neuvottomuutensa… ja käsitti kaikki.
"Risto on täällä!" ärähti hän hirmuisella äänellä, tempasi rajulla virmalla kalpansa alas ja ryntäsi peränurkkaa kohden, missä suaavi harmaan vaaleana, kokoon lyhistyneenä ja nyt aivan selvänä, seisoa kytrytti nojaten muuriin, ettei toki kokonaan kaatuisi.
Äiti heittäytyy väliin:
"Lory, Lory, älä surmaa häntä! Minä olen kirjoittanut hänelle, että hän tulisi kotiin, ja että sinä tarvitsisit häntä pajassa…"
Hän kiikkuu lujasti hänen käsivarressaan ja laahautuu nyyhkien hänen jalkoihinsa. Lapset, jotka pimeässä kuulevat nuo vihasta julmistuneet äänet, parkuvat hirmuisesti.
Seppä malttautuu ja katsoo alas vaimoonsa:
"Vai niin! Sinä olet kehoittanut hänen tulemaan takaisin… Vai niin! se on hyvä. Antaa hänen siis mennä maata. Aamulla saan nähdä, mitä on tehtävä."
Seuraavana aamuna heräsi Risto raskaasta, tuskallisilla unelmilla täytetystä unestaan entisessä lapsikammiossaan. Pienistä, lyijykehäisistä ikkunaruuduista paistaa aurinko jo lämpimästi humalaköynnöksien välitse. Tuolla alahalla jytisevät konevasarat alaisimmilla. Äitinsä istui hänen päänsä vieressä; peläten isän vihaa; ei hän ollut uskaltanut jättää häntä koko yönä. Eikä ukkokaan ole nukkunut. Aina valoisaan päivään asti on hän itkien ja puuskuen horjunut ympäri huoneita avaten ja sulkien kaappia sekä laatikoita. Synkällä katseella, matka-asussa, pitkävarsisissa saappaissa, leveälierisessä hatussa ja tukeva rautareunuksinen vuorisauva kädessään astuu hän nyt pojan kamariin, käy suorastaan sängyn luo ja lausuu: "Ylös! pue!"
Poika, vielä vähän unissaan, hapuilee suaavi-pukuaan.
"Ei niitä…" lausuu isä ankarasti.
Äiti huomauttaa arasti: "Rakkaani, eihän hänellä ole muita."
"Anna hänelle minun vaatteitani. Minä en enää tarvitse niitä."
Pojan pukeutuessa kääri Lory huolekkaasti kokoon takin, mekon, nuo avarat, punaiset housut, ja kun mokio on valmiina, ripustaa hän kaulaansa pienen läkkikotelon, joka sisälsi matkaohjelman.
"Tule," sanoi hän sitten, ja mitään puhumatta menivät kaikki kolme alas pajalle… Pale tohisee, vasarat kalkkavat; kaikki ovat täydessä työssä. Kun suaavi taas näkee tuon avonaisen laution, jota hän oli niin paljon ajatellut tuolla kaukana, muistaa hän lapsuutensa ja kuinka hän leikitteli täällä milloin seinälle lankeevalla päiväpaisteella milloin ahjosta tupruavilla säkenillä, jotka aivan kirkkaina päilyivät mustassa tomussa. Hellyyden puuskaus sekä suuri anteeksipyytämisen halu valloittaa hänen; mutta kun hän katsoo isäänsä, kohtaa häntä aina vaan sama taipumaton katse.
Viimmeinkin rupeaa seppä puhumaan.
"Poika," sanoi hän, "täällä näet sinä alaisimet, työkalut… kaikki nämät ovat sinun… ja tämäkin," lisää hän osoittaen tuota pientä puutarhaa, joka on sen edessä täynnä aurinkopaistetta ja mehiläisiä rajautuen tuohon savuuntuneesen porttiin. "Viinitarha, mehiläiskeot, huoneet, kaikki nuo ovat sinun. Kun sinä kerran olet uhrannut kunniasi näiden tähden, niin ei ole ollenkaan liiaksi, että ne sinulle annetaan. Sinä olet siis isäntä täällä… Minä menen… Sinun on Ranskalle velkaa viisi vuotta, ja minä tahdon suorittaa ne sinun puolestasi!"
"Lory, Lory! mihin sinä menet?" keskeytti hämmästynyt vaimo-parka.
"Isä!" rukoili poika.
Mutta seppä on jo jättänyt heidät ja astuu eespäin raskain askelin ta'akseen katsomatta…
Joku aika sen jälkeen kirjoitettiin Sidi-bel-Abbès'sa suaaviväen kolmanteen osastoon eräs 56-vuotias mies vapaaehtolaisena.
Viimmeinen koulupäivä.
Erään pienen elsassilaisen kertomus.
Sinä aamuna olin minä myöhästynyt ja pelkäsin hirmuisesti saavani toria koulumestari herra Hamel'ilta, erittäinkin kun hän oli luvannut kysyä meiltä noita ilkeitä laatutapoja ja minä en taitanut sanaakaan niistä. Hetkisen ajattelin minä viipata ja luipata ulos kentälle.
Sää oli niin kaunis, ilma niin selkeä! Minä kuulin, kuinka rastaat sävelöivät metsän rinteellä, ja preussilaiset äkseerasivat niityllä sahalaitoksen takana; kaikki tuo olisi ollut paljon paljoa hauskempaa kuin laatutavat; mutta minä hillitsin itseni ja lingotin täyttä vauhtia koulua kohden.
Tullessani raastuvan ohitse, näin kansaa kokoontuneena, näin väkeä kokoontuneena ympäri ristikon, johon kuulutukset tavataan naulata. Kahden vuoden aikana oli tästä ristikosta julaistu kaikki meidän onnettomuutemme, kaikki kurjat uutiset tappiosta, nostokirjoituksista, kutsunnoista y.m., ja minä ajattelin mennessäni: "mitähän tyhmyyksiä siellä nyt taas on!"
Kun minä sitten, aina vaan juosten, tulin yli torin, seisoi seppäWachter oppilaisensa kanssa ja luki, hänkin, kuulutusta.
"Älä niin kovin kiirehdä, poika," huusi hän, "sinä, ennätät kyllä aikanansa kouluun!"
Minä luulin hänen laskevan pilaa ja ennätin pian senjälkeen hengestyksissäni koulunpihaan.
Ennen lukutunnin alkamista kuului koulusta tavallisesti hirmuinen melu aina kadulle asti: pöytiöitä avattiin ja sulettiin, läksyjä luettiin ääneensä sormet korvissa, ja maisterin suuri viivain koputti pöytään säestettynä äänellä: "hiljaa, hiljaa!"
Minä olin ajatellut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja pistäytyä parhaassa metelissä maisterin huomaamatta paikalleni; mutta juuri tänä aamuna oli kaikki niin hiljaista kuin sunnuntai-aamulla. Avonaisesta ikkunasta näin minä toverini jo suorina paikoillaan ja herra, Hamel'in astuskelevan sinne tänne tuo kammottava, rautaviivain kainalossaan. Minun täytyi avata ovi ja astua sisään tuossa tavattomassa hiljaisuudessa. Te saatte uskoa, että minä punehduin ja olin oikein hirmuisesti peloissani.
Mutta kuinkas kävi! Maisteri ei ollut ollenkaan äkäinen; hän katseli vaan ystävällisesti minuun ja lausui aivan hellästi:
"Pian paikallesi, pikku Fransu, me olimme juuri alkamaisillamme ilman sinua."
Minä hypähdin rahin ylitse ja istuin lähes silmän räpäyksessä pöytiöni vieressä. Sitten vähän hengähdettyäni huomasin minä ensiksi, että maisteri oli puettuna hienoon viheriäiseen juhlatakkiinsa, laskoksiseen rintamukseensa ja mukavaan mustaan silkkinutiinsa, jota hän ei tavannut käyttää milloinkaan muulloin, kuin ainoastaan niinä päivinä, joina tarkastus tai palkintojen jako toimitettiin. Paitsi sitä oli koko luokassa vielä jotakin kummallista ja juhlallista.
Mutta kaikista kummallisinta oli se, että nuo tavallisesti tyhjät rahit salin toisessa päässä olivat nyt täynnä kyläläisiä, jotka istuivat siellä yhtä äänettöminä kuin mekin; siellä istui ukko Hauser kolmikkohatussaan, entinen pormestari, entinen notario sekä koko ryhmä muita ukkoja ja akkoja.
Kaikki he näyttivät niin surullisilta ja ukko Hauser oli ottanut mukaansa vanhan särmistään kuluneen Aapisen, asettanut sen auki polvilleen ja laskenut suuret silmälasinsa sen päälle.
Minun kaikkea tätä ajatellessani oli herra Hamel astunut opetus-lavalle ja alkoi puhua meille juuri samalla äänellä, jolla hän oli minuakin tervehtänyt:
"Lapsukaiseni", lausui hän, "tämä on viimeinen päivä, jona minä opetan teitä. Berliinistä on tullut käsky, että Elsass'in ja Lothring'in kouluissa opetetaan tästä lähin ainoastaan saksaksi… Uusi opettaja tulee huomenna. Tänään on meidän viimeinen luentomme ranskaksi. Minä pyydän teitä, olkaa tarkkaavaiset!"
Nämät sanat hämmästyttivät minua suuresti. Nuo heittiöt! Se oli siis tämä, jota he ilmoittivat siellä raastuvan luona!
Viimmeinen oppituntini ranskaksi! Ja minä, joka tuskin osasin kirjoittaa! Minä en saa siis milloinkaan oppia äitinkieltäni! Minun täytyy jäädä siihen, mihin nyt olen ennättänyt!
Kuinka minä olin äkeissäni itselleni niistä ajoista, jotka minä olin lurjustellut pois koulusta, ja kaikista niistä lukutunneista, jotka olin hävittänyt rassatessani linnunpesiä tai koikottaissani pieksuluistelemista Saarvirran nuorella jäällä! Koulukirjojeni, jotka vast'ikään tuntuivat minusta niin tukalilta, niin raskailta kantaa, kielioppiani, raamatunhistoriaani — nyt katselin minä niitä rakkaimpina ystävinäni, joiden menettäminen tekisi minulle katkerinta pahaa. Ja samoin maisteriakin. Ajatus siitä, että hän jättäisi meidän, että minä en saisi häntä enää nähdä, sai minun heti unohtamaan kaikki ne kerrat, joina hän oli tukistellut minua tai antanut vähän viivain-maistiaisia.
Kunnon ukko! Se oli tämän viimeisen lukutunnin kunniaksi, kun hän oli pukeutunut sunnuntai-asuunsa; jo nyt käsitän minä myöskin sen, miksi kyläläisiä oli tullut ja istunut salin toiseen päähän. Se merkitsi heidän katuvan sitä, kun eivät olleet useammasti käyneet koulussa, ja tahtoivatpa samalla kiittää opettajaamme hänen nelikymmen-vuotisesta palveluksestaan sekä kunnioittaa isänmaatamme, jonka olimme menettäneet…
Näin pitkälle olin minä ennättänyt, kun kuulin nimeäni mainittavan. Vuoroni oli siis vastata. Mitä olisinkaan nyt antanut taitaakseni selvästi, vakavasti ja virheettömästi lukea nuo ilkeät laatutapa-säännöt alusta loppuun. Mutta minä hämmennyin jo ensi sanoissa ja istuin rahillani tuutien itku kurkussani uskaltamatta katsoa muihin. Silloin lausui herra Hamel:
"Minä en tahdo torua sinua, pikku Fransu; sinä tuntenet rangaistusta kyllä muutenkin. Näinhän on käynyt! Jokapäivä ajattelitte te: no, onhan vielä aikaa! Voinhan oppia huomenna, mitä tänään olen hävittänyt! Mutta nyt näette, miten käy… Oi, se on ollut suuri onnettomuutemme täällä Elsass'issa, että me olemme oppimme ja valistuksemme hankkimisen lykänneet aina huomiseen! Nyt on muilla ihmisillä oikeus sanoa meille: Kuinka! Te väitätte ole vanne ranskalaisia, mutta ette taida puhua ettekä kirjoittaa omaa kieltänne! Ja kaikessa tässä ei ole sinulla, Fransuparka, suurin syy. Meillä kaikilla on omat syymme ja vikamme!
"Teidän vanhempanne eivät ole kyllin ahkeroineet teidän oppimistanne. He ovat pitäneet parempana panna teitä joko ulkotöille tai tehtaisiin saadakseen muutamia penniä taloon. Ja minä! Onhan minullakin vikani Olenhan minä toisinaan kastelluttanut teillä puutarhaani, vaikka meidän olisi pitänyt lukea! Ja kun minä olen halunnut kalastaa, olenhan silloin antanut lupaa!"
Mennen yhdestä toiseen johtui herra Hamel lopuksi puhumaan ranskankielestä, kuinka se on kaunein, selvin ja järesteellisin kieli koko maailmassa; ja kuinka meidän velvollisuutemme on säilyttää, keskenämme käyttää ja ei milloinkaan unohtaa sitä; sillä, sanoi hän, kansalla, joka on joutunut orjuuteen, on kuitenkin vankeutensa avain tallella niinkauan kun se säilyttää kielensä.
Sitten otti hän kieliopin ja selitti läksymme. Minä aivan ällistyin huomatessani, kuinka selvää nyt kaikki oli. Kaikki, mitä hän sanoi, näytti minusta niin helpolta, niin selvältä. Mutta ehk'enpä minä ollut koskaan ennen niin tarkoin kuunnellutkaan, eikä hänkään niin pätevästi selittänyt kaikkia vaikeuksia. Näytti oikein siltä, kun tuo miesparka, ennenkuin hän erosi meistä, olisi tahtonut kerrassaan antaa ja istuttaa meihin kaiken tietonsa.
Läksyn loputtua alkoi kirjoitus. Herra Hamel oli vallan tätä päivää varten valmistanut meille ihan uudet kirjoituskaavat, joissa suurilla pyöreillä kirjaimilla vaihettelivat sanat:Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi… Ripustettuina pöytiöidemme päälle olivat ne ikäänkuin pieniä lippuja ympäri luokkaa. Jospa te olisitte vaan nähneet, kuinka me ahkeroitsimme, ja kuinka ääneti me työskentelimme sitten! Ei kuulunut mitään muuta, kuin kynäin suhina. Suriseva mehiläinen lensi ikkunasta sisään. Se oli kyllä kutittavaa, mutta kukaan ei häiriytynyt, eivätpä itse pienimmätkään, jotka rakentelivat "kekojaan" sellaisella vakavuudella, ja tunnontarkkuudella, kuin jos sekin olisi ollut äitinkieltä… Kouluhuoneen katolla kuhertelivat kyyhkyset puoliääneensä, ja minä, sitä kuullessani sanoin, itsekseni: "Kenties nuo heittiöt pakoittavat vielä teidänkin puhumaan saksaa."
Silloin tällöin, nostaessani silmäni kirjoituskirjasta, näin minä maisterin opetuslavallaan tuijottelevan ympärillään oleviin esineisin, ikään kuin tahtoen silmäyksiinsä tallentaa koko pienen koulunsa…
Mutta teidän täytyykin huomata, että hän oli tuossa samassa paikassaan istunut jo neljäkymmentä vuotta vastapäätä pihaa ja luokka edessänsä — kaikki muuttumatta, ainoastaan koulurahit olivat kulumisesta silittyneet, pähkinäpuut kartanolla kasvaneet ja humalat, jotka hän oli itse istuttanut, seppelöitsivät nyt ikkunoita aina räystäisiin asti. Eihän siis ollutkaan ihme, että hänestä tuntui ikäänkuin sydämensä olisi tahtonut pakahtua, kun hän ajatteli kaiken tämän jättämistä ja kuuli sisarensa, joka valmisteli heidän lähtöään, kapsehtien sulkevan heidän matka-arkkujaan; sillä heidän täytyi jo seuraavana päivänä lähteä kylästä, lähteä koko maasta ainiaksi.
Yhtä täydellisesti jatkoi hän opetusta. Kirjoituksen lopetettua seurasi historia; sitten lauloivat pienet yhdessä harjoituksensa: ba, be, bi, bo, bu.
Salin perällä oli ukko Hauser asettanut silmälasit nenälleen ja tavasi nyt kakarain kanssa kilpaa. Näkyi selvästi, että hänkin ponnisteli viimeisiään; hänen äänensä vapisi liikutuksesta, ja kimakassa lapsiäännöksessä kuului se niin kutittavalta, että me olimme valmiit nauramaan ja itkemään yht'aikaa.
Saatte uskoa, että minä en milloinkaan voi unohtaa tätä viimeistä koulupäivää.
Nyt löi tornikello kaksitoista ja paraillaan soitettiin Angelusmessuun. Samassa silmänräpäyksessä pärähtivät preussilaisten joukkojen rummut, jotka palasivat harjoituksistaan… Herra Hamel nousi opetuslavallaan seisomaan aivan vaaleana… Ei milloinkaan ollut hän näyttänyt minusta niin juhlalliselta.
"Ystäväni", sanoi hän, "ystäväni, minä… minä…"
Mutta hänen äänensä tukahtui; hän ei voinut päättää lausettaan.
Silloin kääntyi hän mustaan tauluun päin, otti suuren liitukappaleen ja ponnistain kaikki voimansa kirjoitti hän jättiläissuurilla kirjaimilla:
"Vive la France!" (Eläköön Ranska).
Mitään lausumatta kumartui hän sitten seinää vasten ja viittasi kädellään kuiskaten:
"Menkää kotiinne… Kaikki on lopussa!"
Belisairon preussilainen.
Tässä saatte Te kuulla erään jutelman, joka muutama päivä sitten kerrottiin eräässä kapakassa Montmartre'ssa. Voidakseni esitellä kertomuksen teille selvästi ja elävästi, pitäisi minulla olla taituri Belisairon omituinen etukaupunkilais-murre, hänen suuri puusepän-nahkakaatinsa ja pari kolme kulausta tuota hyvää Montmartren viiniä, joka niin hyvin voipi vaikka itse marseillilaiselle luoda oikean pariisilais-murteen. Silloin voisin olla vakuutettu voivani herättää teissä saman kauhistuksen, joka säilähti läpi jäsenteni kuullessani Belisairon itse juttelevan muutamille tovereillensa tämän kamalan tosikertomuksen:
"— — — Oli aselevon jälkeinen päivä. Eukkoni oli lähettänyt meidät, poikani ja minun, muutamalle jalkapatikalle tuonne Villeneuve-kulmalle päin katsomaan erästä pientä tupaa, joka meillä oli tuolla virran rannalla, ja josta koko piirityksen aikana emme olleet saanet pienintäkään vihiä. Minusta puolestani tuntui hieman rauhattomalta ottaa poikanulikkaa mukaani; sillä tiesinhän tapaavamme preussilaisia, ja minä, kun en ollut vielä ainoaakaan sellaista nähnyt, pelkäsin, josko tilaisuuteen päästyäni voisin pysyä nahoissani. Mutta eukolla oli taas omat ajatuksensa: 'Menkää vaan! menkää vaan! Se tekee poikaraukalle hyvää, että hän saa vähän ilmaa'."
"Ja totta onkin, että hän, tuo pikku-raukka, monen kuukauden homeisen ja kostean piirityksen perästä tarvitsikin ilmaa!"
"No niin! Me lähdemme poikki kentän. En tiedä, oliko hän iloinen, tuo penttu, saadessaan nähdä, että vielä oli puita ja lintuja maailmassa, ja saadessaan pengertää maassa; mutta mitä todella tiedän, on se, että minä itse en kävellyt siellä keveällä mielellä; sillä siksi kohtasimme liian monta huippulakkia matkalla. Aina kanavalta saarelle emme kohdanneet ketään muita kun niitä. Ja niin hävyttömiltä kuu ne näyttivätkin sitten vielä! Te voinette uskoa, että oli vaikea pysyä nahoissaan, sappeaan päästämättä puhkeemaan!"
"Mutta koska minä oikein tunsin vihan nousevan päähäni, oli se juuri silloin, kun saavuin Villeneuve'en löysin rakkaat puutarha-raukkamme hävitettyinä, huoneemme aukimurrettuina ja ryöstettyinä sekä näin, kuinka kaikki nuo rosvot olivat meidän huoneissamme vaan kuin kotonaan, kaakottivat toisilleen ikkunoista sekä kuivailivat villapaitojaan aidoillamme ja ikkunalaudoillamme. Onnekseni kävi poika vieressäni, ja joka kerta, kun puserrettu nyrkkini tahtoi kohota, katsoin minä häneen ja sanoin itsekseni: 'Hiljaa, kauniisti. Belisairo! Varokaamme, ett'ei nulikalle tapahdu mitään'."
"Ei mikään muu, kuin tämä, olisi voinut estää minua tekemästä tyhmyyttä. Ja kas nyt älysin minä kerrassaan, miksi eukko niin itsepäisesti vaati minun ottamaan poika mukaani."
"Tupanen on kylän lopussa, viimeinen oikealle laivaveistämöä vasten. Se oli tyhjä katosta permantoon, kuten toisetkin. Ei yhtään huonekalua, ei ainoatakaan ruutua ikkunoissa. Ei mitään muuta, kun muutamia vihkoja olkia lattialla ja suuren nojatuolin taka-jalka, joka vielä paraillaan hiiltyi pesässä."
"Kaikkialla löyhkyi vaan preussilaisilta, mutta ketään ei näkynyt… Kuitenkin tuntui minusta, että jotakin liikkuvaa oli kellarissa, johon minä olin kyhännyt itselleni pienen työpajan, jossa tapasin sunnuntaisin huvitteleida keilapalloja sorvaillen. Minä käskin pojan odottaa ja menin alas katsomaan.
"Tuskin minä olin oven avannut, kun eräästä höylänlastukasasta nousi suuri preussilais-rähmä ja tuli minua vastaan vimmasta ja ilkeydestä säihkyvin silmin sekä kiroten pitkän lorun, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan. Tuo peto lienee herännyt pahalta kyljeltä; sillä heti minun ensimäistä sanaa yrittäissäni veti hän säilänsä…"
"Kerrassaan hyrskähti minun vereni. Koko se sappi, jonka olin kasvattanut tällä matkalla, kuohahti päähäni… Minä koprasin kerran ja heilahutin… Te tunnette, toverit, Belisairon käpälät jo kyllä tavallisissakin suhteissa; mutta, huomatkaa, sinä päivänä mahtoi minulla olla oikein ukkosen voima lapakkojeni nenissä. Ensi siemauksella oli minun preussilaiseni pehmeänä ja venyi pitkosen pitkänään edessäni. Vähän pyörryksissä vaan, ajattelin minä. Mutta — oli pahempaa kuin se: nenätty, pojat — perin pohjin nenätty! Kuollut, kuin nuijittu härkä… Miltäs tuntuu!
"Minä, joka en eläissäni ollut vielä milloinkaan surmannut pienintäkään eloa, en varpustakaan — tunsin nyt itseni aivan neuvottomaksi tuon pitkän raadon edessä… Kaunis vaaleapintainen poika hän oli; vahva jäseninen, punaposkinen ja parta kähärä, kuin hienoista höylälastuista. Uskokaa jos tahdotte, mutta tosi on, että poutsat tutisivat allani sitä kovemmin, mitä kauemmin minä tuijottelin häneen. — Tällä välin alkoi poika ikävöidä tuolla ylhällä ja hän alkoi kaikin voiminsa huutaa: 'isä, isä!'
"Preussilaisia meni parvittain tietä ohitse. Minä näin heidän säilänsä ja paksut säärensä kellarin ullakosta. Silloin juolahti mieleeni hätäinen ajatus: 'Entäs jos ne tulevat tänne alas, niin silloin on pojastasi loppu!' Tässä oli päätös; minä en vapissut enää. Silmänräpäyksessä sysäsin minä preussilaiseni höylä-rahin alle, heitin hänen päällensä lautoja, höylänlastuja ja kaikkea muuta roskaa, mitä sain, ja riensin sitten ylös pelastamaan poika-raukkaa."
"Tule…"
"Mutta mikä Teillä on, isäni? Miksi Te olette niin kalpea?"
"Joutavaa! Tule vaan — joudu!"
"Te saatte uskoa minun toteni, että vaikka preussilaiset olisivat kääntäneet minun ylös ja alas, nurin ja oikein päin kuinka tahansa, niin ei minussa olisi ollut kykyä tekemään vähäisintäkään vastarintaa. Minä luulin aina vaan, että he juoksivat ja karjuivat meidän takanamme. Kerrankin kuulin minä, muka, hevosen laukkaavan täyttä nelistä peräämme ja silloin olin minä ihan nääntymäisilläni kauhusta. — Kun olimme päässeet onnellisesti aina siltain yli. aloin minä toki vähitellen tointua ja rauhoittua. Sant Denis vilisi väkeä täynnä. Ei mitään vaaraa, että kukaan voisi vainuta meitä enää täällä! — Silloin juolahti mieleeni ensiksi taas tuo tupa-hökkelimme.
"Kostoksi pistävät preussilaiset sen varmaankin tuleen, kun löytävät surmatun toverinsa — eikä puhettakaan naapuristamme, kalastaja Jacquot'sta, joka oli ainoa kylään jäänyt ranskalainen, ja joka voisi joutua kovaan pulaan, jos surmattu preussilainen löydettäisiin hänen läheisyydestään.
"Kuitenkin pitäisi sinun laittaa se pois tieltä," sanoin minä itsekseni, ja jota lähemmäksi Pariisia me tulimme, sitä ankarammin ahdisti tuo ajatus minua. Ties p—ru miksi, mutta tieto siitä, että tuo preussilainen oli minun kellarissani, tuskastutti minua. Saavuttuamme linnoituksille, en minä voinut kestää enempää:
"Mene edellä, sanoin minä poika-rääppänälle. Minulla on vielä tekemistä S:t Denis'sä.
"Sitten suutelin minä häntä ja käännyin takaisin. Sydän tykytti rinnassani kovin, mutta se oli yhden tekevä; sillä tuntui kuitenkin niin huolettomalta, kun ei poika ollut mukanani enää.
"Kun minä pääsin takaisin Villeneuve'en, alkoi jo hämärtää. Te voitte uskoa, että minä pidin ällistimeni auki ja astuin kuin neulain nenillä. Kuitenkin näytti kaikki sangen rauhalliselta. Läpi sumun näin minä tupasemme tuolla loitolla tavallisessa paikassaan ja pitkin virran rannikkoa pitkän mustan varustelman, johon preussilaiset juuri paraillaan meneskelivät sisään. Parempaa tilaisuutta huoneen tyhjänä tapaamiseen ei olisi voinut odottaa.
"Minä hiipeilin pitkin seinuksia edespäin ja näin ukko Jacquot'in pihassaan rauhallisena ripustelevan verkkojansa kuivamaan. Varmaan ei tietty minun teostani vielä mitään. Menin tupaamme — ja hapuroin alas kellariin. Siellä makasi preussilainen hiljaa höylänlastuissa. Pari rottaa oli alkanut jyrsiä hänen piikkilakkiaan, ja te voitte arvata, kuinka tukala oli nähdä leukahihnan huiskuvan. Hetkisen uskoin minä että kuollut ehkä virkoaa… mutta ei… pää oli raskas ja kylmä. Minä ryömein muutamaan soppeen ja odotin; sillä päähäni tuli nyt ajatus: minä heitän hänen virtaan, kun vaan muut panevat maata.
"En tiedä, tuliko se siitä, että ruumis oli niin lähellä, vai mistä, mutta sotaväen kotiin-marssi soi korvissani, juuri kuin hauta-kelloin surullinen kaiku. Kova trummun lyönti tru-tru — tuu… tuu… nu! Oikea huhkaaja-sävel. Eivät suinkaan meidän pojat tahtoisi mennä maata tuollaisella säveleellä.
"Viisi minuuttia kuulin minä säiläin kalinaa ja ovien aukomista; sitten astui muutamia sotilaita pihaan ja huusivat:
"Hofman! Hofman!"
Hofmanni-raukka ei kuullut mitään; hän makasi vaan niin tyynenä höylälastuissaan; mutta juuri sitä paremmin kuulin minä. Joka silmänräpäys luulin minä, että he tulisivat kellariin, ja tuon kuolleen säilä kädessäni istuin minä liikkumattomana sopessani, mutisten itsekseni:
"Jos sinä, ukkoseni, pääset tästä kunnialla… niin lahjoitat sinä P.Johannekselle Belleville'ssa vaksikynttilän, joka kelpaa!"
"Kun vieraani viimmeinkin olivat huutaneet Hofmannia kylläkseen, päättivät he käydä sisään. Minä kuulin heidän suurten saapastensa kolkkeen portahilta ja muutaman silmänräpäyksen perästä natisi koko tupa, kuin vanha seinäkello. Juuri tätä olin minä odottanutkin päästäkseni tieheni.
"Ranta oli autio, huoneet pimeät. Kaikki hyvä! Minä konttasin alas aika kiireellä — vedin Hofmann'ini höyläpenkin alta — nostin hänen pystyyn, heitin selkääni, kuten säkin… Te voitte uskoa, se oli raskas tuo ryökäle!… ja sitte se vaara, eikä niin Herran einettäkään poskessa sitten varhaisen aamun… Jo luulin, etten milloinkaan jaksaisi perille. Paras vielä — noin puolitiessä rantaan — huomasin jonkun käyvän perässäni. Seisahdan heti — käännyn, katsahdan ympärilleni — ei niin sieluakaan!… Näkyi vaan kuu, joka nousi… Mutisen itsekseni: 'Varo! nyt heti alkavat vahdit ampua!'
"Hauskuuden lisäksi oli vesi Seinessä vielä sangen matalalla. Jos minä olisin jättänyt sen tuohon lähelle rantaa, olisi se killunut siinä paikallaan, kuin kaukalo. Minä menin yhä — kauemmaksi ja kauemmaksi… aina vaan yhtä vähän vettä! Minä en voinut, en jaksanut enää… jäseneni kankistuivat… Kun minä viimeinkin luulin päässeeni kyllin loitolle, niin heitin sen… No! Kas niin! Mene… Kyllä mar… tuossa se köllöttää. Ei mitään keinoa saada sitä liikkeelle!… Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin viimein pieni tuulenpuuskaus. Seine liikkuu — ja minä suurimmaksi ilokseni tunnen, kuinka tuo haaska viimeinkin, vaikka aivan hitaasti, lähtee. — Onnea matkalle, ajattelin minä; kumarruin sitten, join hyvän siemauksen ja niin riensin kiireesti takaisin rannalle.
"Kotiin mennessäni näin minä Villeneuve'n sillalle jotakin mustaa keskellä virtaa. Etäälle näytti se vaan hirreltä, mutta hyvä, se oli minun preussilaiseni, joka seurasi virtaa alas Argenteuil'iin päin."
Kommuunin turco.
Hän oli pieni rumpari algerilaisessa haja-ampuja-pataljoonassa. Hänen nimensä oli Kadour, kuului Djendelheimoon ja palveli siinä pienessä turcorykmentissä, joka Vinnyn armeijan perässä tunkihe Pariisiin. Hän oli ottanut osaa koko sotaretkeen aina Wissenburg'ista Champigny'yn asti ja liidellen kuin myrskylintu yli taistelukentän, pitäen aina itsensä,derbouka'nsa(pieni arapialainen rumpu) ja rautaiset rumpunapukkansa niin vilkkaassa liikunnossa, että kuulat eivät tietäneet, missä hänen tapaisivat.
Mutta talvi tuli, ja tuo pieni afrikalainen, jonka bronssin karvainen iho oli tykkitulen liedellä tummunut, ei voinut kestää yövartioimista ja liikkumattomuutta lumessa. Eräänä kauniina tammikuun aamuna löydettiinkin hän Marnen rannalta paleltunein jaloin ja vilusta kankistuneena.
Sotilassairasvaunuissa vietiin hän takaisin Pariisiin, ja eräässä sikäläisessä sairashuoneessa näin minä hänen ensikerran.
Surullisena, mutta kärsivällisenä kuin sairas koira makasi hän aivan hiljaa ja katseli ympärilleen suurilla leppeillä silmillään. Jos hänelle puhuttiin, hymyili hän, näyttäen hampaitaan. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä; sillä Ranskan kieli oli hänelle outo, ja töin tuskin voi hän sanoasabir, tämä algerilainen "kontinkieli" sekoitus provensalisista, italialaisista ja arapialaisista kielistä, täynnä kirjavia sanoja ja lauseparsia, ikäänkuin poimituita simpukoita latinalaisen kulkuveden kaikilta aloilta.
Ainoana huvikkeenaan oli Kadour'illa rakasderbouka'nsa. Kun hän ihan kovin ikävistyi, otettiin se esille ja hänen annettiin lyödä siihen, vaikka tosin vaan aivan hiljaa, etteivät muut sairaat häiriytyisi. Silloin aina tuo musta muotoraukka, joka synkässä, kellervässä talvivalossa näytti niin kuihtuneelta ja sammuvalta, elähtyi kerrassaan sekä nauraen ja irvehtien kertoi kaikki polennon vaihdokset. Milloin löi hän merkin hyökkäykseen, ja huimassa naurussa heijasti silloin salama hänen valkoisista hampaistaan. Milloin taas kostuivat hänen silmänsä jonkun kotimaisen säveleen kaikuessa, hänen sieramensa suurenivat ja tuossa tympeässä sairashuoneen ilmassa, pullojen ja kääreiden keskellä kangasti ehkä hänelle Blidahl'in herttaiset orangilehdot ja naastit moorilaiset naiset, jotka valkohunnuissaan ja kasvullisuudesta tuoksuen menivät kotiinsa uimasta.
Näin kului kaksi kuukautta. Tällä ajalla oli paljon tapahtunut Pariisissa; mutta Kadour'illa ei ollut vähintäkään käsitystä niistä. Hän oli kyllä ennen kuullut väsyneitä ja aseettomia joukkoja marssivan ikkunoin alitse, joku aika senjälkeen oli hän kuullut tykistön vyöryvän e'espäin aamusta iltaan; sitten seurasi hätä kellon kaiku ja tykitys. Kaikesta tästä ei hän käsittänyt niin mitään — ainoastaan sen, että sotaa käytiin, ja että hän heti pääsisi ulos ja tappeluun, koska taas voi seisoa jaloillaan.
Eräänä kauniina päivänä otti händerbouka'nsaja läksi etsimään rykmenttiään. Hän ei ollut ennättänyt vielä kau'as, kun hän tapasi muutamia kommuuni-miehiä, jotka ottivat hänen mukaansa "La place'en" (Kommuunilaisten pääasema Place Vendôme'ssa).
Kun häneltä pitkän kuulustelun perästä ei voitu saada mitään muuta kun "bono bezef, macache bono" päätti päivän kenraali antaa hänelle kymmenen frankkia ja hevosen sekä asettaa hänen esikuntaansa. Tässä kommuunilaisesikunnassa oli vähän jokalajia; täällä oli punaisia asetakkia, puolalaisia levättejä, unkarilaisia takkia, väljiä merimies-mekkoja, kultaa ja samettia, nauhoja ja koristuksia, kirjavia neuloksia ja puuhkia. Nyt tuli pikku-turco sinipohja-kultakirjomekkoneen puna-turpanineen jaderbouka'neenikään kuin naamiaisten täytteeksi.
Aivan iloisena olostaan näin hyvässä seurassa sekä aurinkopaisteen, tykkijyminän, katuliikkeen sekä aseiden ja vaatteiden kirjavan joukon hurmaamana, sekä sitäpaitsi aivan vakuutettuna siitä, että itse sota oli Preussia vastaan, vaikka sitä nyt käytiin vähän vapaammalla ja elävämmällä tavalla, yhdistyi tuo tietämätään karannut turco aivan hyväluuloisesti Pariisin suureen sekamelskaan ja tuli siinä silmänräpäyksen suuruudeksi.
Missä vaan hän ratsasti esiin, ottivat liittolaiset hänen aina vastaan suostumushuudoilla ja mieltymyksen osoituksilla. Kommuunilaiset olivat niin ylpeät siitä, että heillä oli turcokin, että sitä näytettiin, siitä kerskattiin, ja sitä kannettiin erityisenä kunnian-merkkinä, oikein ihmeenä. Kaksikymmentä kertaa päiväänsä lähetettiin hän la Place'sta sotaministeriöön, sotaministeriöstä Hôtel de Ville'en. Olikin jo niin kauan huudettu heidän korviinsa, että heidän meriväkensä oli vaan paljas luulottelu, eikä heidän tykkiväkensäkään mikään todellinen tykkiväestö. Mutta tämä kuitenkin oli oikea todellinen turco. Tullaksensa vakuutetuksi siitä tarvitsi ainoastaan nähdä hauen alituista uteliaisuutta todistavan apinamaisen naamansa ja tuon kesyttömän elävyyden hänen pienessä ruumiissaan, kun hän konkotutti suurta hevostaan, leikikkäästi heitteli aseitaan ja otti niitä taas kiinni ilmassa, hirnulla ja uimalla, joka arapialaiselle on niin omituista.
Yksi puuttui kuitenkin Kadourin hyvin-voinnissa — hän olisi, näet sen, tahtonut tapella ja puhua ruudin kieltä; mutta onnettomasti kyllä vallitsi sama tapa kommunisti- kuin keisari-vallassakin — päällikkökunta meni harvoin tuleen.
Kun hänen ei tarvinnut olla harjoituspalveluksessa eikä katselemuksissa, vietti tuo yksinäinen turco-raukka aikansa Vendôme-kentällä tai sotaministeriön pihoilla noiden kokoon haalittujen leirien seassa, jotka olivat aina täynnä avonaisia viina-astioita ja avatuita silavatynnyreitä, sekä huolettomasti ympäriheitetyitä ruokavarakasoja, jotka johdattivat mielen piirityskauden nälkäaikoihin.
Liian hyvä mahomeettilainen ottaakseen osaa toveriensa mässäämiseen, pysyi Kadour loitolla, tyynenä ja selvänä, pitäen huolta puhdistusseremonioistaan eräässä pihan kolkassa, ja valmisti muutamasta ryynikourallisesta yksinkertaisen "kousskouss'insa" (eräs arapialainen kansallisruoka). Kun hän sitten oli huvitteleinut suorittamalla jonkun laulun pätkänderbouka'llansa, kääreytyi hän vaippaansa ja nukkui leiritulen liedelle.
Eräänä aamuna toukokuussa heräsi pieni turcomme hirmuisesta ammunnasta. Sotaministeriö oli liikkeessä, kaikki ihmiset riensivät pois täydessä pa'ossa. Aivan koneellisesti seurasi hän esimerkkiä, hyppäsi hevoselleen ja ratsasti päällikkökunnan perää.
Kadut kaikuivat huimista rummun täräyksistä ja kuhisi hajoavista paataljoonista. Katukivitykset kiskottiin ja rintavarustuksia rakennettiin. Oli nähtävästi jotakin tavatonta tapahtumassa… Mitä lähemmäksi laivaveistämöä tultiin, sitä kiivaammaksi tuli ammunta, sitä hurjemmaksi meteli. Concorde-sillalla katosi esikunta Kadour'in näkyvistä. Tullen kappaleen edemmäksi, pääsi hän vielä hevosestansakin; se oli muuan kahdeksanauhainen (kenraalimerkki) tupsulakki, ihan välttämättömässä kiireessä päästä Hôtel de Ville'en katsomaan, mitä siellä tapahtui, joka sen otti. Raivossaan harmista juoksi vikkelä turcomme sille puolelle, missä taistelu kuohui. Juostessaan latasi hän chassepot-kiväärinsä hammastensa välistä mutisten: "Macach bono… Brissien…", sillä hänen käsityksessään olivat ne preussilaiset, jotka nyt paraillaan mursivat Pariisiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskien ympärillä ja Tuilleripuiston lehdikossa. Rintavaruksen luona Rivolikadulla huusivat Flourens'sin kostajat hänelle:
"Tännepäin! Turco! tänne!"
Näitä ei ollut enempää kuin kaksitoista, mutta Kadour yksinään oli yhtä hyvä kuin koko armeija.
Ensi silmänräpäyksessä seisoi hän rintavaruksella suorana, pöyhkeänä ja kirjavana, kuin lippu, sekä taisteli hyppien ja kirkuen kuularuiskujen rajehtiessa hänen ympärillään.
Eräässä silmänräpäyksessä, kun se savuverho, joka ympäröi tapauksen, hiemasen väistyi syrjään, näki Kadour punahousu-ryhmiä joukoittain ko'ossa Elysiläiskentillä. Tuokio siitä oli kaikki taas yhtä sekavana. Hetkisen hämmästyksissään luuli Kadour näyn nähneensä ja antoi ruudin uudestaan jatkaa haasteluaan.
Yht'äkkiä tuli äänettömyys rintavaruksessa. Viimeinen tykkimies luimasi pakoon, sitten kun oli päästänyt viimeisen kutinsa. Mutta turcomme ei hievahtanut paikaltaan. Rintavaruksen suojassa ja hyppäykseen valmiina, kiinnitti hän pistimensä ja odotti piikkilakkeja rohkeasti.
Mutta se olikin ranskalainen, rivirykmentti, joka ryntäsi esiin.
Lähestyvän sotajoukon jytinässä kaikui upseerien huuto:
"Antautukaatte!"
Kodour näytti tuokion epäilevän, mutta ryntäsi sitten esiin pyssy ilmassa huutaen:
"Bono, bono Francese!"
Hänen tyhmään kalloonsa lensi nyt se häälyvä luulokuvitelma, että tämä oli se Paidherbe'n ja Chanzy'n johtama vapautusarmeija, jota Pariisi oli niin kauan odottanut. Jospa olisitte nähneet, kuinka onnellinen hän oli, ja kuinka hän hymyili heille oikein suloisella ihastushymyllä, joka näytti kaikki hänen loistavat hampaansa.
Muutamassa sekunnissa oli rintavarus otettu, Kadour piiritetty ja sidottu.
"Näytä kiväärisi!"
Se oli vielä lämmin.
"Näytäs kätesi!"
Ne olivat mustat ruudista ja Kadour näytti ne ylpeästi, aina yhä iloisemmasti hymyillen.
Silloin työnnettiin hän väkisin erään lähimmän huoneen seinää vasten, ja — pang!… yks' kiväärinlaukaus, ja siinä kaikki.
Hän kuoli käsittämättä niin vähintäkään kaikista näistä.
Pikkupiirakat.
1.
Aikaisin aamupäivällä — eräänä sunnuntai-aamuna — kuultiin piirakkaleipuri Sureau'n Turenne-kadun varrella huutavan oppipoikaansa ja sanovan hänelle:
"Täällä on herra Bonnicar'in pikku-piirakat… vie nämä hänelle ja tuo maksu kaikista… Versaillilaiset kuuluvat tunkeutuneen Pariisiin".
Tuo pieni poikanulikka, joka valtioasioista ei ymmärtänyt niin mitään, latoi aivan lämpimät piirakat erääsen torttukoteloon, sitoi kotelon pöytäliinaseen, asetti sen sitten oikealla tottumuksella ja varmalla liikunnolla valkoisen lakkinsa päälle ja läksi niin täyttä laukkaa Saint Louis-saarelle, missä herra Bonnicar asui. Aamu oli kirkas ja taivaalla kimalsi lämmin toukokuun aurinko, joka täyttää hedelmä-puodit syreeni- ja kirsimarjarypälä-ryhmillä.
Huolimatta etäisestä kivääri-paukkeesta ja rummunlyöntimerkeistä katujen kulmissa, oli vanhaMarais-osa entisessä rauhallisessa muodossaan.
Kaikkialla vallitsi täydellinen sunnuntai-ilma ja luonne, lapset hälisivät pihoissa, puol'kasvuiset tytöt heittivät "vyöhettä" porteilla ja tuo pieni valkopukuinen poika, joka suloisen piirakka-tuoksun ympäröimänä juoksi edelleen puiston tyhjiä käytäviä, lisäsi muun muassa tuohon surulliseen tappelupäivään jonkunkin kimalluksen viatonta pyhäpäivän rauhaa.
Koko elämä tästä kaupungin-osasta näytti virranneen Rivoli-kadulle. Siellä laahattiin tykkiä, siellä rakennettiin rintavarusteita; jokaisessa katukulmassa tavattiin keskustelevia joukkoja ja toimekkaita kansalliskaartilaisia. Mutta tuo pieni piirakkaleipuri ei ällistynyt. Tuollaisilla poikanulikoilla onkin oikea tottumus tungehtia kaikellaisten kuohujen ja ahdinkojen läpitse kadulla. Ja juuri päivinä sellaisina, kuin uutenavuotena, laskiaisena ja muina juhlina, joina ahdinko ja vastukset kaduilla ovat suurimmat, onkin heillä enimmän asiajuoksuja; itsepä vallankumouskin koskee heihin kummallisen keveästi.
Oli todellakin oikein hupaista nähdä tuon pienen valkoisen lakin, väistellen kaikkia nyrväyksiä ja keveillä liikunnoilla vaaputtaen torttukoteloansa puikkivan tupsulakkien ja painettien välitse, toisinaan sangen joutuun, toisinaan täytyvällä hitaisuudella, jossa selvästi näkyi menokiireen täytymyksestä hillitty halu.
Mitä huoli hän tappelusta! Pääasia oli ennättää vaan Bonnicar'in luokse ennen kello kahtatoista ja saada niin pian, kuin mahdollista, sen pienen juomarahan, joka häntä odotti esikon pöydällä.
Yht'äkkiä tuli hirmuinen ahdinko; tasavallan lempilapset riensivät ohitse juoksumarssissa rähisten ja laulaen. Ne olivat noin kahden- ja viidentoistavuotisia katupoikia varustettuina chassepot-kivääreillä, punaisilla vyöliinoilla ja varsikkailla saappailla, nyt yhtä ylpeinä ollen "sotamiehisillä", kuin laiskiaisilveilyissään juosten paperihatuissa ja resuisissa päivänvarjostimissaan likaisilla puistokaduilla.
Tällä kertaa oli pienellä piirakkaleipurilla täysi työ säilyttää tasapainoa. Mutta hän ja hänen torttukotelonsa olivatkin jo niin monta kertaa yhdessä harjoitelleet "kenkäluistelua" jäisillä kaduilla ja hypänneet niin usein "piiripotkua" keskellä käytäviä, että piirakat pääsivät tälläkin kertaa vaan paljaalla peljästyksellä. Onnettomuudeksi herättivät nuo laulut, nuo punaiset vyöliinat, tuo hälinä, ihmettely ja uteliaisuus pojassa halun tehdä pienen matkan niin hyvässä seurassa; ja kulettuaan huomaamattaan Hôtel de Villen ja Ile Saint Louis-saaren siltain ohitse, äkkäsi hän vasta tuon kurjan virran mukana vyöryneensä Jumala tiesi minne.
2.
Jo vähintäänkin viisikolmatta vuotta sitten oli herra Bonnicar'in luona ollut tapana syödä piirakoita sunnuntai-päivälliseksi. Kaksitoista lyötyä, kun koko perhe — pienet ja suuret — olivat kokoontuneet saliin, soi heleä ovikello rivakasti ja rohkeasti, johon yhteisesti vastattiin: "Kas!… tääll' ovat piirakat!"
Tuolia kolistain, sunnuntai vaatteita kahistain ja koko odottavan lapsisarjan helakasti nauraessa, asettui silloin tuo onnellinen porvarisperhe ympäri ruoka-pöytää, jolla piirakatkin olivat hopeaiseen hiiliasettiin säännöllisesti ladottuina.
Mutta sinä päivänä pysyi kello ääneti. Suutuksissaan katsoi herra Bonnicar uskolliseen seinäkelloonsa, jota täytetty haikara koristi, ja joka ei milloinkaan jätättänyt eikä edistänyt. Lapset seisoivat haukotellen ikkunassa vahtien siihen kadunkulmaan päin, mistä piirakkapoika tapasi tulla. Haastelun lakattua ja nälän tuosta yks'toikkoisesta kahdentoista lyönnistä kiihdyttyä, rupesi ruokasali näyttämään aivan tyhjältä ja synkältä, jos ei huolita noista vanhanaikaisista pöytähopeoista hienolla damastiliinalla ja pyhkeistä, jotka töröttävät ympäri pöytää kankeina kuin poimutetut naisten ilmaläyhkät.
Vanha emännöitsiä oli useampia kertoja käynyt sisässä ja kuiskannut hra Bonnicar'in korvaan jotakin paistin paahtumisesta ja herneiden liiaksikiehumisesta… mutta hra Bonnicar oli itsepäinen eikä istunut pöytään, ennenkun olisi saanut piirakkansa; ja leipuri Sureau'hon täydellisesti katkertuneena, päätti hän mennä itse kuulemaan, mikä kumma oli syynä tuohon tavattomaan viipymiseen. Kun hän nyt vihasta hehkuen ja keppiään heitellen astui ulos portista, varoittivat häntä naapurit:
"Varokaa, hra Bonnicar… sillä väitetään, että versaillilaiset ovat murtauneet Pariisiin."
Mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, ei edes kivääripauketta, joka Neuilly'sta raikui yli vedenpinnan, eikä itse Hôtel de Ville'n hätä-tykistöstäkään, joka vapisutti koko tämän kaupunginosan kaikkia ikkunoita.
"Äh, sinä Sureau!… sinä Sureau!"… Ja kiireessä matkassaan puhui hän itsekseen ja oli jo hengessä seisovanaan puotissa ja törkkäävänään kepillään permantoon niin, että ikkunat ja asettimet tärisivät.
Ensiksi purkui hänen vihansa Ludovik Filipin sillalla olevaa rintavarustusta vastaan. Täällä virui muutamia hurja-katseisia liittolaisia piehtaroiden aurinkopaisteessa tuossa revityssä kadussa.
"Mitä ai'otte te, kansalaisemme?" Kansalainen selitti asiansa, mutta tuo piirakkajuttu herätti vaan epäluuloa ja vielä sitä enemmin, kun hra Bonnicar kauniissa pyhätakissaan ja kultasankaisissa silmälaseissaan näytti aivan kokonaan vanhalta valtiopuoluelaiselta.
"Se on nuuskia," päättivät liittolaiset; "paras on siis lähettää hänen Rigault'in luo."
Neljä miestä, jotka olivat sangen halukkaat pääsemään rintavaruksesta, ohjasi heti tuota toivotonta mies parkaa edellään kivääriensä perillä.
Mihin matka piti, en tiedä, mutta puolen tuntia senjälkeen olivat he kaikki, niin vartiat kuin vankikin, hallituksen joukkojen vallassa ja asetettuna pitkään vankimatkueesen, joka oli valmiina Versailles'iin vietäväksi.
Hra Bonicar teki vastalauseensa yhä kiihtyvämmällä innolla, kohotti keppiään ja kertoi kyllä sadoin kerroin asiansa; mutta onnettomasti kyllä, näytti tuo viaton piirakkajuttu nytkin, juuri kaikessa tässä tavallisten olojen näin perinjuurisessa mullistuksessa, niin mahdottomalta, niin uskottamattomalta, että upseerit vaan nauroivat sille:
"Hyv'on — hyv'on, ukkosemme — hyvä… te saatte selittää asianne likemmin Versailles'sa!"
Ja yli Champs-Elysées'in, jotka vielä olivat ruutisavuun verhottuina, läksi matkue liikkeelle kahden sotamiesrivin välissä.
3.
Vangit astuivat viisittäin tiheissä riveissä. Joukon hajoamista estääkseen pakoitettiin heidän käymään käsikädessä; ja niin polki tuo suuri ihmisjoukko tietä tomussa ja pölyssä jytinällä sellaisella, joka muistuttaa rankkasateen ropinaa.
Onneton Bonnicar luuli näkevänsä unta. Hengestyksissään ja hiestä valuen sekä pelvon ja väsymyksen hurmeessa käydä laahasi hän matkueen loppupäässä kahden vanhan puoskari-ämmän välissä, jotka oikein lemusivat viinalta ja lamppuöljyltä; ja kun hän taukoamatta kiroten ja pahkiloiden jahki sanoja "piirakkapoika… piirakat", niin luultiin hänen menettäneen järkensä.
Ja totta onkin, että ukkoraukan pää ei ollut hetikään selvillä. Ja mitä oli se, jonka hän luuli näkevänänsä tuolla loitolla pölypyörteiden seassa, kun töyränteiden ja notkelmain yli kulettaessa matkueen rivit vähän erosivat, joll'ei juuri piirakkapojan valkoinen takki ja lakki? — Ja vielä kyllä kymmenet kerrat tällä matkalla näytti tuo vähäinen valkea haamu väilähtävän hänen silmiinsä ja taas katoavan sotilaspukujen, mekkojen ja rääsyjen sekaan, juuri kuin vartta vasten kiusoitellakseen häntä.
Vihdoin hämärässä saavuttiin Versailles'iin, ja kun väkijoukko äkkäsi tuon vanhan silmälasikkaan porvarin hurmehtuneena, pölyisenä ja vauhkana, niin päätettiin yleensä, että hänen ulkomuotonsa kuvasi mitä perinpohjaisimman roiston. Kuuluipa huutoja esim:
"Se on Felix Payât… ei, se on Delescluze."
Jalkaväki-vartiostolla oli täysi työ saada hänen vahingoittumattomana kukkaistarhaan. Vasta siellä sai tuo kurja matkue hajaantua, oijahtaa maahan ja hengähtää. Toiset nukkuivat, toiset kiroilivat, uhoittelivat tai itkivät; mutta onneton hra Bonnicar ei voinut itkeä eikä nukkua. Istuen muutaman portaan astimella, pää käsiinsä kätkettynä sekä puolikuolluksissa nälästä, väsymyksestä ja häveliäisyydestä, läpikävi hän ajatuksissaan koko tämän onnettomuuden päivän: lähtönsä kotoa, odottavan perheensä levottomuus, katettu pöytä, joka varmaankin vielä odotti hänen kotiintuloaan, sekä sitten masennukset, pyssynperän työkkäykset, solvaukset y.m. — ja kaikki tämä vaan muutaman epäluotettavan piirakkaleipurin tähden!
"Hra Bonnicar, tässä ovat teidän piirakkanne…" kuului nyt ääni aivan lähellä häntä. Tuo kunnon ukko katsahti ylös, ja mitä?… ihan hänen edessään seisoi piirakkapoika, joka oli joutunut kiinni yhdessä tasavallan lellilasten kanssa, ja otti nyt piirakkasäiliönsä valkoisen kaatinsa alta, avasi liinakäärröksen ja tarjosi sisällön hänelle.
— — — — — — — —
Ja niinpä kävi vaan, että hra Bonnicar tänäkin sunnuntaina, ikäänkuin kapinan ja vankeuden uhallakin, söi kun söikin tavanmukaiset piirakkansa.