Chauvin'in kuolema.
Ensikerran kun minä hänen tapasin oli se muutamassa rautatievaunussa, eräänä elokuun sunnuntaina, juuri aivan tuon, silloin niin sanotun, "espanjalais-preussilaisen sekaannuksen" ensi-alussa. Minä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt, mutta tunsin kuitenkin heti paikalla. Pitkä laiha vartalo, harmaa tukka, liekkivät kasvot, kiverä nokka, pyöreät, aina säihkyvät silmät, jotka eivät koskaan käyneet leppeämmiksi, paitsi katsellessaan tuota tähditettyä herraa sohvan nurkassa, sekä matala, ahdas, itsepintainen otsa — otsa sellainen, johon, siinä aina ihan sama ja aina ihan samaan suuntaankin herkeämättä työskentelevä ajatus oli vihdoin uurtanut yhden ainoan syvän juovan; mutta muuten vaihtelehtavan sävyisyyden ja pikaisuuden täydellinen sekoitus — kaikki tämä, mutta erittäinkin tuo hirveästi korraava "rr'ien" jyrinä, kun hän puhui "la Frrrançe'sta" ja "le drrrapeau frrrançais'sta"… oli huomiota herättävää.
"Tuo täytyy olla Chauvin", päätin minä itsekseni.
Ja Chauvin se todella olikin — Chauvin koko loistossaan!… Haastellen suurin viittein ja vääntehin istui hän tuossa ihan edessäni ja heilutteli sanomalehteään ikäänkuin hän olisi ja'ellut korvapuusteja koko Preussille.
Haltioissaan matkusti hän nyt jo, muka, Berliiniin keppi pystyssä, hurmoksissa, kuurona, sokeana, raivona, hulluna! Ei sääliä, ei sovintoa! Sota, sota elämästä ja kuolemasta!
"Mutta jollemme ole varustetut, Chauvin?"
"Ranskalaiset ovat aina varustettuina!" vastasi Chauvin, oikaisten runkonsa ja kohottaen viiksensä sellaisella pelottavalla rrrien jyrinällä, että ikkunat melkein helisivät.
Kiusallinen ja tyhmänrohkea olento! Sangen hyvin käsitin minä nyt kaiken sen ivan, kaikki ne pilalaulut, jotka jo vanhastaan olivat ympäröineet hänen ja luoneet hänelle yleisen naurunalaisuuden maineen!
Tämän ensimmäisen kohtaamuksemme perästä olin minä päättänyt välttää häntä; mutta kummallinen kovaonni johdatti hänen melkein aina vaan tielleni. Ensiksi senaatissa samana päivänä, jona hra Grammont ilmoitti maan-isille, että sota oli julistettu. Kaikkien muiden, puoleksi vapisevin äänin nostettujen, suostumushuutojen keskellä, jotka tätä seurasivat, kuului parvesta hirvittävä huuto: "eläköön Ranska!" ja kun minä katsahdin sinne, näin minä Chauvin'in pitkät käsivarret vengehtivän sielläkin ilmassa.
Joku aika senjälkeen näin minä hänen operassa; siellä seisoi hän suorana Girardin'in parvekkeessa huutaen, pyytäen saksalaista Reini-laulua. Mutta kun vastattiin, että laulajat eivät vielä olleet oppineet sitä, pahkiloi hän raivossaan: "Tarvitaanko nyt pitempi aika oppia laulaa lirittämään Reini, kuin valloittaa Reini?"
Tästä alkain oli hän kuin lumottu: kaikkialla Pariisissa, katujen kulmissa, puistokaduilla, ilmestyi tuo Chauvin, aina kiivenneenä jollekin istuimelle tai pöydälle sekä rumpujen, lippujen ja "marseljäs"-sävelten ympäröimänä. Milloin jakeli hän lähteville sotamiehille sikarria, milloin tervehteli hän sairashoitojoukkoja — kaikkialla näkyi aina ihmisryhmäin ylitse hänen suuri, loimuava muotonsa, ja niin hän laverteli ja älisi sekä niin viitteli ympärilleen, että olisi voinut luulla Pariisissa olevan ainakin 600,000 Chauvin'ia. Jos olisi tahtonut päästä näkemästä tuota suututtavaa haamua, niin olisi täytynyt sulkeutua sisään ja teljetä sekä ovet että ikkunat.
Mutta kuinka olisi voinut pysyä huoneessaan sanoman tultua Wissenbourg'ista, Forbach'ista ja koko tuosta onnettomuuksien rivistä, joita tuo surkea elokuu meille tuotti, ikäänkuin olisimme saaneet painajaisen, joka ei milloinkaan aikoisi päästää meitä.
Kuinka olisikaan siis voitu pysyä vapaina tuosta elävästä levottomuudesta, joka päivät pääksytysten juoksi kokoilemassa uutisia ja kuulutuksia, ja joka hoipperoi kaiket yöt ympäri kaupunkia, tuskallisin ja sekavin kasvoin, jotka kaasuliekkien valaisemina näyttivät aivan aaveen-omaisilta? — Näinä iltapuhteinakin kohtasin minä Chauvin'in. Hän kulki puistokaduilla joukosta joukkoon, piti puheita äänettömälle kansajoukolle, oli aina täynnä toivoa ja hyviä uutisia, oli varma voitosta vaikka miten ja huudahti jokaiselle kyllä kymmenet kerrat sen kalleimman vakuutuksen, että Bismarck'in valkoinen ratsuväestö on lyöty viimeiseen mieheen…
Kummallista! Chauvin ei näyttänyt minusta enää niin naurettavalta! Ja vaikka tosin en uskonut sanaakaan hänen jutuistaan, ei se haitannut; sillä ne kaikessa tapauksessa kuitenkin huvittivat minua. Selvästi tunsi, että tuossa pirun miehessä, vaikka hän olikin silmitön, hullun kopea ja tietämätön, hehkui elävä väsymätön voima — ikäänkuin sisällinen liekki, joka lämmitti sydäntä.
Ja juuri tällaista liekkiä tarvittiinkin tuona pitkänä piiritysaikana, tuona kauheana talvena, jona koiran ja hevosen liha oli jokapäiväistä leipäämme. Ilman Chauvin'ia, sen voivat vaikka kaikki pariisilaiset todistaa, ei Pariisi olisi kestänyt piiritystä kahdeksaa päivää.
Trochu oli alusta aikain sanonut: "Vihollinen tulee sisään, koska vaan tahtoo!"
"Se ei tule sisään!" väitti Chauvin. Chauvin'illa oli luottamus, Trochu'lla ei. Chauvin luotti kaikkiin, hän; — hän luotti korkeasti asianomaisiin sotaohjelmiin, Batzaine'en, hyökkäykseen. Joka yö kuuli hän Chanzy'n tykkipaukkeen Etampes'in puolelta päin, Faidherbe'n kuularuiskutuksen Enghien'in takaa, ja mikä parasta, mekin kuulimme ne, mekin; — siihen määrään oli tuon rohkean hupsun henki lopuksi tunkeutunut meihin kaikkiin.
Kunnon Chauvin!
Hän juuri, tuo levoton henki, oli myöskin se kaikkia siilova silmä, joka aina ennen kaikkia muita keksi kyyhkysten valkoiset siivet sinervää, synkkää taivaanrantaa vasten. Kun Gambetta lähetti meille noita monia "tarasconnadiansa", oli se aina Chauvin, joka kaikuvalla äänellään luki ne julki kaupunginhallituksen portilla. Niinä… joulukuun öinä, kun pitkät rivit vilun-sinisiä ihmisiä seisoi odottamassa teuraspuotien edustoilla, otti Chauvin miehekkäästi paikkansa rivissä, ja kiitos olkoon hänelle, oli noilla nälkiintyneillä vielä voima nauraa, laulaa ja ottaa rinkitanssin lumessa…
"Le, lon, la, laissez les passer,les Prussiens dans la Lorraine."
[Antaa mennä kuten nukuksissa,Preussilaiset ovat Lotringissa!]
hyräili Chauvin ja antoi kalossien pitää polentoa; ja villa-hunnuissaan hymyilivät vaaleat muodot saaden siitä elähyttäviä terveyden vivahduksia.
Mutta oi! Kaikki tämä ei hyödyttänyt mitään. Eräänä iltana, mennessäni Drouot-kadun ylitse, näin minä tuskallisen ihmisjoukon äänetönnä tungehtivan kaupungin hallituksen ympärillä ja kuulin tuossa suuressa, äänettömässä, pimentyneessä Pariisissa Chauvin'in koroitetun äänen mitä juhlallisimmasti huutavan: "Meikäläiset ovat miehittäneet Montretout-kunnahat".
Kahdeksan päivää senjälkeen oli kaikki lopussa.
Siitä hetkestä alkain näin minä Chauvin'in ainoastaan aniharvoin. Jonkun kerran tapasin hänen vielä puistokaduilla viittelemässä ja puhumassarevanchesta(kostosta) — vielä viimmeinen koriseva "r"; mutta kukaan ei kuunnellut häntä enää. Iloitseva Pariisi janosi huvejaan, työtelevä Pariisi kostoaan, ja Chauvinparka haaskasi suuria sanojaan ja vengeitään aivan turhaan; väkijoukot vaan hajosivat hänen tullessaan, sen sijaan kuin olisi pitänyt ryhmistyä hänen ympärilleen.
"Hullu," sanoivat muutamat.
"Nuuskia, vakooja!" huudahtivat toiset.
Tuli sitten kapinan-aika: "punainen lippu" ja "kommuunilaisuus". Pariisi joutui "mustain", roskaväen valtaan. Epäluulon alaiseksi joutuneena täytyi Chauvin'in pysyä kotonaan. — Ja kuitenkin, kun viimmeinen kurjuuden päivä tuli, seurasi ihan itsestään, että hänkin oli mukana, vaikka vaan istua rykytti eräässä Vendômekentän kulmassa. Aavistettiin hänen kuitenkin olevan kansajoukossa, ja katupojat pilkkasivat, vaikka eivät nähneetkään häntä.
"Ähää! Chauvin!" huudeskelivat he, ja kun muistopatsas kaatui, nähtiin preussilaisten upseerien, jotka joivat Champagne'a eräässä esikuntatoimiston ikkunassa, kohottavan lasinsa ja pilkaten huutavan: "Ha! ha! ha! mossié Chaufin!"
Aina toukokuun 23 päivään asti ei Chauvin antanut niin merkkiäkään itsestään, josko hän enää edes elikään. Erään kellarin syvyyteen kätkeytyneenä piehtaroi tuo raukka epätoivoissaan siitä, että itse ranskalaiset tulikuulat suhisivat taas Pariisin kattojen ylitse. Viimein eräänä päivänä piti hän varalla ja hiipi ulos juuri kahden vastakkaisen tykityksen väliin. Katu oli autio ja ikään kuin entistään leveämpi. Toisella puolella kohoui uhkaava rintavaruste tykkineen ja punalippuneen; toiselta taas lähestyi kaksi pientä Vincennes-soturia laahien muurin vierustaa savustunein kasvoin ja oi'ennetuin pyssyin. Versailles'ilais-joukot olivat juuri murtautuneet Pariisiin.
Chauvin tunsi sydämmensä sykkivän ilosta. "Eläköön Ranska" huudahti hän ja riensi sotilaita vastaan. Mutta hänen äänensä häätyi kaksinkertaisesta kivääripamauksesta. — Onnettomasta erehdyksestä oli tuo onneton heittäytynyt kahden sotivan vihollisparven väliin ja kaatui keskinäisen vihan uhrina. — Hän kieri rikkinäisessä kadussa ja siihen jäi hän makaamaan kahdeksi päiväksi leveillä käsin ja liikkumattomin kasvoin.
Näin kaatui Chauvin yhtenä meidän sisällisten meteliemme uhrina, ja hänessä meni viimeinen ranskalainen!
Tappelu "Père-La-Chaise'ssa".
Kalmiston-vartia nauroi: "Vai tappelu täällä?… Lorua!… Uskokaa minua, täällä ei ole milloinkaan ollut mitään tappelua. Se on vaan joku sanomalehtikeksintö. Mitä tapahtui, on aivan yksinkertaisesti seuraava: Iltahämärässä 22:tta — se oli kumminkin sunnuntai — tuli tänne noin kolmekymmentä liittolaistykkimiestä laahaten mukanaan patterin seitsennaulaisia ja yhden kuularuiskun uusinta lajia. He sijoittuivat kalmiston perimmäiseen perukkaan, ja kun se osa kuuluu minun vartiopiiriini, niin olin minä juuri heitä vastaan ottamassa."
Kuularuiskunsa asettivat he tuonne loitolle puistokäytävän päähän juuri minun vartiokoppini viereen, ja tykkinsä vähän kauemmaksi tuolle penkereelle. Järjestykseen päästyään, pakoittivat he minun avaamaan useampia korihautoja heille. Silloin minä pelkäsin, että nyt alkaa perinpohjainen hävitys ja ryöstö niissä. Mutta heidän päällikkönsä piti kuono-nuoran tarpeeksi kiinteällä; hän astui asentorivin eteen ja piti pienen puheen. "Jokaiselta koiralta, joka koskee johonkin", sanoi hän, "poltan minä kuonon!… oikeaan, vasempaan, mars!"
Tämä oli eräs vanhus, jolla oli kokonaan valkea pää sekä kunniamerkkejä Krimistä ja Italiasta rinnassaan; hän ei näyttänytkään juuri leikin mieheltä. Miehistö pani hänen sanansa muistoonsa ja minä saan nyt lausua heistä sen oikeutetun todistuksen, että he eivät ottaneet niin hituakaan hautakappeleista, eivätkä vielä herttua de Morny'n ristikuvastakaan, joka jo yksinään on lähes 2,000 frankin arvoinen.
Ja kuitenkin oli tuo vaan joukko yleistä roistoväkeä, tuollaista tilapäistä tykkiväkeä, jolla kerrassaan ei ollut mitään muuta tarkoitusta, kun saada vaan nuo 3 fr. 50 cent. päiväänsä ja antaa muun mennä miten tahansa… Jospa olisitte vielä nähneet, mitä elämää he pitivät täällä kirkkomaalla! Kuinka he joukottain piehtaroivat hautakappelissa, vieläpä itse tuossa kauniissakin haudassa tuolla loitolla, johon keisarin imettäjä on haudattu. Viininsä raikastuttivat he Champeaux'in kappelissa, jossa on lähde; ja sitten vetivät he vaimoväkeäkin tänne. Näin siis syntyi kujeilu ja juominki koko yöksi.
Ja te saatte olla varmat siitä, että kyllä saivat meidän vainajamme nyt roskaelämästä kyllänsä.
Kelvottomuudestaan huolimatta teki tuo roistojoukko kaikissa tapauksissa suurta vahinkoa Pariisille. Heidän asemansa oli mainio ja aina tämän tästäkin saivat he käskyjä:
"Ampukaa Louvren'ia… ampukaa Palais Royal'ia!"
Silloin tähtäsi vanhus tykkinsä, ja lamppuöljy-kuulat lensivät korkeissa kääreissä kaupungin yli. Mitä siellä loitommalla tapahtui ei osannut meistä kukaan sanoa.
Me kuulimme kiväärilaukausten ratisevan yhä likempää ja likempää, mutta vähän se liittolaisia huoletti. Heidän ristitulessaan Chaumont'issa, Montmartre'sta ja Père-La-Chaise'sta eivät he luulleet Versaill'ilaisilla olevan mitään mahdollisuutta tunkeutua esiin. Mutta silloin tuli meriväen ensimmäinen tulikuula Montmartre'sta ja teki heidät kerrassaan selviksi.
Kukaan ei ollut aavistanutkaan sellaista. Minä itsekin seisoin ihan heidän seassaan, piippu suussani nojautuen selin Morny'n kuvapatsaasen. Kuultuani tulikuulan ilmassa suhisevan meitä kohti, ennätin tuskin heittäytyä pitkäkseni maahan. Ensi säikäyksessään luuli arvoisa tykkiväkemme, että se ei ollut mikään muu, kuin joku vahinkolaukaus tai vaan kehno pila tovereilta siellä. Mutta mitäs vielä! Viisi minuuttia… uusi salama Montmartre'sta ja meitä kohti liukoaa uusi rusina yhtä hienosti tähdättynä, kun ensimmäinenkin. — Yks' kaks' ovat uljaat ilokäkeni jättäneet tykkinsä ja kuularuiskunsa oman onnensa nojaan ja juoksevat rakkaan henki-kultansa nimessä mikä minnekin. Kirkkomaa ei näyttänyt kyllin tilavalta heille ja kaikkialta karjutaan; "Me olemme petetyt! Me olemme petetyt!" Mutta vanhus, hän seisoo yksinään jälellä putoovain tulikuulain seassa, ja — uskokaa minua tai ei — mutta olipa todellakin kaunista nähdä tuon saakelin laukovan kanuuniaan ja itkevän raivostuneena miehistönsä pa'osta.
Vasta illan tullen tavalliseen palkanmakso-aikaan palasi kuitenkin muutamia. Kas täällä saatte nähdä, täällä minun virkakopissani on vielä jälellä nimet mitkä vanhus kirjoitti huutaessaan väkeään: "Sidaine, paikalla; Choudeyras, paikalla; Billot, Vallon…"
Kuten näette, ei saapunut paikalle kuin neljä tai viisi, mutta näilläkin oli vaimoväkeä mukanaan… Oi! tuota iltaa en unhota milloinkaan. Tuolla loitolla — palava Pariisi… Hôtel de Ville, aseisto, viljavarastot — kaikki leimuavassa liekissä. Ja täällä — valoa, kuin keskipäivällä. Liittolaiset yrittivät vielä kerran palata jälleen tykeillensä, mutta heitä oli liian vähä, ja sitäpaitsi eivät he uskaltaneetkaan Montmartre'lta. Silloin asettuivat he erääsen hautaholviin ja istuivat sinne moisten simasuittensa kera laulamaan ja juomaan. Vanhus oli asettaunut Favronne'n haudan aukolla kahden kivisen kuvapatsaan väliin ja tuijotteli siitä palavaa Pariisia julmin katsein. Voi kyllä nähdä hänen epäilevän, että tämä on ehkä hänen viimmeinen yönsä.
Tästä hetkestä aikain en minä tiedä aivan tarkoin, mitä juuri tapahtui; sillä minä menin kotiini, tuohon pieneen lautiooni, jonka näette pilkoittavan tuolta oksain välitse. Minä olin väsyksissä niin, että horjuin ja heittäydyin heti sängylle siinä asussa kuin olin, mutta jätin kuitenkin lampun palamaan, kuten aina muutenkin näin pahalla säällä… Yks' kaks' kopistetaan ovelle kiivaasti. Vaimoni menee aivan vapisten avaamaan. Me luulimme siellä olevan liittolaisia… mutta ei! Siellä oli meri-sotaväkeä. Yksi kapteeni sotakoululaisia ja lääkäri.
"Pian! Nouskaa ja antakaa meille kahvea" huusivat he.
Minä nousin ja keitin kahvea itse; sillä vaimoni peljästykseltään ei juuri kyennytkään siihen. Kirkkomaalta kuului kummallinen möhinä ja epäselvä liike, ikäänkuin kaikki kuolleet olisivat nousseet haudoistaan, käydäkseen viimeiselle tuomiolle.
Upseerit joivat seisoallaan kaikin kiirehin ja vaativat sitten minunkin mukaansa.
Kaikkialla sotilaita ja merimiehiä. Het' muodostettiin rivakka nuuskia-joukko ja minun käskettiin lähteä sen etunenässä sissimään kaikki hautaholvit toinen toisensa perästä. Silloin tällöin, kuin sotilaat äkkäsivät jonkunkin oksan liikahtavan, päästivät he aina jonkun laukauksen pitkin yhtä tai toista puistokäytävää, milloin johon-kuhun kuvapatsaasen, milloin rämähtävään ristikko-porttiin. Siellä täällä keksittiin aina joku raukka piilossaan yhden tai toisen hautakammion sopessa. Ja silloin oli kaikki tehty vaan vilauksessa. Näin kävi minun liittolaistykkiväelleni. Minä löysin heidät vartiokoppini luona yhteen kasaan ryhistyneinä, miehet ja naiset mullin mallin; mutta näiden kaikkein yli kohoui tuo vanhus kunniamerkkeineen. Voinette uskoa, ett'ei tuo ollut mikään hauska näky… tuossa kylmässä hämärässä… Uh!
Mutta hirmuttavin oli minun kuitenkin nähdä tuo pitkä rivi kansalliskaartilaisia, jotka nyt juuri tuotiin tänne la Roquette vankilasta, missä he olivat viettäneet yönsä. He kävivät pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin ruumissaatto. Ei kuulunut ainoatakaan sanaa, ei valitusta. Ne raukat olivat niin kokonaan näännytetyt ja ruhjotut, että useat kävivät vaan nukuksissaan, eikä edes ajatus siitä, että he nyt kävivät kuolemaan, voinut herättää heitä. He vietiin kau'as kalmiston sisään ja sitten alkoi ammunta. Heitä oli sata seitsemänviidettä miestä, ja hyvin voitte ymmärtää, että siinäkin meni aikansa…
Tämä, näetten, on nyt se, jolle kansa on antanut nimen: tappeluPère-La-Chaise'ssa.
Täällä huomasi tuo kunnon ukko esimiehensä, ja jätti minun heti. Minä viivyin tuokion, luin vartiokopissa niiden nimet, jotka olivat tulleet palavan Pariisin valossa kokemaan viimeistä palkkaansa, kuvailin ajatuksissani tämän tulikuulain risteilemän sekä veressä ja tulessa punertavan toukokuun yön; näin tuon suuren jylhän kalmiston valaistuna, kuin juhlallisesti tulitetun kaupungin, tykit jätettyinä, hautaholvit avattuina ja juomapidot kuolleitten majoissa; näin päälliseksi aivan lähellä tuossa — juuri kupukattojen, muistopatsaiden ja veistokuvain keskellä, joihin liekit loivat elämän haamua — Balzacs'in kuvan korkeane otsaneen ja suurine silmineen katselevan tätä murhe-näytelmää.
Lautta.
Ennen sotaa oli täällä kaunis riippusilta kaksin valkoisin kivipylväin ja tervatuin köysin, jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten tuossa kajastelevassa raitisilmaisuudessa, joka antaa laivoille ja ilmapalloille niin omituisen sulon. Savupyörteiden verhoamana ja tarvitsematta edes kallistaa savupiippujaan kulkivat sillan alitse kahdesti päiväänsä rivakat hinauslaivat pitkine lotjajonoineen; ja sillan korvissa oli vielä lisäkkeinä pesulaituria, pesulauttoja ja sieviä kalastusveneitä kiinnitettyinä pieniin rautarenkaisiinsa. Sillalle vei kirjavien niittyjen läpitse ihana poppelipuu-käytävä, kaunis rivi, ikäänkuin vehreä esirippu, jota Seinen raikkaat tuulahdukset hiljalleen huojuttelivat. Todellakin viehättävä taulu…
Mutta nyt on kaikki muuttunut. Poppelikuja ei johdata mihinkään määräpaikkaan; — siltaa ei ole enää. Kivipylväät ovat pamahutetut ilmaan ja pirstat heitetyt lavealle ympäri. Se pieni huone, jossa siltamaksut suoritettiin, on täräyksistä puoleksi sortunut ja muistuttaa tuon kamalan väkivallan ja varustusten ajan julmista jäännöksistä. Köydet ja rautalanka-nuorat roikkuvat vedessä; yksi osa sillasta on keskellä virtaa upotettuna hietaan, kuin suuri laivanruho; sen kohdalla liehuu punainen lippu varoittamassa vesimatkalaisia — ja kaikki roska, jota Seine laahaa mukanaan, patoutuu tähän, muodostain koko joukon pyörteitä ja pieniä koskia.
Näyttääpä ikään kuin maakunta olisi pilstoittu ja hävityksen kauhistus kuvastuisi kaikkialla. Taulun surullista vaikutusta täydentääksensä on puisto, joka vei sillalle, kadottanut raitisilmaisuutensa. Kaikki nuo ennen niin tuuheat poppelit ovat nyt kokonaan matojen vallassa — puillakin on heidän hävityksensä — ja ne levittävät alastomat järsityt oksansa, jotka eivät luo mitään siimestä; ja pitkin tuota pitkää hylättyä ja hyödytöntä puistikkokujaa liipottelevat nyt kaikkialla vaan suuret vaaleat perhoset.
Sillan uudesta rakentamista odottaessa on hankittu lautta — alus moinen, jolla kuletetaan ylitse vaunuja hevosineen, työhevosia auroineen sekä kokonaisia nautakarjoja, jotka ummistavat sameat silmänsä katsellessaan vettä ja liikuntoa. Eläimet ja ajokalut anastavat lautan keskustan; näiden ympäri kehäytyvät matkustajat — maalaisia, koululaisia ja pariisilaisia, jotka kulkevat kesäasuntojensa ja kaupungin väliä. Nauhoja, huntuja, marhaminnoja, ruoskia ja ohjia liehuu sekaisin. Seine, joka yli mentäessä vie nyt niin paljon aikaa, tuntuu toista vertaa leveämmältä, kuin ennen, ja loitolla tuon pamahutetun silta-rauskan takansa sekä toisilleen vierasten rantamain välissä, leveää näköpiiri omituisen surunsekaisella juhlallisuudella.
Eräänä aamuna olin minä saapunut tavattoman aikaisin lautalle. Valkamalla ei ollut vielä ketään muuta. Lautturin huone, oikeastaan vaan eräs vanha, puoleksi hietaan vajonnut rautatienvaunu, oli kiinni ja kosteudesta hiessä; sisältä kuului lapsen yskiminen.
"Holoi, lautturi!"
"Minä tulen, kyll' tulen!" vastasi mies rientäen laahaavin askelin. Hän oli roteva runkoinen, vielä vallan nuori mies, ennen ammatiltaan merimies, mutta oli sitten sodan aikana palvellut tykkimiehenä ja saanut siellä tankistuttavan luuvalon sekä tulikuulan kappaleen sääreensä ja muotonsa arpia täyteen. Nähdessään minun, hymyili tuo kunnon mies lausuen: "kyllä nyt on lautalla tilaa tänään."
Minä olin todellakin yksinäni lautalla; mutta ennenkun lautturi ennätti hakansa irroittaa, oli jo muitakin meniöitä ehtinyt paikalle. Ensiksi tuli eräs vehmas kirkassilmäinen maalaisvaimo, menossa torille, kummallakin käsivarrellaan suuri kori, jotka pitivät hänen tarpeellisessa tasa-painossa sekä suorana ja pontevana. Hänen jälkeensä väihkyi sumussa muitakin matkalaisia, joiden äänet kuuluivat meille jo paljoa ennemmin, kuin he itse ehtivätkään täydellisesti näkyviin. — Yksi niistä oli hellä, valittavasti liikutettu naisääni!
"Oi herra Chachignot, minä pyydän kauneimmasti, älkää tehkö meitä onnettomiksi! Näettehän kyllä, että hän työtelee niin paljon kuin suinkin voi… odottakaa — antakaa hänelle aikaa… ei hän muuta pyydäkään!…"
"Minä olen antanut jo kylläksi aikaa… Mutta nyt siit' on loppu", vastasi vanhan maalaisukon rämeä, ankara ja taipumaton ääni. "Nyt saa oikeuden palvelia ryhtyä asiaan. Kyllä hän tietää hänen tehtävänsä… Holoi, lautturi."
"Se on tuo vanha ilkeä Chachignot", kuiskasi lautturi puoliääneensä minulle… "Tänne päin, tänne!"
Nyt esiytyi sumusta varteva ukko, kuosikkaassa, vaikka karkeassa päällystakissa sekä ihka uudessa, tavattoman korkeassa silkkihatussa. Tuo ahavoitunut ja päivettynyt maalainen, jonka känsistyneet kädet osoittivat raskasta, karkeaa työtä, näytti vielä yksinkertaisemmalta ja ruskeammalta tuollaisessa herrakasasussa. Tuo itsepintainen otsa, tuo kiveränenäinen nokka, tuo mutistettu, ilkeyden poimujen ympäröimä suu, antoi hänelle inhottavan jörön ulkomuodon.
"No niin! antaa mennä!" mörähti ukko hypätessään lautalle ja hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä. Lautan erotessa rannasta kysyi maalaisvaimo ukolta:
"Kenelle te nyt olette noin kovana? isä Chachignot!"
"Kas! eukko Blancheko se on!… Ah, älä puhu!… voipihan tässä tulla hulluksi jo vähemmästäkin… No tuolle Maziliers'in joukolle…" murisi hän kohottaen puserretun nyrkkinsä erästä vähäistä hentoa, varjomaista olentoa kohden, joka nyyhkien poistui rannalta.
"Mitä pahaa nuo ihmiset sitten ovat tehneet teille?"
"He ovat tehneet minulle sen harmin, etteivät ole maksaneet asunto-vuokraansa koko kolmeen vuosineljännekseen eikä viinilaskuistaankan äyriäkään, eikä ole vielä mitään toivoa saada edes pinnistämälläkään heiltä niin ropoakaan niistä!… Mutta minä olenkin nyt matkalla oikeudenpalvelian luo saadakseni tuosta roistokunnasta kerrassaan eron!"
"Mutta hän on kuitenkin kelpo-mies, tuo Mazilier. Hän varmaankaan ei voi maksaa teille… Niitä on niin monta, jotka sodanaikana menettivät kaiken, mitä heillä oli."
Ukko värähti ikäänkuin salaman iskusta ja ärähti: "Hän on aasi!… Hän olisi voinut ansaita hyvän omaisuuden preussilaisilta, mutta se raato, ei tahtonut… Siitä hetkestä, kun preussilaiset anastivat seutumme, sulki hän kapakkansa ja riisui kauppaosoitteensa pois. Toiset kapakoitsiat, jotka ymmärsivät etunsa, leikkasivat kultaa kuin puuveitsellä sodanaikana; — mutta hän, hän mokoma ei myynyt pennilläkään; ja kaikista pahinta vielä oli se, että tuo tolvana sai istua putkassa pitkää ajan siitä vaan, ettei hänellä ollut älyä pysyä edes nahoissaan… Hän on vasikka, se on sanottu, ja se on totta… 'Isänmaa', 'velvollisuus' ja muut tuollaiset!… Mitä ne häneen kuuluivat? Oliko hänkin, muka, sotilas, hän? Hänen velvollisuutensa oli myydä viiniä, ja viinaa ostajille; ja silloin olisi hän voinut maksaa minullekin. — Mutta kyllä minä opetan sille s—tanalle toistaiseksi, kuinka 'isänmaisilla' ollaan ja mitä 'velvollisuuksilla olo' maksaa!"
Ja vihasta hehkuen väänteleiksi hän avarassa päällystakissaan noilla kömpelöillä kielastuksilla, joista heti huomaa maanmiehen tottumuksen vaan lyhyeen takkiin.
Hänen tätä puhuessaan olivat maalaisvaimon silmät, jotka vastikään vielä näyttivät niin leppeiltä ja Maziliers'ia niin täydellisesti sääliviltä, saaneet jäykän, melkein halveksivan katsannon. Hän oli talonpoikaisrotua hänkin, ja sellaiset tavallisesti huolivat aivan vähää niistä, jotka hylkäävät minkään voitto-tilaisuuden, vaikkapa se olisi risti-aatteinenkin.
"On kuitenkin oikein surkeaa hänen vaimonsa tähden", lausui hän ja jatkoi vähän epäiltyään: "mutta selvä totuus on sekin, ettei saa kääntää onnelle selkäänsä."… Ja tästä johti hän suoraan seuraavaan loppupäätöksen:
"Te olette oikeassa, vanha isä; jos jollakin on velkaa, niin täytyyhän hänen se maksaakin!"
Cachignot jatkoi hymyillen: "Hän on nauta… hän on nauta!…"
Lautturikin, joka lauttaa kulettaessaan oli kuunnellut heitä, kajosi nyt keskusteluun:
"Älkää olko armoton, isä Chachignot… Mitä maksaa vaivaa teille, mennä oikeuden palvelian luo? Mitä se hyödyttää teitä, tehdä nuo raukat onnettomiksi? Olkaa armollinen, vielä vähän, koska teillä on niin hyvät varat!"
Ukko käännähti kuin kärmeen puremana ja älästi:
"Minä neuvon sinun pitämään suusi kiinni, sinun, sinä hornan vetelys; sinäkin olet yksi tuollainen 'isänmaitsia' muukamaks!… Onpa oikein surkuteltavaa jo ainoastaan kuullakin sitä! Viisi penttua — eikä penniäkään — ja sittenkin huvitteleida tähystellen tykkiä vihollista kohden, tarvitsematta sitä… Ja minä kysyn herralta, minä (toden totta luulen minä, että tuo lurjus kääntyi tässä minuun!) mitä on todellakin tuloa mokomasta? Tuo esimerkiksi on saanut naamansa mäsäksi, kadottanut hyvän paikkansa ja kas nyt — nyt elää hän aivan, kuin mustalainen, pienessä viima-tuulisessa luolassaan lapsineen, jotka nikahtuvat yskään, ja vaimoneen, joka työskentelee pesulaiturilla itsensä vaivaiseksi. Eikö hän ole nauta, hänkin?"
Lautturin silmistä vilahti katkera salama, ja arvet koko hänen tummassa muodossaan kuvastivat syvät, vaaleat vanansa entistä selvemmin. Mutta hänellä oli niin luja itsensä kieltämys, että hän voi alla ääneti ja syöntää vihansa lautturi-sauvaansa, jonka hän työnsi hietaan niin, että se oli katkeamaisillaan. — Ja parasta se olikin; sillä yksikin varomaton sana olisi voinut riistää häneltä nykyisenkin toimensa; sillä hra Chachignot'illa on valtaa. Hän on kunnallisneuvosten jäsen.
Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.
[Tämä satu on kirjoitettu jo v. 1872 sen ilmoituksen johdosta ranskalaisissa virallisissa lehdissä, että silloisen Berlinin, kolmenkeisarin-kokouksen tarkoitus oli perustaa pysyväinen puollustus- ja hyökkäysliitto. Kirj. muist.]
On tappelupäivän ilta. Luonto näyttää vieläkin olevan kauhistuksissaan noiden kahden sotajoukon yhteentörmäyksestä. Tykkien polttava hengitys häälyy paksuina rusottavina savu-pilvinä maisemain yli. Ilma on täynnä hyökyä, kuin meri myrskyn jälkeen. Se tuntuu vieläkin vapisevan ja hyllyvän päivän hirmuisten ryntäysten mukaan ja luminen maa, jonka talvilepo on häiritty, on ristin rastin täynnä tykkivankkuri-pyöräin syviä vakoja ja kuoppia sekä peitettynä kammottavilla roukkioilla epätoivossa ja kuolemankielissä taistelevia ihmisiä ja eläimiä.
Kamala viljelystyö! Lumi-vakoilun on sota kylvänyt surmanviljaansa. Jo itse noiden harmaiden sotapukukauhtanoiden laskoksissa, rypyissä ja kierroksissa on jotakin, joka ilmaisee kuolontaistelua. Käsivarret pistäytyvät ylös täytetyistä haudoista ja jalat kankeina, tönkkinä, puoleksi maahan vajonneina.
Vaalein kasvoin päin lyijyn-sinervää taivasta makaa tuolla selällään nuori sotilas. Hänen kätensä ovat mustat ruudista ja hänen takkinsa läpitse ammuttu. Hän telmi kuumimmassa tulessa siellä, missä sota tulisimmin tuiski ja toverinsa luulivat hänen kuolleen, kuu näkivät hänen kaatuneen. Mutta kuitenkin elää hän ja huutaa apua kaikin voimin, mitä hänellä enää on jälellä; vaan ainoastaan voivotushuudot ja kuolonkoraukset vastaavat.
Vilusta ja tuskista tankistuen, uupuneena tuossa tulikuulain humistessa ja tykkien salamoidessa sekä koko verisen näytelmän kaikissa vaihteluissa, ja ikäänkuin sen tyynen ja uuvuttavan äänettömyyden voittamana, jonka hän tuntee maassa, missä hän makaa pitkänään, tuntee hän kiusauksen jäädä välinpitämättömänä siihen — tulkoon sitten uni tai kuolema.
Silloin huomaa hän yht'äkkiä tuon puoleksi sulettujen silmäinsä ylitse kaareutuvan äärettömän näköpiirin reunalla kolme mustaa pilkkua, jotka suurenevat sikäli, mikäli ne lähenevät. Ne näyttävät siiviltä — mustilta siiviltä, jotka liitävät avaruudessa.
Heti pysähtyvät ne hänen päänsä kohdalle, ja hän näkee kolme korppia liikkumattomana ikäänkuin killuvan ylhäällä vaaleassa ilmassa sellaisella tyyneydellä ja vainokkaisuudella, joka on petoeläimelle niin omituinen, silloin kun se on keksinyt saaliin.
Tuossa vielä tulesta ja kuulista värisevässä ilmassa muistuttavat nuo suuret siivet tuskin nähtävine liikuntoineen kolmea liehuvaa sotaviiriä, joista jokainen on merkitty petolinnun kuvalla.
"Tähystävätköhän nuo minua?" kysyy tuo kaatunut sotilas kauhistuksella itsekseen, ja koko hänen ruumiinsa värisee, kun hän näkee noiden kolmen korpin laskeutuvan kiireesti alas ja asettautuvan multakasalle lähelle häntä.
Ne ovat uhkeita lintuja, sanon minä, loistavia ja jalosukuisia! Ei niin höyhentäkään puutu niiden juhlapuvuista. Ja kuitenkin elävät ne ihan tappelukenttäin keskessä — elävätpä itse te'ossa ainoastaan niissä ja niistä. Mutta samalla kunnioittavatkin ne niitä läsnäolollaan ainoastaan asianomaisessa etäisyydessä, kaukana yli-ilmoissa, ampumakannon ulkopuolella eivätkä milloinkaan laskeu tuosta loistavasta korkeudestaan, ennenkun rykmentit makaavat maassa, kuolleina ja haavoitettuina kolkossa yhdenvertaisuudessa.
Itse te'ossa näyttävät ne olevankin korppia omasta arvostaan. Ne tervehtelevät toisiaan ja keikkailevat toistensa edessä samalla, kun niiden kiverät kynnet jättävät syviä verijälkiä lumeen. Ja kun he vihdoinkin ovat täyttäneet kaikki sääntökohteliaisuuden vaatimukset, asettuvat ne vaakkumaan ja räksättämään kaikessa hiljaisuudessa keskenään, jättämättä kuitenkaan tuota haavoitettua sotilasta tuokioksikaan silmistänsä.
"Arvoisimmat serkkuni", lausuu yksi noista mustista linnuista, "minä olen kutsunut teidät tänne tuon sortuneen sotilaan johdosta, joka makaa tuossa edessämme. Hän oli uljas, erinomaisesta rohkeudesta hehkuva, pieni taistelu-urho, mutta häneltä puuttui tarpeellinen johtoperäisen ohjelman mukainen varovaisuus. Katsokaapa vaan hänen läpitse ammuttuja vaatteitaan ja ajatelkaa, minkä määrän latinkia on maksanut saada hänen maistamaan maata… Korkea arvoiset serkkuni, hän on ylevä saalis ja jos te tahdotte, niinkuin minä, niin ja'amme me hänen keskenämme; mutta kuitenkin täytyy meidän viivytellä vähän, ennenkuin lähestymme häntä; sillä vaikka hän nyt makaakin tuossa murretuin asein, liikkumattomin käsin ja paljain päin, niin voisi hän kuitenkin olla vaarallinen, jos hän, vasten luuloamme, jälleen virkoaisi…"
Tuo, joka johtaa puhetta, on suurin noista kolmesta ja nuo molemmat toiset — vaikka sangen tarkoin kuunnellen hänen esityksiään — pysyvät kuitenkin tarpeeksi loitolla hänen terävästä ja kiverästä nokastaan.
"Kuitenkin", jatkaa hän, "voimme me jo ennakolta sopia ja'osta. Minä nielaisen hänen sydämmensä. Se on lämmin ja ylevä sydän, joka voipi uudistaa minun omanikin."
Kuuletkos, nuori soturi, mitä he puhuvat!… Eikö todellakaan sydämmesi syki vilkkaammin?
Toinen korppi jatkaa: "Minä otan hänen silmänsä. Tuollaisella väellä tapaa olla suuret, kirkkaat ja elokkaat silmät."
Pian! avaa silmäsi, nuori soturi, avaa silmäsi, jos niillä enää mitään näetkään!
Viimmeinen lisää: "Minä mielin hänen kieltänsä; sillä tuossa rodussa on se kuitenkin hienoin pala."
Mutta puhu toki, sinä makaava, karjaise heille kaikin voimisi, että huolimatta kaikesta siitä verestä, jonka sinä olet menettänyt, on sinulla kuitenkin vielä kyllä…
Mutta näyttää siltä, kun olisi hän todellakin kuollut, ja kun nuo kolme korppia neuvottelunsa päätettyä kuullolla korvin ja saaliinhimoisin nokin laskehtivat hänen ylitsensä, ei ilmaise hänen ruumiinsa edes kauhistuksen väristystä.
Nuori soturi-raukka! Ne voivat tuontien jakaa sinun keskenään ja riistää sinun jäännöksesi aina takkisi nappeihin asti; sillä sellaiset linnut ryöstävät kaikki, mikä vaan loistaa heidän silmiinsä, vaikkapaseviruisikin veressä.
Hiljaa lähenevät nuo kolme korppia ja rohkein niistä uskaltaa nokata häntä sormeen.
Mutta nyt vihdoinkin herää haavoitetussa elämä ja hänen ruumiinsa läpitse säilähtää äkillinen kauhistuksen väristys.
"Hän ei ole kuollut!" rääkkivät linnut pelästyksissään ja rientävät multakasalleen takaisin.
No, ei! Hän ei olekaan kuollut, tuo nuori sortunut soturi! Katsokaa vaan, kuinka hän kohottaa päätänsä, samalla kun katkeruus luo hänen kalpeille kasvoilleen uudistuvan elon vivauksen! Hänen silmänsä tulistuvat, hänen sieramensa suurenevat. Hänestä tuntuu, kuin olisi ilma melkoista keveämpi — kuin voisi hän taas hengittää.
Valjuna pilkistää illan talvinen auringon-säde yli raasitun kentän, ja kun hänen silmänsä seuraavat tuota kaihoa auringon laskua, joka kimaltaa hänelle kuvia toivehikkaan aamun koista, tuntee hän, miten lumi on sulanut hänen ojennetun kätensä alla, ja miten sen alta pistäytyy ylös heikko oras, itävän siemenen pieni sirkkalehti.
O, sinä elinvoiman ihme! Haavoitettu tuntee uudesta elpyneensä. Tukeutuen molemmin käsin isänmaahansa, kokee hän nousta seisoalleen. Pakoon valmiina vaanivat nuo kolme petolintua vielä häntä, ja kun ne näkevät hänen puoli seisoallaan vielä vapisevin liikkein haparoivan hävinneitä aseitaan, niin lentävät ne pimenevän yön hämärässä yhdessä tiehensä. Siipien suhina ja nokkain naksutus kuuluu kyllä kauan ilmasta, muttasortunut sotilas on noussut!
Notario.
Yh — tuollainen sumu!… mutisee tuo kunnon mies tullessaan kadulle. Hätäisesti nostaa hän kauluksensa ylös, kiinnittää suuhisensa suunsa eteen ja lähtee hyräellen, allapäin ja kädet takataskuihin pistettyinä astumaan työhuonettaan kohden.
Sumua aika-tavalla — se on toden totta. Kaduilla voipi sentään jotenkuten; sillä suurissa kaupungeissa ei pysy sumu kauemmin kuin lumikaan. Katot silpoavat sen siekaleiksi, muuriseinät imevät sen itseensä; se tunkeutuu huoneisiin heti, kun ovia vaan avataan sekä saa astimet niljakkaiksi ja käsipuut kosteiksi. Vaunujen liikunto, jalkalaisten, joilla on niin kiire, ja jotka ovat niin köyhiä — kaikki nämä repivät, murtavat ja hajoittavat sen. Se imeytyy konttoristien kuluneisiin ja ahtaisiin vaatteisiin sekä puotineitosten sadekappoihin, tunkeutuu heidän hienojen harso-huntujensa läpitse ja peittää kuin kalvo heidän suuret, vaksikankaalla verhotut lippaansa. Mutta siellä autioilla laitureilla, silloilla, pitkin rannikoita, viralla ja ylhäällä Nôtre Dame'n takana, missä nouseva aurinko luo valoaan, joka muistuttaa hämärästä yölampusta — siellä seisoo se raskaana, läpipääsemättömänä ja liikkumattomana pilvimuurina.
Mutta kylmästä ja sumusta huolimatta näkyy kysymyksessä oleva mies menevän laiturilta laiturille tullakseen virkahuoneelleen. Hän olisi voinut ottaa jonkun toisen tien, mutta virralla näyttää olevan joku salaperäinen vetovoima häneen. Hänen huvinsa oli luovautua pitkin sillankäsipuita ja pitkin toimettomain käveliäin kyynnärpäiden kuluttamia laiturien-kaiteita. Tällä tunnilla ja tässä seudussa ovat tyhjäntoimittajat harvinaisia. Kuitenkin kohtaa silloin tällöin jonkun vaimon, joka liinavaate-takka olallaan pysähtyy ja levähtää kaidepuuta vasten, tai jonkun muun raukan, joka kumarruksissaan tähystelee vettä synkin kasvoin. Silloin käännähtää mies ja tähystää uteliaasti heitä, ikäänkuin joku salainen ajatus hänessä asettaisi nuo ihmiset johonkin yhteyteen virran kanssa.
Se ei ole tänä aamuna viehättävä, tuo virta. Sumu, joka nousee veden viristä, näyttää painavan sitä. Nuo jylhät katot epätasaisine ja nojautuvine savupiippuineen, jotka kuvastelevat ja ristiävät toisiaan keskellä virran juopaa, näyttävät jonkinlaiselta kamalalta tehtaalta, jonka tarkoituksena on varustaa Pariisi Seinen syvyydestä — usvalla. Mutta kysymyksessä oleva mies ei näytä pitävänkään kaikkea tuota niinkään sulottomana. Kosteus tunkeuu häneen kaikilta tahoilta, hänessä ei ole ainoaakaan kuivaa lankaa, mutta kuitenkin käy hän vihellellen edelleen ja myhäilee tyytyväisenä turpaimensa suojassa.
Mutta hänellä on ollutkin hyvää aikaa tutustua Seinen sumuihin. Ja sitä paitsi tietää hän, että, perille päästyään, odottaa häntä pehmeä nahkakertainen jalkasäkki, hehkuva nuotio humisevassa pesässä sekä pieni paistinpannu, jossa hän joka aamu valmistaa eineensä. Nämä ovat pikkuvirkamiehen nautinnoita elämästä — vankeushuveja moisia, joita arvostella ei ole tilaisuudessa kutkaan muut, kuin sellaiset olentoraukat, joiden koko elämä voi mahtua pähkinän kuoreen.
"Minä en saa unohtaa ostaa itselleni omenoita", sanoo hän tämän tästäkin itsekseen, viheltää sitten taas ja kiirehtää askeleitaan.
Laituria — aina vaan laituria; sitten silta. Viimein pysähtyy hän Nôtre Dame'n takana. Tässä paikassa saarta on sumu sakeampi kuin muualla. Se tulee tähän kolmelta taholta, upottaa korkeat tornit puoliksi ja pakkautuu mutkaan, missä silta tekee käänteen. Täällä seisahtaa miehemme; hän on paikalla.
Epäselvästi näkyy muutamia synkkiä haamuja ihmisistä, jotka istua kyryttävät käytävillä ja näyttävät niin odottavilta; ja ikäänkuin kävelypaikkain veräjillä ja ravintolain ovilla näkyvät täälläkin hedelmäkaupusteliain vasut levittävän viehättävät rivinsä appelsiinia, kyrsiä ja omenoita.
Oi, mitä oivallisia omenoita! Kuinka raikkaina ja punertavina ne kimaltavat kastehelmien alta… Yks' toisensa perään katoaa näistä hänen taskuunsa hymyillessään kaupustajattarelle, joka istuu hytisten jalat hiilipannulla; sitten avaa hän erään portin sumussa ja menee yli pienen pihan, jossa seisoo hevonen kärryaseissaan.
"Jotakin kai meille?" kysyy hän ohitse mennessään.
"Niin niin, mutta se 'jotakin' on jotakin kuitenkin", vastaa läpimärkä ajuri.
Joutuisasti astuu hän silloin virkahuoneesensa.
Täällä on lämmin, täällä saattaa voida kerrassaan hyvin. Jalkasäkki on paikallaan. Pieni nojatuolinsa odottaa häntä valoisassa paikassa aivan lähellä ikkunaa. Sumu, joka killuu, kuin varjostin, ruutuin edessä, tekee valon suloiseksi ja miellyttäväksi ja kirjalautikolla kekottavat suuret vehreäniskaiset kirjat säännöllisesti pystytettyinä. Totta on, että tuskin voipi sattua iloisampaan, hauskempaan, ja paremmasti hoidettuun virkahuoneesen. Mutta mikä tuntuu niin kummalliselta, on tuo valuvan veden ääni, joka ympäröitsee sen joka puolelta, kuin laivan kajuutan. Tuolla alhaalla loiskii Seine natisten siltapylväitä vasten ja särkee vaahtoisat aaltonsa saaren nokkaan, jolle rantaroska kosottain kokoontuu. Ja sisällä itse huoneessa kuuluu ylt'ympäri suojaa taukoamaton solina, — ääni sellainen, kuin täysinäisiä sankoja tyhjennettäisiin — tai taukoamatta kestävästä kurikkapesusta. En tiedä minkätähden — mutta tuntuu ainakin kuin läpi-jähmettyvänsä jo ainoastaan tuon veden-solinan paljaasta kuulemisesta. Tuntee kyllä, että se putoaa kovaan pohjaan, että se kimmahtaa kivipermantoon, marmori-paasiin, jotka sitä vielä yhä enemmin jäähdyttävät.
Mitä alituista pesemistä mahtaa heillä olla puhdistettavana tuossa eriskummaisessa huoneessa. Ja kun taas solina hetkittäin taukoaa, kuuluu sisempää taukoamaton tippuminen, tippa tipalta, kuten suoja-ilmalla tai rankkasateella. Näyttää siis siltä, kun sumu, pakkauduttuaan katoille ja seinille, sulaisi nyt pesänlämmössä ja irtautuisi pisaroina.
Mutta miehemme ei huoli siitä. Hän antautuu ihan kokonaan omenoihinsa, jotka alkavat nyt piipittää paistinpannussa ja levittävät vienon karamelli-hajun, ja tämä kaunis sointu ehkäisee hänen kuulemasta tuota yksitoikkoista ääntä, tuota kamalaa veden nokkumista.
"Kaikki on järjestyksessä, herra notario!" sanoo muuan käheä ääni eräästä sisemmästä suojasta. Hän heittää silmäyksen omenoihinsa ja menee kaipauksen huokauksella.
Mihin menee hän?
Tuosta silmänräpäykseksi avatusta ovesta tunkeutuu sisään kylmä ilmaviima, joka levittää ruovokan ja suon vastakkaista hajua ja väilähtäen haamuttaa ikäänkuin aavemaailma kuluneita, köysille ripustettuja resuja, mekkoja, paitoja ja karttuunavaatteita, jotka roikkuvat hijoistaan pitkinä ja — nokkuvat, tippuvat.
Se on tehty! Hän tulee takaisin. Hän asettaa pöydälle useita läpimärkiä esineitä ja kääntyy vilustuneena tulen luo lämmittämään punaisiksi kohmistuneita käsiään.
"Täytyy siis olla kerrassaan pää pyörällä, että — sellaisessa ilmassa…" mutisee hän hytisten. — "Mikä heitä vaivaa?"
Ja kun hän on tullut kyllin lämpimäksi ja sokeri alkaa muodostaa helmiä omenan ympärillä, istahtuu hän einehtimään pöytiönsä kulmalla. Syödessään lyö hän yhden kirjoistaan auki ja selailee sitä nähtävällä mielihyvällä. Mutta sepä onkin hyvin hoidettu, tuo iso kirja! Rivit niin suorat, alkukirjoitukset sinisellä lakilla, kimallus kultajauhoa yli kaiken, imupaperi joka sivulla, kaikki todistaa ihmeteltävää järjestystä ja huolta.
Näyttää siltä, kun raha-asiat kävisivät reimasti. Tuolla kunnon miehellä on sama tyytyväinen katsanto, kuin kassöörillä tarkastaissaan hyvin suoritettua kirjanpäätöstä.
Kun hän mielihyvissään kääntelee kirjan lehtiä, aukeaa sivusuojan ovi, sisääntunkevan väkijoukon astunta kuuluu; ne puhuvat, mutta puoli-ääneensä, niinkuin kirkossa.
"Oi! — niin nuori!… niin kaunis!… voi raukkaa!" Tungehditaan, kuiskaillaan.
Mutta mitä se häntä liikuttaa, jos toinen onkin nuori. Kun hän on suorittanut omenansa, asettelee hän eteensä ne esineet, jotka hän äsken toi sisään. Sormistin täynnä jauhetta; lompakko sisältävä yhden sous'in; pienet ruostuneet sakset, niin ruostuneet, että niitä ei milloinkaan, ei enää koskaan voi käyttää; työntekiättären vastakirja yhteen-tahmistunein lehdin; rähjäinen, puoleksi kulunut kirje, josta voipi lukea ainoastaan yksinäisiä sanoja: "Lapsi… ei ollenkaan rahaa… maksupäivä…"
Notario nytkähyttää hartioitaan, ikäänkuin ajattelisi hän:
"Taas tuo vanha juttu."
Sitten ottaa hän kynän, puhaltaa huolellisesti pois leivänmuruset, jotka ovat kirjalle pudonneet, liikahuttaa kätensä mukavampaan asentoon ja kirjoittaa sitten kauneimmalla ja selkeimmällä käsialallaan nimen, joka oli vastakirjassa:
Féline Bameau. Hopeansilittäjätär, 17 vuotias.
Apina.
Lauvantai, palkanmaksu-ilta; sunnuntai ja vapaus jo tulossa. Pitkin koko esikaupunkia huuto, karjunta ja kapakka-ovien pauke. Tämän työläisparven seassa, joka tulvii käytävällä ja seuraa tuon suuren viertotien myödännettä, rientää myöskin kiireesti pieni varjomainen olento ihan vastakkaiseen suuntaan etukaupunkiin päin. Verhottuna huiviin, joka on liian pieni, ja kuihtunein kasvoin, jotka esiytyvät hatusta, joka on liian suuri, näyttää hän aivan onnettomalta, hävyn rasittamalta ja perin rauhattomalta.
Mihin menee hän? Mitä etsii hän?
Hänen kiirehtivässä käynnissään, hänen tuijottelevassa katsannossaan, joka näytti tahtovan rientää e'espäin vielä kiireimmin, kuin hän itse, kuvastuu tuo tuskallinen ajatus: "kunhan vaan ennätän aikanaan paikalle!"… Hänen tiellään käännähtävät kaikki taaksepäin ja hymyilevät pilkkaellen. He tuntevat hänen kaikki nuo työläiset ja heittävät hänelle ohimennessään pilkkasanan hänen rumuudestaan. "Ei, kas vaan! Apina!… Valentinin apina, joka kulkee miestänsä haeskellen!" Ja he ärsyttävät häntä: "Khää… khää… löytyy, ei löydy…" Kuuntelematta näitä rientää lieputtaa hän väsyneenä ja läähättäin; sillä katu, joka käy ylöspäin aina rintavarustuksille asti, on raskas käydä.
Vihdoinkin on hän perillä. Se on kaikista loitoimmalla etukaupungissa, eräässä viimeisten puistokatujen kulmassa. Suuri tehdas… Ollaan juuri sulkemaisillaan puotit. Kaasu, koneesta päästettynä, ryntää pitkin palokatua samallaisella tohinalla ja vinkunalla, kuin höyryveturi pidättäissään. Vähän savua tupruaa vielä noista korkeista torneista ja se lämmin ilma, joka häälyy noiden ihmis-tyhjäin rakennusten ympäri, tuntuu juuri kuin olisi se tuon äsken lopetetun työn läähätys. Kaikki on sammutettu. Yks'ainoa pieni valo loistaa enää alakerroksessa erään ristikon takaa: se on kassöörin lamppu. Juuri vaimon tullessa sammutettiin sekin. Siis, liian myöhään! Palkkainmaksu on päättynyt… Mitä hänen nyt on tehtävä? Mistä pitäisi hänen nyt etsimän miestään pelastaakseen hänen viikkopalkkansa ja estääkseen hänen juomasta?… Rahat olisivat niin polttavaan tarpeesen kotona! Lapsilla ei ole sukkia, ei kenkiä. Leipuri on maksamatta… Hän vaipuu alas suistokivelle ja tuijottaa tyhjään yöhön voimatta paikaltaan liikahtaa.
Etukaupungin kapakat tulvivat valosta ja melusta. Kaikki elämä noista äänettömistä tehtaista on vetäytynyt niihin. Likaisten ikkunain läpitse, joihin pullo-rivit heijastavat valheelliset värinsä, absintin myrkyllisen vehreän, liköörin ruusu-punan ja Danzigin-paloviinan kultaruskon, kuuluu rähinä, laulu ja lasien kilinä kau'as kadulle, sekaantuen työstä vielä mustien käsien kauppapöydälle heittämäin rahojen kilinään —.
Kyynärpäät puutuvat pöytää vasten väsymyksen tylsyttävästä painosta, ja epäterveellisessä kapakkalämmössä unhottavat kaikki nuo raukat, ettei kotona vilusta värisevillä vaimoilla ja lapsilla ole puita, eikä…
Näiden matalain ikkunain edessä, jotka ovat ainoat valoa kimaltavat pilkut koko tällä autiolla kadulla, horjuskelee pieni varjo sinne tänne… Etsi, etsi, kurja apina-raukka!… Hän käy kapakalta kapakalle, kumartuu ikkunaa vastaan, pyhkeää huivillaan jonkun ruudun kulman, tuijottaa sisään, poistuu uudestaan ja käy edelleen, aina yhtä levottomana, yhtä kuumeentapaisena… Yht'äkkiä värähtää hän, hän keksii etsikkonsa… Hänen Valentininsa on siellä, ihan hänen edessään. Ja oikein aika pohattana, sanon minä! Sorea vartaloisena valkoisessa mekossaan, pöyhkeä kähärästä tukastaan ja uhkeasta työmies-ryhdistään, seisoo hän möhisevän parven keskellä. Hänen ympärilleen keräydytään, häntä kuunnellaan… Hän puhuu niin hyvin ja sitäpaitsi juuri hän maksaa koko kemut… Sillä välin seisoo apina-raukka tuolla ulkona ja värisee, kasvot painettuna ikkunaruutuun, johon hänenkin juopponsa, pulloilla ja laseilla täytetystä sekä hauskoilla naamoilla ympäröidystä pöydästä kaasuvalossa kuvastuu.
Vaipuneena näihin päättymättömiin kapakkakeskusteluihin, jotka uudistetaan joka maljalle ja ovat älylle melkein yhtä vaaralliset kuin tuo väärennetty viinikin, ei mies huomaa tuota pientä vaaleaa, kuihtunutta muotoa, joka tekee hänelle vihjauksia ruudun takana, eikä noita epätoivoisia silmiä, jotka etsivät hänen… Hän puolestaan ei uskalla käydä sisään. Tulla ja etsiä hänen täältä toveriensa joukosta olisi häväistys miehelle… "Jospahan olisin kaunis, niin voisihan se käydä joten kuten, mutta niin ruma kuin olen!…"
Ja kuitenkin kuinka kaunis ja miellyttävä hän oli, kun he noin kymmenkunta vuotta sitten tekivät tuttavuutta. Joka aamu, kun hän meni töilleen, kohtasi hän hänen matkalla omille toimilleen, köyhänä ja nöyränä; kielaana, kuin kaikki tässä kummallisessa Pariisissa, jossa myydään kukkia ja nauhoja pimeimmissäkin porttikäytävissä. He rakastuivat toisiinsa, kun heidän silmäyksensä ensikerran sattuivat yhteen; mutta kun heillä ei ollut mitään varoja, täytyi heidän odottaa kovin kauan, ennenkun voivat yhdistyä.
Viimmein lahjoitti pojan äiti patjan sängystään ja tytön äiti samoin toisen; ja kun tyttö oli kaikille tovereilleen sangen rakas, niin toimittivat he hänelle pienen keräyksen, ja niin oli heidän pieni kotinsa valmis.
Muutamalta ystävältä lainatussa morsiuspuvussa ja eräältä hius-kihertäjältä vuokratussa hunnussa kävi hän sulhasensa kanssa jalkaisin vihille. Kirkossa täytyi heidän odottaa, kunnes eräs paraillaan kestävä kuolinmessu päättyi, kaupungin-hallituksessa taas, kunnes rikkaammat parikunnat olivat ensiksi saaneet asiansa suoritetuiksi… Kun kaikki oli tehty, vei hän hänen etukaupungin ulkokulmalle pieneen puolityhjään, hauskuuttomaan suojaan erään pitkän solan perällä, jota kahden puolen reunusti rivi muita likaisia kammioita, joista kuului meteli ja tora. Jo tämä taisi herättää inhoa uuteen kotiin! Eikä heidän onnensa kestänytkään kau'an. Eläen juomarien seurassa rupesi Valentiinikin juomaan. Nuori vaimo näki toisten vaimojen itkevän ja kadotti heti rohkeutensa. Kun miehensä oli kapakassa, vietti hän kaiken aikansa naapurien luona veltostuneena ja alakuloisena loppumattomilla valitusvirsillä tuudittain sylissään olevaa lastaan. Näin käyden tuli hän vihdoin niin rumaksi ja sai yöpajoista tuon inhottavan haukkumisen: apina.
Alinomaan horjuu tuo pieni varjo edestakaisin ikkunain edessä. Hän astuskelee hitaasti pitkin likaista käytävää ja yskii kovaa, kuivaa yskää; sillä ilta on sateinen ja kylmä… Kuinka kauan täytyy hänen vielä odottaa? Kolme neljä kertaa on hän jo tarttunut avaimeen, mutta aina uskaltamatta avata.
Mutta muisto kotona olevista nälkäisistä lapsista rohkaisee hänen viimein. Hän astuu sisään… mutta tuskin on hän päässyt yli kynnyksen, kun jo myrskyävä ivanauru remahtaa vastaansa: "Valentin — apinasi tulee!" Ja ruma hän todella olikin, seisoen tuossa ympärilleen tipahtelevissa rääsyissään, kaiken odotuksen ja väsymyksen kalpeus poskillaan.
"Valentin, katso apinaa!" Vapisten ja neuvotonna seisoo onneton vaimoparka tuossa liikahtamatta, "Mitä! Hän on uskaltanut tulla aina tänne asti ja häiritsemään häntä — masentamaan häntä hänen toveriensa nähden… mutta odotas, saapipa hän nähdä…" Ja hirmuisin nyrkein ryntää Valentin häntä vastaan. Ivatulvan rähistäessä pelastaa onneton itsensä paolla. Mies seuraa ovesta perässä, hyppää muutamia harppauksia ja saavuttaa hänen kadun-kulmassa… Synkkä yö ylt'ympärinsä… ei ketään ohitsekulkevaa… apina kurja!
Mutta ei! Loitolla tovereistaan ei pariisilainen työläinen ole paha. Yksinään, silmä silmää vastaan hänen kanssansa, seisoo Valentin täällä heikkona, nöyränä, melkeinpä katuvaisena. Nyt käyvät he käsikädessä edelleen ja heidän poistuessaan kuuluu vaimon ääni synkässä yössä katkerana, valittavana ja kyyneleistä käheänä… Apinan vuoro on siis tullut.
Tutkinto-oikeuden esikossa.
En tiedä onko se tottumattomuudesta, vai minkä tähden en minä milloinkaan ole voinut astua Oikeuspalatsiin tuntematta erityistä vastenmielisyyttä, jotakin selittämätöntä sydämentuskaa. Nuo ristikot, nuo suuret rakennukset, nuo kivi-astimet, jotka ovat niin leveät, että jokainen, joka niitä astuu, tuntee itsensä hylätyksi ainoastaan oman ahdistuksensa syleilyyn; rakennuksen muinaisuus, kellon lyönnin surullinen sointu, ikkuna-aukkojen korkeus ja syvyys sekä vielä virran sumu ja kosteus, joka imeytyy noihin veden reunasta kohoaviin muureihin. Kaikki tämä johdattaa mieleen jonkinlaisen vankeuden esima'un. Saleissa saadaan samallainen tunne-vaikutus ja vielä vahvistettuna niiden esineiden omituisuuksilla, joita silmä näissä kohtaa: nuo pitkät mustat vaatteukset, jotka jo itsessään muodostavat juhlallisia ja syyttäviä muotoja, nuo asiakirjat, nuo ijankaikkiset paperit, joita on kosottain kaikkialla, pöydillä, kaapeissa ja asianomaisten kainaloissa hirveät, uhkuvat pinkat.
Äänettöminä ja salaperäisinä kojottavat täällä suuret viheriäiset ovet, jotka avattaissa päästävät ulos joko ankarasti tai itkunhellästi lausutuita katkonaisia sanoja ja vilahuttavat haihtuvia haamahduksia pitkistä penkeistä, kokonaisista mustista lakkiriveistä sekä siellä täällä kumartuneista suurista kristuskuvista. Kiväärin perät kolisevat kivipermantoon; holvit vapisevat sisään ja ulos vyöryvien vaunujen kamalasta jyrinästä. — Kaikki nämä epäsoinnut yhdistyvät ja muodostavat ikäänkuin läähätyksen, jonkullaisen hengitystavan tuolle työskentelevälle oikeuskoneelle. Ja kun tämän hirveän koneen kuulee käyvän, niin tuntee ikäänkuin jonkullaisen kutistumisen eli pienentymisen halun pelosta joutuvansa, vaikkapa vaan yhdestä ainoasta hiuksestakin, kiinni sen kamalaan konehistoon; sillä tietty on, kuinka jämäkkä, kuinka tahriva ja kuinka vastenmielinen se on päästämään saalistansa.
Kaikki tämä kuvasteli mielessäni, kun minä muuanna aamuna menin etsimään erästä tutkintotuomaria, jolle minä tahdoin puollustaa muutamaa köyhää poloista. Todistus-sali, jossa minä odotin, oli kansaa täynnä. Täällä näkyi vartioita, kirjureita lasi-seinän takana toimessaan kirjoitellen asiapapereitaan, haastetuita henkilöitä, jotka jo ennakolta kuiskivat, mitä he aikovat todistaa, naisia kansasta, yhtä tunteikkaita kuin osanottavaisiakin, jotka juttelivat vartioille koko elämäkertansa päästäksensä vihdoin siihenkin asiaan, mikä heidät oli oikeuteen saattanut. Lähellä minua johdatti avonainen ovi tutkintosalin esikko-käytävään — synkkä käytävä, joka vei — ken ties mihin! — ehkäpä aina mestauspölkylle, ja josta epäluulonalaiset tulevat ulos syytettyinä. Muutamat niistä onnettomista, jotka sinne tuotiin vartio-astimia, istua huojuttelivat jo raheilla odottaessaan sisään huutoa oikeuteen, — ja tässä "Bagnon'in" etusalissa kuulin minä erään rakkaus-haastelon, oikein etukaupunkilaisen luontoisrunoelman, yhtä kiihkeän, mutta kiinnittävämmän, kuin ne, joita näyttämöä varten runoillaan. Niin, tässä hämärässä tyyssijassa, johon niin monenlaiset rikolliset ovat sekä muistoistaan ja pelostaan, että varovaisuudestaan, toivoistaan ja raivostaan puhaltaneet jotakin, olen minä nähnyt kahden olennon rakastavan toistansa ja hymyilevän toisilleen; ja vaikka tämä rakkaus oli niin yksinkertainen, tämä hymyily niin kuihtunut, täytyi tuon vanhan käytävän varmaankin kummastua tästä yhtä paljon, kuin joku Pariisin pimeä ja likainen soppikatu kummastelisi, jos kuulisi tunturikyyhkyisen kuhertelevan komeroissaan.
Hervottomassa, melkein tunnottomassa asennossa istui muuan nuori tyttö erään rahin kulmalla, hiljaisena ja tyynenä, kuin työläinen, joka odottaa palkkaansa. Hän oli tuossa surullisessa Saint-Lazare-puvussa tervein ulkomuodoin ja levollisin mielin, joka vankeudessakin oli kaikista hänen elämänsä kokemuksista ollut paras. Vartia, joka pysyi hänen vieressään, näytti suosivan häntä, ja he haastelivat sekä nauroivat keskenään häädetyllä äänellä. Käytävän toisessa päässä ihan pimennossa istui tämän Chloe'n sydämen-rakkain. Tyttö ei nähnyt häntä alussa, mutta kun hauen silmänsä tottuivat hämärään, huomasi hän hänen ja huudahti hämmästyksestä säpsähtäen: "Ei! Ka'! Se on Pignou - Hè Pignou!…"
Vartia ehkäisi häntä. Se on nimen-omaan säädetty, ett'ei saa antaa syytettyjen haastella keskenään.
"Oi, rakkaani, minä pyydän, ainoastaan yhden sanan!" lausui hän ja kumartui pitkälle käytävään.
Mutta vartia pysyi taipumattomana: "Ei… ei, se ei käy laatuun… Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa hänelle, niin sanokaa minulle, kyllä minä esitän sen hänelle." Nyt syntyi vartian välityksellä pieni keskustelu tytön ja hänen Pignou'nsa kesken.
Huomattavalla liikutuksella, mutta huolimatta ympäristöstään, alkoi hän:
"Sanokaa, sanokaa oikein, että minä en milloinkaan ole rakastanut ketään toista niin, kuin häntä, ja etten minä vastakaan koko elämässäni rakasta ketään muuta!"
Vartia astui pari askelta käytävässä ja otti tuon aivan erinomaisen suuren hyväntahtoisuutensa vastapainoksi kaksinkertaista arvokkaamman äänen, lausuen: "Hän sanoo, että hän ei ole milloinkaan rakastanut eikä vielä vastakaan rakasta ketään toista kuin teitä!"
Minä kuulin jonkullaista röhkimistä ja sekavaa änkyttämistä, joka oli olevanaan Pignou'n vastaus; sitten palasi vartia juhlallisesti takaisin penkilleen.
"— — Mi' mi' mitä hän sanoi?" kysyi lapsi tuskallisesti, ja kun vastaus viipyi, uudisti hän kiihkeästi: "Saas nähdä! mitä hän vastaa? — Puhuiko hän kauniisti?"
"Hän sanoi olevansa kovin onneton."
Hetken valloittamana sekä meluisaan ja puheliaaseen katu-elämään tottuneena tokaisi hän yhtäkkiä aivan ääneensä: "Älä sure, ystäväni… kirkkaat päivät tulevat taas!" ja tuossa vielä hentoisassa äänessä ilmautui melkein äitillisen hellyyden vaikutus. Tässä tunnettiin kansan nainen, hänen huolensa ja hänen kärsivällisyytensä, kuin potkitun koiran.
Käytävän perältä vastasi Pignou'n viinankäheä, soinnuton ja ikäänkuin paahtunut ääni: "Lorua! Iloiset päivät!… Minä saan varmaankin minun viisi vuotta, minä…" Se herra tunsi asiansa.
Vartiat huusivat; "Vait'… Ääneti!" mutta se oli myöhäistä.
Eräs ovi aukesi ja itse tuomari esiytyi kynnykselle.
Tavallinen samettinuti, harmahtava poskiparta, ohuet kovat huulet, katsanto tutkiva, epäilevä, ei aivan syvällinen — oikein tutkintotuomarin perikuva, sellainen, joka aina luulee näkevänsä rikollisen silmäinsä edessä, samoin kuin eräät hulluinhuonelääkärit, jotka näkevät hupsuja kaikkialla. Kysymyksessä olevalla herralla oli sitäpaitsi aivan erityinen tapansa katsoa toista niin polttavasti, niin solvaavasti, että siinä tunsi itsensä rikolliseksi, vaikk'ei ollut mitään pahaa tehnytkään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä säikäytti hän koko käytävän.
"Mitä tämä rähinä merkitsee?… Tehkää tehtävänne!" mörähti hän vartioille ja tempasi oven kiinni.
Punehtuen ja suutuksissaan katseli vartia, joka oli muistutukseen syyllinen, ympärilleen etsien jotakin, johon voisi vihansa iskeä. Mutta tyttö ei virkkanut sanaakaan ja Pignou istui liikahtamatta; vaan het' kun hän huomasi minun seisovan salin ovella, värnähti hän käsivarteeni, heilahutti minun ympärinsä ja ärähti: "P—rujako te täällä seisotte töllistelemässä?"
Se oli pääsy-maksu, jonka sain suorittaa siitä, että olin kuullut tuon pienen etukaupunki-näytelmän.