Tarkoin tietävät Luodon vanhat, monilla pyyntiretkillä olleet kalamiehet kalojen elintavat ja niiden pyytämisajat ja -keinot.
Ahkerimmin pyydetty kala onsilahka, jota on kolmea laatua, isohko kovaruotoinenkirsisilahka, pienempi pehmeäruotoinenkesäsilahkaja lihava mäditönpöklinki, jota saadaan Mikkelin aikoina. Silakka kutee Jaakonpäivän ajoista Mikkeliin saakka oleskellen silloin kolmen ja puolenneljättä "syllän" vesillä. Satojen, jopa tuhansienkin tynnyrien parvissa se silloin liikehtii. Kun ilma on sievä ja meren pinta valkea ja tyyni, silloin silakat nousevat ylös, jotta vedenpinta porisee "kuin raessateella". Ja silloin, kun "viriä tormi" kokoaa kalat parviin ja sitten tuuli laantuu, on paraita pyyntiaikoja, jolloin pitää arvata oikealle matalalle mennä. Se pitää myös huomata, "ettei kala aina yhtäänne päin ui meresä, se uipi toisaannepäinkin". On myös "tutkimaton kohtalo", että "toisilla tiimoilla" ei silakka käy verkkoon, vyöryy irtaana vain verkon päältä pois, jotta outo luulisi niitä kuolleiksi. Mutta vanhat kalamiehet tuntevat "senkin kohan": antavat verkkojen olla rauhassa, odottavat ja saavat kaloja, kun taas tottumattomat lappavat pyyntineuvonsa ylös. Ahkeria, oikeita pyytäjiä olivat ne vanhat kalamiehet, Muuankin kertoi näin: "Seelasin väliin yökauvetkin krunnilla, seelasin ja seelasin, käänsin perää matala matalalta ja kattelin merta, ja kun kalaparvi sattui, niin hiljaa laskin seelit pois ja hiljaa huopasin matalalle, hiljaa laskin ankkurin alas ja heitin verkot. Ja aamulla oli mulla kalalasti, jotta ei kun vesi ja parras. Niin ahkera olin yötä päivää, kolomekkin vuorokautta valavoin. Ja oli mulla yhtaikaa meresä kolomekin kastia, joista sain ['Kastissa' on peräkkäin kolme 20-sylistä verkkoa. Heitetään ensin 2 kastia, sitten 3:s kasti, 'kuiva kasti', ja vielä löysiä 'jatkoverkkoja' lisäksi, jos kala näyttää käyvän] kerralla parikin venelastia." Vanhoille kalamiehille vielä unessakin joskus kala-apajat ilmotettiin. "Kun siunaa ittensä ja panee maata, niin unesa näkee, mistä saa kaloja", oli muuan taitava pyytäjä tavannut sanoa. Ja oli hän aina saanutkin kaloja, jotta vene oli useasti ollut uppolastissa, kun hän oli tullut rantaan. — Ja koko kesän ajan "jäästä jäähän" ne vanhat kalamiehet pyydystelivät.
Paljon pyydetty arvokas kala on myös siika, jota paraiten etelärannoilla saadaan. Se kutee loka- ja marraskuulla 1-3 kyynärän vesillä. Vanhat kalastajat tietävät, jotta "siika elää matalikosa ja syöpi fiinillaista santamurusta sulatukseksi sekä toukkaa ja toukankottia ja pikkuista kalankipenettä, kaikkein pienintä, mitä meresä olla mahtaa. Se on siistinsyöntinen kala." Pohjoisesta kun käy tuulenhenki, kun on kipenen tuulenhenkeä, jotta "vesi mennee", se tekee siialle hyvän "uinnin faarttin", jotta se menee verkkoon. Entisaikaan olivat siian saaliit olleet paremmat, mutta nyt ne ovat siitä paljon huonontuneet. Sitä kun niin paljon pyydetään. "Talavet ve'etään nuottaa siian siitysve'ellä, joka juoksee Praahta kohti pisimpään Luovon kohtaan. On sa'ottain nuottia, joilla lapetaan talavikauvet kaikki laivaväyläkki. Nuotan pyynnisä on luotolaisia, siikoslaisia, lumijokisia, salolaisia, oulunsuulaisia, kellolaisia, putaalaisia. Ja sitten niillä on liika tihjät pyyvykset, jotta vievät penikakki siioilta. Sanotaan maivaksi, mutta ne on siian penikoita monasti ne pienet maivat."
Lohikutee Jaakon päivän seuduissa ja sitä saadaan enimmin Pöllän ja Suninkarin puolessa lohiverkoilla ja rysillä jäänlähdöstä Jaakon päivään.
Säynäjääpyydetään verkoilla kutuaikoina, kun rannat ovat sulina ja vesi rannoissa lämpenee, mutta meressä on vielä jäitä. Kutusäynäjät ovat aika isoja kaloja. Kun on tuulenhenki "lounajassa" [ilmansuunnat ovat: vanha pohjonen, luue, länsi, merituuli, etelä, lounas, itä ja itäpohjonen] ja rantavesi lämmin ja kirsijää rannoilta lähtee, tulee se niin suurissa joukoissa, jotta vesi porisee ja pärisee. Se nakkaa kuperkeikkaakin, välistä ne ovat oikein läjissä, kun nakkelevat kuperkeikkoja. Niillä on melkein niin kiivas uinti kuin hauvilla ja ne menevät pian pois rannoilta. Silloin on kiire saada verkkoja eteen. Verkon kun vetäisee niiden ympärille ja pitkälläsauvimellasäippää keskelle, jotta antaa aika romauksen, silloin siitä lähtee säynäjätä.
Haukikutee keväällä heti, kun maavedet menevät jään alle ja rannoissa vedet lämpenevät. Sitä saadaan pikku nuotilla, rysillä, pöhnillä, koukuilla sekä verkoilla. Entisaikaan, kun oli lupa, pyydettiin haukeatuohustamalla. Tervastuli paloi parilaassa veneen kokassa, jotta näki kymmenenkin sylen päähän kalan. Sitä niskaan monihaaraisellaarinallaiskettiin.
Ahvenkutee samoin kuin haukikin keväällä, heti kun vedet aukeavat. Pöhnä- ja koukkumiehet saavat sitä paraiten, ja kutusiian verkoilla saadaan seiven kokoisia pikkuahvenia. Lopulla pyyntiä, kun vedet lämpenevät, muuttuu koko kalansaanti ahveneksi ja kiiskeksi ympäri Luodon.
Norsion mitä aikuisinta kalaa kutemaan. Se kutee keväällä, kun on jäässä vielä meri, ja silloin sitä paraiten saadaan.
Maiva, merimuikku, kutee syksyllä. Sitä pyydetään syyskuussa verkoilla ja sitten isollanuotalla pitkin talvea. Teppo-Tankka, joka keväällä myi kiiskenmätiä maivanmätinä Oulun emännille, uskotteli kyllä, kun ostajat kyselivät, milloin se maiva kutee: "maiva kuttee syystä kevättä".
Kiiskikutee keväällä jäiden lähdön aikana. Se on arvoton kala, "paholaisen peijaiskala", joka aina on "näljäsä ja oksennuksesa". Se on näet ennen lyönyt lohen kanssa veikkaa rommikannusta, jotta kumpi ennen on kosken päällä, voittanut veikan ja iloissaan juonut itsensä humalaan ja töhriynyt. Kiiskeä saadaan Ojakylän lahdesta nuotalla ja rysällä. Ensi jää kun tulee syksyllä lahtivesiin, saadaan kiiskeä toisinaan hyvin paljon.
Harrikutee myös jäiden lähtiessä ja vielä Erkin päivän aikana. Se tulee mataloille kareille ja mennä pörrää niin, että selkä näkyy. Silloin sitä pyydetään verkoilla.
Seipion halpainen kovaruotoinen laiha kala, josta ei makseta paljoa. Se kutee Erkin päivän ja Juhannuksen välisellä ajalla. Silloin se hyppii ja roiskii ja menee verkkoon.
Särkikutee samaan aikaan kuin edellinenkin ja roiskuttaa ja räiskyttää ja käy verkkoon, mutta ei siitäkään makseta paljoa.
Airokas, ankerias, saadaan joskus rysästä; verkossa se ei pysy. Se kuuluu kulkevan öisin rannoilla sijaitsevissa "trekooleissa", "maan he'elmiä mahtanee syyvä". Vahvassa kasteheinikössä se menee täyttä kyytiä. Sen kutuaikaa ei tiedetä.
Kourielelee umpilammikoissa, esim. pitkässä kapeassa Nuottajärvessä ja syvässä Sunin järvessä, ja kutee keväällä jään lähtiessä. Järvissä ne kokoutuvat rantavesille päivää paistattamaan ja niitä pyydetään rysillä. Ennen vanhaan oli Nuottajärvestä koetettu nuotalla koureja pyydystää, mutta oli aina ollut nuotanperä auki, kun se oli saatu ylös. Siitä huomattu, jotta haltija ei salli vetää, ja heitetty pois se pyynti.
Lahnaasaadaan joskus "joku immeeksi".
Kalanpyydyksiä on luotolaisillaverkot, potkut, rysät, rääsyt, pöhnätjanuotat.
Verkkoja onmaivaverkko, joka on tavallisesti 3 kyynärää korkea, 20 syltä leveä ja "12 kertaa korttelia" s.o. 12 solmuväliä korttelissa,silahkaverkko, 6-8 kyyn. kork., 20 s. lev., 9 1/2 sv. kortt.,siikaverkko, 2 kyyn. kork. 20 s. lev., 5 sv. kortt.,siikapotku, 2-3 kyyn. kork., 20 s. lev., 3 1/2 sv. kortt.Lohiaijat, 200 s. pitkät,lohipotkut, 10-12 s. pitk., jahankarit, 6-7 s. pitk., ohjaavat lohialohikatiskoihin, -karsinoihinja-rysiin. Rysillä pyydetään kaikkea kalaa, mitä meri voipi antaa. Rääsyt,hylkirääsyt, myöshylkiverkot, ovat "4-syltäsiäkin korkeuvesa", 10 s. lev., solmuväli on 6 tuumaa.Pöhnillä, rysänkaltaisilla pikku pyydyksillä, "ei pyyvetä mittää muuta kun ahaventa"; saadaan kyllä myös särkeä, seipiä ja haukeakin. "Se ei ole pakko pyyvys, eikä sinne ole pakko mennä. Ahaven menee sinne itestään, miksi se mahtaneekin mennä." — Isollanuotalla pyydetään talvella jään alta siikaa ja maivaa ja mitä vain sattuu siihen tarttumaan. Entisaikaan oli isonuotta vain noin 6 syltä korkea ja satasen syltä "ympäri", ja sitä vedettiin vain syksyllä, "kun jää alakoi lahtivesisä". Mutta nyt ovat isotnuotat 15 syltäkin korkeat ja pari sataakin syltä ympäri ja vedetään niillä syvät ja matalat. Nykyään on Luodolla kaikkiaan 11 isoanuottaa.
Metsästyksestä.
Suuria metsänpetoja ei Luodolla ole.Karhulienee tuskin milloinkaan vieraillut. Muttasusion aina silloin tällöin talven aikana pistäytynyt luotolaisten navetoita kiertelemässä ja koiria hätyyttelemässä, noin 4-5 kertaa vanhojen ukkojen muiston aikana. Vaan luotolaiset eivät ole halunneet sutta kesäasukkaakseen, pois ovat harmaaturkin ajaneet, ellei itse ole ymmärtänyt lähteä. Pantiin keväällä, kun meren jäät jo olivat telikkona, toimeen yleinen suenajo. Nimismies kirkossa kuulutti ja joukottain miehissä ja naisissa lähdettiin ajoretkelle. Kulettiin ensin Hanhiset, Syökarit, sitten tultiin pääsaarelle ja yli koko saaren ulottuvassa rivissä, muutama syli vain ajajan väliä, lähdettiin menemään Santosta kohden. Siinä kun oli elämää ja meteliä! Huudettiin ja hoilattiin, roilotettiin torvia ja räikytettiin puita ja koirat haukkuivat ja pyssyt paukkuivat ja muutamat miehet hevosilla ratsain laukottivat "kahakäteen". Aseina oli kankea, seivästä, korentoa, kirvestä ja minkä mitäkin, pyssyjä tietysti niin paljon kuin kylästä löytyi. Melskaten ajettiin susi Santosen huikkuun — oli, mokoma, niin viisas, jotta nakkoi mutkia ja laukkoi puiden ja pensaiden suojissa, ettei saatu ammutuksi — ja siitä telikkoon meren selälle, "jotta eikö se hukkuisi". Jäätiin vielä vahtiin, ettei päässyt takaisin. Ja jäniksiä hätäytyi myös ajajien eteen joukottain. Niitä kun ammuttiin, jopa lopuksi käsinkin kaappailtiin. Viimeinen susiajo muistellaan tapahtuneen kuutisenkymmentä vuotta takaperin. Suden oli silloin muuan mantereen kerjäläisukko noitunut Luodolle. Oli mielestään saanut muka liian vähän armopaloja, kun oli pois lähtiessään uhkaillut: "kyllä vielä muistatta… kyllä olisitta paremminkin antaneet!" Ja sitten se olikin susi saapunut. — On kyllä sen jälkeenkin susia käynyt, mutta eivät ole kesäasukkaiksi pyrkineet.
Ahmakinkuuluu Luodolla useana talvena pistäytyneen, samoinilvessusion joskus käväissyt. —Kettujaon Luodolla paljonkin. Pyytävät niitä rautasangoilla. Järvelän Jaako oli aikoinaan ollut ahkera ketustaja, kymmenenkin kettua oli joskus samana talvena saanut. Pirkolan äijä, Ketolan Juuso ja Jähti-Sipo olivat myös monelta ruskeanahalta turkin riistäneet. —Jäniksiäon ollut aina varsin runsaasti. Haavikoista ja koivikoista niitä ansoilla poluilta pyydystettiin talvisin sekä syksyllä aidanraoista "laihomusjäniksiä". —Porotulee mantereelta Luodolle "tuhkatiheään". Talvella tulevat ja menevät, mutta jäävät joskus kesäksikin. —Oravaaei ole koko Luodolla.
Hylettätuntee luotolainen kolme eri lajia: isohyle elikraaseli, pikkuhyle ja tavallinen hyle. Hylkeenpyynti on tuottavimpia pyyntejä. Sitä on harjotettu jo vanhoista ajoista asti sekä verkoilla,hylkiverkoillal.rääsyilläjahylkipyssyillä.
Tavalliseen verkkoon kun hyle käy tai rysään, repii se ja raastaa koko pyydyksen sen tuhannen riekaleiksi. Joskus kyllä sattuu, että se kalojen jälessä rysään joutuessaan ei huomaakaan, mihin on erehtynyt, vaan innoissaan syödä hoseltaa kaloja sen kun ehtii, niin kauvan kun huokumisen väliä kestää. Kun se sitten viime hetkessä aikoo nousta ylös hengittämään, ei sillä enää olekkaan ilmaa rysän repimisajaksi, ja niin sen täytyy hukkua. Hyleverkot tehdään vahvoista rihmoista, neljä syltäkin korkeiksi, kymmenisen leveiksi, sillä "sen paree rääsy, mitä alavampi". Niissä ei ole alasella paulaa eikä painoja, ylisellä vain paula sekä kohoina parikortteliset kuusiset hiilelle poltetut puupalikat,pullokapulat. Tämmöiseen verkkoon kun hyle menee, sotkeutuu se moneen silmään, kiertää ja käärii verkon ympärilleen niin, jotta "se sitten on lujasa". Pullokapulat on se kaikki niskapuolelleen kasannut. Tottumaton ei osaa verkkoa edes irrottaa saaliista. Verkkopyyntiä harjoitetaan syksyllä, kun perät jäätää ja hylkeet "pakkautuvat maihin". Hyle haluaa maata jäällä ja missä se sitä näkee ensiksi, sinne se ui ja nousee ylös. Sinne viritetään verkot ja saadaan joskus 5-6, jopa 10:nkin hylettä samalla kertaa.
Ampumalla pitkillä hylkipyssyillä, joissa on peukalon mentävä reikä ja jotka kantavat 200 askelta ja ylikin, pyydetään hylkeitä sekä syksyllä jään tullen että varsinkin keväällä, kun jäät rupeavat sulamaan. Kun jäät vielä ovat paikoillaan, mutta on jo lumen pinnalta pois suvennut, varustautuvat pyyntimiehet vaaralliselle retkelleen. Eväitä varataan useiksi viikoiksi, leivät, lihat, voit, suolat, tupakat. Leivät ovat paksuja, 3-4 korttelia leveitä merileipiä, vitsoilla puukehään nidottuina, jotta olisivat mukavammat liikutella. "Kolome leipää kun oli, niin oli kuukauveks toista syömistä." Ottavatpa vielä mukaan tervaksia polttopuiksi ja keittovehkeet. Päälle puetaan valkeat vasikannahkaiset hylkiturkit ja jäniksennahkalakki päähän. Pyydysvehkeitä varataan paitsi pyssyä,hylkipiikki, metrin pituiseen varteen kiinnitetty keihäs, jossa on litteä, noin 1 1/2 tuumaa leveä, väkäkylkinen lehtiterä, sekä nelisen metriä pitkä rautapohjainen, suksen mallinen, 3-4 tuumaa leveäajopuu. Vesillä liikkumista varten tarvitaan isopurjevene, millä voidaan suuret selät halkoa ja saalis kuletella, sekä pienempi vene, jolla jäiden välissä pyynnissä kuleskellaan. Varataan vielä parin metrin pituinen, 4-5 korttelin levyinen vahva, mutta keveämerikelkka, jolla saatetaan saalista jäällä vedätellä.
Hevosella viedään pyytäjät — väliin liittyy seitsemänkin miestä samaan joukkoon — meren selälle, sulien vesien lähimaille länttä taikka merituulta kohden. Väliin täytyy kulkea pari peninkulmaa ja ylikin, ennenkun "säivilöitä" tavataan. Silloin kyytimiehet palaavat takaisin ja rohkeat pyytäjät jäävät onneansa koettamaan.
Sinne meren selälle asetutaan. Tuetaan iso vene "kohalleen" ja tehdään sen päälle purjeista ja telttavaatteista telttapuiden varaan teltta ja pidetään sitä majapaikkana. Retkeillään siitä ympäri selkiä, etsitään ja ammuskellaan hylkeitä, joita toisinaan kymmenittäin, joskus sadottainkin nousee säivilöiden reunoille päivää paistattamaan. Alta tuulen niitä lähestytään ajopuulla mahallaan maaten, ajopuun kahveliin kiinnitetyn, valkeasta vasikannahasta tehdyn suojan takana. Pyssy on haarukkain varassa valmiina suojan tähystysaukossa. Kun vaanija on päässyt "ampumapuin" päähän, silloin pyssy pamahtaa. Sitten kiireesti saaliin luo, ettei se ennätä heittäytyä mereen ja upota, jos ei luoti ole kuolettavasti sattunut. Varrotaan ja etsitään sitten uutta saalista ja taas pamautetaan. Kelkkaan ladotaan hylkeet ja vedetään "ison turvan tykö". Säivilöt pikku veneellä soudellaan.
"Isolle turvalle" jää aina vuorostaan joku miehistä "kojin vahiksi". Pyssy on hänelläkin, että voi hylkeen kellistää, jos se sattuu lähimaille erehtymään.
Kun saalis loppuu yhdeltä paikalta, siirrytään toiseen kohtaan pyyntiä jatkamaan. Ja niin mennään jääteliltä jäätelille, aina isoimmalla majapaikkaa pitäen. Joskus voi tapahtua, että saadaan jäätä myöten vetää isoa venettä pitkät matkat. Kevään kuluessa selkäjäät ajelehtivat ympäri aavaa merta, milloin sinne, milloin tänne, mihin tuuli milloinkin työntelee, samalla niitä pienemmiksi palotellen. Ja päiväkin sulattelee jäitä, ohentelee ja vähentelee. Mutta viikkomääriä kellivät pyytäjät merellä ja kartuttavat saalistaan. Joskus saadaan hylkeitä niin runsaasti, että pitää "risata" osan saaliista. Otetaan hylkeestä vain traani ja nahka, liha heitetään mereen. Osan hylkeenlihaa kyllä käyttävät pyytäjät ravinnokseen.
Vasta sulien vesien aikana, kesäkuulla palaavat pyytäjät takaisin. Hyvin onnistuneelta retkeltä voidaan tuoda kymmeniset saaliit — kolmimiehinen joukkue kerran tuonut 90 hylettä. Mutta ovatkin hylkimiehet olleet jos jossakin. Pohjatuuli on voinut työntää heidät etelään, jopa niin, jotta "Raumanmeren kurkku näkyy", mutta sitten taas on etelätuuli saattanut antaa saman kyydin takaisin.
Kotona vasta rasva nahasta "hyyetään", leikataan irti pitkiin "teleihin" ja myydään Ouluun. "Päärahaa" saavat hylkeestä nykyään 5 markkaa kappaleelta. Liha käytetään ruuaksi, paistetaan, kun on ensin muutamat vuorokaudet vedessä liotettu. Räpylät, kädet ja pää maistavat parailta. — Syksyllä on hylkeessä aina 3-4 tuumaa paksu rasvakerros, 4-8 leiviskää painava. Talven kuluessa se paljon laihtuu.
Metsälintuja,teerejä, mettoja, koppeloitajamettikanoja, pyydettiin ennen ampumalla, ansoilla ja satimilla. Ansoja viritettiin puiden alle metsään, yksinkertaisten pystövarpujen väliseen lankaorteen, taikka kumpulapaikkoihin laitettiin vihejä ja niiden väliin haarukka ansoineen. Satimia, raskaskattoisia, viritettiin metsäpoluille. Pyydysten luo ripoteltiin marjoja, koivunurpia, syöttivarpuja linnuille petteeksi. Hanhinen oli ollut ennen Luodon paras pyyntimaa. Siellä muutamilla linnustajilla oli ollut ansoja oikein sadottain. —Pyytäei Luodolla enään ole, mutta ennen vanhaan on sekin ollut. Myöspeltokanojaon vielä hiljakkoinkin joku parvi lennellyt.
Vesilintuja on Luodon rannoilla ja metsälammissa koko paljon. On sorsia monenlaisia:haapanaa, tavia, telkkää, lapasuorsaa, uittia, punajalkaa eli kirsisuorsaa. Ja meren rannoilla kahlaileekukkosia(suokulainen),tyllejä, kuoveja, pliiskejä(rantaharakka),kurkejakin, vesien päällä liitelee kirkuviakajavia, loukeita ja tirroja, veden pinnalla uiskenteleemeriteerejä, merimettoja, haahkoja ja koskeloitaja silakkamiesten seurassa meren kareilla viihtyy pieni mustarisko, silakoita hänkin pyydystellen. Mutta aavalla meren selällä arkana asuskeleekomohanhi, jolla juuri parhaimman kesän aikana on "satoaika". Varkain uskaltaa se vain yön seutuna käydä rannoilla syömässä. Syksypuoleen, kun Pohjan perän retkeläislinnut palaavat, on elämä rannoilla vielä vilkkaampaa. Kiljuhanhet saapuvat suurissa parvissa, viisikymmenisissäkin, ja edestakaisin rannoilla lentelevät. Muutamia viikkoja viipyvät ja sitten taas pohjosen puhaltaessa jonakin aikaisena aamuna lähtevät etelää kohti. Perttulin aikoina tulevat jalotjouttenetkymmenlukuisissa parvissa ja majailevat varsinkin Takarannan pitkillä aavoilla hiekkasärkillä. Ne viipyvät myöhäiseen syksyyn saakka. Vielä myöhäisempään viipyvät pienet haikeaäänisetallit. Ne vitkailevat niin hiljasin, kun vain vähänkin on jäätiköillä sulia allikoita, "semmosia pläsejä". Niissä vielä yrittävät uiskennella ja monasti jäätyvät siivistä ja jaloista kiinni ja saavat kurjan kuoleman. Sanovat, jotta lintu on ollut niin lihava, ettei ole päässyt lentoon.
Keväällä taas, kun valonaika lähestyy ja Lappiin kesä, palaavat muuttolinnut Pohjolaansa, ja useat käyttävät Luotoa majapaikkaansa. Joutsenet tulevat jo niin aikasin, ettei meri ole vielä aivan sulana, ja viipyvät vain vähän aikaa, mutta kiljuhanhet tulevat pääskysen keralla ja muutaman viikon rannoilla lepäilevät. Samoin muutkin Lapin matkalaiset, jotka sulan veden aikana ovat liikkeellä. Keväällä ne saavatkin rauhassa lepäillä, mutta syksyllä on toisin. Joka niemen nokasta, joka lahden pohjasta on tuliluikku uhkaamassa. Ja tuon tuostakin pyssy pamahtaa ja surmaava luoti vierailevaan matkalaisparveen viheltäen lennähtää. Moni komea hanhi henkensä menettää, moni valkea joutsen joutuu surmilleen, puhumattakaan pienemmistä vesilinnuista.
Entiseen aikaan käytiin keväällä hylkipyssyillä joutsenen ammunnassa oikein hevosissa ja miehissä. Varustettiin korkeat laidat rekeen ja hevonen eteen ja ajettiin joutsenten lähettyville. Suitsimies makasi reessä piilossa ja ajoi ja pyssymies makasi reessä piilossa ja oli valmiina ampumaan. Niin ajettiin ja ajettiin hiljalleen ja tultiin joutsenia lähemmäksi ja lähemmäksi. Eikä lintu hevosta niin vaaralliseksi arvannut. Kun oli päästy sopivalle paikalle, pysähtyi hevonen hiukan ja pyssy pamahti ja valkea lintu, joskus kaksikin kaatui.
Karjanhoidosta.
Lampaitaoli luotolaisilla ennen suuret laumat. Isoissa taloissa oli niitä kuusi-, seitsemän-, kahdeksan-, yhdeksänkymmentä, jopa pappilassa aina sataan asti. [K.E. Rydman 1901 v:n Luonnon Ystävässä 131:nnellä sivulla mainitsee lampaita saarella olevan "kokonaista 3,000 ja hiukan lisäksikin"] Keväällä juhannuksen aikana laskettiin lampaat laitumilleen metsään. Siellä ne kankailla, metsäjärvien rannoilla liikuskelivat, mutta enimmiten sentään oleskelivat lakeilla nurmisilla meren rannikoilla, missä vireät merituulet karkottivat pois kiusalliset syöpäläiset. Siellä ne satasissa laumoissa vapaudessaan liikehtivät syksyyn saakka. [Luotolainen on pannut merkille, että lammas kulkee aina vastatuuleen. Jo ennen kuin tuuli tuntuukaan, on lammas sinne päin menossa, mistä tuuli rupee käymään. Pitkällisten samansuuntaisten tuulien vallitessa, kokoontuu vähitellen suuret laumat tuulen päälliselle rannalle.] Mikkelin aikana sitten pantiin kuulutus kirkkoon, jotta sinä ja sinä päivänä mies talosta lampaita noutamaan. Noutamispaivä,lammasten kokkous, oli tavallisesti Mikkelimaanantaina. Suurissa joukoissa mentiin metsään lampaita etsimään. Pohjoisrannan lampaat koottiin joukko joukon jälkeen Ojakylään,Töyränaitaukseen, ja eteläpuolilta etsityt ajettiinHannilleIsoonkylään. Seuraavana päivänä, tiistaina, oli sittenlammasjakoeli, kuten leikillisesti sanottiin, "Luovon markkinat", ja markkinat ne melkein olivatkin. Monisatalukuisena laumana olivat lampaat aitauksessaan ja kymmenittäin hääri niiden joukossa lähitalojen eläjiä omiansa etsien. Kun olivat, ainakin osaksi, omansa löytäneet, ajettiin Töyrän joukkoHeikkiselleja Hännin laumaYrjänälle, missä taas lähitalojen lampaat erotettiin. Yrjänältä kuletettiin lampaatTerolle, jonne myös pohjoisparvi Heikkiseltä tuotiin. Mutta ennenkuin viimemainittu joukko maantietä myöten taloon ajettiin, saatettiin ensin tuotu lauma rantakujia myöten pois ja vietiin Heikkiselle ja loput sitten Töyrälle. Pohjoisparvi samoin vietiin Terolta Yrjänälle ja Hännille. Mitä näin lopuksi tuli Hännille ja Töyrälle, ne olivatjakoperiä. Niistä sitten ne, jotka eivät vielä olleet kaikkia lampaitaan saaneet, kävivät omiansa etsimässä. Ja oli siinä teillä liikettä. Hevoset pantiin aisoihin ja ajettiin pitkin kylää, jotta "maantie pomisi". Ojakyläläiset laskettivat Isoonkylään ja Isonkylän eläjät Ojakylään jakoperiä katsomaan. Lampaat sidottiin, nakattiin rattaille ja kyydittiin kotiin. Monasti tuli kovia kiistoja ja toria; varsinkin merkitsemättömätkesakot, kesällä syntyneet karitsat, antoivat usein aihetta suukopuun.
Mutta aina jäi metsien kätköihin joitakuita lammasparvia, jotka eivät etsijäin käsiin sattuneet. Niitä kävivät yksityiset omin päinsä kotiinsa keräämässä. Näitärahalampaitasaivat omistajat sitten maksua vastaan lunastaa. Ensi päivänä vaadittiin 5 penniä lampaalta, toisena 10, kolmantena 15 j.n.e.
Lampaat tunnettiin korviin leikatuista merkeistä. Ja satoja kun oli omistajia, niin satoja piti olla eri merkkejäkin. Siinä olipykälää, lovia, reikää, neljännestä, kalanleikkoa, kalanpyrstöä, pääskysenpyrstöäy.m. Voi olla esim. "vain vaseman nenästä pala pois", mutta voi myös olla "vasen poikki, kaks pykälää päällä, laippo alla ja oikiasa reikä". Merkit tehtiin poltinoralla ja polttoraudoilla. [Pappilan merkki oli: "korvat juurunni poikki". Ennen kun oli verona papille joka syksy vietävä lammas, ja lammas oli jo talon merkillä merkitty, täytyi papin, jos tahtoi omansa pitää, nitistää entiset merkit pois, sivaltaa koko korva, jotta ei jäänyt "muuta kun tyrät".]
Kotiin saatua lampaat kerittiin ja saatiinloimivilloja. Sitten kerittiin lampaat taas joulun edellä, jolloin saatiinjouluvillat. Keväällä kerittiinMatinvillataiMaarian villaja kesällä ennen laitumelle laskemistaJuhannusvilla. Karitsoista kerittiinliemingoita. Kun karitsa oli keritty ensi kerta, kierrettiin se keritsimillä, annettiin leipää ja sanottiin:
"Mee Viipuriin villomaan, Kainuuseen kasvamaan, tuu tuhean villan kansa syksyllä syliini kerittäväksi!"
"Piikaselle" karitsalle heitettiin keritsemättä villatukko,tuulen villa, vasempaan ronkkaan, jäärälle oikeaan.
Talvella ruokittiin lampaitamettä- elilehtiheinillä, metsäniityiltä kerätyillä vesa- ja lehtisekaisilla heinillä sekä lehdillä.
Nykyään ei Luodossa enää semmoisia lammaslaumoja ole. Mutta on vieläkin isoissa taloissa kolmisenkymmentäkin villanantajaa. Ja vielä nytkin Mikkelin aikana pidetään "Luovon markkinat".
Kilejäkinoli ennen useassa talossa ja mökissäkin, muutamissa kolmekkin elukkaa. Samoin kuin lampaita, ruokittiin niitä talvella metsäheinillä ja lehdillä, kesät saivat kotivainiolla oleskella. Sen maitoa, joka oli kovin väkevää, käytettiin lehmän maidon seassa ja tehtiin siitä myös juustoakin. Kesällä tavattiin se viedä niitylleniittylehmäksija saatiin silloin "iltaa aamua tuore maito". Kilejä ei ole näkynyt enää yli kymmeneen vuoteen, Marjaniemen luotseilla oli viimeksi. Ne olivat niin häijyjä pyrkimään pahantekoon, jotta kyllästyttiin niitä pitämään. Miehet niitä suutuksissaan väliin pistivät sarvista aidan rakoon, jolloin ne huusivat, jotta "miehe-et, miehe-et!" Tuli myös tarttuva tauti,rapatauti, joka niitä tappoi ja vähensi niiden lukua.
Lehmiäei ennen ollut niin paljon kuin nykyään, kun meijeriliike on tullut käytäntöön. Metsissä ja merenranta-laitumilla ne käyskelivät ja tulivat illaksi kotiinsuittunääreen kesantopellolle. Suitsu oli tehty pellolle ajetuista lastuista ja ojaturppaista. Pantiin myös siihen vanhoja kenkärajoja ja luudantynkiä, jotta eivät lehmät siinä polttaisi jalkojaan. [Luotolaisia lehmännimiä on esim.: Helmiki, Hertta, Hälppä, Hiiliki, Ilonen, Kauniki, Kestiki, Kirjo, Korja, Kullankukka, Laukanen, Laukki, Lestiki, Lumiki, Lykky, Lylli, Lystiki, Mustiki, Omena, Palsami, Perjetta, Punakorva, Puniki, Puolukka, Pulmunen, Rusko, Ruusu, Sankari, Sunteri, Teutari, Tiistiki, Tuoriki, Tylly, Typykkä, Tähiki, Valkopää, Vatukka, Viljakka, Fiikuna, Fröökynä.]
Härkää oli ennen käytetty ajojuhtanakin. Noin 60-70 vuotta takaperin eli
"Paavon Juho, karvari,joka härjällä kyntää",
kuten sen aikuisessa "runossa" sanottiin. Juho kynti sarvekkaalla ja puita ajeli. Ja kun yksi ajokas tuli vanhaksi, kasvatti karvari toisen. Toinen härällä ajaja oli Kaitalan Heikki, köyhä mökin mies, joka toisinaan oli pakotettu jäkälä- ja rahkaleipään turvautumaan.
Hevosiaoli hyvässä talossa kolmekkin, pienemmissä pari ja yksikin. Kuusi kun oli lehmiä, niin hevosia oli kaksi taikka yksi. Ennen niitä pidettiin vain omiksi tarpeiksi, mutta sitten on ruvettu varsoja kasvattamaan "kaupanhevosiksi". Hevosen ikä lasketaanajotalvissaniin, että esim. viiden vuoden vanhalla hevosella on 4:s ajotalvi. Ensi vuonna on hevonenmaitovarsa, toisena vuonnarekiveto.
Metsä- ja rantalaitumilla hevosetkin kesäisin suurissa laumoissa ruokailevat. Mantereelta tuodut hevoset ovat useasti uineet yli peninkulmaisen selän poikki Pöllästä Siikajoelle taikka Santasesta saari saarelta kolmipeninkulmaisen selän yli Kelloon Haukiputaalle. Tietävät hevosmiehet kyllä syöttävät ostetun hevosen itseensä. Panevat halkaistun leipäpalan väliin hikeänsä, luuksiansa, vielä sormesta vertansa, syöttävät sen hevoselle ja sanovat: "kun sulle tulee mettäsä ikävä, niin tuu kottiin!" Sitten kyllä ei hevonen karkaa.
Talvella ruokitaan hevosta tallissameri- jarantaheinillä, jotka ovat paraita heinälajeja. Tehdään myös apetta silpuista ja ruumenista.
Sikojakasvatettiin ennen enemmän kuin nykyään, melkein joka talossa oli. Vapaasti saivat ne kylän raitilla kuleskella ja yritellä toisten pottumaihin, "kulukia jornuttivat myötäänsä". Omiksi tarpeiksi siat teurastettiin, käytettiin keiton höystöksi. Siat olivat ennen laihoja, pitkäkarvaisia ja porsaat olivat "pikkuisia kuin rohinrukkipäitä", Sika muuten on "kirottu elävä, kun pirut meni siihen ja mereen syöksi".
Kanojaei ennen ollut "olemassakaan", joku ensiksi ilmausi pappilaan. "Sieltä ensinnä saatiin kuulla kukonlaulua."
Talven heinävarat karjalleen on luotolainen jo entisistä ajoista saanut meren rantaniityiltä sekä metsälampien reunamilta. Paraat niittymaat ovat aina olleet Hanhisessa ja Syökarissa, Salmen rannoilla ja Santosessa, jotka pitkillä "johteilla", kauvas mereen ulottuvilla aidoilla, on karjanlaitumista erotettu. Ennen tavattiin heinät säilyttää pitkähköissäsauroissaja pyöreissäsuovissa. Nyt näkee jo paljon latojakin. Kosteilla rannoilla korotetaan heinäsaurat ja suovat ylemmäksi maanpinnasta,jalkopuidenvaraan. Heinäsaura kun oli valmiina, sanottiinvakuleitapäälle pantaessa:
"Sivu tuulet, sivu tuiskut, sivu satteet, pouvat päälle paistakoot, pouvat ponnettomat päälle paistakoot!"
Viljelyskasveista.
Nykyiselle Luodon eläjälle on peltonsa ja niittynsä parempi tulonantaja kuin meri. Ennen ovat pellot olleet pienemmät ja huonommin hoidetut, ja meri taas antanut kaloja runsaammin. Ennen "ei viljelty maata paljon, ei ollut heinäketoja. Enemmän pantiin kalanpyynnille painoa. Maantulolla kun ei tahtonut pärjätä, niin pyyntihän se auttoi."
Ruistajaohraaon jo vanhastaan viljelty jotenkin saman verran kumpaakin. Kolmivuoroista viljelystapaa kun on käytetty, onkesantoonkylvetty ruista, sitten rukiin jälkeen ohraa ja taas heitetty kesantoon. Noin 6-7 tynnyriä ruista kylvi hyvä talo, taikka taas kymmenisen tynnyriä ohraa samaan peltoon. Rukiita käytettiin enemmittäin leipäviljana, ohria puuroaineksina sekä rukiille leivän lisänä. Useasti leivottiin leipä yksinomaan ohrasta. Viina myös ennen ohrasta keitettiin.
Kauraa, ei ennen viljelty, "ei sanoksi mittää". "Räknättiin, jotta menee maa hauskon ja eloa vähä tulee, kun kauraa kylyvää." Nyt viljellään kauraa "isosa määrin", isot talot kylvävät 8-10 tynnyriä kerralla. Ja Luodon kaurat ovat hyviksi tunnettuja, "mustia ja raskaita".
Nisuakinon Luodolla aikoinaan koetettu viljellä useassa talossa. Alussa pari kolme kesää olivat nisut kauniisti kasvaneet, tuottaneet viljelijälleen iloa ja valkeaa leipää, mutta sitten oli vilja vähitellen muuttunut nokipäiksi enemmän ja enemmän joka seuraavana kesänä. Sitten 60-luvun katovuodet veivät loputkin, ja niin loppui nisunviljelys Luodolla.
Pottujaei ennen paljon viljelty. ["Klompus se on löytänyt ne potut ja tuonut Amerikasta".] Vasta viime vuosikymmeninä on potun viljelys tullut yleiseksi. "Oikeen vähä siihen aikaan viljelivät pottuja talollisekki. Arveltiin vain: 'ei nämä kuulu ruuaksi, nämä on vain leivän hukka!' Siinä talosa, misä minä ennen elin, jo viljeltiin enemmän, mutta naapurisa, joka oli iso talo, oli kerran vain kahesa pohtimesa potun siemeniä. Meillä oli silloin jo monta koria potunsiemeniä." "Sakspäkki" kun oli ollut kirkkoherrana [Kustaa Aadolf Saxbäck Hailuodon kirkkoherrana vv. 1840-57], oli kruunu lähettänyt pappilaan pottuja kansalle jaettavaksi. Pappilan riihessä oli niitä idätetty ja jokainen, joka vain oli halunnut, oli saanut noutaa ilman maksua muutaman kapan siemeneksi. Siitä on noin 70 vuotta jo, ja siitä alkaen on pottuja vähitellen alettu viljelemään enemmän ja enemmän.
Naurisse oli sen ajan juurikasvi, pottua korvaava. Sitä viljeltiin paljon, kuokkamaissa ensi viljana kasvatettiin. Se kylvettiin Pietarin pävänä. Naiset tavallisesti sen kylvivät sylkemällä sitkaimien väliin. Nauriin kylväjän piti olla koreaksi vaatetettuna, sitten kasvoi hyviä, sieviä nauriita. Syksyllä, ennenkuin maa routi, käytiin nauriit ylösruotimassa, sitten kotonalistittiin kaaletpois ja vietiin nauriit kuoppaan. Koko syyskausi jouluun saakka syötiin nauriita pottujen kanssa yhtä rintaa, pottuja vain vähemmän. Nauriit kun joululta jo alkoivat itää ja natistua, eivät keväällä enää olleet niin maistavia.
Pellavaaviljeli vain jokunen hyvin pikkuisen. Sitä luotolaiset tapasivat itse noutaa Hämeestä asti, pellavan kotimaasta. Oli useita ukkoja, jotka syksyllä Mikkelin aikana tapasivat lähteä Hämeen käyntiin. Menivät ensinKuortanteelle, joka vasta oli "Hämeen alakua", jatkoivat sieltä matkaaOrihveelle, joka olivalkian pellavan maata, ja kulkivat sieltäkin vielä eteenpäinkeltaisen pellavan maahanOrihveden taakse, jopa ainaMäntyharjulleasti. Matkalla ostivat ukot sekä keltaista että valkeata pellavaa, neljäkin kuormaa "parraat". Ostivatpa vielä Hämeen hyviä halpoja hevosiakin kuormainsa eteen — matkalle näet olivat vain rahat taskussa kaksin käsin lähteneet. Joulun alla rekikelillä palattiin takaisin ja Oulun joulumarkkinoilla myytiin sekä hevoset että pellavavarastot. Omiksi tarpeiksi vain pellavia jätettiin.
Valkeaa pellavaa käytettiin vankemmiksi verkoiksi ja rysänperiksi, mutta kalliimmasta keltaisesta pellavasta kehrättiin hienommat silakka-, siika- ja maivaverkkorihmat sekä ompelulangat ja vaateainekset.
Pellavan hakuretkillä kävivät myös ainakin muutamat Limingan, Temmeksen ja Tyrnävän miehet.
Hamppuaovat ennen, noin 70-80 vuotta takaperin "hyvinkin kasvattaneet". On vielä siellä täällä meren rannoilla kuoppia,hamppukrooppeja, joissa asuu vesi. Kerrotaan niissä hamppua "livotetun". Sitten ne olivat olleet "lyhteisä äijän päällä kelomasa", sitten saunassa taikka riihessä oli niitä kuivattu ja muokattu.
Humalaaon "aina kasvatettu" omiksi tarpeiksi. Monissa taloissa on vieläkin komeat humalamaat jonkun huoneen seinustalla. Sahtiin niitä käytetään ja ennen myös jouluolueen tarvittiin.
Tupakkaa, "koiranvuoteita", "nurkantakaisia" ennen ukot kasvattivat. Pirtinlaattian kokoinen maa-ala oli heillä jossakin seinän takana tupakkaa työntämässä. "Enempi tupakkaa kuin pottuja ennen kasvattivat." Ja kun oli kaunis ilma, olivat ukot mielissään, jotta "tupakka työtä tekkee ja nauris kans kasvaa". Syksyllä niitä sitten pirtissä — taikka saunassa — kuivattiin. Suuret joukot pikku lyhteitä oli ripustettu pitkin pirtin seiniä. Kirveellä niistä verkkorukin jalan kolossa hakattiin "rouheita", joilla täytettiin lehmänrakosta hierottu suuri kukkaro. Siitä sitten piippuun pistettiin. Oli piiput, suuret omatekoiset visakopat, joita tuomenoksasta tehdyillä pikkuisilla varsityrillä imeskeltiin.
Peltoaan kyntää luotolainensaharalla, jossa puuaisoihin on rautaiset perät, terät ja luottimet ja vannaat laitettu. Entisaikaan oli käytettypuusaharoita, joissa rautaa ei kun kisko vain vannaissa ja vannaiden välissä luottikin puusta. Käytettiin myöspuukarhia— "äkeeksi vanhat sanoivat" —, kuusen oksikkaita runkoja tusinan verran rautapitusilla kolmeen jatkoon yhteen liitettyinä. Vielä viimeaikoina on sitä käytetty "siemenkarhina". Naurissiementä peitettiin peltoon siten, että vedettiin pientä petäjää latvasta vastahankaan.
Kovin hallan arkaa ei Hailuoto ole, joka puolelta kun on meren ympäröimä. "Ei täällä ole kovin vilun pelekua. Ei ole sattunut maailiman aikaan, jotta olis aivan siemenettömäksi tehenyt. Oli parikymmentä vuotta yhteen aikaan, jott'ei ollut syysvilua."
Nöyrät vuodet.
"Nöyriksi niitä sanottiin ja nöyrät ne oliki." Nimittäin katovuodet 50- ja 60-luvulla. Jo viiskymmen-luvulla "enkesmannikesän" jälkeen sattui kova ruiskato. Tuli rukiita vain vähäisen ja niinkuin kuminoita, hienoja huiluja vain. Kaksikolmattalyhteiset kuhilaat olivat niin keveitä, että niitä kerralla koko kuhilaan helposti kantoi mies selässään rihmalla riiheen. Sitten niitä oli 5-6 nöyrää kesää peräkkäin. Mutta sitten v. 1867 tuli se kovin katovuosi, kovempi ja surkeampi kuin koskaan ennen miesmuistiin.
Talvi 1866-67 oli jo kovin ankara ja paljoluminen. "Viimeisen tuomion sunnuntaina" oli niin kaunis ilma, kun kirkossa oltiin, mutta sitten yöllä tuli niin jumalaton sää, löi lunta, jotta ei mitenkään tahdottu päästä kulkemaan. Ja se lumi sitten pysyi. Ja talvi oli niin lumista ja kovaa, aivan vainioita ajettiin, ei voinut maanteitä kulkea, korkeita kinoksia kun oli. Kovin olivat petäjäinoksat aina lumitaakan alla painuksissa.
Kevät oli surkea. Tuuli oli miltei yhtä päätä pohjoisessa, kaksikin viikkoa kesti yhtä "kajotusta". Hanget kantoivat koko keväimen, päivällä kun sen verran suli, jotta hankikannot pysyivat hyvinä. Vielä Erkin päivänä ajettiin hevosella selän ylitse Ouluun, ja "tikat", tienviitat, seisoivat Oulunselällä, niinkuin talvisydännä joka tikka. Muuta keväänmerkkiä ei ollut kuin "törmärako" selän partaalla. Urpaanuksen päivänä vielä vedettiin nuottaa jäällä Ojakylän lahdella ja saatiin norsia.
Rehunpuute oli kova. Heinäin sijasta monet syöttivät elukoille suolavedellä kasteltuja kuusenluppoja, kanervia ja jäkälöitä, jopa useasti purettiin latojen olkikattojakin ja työnnettiin eläinten eteen.
Pitkään pysyivat hanget aitovierillä ja ruispellot niiden alla hautuivat paljaiksi. Ei päästy toukokuussa toukopellolle. Juhannuksen aikana ne, jotka kiirettä olivat pitäneet, saivat ohran peltoonsa, mutta panivat toiset hiljemminkin. Jälkeen juhannuksen vasta potutkin peltoon peitettiin.
Hitaasti kasvoi lehti puuhun. Surkeat olivat lehdet juhannuskoivuissa, joita vanhan tavan mukaan pihalle pystytettiin kolkkoa juhannusta ilahuttamaan. "Kun puutkin ovat säikähtäneet, jott'ei ota lehteä", sanottiin. "Juhannuksena olimma Hyypällä kattomasa, vieläkö näkkyy jäitä. Aivan mollotti Takarannalla jäitä vielä, ja oli niitä täsä lahesakin."
Juhannuksen jälkeen tuli kyllä sitten vähän lämpöisempiä ilmoja. Mutta niin viileä oli koko kesä, jotta vielä syksyllä aidanpanijat jyräyttivät rautakankensa kovaan routaan, mikä sammalikon alla männikön reunassa varjossa piili.
Mutta peltoon saatu ohra sentään kovin koreasti kasvoi, ja näytti, jotta siitä ehkä hyvänlainenkin sato saataisiin. Vaan ruis oli kovin kylmän kevään kuihduttamaa.
Mutta sitten tulivat syyskylmät, tulivat yöhallat jo ennen Laurin päivää, kuten aina katovuosina. Hiljaisen kevään takia ei ollut vilja vielä kovin pitkälle ehtinyt, kun halla tuli ja turmeli kaikki jyvän parhaillaan kasvaessa. Hallan jälkiä kun katseltiin, huomattiin, että useimmista tähkistä "jyvien syän oli juossut aivan vetenä olokia myöten alas". Ei tullut niistä sitten puitaessa kuin kaunoja vain. Ohria ei saatu siemeneksikään. Rukiista jotkut saivat jonkunlaista siemenviljaa. Nelikko vain tuli riihestä rukiita, semmoisia kahuja, puoleksi kasteheiniä seassa. Välistä koko riihen saalis tuotiin pohtimella aittaan. Pikkuisen laarin pohjassa oli koko vuoden tulo.
Talvi tuli raskas. Joissakuissa kylän "napataloisa" oli kyllä entisestään "kasajyviä", joihin täytyi turvautua. Liikeni muutamilta naapureillekin, ainakin joku vähä siemeneksi. Useiden oli pakko tyytyäolki- ja _tähkä_sekaiseen leipään. Survoruuhissa petkeleillä olet ja tähkät survottiin hienoiksi, käytettiin myllyssä ja pantiin jauhojen sekaan. Muutamat taas keittivät, kuivasivat ja jauhoivatkoivunparkkialeivän lisäksi, toisetkalanruotojakuivasivat ja hienontelivat ja leipoivatruotoleipää. Jotkut koettivat sekoittaa leipäänsammalrahkaajajäkälää— "olihan se semmonen kirjakin jäkäläleivästä" —, jotkutpettuakinmaistoivat, mutta kovin oli leipä niistä tullut pahanmakuista, katkeraa ja haperaa. Vilja oli kovin kallista. Venäjältä tuodutjauhokulitmaksoivat aina 40:kin markkaa ja rukiit maksoivat 25-30 mk, olipa muuan saanut maksaa 40:kin mk tynnyristä.
Ja kun olisikin vain saatu huolehtia omasta joukosta. Tavallisten ruotuvaivaisten, jotka taloissa olivat viikkomäärällä, lisäksi kulki vielä oman kunnan köyhiä ja avuttomia käyden talo talolta "ateriarätingillä".
Ja kerjäläisiä ja anojia, voi, voi kun niitä kulki! Tuli Siikajoelta, Revonlahdelta, Paavolasta, Pulkkilasta, jopa aina Paltamosta, Puolangalta, Hyrynsalmelta ja Kiannalta asti. Toisia kulki jalkasin, toiset oikein hevoskuormittain ajoivat, miehiä, vaimoja lapsilaumoineen, kolme, neljä, viisikin "sikiää" muassa. Joskus oli joukossa pikku kapalolapsikin kätkyeineen. Yksi anojajoukko kun ehti lähtemään, niin toinen jo saapui pihaan. Ja niin nälkäisiä olivat, että tahtoivat "ylös syyvä huonot talot". Monella oli niin nälkä, jotta saamansa armopalasen jo söi, ennenkuin ehti uloskaan. Eihän sitä paljon ollut antamista, mutta ei taas saattanut ketään panna tyhjänäkään menemään. Varansa jälkeen koetettiin antaa, kelle leipä, kelle puoli ja kalaa leivälle. Illalla kun rupesit keittoa laittamaan omalle väelle, et tiennyt, miten monelle siitä sait jakaa. Varsinkin niihin taloihin, joissa oli isot pirtit, useasti suuret pyytäjäjoukot nälkäisinä yöpyivät. Eikä niillä raukoilla ollut aina kunnon vaatteitakaan. Oli yksikin vanha käypäläisäijä, mistähän oli semmoinen puolialaston ukkorukka. Se lähti, äijä parka, kielloista huolimatta, yksinään omin tahtoinsa Oulunselälle jalkasin taivaltamaan. Sieltä tavattiin kuolleena, väsy oli raukan tullut.
Nälkään kyllä ei ketään Luodolla kuollut, siksi oli sentään varoja, kasajyviä ja entisiä säästöjä. Mutta tauteja tuli, ja niihin kuoli ihmisiä paljon. Ja sitten tuli "se kauhia kuumatautivuosi", joka vei ihmisiä hautaan monesta talosta. "Kuutta, seittemää ruumista monasti samana pyhänä krooppiin hauvattiin."
Jo ennen katovuosia oli "Vilkmanni"-pastori tavannut "haukkua", jotta kansan pahuuden tähden tulevat huonot vuodet ja kovat ajat. Ja niin ne sitten tulivatkin. Oli myöskin nähty semmoinen "enteilijä". Etelästäpäin tullut maantietä kuin "transportti", pitkä jono ruumisarkkuja, ja sitten jälessä ollut joukko viljakuormia, ja oli sanottu, jotta "nyt tulee tautivuosi ja kuolovuosi ja sitten tulee hyvä vuosi päällen".
Ja sitten tulikin jälkeen vähäluminen ja "silo" talvi ja oikein hyvä vuosi, jotta nälkiintyneet ihmiset taas pääsivät elämään. "Se oli niinkuin vuojet maksais toisiaan." Jo aikaisin tuleentui vilja, ja elokuun alkupäivinä päästiin leikkuupellolle. Kova olikin kaikilla uutisviljan tarve. "Olimma riihellä Laurin päivänä, oli ohria ja rukiita yhesä riihesä. Kun saatiin jyviä, niin myllyyn heti vietiin ja tehtiin rieskoja. Ja me jauhoimma kivillä ja keitimmä puurua. Kaikki niinkun korpit heti pa'asta maistamaan sitä puurua ja itkit oikeen, kun maistoit sitä puurua. Se oli niin hyvää ja valakiaa se uutispuuro."
Viinankeitto.
Viinan keittolupa oli ennen Luodossakin. Ja viinaa,omakeittoviinaaelisauviinaa, vahvasti valmistettiin. Kaikilla kyllä ei ollut keittolupaa, maanomistajilla vain. Muutamat maanomistajat olivat niin varattomia, etteivät jaksaneet kalliita "viinavärkkejä" lunastaa, toiset olivat ilman "visuuven tähe", jotkut taas arvelivat: "no, saahan tuolla elolla rahaa muutenkin". Mutta vähän se elo silloin maksoi.
Entisaikaan se oli kyllä ollut niin, jotta sai keittää, kuka vain ja milloin vain, ja tavallisella padallakin keitettiin. Mutta sitten tuli kielto, jotta ei saanut padalla keittää, piti olla kuparikattila, ja sitten taas, jotta ei aina saanut keittää, erityisinä lupa-aikoina vain. Määrättiin vasituisetkeittoluvat. Syksyllä, joulukuulla, olisyyslupa, jolloin saatiin jouluviinat valmistaa, ja keväällä, helmikuulla,kevätlupa, jolloin keitettiin kesäryypyt. Lupaa oli noin kuukauden verran alussa, mutta sitten sitä aina vähennettiin, jottei lopulta ollut kuin pari viikkoa keväällä. Lupa-ajan loppuessa "tuli faltesmanni ja pitseeras pannut". Pannun hatussa oli reijät ja niihin nimismies sitaisi messinkilangan, kääräisi paperilapun ympärille, sulatti lakkaa ja painoi "sikellillä päällen". Ja äläs murra sitten sitä sinettiä, äläkä yritäkkään viinaa laittaa! Mutta silloin kun lupa oli, niin yötä päivää keitettiin, ja pyhää ja arkea yhtä menoa pannu pannun jälkeen päästettiin.
Viinapannukaan ei saanut olla miten iso tahansa, veron jälkeen ne määrättiin. Isoimmissa taloissa oli 26-60 kannun kattilat, mutta pikku taloissa oli vain 10-kannuiset ja pienemmätkin. "Lumerot" oli lyöty pannun kanteen, jotta näki, paljonko se veti. Isot pannut maksoivat 10 "hopioruplaa" ja ylikin, ja niissä oli kaksi puoltatoista metriä pitkääpiippua. Pannu oli tavallisesti sijoitettukarjakotaan. Siellä oli sillä omamuurinsakarjakodan muurin vieressä, ja pannu oli muuriin upotettu kantta myöten. Kummallakin muurilla oli yhteinen savupiippu, mutta eri tulipesä.
Tavallisesti keitettiin viinaohrista, enimmiten huonommista jyvistä. "Kotiviinaan", kotitarveviinaan, pantiin joskus lisäksirukiita, jotta viina tuli parempaa. Muutamat, joilla oli kauroja kasvamassa, käyttivät lisänäkauroja. Pottuja ei käytetty. ["Potuista tulee huonua, pahanmakuista viinaa. Luusit pruukasivat laivoista saada Tanskin pottuviinaa, joivat sitä ja irvistelivät, kun se oli niin pahaa".]
Maltaista tehtiinmäski. Maltaiden lisäksi käytettiin, kuka enemmän, kuka vähemmän, tavallisia ohrajauhoja, "raakoja jauhoja". Lämmitettiin vettä ja tehtiin seos, ensin vain maltaista, isoon pari-, kolmetynnyriseenmäskiammeeseen. Oli kaksi pitkäälavannetta, joilla "kiireesti klapattiin", jotta saatiin veden lämminnä ollessa sekoittumaan. Sitten kun seos oli imeltynyt, lisättiin raakoja jauhoja ja lämmintä vettä. Peittoa pantiin päälle, paksulta raanuja ja takkeja ja lopuksi köydellä sidottiin ympäri, jotta "taatusti hengen piti". Muuten olisi viina tullut laimeaa. Toisena päivänä astia aukaistiin ja seos lyötiin kolmitynnyriseen, kannelliseen, kaksipohjaiseenuuksuumiinjaluukutarkasti tukittiin taikinalla kiinni. Siitä sitten keitettäessä tarpeen mukaan otettiin, laskettiin uurteessa olevastahanasta.
Viinapannun hattu "kitattiin" rukiisella taikinalla tarkoin kiinni. Keitettäessä oli tästä pidettävä huoli "kuin silmäterästä". Kun taikina kuivui, jotta tuli "pakoja", oli ne heti tukittava. Eikä pannua saanut panna aivan täyteen asti. Silloin se, jos kuohumaan kävi ja aivan täynnä oli, lennätti hatunkin pois. Ja alussa piti keittää hiljoilleen, hiljoilleen vain, vähitellen lisätä tulta, viimein sai jo poruuttaa kovemminkin. Ja se oli huolehdittava, ettäpiipputynnyrissä, jonka lävitse piiput oli johdettu, oli aina jäätä, jotta kattilasta kohoava höyry voi vaihtua nesteeksi.
Ja pian alkoi pannun piipuista liristä kirkasta nestettä, pahanmakuista kitkerääsikunaa. Isoon pataan, isoihin pulloihin taikka muihin astioihin sitä lasketettiin. Kun oli pannu sakoille saakka keitetty, puhdistettiin sakat pois, pantiin uusi aines sijaan ja se taas laskettiin sikunaksi. Sitten kolmas ja neljäs pannu elikkä ainakin niin paljon, jotta saatiin sikunaa yksi pannullinen.
Sitten vasta pantiin sikuna uudelleen pannuun ja keitettiin toinen kerta. Ja se olikloorinkeittämistä se, ja silloin vasta huolella piti olla, silloin vasta se oikia viina tuli. Lopulle kun rupesi keitto tulemaan, niin aina sormella maisteltiin, miten väkevää on; se näet lopulta tuli huonommaksi. Kun ei enään ollut kylliksi vahvaa, muutettiin toinen astia alle ja keitettiin ja liritettiin siihenjälkipylkky, jota tuli "jonkun toopin verran". Jälkipylkky ei kelvannut juotavaksi, kun se maistui palaneelle ja kuparille. Värjätessä pantiin sitä väripataan, jotta väri paremmin tarttui kiinni.
Mutta viina "kloorin jälkeen" pantiin saaviin ja lisättiin siihen vettä "pikkusittain" kerralla ja kauhalla sekoiteltiin. Otettiin aina kahvivadille vähäisen ja koeteltiin tulella. Niin kauvan lisäiltiin vettä, kun tulella koeteltaessa viina juuri vain otti tulen. Silloin se oli vielä hyvästi väkevää, jopa väkevämpää kuin nykyinen tehtaanviina. Maistamalla tietysti myös vahvuutta tutkittiin. Niin oli viina valmista ja pantiin isoihin lasisiinpotelleihinsekä tammisiin lekkereihin,ottinkeihin.
Mäskiammeeseen pantiin vielä toinen kerta vettä, hapatettiin ja keitettiin uusi panos. Se, mikä jäi ammeeseen, pantiin yhteen pannun pohjalta saatujen sakkojen kanssa, ja se olitrankkia. Sitä annettiin elukoille. Hevoset tulivat siitä niin iloisiksi ja lehmät lypsivät hyvästi, eikä tarvinnut jauhoja panna. Ja trankkia riitti miltei koko talveksi.
Viinaa tuli enemmän kuin "halstoopi" viljakappaa kohden. Toisista "levoista" tuli viinaa enemmän, toiset taas jäivät vähemmälle.
Joskus isännät omiksi tarpeikseen "tisleerasivat" viinan, keittivät vielä kerran kloorin jälkeen. Se tuli sen tuimempaa. Mutta sitä sitten ei kannattanutkaan antaa jokapäiväisille vieraille, annettiin vain semmoisille "herraskaisille".
Syrjäisillekin ehdittiin keittoluvan lopulla muutama pannullinen kiehauttaa, kaikki kun eivät raahtineet kallista kattilaa ostaa, ja maattomilla ei ollut siihen oikeuttakaan. Toivat sentään viinaviljansa pannun omistajalle, joka niistä pani mäskin ja laski viinaa. Trankin sai palkakseen ja parisen markkaa teolta. Sai sitä näet pannun omistaja lupa-aikana keittää sen kun ennätti. Eihän kukaan käynyt mittaamassa viinan paljoutta eikä väkevyyttä.
Vanhat tottuneet talon piiat, joita voitiin uskoa viinan keittohommiin, kärttivät joskus isännältä, "jotta sais hän yhenkään tevon itselleen keittää, kun oli talosa viinakokkina". Sen isäntä tavallisesti myönsi.
Viina myytiin enimmäkseen Ouluun. Kotona tietysti myös myytiin, mitä saatiin kaupaksi ja otettiin 80 penniä "halstoopilta". Kaupungin kapakkoihin vietiin joskus 15 kannunkin tammiankkureita viinaa täynnä ja saatiin "summasa" 3 mk. kannulta, — Juotiin tietysti itsekkin. "Sitähän juotiin, jotta miesjoukot oli pyhänaikoina aina taloisa, joisa isäntä itse ryyppäsi." Maantieltä kuului yhtä päätä hoilotus ja kova elämä, toisinaan makasi teiden vierissäkin juopuneita. Enimmin joivat vanhat ukot. Nuoret kyllä eivät niinkään juoneet, ja ne, jotka "pitivät hyvin ittestään", olivat aivan raittiita.
Mutta sitten tuli loppu, kiellettiin keitto tykkänään ja otettiin viinavärkit pois. "Faltesmanni" kuulutti, jotta kaikki pannut on vietävä pappilan makasiiniin lukkojen taakse. Sieltä ne sitten otettiin ja myytiin huutokaupalla ja rahat annettiin pannujen omistajille. Oltiinhan sitä pahoillansa, kun keitto kiellettiin. "Milläs nyt rahaa saahaan?" arveltiin. Mutta kun moniaita vuosia elettiin, niin huomattiin, että tultiinkin paremmin toimeen. "Nythän sitä pärjätäänkin paremmin", täytyi jo tunnustaa. Oli näet ruvettu ahkerammin maata viljelemään.
Muutamat olivat keittokiellon ilmestyttyä kovin huolissaan, jotta nyt ei enää saa viinaa mistään. Ja niin panivat kotikeittoansa talteen tulevien päivien varaksi. Aitan jyvälaareissa suurissa pulloissa sitä säilytettiin ja vain tärkeissä tilaisuuksissa maisteltiin. Säilyttivätpä säästäväisimmät talot "sauviinaansa" kaksinkymmenin vuosin, varsinkin varakkaat, joilla ei ollut pakkoa sitä myydä. Monet peijaiset pidettiin keittokiellon jälkeen omakeitto-viinoilla, "vanhoilla viinoilla". Ja se vanha viina olikin viinaa. Tuli sitä tuimemmaksi, mitä kauvemmin oli pulloissa.
Niin muuttui viinan saanti Ouluun. Ennen oli sitä sinne myöty, nyt ruvettiin sieltä ostamaan. Saatiin taas sinne maksaa 80 penniä "halstoopilta".
Koittelivat myös muutamat yritellä salakeittoa. Parikin miestä laittoi kauvas kylän takalistoille männikköön keittovehkeet ja laskivat viinaa entiseen tapaan. Mutta useammat kerrat heidän tehtaansa hävitettiin, ja lopuksi joutuivat keittäjät itsekkin oikeuden käsiin. Tuotiin myös salakeittoviinaa Lumijoelta ja Siikajoelta, siellä kun suurissa metsissä entisaikaan viinaa valmistelivat. Paljon myös Ruotsin puolelta kesällä "luntreijattiin" ruotsalaista viinaa.
Juhla- ja merkkipäivät.
Tuomaastaalotti vanha luotolainen viikottaisen ajanlaskunsa:
"Tuomaasta kuusi Kyntteliin,Kynttelistä kolome Mattiin,Matista neljä Maariaan,Maariasta viisi Valapuriin,Valapurista kolme Erkkiin,Erkistä viisi Juhannukseen.Juhannuksesta viisi Jaakoon,Jaakosta viisi Perttuliin,Perttulista viisi Mikkeliin,Mikkelistä viisi Kekriin,Kekristä seittemän jouluun,— Praahesta kaheksan Ouluun."
[Lopussa loppusoinnun aiheuttama leikkisutkautus tarkoittaa: Raahesta 8 penink. Ouluun.]
Tuomashan sejoulunkin, vuoden suurimman juhlan, pimeän talven ilon ja valon juhlan toi tullessaan. Siksipä lapsetkin sitä odottelivat ja hyppelivät ja lauloivat:
"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Knuuti pois sen viepi."
Pitkät ajat jo joulua varten tehtiin varustuksia. Kotipolttoviinaa siksi säästettiin, joulukynttilät kastettiin, lahdit tehtiin, tuoreet kalat pyydettiin, "prykättiin" jouluoluet ja leivottiin joululeivät ja joulujuustot aitan laariin tallennettiin. Juustot, leipäjuustot ne piti olla jouluna joka mökissäkin. Niinpä tavattiin sanoa:
"Joulu tulla jollottelee juustokämpäle kainalosa."
Jokapäiväinen hapan reikäleipä joutui syrjään, leivottiin paksujalimppuja"sihatuista" jauhoista, imellytettiin ja vielä oluella ja suolavedellä päältä voideltiin, jotta tulivat "maajaampia". Leivottiin myösjästileipiä, sihdatuista jauhoista nekin, sekäviskakkuja, joihin veden sijasta käytettiin makeaa jouluoluen vierrettä.
Huoneet tietysti puhdistettiin: laattiat pestiin, seinät, katot nuohottiin, kaikki "siistattiin". Joskus laitettiin kattoon oljista lankaan pujoteltujoulukruunu, "semmoisia lasten korioja, jotka yhesä langasa riippu, ja kun puhalsi, niin alko pyöriä".
Joulun alusviikolla "ajoi" lukkarikappojaan. Kapan pari sai talosta, lisäksi vielä limpun ja ryypyn. Samalla hän myös keräsi joulukirkossa poltettavat kynttilät, isommista taloista kaksi kynttilää, pienemmistä yhden. Pikkulukkari eli unilukkari kävi niinikään joulun alla saataviaan kantamassa. Oli hänellä toisinaan matkoillaan "potelli" mukana, johon kaadatti talosta tarjotun ryypyn: "mull' ei oo jouluna viinaa, jos ma nyt kaikki ryyppään. Pankaa tuohon klasiin se ryyppy!" Ja niin sai jouluviinat. Pappi myös "kuulutti" saataviaan. Ne oli vietävä pappilaan, kalat, lihat, villat, kynttilät.
Joulun edellä myös köyhät kulkivat taloissa "jouluvaroillaan" saaden hyviltä emänniltä lihaa, leipää, kalaa, pylsyä ja muuta hyvyyttä "oikein töskältä".
Aattoaamuna noustiin aikaisin ylös, jotta ehdittäisiin kaikki saada valmiiksi. Miehet lähtivät puiden tai heinäin hakuun, naiset hääräilivät kotihommissa. Kaikki joulupäiväin tarpeet oli jo aattona tuotava sisään. Aitasta tuotiin lihat, makkarat, pylsyt, juustot, leivät, voit, jauhot — eläintenkin jauhot — kaikki tuotiin "kotihuoneisiin". Aitassa ei saanut joulunpyhinä käydä. Potut "krapattiin" pyhiksi, ei pyhinä saanut veistä pidellä. Puita ja vettäkin kannettiin sisään, ettei niitäkään tarvinnut pyhinä noutaa. Ja itse isäntä hakkasi aattona paistilihan kappaleiksi. Karjakodassa myös jo aattona laitettiin valmiiksi lehmäin jouluruuat, tehtiin ammeeseen peltoheinistähauve, jotta ei joulupäivänä tarvinnut kodan muurissa valkeaa polttaa. Aattonakaan ei kodan muurissa poltettu kuin yhdet puut. Katsottiin vain hyvin pitkiä puita ja niitä sitten sen mukaan kuin paloivat työnnettiin uuniin.
Aattoiltana pirtti laastiin ja vietiin rikat lammaskarsinaan. Siitä lisäysi hyvin lampaita ja, jos rikat olivat kovin mustia, lisäysi enemmän mustia lampaita. Sitten tuotiin sisään vankkaolkikupoja levitettiin laattialle, isompiin pirtteihin 2-3:kin kupoa. "Kun Jeesuskin on pahnain päällä syntynyt, niin se oli sen merkki." Olkien tuominen oli lapsista varsin hauskaa. Siinä kun "runsuilla leekattiin" ja temmellettiin! Tehtiin oljista pitkä "patukka" ja oltiin paistisilla. Yksi kävi tuolille istumaan silmät sidottuina ja koetti tavata patukalla toisia, jotka kävivät häntä nykkimässä. Keneen patukka sattui, sen piti vuorostaan käydä tuolille nykittäväksi. Olet saivat olla laattialla joulu- ja Tapaninpäivän sekä vielä yhden arkipäivänkin. Sitten ne vietiin lammaskarsinaan.
Aattoiltana keitettiinkryynipuuroohraryyneistä. Itse puuro säästettiin huomiseksi ja piti sitä olla vielä Tapaniksikin, mutta heitettiin sitä vähän pataan ja keitettiin siitämaitovelli, joka kalakeiton kumppanina aattoiltana syötiin. Syötäessä oli pöydällä paksu, lehmänemättimeen valettu joulukynttilä, lamppu, "taakana" pyöreä pölkynpalanen. Pärettä ei jouluna saanut polttaa, jos tahtoi pellon säästää kesällä nokipäiltä.
Saunassa käytiin illalla vasta sitten, kun kaikki oli saatu valmiiksi joulua vastaan ottamaan. Sitten oli juhla ovella, "aatto juhulaa korkeampi".
Aikaisin noustiin jouluaamuna ylös ja kynttilät sytytettiin pöydille akkunain eteen, jopa joskus tuvan lakkaankin akkunalle palava kynttiläinen vietiin. Emäntä jakoi talonväelle juusto-osat, kelle puolen, kelle neljänneksen, kelle mitäkin antoi, kuten sanottiin:
"Osan Ollille, palan Paavolle, pikku palan Pekka raavolle."
Antoi emäntä myös kullekin voiosansa, "voikliiningit" lautaselle. Voiosan, noin "naulan telin", piti riittää joulun pyhät ja sai sen syödä tai myödä. Lapset sitä kyllä säästellen söivät, jotta kestäisi kauvemman aikaa ja sen sijaan salaa "krookkivat" toistensa osia. Karjanviljaa, maitoa, ei jouluaamuna nautittu, olutta otettiin sen sijaan. Ja "viinaklasi" oli pöydällä, puolen kannun pullo ja pikari vieressä tai lippi. Viinaryypyn antoi isäntä jokaiselle, "sikiöinkin" piti maistaa. Isäntä sanoi: "maistetaan nyt Vapahtajan tulijaisia! Nyt se on syntynyt, joka meijät vapahti." Sitten otettiin ryypyt, ja "ne oli niinkun Jeesuksen varpaisia".
Emännät ja isännät muistivat lehmiä ja hevosiaankin, kävivät antamassa kullekin viinalla voidellun limpunviipaleen ja sanoivat: "nyt on joulu!" Ja kynttilän sytyttivät palamaan sekä talliin että navettaan. Koko joulun pyhinä ei piika saanut käydä navetassa, emäntä itse hoiti eläimensä. Jouluna ei lehmille annettu juotavaa: sitten kesällä on lehmillä niin halu metsästä kotiin, kuin on jouluna jano.
Kirkkoon lähdettiin jo klo 5-6 aikana. Läheltäkin, kilometrinkin päästä piti hevosella komeasti karauttaa kelloissa ja helyissä ja "silimikot" reen perällä. Joka hevosella oli mentävä kirkolle. Jos ei ollut ketään lähtijöitä, niin "vaikka tyhyjänä pantiin toinen hevonen jäläkeen juoksemaan". "Jos ois korpin valta, niin ei ois yhtään hevosta kirkolla jouluna. Mutta kun menee kirkolle, niin paha poistuu", oli muuankin isäntä arvellut. Ja kirkossa oli ihanaa. Kynttilät vilkuttivat kattokruunuissa, seinätaakoissa ja puutaakoissa penkkien karmilla. [Yöllä kyllä jo 12 aikana olivat männingäiset kirkossa "ilmineeranneet", kuten heidän tapansa on.] Pappi oli komeimmassa messukasukassaan, kaksikin pappia yht'aikaa alttarilla, ja väkeä oli kirkko täynnä. Ja sitten kun kirkosta lähdettiin, niin siinäkös kilpaa laskettiin, ja mies se, joka meni kaikkien edelle.
Kotiin oli jäänyt vain vanhat äijät ja ämmät sekä joku nuori ihminen uunia lämmittämään ja ruokaa laittamaan. Ja vanhat äijät ottivat virsikirjansa ja veisasivat, jotta "Piltin synnytti Betlehem". Ruuanlaittaja pani eilisiltaisen puuron paistumaan sekä valmisti kalakeittoa taikka lihapottuja. Kaikki kyllä eivät oikein joululihoista välittäneet: "Jeesus kun on syntynyt jouluna, jotta ei häntä sen lihan nimesä syyvä". Puoliselle käytiin, kun oli kirkosta tultu. Särpimenä oli taaskin jouluolutta vanhan kansan kannellisissa korvakannuissa, ja se oli niin väkevää ja vaahtoavaa, että "oikein kähisi ja meinasi päähän mennä, kun enempi joi". Aamullista juustoansa olivat lapset säästäneet ja sitä puoliseksi uunissa "kirventelivät".
Puolisen jälkeen levähdettiin ja luettiin päivän evankeliumia ja epistolaa. Talon vanhin tavallisesti luki, muut kuuntelivat. Kylään ei menty eikä vieraita odotettu.
Iltapuolella emännät pistivätmakkaraauuniin ja kun lypsyltä tulivat, panivat pataan maitoa ja piimää sekä olutta sekaan, ja se oliolutjuustoa. Sitä sekä makkaraa syötiin iltaseksi.
Joulukuusi on vasta ollut tunnettu parisenkymmentä vuotta, mutta nurinturkkiset joulupukit pelottelivat lapsia jo entisaikanakin.
Tapaninpäivänätaas ajettiin hevosilla helyissä kirkolle. Mutta sitten iltapäivällä mentiin "Tapania ajamaan". Vanhemmat ensin vähän lasten kanssa ajelivat, veivät sitten lapset kotiin ja lähtivät yksikseen ajelulle. Ja nuoret miehet myös ajelivat. Kilpaakin välistä ajettiin, että "kell' ois paras hevonen". Kirkon ja Kniivilän väliä taikka Kirkkojärven jäätä "kahtaa kättä" lasketeltiin. Ja kulkusia oli ja aisakelloja ja pikkutiukuja, "mitä piti löytyä helyjä ihimisellä", ja niitä oli, "jotta se oli koko remakka se". Taloon kun mentiin, niin kysyttiin: "löytyykös sitä Tapania?" Isännät taas kehottivat: "tuu maistaan Tapania! Maista meijän olutta, limppua, viskakkua!" Illalla sitten nuoret jo saivat "tanssatakkin".
Tapanin päivänä syötiin aamulla voita, leipää ja olutta, päivällä oli kryynipuuroa ja lihavelliä, illalla pylsyä.
Ensi arkena,viattomain lasten päivänä, ei hyvinkään vielä työhön menty, pidettiinhän sekin vielä pyhäpäivänä. "Kujehnansa" ottivat naiset vain esiin ja navetasta oli palvelijan luotava pyhinä kertynytjoulusontaulos. Se peitettiin tarkoin tunkioon varta vasten kaivettuun hautaan. Seuraavinakaan arkeina ei mitään raskaampia töitä tehty, "ei kukaan kaatanut puuta pyhäin aikana". Puita oli metsästä tuotu tarpeeksi sekä heiniä niityiltä. Rukkeja ei myöskään otettu esiin. Naiset vain kudoskelivat sukkaa, häkläsivät pellavaa ja korjailivat vaatteita. Miehet kutoivat verkkoa, tekivät astiaa, koria ja muuta semmoista tupatyötä.
Uudenvuodenaattoiltana kylvettiin ja varhain aamulla käytiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon. Mutta aattoiltana valvottiin tavallista myöhempään javalettiin tinoja. Niistä ennustettiin tulevia tapahtumia, tina kun veteen porahtaessaan muodostui, milloin millaiseksikin sattui. Joskus tuli ruumiinarkun näköinen ja ennusti kuolemaa, joskus tuli kruunun kaltainen ja aavisteli häitä. "Toiset tallettivat näitä valokuvia vuosia, montakin vuotta, jotta miten käy."
Uutenavuotena kun mentiin taloon, tervehdittiin: "Jeesus tänne uutena vuotena ja hyvä vuosi vie rahiksi!" Ennen näet oli aivan tavallinen tervehdys sisään tultaessa: "Jeesus tänne!"
Loppiainenmeni jo, niinkuin muutkin pyhät. Oli siksi jo ollut pyhiä, jotta sen annettiin mennä tavallisen sunnuntain tavoin. Jouluruuat, leivät ja muut olivat vain joulua muistuttamassa. Kirkossa vain käytiin ja vierastelemassa, jotta sitten saatiin kotona enemmän rauhassa asustella, kun tulivat talven pitkät pakkaskuukaudet.
Joulunpyhien aikana, varsinkin jouluna ja uunnavuonna, kulkivat "tiernapojat" taloissa laulamassa:
"Saapast' tuli kuninkaat, kuninkaat, lahjoitt' meill', lahjoitt' meill' kultaa, pyhää savua ja mirhamia, ja mirhamia" j.n.e.
Muutamat laulajat olivat aina Oulusta asti, toiset taas oman pitäjän poikia!
Joulupöydässä leipäläjän alla alimaisena oli limppu, jota ei syöty. Sen vei emäntä pyhäin loputtua aittaan, semmoisenaan kätki jyvälaariin syrjalleen, samoin myös muutaman juuston. Kevääksi touonpanopäiväksi ne kätkettiin.
Oli sitten vielä jälelläHiiva-Knuuti, joulun loppujuhla. Silloin ei työtä tehty, käytiin ajamassa "Hiiva-Knuutia", mentiin naapureihin "Hiiva-Knuutin päiville", ja juotiin olutta ja viinaa.
Mutta sitten Hiiva-Knuutilta se alkoi työnteko ja kehrääminen. Jo heti Loppiaiselta oli rukit tuotu pirttiin lämpenemään. Ne alottivat taas entisen surinansa ja miehillekin tuli tavalliset talvitoimensa.
Joululta sitten "talvi tassahti", oli pitkä ja kylmä "talvisyän" edessä. Mutta "lohutus oli, jotta päivät piteni". Päivä oli jo
"Jouluna kukon askelta, Tapanina tamman laukkaa (pitempi), ja uutenavuotena jo pirtti lämpes uutta päivää."
Joulunajan ilmoista ennusti vanha kansa ensi kesän säätä ja vuoden tuloa. Niinpä "jos on jouluna pakkanen ja vielä luntakin nakkoo, se on huonon vuojen merkki", ja "jos ei uueksi vuojeksi mettää puhista, niin tulee huono vuosi".
Heikinpäiväoli talven harjalla. Silloin "talven selekä katkiaa ja karhu kääntää kylykiänsä", tiedettiin.
Kynttelioli kevään puolen päiviä. Sanottiin:
"Syystä joulu, kevättä kyntteli,Paavali parasta talavea."
Seurasi sittenlaskiainen, paastonajan alkujuhla. Sitähän sitä odotettiin kuin päivää pilven raosta. Laskiaisaamulla nousivat hevosmiehet jo kello kolmelta ylös ja menivät puita noutamaan tai heinän hakuun ja ajoivat aika kyytiä, "jottei laskiainen vähenisi heijän puolestaan". Kotiin joutuivatkin paraiksi "rieskoille". Kovassa kiireessä kotiväkikin oli puuhannut, ensin kehruuhommissa ja karjanhoidossa, sitten pirtin siivoomisessa ja puolisen laitossa. Pirtti oli saatava puhtaaksi iltapäiväksi, ja kaikki työt lopetettava, sillä "iltapuoli laskiaista, se on kuin pyhä". Siksi puolelta päivää pestiin rukit ja kirnutkin sekä korjattiin karsinaloukkoon yhteen kasaan, vieläpä pantiin peitto päälle. Valkeata vaatetta jos käytti peittona, syntyi valkeita karitsoita, musta taas tuotti mustia. Kirnun jos jätti peittämättä, voi tulla Para ja liata sen. Laskiaisen iltapuolella ei saanut kehrätä, sanottiin, jotta siitä tulee trulli, joka kehrää iltapuolella.
Puoliseksi laitettiinroppavoit, rasvarieskatjamämmit. Roppavoi oli vastakirnuttua pehmeää vaivaamatonta suolattua voita, rasvarieskat leivottiin ohrajauhoista ja pantiin "kuin silimiksi" sormella pistettyihin reikiin "ispinöitä", jotka paistettaessa sulivat ja tekivät rieskan rasvaisen makeaksi. Mämmiin taas tehtiin ohrajauhotaikinasta ohut kuori sekä sisus imelletystä ruisjauhotaikinasta, johon myös ispinöitä pisteltiin. Vielä oli puoliseksipylsyä. Iltaseksi piti aina ollalihavelli.
Iltapäivällä sitten mäkeen. Jo heti aamusta olisivat lapset sinne juosseet, mutta eipä laskettu. Sanottiin: "nyt trullit aamupäivästä liikkeellä". Vaan sitä kiireemmin sitten puolisten jälkeen kipaistiin Hyypälle, Mustalletöyrälle, Isollejyrkälle, Kirkkomäelle ja Kestinmäelle. Siellä iltahämäriin lasketeltiin ja useasti oli aikuisempiakin muassa.
Laskiasiltana ei saanut ottaa tulta. Päivän aikana piti saada karja ruokituksi ja lihavelli pöydälle, ja päivän aikana "jouvutettiin" syömään, jopa kylpemässäkin piti käydä "nävön" aikana. "Se oli pyhitetty sen kaltaiseksi, jotta aikasin saunaan". Sauna näet kuului myös laskiaisen viettoon. Jo näön aikana joudutettiin makaamaankin. Näin kun meneteltiin, tulivat lehmät kesällä laitumelta hyvästi kotiin.
Ei saanut laskiaisena puolista eikä iltasta syödessä eikä saunassa ollessa puhua, ei halaistua sanaa, jos tahtoi säilyttää itsensä sääskien ja "kärvästen" puremilta kesällä. —Laskiaisluutaottivat vanhat lihavellistä talteen, kattoon piitan väliin pistivät. Sitten kun hammasta pakotti, purtiin sitä luuta, ja pakotus heitti.
Laskiaisena tekivät emännätlaskiaisvihkon. Lehmille kun antoivat heiniä, niin joka lehmän vihosta ottivat pienen "tyllyn" ja niistä keräytyi laskiaisvihko, joka pantiin talteen pääsiäiseksi ja karjan uloslaskupäiväksi. Valmistivat emännät myöslaskiaiskakun eli -rieskan. Se leivottiin kodan pankolla ohrajauhoista ja siihen sekoitettiin lehmänkarvoja. Leipoessa sanoivat jotkut:
"Pois, Lempo, lehemän seljästä,varjele vaaraa karjasta!"
Rieska säilytettiin uuninkorvalla ja sitä annettiin lehmille samalla kertaa kuin laskiaisvihkoakin.
Laskiaisena alkoi pitkäpaastonaika, jollointrullitkinolivat liikkeellä. Laskiaisiltana voitiin ensi kerta käydä niitä kuuntelemassa. "Pittäis lähtiä kuunteleen laskiaisämmiä", sanottiin. Piti kaikessa hiljaisuudessa mennä semmoisen huoneen katolle, joka oli kolmannella sijalla ja istua verisellä vasikannahalla. Käytiin myös kuuntelemassa kolmen tien risteyksessä ja tunkion harjalla sekä vanhoissa tuulimyllyissä. Vanhat tuulimyllyt ovat olleetkin oikein trullien pesäpaikkoja. Sieltä ne aamulla auringon noustessa ovat kaahaisseet lentoon.
Laskiaisiltana jotkut emännät kiersivät navetan "rautakankia vettää köttyyttäen perässään". Navetan oven sen jälkeen lukkosivat ristiä tehden. Trulleja vastaan siten tekivät varojaan sekä "mavon panoa vasten".
Koko paastonaika oli hiljaista aikaa. Lauvantaina aina jo puolelta päivin heitettiin kehräämiset ja raskaammat työt ja ruvettiin pyhäsiivoja tekemään. Ja kylpemässä käytiin päivänäöllä.
Paastonajalla oli merkkipäiviä,MatinpäiväjaMaarianpäivä. Matista alkaen ei enää tarvittu illalla pärettä polttaa eikä Maariasta alkaen aamulla. Sanottiin:
"Matista ehtoopihti pirtin päälle,Maarialta aamupihti pirtin päälle."
Mattina jo jääpuikot alkoivat räystäisiin ilmestyä. "Matti pitkällä parralla lapsia seinän taka viettelee", tavattiin sanoa, sekä: "Kukko laulaa Matin aikana, jos räystäs tippuu: Sota tulee, sota tulee! Akkaa ammuttiin päähän."
Maariasta ennustettiin kevään tuloa: