"Jok' on Maariana malon päällä,se on Valapurina vaon päällä."
Varesta, ensimäistä kevätlintua, jo Maarian aikana odotettiin. Sanottiin, varista tarkoittaen:
"Jos ei miestä Maariana,niin mies on hukasa."
Pääsiäinenoli paastonajan loppujuhla, jolloin ilma jo keväälle hengähteli. Silloin kirkkaassa kevätilmassa ajettiin kirkolle, ja nuoret iltasin ilakoiden riensivät tanssitaloonsa, jossa myöhään yöhön iloa pidettiin.
Pääsiäisen edellisviikon päiviä nimitettiin:kihla- eli kiiristuorustai, pitkäperjantai ja lankalauvantai. Koko viikolla ei paljoa kehräilty, lauvantaina jo puolelta päivältä tykkänään lopetettiin. Pitkänäperjantaina oli puoliskeittonakapavelliä, hauvista keitettyä, taikka ohrapuuro ilman maitoa. Ei lihaa syöty koko päivänä, kun se oli Kristuksen piinapäivä. Lankalauvantaina tapasivat emännät ennen keittää ja pestä langat, mitä oli kevään kuluessa kehrätty.
Tärkeä päivä oli pääsiäinen talon emännälle. Silloin oli karja suojeltava trulleilta ja muilta pahoilta, silloin oli myös kellokkaalle kello kaulaan ripustettava. Lauvantaina jo valkealla päivällä toi emäntä aitasta lehmänkellon pirttiin, kääri hameeseensa ja pani uunin korvalle lämpenemään. [Toiset asettivat kellon pirtin pöydälle.] Illalla vielä viime töikseen kävi emäntä kiertämässä navetan, toisinaan koko kartanonkin. Kuppi, jossa oli tulisia hiiliä, oli hänellä helmassa, ja kaksi kertaa kulki emäntä myötäpäivään, kerran vastapäivään. Siten säästyi karja "mavon panolta". Muutamat kiersivät navetan rautakangissa jo kiiristuorstai-iltana sekä toisen kerran lauvantai-iltana. Joskus toimitti itse isäntä kiertämisen sekä navetan että tallin ympäri. Ja navetta lukittiin lujasti, etteivät trullit pääsisi. Aamulla ani varhain, ennenkuin aurinkokaan oli noussut, otti emäntä kellon, pani sen sisään "traasun", jossa oli madonkettä ja ampiaispesää sekä lähti, kello vyöliinassaan, kiertämään navettaa, kuten illallakin. Sitten meni navettaan ja ripusti kellon, kun oli tukon siitä ottanut pois, lehmän kaulaan. Osan laskiaisvihkoa sekä -rieskaa emäntä myös samalla kertaa antoi lehmille. Kun talon muu väki aamulla heräsi ja meni ulos, sai se kuulla navetasta tuttua kellon kalkahtelua.
Pääsiäisöinä oli trullien viimeinen liikunta-aika, ja ahkerin liikunta-aika. Varsinkin pääsiäistä vastaan yöllä ne uutterasti kulkivat, kävivät naapurien navetoissa ja leikkelivät lampaista, varsinkin kellolampaasta, villoja otsasta sekä muualtakin. Joskus silpaisivat korvankin poikki, joskus lehmääkin leikkelivät. Ennen vanhaan oli ollut oikeinlentotrullejakin, jotka yhtenä yönä olivat lentää viheltäneet monet pitäjät. Niinpä oli kerran Luodolla muuan päivän noustessa haikaillut:
"Voi päiviäni, kun päivä nousi! Salot, Kempeleet vielä käymättä, Kemit, Olhavat vasta kuljettuna, ja Limingan keolle kenkäni jäi, ja Luovosa jo päivä nousi."
Paitsi lentämällä, olivat ne vanhan ajan trullit liikkuneet myös lehmällä ratsastaen, navetasta ottaneet lehmän ja sillä ajaneet. Ja hädän tullen olivat ne osanneet muuttaa muotoansa. Muuankin oli, navetassa kun kähmi ja talon emäntä sattui tulemaan, tekeytynyt tadikoksi. Emäntä oudolta tadikolta siepannut toisen haaran poikki. Samalla oli naapurin emännältä jalka katkennut, ja sitä hän saanut sitten elämänsä nilkuttaa.
Pääsiäisöinä käytiin vielä trulleja kuuntelemassa. Ja pääsiäisaamulla, ennenkuin päivä nousi, käytiinennustuksia kuulemassa. Silloin saatiin kuulla, missä päin ensi aikoina tulee kuolemia tapahtumaan. Sielläpäin näet paukuteltiin, niinkuin olisi lautoja romisteltu. "Ne paukuttelee niitä kuoleman ilimoituksia. Ne ittestään ilimoitettiin."
Kirkossa voi pääsiäisaamuna nähdä "joutavaa väkiä". Piti vain heti, kun ovet oli avattu, ennen muita ehtiä kirkkoon ja perästä kirkkoa vasemman kainalon alatse katsoa oveen päin. Silloin näki niitä, mutta heti kun kello soi, ne katosivat.
Pääsiäisyönä katsoivat tytötonnenpeiliin. Pantiin kaksi peiliä vastakkain ja kynttilät kahden puolen ja katsottiin peiliin ja nähtiin siellä vastainen sulhanen. Vielä kokeilivat tytöt siten, että asettivat halon yöksi puurantteelle lumeen, jotta se oli juuri näkyvissä, ja halolle kolme lastua, kullakin oma merkityksensä: häät, sairaus, kuolema. Mika lastu siitä yöllä katosi, sitä oli odotettavana, mitä se oli merkinnyt.
Suvipäivät, taikka paremmin niiden väliset yöt,suviyöt, olivat myös vanhan kansan merkkiaikoja. Niitä oli kahdet, ensinJulius, Justiinus ja Tipurttus, sittenYrjänä, Alperttiina ja Markus. Tiedettiin: "jos suviyöt pakastaa, niin pakastaa joka yölle yheksän yötä, vaikka sitten keskellä kesää, jos ei ennen". Ja "Tipurttina pitäisi olla nöyrä suvisää, sitten tulisi hyvä kesä". — Jotkut vanhat puhuivat ennen 9:stä suviyöstä.
Valpurinakävivät tietäjät aamulla varhain lähteestä taikka "läheojasta" [semmoinen oja on esim. Päätalon luona Ojakylässä, se alkaa "viijestä suonesta kankaalla ja ne suonet saavat alakunsa Joortanista"] ottamassa Valpurivettä. Se oli "siunaavaa vettä" ja sillä monet viat ja taudit pestiin pois. Vettä ottaessa piti heittää ojaan uhriksi joku pikku raha, ja kun vedellä pestiin, sanottiin m.m.:
"Vesi vanhin veljeksistä, tuli nuorin tyttäristä, mätäs maista, paju puista."
Tärkeä oli myös se päivä, jolloin keväälläkarja ensikerran laitumelle laskettiin. Lehmille syötettiin laskiaisvihkoa ja -rieskaa ja lehmäin turpaan pyyhkäistiin tervaa sekä tehtiin tervaristi oikealle ronkalle ja häntäjouhia leikattiin lyhemmiksi. Navetan kynnysalle turpeen peittoon asetettiin haahlat, aitan avaimia ja viikate, joskus keritsimet ja rautakankikin. Ulkopuolelle kynnystä pantiin, niinikään turpeen alle, tulisia kekäleitä. Siitä sitten lehmät laskettiin ulos. Toisinaan asettui emäntä seisomaan tikapuille navetan oven yläpuolelle lehmäin ulos käydessä. Ulos laskettaessa sanottiin:
"Mettä kylmä maataksenne, koti lämmin tullaksenne!"
Illalla kun paimen toi lehmät metsästä, annettiin niille tuliaisiksi suoloilla ja jauhoilla höystettyjä kotavesiä. Samalla toimitettiinpaimenen valo. Oli varattu "lämpymät vesimuurit" ja paimen piti saada valetuksi, ja paimen taas puolestaan yritti valajiaan kastella. Jopa tuli valaminen lopulta niin äkäiseksi, että vähän ajan päästä oli koko talon väki saanut keväisen kasteensa. Tätä aavistaen olikin yksi ja toinen pukenut päälleen huonot vaatteet odotellessaan paimenen tuloa. Eikä siitä kastumisesta suuttua saatettu. Mitä kovemmat valajaiset toimitettiin, sitä paremmin lehmät "koko vuojen ajan" lypsivät.
ErkkijaUrpaanusolivat nekin merkkipäiviä. Vanhoilta oli opittu:
"Urpaanus paita päällä,Erkki turjus turkki päällä",
sekä:
"Kylymä Erkki, hyvä merkki,lämmin Erkki, paha merkki."
Helatuorustaistatiedetään, jotta "se on niin iso juhula, ettei maan ruohokaan kasva".
Helluntaioli hupainen kesäjuhla, ja silloin pantiin toimeen "niitä kaikkein mahtavimpia tansseja", kutsuttiin paraimpia pelimanneja soittamaan. Pojat kun menivät tanssipirttiin, niin komensivat: "pelimannit peräseinälle ja purppuri ylös!"
Kylvöpäivä, jolloin ohran siementä ruvettiin peltoon panemaan, oli myöskin tärkeä päivä. Isäntä, kun aitan laarista mittasi viljaa säkkeihin, löysi jyväin seasta emännän kätkemän joululimpun,kylvölimpun, piteli sitä ja arveli: "kunhan saataisiin taas tämmöistä eloa nykki!" — "Olihan se semmosta pyyvön tapaista jumalalta." Leipä jaettiin koko talon väelle, samoin juusto sekä makkara, joita emäntä myös oli jouluvaroista aitan laarissa säilyttänyt. Siitä "siunaus paremmin koitti kylyvöille".
Juhannusoli valoisan kesän valoisa juhla. Siksi aina tavattiin kirkkokin pestä ja puhdistaa. Viime kesänä ripille lasketut nuoret, sekä pojat ja tytöt, toimittivat pesun lukkarin valvonnalla. Juhannuksena tavallisesti laskettiin rippilapset ensikerran ehtoolliselle. — Juhannuksen ruokalajeihin kuuluimakia juustoja paistetut kalat, jästileipä ja voi. Makea juusto tehtiin vasta lypsetystä maidosta, siivilöitiin sitä pataan, kiehautettiin ja "makovedellä" kokkareihin juoksutettiin.
Kesäjuhlan kunniaksi tuotiinkoivu, vankka suuri lehtevä koivu keskelle pihamaata ja koivuun laittelivat nuoret naiset "korioja huiveja" koristeiksi. Tehtiin myös pienistä koivuista pihamaallelehtimaja.
Nuoret valvoivat koko juhannusyön. Pojat löivät palloa kylän kentällä, jotta kangas kumisi, ja tytöt tuonnempana juoksivat "enkkaa", että kirjavat vaatteet vilkkuivat. Mutta illan kuluessa kävivät tytöt kaikessa hiljaisuudessa "rukiin olokia sitomasa". Leikattiin kolme samasta juuresta kasvanutta kolmisolmuista kortta poikki yhden tasaisiksi, ja sidottiin yhteenpunainen, toiseenkrööni, kolmanteenmustalanka. Aamulla käytiin katsomassa, minkä langan ruis oli yöllä pisimmäksi "kasonnut". Punainen tiesi iloa, vihreä häitä ja musta kuolemaa. [Toiset sitoivat 4 lankaa, jotka merkitsivät: valkea kuolemaa, punainen iloa, vihreä häitä ja musta murhetta.]
"Ei tähkätöintä Juhannustaelikkä hiljastuu vuojentulo",
olivat vanhat panneet merkille. Samoin myös sen olivat merkinneet, että "juhannussatteet ne tulee ja niitä on aina peljätty".
Juhannuksen jälkeen oli sittenPietarinpäivä, joka oli nauriin kylvöpäivä. Silloin naiset, koreisiin vaatteisiin puettuina, kävivät nauriin peltoon heittämässä.
Jaakooli heinäkuun merkkipäivä. Silloin heinätyö piti olla paraassa käynnissään. Jaakonpäivä-viikko oli hauska "Santos-viikko". Silloin aina tavattiin olla Santosen niemellä heinänteossa, kaikki ne, joilla vain siellä niittyä oli. Siellä kun oli silloin hauskaa. Päivät kun kovasti raadettiin, niin yöllä sitten nuoret ajelivat pitkin meren niittyrantoja toisen ladolta toisen ladolle, kotukselta kotukselle. Kuka laski kärryillä, jotta ranta pomisi, kuka taas ratsain selkähevosella päästeli. Ja tyttöjä kasattiin rattaat täyteen, ja ratsumiehet ottivat niitä taakseenkin hevosen selkään istumaan. "Käyväänpä Kellosakin!" huudettiin, ja annettiin mennä kellolaisten niittykotuksille. Sieltä taas lisäjoukon kanssa tultiin takaisin ja mentiin toisaalle. Vanhat miehet hääräilivät hevosten kanssa rannalla. Semmoista se oli, kun oli "Santosen markkinat", kun Santosen niittyä ennen tehtiin. Päivät heinätyössä heiluttiin, yöt ajella huristeltiin.
LaurijaPerttuliolivat syksypuolen merkkipäiviä. Vanhat sanoivat:
"Laurilta laumaan,Perttulilta peräti pois."
Sekä:
"Perttulina pellolle kuhilas." "Jos ei jouvu Perttulina pellolle, niin ei se jouvukkaan."
Varsinkin Perttuli jo henki synkkää syksyä:
"Ei halla havosta lähe, eikä kaste varjosta varise päivän Perttulin perästä."
Pahoja ja peljättäviä ovat aina olleet Laurin hallat. "Ne kylymät, ne tahtoo aina Laurilla rattastaa", sanottiin, sekä: "Jos Jumala vain Laurin aikana varoisi, niin siemenet ne saataisiin. Jälkeen Laurin alkaa pelto jo kestää. Se tulee niinkuin turkki päällen."
Ennen Perttulia piti jo ruis tulla maahan. "Rukiinteon" paras aika oliSamulinpäivä.
Kunheinäntekosaatiin loppuun, antoi emäntä väellehankojuustot, ja viimeisenäleikkuupäivänäkeitettiin ja syötiinsirppipuuro, maitopuuro ohraryyneistä.
Syyskuussa oliMooseksenpäivä. Siihen asti oli paraat kesän kalasaaliit saatu Ruotsin rannoilta ja ulkokrunneilta. Siitä alkaen rupesivat kalamiehet kotirannoille palajamaan.
Mikkeli, "Luovon markkinapäivä", syys- ja lokakuun rajamailla, oli kesätöitten päättymispäivä. Silloin piti riihet olla puituna, kesänannit aittoihin korjattuina. Hevoset tuotiin ulkoniityiltä kotivainioille ja saurojen ympäriltä purettiin aidat pois.
Mikkelin aattoiltana vei emäntä olkikuvon navetan takaoven taakse poikittain. Aamulla se sitten jaettiin karjalle, että se talvella paremmin tyytyisi olkiin.
Viimeinen riihipäivä,riihinpuinnin loppiaiset, oli myös merkkipäivä. Silloin riihi puhdistettiin, oikein kostealla vihdalla enimmät noet ja pölyt seiniltä pyyhittiin. Mutta yksi ohralyhde jätettiin puimatta, seinään vähän latvaa roiskittiin, "lalavattiin", ja nostettiin lyhde nurkkaan riihen peräparsille. Lyhdettä nimitettiinämmänlyhteeksi, ja se jätettiin riihen haltialle,riihenämmälle eli riihimuorille joululyhteeksi. Sanottiin: "siin' on riihimuorille joulueine!" — Oli myös viimeisenä riihipäivänä tapana yrittää repiä toisiltaan vaatteet, "riihiryysyt" rikki, ja "se oli koko kaplakkaa se".
Mikkeliltä alkoi teurastusaika, lampaat kun olivat kotona eikä lehmiäkään enään niin kauvas laskettu. "Lahtausta" sitten riitti Kekriin ja ylikin, miten kullekin sopi. Perjantaina ei saanut lahdata, "kun se on Vapahtaja perjantaina kärsinyt". Ei myöskään maanantaina teurastusta toimitettu.
Kekriä on entisaikaan pidetty suurena ja tärkeänä juhlana. Vieläkin muistelevat vanhojen sanoja:
"Ei aina Kekriä kestä, eikä aina tupia pestä. Ei aina röyky, eikä aina möyky, eikä aina viina pikarista läiky."
Huoneet oli pesty, lammas lahdattu ja tuoretta lihaa syöty. "Karittainen lammas olis niijen pitänyt tappaa kekripaistiksi. On uhrattu lammas ja syöty lihaa ja velli keitetty. Olisiko niin huonua mökkiä ollut, josa ei Kekrinä paistia ja lihavelliä". Entisen karjanjuhlan muistoa on vielä se, että tavataan Kekrinä ottaa kello lehmän kaulasta. Vanha sääntö määrääkin:
"Kekrinä naulaan, pääsiäissä kaulaan."
Kekrinä nuoret myös pitivät "kekritansseja".
Kekri oli jo myöhäisen synkän syksyn juhla. Lyhyet olivat päivät jo silloin ja yöt pitkät ja pimeät, ja yhä vain yöt jatkuivat, päivät lyhenivät, tuli syksy synkemmäksi. Pisimmillään sanottiin yön olevan Annan päivän tienoissa. Vanhat tiesivät:
"On yötä vyörytelläAnnan päivän aikana;Kolomasti kukko orrelta putuaa."
Silloin ei ollut paljon muuta kuin kaksi pimeää yhdessä, vähän vain harmaata päivää välissä. Mutta silloin jo taas olikin odotettu joulu, pimeitten päivien valonjuhla lähellä, jolloin taas valon valtakin rupesi voitolle pääsemään.
Häätapoja.
Tärkeä juhlatilaisuus oli häidenvietto, jolloin kaksi nuorta liitettiin yhteen toivorikasta tulevaisuutta yhdessä taivaltamaan. Se oli ilonjuhla, tanssien ja soittaen vietettävä riemunhetki.
Tavallisesti olivat naimisiin menijät siinä 20-25 välillä ijältään, joskus harvoin oli morsian 18-19 vuotias.
Omalta Luodolta sitä useimmiten oma löydettiin, vain harvoin hairahduttiin mantereelta etsimään. Jokunen emäntä vaan on Putaalta tuotu, taikka Lumijoelta, tai Siikajoelta, Salosta, taikka Kellosta. Mutta niinpä onkin sitten aikain kuluessa saaren vähälukuinen (2,389) väestö seulottu ja sekoiteltu niin, että melkein kaikki ovat tavalla taikka toisella keskenään sukua ja suvun sukua.
Tutustuminen oli alettu leikeissä, tansseissa, työmailla ja milloin missäkin. Ja entiseen aikaan olivat myös pojat ahkeria "yöjalasa" kävijöitä, kulkivat "friijaamasa". Tytöt kun kesäisin makasivat aitoissa ja niissä entisissä "konkiluhdeissa", joissa oli kuonokin edessä, niin pojat siellä kävivät iltasin ja öisin "praakaamasa". Siinä sitten tutustuttiin ja liitot laadittiin. Laittoi poika kullalleen "kolomivanteiset kraveerilaitaiset" kultasormukset, — näet "kulta se olla pitää, ei saa muulla vihkiä kuin kullalla taikka vittarenkaalla" — pari-, kolmekymmenmarkkaiset silkkihuivit ja vielä hopeapikarit. "Varkain" muilta antoi kihlat ja tyttö ne arkkuunsa kätki. Oli kyllä muuan sulhaskokelas kihlojaan antanut muiden nähden, vieläpä pitänyt "puheenkin", jotta "kuule sinä, Kaija! Min' oon tuonu sulle kihilat nyt. Mutta pane, rakkaani, rakkaus syämes loukkoon, niinkuin nämä kihilat panet arkkus loukkoon!"
Kävi poika sitten puhemiehineen tytön "vanhuksilta" kysymässä, jotta "saako?", ja kun vanhemmat lupasivat ja saapuville kutsuttu tyttökin antoi luvan, kävi poika puhemiehen kanssa lauvantaina pappilassa kuulutuksille panettamassa. Aina ei kyllä ollut asia niin edeltäkäsin valmistettu, että olisi näin yksinkertaisesti mennyt. Olipa eräänkin kosijan pitänyt puhemiestään hoputtaa: "puhu, puhu, kylläs tiijät! En oo juoppo enkä kylänkävijä, mutta rakastaakseni aivan otan".
Ja pyhänä kuulutettiin, nostettiin nuori pari "toisesta jalasta kirkonkattoon", ja siitä ilosta oli morsiamen kotona illallakratulit. Tuttuja kutsuttiin, viinaa tarjottiin ja tanssittiin. Toisena sunnuntaina "nostettiin toinenkin jalaka kirkonkattoon" ja illalla vietiin morsian yrkämiehen taloon ja siellä pidettiinkratulatsuunit. Taas tanssittiin ja otettiin viinaryyppyjä, ja anoppimuori antoi morsiamelle lahjaksi moniaita nauloja villoja ja "anoppifaari" jonkun verran rahaa. Kolmantena pyhänä sitten nuoret "puottaa kolautettiin kirkon katosta alas", ja samaan "kolaukseen" yhtyivät muutamat sanankuulijatkin joko jalalla kopsauttaen tai kirjan laattiaan pudottaen.
"Oois, sin' oot nyt varesten valtakunnas, korpin valtakuntaan olet menosa", kiusoteltiin tämän jälkeen morsianta.
Alkoi siitä morsiamelle työ. Kävi hän ensinmorsianveroilla, kerjäämässä apua naisseuralaisen,kaasin, kera. "Me nyt haemma tälle nuorelle morsiamelle varustusvärkkiä", pyyteli kaasi, ja sai villoja, pellavia, vaatekipenettä, kruusikuppeja, rahaa ja muuta. Sitten alkoi lahjain laittaminen sekä muutenkin miehelään menon valmistaminen. Lahjoja ei kyllä kovin tavattomasti tarvinnut laitella: anoppimuorille ja -faarille, kummallekin paita ja nenäliina, sulhasen veljille sukat ja nenäliina, "systereille" huivi ja nenäliina. Sitten vielä papille ja papin rouvalle sukat, samoin puhemiehelle ja puhemiehen muorille. Jos oli kovin kiire, kutsui morsian naapurien tyttöjä auttelemaan, yhdessä sitte iltasilla kudottiin ja ommeltiin.
Häät laitettiin, konsa jouduttiin. Sulhasen kotona ne pidettiin. Siellä olutta tehtiin, leipää leivottiin, teurastettiin ja kylän paras kokki kutsuttiin ruokaa laittelemaan. Laattiat pestiin, seinät puhdistettiin, katto havuttiin ja peräseinälle asetettiin suuret peilit. "Kuttujat", nuoria sukulaismiehiä, kävivät ympäri kylää sukulaisissa ja tuttavissa kutsuen: "Terveisiä — sen ja sen — isännältä ja emännältä, yrkämieheltä ja morsiamelta ja koko talonväeltä, että teettä nyt niin hyvin ja tuletta viettämään heijän kunniapäiväänsä, — silloin ja silloin — tuletta puoliselle ja sitten iltaselle."
Häät alettiin tavallisesti perjantaina. Muutamaa päivää ennen kävi sulhanen noutamassa morsiamen häätaloon.
Yöllä useinkin saapuivat, morsian kohta kaikkine kapistuksineen,vaatearkkuineen, "makauksineen", lahjoineen. Vaatearkku sisälsi m.m. kamplottihameita, poomesängihameita, piikkohameita, lammasnahkaturkin, pelsin, sukkia, vanttuita, huiveja, paitoja, ompelutarpeita. Sänkyvaatteita oli verkatäkki, villaraanu, lammasnahka "feltit", tyynyt ja rydinpää-polsterit. Aamulla jakoi morsian talonväelle ryypyt ja juusto-osat sekä heille aikomansa lahjat. Sitten kävi hän myös häävalmistuksia hommaamaan.
Hääpäivän aattoiltana lähettelivät hyvät naapurit häätaloon voita ja maitoa.
Puolissa päivin alettiin häät. Sillä aikaa kun pappia oltiin noutamassa, laittoihankittija— Nuurkreenin Johanna oli ennen tavallisesti hankitsijana ja hänen sisarensa Lottakokkina[sisarukset olivat Luodon entisen nimismiehen, Nordgrenin tyttäriä] — morsiamen valmiiksi. Omat mustat vaatteet oli morsiamella päällä, mutta muut koreudet laittoi hankitsija. Asetti päähän korean "klittermessingistä" tehdyn, tekokukilla ja vaatteilla ja neljällä mustalla "plyymillä" koristellunpäävärkinsekä sen päälle vielä koreammankruunun, jossa oli messinkilangasta "rinki" ja "kroonista" silkistä "plajit". [Raskaana oleva morsian ei saanut panna kruunua päähänsä. Jos pani, niin hän "tervasi kirkon" ja sai maksaa "kirkon tervaamisesta".] Kaulaan pantiin valkeakrakisekä "komioita"helmejä, vyölle sidottiinsertti, pitkä valkea pari tuumaa leveä silkkisuikale, päät taakse riippumaan. Yrkämies myös pukeusi paraimpiinsa. Istuivat sitten valmiina odotellen pappia, hääväen näkyviin eivät saaneet tulla.
Vihkimätoolilaitettiin keskelle pirttiä, joku krenkku pantiin laattialle ja polsteri päälle ja vielä "hyvin korea" lakana peitoksi taikka "silkkisaletti".
Kävi sitten puhemies ilmoittamassa ja yrkämies toi morsianta vihille ja takana kulki morsiamen äiti sekä puhemies. Äiti koetti pysytellä lähellä tytärtään, etteivät väliin pahat pääsisi. Vihittäessä seisoi nuoren parin vieressä kaksi tai neljämorsianpiikaasekä yhtä montayrjäntrenkiä, kannattaen heidän päälläänkattonaisoa silkkihuivia. Vihillä oltaessa piti morsiamen ja sulhasen olla hyvin lähekkäin, jotteivät kirot päässeet väliin. Heti kun vihiltä oli päästy ja sulhanen morsiamen pois taluttanut, ottivat morsianpiiat ja kiireesti juoksuttivat pois vihkimäpallin laitteineen. Sitten morsian vast'edes sukkelammin oli selviytyvä "lapsen saaliista".
Vihkimistoimituksen päätyttyä tarjottiin ruokaa. Isoissa häissä oli useammat pöydät. Peräpöydän paraimmalla paikalla istui pappi ja hänen vieressään yrkämies morsiamineen, sitten papinrouva. Toisella puolella pappia istui puhemies ja muut arvohenkilöt. Eeskäyvät kantoivat pöytiin kaikenlaisia pitoruokia. Ensin oli kalapottuja, sitten keitettyä lihaa, "pöystiä" sekä "fiskuja" ja "rusinasoppaa", sitten paistilihaa, sitten kryynipuuroa ja muuta. Viimeksi annettiin "torttuja". Peräpöytään vietiin parempia "halamoonitorttuja", mutta sivupöytiin vain "knyytytorttuja". Viinaa oli pöydällä monta pulloa. Niistä aina joka ruokalajille maistettiin. Oli pöydällä vielä lautanen, jolle, kuka tahtoi, sai panna rahaa nuorelle parille. Puulautaset olivat ennen pitopöydässäkin, tammiset "taltrikit" ja puulusikat ja puukupit. Veitsiä ja kahveleita ei ollut, veitsen sai, kuka tarvitsi, vetää tupestaan.
"Sitten alettiin lykkään fiulua". Ensin tanssittiinhääpelielihääpolska. "Se oli niin komia peli, ja sillä morsian otettiin laattialle." Puhemies se ensin tanssautti morsianta, sitten yrjäntrengit, sitten vasta yrkä, sitten kuka tahansa. Tanssautti anoppifaarikin morsianta ja oikein etunenässä, innostuipa itse pappikin hääpolskan sävelistä ja jonkun kerran morsianta polskan tahdissa pyöräytteli. Tanssittiin sitten muitakin polskia:leiposta, varpusta, vesikesää ja sian maatapanua. Leiponen oli myös kaunis peli, "se pelasi niin mutkin kuin leiponen taivaalla, liritteli". Varpunen niinikään oli oikein sievä peli, ja se alettiin, jotta
"Varo sinä, varpusrukka, ettes tulis hukkaan!"
Mutta vesikesä oli "niin pitkäsivusta, semmosta jötkötystä, vaan tanssattiin sitä sentään, jotta rahka päästä kävi". Ja sian maatapano oli myös ikävää, "piti niin harvaan polokia tahtia". Myöhemmin opittiin tanssimaan valssejakin:hoppavalssiajaoikiaa valssia. Hoppavalssissa mentiin ympäri ja tanssittiin tasakäpälässä vastakkain kuin "kaksi kukkua, sitä vaille, jott'ei pää kattoon kolokkunut". Mutta oikeaa valssia "mennä hipsutettiin varpailla niin sievästi". Tanssittiin myösmorsiusrinkiä, johon otti osaa niin paljo kuin vain mahtui, pari paria oli aina sisässä tanssimassa. Sulhanen ja morsian olivat ensi parina.
Soittaja,pelimanni, pani parastaan. Isoissa häissä oli kaksikin soittajaa. Pirtin peräpuolessa ne viuluaan vetivät, ja "se oli hyvä ihiminen, joka vietiin pelimannien nokan eteen tanssaamaan".Veesevälttioli useasti soittajana, varsinkin silloin kuin hänen eukkonsa, Elsa oli hankitsijana. Taitavia soittajia olivatPerälänveljekset,Kustu ja Matti. Kustu oli miltei parempi soittaja, mutta Matti oli innokkaampi, veteli vielä vanhanakin. Sitten soittelivat myösVirpin IikkajaKujalan Matti. Virpin Iikka, "sehän se oli hyvä pelimanni". Kujalan Matti ei viitsinyt enää vanhana soitella.Asukkaan Jaako, kraatari, oli myös hyvä soittaja. Hän ei asunut missään, kulki ympäri kylää vain ja ompeli ja soitteli. "Kun ryypyn sai, niin se itki, niin, niin se itki ja sitten taas nauroi ja taas itki ja kysyi, jotta pelaanko ma leiposta, vai vesikesää, vai varpusta? Sitten se soitti oikein komiasti." MuttaTaskis-Heikkiei osannut pelata muuta kuin: "jakkara kaatuu, jakkara kaatuu, kaatuu, kaatuu, kaaatuu", joka oli hänen polskaansa. JaNikun Juusomyös yritteli soitella, mutta siitä tuli vain:
"Kikkeri käärää, kikkeri, kikkeri, käärää."
Kun pyydettiin jotakin muuta, niin tuli:
"Tinttu rintun tanttu, pojat, ryyppy tänne!"
Kun ei sekään kelvannut, niin:
"Tenttu teenua nyt, vieläkö parempata nyt?"
Sanottiinkin: "yksinkertaista, kuin Nikun Juuson peli".
Nyt ei enää Hailuodossa viululla häissä soitella. Kuolleet ovat entiset soittajat. Vain yksi mies, 50-vuotias suutari Kyrölä, hänkään ei luotolaisia syntyisin, osaa viululla vanhoja hääsäveleitä soitella.
Iltapäivä kun oli tanssittu, niin illalla taas tarjottiin vieraille ruokaa ja huomispäivänä, lauvantaina, vielä jatkettiin tansseja, syömisiä ja juomisia. Toisena päivänä ei morsiamella enää ollut kruunua päässä. — Kolmantena päivänä, sunnuntaina, oliiskijäiset. Silloinkin tanssittiin, mutta vieraita ei ruokittu, ryypyillä vain kohdeltiin. — Iltapäivisin tuli häätaloon aina kutsumattomia vieraita,nurkkavieraita, "lyöpähti huone täyteen".
Siihen sitten häät ja häädöt loppuivat, sunnuntai-iltaan. Maanantai toi arkisen elämän jokapäiväisine puuhineen. Morsian jäi taloon edelleen elämäänminiänä, kävi talon töihin: karttaamaan villoja, kehräämään, harjaamaan pellavaa, hamppua, karjaa hoitamaan. Eikä aina ollut miniän elämä hauskaa uusissa oudoissa oloissa.
"Tietäähän sen, jotta miniä on aina miniä."
Peijaiset.
Vanhan kansan vainajain palveluksesta oli Luodon entisissä peijaismenoissa vielä koko joukko jätteitä.
Kuoleman lähestyessä otettiin kuolevan alta pois paremmat tilavaatteet ja pantiin sijaan kuolinvuoteeksi huonoja, mihinkään kelpaamattomia vaatteita. Kuoleman tapahtuessa vetäistiin uuninpellit auki, jotta kuolevan sielu pääsisi vapaasti liitämään ulos. Jos kuolleen silmät jäivät avoimiksi, niin seurasi pian toisia "kuolijoita" jälessä. Oikea silmä merkitsi miespuolista, vasen vaimonpuolta. "Emäntä oottaa jäläkeensä, on vasen silimä auki", sanottiin.
Kutsuttiin sitten hetipesijäelihankittija, jona tavallisesti oli joku vanhahko eukko, kalmaa pelkäämätön mökin muija. Hän kuolleen pesi ja "hankitti" arkkuun. Ennenkun pesemään ryhdyttiin, luettiin "isämeidän" ja siunaus ja veisattiin joku virsi. Sitten vasta käytiin pesemään. Monet kyllä, kun tunsivat kuoleman lähestyvän, kävivät, jos vain jaksoivat, itse saunassa peseytymässä, ettei sitten kuoleman jälkeen enää ollut suuria pesemisiä, kunhan kostealla vaatteella pyyhittiin. Samoin jo eläessä parta ajeltiin. Pesemättä ei saanut vainajaa jättää, "se piti pestä jo taivaan valtakunnan vuoksikin".
Kuolintilalta, missä ruumis pestiin, nostettiin se vieressä valmiina olevaan arkkuun — useilla vanhoilla oli tapana jo eläessä laittaa arkku valmiiksi — taikka sen puutteessa laudalle. Nostettaessa "nimeltään puhuteltiin" vainajaa, sanottiin: "Jaako — jos nimittäin oli Jaako — pannaan nyt viimeiseen vuoteeseen. Piä tykönäs kaikki, mitä on!" Arkussa oli alla höylänlastuja ja joitakin vaatteita sekä niiden peittona valkea liina. Kuolleen päälle puettiin paita ja vanhoille äijille pantiin päähän valkea "kampriisinen"piippa, kuin sokeritoppa, vanhoille muoreille taas laitettiin päähänkrooka, lakki, jonka reunat otsalta hypisteltiin laskuille, jotta muori-vainaja sen suojasta "kattoi, kuin hiiri jauhoroppeesta". Joskus pantiin vaimoille vielä jalkaan sukat. Nuorille tytöille tehtiin päähän kultapapereista ja langoista koreakruunuja korea kukka pantiin rintaan ja vasempaan käteen. Pojille pantiin päähänkranssi, vitsanvarpuihin papereista tehty, ja papereilla koristeltuvarpusauvaoikeaan käteen ja kukka rintaan. Ruumiin peittona oli valkeakatelliina, joka rinnan päältä laitettiin, jotta se oli kuin "natkappa".Saippua, jota pestäessä käytettiin, sekäkampa, millä päätä suittiin, pantiin tavallisesti arkkuun kuolleen mukaan. Joskus pistettiin arkkuun vielärahaa, "halapoja, eesmenneitä lantteja, jotta talo saisi rauhasa olla, jotta ei tultaisi mitään vaatimaan". Olipa entisiin aikoihin pantu mukaanviinapullokin. On näet hautaa kaivettaessa löydetty vanhoista haudoista arkusta täysinäisiä viinapulloja, jopa joskus eväslaukkukin.
Sitten kannettiin kuollut riiheen, tavalliseen vainajain säilytyshuoneeseen. Laattiaan, sille kohdalle, jossa kuollut oli ollut laudalla tai arkussa, lyötiinrautanaula, jotta ei kalma tarttuisi eikä napsetta syntyisi. Kuolinvuodekalmavaatteineenkannettiin ulos pellolle, samoin pesuvedet ja kaikki. Siellä koko vuode olkineen, vieläpä sänkykin, jos se oli huono, poltettiin tuhaksi. [Eräässä talossa oli kuolleenoljet kuopattu tunkioon. Siitä talon lehmät tulivat hulluiksi.] Seuraaraavana päivänä käytiin katsomassa, "jos mitä jäläkiä näkkyy tuhasa". Jos oli iso jälki, semmoinen "lopsaus", ennusti se aikuisen kuolemaa, jos pieni, niin lapsen. Sitten tuhkaa teräaseella "risteiltiin" ja hajotettiin se tuuleen. Vielä pesijä pesi ja puhdisti tuvan, kulki savuava katajanhako kädessä ympäri pirttiä ja sanoi: "vie muasas, mitä on!"
Jos kuollut vietiin laudalla riiheen, niin se sitten kun arkku valmistui käytiin arkkuun laskemassa. Riiheen mentäessä sanottiin: "päivää, Jaako — Jaako jos oli —, me tullaan nyt panemaan viimeiseen vuoteeseen. Älä tykkää pahaa!"
Kalman tarttumista pelättiin kovin. Kuolleeseen ei uskallettu juuri koskeakaan. Eikä ruumiinpesijä saanut sattua oven vetimeen eikä mihinkään semmoiseen, josta sitten voisi muihin tarttua. Pesuastiat ja muut tarpeet tuotiin hänelle valmiiksi. Ja ruokaa pesupäivänä annettiin hänelle niin määrältä, jotta ei siitä juuri jäämään ollut. Sillä hänen jättämäänsä leipääkään eivät muut syöneet, eikä sitä uskallettu antaa eläimillekään. "Kalama tarttuu", pelättiin. Pesijäkään ei saanut kuolleeseen koskea, ennenkuin kuolinkellojen ääni kuului.
Soittajatjahaudankaivajat, neljä lähisukulaismiestä, lähtivät heti toimeensa. Heille varattiin viinaa mukaan, jotta saivat ottaa ryypyt, "siunata hauvansijan", ennenkuin alottivat. Sitten taas kun pohjaan oli päästy, juotiin "pohojaviinat". — Pesijälle myös annettiin ryyppy, ennenkuin hän toimeensa ryhtyi.
Kuttujatkulkivat viikolla, tavallisesti perjantaina, kun hautaus tapahtui sunnuntaina, jotta oli yksi "rikkomaton" päivä hautauspäivän edellä. Kutsujia oli tavallisesti kaksi, toinen kulki toisessa, toinen toisessa päässä "kylää" [Luotolainen tarkoittaa "kylällä" useasti koko pitäjäänsä. Esim.: Sakspäkki oli monta vuotta täsä kyläsä pappina.] kutsumassa saattamaan "eesmennyttä vainajaa lepokammioonsa".
Sunnuntaiaamuna 7-8 aikana saapuivat peijaisvieraat, ja kahvia heille tarjottiin. Ruumisarkku nostettiin riihestä ajoneuvoihin ja vedettiin pihamaalle porrasten eteen, kansi avattiin ja pantiin arkun viereen vasemmalle sivulle. Tuolit, jotka olivat olleet arkun alla riihessä, viskattiin ulos kumoon ja sanottiin: "menkää kaikki, mitä täällä on henkiä ja eläjiä, ruumiin jäläkeen!" Jos tuolit olivat huonoja, jätettiin ne sinne ajelehtimaan "täks maailmaks", eivät edes kelvanneet karjakotaan muurin alle. Parempia jos olivat, ne kovasti piti pestä ja puhdistaa. Riihen uuniin pistettiin katajia, laskettiin savua sisään ja kehoitettiin henkiä ja eläjiä lähtemään vainajan mukaan. Manaaminen ja savustaminen oli pesijän tehtävä. Ruumiinlauta vietiin aitan alle varvaspuiden päälle. Siihenkään eivät uskaltaneet muut kuin pesijä koskea.
Ennenkuin lähdettiin kirkkoa kohden, annettiin saattojoukolle viinaryypyt ja ruumiin hankitsija sitoi kateliinasta leikkaamansa kaistaleen,luokkaliinan, hevosen luokkaan, oikealle sivulle, jos vainaja oli miehenpuolinen, ja vasemmalle, jos se oli vaimonpuoli. Sitten kun oli ajettu pois pihamaalta, päästy ulos portistakin, otti hankitsija astiaan tulista tuhkaa ja hiiliä, viskeli niitä rautalapiolla pihatielle aina portille asti ja vähän siitä uloskin ja sanoi: "menkää ruumiin ja luokkaliinan mukana kaikki henget hautaan asti!" Rautalapiolla teki vielä ristejä portille ja tielle. Toiset hankitsijat tapasivat viskoa kylmää vettä puhtaalla vihdalla ristiin eteensä, kun portille kävivät, ja vielä portista tielle roiskivat, jotta "vie kaikki muasas!" Näin meneteltiin, jotta ei kuolleella "olisi ollut enempi varaa tulla takaisin". Tätä kyllä sitten joskus vainajat kävivät valittamassa, jotta "ei saa enää käyväkkää kotona, vaikka täällä on vaikea olla lentohenkenä, jota pahat henget ajelee takaa". Toiset taas, kun ei oikein osattu saattaa pois hautaan, tulivat kotiin "möykkäämään", jotta tietäjän voimalla piti ajaa pois.
Kuolleen jälkeen, kun sitä hautaan lähdettiin viemään, ei saanut ikkunasta katsoa. Silmät siitä olisivat kipeytyneet.
Vainajaa vetävä hevonen kulki edellimäisenä, ja ajettiin vain "friskiä käyntiä", ei juoksua, jotta jalkasin käyvät saattajatkin pysyisivät mukana. Joskus sattui, että kuollut, joka oli ollut "enämpi pahain henkein vallan alaisena", oli niin raskas, ettei hevonen jaksanut vetää. Pahat henget ja ruumiinväki tekivät raskaaksi ja estivät kulun. Silloin piti pyyhkiä hevoselta "silimät pois", kädellään pyyhkiä, siunata ja sanoa: "pois liiat henget kristityn tieltä! Tie auki taivasta myöten!"
Ruumis kannettiin haudallepaareilla. Arkun alla oli musta valkearistinenpaarivaateja päällä puolipyöreähäkkipaarivaatteella peitetty sekin.Kantajiaoli 12, läheisiä sukulaisia — ei omaisia — ja naapureita. Kantoivat he paareja olkapäillään ja olivat "liha lihasa kiinni". Luokkaliina oli irrotettava luokasta ja vietävä arkun mukana hautaan.
Osa "höljyväkeä", naisia ja muita, palasi heti haudalta takaisin peijaistaloon, toiset menivät kirkkoon saarnaa kuulemaan ja tulivat sitten jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta soittajat viipyivät viimeksi, heidän kun piti jäädähauvan peittoasoittamaan. Haudanpeittoa soitettaessa annettiin kellon pyöriä ympärikin, piti "ylikin vettää", jotta ei kuollut kotiin tulisi.
Sitten vasta kun soittajat tulivat, tarjottiin puoliset peijaisväelle. Viinaryypyllä alettiin. Sitten saatiin tavallisia pitoruokia jälkitorttuineen. Edeskäypä, niinkuin ainakin, oli ruokia pöytään kantamassa. Pöydällä oli tyhjä lautanen, johon kerättiin vaivaisille rahaa. Sen jälkeen kävi jälkiväki syömään, ja vielä juostiin poissa olevia naapurienkin eläjiä pöydän täytteeksi kutsumassa.
Puolisen jälkeen useat peijaisvieraat lähtivät pois, mutta soittajat ja kantajat jäivät vielä illalliselle sekä läheisimmät sukulaiset seuraavaan päivään saakka.
Pesijälle annettiin palkaksi vainajan vaatteita sekä joku määrä rahaa. Peijaisissa häntä syötettiin ja juotettiin ja vielä matkalle evästettiin. Saamansa vaatteet käytti pesijä saunan löylyssä ja sitten "nosti", punnitsi ne puntarilla katsomatta, paljonko ne painoivat. Päälle pantaessa piti vielä sylkäistä. Sitten ei kalma tarttunut.
Talon vanhimmalle, isännälle tai emännälle, kun se kuoli, piti peijaisiin teurastaa lehmä, lammas ei riittänyt. Jos sen jätti tekemättä, kävi vainaja ottamassa omansa, surmasi lehmän, joskus useampiakin. Niinpä oli heitetty lehmä teurastamatta eräässä talossa, kun äijä oli kuollut. Mutta silloin rupesi talon karja kuolemaan sukupuuttoon. Oli siitä lehmä teurastettu ja viety sen pää kirkkomaalle, haudalle, jotta "syö nyt tuo!" Toisessa talossa taas oli samanlaisessa tapauksessa sairastava lehmä vedetty navetan kynnyksen luo ja kynnyksellä hakattu kirveellä pää poikki ja pää säilytetty aitan ylilaattialla.
Kirkkotarhassa sitten lepäsivät "eesmenneet" vainajat — jotka saivat levätä. Sillä kaikki eivät saaneet levätä. Oli kerran pappi mennyt "veisata hyräten" kirkon sivu: "Autuaat levosa lepäävät ja odottavat Herran tulua". Siihen oli kirkkomaalta vastattu:
"Ne lepää, jotka levosa ovat, ne lentää, jotka lennosa ovat!"
Haltijoista.
Jo peijaisista puhuttaessa mainittiin, että kuolleet voivat tulla kotiinsa kummittelemaan. Kuollut ei kyllä itse tule, "ei suinkaan se ruumis pääse, mutta ne on kait manolaiset, jotka tulee". Itse kullakin kuolijalla on hänen haltijansa, hyvällä on hyvät haltijat, pahalla pahat. Hyvät haltijat eivät ole liikkeellä, pahojen haltijat vain liikkuvat, ja ne ovat niitämanolaisiaelimänningäisiä, jotka elävät kirkkomaalla "kuolleitten luijen joukosa". Sanotaan niitä myöskirkonväeksi, joutavaksi väeksi, joutaviksi ja tyhjiksi, ja ne ovat semmoisia pikkuisia eläviä. Niitä on kaikenlaisia: päättömiä, käsipuolia, jalkapuolia, töppösiä, rukkipäitä ja jos jotakin. Ne pitävät pikkuista puhetta keskenänsä ja sihisevät ja niiden läsnäolon voi haistaakin. Niitä eivät tavallisesti muut näe kuin erityiset "näkijät" ja vaivanalaiset ihmiset. Kirkossa ne jouluyönä 12 aikana "ilmineeraa" ja pääsiäisaamuna ne voivat myös kirkossa pelehtiä. Öisin ne ovat aina 12 aikaan liikkeellä, mutta jos ne muuhun aikaan liikkuvat, niin joku heti kuolee, manolaiset ovat näet lähteneet sitä noutamaan. Rauhassa pitää antaa kirkonväen olla. Hautausmaan ja kirkon ohi kulettaessa on tervehdittävä: "Hyvää iltaa Herran temppelille! Rauha eläville, lepo kuollehille!" Mutta jos ei niille anna rauhaa, voi saada ne jälkeensä. Niinpä oli muuan renki, kun oli riihelle menossa, lyönyt hautausmaan aitaan ja sanonut: "nouskaa, homenoukat, riihelle!" Ja "homenoukat" olivat nousseetkin, tulleet riiheen ja liikkuneet, jotta sihinä vain oli käynyt, ja yhdeksi pehkuksi olivat riihen panneet. Kun renki oli heitä kiroillut, olivat sanoneet: "mitäs herätit, kun et osaa laittaa pois?" Voivat ne joskus ilman syyttäkkin lähteä seuraamaan, ketä kulloinkin. Pitää silloin teräaseella tehdä risti jälkeensä, niin heittävät, taikka sanoa: "tphyi, eikö sull' oo rauhaa? Palaa pois! Mitä sinä mua seuraat?" Jos taas tahtoo kirkonväen "nostaa" jotakuta vaivaamaan, pitää kaivaa kirkkomaasta luita ja sanoa: "seuratkaa näitä, eläjät". Mihin sitten ne luut vie, sinne "eläjät" perässä menevät ja alkavat "möykätä". Paljon on vielä kertomuksia tämmöisistä kirkonväen möykkäämään nostamisista.
Haltijoita oli kaikkialla, maassa, metsässä, vedessä oli väkensä ja haltijansa, huoneilla ja puillakin ja kaikilla hoitajansa. Uuteen paikkaan muutettaessa asumaan, uhrattiinmaanhaltijallejoku neula tai muuta ja sanottiin: "Terve maa, terve manto, terve maanhaltija, terve minä!" Maanhaltijan lähettämiä tauteja lienevät olleet "maahiset".
Vedenhaltijaon joskus nähty vesikareilla. Liinaluodolla lähellä Sarvenkaria oli nähty se pitkissä valkeissa paidoissa, punaliiveissä ja hameissa kivellä istumassa. Vedenhaltijan joukkoa olivedenväki, joka voitiin myös "nostaa päälle", taikka saatiin ilman nostamatakkin, jos esim. varastettiin jotakin veteen hukkuneelta tai säikähdettiin veteen pudotessa. Vedenväkiä oli varsin vaikea saada päältä pois, siihen eivät kaikki tietäjätkään pystyneet.
Metsänhaltijaon nähty milloin pitkänä miehenä, milloin taas naisena. Santosen metsänhaltija on nainen, tunnettu nimeltä "Fruu Vaarastiina". Entisaikaan olivat kalamiehet sen nähneet harmaissa hameissa, mustissa röijyissä, mustapohjainen valkearistinen huivi päässä. Ja oli sanottu kalamiehille metsästä: "Fruu Vaarastiina on tämän mettän haltija!" Niemen metsänhaltija on taas aivan helmipukuun puettu "Helmi-fröökynä". Sorron äijävainaa oli sen nähnyt Niemen mökin luona. Metsänhaltijan alaisia ovatmetsänneiditjametsänväki. Ne voivat myös lähettää tauteja. "Mettännenät" esim. "mettänneiti puhaltaa". Ne voivat saada ihmisiä ja karjaa "mettänpeittoon", kätketyksi ihan niin, ett'ei elävin silmin etsimälläkään löydä, vaikka etsittävä voi olla ihan vieressä. Kätkemäänsä ne puulastuilla syöttävät, lastut kun ovat niiden ruokana. Kirkonkelloja soittamalla voidaan metsänväki nukuttaa niin, että heittävät metsänpeittoon joutunutta suojelemasta.
Talonhaltijansanotaan asuvan portaiden kynnyksen alla; siksi ei kynnystä saa kuumalla vedellä pestä eikä muutenkaan pahoin pidellä. Voi haltija myös asustaa uunin takana. Väliin on se nähty pikkuisena "noppalakkisena" ukkona, väliin taas vähäisenä turkkipäällisenä akkana. Se, joka ensin sytyttää tulen vasta tehtyyn uuniin, tulee sen huoneen haltijaksi. Talonhaltija ei ole paha haltija, jos ei sitä pahasti kohdella. Se hoitaa tulta ja huolehtii sen palamisesta. On kaunis kertomus haltijan menettelystä pakolaisia kohtaan ison vihan aikana. Olivat ihmiset paossa eräässä Ojakylän talossa — vaiko Pakopirtin rotkossa — ja väsyneinä kaikin nukkuivat yöllä. Tuli, kallis tuli, oli aivan sammumaisillaan liesirupussa. Silloin haltija tuli ja herätti nukkuvan hoitajan: "voi, nouskaa ylös, tuli sammuu!"
Saunanhaltijaon samoin nähty pikku ämmänä, turkkipäällisenä. Semmoinen haltija oli esim. Vesan kalasaunassa Takarannalla ennen ollut. Aina kun menee yöksi outoon kalasaunaan tai muuhun saunaan taikka riiheenkin, on kysyttävä lupaa haltijalta. "Minä pyyvän huoneenhaltijalta levähyksen sijaa", on sanottava, sitten saa rauhassa levätä.
Kirkonhaltijaksi, vanhimmaksi kirkonväen joukossa, tulee se, joka on ensin haudattu kirkkomaahan, ja kellotapulin haltijaksi se, kelle ensiksi on kelloilla soitettu. Hailuodon kirkkomaahan on ensiksi haudattu Lauri-niminen mies; siksi kirkon nimi on Lauri ja Lauri on kirkonhaltija ja Laurin kuva on ennen kirkossa ollut veistettynäkin, semmoinen iso puinen miehenkuva, kirja kainalossa. Kelloilla on ensin soitettu Kaijalle ja tapulin nimi on Kaija.
Puutapiti luotolainen älyllisenä, tuntevana oliona. Kun aijottiin esim. kiskoa tuohta, hiveltiin koivun runkoa ja saneltiin:
"Anna mulle ketes,piä itte ihos!"
Tietäjiä.
Useita tietäjämiehiä on vielä vanhojen muistonkin aikana Luodossa elänyt, monet niistä varsin taitavia ja mahtavia. Mutta vanhaan, vanhaan aikaan oli ollut vielä mahtavampiakin, taitavampiakin. Vaan nepä ne vanhan kansan vanhat tietomiehet ja velhot olivat käyneetkin oppinsa saamassa aina Lapissa, kotalappalaisten luona, semmoisten, jotka olivat maanneet "lovesa" ja olivat osanneet lentääkkin ja tehdä vaikka mitä. ["Lovesa" olemisesta tiesi Luodon ukko: Noita ensin loihtee sen näkymättömän hengen apulaisekseen. Se panee nukuksiin se noita, unnuksissa se on kun se kulkee, peninkulmamääriä kerrassaan kulkeneet. Niin ne on lovesa lentäneet auttamaan, kuka vain on pyytänyt.] Kovasti olivat lapinnoidat koetelleet oppilastaan; tulessa makuuttaneet, käärmettä syöttäneet ja kaikenlaisilla pelotuksilla hirvitelleet. Lopuksi olivat oppilaansa kanssa lentää kaahanneet ilman halki, miten vain oppilas halunnut; "vareksen lennon laiila tai meton lennon lailla taikka niinkun ajatus". Mutta mahtavina tietäjinä olivat opin kävijät sitten tulleetkin takaisin, viisaampina kuin muut kotipuolen tietomiehet. Olivat parantaneet, vaikka mitä tauteja, lähettäneet kipuja, matoja, metsänpetoja ja väkeä nostaneet sekä sinkautelleet kamalia nuoliansa, milloin varkaan kimppuun, milloin kostoksi jotakuta henkilöä vaivaamaan. ["Noidannuoli on kirkkaan kuparin värinen ja kuin miehen peukalo. Se tuli ve'en päällystää ja kivikkoa niin että tiirot kävi ja halot nakkeli menemään kerrassaan." — Toiset taas tietävät, jotta noidannuoli kulkee tuulispäässä "semmosta houskataa", jotta on paras poiketa syrjään sen tieltä.]
Vaan olivat ne viimeaikojenkin kotona oppineet tietäjät — sanottiin heitä myös myrrysmiehiksi ja loihtijoiksi, joskus velhoiksi, noidiksi, jopa puoskijoiksi ja poppamiehiksi — aina jotakin osanneet, yksi yhtä, toinen toista, kuka enemmän, kuka vähemmän. Muutamat heistä olivat jo syntymästään saakka aijotut tietäjiksi: olivat hammas suussa tulleet maailmaan. Ja oli heillä taikapussissaan ollut kaikenlaisia voimallisia välikappaleita: kuivattua päästäistä ja pääskysen poikaa, tuulenpesää, kitkanpuuta, puunliikaa, siankärsää, puhumattakaan semmoisista voimavälineistä kuin ovat madonpäät, -kedet ja -rasvat. Vahvimmat tietäjät olivat madonlihaa, "kankaan kapahaukia", nauttineetkin luontoaan nostaakseen. Olipa sanottu joillakuilla tietäjillä olleenmusta raamattukin, "jota tohtorit ja papitkin lukee". Siinä kuului olleen kaikki asiat, joita myrrysmiehet tarvitsivat tietää. Mutta kirja oli salassa säilytettävä, sillä se oli kielletty "kristinuskon tähen, kun Lutheeruksen oppi tuli". Taitoaan eivät kernaasti muille opettaneet. Jos jonkun voimaluvun joskus opettivat, tapahtui se saunanlavoilla. Istuttiin kahdenkesken lavoilla pitäen hampaissa punaista lankaa, toinen toisesta, toinen toisesta päästä. Siinä sitten tietäjä oppiaan saneli.
Vanhimpia nykyisten vanhojen muistamia tietäjiä oliRaskin Sipo, "Sippalais-aijä", isokokoinen Ojakylän ukko, kuollut jo noin 70-80 vuotta takaperin vanhana vaarina. Muistelevat äijän olleen entisiä sotamiehiä. Hän oli ollut taitava tietäjä, parantanut "vaikka mitä". Lukotkin oli ilman avainta auki räväyttänyt. Olikin ollut tapana sanoa: "kun tuo Sippalais-äijä kuolee, kuka ne pikku tauvit sitten puoskii". Isältään oli äijä tietäjätaitonsa perinyt. Yksinään oli hän elänyt pikku mökissä, "lakeispirtissä" Kaupin talon luona, lehmä ja koira ollut kotieläiminä. Joskus oli vaari ollut kotoa viikonkin poissa ja siksi ajaksi vain laittanut lehmälleen vesisaavin eteen sekä ison korin heiniä, jotta ei nälkään olisi kuollut. Koiraansa oli äijä kerran jouluna ruokkinut niin vahvasti, että se oli halennut. Vanhoilla päivillään oli vaari elänyt kyläläisten armopaloilla.
Samanaikainen vanhan kansan tietäjä oli ollutHaara-Pekkaeli "Haara-vainaja". Kujalan nurkalla, Rautiolla oli hänellä ollut pikkuinen "uunipirtti", peltotilkku ympärillä. Pienoinen, hoikka, mustanvihakka, köykkyrä miehenruhjo oli Pekka ollut, harvasanainen, myrrysluontoinen miehekseen, jolle "henget ja veri kuuliaiset oli". Kulkiessaan oli äijä aina vähän mutissut loihtujaan. Puusahralla oli hän peltoaan kynnellyt, ja kun sahra oli kulunut loppuun, oli jättänyt peltonsa ketoon. [Haara-Pekka lienee ollut viimeinen puusahralla kyntäjä Hailuodossa.] "Tietäjöimisellä" oli äijä hankkinut lisätuloja sekä pyytänyt Salmesta kaloja. Saunassa oli Pekka parannellut sairaitaan, lyönyt löylyä, kylvetellyt ja lukenut loihtujaan. Veren oli hän saanut pysähtymään, vaikka olisi jalka ollut poikki taikka käsi. Oli vain sylkäissyt kolmasti ja tuikeasti manannut:
"Seiso sinä, veri, niinkuin seinä, niinkuin Pileaamin aasi! Vaikko oot siitä, josa korppi korvettiin, musta lintu murhattiin ja pahat peot parjattiin?"
Sen päälle kun vielä oli sylkäissyt, niin veri paikalla pysähtynyt, vaikka vasta suihkuna päin silmiä "triiskannut". Kirkon väki oli ollut Pekan vallassa, mieltänsä myöten hän oli saanut sen nousemaan ja poistumaan. Samoin metsän- ja vedenväen.
Pekan emäntä, "Raution muori", oli ollut iso muori, pelkäämätön ruumisten pesijä, johon ei konsana kalma tarttunut. Hätätilassa, milloin ei Pekka sattunut kotona olemaan, oli muori auttanut avun hakijoita, etsinyt Pekan taikapussin ja "loihtenut". — Kerran pyhänä "kirkonaikana", kun muori oli uunin edessä lihavelliä keittää tuhraillut, oli itse vihtahousu tullut sisään, kysynyt: "misä Pekka on?'" Muori, joka oli tuntenut tulijan, kun sillä ollut toinen jalka kuin hevosenkavio, vaikka muuten oli ollutkin ihmisen haamun näköinen, joskin 'ryökäleenlainen', oli tiuskaissut: "et Pekkaa saa, Pekka on Herran temppelisä!" Ja vihtahousu oli mennyt keinoonsa.
Vanhana oli Haara-Pekka tullut umpisokeaksi. Sokeana oli hän kulkenut "jalan tarkalla" ulkonakin ja keppiä yhtenään heiluttanut edessään puolelta toiselle. Hän oli siten ajanut "piruja" pois ympäriltään. Oli näet saanut kirkonväen päälleen, kun oli mennyt suurempiin töihin, kuin mitä oli kyennyt vastaamaan. Mutta ei ollut Pekalla enää voimaa saada niitä pois.
Kolmas tiejäjä oliNilkku-suutari, Taskinen nimeltään, joka mistä lie Kellosta tullut, taitava rukkien sorvaaja ja hyvä suutari, eleli mökissä Askerin luona ja kuoli noin 50 vuotta takaperin 70-vuorisena ukkona. Kooltaan oli Nilkku-suutari iso, laihankälppä mies, joka keppi kädessä kulkea nilkutti, ja "ämmä sillä oli pikkuinen kuin kottarainen". Ihmisiä ja eläimiä äijä paranteli, käytiin äijän luona apua hakemassa, ja vietiin häntä taloihinkin apua antamaan. Metsän ja kedon kasveista oli hän keittänyt lääkettä rautakattilassa rautakepillä hämmennellen. Erääseen lääkkeeseen oli hän käyttänyt yhdeksänlaista ainetta: muurahaismätästä, männynkerkkiä, kuusenkerkkiä ja -käpyjä, kanervia, kuolleenkouria, vaivasenvarpuja, pihlajan-, koivun- ja lepänlehtiä. Sakeaksi, väkevänhajuiseksi velliksi oli äijä sen keittänyt, sillä sairaan päätä saunassa valellut, siihen vihtaa kastanut, kylvettänyt sairasta, purrut hammasta, karjahdellut ja loihtinut:
"Maanuuhi, mettänneiti, kukas sinun on tähän käskenyt ristittyä rikkoon, kastettua kalvaan? Mene Hiisi helevettihin, Paha mailles pakene! Jos oot maasta tahi merestä tahi mettästä, ota Hiijestä hyvä hevonen, helevetistä valittu varsa, aja sillä yli yheksän meren, yli puolen kymmenettä yli vuorten, tunturien! Mene Lapin laajahan kylähän, kolomikantahan kovahan, tunturien korkeimmalle kukkulalle! Siell' on muutkin murhamiehet, ikuiset pahantekijät. Mene sinne merenhauvin hartioille, vaalaan hartiolle, sill' on leveä niska, paljon lihanpintaa, rasvaa! Siell' on hyvät vuotehet, lempeät leposijasi, siell' on hyvä ollakses, ja kaunis kaikahellakses."
Rämeen Matti, joka eli "Rämmeen tolopasa" maantien vieressä, Kaupin talon luona, oli tietäjä hänkin, kuollut nelisenkymmentä vuotta takaperin ikämiehenä. Äijä oli ollut "Puttailta" syntyisin, taitava muurari, lujien uunien tekijä. Hyvänlainen myrrysukko oli Mattikin ollut, kykkyräniskainen pienoinen ukko. Hän paranteli etupäässä eläimiä, mutta myös ihmistenkin vikoja kylvetteli. Saunanlöylyssä kun kylvetteli, niin kirveen asetti saunankiukaalle löylyä lyötäessä. "Kuhluloihin" ajettuneen hevosen oli Matti kerran talvella parantanut nuorilla pajunvesoilla ja kylmällä vedellä hautomalla.
Nuorempia tietäjiä oliPikku-Kauppi, jota myös sanottiinKaupin ukoksijaVanhaksi Kaupiksi. Hän asui mökissä Väntelän luona, elellen etupäässä kalanpyynnillä. Oli hiljainen, siivo "lukumies, enempi pyhyyttä rakastava". Taitoaan ei hän koskaan käyttänyt pahan tekemiseen, eikä mielellään ryhtynyt hyväänkään apuaan antamaan. Piti näet sitä vähän "epäjumalanpalveluksena ja synnintekona". Kertoi muuan ukko poikasena pyytäneensä Kauppia opettamaan hänelle taitoaan, mutta Kauppi sanonut: "vooi, poika, et sinä semmosia tarvitte, enkä niit' ois tarvinnut minäkään. Mutta mihinkäpäs tästä menee enää." Kaikki toimensa ja parantamisensa oli Kauppi tehnyt "Jumalan sanan kautta", ja "se teki niistä rukouksen". Varkaan oli hän pannut tuomaan tavaran takaisin, kylvettänyt painajaisista, parantanut tauteja, joita eivät kaupungin lääkärit voineet parantaa, päästänyt lehmiä metsänpeitosta. Paljon oli hänelle tuotu "siukkoja".
Mutta kirkkoherra ei pitänyt Kauppi-ukon tietäjöimisestä. Jopa kerran hänelle kinkereillä antoi ankarat nuhteet "puoskaroimisistaan". Eihän Kauppi, kun kuunteli vain. Mutta sitten tapahtui, että kirkkoherran pikku lapsi tuli kipeäksi, sai painajaisen ja huusi yötä päivää. Ei saatu apua lääkäreiltä, ei mistään. Jo ehdotti palvelija ja rouvakin, että kutsuttaisiin Kauppi. Ei kirkkoherra antanut. Vaan viimein, kun ei apua mistään ollut, rouva pani kutsumaan, mutta Kauppi sanoi: "en lähe, jos ei kirkkoherra tiiä". Sanottiin kirkkoherralle, ja taas Kauppia kutsumaan. "En lähe, jos ei kirkkoherra kutsu", sanoi Kauppi taas. Täytyi mennä sanomaan, jotta kirkkoherrakin kutsuu. "En lähe, jos ei ole viinaa." Sitäkin täytyi viedä. No, sitten Kauppi viimein meni — yöllä, vietiin kamariin, jossa lapsi kehdossa makasi ja huusi. Kauppi ei muuta, kun meni lapsen luo, katsoi häneen ja huippasi nenäliinallaan ja meni pois. Ja siitä hetkestä läksi painajainen lapsesta.
Vanhana miehenä kuoli Pikku-Kauppi Töyrän talon saunaan. Oli yksinään muiden jälkeen mennyt kylpemään, ja aamulla kuolleena saunan lavolta löydettiin. Sinne oli äijä väsähtänyt. Siitä on jo noin 30 vuotta.
Samanaikainen tietäjä kuin Kauppi oliIlves-Heikkikin, puuastiain veistäjä ja piiskurin viran toimittaja, sekä kylän jykevin sahuri, kun tukkeja "krenkuilla" laudoiksi ja lankuiksi sahattiin. Kanto-Jaakon kanssa olivat 50-60 vuotta takaperin Luodon ainoat sahurit. Vaikka olivat jo vanhoja, eivät nuoremmat niiden rinnalle kyenneet. Pienoinen, mutta jäntevä ja hartiakas mies oli Heikki ja "raakaluontonen" (pelkäämätön) sekä sopusa mies, mutta arsti ja kirkas, kun "vähänkin niin meni". Rantsilasta oli Heikki kotoisin, tuli rengiksi Luotoon ja pääsi suuren talon vävyksi. [Tytön veljet kyllä olivat olleet naimista vastaan, jotta "mitä sinä manterelaisesta otat?" Mutta äiti sanonut: "Ota pois, Kaisu, kun vain saat: suutari, kraatari, muurari, maalari ja muuten hyvänlaatunen".] Jo perintönä hänellä ehkä oli taikamahti, jota sitten vielä lisäsi, kun parina kesänä kävi työmiehenä Lapissa, aina Inarin ja Utsjoen kotalappalaisten luona.
Kaikenlaisia taikoja teki Heikki. Hän kylvetteli taikavastallaan painajaisista, kohtauksista, poisti monet tartunnat ja syötökset sekä "maan vihastumiset", paransi hampaan pakotukset, madon panemat ja monet muut viat ihmisistä ja eläimistä. Mutta jos hän keneen "tuskausi", tapatti hän taudilla sen karjaa taikka nosti madon hänen päälleen taikka lähetti kirkonväkeä tai metsän- tai vedenväkeä häntä vaivaamaan taikka painajaisella ahdisteli. Kerran oli Heikki suuttunut pappiin, kun se suorittamattomista päivätöistä oli lähettänyt nimismiehen hänen luokseen. Heikki manannut: "se vie kuoleeki hevonen ainaki!" Parin päivän perästä hevonen tullutkin raivoon, hyppinyt, potkinut ja viimein siihen paikkaan kuollut.
Rämeen Matin kanssa oli Ilves-Heikki kerran metsänväkeä nostattanut erään rahojen varkaan päälle. Metsässä olivat petäjänkannon pihlajaisella, koivuisella ja pajuisella vanteella vyöttäneet ja ne vanteet koivukiiloilla lujittaneet. Sitten kerran päivässä olivat käyneet kiiloja tiukkaamassa, ja olipas viimein jo "väki" rahojen kätkijän lennättänyt sängystä laattialle.
Vähempiä tietäjiä oli ollutPaakko-Teemu, kylvettelijä ja tautien pesijä. Teemu oli ollut sukkelasanainen mies, jolla mökissään oli "uusi puoli" ja "vanha puoli" eli turpasmökki ja hirsiröttelö. Pirtin porstuan "lukkona" oli Teemulla ollut ampiaispesä. Siivosti kulkevalle vieraalle eivät ampiaiset olleet vihaisia, mutta jos ei siivosti kulkenut, olivat ne pian kimppuun käyneet.
Sitten oli ollutMuuvin-Tiina, joka oli osannut matojakin nostattaa,Varvarin Liisa, joka siankärsällä oli "maahisia painellut", "röhelennäisiä" pessyt, paiseita parannellut ja lehmiä metsänpeittoon laitellut, sekäPertaan muori, joka vieläkin elää ja venymälankoja kolmivärisestä villalangasta solmielee yhdeksiin solmuihin yhdellä vetämällä.
Mutta melkein jokainen ihminen sitä osasi tarpeen tullen aina vähäisen loihtia ja taikoja tehdä, noin kotitarpeiksi. Metsään lähtiessä sanottiin:
"Peitä maa matos,penner pienet rikkasi"
Sitten ei mato näyttäytynyt. Jos tämä unehtui sanomatta ja mato nähtiin, "hävästiin" se niin, jotta sen täytyi pysähtyä:
"Seiso sinä, helevetin hevonen,tuli eesä, toinen takana!"
Ampiainen ei pistänyt, kun sanottiin:
"Pistä piikkis pihhaan,älä ihmisen lihhaan!"
Kuolleita raatoja, luita t.m.s. katseltaessa ja käsiteltäessä piti poistaa kalma:
"Tphyi, kalama, tartu puihin ja kiviin,älä minnuun!"
Kun "pahasilimäinen", pelättävä ihminen kävi talossa, niin viskattiin hänen jälkeensä tulista tuhkaa ja sanottiin:
"Pahas eellä, hyväs jälisä,käy itte keskivälisä!"
Sitten vedettiin vielä risti ikkunain ja ovien eteen.
Jos maitoa annettiin vieraalle, pantiin siihen pikku tilkkanen vettä taikka kipene suolaa, ettei karjanonni menisi mukana. "Ei veljellekään maitoa ilman ve'että annettu."
Tuhkaa kun otettiin liedestä pois, pantiin astiasta sitä jälleen vähän takaisin lieteen, jotta oli alku uudelle tuhkalle.
Jos tapasi jonkun jotakin varastamasta ja karjaisi:
"Työnsä työlle yllyttäköön, enemmän yöllä kun päivällä!"
täytyi sen henkilön aina varastaa.
Vasta poikineelle lehmälle ensimäistä heinävihkoa antaessaan sanoi emäntä:
"Syö suen suulla, haukkaa karhun hampahilla, pure Lemmon leukaluilla! Jos sinä hyvin syöt, niin minä paremmin annan!"
Toisillekin lehmille antoi emäntä samalla kertaa heinätukon "varpaisiksi" ja sanoi sille lehmälle, joka oli ensiksi poikiva: "sun vuoros nyt!"
Muutamat emännät osasivatParansynnyttää. Jossakin yksinäisessä huoneessa, esim. saunassa, he kaikessa salaisuudessa värttänästä, keträvarresta, puurohärkkimestä ja kapalovyöstä sen pohtimessa soudatellen synnyttivät, sanellen:
"Synny Para, synny Para, ei ole ketään näkemäsä, ei kuulemasa, saat puolen hengestäni ja sielustani!"
Siitä Para syntyi, harakan näköiseksi linnuksi muodostui ja kysyi: "mitä mä kannan?" — "Kanna voita ja fiilin päällistä!" emäntä käski. Pirtissä uunin alla sitten Para piti asuntoa, emäntä sitä sinne ruokki, ja Para kantoi palkaksi emännälle voita ja kirnuun kermaa. Ja talo rikastui. Mutta paholaisella oli sitten puoli emännän sielua vallassaan.
Samoin taas isännät voivat "synnyttää" Tontun, joka toisien pelloilta, peninkulmienkin päästä voi kantaa kuhilaita isäntänsä riiheen. Tontulle laittoi isäntä riiheen "hyvät evväät". Niitä se yöllä sitten söi, kun oli kuormineen saapunut, kuljettuaan joskus aina "yheksän peninkulmaa ja yheksän myttyä seljäsä".
Kansan lääkintätaito.
Eipä ennen sairastettaessa kaupungin tohtoreita kaivattu. Oman saaren tietäjät ne monet taudit parantelivat, omat kotoiset konstit kyllä useasti auttoivat, omilla kotoisilla lääkkeillä, neuvoilla ja tiedoilla tultiin toimeen. Ja elettiin vain kyllä ennenkin, jopa vanhoiksi elettiinkin. Eikä niin usein sairastettu, kuin nyt.
Veren juoksu, haavan sattuessa, tyrehytettiin sanalla. Mutta jos ei paikalle sattunut pätevää sulkijaa, painettiin haavaa hopearahalla taikka tukettiin sitä "nurmennutturalla" eli "ämmäntussulla" tai taulalla. Haavaa sitten parannettiin poltetulla alunalla, viinalla, suolattomalla ropalla, tupakinlehdillä. Toiset keittivät ihrasta, pihkasta ja virtsasta "ploosterin" haavalle, toiset keittivät lääkettä "suvikuntasista" vesoista. Muutamat käyttivät palsamenrungosta liuvotettua lääkettä, ja niityllä otettiin heinäsirkka kiinni ja annettiin sen suustaan tirskauttaa haavaan ruskeaa nestettään. Haavallisena kylpemään mentäessä loihdittiin:
"Löyly kulta, lämmin kulta, tule haavoihini hauteheksi, kipiöihini paranteheksi!"
Loukkaus, mikä oli tullut esim. peukaloon, jotta oli mustanpuhuva, parannettiin "loukkausviinalla", jota tietäjät loihtien tekivät. Kun oli viinalla voideltu, pantiin vielä siihen ihraa ja karvaisella lampaannahalla käärittiin. Jos loukkaus oli puun satuttama, niin piti siitä ottaa pois "puun vihat": paineltiin kylmässä vedessä kastelluilla lastuilla ja loihdittiin.
Ajosoli alussa punainen, "mutta siihen tuli pian pään paikka". Sitä paineltiin kolme kertaa raudalla, esim. semmoisella avaimella, jonka tekijää ei tiedetty, ja sanottiin:
"Tphyi, jos sinä kasvat, niin kasva Turun tuomiokirkon kokoiseksi, jos et kasva, niin painu maahan!"
Paleltuneestaotettiin ensin pois "kylymän vihat", sitten keitettiin männynpihkasta ja virtsasta voide ja hakattiin ohut tuohi tai petäjänkuorilevy puukon kärellä "sen tuhannen seulaksi", siihen siveltiin voidetta ja pantiin paleltuneelle.
Palaneestaottivat loihtijat "tulenvihat" pois ja voitelivat sitä sorkkarasvalla, jota oli eläinten sorkista uunissa "räyvytetty". Käytettiin myös kermaa ja sokeria sekä "liintöljyä".
Kengänhieromaanpyyhittiin tervaa ja paistettiin "valakiapaisteella" ja pantiin paperia päälle. Poltettiin myös kenkärajaa ja sitä tuhkaa tervaan tuhrittiin.
Klihtuunit, känsät jaloissa, tervattiin ja tulen loisteessa kuumennettiin.
Madon panemaankäytettiin väkevää portaanpäämultaa, johon monasti vettä oli heitetty. Pantiin myös pahkakuppiin kuparia, hopeaa ja suoloja veteen ja kierrettiin ja pestiin kipeää kohtaa.
Maahisiaolilento- ja tulimaahinen. Lentomaahinen tarttui niittymaiden ruostevesistä jalkoihin ja nousi ylemmäksikin. "Sitä oli ylön paljo seurakunnan keskuuvesa". Siihen käytettiin tervaa ja pikiöljyä sekä poroa ja hoideltiin tulen paisteessa. Voideltiin myös ammoniakilla, tärpätillä ja piiköljyllä. Tulimaahinen tarttui liedestä useasti lapsiin, mutta voi esiintyä myös aikuisissakin. Sitä pestiin vedellä ja vesi vietiin yhdeksän varaseipään juureen. Paineltiin myös turpailla, joita varaseipäiden juurista veitsellä leikattiin, ja taas pantiin paikoilleen. Jotkut painelivat siankärsällä.
Ruusuksisanottiin sitä, kun "tulimaahinen ampui pään puoleen". Siihen tehtiin lääke, jossa oli yhdeksänsistä ainetta: roppavoita, tulikiveä, nasinanmarjoja, katajanmarjoja, tupakkia, ruutia, alunaa, merihiiltä eli "vahingonvalakian hiiltä" ja tervaa. Pestiin sitä myös "ruusuve'eliä", jota oli laskettu 9 kertaa saunankiukaan läpi ja pantiin päälle "ruusutukko", jossa oli hamppua, tervaa, liitua ja tiilikivenjauhoa 9 kertaisesti.
Koioli joskus sormea syömässä. Silloin tehtiin "kointukko" eläimen emätinkalvosta tai rakosta ja sen sisään pantiin viinaa ja nasinanmarjoja. Jotkut pistivät koisormensa kiehuvaan veteen. "Piti röhki tupata".
Syyhyvoi tarttua toisesta ihmisestä, taikka metsästä ja useasti myös saunasta, jos ei oltu varoillaan. Pitikin, kun vieraaseen saunaan meni kylpemään, ottaa 3 vihdan lehteä lavoilta ja viskata laattiaan ja vetää risti istumakohdalleen. Toiset vielä sylkäsivät lavolle ja sanoivat:
"Tphyi, pois p—a altani, istun päälles!"
Syyhyyn keitettiin voidetta "lehemänkengäsä", kynnessä, 9:stä aineesta: roppavoita, ruutia, lampaan papanoita, katajanmarjoja, tulikiveä, veneenvoidetta [tervaa ei saanut sanoa tervaksi, vaan veneenvoiteeksi], tupakkaa, alunaa ja viinaa. Sanottiinkin: "yheksänlaista kuin syyhynvoiteesa". Saunanlöylyssä sitten syyhyä voideltiin.
Rohtumiavoideltiin sorkkarasvalla sekä kermalla. Tulesta tulleita rohtumia, "tulirakkoja",paineltiin tuhkalla. Otettiin kolme kertaa liedestä tuhkaa, joka kerta eri kohdasta, ja kastettiin veteen, painettiin rohtunutta ja pantiin tuhka paikoilleen. Kastettiin myös uuninluuta, kun uunia päästiin luutimasta, vesiastiaan ja sillä vedellä rohtunutta valeltiin kolme kertaa, välillä aina ilmaa kaapaisten sanottiin:
"Jos sin' oot tuulesta, mene tuuleen!"
Sitten:
"Jos sin' oot ve'estä, mene vetteen!"
ja:
"Jos sin' oot maasta, mene maahan!"
Savipuoliaparannettiin siten, että neulankärellä vetäistiin siihen "viisloppinen" yhdellä vetämällä, ja viimeisestä sorkasta vedettiin pitkin ruumista alas saakka ja neula heitettiin menemään.
Plaattojaeliöverfläkkejä, kesakoita, pestiin sammakonkudulla.
Syylätajettiin pois näin: tehtiin kolmesta lastusta, lepän-, koivun- ja haavanlastusta tuli ja siinä visapääpuukkoa lämmitettiin. Pestiin kolmasti syyliä vedellä ja sanottiin:
"Jos sin' oot maasta, niin mene maahan! Jos oot ve'estä, mene veteen! Jos oot kuumasta ve'estä, mene tuohon nuotioon!"
Sitten pantiin roppavoita päälle ja sillä kuumennetulla puukolla hangattiin. Sitten taas pestiin ja voideltiin, tehtiin se kolme kertaa.
Liikaoli ihon värinen kuhlu, joka liikkui nahan alla silmälaudoissa tai muuallakin ihossa. Sitä paineltiin visapäällä puukolla taikka puun kylestä leikatulla mallukalla, "puunliialla". Puunliikaa lämmitettiin ja sillä hierottiin kuun 3:na ensimäisenä torstaina.
Kissannäppyäeli näärännäppyä, mikä oli silmäluomeen tullut, pyyhittiin kissanhännän nokalla, johon oli sylkäisty.
Rikkajos meni silmään, otettiin pois nuolemalla, taikka oltiin hengittämättä, puristettiin toisella kädellä nenästä, toisella kohotettiin silmälautaa, jolloin rikka tuli itsestään pois.
Siikanenjos menee silmään riihellä, niin syöpi se itsensä sisään ja tulee jostakin toisesta paikasta pois.
Silmäpaskoonkäytettiin "tissimaitua". Sitä piti saada semmoiselta ihmiseltä, joka oli tehnyt jalkalapsen.
Hammastakaiveltiin, jos sitä pakotti, "pyhän puun lastulla", jota saatiin ostaa apteekista. Tehtiin myös "hammassuoloja". Saunankiukaan päällä kahta kiveä kourasta kouraan vaihdeltiin ja niitä sitten lavoilla suolain päällä hiottiin vastakkain ja suoloja pantiin hampaankoloon.
Kynsien juuriintulee "lihapistoja", jos pyhänä leikkelee kynsiänsä. Leikatut kynsien palaset on pilkottava hienoiksi ja heitettävä uuniin, ett'ei piru saisi niistä tehdä venettä.
Niveltyminenvoi tapahtua kalvosessa tai nilkassa. Sitä hieroskeltiin ja sitaistiin siihen "venymälanka". Venymälankaan tarvittiin kolme eriväristä "hikilangan" [pesemätöntä villalankaa] palasta, johon samalla vetämällä tehtiin 9 solmua. Tekijä istui sitä tehdessään kynnyksellä — voi istua vain tuolillakin — vielä parempi, jos semmoisella kynnyksellä, jonka ylitse oli vainajaa viety, ja selkänsä takana teki solmut. Pertaan muori vielä luki luvut ja siunasi langat polvillaan uunin edessä. Muori loihti:
"Hiukahtu se Jeesuksella hevosen jalaka sivulla sen sinisen sillan, pääsä portaan punasen. Tuli kolome kunniallista vaimoa: Suoni-Liisa, Suurus-Marketta ja Rakennus-Valapuri-vainaja."
Myös niisiä tai vanhaa verkkoa, missä oli solmuja, käytettiin venymälankana.
Kohtausoli, "kun tuli oikein vilu ja tärisytti ja haukotutti ja teki pään kipiäksi ja venytytti ja kaskotutti". Pantiin laattiaan selälleen ja piekalla (leipälapio) mitattiin ristiin oikean käden sormista vasemman jalan varpaisiin ja sitten päin vastoin. Kumpi puoli oli lyhyempi, sitä venytettiin, ja taas mitattiin. Kolme kertaa piti mitata.