* * * * *
"Metsä-Sissalla" R—— pitäjässä Kronobergin lääniä oli persoonassansa niin vähän kuin mahdollista Hebeä, mutta hyvin kyllä paljon Megaraa. Hän oli 45 vuoden vanha, hampaaton, hoippuva ruumiiltaan ja päivettynyt kasvoiltaan, hän oli kolme kertaa ollut vedellä ja leivällä Wexiön koppivankilassa ja kaksi kertaa täytynyt taivuttaa ei vakaumustansa, vaan luisevan selkänsä raipoille, joilla juriidillinen oikeus entiseen aikaan niin usein lopetti väittelynsä piiskurin välityksellä. Hänen harmaa lyyhistynyt tupansa lankunpalasine rikkoutuneella katolla ja rikkinäisine ikkunaruutuneen, jotka mellastelevat vieraat olivat puhkoneet, eteenasetettuine Sissan hameenpalasineen kohosi puhtaasti l,5 kyynärää maan alta, jonka sisään se oli kaivettu melkein yhtä syvälle: se tuskin näkyi ohimenevän maantien aidan toiselta puolen, mutta Sissan kauppaystävät olisivat kuitenkin sinne pimeimpänäkin iltana osanneet, sillä emäntä oli jo vuosikausia myönyt paloviinaa kohtuulliseen hintaan eikä koskaan estellyt asian kanssa. Väliin sai hän kihlakunnan oikeuteen tehdä yhden ja toisen matkan, mikä pahimmassa tapauksessa ulotettiin, niinkuin äsken mainittiin, läänin pääkaupunkiin, mutta hyvin onnistuneesti palanneena pesäänsä palveli Sissa ostajoitaan samalla vilpittömällä uutteruudella kuin ennenkin.
Tällä olennolla, jokanaisestaoli kadottanut kaiken muun paitsi vähää jäännöstä ulkonaisesta muodosta, oli yksi lapsi — nimettömälle isälle tietysti — mutta (juonitteleva luonto!) se oli rakastettavin pienokainen kuin voi kohdata. Tytön kiharat olivat ruskeat ja silmät ruskeat ja kummailevat ja sitte se oli iloinen ja onnellinen paitaressu, sillä kaikki inhimilliset tunteet, jotka mahdollisesti ennen olivat asustaneet salakapakoitsijan sydämmessä, olivat uudestaan syntyneet jumaloivana rakkautena pikku Märthaan, joka aina sai osakseen hyvän kohtelun eikä koskaan kaivannut mitään niinkauvan kuin liike oli voimassa, ja oli liian heikko ymmärtämään kaikkea sitä kurjuutta, joka häntä ympäröi.
Niin kuluivat vuodet, mutta sitte kuohahti tempova tuulahdus Pohjolan metsissä; miehuullinen ääni, jota tulistutti innostuksen hehku, kohotti sotahuudon kansakunnan perintövihollista vastaan, ei itäistä kotkaa vastaan, joka vuosisadan koitossa repi veljesmaan Pohjanlahden rannalla meidän poveltamme, vaan tuota hiiviskelevää paholaista vastaan, joka oli astunut niin monen Pohjolan mökin kynnyksen yli ryöstääkseen kaiken ilon ja rauhan, joka oli asunut siellä sisällä. Ja se mies, joka puhui herätyshuutoja Ruotsille, oli syntyisin Wärendin seuduilta, eikä siis ihmeellistä, jos hän siellä ensiksi kaiutti taisteluhuutoaan, ei ihmeellistä, josPehr Wieselgrenpiti ensimmäisen raittiussaarnansa meidän seuduillamme. Tuo hienosti sivistynyt kaunotieteilijä, jonka luennoita korkeamman oppipaikan sivistystä etsivä nuoriso ihmettelyllä oli kuunnellut, meni ehkä liian pitkälle, kun hän, jotta maamiehensä häntä ymmärtäisivät, usein valitsi kuvansa suoraan — karjapihalta ja sikolätistä, mutta tarkoitus saavutettiin, ainakin siksi kertaa, ja koko kunnat nousivat yhtenä miehenä kirjoittamaan kaikkialla muodostuneiden raittiusyhdistysten listojen alle ja kielsivät "pirunjuoman" käytön niin hyvin kotona kuin kylässä.
R—— oli yksi niitä pitäjiä, joissa liike oli voimakkain. Paloviinapullot lyötiin rikki enempi välittämättä Carl XIV Juhanin kruunatuista nimikirjaimista, mitkä tavallisesti koristivat niiden kuvetta ja raittiusinto, niinkuin niin monta muuta itsessään jaloa harrastusta meillä, muuttui lopulta kiihkoilemiseksi.
Metsä-Sissa kadotti melkein kaikki ostajansa, ja kahdeksanvoutinen pikku Märtha oli jo muutamia kertoja pitänyt mennä maata ryypyn jälkeen kovettuneiden leipäkannikkain palanpaineeksi. Mutta se ei ollut jäävä tähän. Muutamana sunnuntai-iltana, jolloin mielikiihko oli tehnyt osan raittiusyhdistyksen jäseniä yhtä huolimattomiksi kuin ikänään ennen "Sissan tipat", tulivat he kävellen maantietä eteenpäin ja huomasivat entisen juoppouden syntimajansa.
— Tulkaa, me revimme alas tuon paholan.
— Ja tyhjennämme pirunjuoman puroon.
— Ja poltamme saatanan palvelijan hökkelinsä roviolla.
— Ja lyömme kuolijaaksi synnin lapsen, tuon pienen kyykäärmeen.
Tuollaisia puheita kuului tuon kiihoittuneen joukon suusta, joka kuin petoeläinjoukko syöksyi aidan yli Sissan tupaan. Tuossa silmänräpäyksessä oli katto poisotettu, seinät alasrevityt, ja salakapakoitsija oli jo saanut muutamia väkivallan lyöntejä, kun muuan nuori talonpojanrenki, joka näki pienen itkevän tytön, veti veitsellään pahan haavan lapsen poskeen.
Juuri silloin matkasivat pari kauppamatkustajaa tietä. Ne olivat lämminsydämmisiä miehiä ja kun he näkivät, että oli kysymys murhasta tuolla metsässä, hyppäsivät he vaunuista sekä kiiruhtivat joukkoon. Heidän varma esiintymisensä, se takaisin järkiin tulo, jonka nuo kaksi uutta osanottajaa vaikuttivat hurjistuneissa aivoissa ja ehkä myöskin pari pistoolia, jotka loistivat uhkaavana nuorten kauppamatkustajien käsissä, kaikki tämä vaikutti, että väkivallan tekijät saatiin vetäytymään pois, mutta salaisesti uhkaavina, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pantaisiin täytäntöön teko.
Metsä-Sissa kuoli kahden vuoden kuluttua, minkä ajan hän puoleksi kulutti vankilassa ja köyhäinhuoneessa. Jos jolloin kulloin joku rauhan ja sovinnon valo-säde sillä välin pääsi salakapakoitsijan sydämmeen, emme me tiedä. Me ainoastaan tiedämme, että hänen viimeiset katkonaiset sanat kuuluivat: "Ottakaa tänne minun pikku Märthani!" Äidinrakkaus, sinä olet voimakkaampi kuin synti ja kuolema, sinä tunkeut sellaisiinkin sydämmiin, joissa paha on saanut olla asukkaana koko pitkän elämän ajan!
Ja pikku Märtha? Hän tuli ensiksi köyhäinhoitoon, myötiin muutamalle torpparille 35 kruunusta ja 4 vakasta viljaa vuodessa, sekä läksi 16 vuoden ijässä … kaupunkiin hakemaan palvelusta tehtaassa.
* * * * *
Kauppias X — häneltä olen minä kuullut aiheen tähän pieneen kertomukseen — oli kauvan aikaa sitte lakannut olemasta näytekauppiaana, hän oli nyt "oma herransa," ja jos hän joskus ajatteli sitä iltaa Smålannissa, jolloin hän oli pelastanut kahden ihmisen elämän kuolemasta, tapahtui se ainoastaan silloin, kun me väliin annamme sielun silmämme kiitää takaisin puoleksi kalpeutuneiden muistojen kuihtuneeseen ruusutarhaan.
Häneltä oli kahtenakymmenenä vuotena ollut affääriasioita arvossa pidetyn ——e:n firman kanssa eräässä kaupungissa, mutta ei ollut koskaan tavannut sen päällikköä. Nykyisin oli hän saanut tietää, että tämä oli vetäytynyt pois affääreistä ja jättänyt ne pojalleen. Tapahtui sitte, että patruuni X. muutamana päivänä sai lääkäriltään neuvoja suoristamaan konttoripulpetin tykönä liiaksi köykkyyn käynyttä selkäänsä merenrannikon suolaisessa vedessä, ja matkallaan tuli hän kaupunkiin. Kauppamiehet ovat yhtä kohtelijaita kuin muutkin, jonkatähden patruuni X. käytti tilaisuutta käydäkseen ——e:n kauppahuoneen uuden päällikön puheilla. Hän otettiin mitä ystävällisemmin vastaan ja kutsuttiin päivällisille herra ——e:n kotiin, joka oli hieno ja soma ja jossa rouva ——e nuorempi, kaunis, rakastettava nainen, toimitti niin emännän virkaa, että hän kokonaan ihastutti kauppapatruunan "maalta." Ainoa, mikä olisi voinut muistuttaa rouva ——e:n ulkonäöstä, oli ruma arpi toisessa poskessa, ikäänkuin jonkun palohaavan tai sellaisen aikaansaama. Mutta vieras kuitenkin kiinnitti vähemmin huomiotansa siihen kuin emännän ihmeellisesti säteileviin ruskeihin silmiin, jotka hän luuli nähneensä jossain ennen, vaikka hänen oli mahdoton muistaa missä.
Mutta herkullisemmallakin päivällisellä on loppunsa, ja kahvin tarjottua otti herra ——e vierastansa kainalosta sekä sanoi nuorelle rouvalleen:
— Me menemme nyt ulos, jotta herra X. saa nähdä hiukan … kaupungin ympäristöä eikä maksa vaivaa odottaa minua illalliselle, pikku Märtha.
"Pikku Märtha" — eikö hän sanonut niin tuo vanha kauhea metsämummo, kun väkivallantekijät tahtoivat surmata hänen lapsensa? Ja nuo ruskeat silmät ja arpi poskessa — niin, se oli hän, siitä ei ollut mitään epäilystä. Häntä, joka ei salli varpusenkaan pudota maahan ilman tahtoaan, oli miellyttänyt antaa tuolle paheen ilmapiirissä kasvaneelle salakapakoitsijan tyttärelle, torpparin "myödylle" kasvatuslapselle sellaista, mitä hyvien vanhempain hellästi ja hyvin hoidetut lapsukaiset usein saavat kaivata: rikkautta, rakkautta ja hyvän kodin ja — mikä parasta kaikista — hän näytti sen ansaitsevan.
Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.
Pekka Juhonpojan Lassi oli tuonkin vähän helläsydämmisen köyhäinhoidonesimiehen lausunnon mukaan "kauheassa kurjuudessa."
"Kurjuus" voi olla monenlaatuista, emmekä me harvoin sekoita sitä — ylpeyden ja ilon kanssa.
Kulta ja kunnia, ostettuina ihmisarvolla ja kansalaisluottamuksella, loisto ja nautinnot sydämmettä jakaa niitä muiden kanssa, ylellisyys ja ylpeys, saavutettuina kieltämällä oman vakaumuksensa, se kaikki on kurjuutta. Olla tuntematonna, köyhänä ja vähäpätöisenä, mutta sydän hehkuvana täynnä nuoruuden mieltä ja nuoruuden voimaa, joka haluaa ja voi syleillä koko maailmaa, se ei ole kurjuutta, se on iloa, ylpeyttä, pauhaavaa riemua.
Mutta löytyy myös sellaista kurjuutta, josta ei kukaan erehtyne, ja sellainen oli tullut Pekka Juhonpojan lesken raskaaksi osaksi. Ei kenenkään sitte puolen vuosisataa ole tarvinnut meidän isänmaassamme "kuolla nälkään" ja tuo keuhkotautinen leski, joka ei ollut voinut vuosikausiin jättää olkivuodettaan kurjan hökkelinsä loukossa, sai myöskin köyhäinhoidolta tulevat kuusi kappaansa viljaa ja kaksikymmentäneljä killinkiä rahaa joka kuukausi itseään ja poikaansa varten. Hän siis nautti aikalailla apua, niin, hän oli pitäjän kaikkein runsaimmasti vaivaishoitoa kuluttava ja hänen tuli olla tyytyväisen. Sen ajan tavarahintojen mukaan teki se kokonaista kolme killinkiä päivässä "kahdelle yksinäiselle ihmiselle."
Mutta hän oli niin hirveän kipeä, hän ryki, jotta tuo kurja asunto vapisi, ja olisi ollut ruodulle ja hänelle itselleen parasta, kuta pikemmin hän olisi saanut sen lopettaa. Eikä hän voinut olla ajattelematta poikaraukkaansa, vaan maatessaan itki yöt läpeensä, mitä hänestä tulisi sen jälkeen kun hän oli mennyt pois.
Oikeastaan se oli tämä, jota köyhäinhoidon esimies piti niin "kauhean kurjana." Herra Jumala, voihan poika nyt kelvata paimentamaan lampaita, ajamaan puimakonetta, tulla kaupunginrengiksi, kaartilaiseksi, mäkitupalaiseksi, rantajätkäksi tai murtovarkaaksi, kaikki mahdollisia elämänratoja, jotka ovat avoinna köyhän miehen lapselle.
Kansakouluja ei vielä silloin ollut. Poika — hän oli muutoin nimeltään Lassi — sai sentähden väliin silpota kuusenhakoja talonpoikien vasikankarsinoihin, mennä ulos noukkimaan tuulenkaatamia oksia iltalämmitykseksi sekä sitte puhteella istui lukemassa katekismusta, kuinka meidän tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Voi, miten tuo rakastaminen tuntui vastenmieliseltä poikaparalle! Eihän Jumala tahtonut parantaa äidin yskää tai vaikuttanut talonpoikiin, että he olisivat hyvin puhdistaneet köyhäinhoidolle tulevan viljan; "lähimmäiset", ne olivat kylän poikia ne ja ne tavallisesti löivät ja häpäsivät Lassia ja nimittelivät häntä "kerjäläiseksi" ja "ruotilaiseksi."
Sitte tuli eräs nuori lääketieteen kandidaatti herraskartanoon kesällä. Hänellä oli tapana olla paljon ulkona nuorten neitien kanssa ja kun ihmisystävyyden aate oli tullut juuri siihen aikaan muotiin sekä Tukholmassa että Upsalassa, niin kävi nuori herrasväki siellä ja täällä sisällä köyhimmissä tuvissa. Nuoret neidit antoivat laihimmille lapsille pieniä kauniita rukouskirjoja ja kertoivat liikuttavia historioita pienistä mustista neekerilapsista, jotka olivat tulleet uskomaan Kristuksen päälle, ja kandidaatti määräsi voimakasta ravintoa ja lasin hyvää viiniä silloin ja tällöin heikoimmille naisille.
Mutta ei kukaan maailmassa voinut käsittää, miksi eivät lapset tulleet lihavimmiksi rukouskirjoista tai iloisemmiksi kaikenmoisista neekerihistorioista ja mitä renginvaimoihin tuli, niin olivat he yksipäisiä edelleenkin syömään kauraleipäänsä ja unohtivat kokonaan hankkia itselleen häränpaistia ja portviiniä.
Kerran tuli kandidaatti myöskin lesken mökkiin ja tervehti niin ystävällisesti ja arveli, että tuvassa oli huono ilmajohto ja olisi parasta rakentaa tupa uudelleen, mutta tuo vaimoraukka hymyili niin lempeästi ja sanoi:
— Kiitoksia, rakas herra tohtori, mutta minun kanssani on se pian ohitse kaikissa tapauksissa, keuhkotauti tuo kuoleman kuinka se muuttuneekin.
Mutta nuori lääkäri kuunteli vaimon hengitystä, kopisti häntä hellästi ja vakuutti, ett'ei se vielä ollut keuhkotautia, vielä voisi parempi koti, lääkkeet ja voimakkaampi ravinto palauttaa terveyden.
Lassi seisoi ammottavin suin ja säteilevin silmin. Voitaisiinko todella hänen äitinsä pelastaa! Hänen pitää mennä köyhäin esimiehen luo kertomaan, mitä tohtori on sanonut. Mutta siellä sai hän vain nuhteita: "Pitäisikö köyhäinhoitolaisia vaalia kuin kreivinnoja! Kuka palkitsisi ruodille kaiken tuon?"
— Se olenminä; minä teen teille työtä koko elämäni ajan, kunhan vain äiti saa vähän ruokaa ja rohtoja apteekista. Minä hakkaan hakoja öin päivin, jos muutatte hänet johonkin, missä ei sada vuoteeseen.
Ei, se oli mahdotonta; se, joka ei tahtonut elää ja tulla terveeksi kuudella kapalla jyviä ja 24 killingillä rahaa kuukaudessa, sitä ei voinut Kvastlöjan köyhäinhallitus auttaa. Myöntää lainaa 12-vuotisen pojan takaukseen ei luontunut köyhäinhoidon esimiehen raha-asioihin 1840-luvulla.
Poikanen juoksi ympäri itkien ovelta ovelle. Hän piti itseään äitinsä murhaajana, jollei hän hankkinut sille sitä apua, jonka oli sanottu voivan parantaa hänet. Hän sai myöskin kyllältä velliluujäännöksiä ja leipäpalasia, mutta hänen varsinaista asiaansa ei tahtonut kukaan ymmärtää.
Ainoastaan tehtaan patruunin rouvan sydän pehmeni, hän ratkesi itkuun sekä antoi pojalle ryynivelliä ja satakuusikymmentä noppaa Hoffmanin ja sydämmenvahvistustippoja.
* * * * *
Kolmen kuukauden kuluttua pyyhkäistiin Pekka Juhonpojan leski köyhäinhoidon listasta pois, ja nyt, kun hän ei enää tarvinnut sitä, teki kylänikkari hänelle aivan uuden vedottoman asunnon, joka muutamana sumuisena sunnuntaiaamuna Marraskuussa laskettiin siihen kirkkotarhan kolkkaan missä huonot ja tilattomat saivat sijansa elämäntyönsä päätettyä.
Lassi kuhnusti mukana haudalle, mutta siellä ei juuri kukaan sanonut hänelle mitään. Niin, tämä oli totta: esimiehen poika, jolta hän oli saanut lainata juhlavaatteet, pukkasi häntä kylkeen ja kuiskasi: "Älä itke niin hirveästi minun uudelle liivilleni, sinä lurjus!"
Onnellisesti kyllä, ei Lassi ollut koskaan lukenut vanhan ajan historiaa, niin ettei hänelle koskaan johtunut mieleen vannoa jotain Hannibalin valaa rikkaita kohtaan.
* * * * *
Oli suuri juhla kauppias Perssonin kauniilla maatilalla. Pojat ja palvelusväki olivat sitoneet kauniita kunniaportteja isännän viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä, Värilyhtyjä riippui tiheässä sokurisuppilonnuorissa, jotka olivat sidotut puusta puuhun puutarhassa ja puistossa. Pehtori seisoi ulkona päärappujen luona ja pyyhki hikeä otsaltaan kaikkien niiden sielun ja ruumiinvoimien ponnistusten jälkeen, joita hän oli saanut kokea johtaessaan yhdeksänkertaista hurrahuutoa, ja rovasti oli juuri isännän erinomaisessa sampanjassa juonut kiitollisuuden maljan isännälle komean urkulaitoksen hankkimisesta pitäjän kirkkoon hänen puolivuosisata-riemujuhlanaan.
Vähää ennen oli tuomari liikutuksesta ja Xeres-viinistä värisevällä äänellään esittänyt varsinaisen syntymäpäivämaljan monilla kauneilla sanoilla "miehestä, joka omilla voimillaan oli murtanut itselleen tien köyhyyden matalasta majasta rikkauteen ja arvoon, kaikkien kunnioitukseen ja rakkauteen."
Ja kauppamies Persson oli vastannut moniailla lyhyeillä sanoilla tavalliseen tapaansa, jotta muutamat äsken veljistyneet vieraat kaupungin herrasluokasta kuiskivat keskenään: "talonpoika pistää esiin, vaikkapa hän ansaitsisikin miljooneja", ja nyt huvitteleivat vieraat itsekseen niin hyvin, että isäntä voi sytytettyään sikaarin hetkeksi mennä puistoon yksinään.
Ei hän rakastanut seuraelämää, mutta hän oli kerran oman nimensä ohessa kuullut mainittavan lisänimen "vanha kitupiikki", ja sen jälkeen sai paikkakunnan miespuolinen pitoja rakastava osa syödä mahansa kipeäksi ja juoda itsensä humalaan hänen luonaan neljä kertaa vuodessa paremmissa tavaroissa kuin kenenkään muun luona.
Hän kävi harvoin, jos koskaan kirkossa, mutta hän oli kuullut, että Valdersborgin kamariherra oli kieltäytynyt lahjoittamasta rovastin kehoituksesta 300 kruunua uusiin kirkkourkuihin, ja silloin sai hän "nousukas" äkkiä vastustamattoman halun lahjoittaa koko tuollainen laitos, johon kopealla ja jäykällä aatelismiehellä ei ollut varoja antaa edes satunnaista apua.
Ei hän suosinut ulkonaista loistoa, mutta kuitenkin oli hän koristanut kauan aikaa sitte kuolleen köyhäinhoitolaisnaisen haudan Kvastlöjan kirkkotarhassa oikealla marmoripatsaalla.
Mutta tuo köyhäinhoitolaisnainen oli hänen äitinsä…
Samana päivänä, jona sama patsas oli saapunut Kööpenhaminasta, ja hän oli matkustanut hautausmaalle työmiestensä kanssa laittamaan sitä sijalleen, oli kamariherra kohtelijaana tullut häntä kohti ja armollisesti lausunut rautaportilta:
— Paras herra Pettersson, älkää pitäkö minua liian epahienotunteisena, jos sanon, että on hiukan sopimatonta teille, että kunnioitettu rouva äitinne on saanut sijansa paikassa, missä lepäävät monenmoiset henkilöt. Minua ilahduttaisi suuresti saada ehdottaa teille teidän siirtämään tuon ylevän naisen jäännökset ja sijoittamaan ne minun sukuhautani viereen, missä vielä yksi paikka löytyy.
Mutta silloin oli tuo entinen kerjäläispoika oikaissut itsensä ja vastannut käryllä äänellä:
— Erinomaisesti teille, herra vapaa- ja kamariherra, olen kiitollinen, mutta itse kullakin on ylpeytensä ja minulla on se, että Per Jönssonin leski, joka ei suinkaan ole mikään "rouva", vaan ainoastaan köyhä kansannaisraukka, joka kuoli kärsimyksistä ja huolista, lepää siellä, jonne hän on laskettu, ja että kirkkotarhanköyhäinosallaon kaunein muistokivi.
Kaikki tuo nyt johtui niin vilkkaasti patrooni Perssonin mieleen tuossa hänen kävellessään ja itsekseen ajatellessaan. Useita muita muistoja pullahti myös esiin monimutkaisista piiloistaan hänen sielunsa pinnalle.
Hän muisti, miten hän oli alkanut "kesämiehenä" "esimiehen" talossa 30 kruunun palkalla kuukaudelta, kuinka hän oli säästänyt 7,50 näistä 30, ostanut niillä muutamia saipuoita, lankarullia ja nauhoja sekä 50 kelvotonta sikaaria, ja sitte lähtenyt kaupalle maailmalle "pussi seljässä", hän muisti, kuinka pussi oli vähitellen kasvanut ensiksi oikeaksi kauppamiehen laatikoksi, sitte huonoiksi vaunuiksi pattijalka Puten vetäminä, sen jälkeen kunnollisiksi kaluvaunuiksi, joita veti rivakka ja nopsajalkainen hevonen, mikä oli m.m. herättänyt kateutta Kvastlöjan talonpojissa, ja lopullisesti omaksi kiinteäksi puodiksi, jossa oli punnituspainot ja sadottain pieniä laatikoita.
Sen perästä luisti asiat sukkelaan. Yksi summa toisensa perään oli karttunut säästöihin, ja nyt oli hän pohatta, suuri pohatta, mutta kummallisen vähän hän tunsi siitä riemua. Aina kun hän oli tuntenut halua alkaa nauttia elämästään, saamaan hiukan virkistystä työkuormassa tai kun hän oli aikeessa perustaa omaa kotia, niin oli hän aina tuntenut itsensä niin vieraaksi sille piirille, johon hän oman asemansa puolesta kuului, niin oli sydämen ja muiston hiljaisesta nurkasta pistänyt esiin hänen ja elämän ilon välille kärsivät, vakoituneet naisen kasvot ja kuivunut käsi, joka hervokkaasti nypläili vuoteen likaista olkea, niin, kun hän oli ollut teaatterissa, oli iloisimpien laulunäytelmien tenoorien juoksutuksia hänestä äkkiä tuntunut keskeyttävän repivä kuoleman yskä.
Nyt oli hän tullut puiston päähän, tallin luo, missä hänen lemmikkielukkansa hauskuutteli täyteläisen suurteen ääressä. Ja kuinka tallin seinät olivat lujat ja tiiviit! Jos tuossa kurjassa, pienessä mäkituvassa olisi ollutsellaisetseinät, niin ehkä … ehkä…
Mutta ei, hänen täytyi mennä vieraidensa luo! — Kohotetut lasit säteilivät ruutujen läpi. Niissä oli alkuperäistä, hyvää viiniä, sen hän tiesi. Mitä hän olisikaan tahtonut antaa, että olisi saanut pari pulloa sitä, kun tuo sairas raukka väsyneellä äänellä kähisi:
— Onko maitosiutu läkkimitassa jo aivan kaikki, Lassi pikkunen?
Kyökin akkunassa seisoivat palvelijat ja ahmivat kananpoikia ja teiriä. Voi ettei hän kaikella kullallaan voinut pakottaa takaisin aikaa, ja yhdellä sadannesosalla kaikesta tuosta ylellisyydestä rientää sovittavilla käsillä metsien ja öiden läpi tuohon kurjaan, pieneen lapsuuden kotoon!
* * * * *
— Ei, katsoppas Perssonia, missä sinä olet ollut, kunniaäijä? Maljasi, vanha kelpo mies! Onko se totta, että sinä aivot Karlstadiin ensi viikolla? Rikkaan miehen kipuja … tietysti … tietysti… Sitte emme me saa sinua nähdä pitkään aikaan, mutta ei me, tuhat vieköön, tule sinua sentähden unohtamaan. Laulajat esiin!
"Ken veljyttään ei muistaisi"— — — — —
Niin kaikui ilon rähinä kauppias Perssonin jälleen sisään astuessa, mutta nurkassa kuiskittiin:
— Hiton kituri, kun ei kirjoittanut Silfversvans'in vekseliin, vaikka hän alentautui juomaan veljen maljan tuon vanhan ryytikauppiaan kanssa — — Missä luulet hänen nyt olleen? Ehkä hänellä oli kohtaus jonkun torpparinsa tyttären kanssa puistossa. — Voi tuhat, ei hänellä ole enemmän tuntoa ruumiissa kuin kivipatsaalla, jonka hän pystytti äitinsä haudalle. — Hän on ollut varmaan alaalla konttoorissaan ja laskenut korkoja, luulen minä.
— … Ei, nyt me jätetään rauhaan sinut, kunnon veikko. — Hyvästi, hyvästi! — Nämä sikaarit ovat niin hyviä, niin että et saa pahastua, että minä otan niitä kourallisen. — Terve tuohon käteen, veli!
* * * * *
Vielä kauvan sen jälkeen kuin vieraat olivat lähteneet, välkkyili iltatähti avonaisen salin akkunan läpi isäntään, joka seisoi yksinään katkeroissa ajatuksissa kädet vakoutuneiden kasvojensa edessä, sillä välin kun koko pitäjäs kadehti "Per Jönssonin Lassia, joka noin onnekkaasti oli päässyt eteenpäin maailmassa."
Kuninkaan kyyti.
Kun isä sunnuntaina jälkeen päivällisen tuli kirkosta tuonne pieneen kotiinsa metsän takalistolla, ei hän puhunut yhtään sanaa, mutta kotiväki ymmärsi kyllä kuitenkin, että jotain oli vinossa, sillä hänen puhdistaessaan paidan hihaansa puulusikkaansa, uiskenteli vielä pari tai kolmekymmentä pientä keltaista hernettä sinne tänne kannunkupissa aivan kokonaisina, ja silloin ei ollut asiat oikealla kannalla isän kanssa, sen voi silloin jokainen käsittää.
Lapset, renkipoika ja tuo pieni kesäpiika eivät puhuneet mitään, mutta äiti oli huolissaan ukkonsa tähden ja tiedusteli.
— Onko nimismies taas langettanut sakkoon tielohosta?
— Sakkoja ei lueta ylös ennenkuin sunnuntaina, tiedät sinä hyvin.
— Sitte ovat varmaan mullipahukset menneet Pekka Ollinpojan KustaaJuhanin peltoon, luulen minä.
— Oo — se on paljon pahempaa!
— No mitä Herran nimessä se sitte on?
— Niin, Perlan pitää mennä kuninkaankyytiin Rackarkylän kievariin perjantaina.
Silloin valtasi syvä suru koko perheen. He tiesivät kyllä, mitä "kuninkaankyyti" merkitsi. Niityllä käyskenteli Perla ja oli yhtä tietämätön kuin valtioneuvos ennen ylennystään siitä, että hän valjastettaisiin joidenkuiden "valtiovaunujen" eteen. Sillä oli ollut parempi isäntä kuin useimmilla Smoolannin vetojuhdilla siihen aikaan. Se oli täyteläinen ja niskaltaan tukeva, ja ruskeat silmät tirkistelivät veitikkamaisesti isännän Olli Jönsson'in perhettä heidän tuolla tullessaan jokaisella suuri leipäpala kädessä.
— Synti tammalle, ajatteli Olli Jönsson ja kalttasi sen mustaa harjaa. Jos kuitenkin kuningas itse ajaisi Perlalla eivätkä nuo kirotut hoviherrat, niin ehkä hän ostaisi sen ratsastushevoseksi ja antaisi siitä hyvän hinnan.
— Ei se käy päinsä, huomautti renkipoika, sillä Perla on niin pikkunen, ja siten tulisivat kuninkaan jalat roikkumaan maassa hänen ajaessaan.
— Perlarukka, jonka pitää mennä kuningasta kyytiin! sanoi pikku Antti ja antoi sille suuren palan kakkua.
Mutta Perla ei ollut ensinkään suuttuneena, vaan haukkasi leipää aivan tyytyväisenä. Joko se ei ymmärtänyt mitä poika puhui tai oli sen kanssa niin asian laita kuin monen kaksijalkaisen, joka myöskin on ollut "kuninkaan kyydissä", että "leipäpala" virkisti sitä.
Ja aina perjantaihin asti tuli Olli Jönsson joka päivä Perlan luo niitylle tuoden muassaan kapan kauroja, niin ett'ei| tamma yhtään käsittänyt, mikä isännän oli villinnyt.
Mutta kauransa söi se tyvenesti.
Perjantaina lähdettiin Rackarkylän kievariin, ja sinne oli kokoutunut kansaa neljästä kirkkopitäjästä, nähdäkseen maan isää ja pieniä prinssejä.
Mutta joukon keskellä käyskenteli nimismies ja oli kauhean vihainen ja kiroili tuota uskollista kansaa, jolla oli niin vaikea pysyä järjestyksessä kahdessa rivissä molemmin puolin tietä ja oppia huutamaan hurraa. Ja jokaisella hänen univormunsa napilla välkkyi suuri hikipisara, joka oli pudonnut siihen kesän helteessä kuninkaan ja isänmaan palveluksessa.
— Te kirotut pöllöt! Ettekö te voi saada päähänne, että ne, joilla on siistit nutut, on oikeus seisoa ensi rivissä, ja siinä pitää myös lautamiehen tyttärien olla kukkakimppuineen. Ja kun kuningas tulee ja minä annan merkin nenäliinalla, hurraatte te kaikki yhdessä yhdeksän kertaa niinkuin minä olen opettanut teitä, että kun minä nostan nenäliinan, sanotte te 'huu…', ja kun minä lasken sen alas, sanotte te '…rah!'
Minä luulen kyllä, että ruotsalaiset vielä voivat pelvotta asettua puolustamaan vihollista tykkipatteria vastaan, mutta nyt, kun oli kysymyksessä ilmi kantaa kuninkaalle osotuksen alamaisesta rakkaudestaan, vapisivat he joka jäsenelleen. Paitsi tietysti kahta vanhaa gratialistia, jotka olivat olleet mukana Leipzigin ja Dennewitzin tappeluissa ja hurranneet itse kantaisälle.
Ja kievarin isäntä silmäili väliin veräjän kunniaporttia, väliin suurta, siniseksi maalattua käkikelloaan, mutta hänen sielunsa ei ollut kummassakaan niissä.
Ja kievarin emäntä piikoineen seisoi juhlapukuisena kyökin ovella ja emäntä neuvoi:
— Sen minä sanon sinulle, Kaisa, että jos joku noista kuninkaallisista pyytää lasin vettä, niin älä sinä anna hänelle vettä, vaan kuorimatonta maitoa tuolta penkiltä. Ja jos hän sanoo, että hän mieluummin tahtoo vettä, niin kumarra ja sano: "Se ei tule koskaan kysymykseenkään, teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja kun hän sitte kysyy, mitä se maksaa, niin kumarra uudestaan ja sano: "Ei mitään, teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja kun hän sitte ottaa viiden taalarin tai kymmentaalarin ja antaa sinulle, niin kumarra silloin vielä syvempään ja sano: "Kaikkein nöyrimmästi kiitän, tässä on varmaan liian paljon, teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja sitte menet sinä takaperin sisään, niin ettet sinä käännä selkääsi kuninkaalliselle majesteetille.
Vaunun räminää ja liikettä kuuluu etäällä tiellä.
— Voi, hyvä Jumala, nyt tulevat ne … neljän hevosen vetämä vaunu… Jumala vahvistakoon meitä, komisarjus ei häntä näe … me kuitenkin saamme hurrata … "josko se ei ole kuningas", sanoit sinä. Tuhannesti se on hän, tuo suuri, korea herra, joka istuu tuossa edessä, vaikka kruunun hän on ottanut päästään ja pitää polvellaan, sillä on niin kuuma … ja komisarjus ei huomaa … ei, nyt pitää meidän hurrata omin päin … hurraaaa … a … a … a … ah!
Mutta "kuningas kruunu polvilla" ei antanut ystävälliselle kansalleen mitään muuta kuin armollisen kumarruksen. Hän ainoastaan kääntyi yhden "hoviherran" puoleen ja nauroi, nauroi vielä pahemmin, kun lautamiehen tyttäret syvästi kumarrellen heittivät hänelle jokainen suuren kukkakimppunsa.
Nyt tuli nimismies.
— No ettekö te sen seitsemännen taivaan tolliskot tiedä! Pitääkö teidän hurrata —kokille, te pöllöt. Minun pitää sielustani opettaa teille … ja muutamia voimakkaita korvapuusteja lankeili läheisimpäin kasvoille…
Samassa tuli todella kuningas itse, mutta ei saanut osakseen ei hurrahuutoja eikä kukkia. Hänen toinen tai oikeammin sanoenensimmäinenminänsä oli sillä välin päässyt perille, ottanut "kruunun" polveltaan sekä — samassa kiiruhtanut kievaritupaan, pannut "kruunun" tulelle ja siinä alkanut keittämään suklaata korkealle herrasväelleen. [Todellinen kertomus kuningas Oskar I:sen hallitusajalta.]
Apua anovia kaikenlaatuisia tungeksi kuninkaallisten vaunujen ympärillä. Vanha eläkettä nauttiva sotilas oli vioittanut jalkansa Götan kanavan työssä ja oli täytynyt antaa leikata sen. Muutamalla lipunkantajan leskellä oli syöpä vatsassa ja kaksi tytärtä, jotka potivat kaatumatautia. Rackarkylän kirkkoherra pyysi saada kuninkaallisen seurakunnan, urkuinpolkija seitsemän kruunua alusvyöksi ja Welingen kartanon vapaaherra joitakin armollisia sanoja, kopeillaksensa niillä koko loppuikänsä.
Kaksi viimemainittua saivat toivomuksensa täyteen heti, toiset lohduttavia ja armollisia sanoja sekä toiveita tulevaisuudessa.
Jos Olli Jönsson'illa vielä oli joitakin aikeita Perla pahasestaan kuninkaallisena ratsuhevosena, niin tulivat ne karkeasti petetyiksi, sillä Perla ja naapuritalojen hevoset saivat ainoastaan pari kamariherraa ja yhden hovilakeijan osalleen. Olli veti povitaskustaan esiin pari viimeistä taalariaan, ojensi ne ajajalle ja pyysi niin kauniisti:
— Hyvä, siivo herra, olkaa kiltti ja varokaa Perlaa niin paljon kuin mahdollista.
Mutta hän sai ainoastaan tyrkkäyksen rintaansa, niin että hän lensi kauvas taakse päin, ja karjahduksen:
— Tiedä huutia, moukka! Aivotkosinäopettaaminuaajamaan, ehkä?
Ja Perla sai uuden sutkauksen ruoskasta, niin että sormen vahvuinen kohouma nousi ruskealle, kiiltelevälle lautaselle, ja niin sitä lähdettiin.
Muutamia tunteja myöhemmin sai Olli nähdä hevosensa taas ensi kievarikartanolla. Silloin peitti valkoinen vaahto sen kaulan ja kyljet, maha kohoili kiivaasti, pää riippui maata kohden eikä se tahtonut maistaa edes leivänpalaa, jota Olli puoleksi itkien tarjosi sille ruokapussistaan.
Eikä sen perästä tamma kostunut entiselleen. Tietysti se kyllä veti sekä kirkolle että myllylle useina vuosina, mutta ei koskaan tahtonut enää ottaa lihoakseen eikä se enää räpytellyt korviaan niin leikittelevästi kuin ennen, siitä oli tullut ikiloppu, ja kun se köntyytti naapurien ohi tietänsä, sanoivat he:
— Tuolla on Olli Jönssonin Perla, mikä pilautui kuningasta kyydissä.
* * * * *
Se oli silloinse, ja monta vuotta on kulunut sen jälkeen. Perla on kuollut ja Olli Jönssonin poika myös, mutta hänen Anttinsa on niin hyvin toiminut, että hän jo neljä vuotta takaperin pääsi valtiopäivämieheksi toiseen kamariin.
Tuolla kotona ja kun hän ensiksi tuli Tukholmaan, oli hän niin kansan puolustaja, ett'ei hän tiennytkään mistään muusta kuin "köyhästä, sorretusta kansasta", ja sen oikeuksista, ja valitsijat uskoivat niin varmaan, että jos joku tuli häntä liian lähelle, potkaseisi hän yhtä ravakasti kuin Perla nuorina päivinään.
Mutta sitte kutsuttiin Antti Ollinpoika hoviin ja kuningas itse taputteli häntä olalle ja kilisti sampanjalasiaan hänen lasiaan vasten.
Kyytistä ei hän tietysti kiittänyt, sillä siitä oli kulunut jo pitkät ajat, mutta nyt halusi hän saada muutaman toisenlaisen kyytin saadakseen läpi viedyksi erään ehdotuksistaan valtiopäivillä, ja sitä auttaisi Antti Ollinpoika häntä vetämään läpi.
Tätä hän ei tietysti itse sanonut, mutta Antti oli smoolantilainen ja käsitti kyllä, miten asian laita oli ja äänesti aina kuninkaallisten ehdotusten eduksi ja aina vastoin useimpia kamarikumppaleitaan, jotka olivat niin piintyneitä, ett'ei heihin vaikuttanut taputukset eikä sampanja.
Minä en mene punnitsemaan, kellä oli oikein. Ehkä niin oli kuninkaalla ja Antilla, luullakseni. Mutta minä ainoastaan tiedän, että läänitoverit kamarissa, mitkä olivat joitakin lurjuksia ja sattumalta saaneet kuulla Perlan historian, ne irvistelivät niin ilkeästi ja sanoivat aina:
— Kas tuolla Olli Jönssonin Antti, joka pilautui kuninkaan kyydissä.
Uusi lukkari.
Pikku Sven oli vasta 12 vuotinen, kun hän kerran joulukesteissä kuuli lautamiehen lausuvan:
— Lukkari, jolla on tuhat taalaria palkkaa, on yhtä hyvä kuin talollisenpoika, jolla on kuusi tuhatta taalaria.
Nyt tiesi pikku Sven, että hänellä oli yhtä mahdoton saada kuutta tuhatta taalaria kuin keisarin kruunua Jaapanissa, mutta hänellä oli palava halu päästä eteenpäin maailmassa, tulla "ylhäiseksi ja arvostetuksi", ja lautamiehen puhuessa tuntui hänestä kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään: jos hän sentään voisi tulla lukkariksi!
Voiko hän laulaa? oli sekin sitte kysymys! Mikä smoolantilainen poika ei sitä osaisi! Mutta varmuuden vuoksi voi hän juosta mäelle ja koettaa:
"Tyttöseni, tyttöseni — — —"
"Oi terve kaunis aamuinen— — — — —"
"Nyt joulu ompi taas— — — — —"
"Arvoisest' tutki töitäni— — — — —"
Voi, miten hyvin se toki meni! Sven voi laulaa mitä hyvänsä!
Svenssin isä omisti 1/8 manttaalia, velalla tietysti.
Hän olisi halunnut, että Sven olisi auttanut häntä viljelemään metsäsuota, mutta Sven tahtoi viljellä ainoastaan musiikkia. Hän olisi tahtonut Svensin hoitamaan tammaa, mutta Sven, hän uneksi ainoastaan voivansa pitkälle katekismuksella hoitaa pitäjän nuorison sieluja, sittenkuin hän tietysti oli käynyt seminaarin, sillä hän tahtoi luonnollisesti lukea sekä lukkariksi että koulunopettajaksi, muutoin ei nousisi palkka tuhanteen taalariin, muuten ei hän pääsisi "kuuden tuhannen taalarin omistavan talollisen pojan tasalle."
Mutta isä kiroili ja mietti, tietysti että Svens ei ollut liian hyvä tulemaan 1/8 manttaalin tilalliseksi. Hän saisi talon sopivasta hinnasta, naisi kuusi tai kahdeksan tuhatta taalaria ja erottaisi pois pikkusisarukset.
Mutta äidillä oli kunnianhimoinen henki ja hän mietti, että jos hän kerran saisi nähdä Svensin laulavan hautavvirttä, niin se olisi jotain ylpeää, ja runsaasti vierivät häneltä kyyneleet, kun isä oli yksipäinen siitä, että Svenssistä pitäisi tulla talonpoika.
Tietysti on nykymaailmassa kaikki väärennettyä, mutta äidin kyyneleet ovat jokseenkin samallaisia ja jos ne kerran maailmassa voivat synnyttää Augustinuksen, niin olisi merkillistä, jos ne eivät meidän päivinämme voisi luoda ainakin maalaislukkaria.
Sven tuli seminaariin 16 vuoden ijässä, sai kolmannessa kerroksessa muutaman solan portaassa yksinäisen huoneen yhdessä kahden toverin kanssa, ja piti elää Jumalan sanasta, kasvatusopista ja kotoisesta ruokapussista.
Histooria, maantiede ja äidin juusto olivat verrattain helposti sulaavia, mutta laskuoppi, jumaluustiede ja vanha, härskeytynyt silava takertuivat kurkkuun useamman kuin yhden kerran.
Huveista ei ollut mitään puutetta, sillä kerran lukukaudessa oli siellä palokunnan harjoitus kaupungissa, ja kerran lukukaudessa kustansi Svens itselleen teaatterinlipun. Uudet ruiskut ja vanhat näyttelijättäret elivät yhdessä kirkkoisien ja uskonkappaleiden kanssa pääkopassa tuolla nuorella seminaarilaisella, niin että oli aivan hirmuista.
Kaksi kertaa lähetti hän kaupungin sanomalehteen ylistysrunon tuolle nuorelle (ainoastaan 42 vuotijaalle) kaunottarelle hyvin arvossa pidetyssä Jönssonin seurueessa, johon kuului 6 täysi-ikäistä henkilöä, 5 lasta, koira ja kanarialintu, mutta ensi kerralla pyysi toimitus lupaa "saada liittää nuo kauniit värsyt käsinkirjoitettuun kokoelmaansa", toisella kerralla lupasi se "yksityistä tietä saattaa runon siinä ihaillulle esineelle."
Väliin panivat seminaristit toimeen pieniä kemuja jossain vaatimattomassa vinnikamarissa esikaupungissa. Ompelijattaria, parempien perheiden hienompia palvelusneitejä ja vaatimattomia käsityöläistyttäriä oli naisina. Väliin kuului seuraan joku kaupungin tulitikkutehtaan sorjimmista tyttäristä, mutta siitä oli seurauksena se mauttomuus, että koko huone tuoksahti fosforille kuin jos paha henki tai muuan ruotsalainen runoilija olisi asunut kiellä kuusi kuukautta.
Jouluaikana ja kesällä loisti Sven joka sunnuntai urkulehterillä syntymäpitäjänsä kirkossa. Tytöt olivat aina silloin taittaa niskansa sijoiltaan, ja kun pastori Blomsternack saarnatuolissaan teki suunnitelmia pieniin asemakarttoihin taivaasta, ja puhui "enkelikuoron säestämästä soiton voimasta voittamattomasti virvoittaa mieliä, jotka ovat taistelleet, ja sydämmiä, jotka ovat vuotaneet verta täällä maailmassa", niin silloin eivät lautamiehen tyttäret koskaan voineet kuvitella tuota paikkaa ilman Sveniä jollain pilvellä huoneurkuin vieressä.
Seurakunnan vanha lukkari Pipenqvist oli mies, joka aina oli sopinut ajalleen ja valinnut sopivan ajan kaikkeen. Hän oli tullut maailmaan muutamana sunnuntai-ittapäivänä viiden tienoissa häiritsemättä omaisiaan jumalanpalveluksessa, työssä tai yölevossa, ja nyt lähti hän maailmasta juuri kun Sven Gnällstedt sai taskuunsa lukkarin, urkuri- ja kouluopettajatodistuksensa ja silmäili leipää himoitsevin silmin ympärilleen.
Sinä sunnuntaina, jona Sven kotiseurakuntansa kirkossa teki koenäytöksen, olivat kaikkien silmät, korvat ja kaikki mielet niin kiintyneet Sveniin, ett'ei kukaan kuunnellut pastorin saarnaa, aina lautamiehen emännästä, jolla oli viisi naimatonta tytärtä, pitäjän räätäliin asti, joka ei ymmärtänyt, kuinka hän saisi lainata Sven Gnällstedtin piispankaupungissa tehtyä nuttua sitä tarkastaakseen.
Ja isä istui häpeillen, että hän kerran oli ollut niin typerä ja kiellellyt Sveniä harjoittelemasta soitantoa, ja äiti, hän itki, mutta ymmärrettävästi ne eivät olleet katkeria kyyneliä, vaan sellaista sielun lämpöistä kesäkadetta, joka antaa toivon ja rakkauden suloisten kukkien imeytyä syvemmälle ja kukkia runsaammin äidin sydämmen kasvitarhassa.
Ja tilallisten pojat arvelivat, ett'ei he olleet sinä päivänä tehneet mitään kirkossa, mutta tytöt pitivät, että mitä tahansa Gnällstedt soitti, kuului se aivan kuin häävirsiltä.
Jokaisen äänen vaalissa ja hyvän hinnan lukkaripuustellin siemenviljalle sai hän.
Lautamies kutsui Gnällstedtin todille ja puhui hirveän paheksivasti vanhemmista, jotka ovat voineet olla niin sydämmettömiä, että antavat tyttäriensä mennä naimisiin putipuhtaina. Se olisi sellaista, jota hän, lautamies, tuntonsa mukaan ei voisi tehdä.
Lautamiehen emäntä oli saattaa hänet kipeäksi makealla juustolla ja munakakulla.
Kirkkoväärti pyysi viinikalaasseihin puistoon eikä puolestaan voinut käsittää, että pitäjän säästöpankki ei sen paremmin edistynyt. Itse oli hän kuitenkin pannut sinne talletuksille yhdeksän tuhatta taalaria jokaiselle tyttäristään.
Jos Gnällstedt tahtoisi nähdä kirjoja, niin ovat kaapissa päätyakkunan luona.
Kirkkoväärtin emäntä oli aivan tyrkyttelevä makeisseoituksineen ja vaarainmehuineen.
Ja tytöt sitte, ne hivuttivat ja hankasivat itseään suopalla ja hyvähajusaipualla saadakseen pois ammoniakin lemua hyppysistä, ja sitte pistivät ne sormensa äidin voipannuun lukkarin tullessa hiuksiaan sivelläkseen.
Vanha, köyhä apulainen, joka oli päästänyt ripille Svenin, tarttui häntä kädestä, käski hänen kutsua itseään "setäksi" ja kysyi, eikö hän joskus tahtoisi käydä hänen luonaan hämäröissä hiukan huviksi pelaamassa.
Ja Gnällstedt, hän ainoastaan nauroi ja hymyili ja kumarteli, ja juustoja kokoontui ihmeteltävän suuressa määrässä hänen kyökkinsä hyllylle.
Lopulta alkoi hän tuntemaan tuon käyvän aivan vaikeaksi, sillä hänen vatsansa tuli epäkuntoon tuosta hyvinelämisestä, hän sai vähentää liiviään kerta kerralta, ja kansakouluinspehtori sanoi, että lapset olivat oppineet tavattoman vähän kuluneena lukukautena.
Kuitenkin kului syksy ja talvi, ja muutamana sunnuntaina kevätpuoleen istui tuolla urkurilehterillä pieni, hieno ja suloinen tytär niin lähellä lukkari Gnällstedtiä, että jokainen arveli hiukan kummalliseksi, ett'ei hän pois karkoittanut otusta.
— Mikä naisihminen se oli, joka mulkoili niin Gnällstedtiin tänään lehterillä? kysyi kirkkoväärti sakaristossa.
— Se oli vain minun morsiameni, jonka kanssa minä tein tuttavuutta seminaarissa, vastasi Sven Gnällstedt.
Ja siitä päivästä alkain ei häntä enää koskaan kutsuttu vaarainmehulle ja makealle juustolle; säästöpankkikirjoja kirkkoväärtin talossa ei hän enää koskaan saanut nähdä, ja kun hän tuli apulaisen taloon, olivat sekä lautapeli että klaveri kiini.
Kansalaisluottamus.
Kirkkoväärtin oli juuri onnistunut lopettaa velkakauppa kaupungin puutavarakauppiaan kanssa. Se oli paras metsäpuisto, jossa oli 8,000 puuta, ja se oli säästynyt sekä isä- että isoisän aikana, mutta pojat olivat hurmautuneet markkinaelämään ja hevosenkauppoihin, ja tytöt alkaneet käydä rynkkyhelmaisissa hameissa. Se mitä saatiin myydystä viljasta ei riittänyt menoihin niinkuin ennen, täytyi käydä käsiksi metsään, ja niin oli kirkkoväärti kirjoittanut kontrahdin puutavarakauppiaan kanssa, ja nyt oli se todistettava.
Renki ja piika eivät kelvanneet, sillä ne olivat palkkaussäännön alaisia ja olivat sentähden jäävejä isännän asioissa, lapsipiika ei ollut käynyt ripillä, ja sentähden täytyi lähettää kutsumaan päivätyöläisiä, jotka väänsivät kivejä palstalla.
Ne tulivat: vähäläntä viidenkymmenen ikäinen torppari tirkistelevine silmineen ja punainen parta kasvoissa, sekä suuri karhea mies, jolla oli musta tukka, kotkan nenä ja synkät kasvonpiirteet. Hän taisi olla noin 35 vuoden vanha.
Kun kirkkoväärti mainitsi mistä kysymys oli, piirsi pieni torppari pian: gustaf JoansSonn, mutta toinen mies hidasteli ja näytti rasittuneelta.
— No, Kalle, ole siivo ja kirjoita nimesi tähän.
Kalle näytti kummalliselta, hän painoi silmänsä alas hämmästyneenä.
— Eikö kukaan muu voi sitä tehdä?
— Ei, täällä ei ole ketään muuta, kirjoita nyt joutuun!
— Minä saatan mennä Tupa-Pekkaa hakemaan.
— Mitä sitä tarvitaan? Jos et sinä voi itse kirjoittaa, niin pidä vain kynästä, niin minä kuljetan, puhui pieni, punahiuksinen mies.
Suuria hikipisaroita valui Kallen ruskeille kasvoille, sormet kulkivat suonenvedon tapaisesti lakinlipassa, jota hän piti kädessään, ja vihdoin sammalsi hän:
— Se ei kelpaa, kirkkoväärti.
— Minkätähden Herran nimessä se ei kelpaa; olethan sinä niin vanha jo.
Kalle ojentautui suoraksi, sipasi sysimustan hiustukon otsaltaan, katsoi vakavasti läsnäoleviin ja sanoi lujalla äänellä:
— Ei, se ei kelpaa siksi, että minä olen kadottanut kunniani … minä en saa todistaa tuomioistuimissa, minun sanani ei merkitse mitään, minä olen huonompi lasta tuossa. Nyt te sen tiedätte. Miksi … miksi ette voineet antaa minun olla rauhassa…?
Nyt valtasi hänen kokonaan harmi ja häpeä, ja kiivaiden nyyhkytysten valtaamana meni Kalle nuttunsa hiha silmäin edessä huoneesta.
Jälellejääneet silmäilivät arasti toisiaan, aivan kuin olisi jokainen heistä ollut nielemäisillään kokonaisen luodin arsenikkiä.
— Jumala varjele! Kuka olisi voinut uskoa Kallesta sitä! sanoi kirkkoväärtin emäntä.
— Se oli hyvä, että minä sain sen tietää. Minä olin melkein ajatellut ottaa hänet metsänhakkaukseni päällysmieheksi, sillä hän on sukkela ja kelvollinen työmies, tuo lurjus, sanoi puutavarakauppias.
— Ja minäkin kun edellisviikolla annoin hänen ajaa härät markkinoille ja ottaa kotiin rahat itse, katui kirkkoväärti.
Ei kukaanvaivannut itseään ihmettelemällä, miksi Kalle "oli menettänyt kunniansa."
Ainoastaan pieni, punahiuksinen torppari oli vaiti, ehkä hän teki sen kiitollisuudesta, kun hän 15 talvena peräkkäin häiritsemättä oli saanut varastaa viljaa kirkkoväärtin tuvasta, täydellisesti nauttien kansallista luottamusta.
Mutta ulos mennessään mietti hän itsekseen: "Se oli tuhma piru, kun ei vain kirjoittanut mistään mitään hiiskumatta."
Kalle oli hyvä työmies, jolla oli ollut kelpo ansio sen puolen vuotta, jonka hän oli ollut pitäjäässä. Ei kukaan muu kuin pappi tiennyt tuosta rumasta pilkusta papintodistuksessa, joka juorusi Kallen rangaistun varkaudesta ja väärennyksestä ja 10 vuoden kansalaisluottamuksen menettämisestä ryöväysyrityksestä.
Kun Kalle seuraavana päivänä tuli toimeensa, oli siellä jo toinen hänen sijallaan. "Kirkkoväärti ei tarvinnut häntä enempää."
Emäntä ja lapset olivat siitä yksimieliset, vaikka edellinen huolekkaana lausui:
— Kun ei se kurja vaan suuttuisi meihin, jotta panee tulen huoneisiin.
Sitä ei Kalle tehnyt. Kyllä paloi sinä aamuna, kun hän, sillä kertaa ilman papintodistusta, jätti kylän, jossa hän oli toivonut voivansa rehellisesti tulla toimeen työtä tekemällä, mutta ei se palo ollut kirkkoväärtin uljaassa rakennuksessa, vaan muutaman raukan harmistuneessa sydämmessä, joka oli luottanut unhotukseen ja sovitukseen.
* * * * *
Sukkela ja rivakka oli Säbyn herraskartanon nuori metsästäjä. Jänis juoksussaan ja kurppa lennossa eivät saaneet kauvan aikaa ajatella elämäänsä, kun kuulivat hänen pyssynsä näppäyksen, ja nuoret herrat pitivät, että heillä tuskin oli hauskempaa toveria metsästysmatkoillaan.
Hän tuli aivan sattumalta taloon juuri silloin, kun metsästysaika alkoi ja vanha metsänvartija oli taittanut jalkansa. Nuoret herrat ottivat hänet palvelukseensa toistaiseksi juuri keskellä kesää.
Vanha patruuna oli kysynyt todistusta.
Silloin näytti poika hänelle veristä kurppaa ja sanoi: "300 askeleen matkalta täydessä lennossa."
— Noo, siinä ilmeneetaitavuus, muttamainesitte, rakas Aattoni.
— Stål kirjoittaa heti papintodistuksensa, hyvä pappa.
Nuori metsästäjä seisoi kuuntelemassa. Hän tuli mahdottoman punaiseksi kasvoiltaan ja latinkipuikko hypiskeli hänen korviensa välissä.
* * * * *
Eivät mitkään naiset maailmassa voi tehdä niin monilukuisia valloituksia kuin — kamaripiikat. Eivät kreivit eivätkä muonamiehet kulje varmoina niiden lumousvoiman sulosta, ja mitä metsästäjä Ståliin tulee, niin ei hän tehnyt mitään kierroksia kauniin Säbyn Annan karttelemiseksi, vaan piti joka hetken ja paikan olevan soveliaan ojentaa hänelle uusia silkkihameita ja katsella häntä kirkkailla ruskeilla silmillään.
Ja kun Anna puolestaan sai kuulla, että vanhan metsänvartijan jalka ei koskaan tulisi oikein terveeksi ja että herrat olivat ihastuneet Ståliin, ja muisteli kuinka hauskalta tuo pieni punainen metsänvartijan tupa valkoisine nurkkauksineen paistoi tuolta harjun rinteeltä, ja kuinka komealta näytti Stål vihreässä nutussaan ja sulkahatussaan, minkä hän oli saanut Kustaa-herralta, niin ei hän enää enempää vastustellut kuin mitä kohtuus ja säädyllisyys vaati, kun Stål iltasin herrasväen mentyä levolle veti hänet alas polvelleen lehtimajassa.
Sitte kirjoitti Stål kuulutusten saamiseksi siihen seurakuntaan, jossa hän viimeksi oli henkikirjoitettu, ja sai vastaukseksi pastorinviraston sinetillä varustetun kirjeen.
Kun hän sitte illalla kietoi kätensä Annansa täyteläisen nivustan ympärille, vapisi hänen sekä kätensä että äänensä hehkuvin poskin kysyessään:
— Onko se aivan varmaa, että sinä tahdot tulla minun pikku vaimokseni, mitä tahansa tapahtuneekin?
Sitä tahtoi Anna ja niin tekevät säännöllisesti kaikki tytöt, kun heidät kerran on saatu niin pitkälle.
— Mutta jos nyt … jos nyt … olisi jotain hullusti minun kanssani.
— Herra Jumala, Stål! Ethän ole vapaamuurari?
— En. Mutta olen ehkä jotain pahempaa.
— Onko se jotain rikosta? kysyi tyttö ja punastui.
— Niin rikosta se on, sen Jumala tietää, sanoi Stål ja kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.
Ja sitte sai Anna nähdä papintodistuksen. Hän itki tietysti hirveästi, mutta apostoli sanoo, että "rakkaus kärsii kaikki", ja apostoli lienee ollut mies, jolla oli asiat selville, sillä puolen tunnin jälkeen oli Annan pikku sydän lohdutettu, ja Stål oli saanut lupauksen, että vaikka hänellä ei ollutkaan kansalaisen luottamusta, niin olisi hänellä kuitenkin Annan luottamus, ja jos hän olikin "kadottanut kunniansa", niin oli hän saavuttanut rakkauden sijaan.
Mutta vanhemmat eivät olleet samaa mieltä: "Kunniaton" ei koskaan saisi heidän lastansa, ja heidän suustaan kuullusti asia Annastakin paljon paremmalta kuin silloin, kun sydän löi ja suonet takoivat tuolla alaalla syreenilehtimajassa.
"Kunniaton" karkoitettiin pois täältäkin.
* * * * *
Käräjähuone oli täynnä väkeä. Aine oli myöskin erittäin jännittävä: postin ryövääminen murhayrityksen ohessa. Asia oli selvä ja valmis — sillä murhayrityksestä päässyt postiljooni oli tuntenut murhaajan, sekä sitäpaitsi ei tämä ollut yrittänytkään kieltää.
Oikeuden puheenjohtaja luki:
"— — — tuomitaan hän, Kalle Stål, ryöväyksestä yhdessä raa'an väkivallan kanssa 10 vuoden kuritustyöhön ja koko elinajakseen menettäneeksi kansalaisluottamuksensa."
Hän seisoi kylmänä ja välinpitämätönnä tuomiota luettaessa; ainoastaan viime sanain aikana välähti ivan vilahdus synkällä otsalla ja tummissa silmissä. Kun valitusosotusta luettiin, huusi hän:
— Ei, minä olen tuomioon tyytyväinen,hyvintyytyväinen. Ha, ha, ha! Kolme kertaa olen minä pyrkinyt kunnialliseksi mieheksi, olisin myös päässyt siksi, jos ei papintodistusta olisi löytynyt, niin, siksi olisin minä päässyt piru vieköön…
— … viekää vanki ulos!
Ja vanki vietiin ulos. Yhteiskunta oli saanut hänet sinne, jonne se oli niin monta vuotta koettanut häntä saada, ja taisi nyt niin paljon kuin tahtoi kummastella uhrinsa "paatumusta."
* * * * *
Kievaritalossa söi tuomari päivällistä apulaistensa kanssa. Tuomittua yhteiskunnan ja lain nimessä hauskuteltiin nyt tuomita yleisen mielipiteen mukaan.
— Tuo Stål on aivan kauhean julkea roisto, arveli vanha tuomari; viimeksi sai hän tuomionsa ryöstöyrityksestä sisäänmurron ohessa, vaikka hän sanoi, että hän ainoastaan tahtoi löylyttää muuatta sisälläolijaa siksi, että se oli kutsunut häntä "rosvoksi" muutamilla markkinoilla, mutta tuo selitys ei kelvannut minun rakkaan Stålini puolustukseksi, ja niin sai hän kuusi vuottansa ja 10 vuodeksi menetti kansalaisluottamuksensa.
— 21 luku, 2 §, 4 momentti rikoslaissa, puheli nuorin tuomari ja otti kaksi uutta potaattia.
Sitä ennen, sanoi varatuomari, sai se kanalja 1 vuoden papintodistuksensa väärentämisestä; ehkä häntä se vaivasi, että todistus kertoi hänen kerran varkaudesta vangitun.
— Jaha, aivan niin, 12 luku, 3 § rikoslaissa, kertasi taas pikku notarius, joka äsken oli suorittanut tutkintonsa ja oli näpsä näyttämään, että hänellä olivat asiat selvillä.
Varatuomari numero toinen, joka tähän asti oli ollut hiljaa, kysyi nyt:
— Mutta minkälainen oli Stålinensirikos?
— Tuhat sen tiennee; varkaus tietysti.
— Muttaminätiedän sen sattumalta, ja se rikos ja Stålin koko elämän historia vahvistavat minua vakaammin jo kypsyneessä arvelussani, että koko meidän rikoslainperustus "huonomaineisine" papinkirjoineen ja "kansalaisluottamuksen menetyksineen", joilla rangaistu häväistään koko elämän ajaksi, viepi mielen katkeruuteen eikä parannukseen, koska siitä puuttuu hyvintekevän rankaisun pääehto…
— … joka on? tiedusteli vanha tuomari pilkallisena.
—Anteeksianto, lisäsi nuori lainoppinut totisena ja katsoi esimiestään vakavasti kasvoihin.
— Mutta mikä on sitte Stålin ensimmäinen rikos? kysyi nimismies.
— Niin, se oli kuten tuomiokunnan, jossa hän asui, herrat ja tuomiokirja hyvin selvään sanovat "varkaus", mutta varkaus 18 vuoden ijällä ja hän varasti muutamia tuulen kaatamia halkorimoja kruunun alueelta kuolevalle äitilleen saadakseen lämpöä muutamassa mäkituvassa. Silloin tuomittiin hän 2 kuukauden vankeuteen.
Anoppi.
Hänellä ei ollut ollut todella koskaan ilopäivää elämässään, vaikka hän oli Granhyttan rikkaan Perin tytär ja joutui naimisiin Ola Granatin kanssa, joka oli viisneljännesosamanttaalin isäntä.
Niin, se oli tosi, eräinä viikkoina muutamana kesänä, kun oli kiiruisin heinänteon aika, ja Granhyttan Per sai tilaisuuden vuokrata naapurin Johanneksen avuksi ulkoniityillä,silloinoli hän onnellinen, sitä hän muisteli.
Silloin tehtiin lujasti työtä eri osastoissa, ja sekä veli Kalle että renki jäivät paljon jälkeen, kun Johannes antoi paitahihasillaan viikatteensa loistaa kilpaa Heinäkuunauringon kanssa. Parempaa niittomiestä ei ollut pitäjäässä, ja kun isä Per oli nähnyt, kuinka työ oli sujunut ensimmäisenä päivänä, kun Johannes oli Granhyttassa, virkkoi hän vaimolleen:
— Se on tuhatta mieheksi tuo Johannes; anna hänelle kolme munaa kahden sijasta eineeksi.
Olisi luullut, että noin raskaasta työstä Johannes olisi ollut kovasti väsynyt iltasin, mutta se oli kummallinen nuori mies, sillä väsymyksestä ei hän tiennyt mitään, vaan istui silloin puhelemassa Granhyttan nuoren talontyttären kanssa ja koki jutteluillaan karkoittaa pois eroitusta velkaantuneen kahdeksannesosamanttaalin pojan ja l,5 manttaalin perijän välillä. Ja hänen puheensa mukaan pieneni pienenemistään suuri Granhytta, ja Johanneksen kahdeksasosainen tila kasvoi kasvamistaan, niin että lopuksi se tuli nuoren tytön koko maailmaksi.
Minä luulen, ettei se tyttö koskaan olisi kelvannut maanmittariksi.
Isä Per näki kyllä, ett'ei tytär ollut kovinkaan tyly Johannekselle, mutta kun hän halusi saada heinänsä leikatuksi tuossa paikassa, ei hän ollut siitä tietävinään, mutta kun viimeinen heinäkuorma oli saatu sisään, sanoi hän Johannekselle, että hän saisi koko riikintaalarin päivässä viiden taalarin sijasta, mikä oli tavallinen palkka, sentähden että hän oli ollut niin rivakka, ja tytölle, että hänen pitää mennä kihloihin Ola Granatin kanssa, kun hän oli l-1/4 manttaalin omistaja.
Nuoret eivät panneet vastaan voimakkaampaa tahtoa; sellaista tapahtuu paraiten romaaneissa. Eivät he myöskään tappaneet toisiaan; sellaista tapahtuu paraiten ja sopivammin teaatterissa. Eivät he myöskään antauneet kiusaukseen omistaa toisensa ilman papin toimittamaa vihkimystä, sillä heidän suonissaan juoksi vanha, kelpo, ylpeä talonpoikaisveri.
Niinkuin sanottu, sinä kesänä oli hän ollut onnellinen pari viikkoa, ja sitte joutui hän naimisiin Ola Granatin kanssa.
Ola Granat oli siivo mies. Hän antoi hänelle uuden silkkihuivin joka toinen vuosi, rahoja 2 kahvi- ja sokerinaulaan suurempina kirkkojuhlina, kahdeksaksi päiväksi vapautta työstä joka kerta, kun hän oli synnyttänyt hänelle lapsen eikä lyönyt häntä koskaan, ainoastaan jonkun kerran hänen tullessaan markkinoilta, joilla mullikauppa oli mennyt päin mäntyyn.
Varmaan ei ollut monta talonpoikaisnaista, joilla siihen aikaan olisi ollut niin hyvä olla.
Ja sitte sai hän istua lähimpänä kappalaisen rouvaa; lukusien pidoissa, ja senjälkeen kuin Ola oli tullut kirkkoväärtiksi, kutsuttiin hänet kahville viidenlajisen leivän kanssa rovastilaan joka joulusaarnan jälkeen.
Mutta voi, miten sydän on katkera ja juonikas kapine! Uskotteko, että hän voi kokonaan kuitenkin unohtaa naapurin Johanneksen?
Ja niin kasvoivat lapset. Vanhin Kalle perisi kerran kartanon, ja häntä rakasti äiti enimmän, sillä hän aina ajatteli, että jos meidän Herramme kutsuisi pois Olan, niin saisi hän jäädä elämänsä ehtooseen asti lapsensa luo. Ja uskollisesti hoiti hän taloa ja kotoa, eikä mikään saanut turmeltua, ja hänen kätensä ja silmänsä ulottui kaikkeen, ja se olikin tarpeen, sillä Olalla oli suuri pullo sivukamarissa täynnä jotain nestettä, jossa ei varmaan ollut mitään voimaa, sillä kuta enemmän Ola sitä joi, sitä heikommaksi tuli hän.
Sitten kuoli Ola "liiallisesta juomisesta" sanoi tohtori. "Syksyn kylmien tuulien vilustamana puuhatessaan uutterassa työssään", sanoi pappi "kiitosta" tehdessään.
Mutta niinpä olikin lääkäri saanut ainoastaan 20 kruunua vaivoistaan, mutta pastori 30 "hautausrahaksi."
Äiti antoi lapsille kaiken, mikä perintöjaossa tuli hänen osalleen. Kallelle enimmän, sillä hänen luonaan tulisi hän asumaan elämänsä loppuajan, niin oli sovittu.
Että Kalle "naisi rahoja" lunastaakseen muilta sisaruksilta kartanon, oli aivan luonnollista ja hän itse oli neuvonut häntä siihen, mutta kuitenkin viilteli niin kummallisesti rinnan vasemmalla puolella hänen antaessaan uudelle emännälle avaimet luhtiin, juustokorit ja tuon pienen puikon, johon hänellä oli tapana merkitä veitsellä, milloin lehmät poikisivat, sillä hän oli vanhan ajan ihminen ja piti, että uusmuotinen almanakkaan kirjoittaminen oli vain hutiloimista.
Oli luistanut kaikinpuolin niin hyvin talossa kolmenkymmenen vuoden aikana, mutta uusi emäntä tahtoi kaikki saadaomallatavallaan, ja kun vanhus sanoi jotain palvelusväelle, panivat ne vastaan, ja aina oli "emäntä" käskenyt toisella tavalla.
Se oli kummallista, ettei hän enää itse ollut "emäntä."
Vielä kohdeltiin häntä ystävyydellä ja määrätyllä arvostamisella. Pienet lapset, joita syntyi maailmaan yksi toisensa perästä, tarvitsivat häntä, hän rakasti heitä kovasti, ja ne olivat yhdysside hänen, pojan ja miniän välillä.
Kaikki olisi käynyt hyvin, kun vaan ei kuolema olisi unhottanut pois häntä lapsien kasvettua yhä suuremmiksi, jolloin häntä ei enää varsinaisesti tarvittu. Minä olen useasti ihmetellyt, mitä kuolema miettii, kun se antaa viikatteensa niin helposti säästää surun rasittamia, vaalenneita päitä, mitkä ovat lakanneet toivomasta ja tekemästä iloisia tulevaisuuden suunnitelmia, vanhoja, kuihtuneita korsia inhimillisellä vainiolla, mitkä eivät enää seiso siinä iloksi itselleen eikä muille. Mutta sitä vastoin tunkeutuu niittomies toisaalle, jossa häntä ei ole odotettu eikä haluttu, lyö mielet surun kahleihin ja erottaa sydämmet, jotka ovat levollisesti niin lähekkäin toisiaan, että ne ovat melkein yhteenkasvaneet kuin siitosoksat.
Voi, ei mitään ote niin ihmeellistä, mutkikasta ja käsittämätöntä kuin kuolema. Kunhan vaan ei sitä olisi elämä.
Tupa oli rakennettu lisää, mutta siellä ei kuitenkaan alkanut olla sijaa vanhalle isoäidille. Purtilo sijaitsi siellä, missä tavallisesti oli hänen rukkinsa. Vastaleivottu leipä pantiin jähtymään hänen sänkyynsä, ja kun hänen vanhaa nimikko sarvilusikkaansa, joka hänellä oli ollut 18 vuotta, ei löytynyt päivällisen aikaan, ilmoitettiin, että se oli pantu rengin ruokalaukkuun hänen pannessaan aitaa haassa.
Sitte alkoi satelemaan pahoja sanoja, lopulta niin kovia ja kärjekkäitä, että ne tunkeutuivat surun ja nöyryytyksen pehmittelemän seitsenkymmenvuotisen kuoren lävitse ja painuivat suoraan vanhuksen sydämmen sisimpään.
Myöhään muutamana iltana, kun kaikki muu talonväki oli mennyt levolle, sitoi eukko nyyttiin muutamia pieniä kapineitaan lähteäkseen ilman hyvästiä heittämättä poikansa talosta muutaman toisen vanhuksen luo, jolla oli pieni tupa kirkkomäellä.
Ei ole totta se, että sydämmet murtuvat surusta, sillä siinä tapauksessa olisi hänen sydämmensä tehnyt niin, kun hän viimeisen kerran antoi silmänsä tarkastaen kiitää pienen kyökin hyllyjen yli. missä kolme neljääosaa hänen elämästään oli kulunut, taikka kun hän viimeistä kertaa asetti säppiä eteisen ovelle, jonka hän niin kauniisti oli koristellut, kun miniä oli otettu vastaan morsiamena.
Ulkona läätissään seisoi porsas kiljahdellen, kun sille oli unohdettu antaa ruokaa illalliseksi. Mitä liikutti se häntä enää? Mutta vanhasta tottumuksesta heitti hän kuitenkin sille pari kourallista ruohoa. Navetan edustalla juoksenteli ulosjäänyt kana ja kaakatteli. Mitä sekään häntä enää liikutti? Ei mitään, mutta hänelle oli kuitenkin mahdotonta jättää sitä sisään päästämättä.
Mutta ohrapellolla veräjän vieressä tapahtui vielä pahempaa. Sinne oli lammaslauma päässyt aidan lävitse ja syödä ahmi siellä nyt täysiä kykkäitä tai kyhni niitä vasten, jotta keltanen ohra lenteli ympäri.
Nyt unhotti vanhus kaiken. Olihan se hänen Kallensa omaisuutta, jota niin säälimättömästi hävitettiin, ja mitään aprikoimatta kiiruhti hän suin päin joukkoon vitsa kädessä.
Mutta suuri sonni, jolle hän oli antanut rehua niin monta kertaa, ei ollut hyvällä tuulella sinä iltana, vaan ilkeästi mylvien painoi sarvensa vanhuksen sydämmeen…
* * * * *
Poika ja miniä surivat häntä "säädyllisesti." Kalle kuivasi kerta kerran perästä nenänsä sivuja nyrkillään ollessaan pappilassa sielukelloja tilaamassa, ja nuori emäntä itki kaksi uutta suurta pumpulinenäliinaansa niin märjiksi kuin olisivat ne olleet vedessä liotetut sekä puhui kenelle hyvänsä, kuinka hyvä ja siivo hän aina oli ollut anopilleen, joka viime aikoina oli ollut hyvin juonikas, vaatelijas ja aina tyytymätön, mitä hyvänsä hänelle sitte tehtiinkään.
Ja hautaus tapahtui pöyhkeän suuresti. Hienoiksi silputuita kuusenhakoja oli sirotettu neljännespenikulmaa pitkin tietä ja kaupungista oli tilattu erityiset hautajaiskonvehtit. Sen lisäksi teurastettiin ja paistettiin, jotta jos anoppi olisin eläissään saanut liian vähän hellyyttä osakseen, niin sai hän sitä sitä enemmän kuollessaan.
Kun rautatie oli valmis.
Kuin uinuva tarutar, jota vielä ei ole herättänyt kuninkaanpojan suudelma, lepäsi samanlaisena kuin vuosisatoja sitte, tuo pieni, kivinen, metsien, järvien ja vuorien lomassa pienine viljelystilkkuineen otsallaan ja miljoonine kääpiömäisine pehkoineen köyhällä povellaan, joka vaivalla salli uutterien käsien saada siitä niukkaa elatusta nälkäisiin suihin.
Ainoastaan etäältä olivat seudun lapset kuulleet kohoavan viljelyksen aallon syöksyvän esiin höyrypillin vihellyksessä. Yhdellä oli poika, joka monta vuotta oli ollut rautatien työssä tuolla kaukana Norrlannissa, toisella tytär, joka oli saanut kadehdittavan paikan muutaman rautatiehotellin siivoojana ja kirkkoväärtiläiset oli kerran valjastaneet Puttensa kärryjen eteen ja kulkeneet 5 penikulmaa lähimmälle rautatieasemalle ja sieltä menneet rautatiellä muutaman sisaren luo Skåneen, jota he eivät olleet nähneet kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja vielä Gatetorpan Sissalla oli muuan serkku Itä-götalannissa, jonka porsaan yli oli lokomotiivi ajanut, niin että kyllä tunnettiin vuosisadan uusi matkanvälittäjä, kyllä.
Mutta ei koskaan uskottu, että höyryhepo kerran henkisi nokista henkeään oman kodin koivuihin tuolla etäällä sisämaassa honkien ja petäjäin keskellä.
Sitte olivat lääninkaupungin johtavat miehet ja paikkakunnan tilanomistajat, Stenbergan nimismiehen kannattamina, joka oli kaikin puolin tulevaisuuden mies, alkaneet miettiä, että tuossa köyhässä seudussa oli kuitenkin metsiä, jotka olivat kullan arvoisia, kun vaan eivät kalliit rahdit vie kaikkea voittoa, sekä soita, jotka kauvan olivat kaivanneet ojitusta samaten kuin niiden omistajat jyviä ja ravintoa, vaikka ei kummatkaan olleet ymmärtäneet toisiaan.
Sitte seurasi viisauden ja yrittelijäisyyden tavallinen taistelu tiedottomuutta ja etuluuloja vastaan, uuden taistelu vanhaa vastaan, ja kun sitte vihdoin itsekukin oli vakuutettu, että tuo voimakaskeuhkoinen varsa ja messingiltä hohtavat silat eivät olleet mikään Belzebub tai Antikristus, eivät polttaisi heitä eikä tuhoaisi heitä, niin kuitenkin johtui paljon riitaa erilaisten osakkeiden summasta ja uuden tien suunnasta. Nyt oli kyllä 5 penikulmaa likimmäiselle rautatieasemalle, mutta nyt ei olisi sitä tahdottu olevan kuin korkeintaan puoli penikulmaa, ja sen mukaan tehtiin kustannuksia.
Linjaa oli oikeastaan 4 penikulmaa, mutta insinööri oli laskenut, että jos nyt seurattaisiin kaikkein toivomuksia, niin tulisi sitä kokonaista 18, niin että hän viimein suutuksissaan ehdotti, että hänen sijastaan mutkitteleva jänis saisi linjan määritellä. — Vaadittiin kärsivällisyyttä, asian harrastusta ja rakkautta kotoseutuun voidakseen yhdistää ja puhua järkeä kaikille noille taisteleville mieliteoille. Mutta lopulta onnistui.