The Project Gutenberg eBook ofKuvauksia ruotsalaisesta talonpojan kodistaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuvauksia ruotsalaisesta talonpojan kodistaAuthor: SigurdRelease date: January 15, 2014 [eBook #44674]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAUKSIA RUOTSALAISESTA TALONPOJAN KODISTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuvauksia ruotsalaisesta talonpojan kodistaAuthor: SigurdRelease date: January 15, 2014 [eBook #44674]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kuvauksia ruotsalaisesta talonpojan kodista
Author: Sigurd
Author: Sigurd
Release date: January 15, 2014 [eBook #44674]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAUKSIA RUOTSALAISESTA TALONPOJAN KODISTA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Sigurd [Alfred Hedenstierna]
Tekijän luvalla neljännestä painoksesta suomennettu.
Raumalla 1894, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö.
Esipuhe.Kun pikku Tiina ristillä käytettiin.Lukusilla.Kaikkien ystävä.Rakkaus."Hänestä tulee kyllä."Ainoastaan yksi lehmä.Salakapakoitsijan tytär.Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.Kuninkaan kyyti.Uusi lukkari.Kansalaisluottamus.Anoppi.Kun rautatie oli valmis."Kun juna kiitää kohti Göteporia."Ruotilainen."Liian myöhään."
Esipuhe.
Rakas lukija!
Olen sitonut pienen vaatimattoman kimpun luontoperäisiä kukkia, jotka olen löytänyt kotiseutuni Smålandin laihalta, mutta uskolliselta povelta, ja nyt minä tahdon istuttaa ne sinne takaisin; siinä kaikki.
Moni olisi taidokkaammin liittänyt kukat yhteen ja huolekkaammin erottanut rikkaruohon; ei kukaan olisi tehnyt sitä suuremmalla rakkaudella.
Sillä minä olen elänyt rahvaan parissa, ottanut osaa sen töissä, huolissa ja toiveissa, oppinut tuntemaan sen maailmankatsomuksen, tavannut oikeaa leikillisyyttä karkeiden pintojen alta ja kelpo sydämmiä koruttomien nuttujen alta.
Moni pitää aiheita näissä pienissä kuvissa varsin mitättöminä ja vähäpätöisinä. Ja se on siitä yksinkertaisesta syystä, että se maailma on niin pieni, joka liikkuu töllin neljän ahtaan seinän ja pikkutilallisen saran rajalinjan sisällä.
Mutta olen ollut sitä mieltä, että se maailma ansaitsee kyllä oppimista, sillä vielä on, Jumalan kiitos, meidän ruotsalainen kansamme metsissään, vuorillaan ja laaksoissaan sellaista, jotta sitä oikein tuntea on samaa kuin paljon rakastaa sitä.
Järkähtämättömällä luottamuksella Sinun hyväntahtoisuutesi Sinun ystäväsi ja palvelijasi
Sigurd.
Esipuhe kolmanteen painokseen.
Kun minä näissä pienissä kyhäelmissä etsin suurta pienessä ja kauneutta rumien pintojen alta, olin minä täysin varma siitä, ettei minua hyväksyttäisi siihen runoilijalahkoon, joka yhtenään hakee totta rumassa.
Niin on tapahtunutkin, mutta omaksi ja monen muun kummastukseksi lensin minä suoraan niiden syliin, joille minä olin uskaltanut kirjoittaa, ja tulen nyt kolmannen kerran heidän luokseen pienten, yksinkertaisten kangas- ja metsäkukkieni kanssa.
Minulla ei ole mitään erityisesti lisättävänä. Tämän tällaisen esipuheen tarkoituksena onkin vain pyytää lukijoita olematta panemaan mitään erityistä huomiota kirjan kaikenmoisiin puutteisiin, mutta tätähän olen minä jo runsaassa määrässä saanut osakseni, ja kun synnit ovat anteeksi annetut, lopetetaan tavallisesti lukemalla synnintunnustus.
Kuitenkin — löytyy sana melkein yhtä kaunis kuin arkaileva: "Anteeksi!" ja se on tuo lämmin: "Kiitos!"
Kiitos siis sinulle, ruotsalainen yleisö, siitä, että sinä joka kerta kun minun kuvailuni on käynyt kömpelöksi eikä täysin ole ilmaissut sitä, mitä sinun oma silmäsi mahdollisesti on nähnyt elämässä, aina olet ystävällisesti muistanut suurta eroavaisuutta kynän, silmän ja sydämmen kuvailukyvyssä, aina suosiollisesti olet huomannut, kuinka erilaisiksi luonnollisesti tulevat kaistaleet metsää ja kangasta painomusteen kasteessa kuin taivaan samasessa!
Ja kiitos siitä että sinulla kirjallisen kukkaiskummun keskellä, jossa löytyy hyviä ja aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan nostettuja kasveja, on ollut suosiollinen silmä ja avonainen korva myöskin sille pikkuruiselle paljasjalkaiselle Getapulien runottarelle, joka raa'alla kylämurteella tarjoili kanervakukkaisiaan ujona sammaltaen: "Hyvä herrasväki, ostakaa minulta!"
Wexiössä Elokuussa 1886.
Sigurd.
Kun pikku Tiina ristillä käytettiin.
Hyvinhän se kuitenkin olisi käynyt päinsä, jos Lauri Juhonpoika olisi ollut edes pikkutilallinen tai sotilas tai vain pelkkä torppari.
Siinä tapauksessa olisi hän varsin helposti saanut pienelle kakaralleen äitikummin, sillä onhan oikeastaan kunnia saada seurata mukana pappilaan ja pitää paitaressua, jos hän on syntynyt noin niinkuin hyvistä vanhemmista: siihen kunniaan uhrataan mielellään pari taaleria huntuun ja muutama kyynärä kuudentoista killingin karttuunia, kun tuo pieni olento on mahdollinen ristille vietäväksi.
Sillä tämä on todellisuudessa kirkkokäsikirjan paljon vaativan lupauksen koko täyttämys "pitää huolta kastetun kristillisestä kasvatuksesta."
Jos ei saa talokkaiden emäntiä kantamaan, saa tyytyä torpparien vaimoihin, ja jos nämät eivät suostu, niin saa pyytää palveluspiikoja, mutta nekin pitivät itseään liian hyvinä olla mukana vietäessä Lauri Juhonpojan mukulaa kastettavaksi pappilaan.
Lauri Juhonpoika oli näet perin köyhä mäkitupalainen eikä hän voinut pitää pitoja, joihin olisi kutsunut joitakin hauskoja poikia vastakummeiksi.
Mutta vihdoinkin oli hän saanut käsiinsä pienimmän kesäpiian herrastalosta. Se oli niin raihnaista kuin se suinkin voi olla, sillä hän oli vain 16 vuotias ja sitte oli hän tuollainen "suvuton piian penikka", jonka isästä ei kukaan tiennyt muuta, kuin että hän oli ohjannut matkansa Norrlannin rautateille, kun tuli puhetta kalleista, aina 30 kruunuun nousevista vuosittaisista isän velvollisuuksista.
Mutta ripillä oli käynyt pikku Emma, niin ett'ei kirkkolain puolelta ollut mitään estettä hänellä ottaa vastatakseen mistä kummisitoumuksista tahansa, ja niin piti hän, että olisi erinomaisen harvinaista päästä äitikummiksi, vaikka taivas ties hän ei voinut panna enempää kuin yhden taalarin käärinvaatteeseen. Voi, hänellä oli niin pienen pieni palkka!
Ja Lauri Juhonpoika oli luvannut, että sitähän ei voi kukaan kuolevainen auttaa, vaikka hänellä ei olekaan enempää, ja lainasi talonisännän hevosen ja vieterirattaat, tietysti puima-aikana yhden päivätyön lupausta vastaan ja niillä ajaisivat Lassi ja Emma ja tuo nimetön raukka pappilaan. Sepän vääräjalka Kalle oli viilettänyt puoli tuntia ennen yhtyäkseen pappilan navettarakennuksen veräjällä joukkoon, ja sitte arveltiin, että kirkkoherran rengit ovat luuvalla tai halkomäellä ja että he muutamista taskumatin kulauksista ottavat seuratakseen sisään olemaan todistajina tuossa kristillisessä edesvastauksessa. Siihen he olivat niin tottuneet niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat palvelleet pappilassa, että jos he olisivat ottaneet kaiken tuon puustaavin mukaan, niin olisi heillä nyt ollut vähäinen, oikein huolehdittava yksityinen sielunhoito.
Aluksi oli isäntärenki Pekka, joka oli järjestystä rakastava mies, kirjoittanut muistiin hengelliset takaussitoumuksensa almanakan puhtaalle lehdelle vastapäätä mihin hän merkitsi lehdenleikkuusta, mutta sitte sanoi hän, niinkuin totta olikin, ettei hänessä ollut miestä jatkamaan sitä pitkän päälle.
Keskitaipaleella alkoi pikkarainen kirraamaan ja Emma, joka tahtoi osoittautua kekseliääksi, kiersi "tilan" yhdestä nenäliinan nurkasta ja sokurimurusta, jonka hän oli unohtanut viime markkinoin jäleltä hameensa taskuun. Mutta sokuripalasessa oli pipariminttuöljyä, jotta pienokainen otti rykiäkseen aivan kauheasti.
Ja kun päästiin navettarakennuksen nurkkaan, seisoi sepän vääräsääri Kalle siellä läähättäen kuin kilpa-ajohevonen ja koetti katsoa oikein kauniisti Emmaan, mutta se ei tahtonut hyvin onnistua, sillä kohtalo oli muodostanut hänen näköelimensä — onnettomasti kyllä — siten, että kun hän suuntasi silmänsä tytön tynkkään, niin toinen silmä sattui halkokasaan, toinen koirakoppiin.
Ja pappilan rengit ne tuolla olivat hakkailemassa salavinta honkapuuta, jotta metsä vastaili; mutta kun he ymmärsivät, mistä kysymys oli, niin niistivät he nenänsä, ottivat kumpikin kasvoihinsa juhlallisen eljeen ja kaksi pitkää kulausta Lassin taskumatista.
Ja niin mentiin sisälle, ja pappi oli katsonut ulos akkunasta ja ymmärsi myöskin kohta, mistä kysymys oli ja huusi kyökkiin: "Kaisa, laita kahvia ja kastemalja!"
Nähkääs, nyt oli Lokakuu!
Ja pienonen kastettiin Liinaksi Lassin äidin kaimaksi. Sissa, Lassin vaimo, joka makasi niin kalpeana ja heikkona siellä kotona kaappisängyssä, oli kyllä maininnut nimen "Nöyrä", sillä se oli nimenä herraskartanon kotiopettajattarella, jossa Sissa oli palvellut, mutta silloin oli Lassi pudistanut nuuskarasiaa ruokapöytään ja sanonut: "Ei mitään tyhmyyksiä! Kyllä minä teistä molemmista ilmankin nöyrät laitan."
Ja kun toimitus oli tehty, koperoi Lassi vasempaa liivintaskuaan, sillä hän aikoi pistää papille taalarin vaivoista, mutta pappi ei sitä ottanut.
Mutta hän ei sanonut, ett'ei hän tahdo sitä ottaa siksi, että Lassi oli niin kovin köyhä, sillä löytyy ihmisiä, jotka ovat köyhällekin kohtelijoita, vaan siksi, että Lassi oli avannut veräjät pastorille kahden virstan matkalla, kun hän oli palannut syysmarkkinoilta.
Sen sijaan tarjosi rouva kahvia, ja kaikkien pappilan mamsellien piti tietysti tarkastaa, oliko pikkuraukka Lassin näköinen, eikä se ollutkaan niin erinäköinen, sillä liian punakoita olivat he molemmat.
Ja Emma, hän seisoi tuolla niin ylpeänä ja punastuneena ja äidillisenä rippikoulupuvussaan sekä vastasi kainosti mamsellien kysymyksiin ja painoi pienokaista niin varovasti, voi niin varovasti poveaan vasten. Näytti kuin olisinainenensi kerran herännyt elämään tuon 16-voutisen sydämmessä ja puoleksi itsetiedottomasti kohottanut siniset, kummastelevat silmänsä tähän asti tuntematonta maailmaa kohden.
Nuori Upsalan maisteri, mamsellien serkku, joka tutki maaseutumurteita ja siksi käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta lähestyäkseen kansaa, seisoi salin ovella ja painoi lujemmalle rillejään jotenkin ohuessa nenävarressaan ja mumisi: "taululle pantavaa" vahattujen viiksiensä takaa ja katsoi Emmaa niin ihmettelevällä katseella, että sepän Kalle kouristi nyrkkiään salaa kuin jos hänellä olisi ollut housuntaskussaan mestarin moukari.
Ja vanhin pappilan mamselli, jolla oli "maailmankipu" sydämmessään ja keuhkotautiin kuollut apulainen kirkkomaassa, otti mahdollisimmasti pienimmän sokerisirun sokeriastiasta ja laittoi uuden "tilan" akkunaverhopalasesta, jottei Tiina-pienokainen yskisi niin kauheasti pistävän pipariminttuöljyn tähden paluumatkalla.
Sitte heitettiin vihdoin hyvästit ja Lassi kumarteli ja kiitteli.
Äidillä siellä kotona oli ollut köyhäinhuone-Riitu keittämässä herneitä ja läskiä ja kahvia ja leipomassa piirakoita ja kakkuja Emmaa ja sepän Kallea varten, joille tietysti piti tarjota parasta mitä talo voi.
Lassi ja Emma tulivat ensiksi, mutta loppupalan saivat he kävellä, sillä metsän läpi vei vain jalkapolku tuvalle ja hetken takaa kuului askeltamista mäellä ja rapisi pensaissa.
— Nyt tulee Kalle! sanoi Emma.
Mutta se oli vain punakirjava vasikkamullikka, joka yksikseen hyppeli haassa.
Hetken takaa olivat kuitenkin kaikki koossa, ja tuo pieni toimi oli pian ohitse, isä ja äiti jäivät yksinään pienen piikansa kanssa, ja Lassi polvistui kaappisängyn viereen, missä vaimo makasi.
Mutta ei sitä varten, että hän olisi pää vaimonsa rinnalla uneksinut tuon pienen olennon tulevaisuudesta, jolle he molemmat olivat antaneet elämän, vaan ainoastaan ottaakseen esille puukenkänsä, kun hän menisi ulos kaivamaan ojaa seuraavana aamuna.
Mutta ennenkuin hän sammutti läkkilampun paneutuakseen maata viereiseen sohvaan, kääntyi hän puhumaan vaimolleen:
— Sissa, nyt on siitä kulunut neljä päivää, kun lapsi syntyi; luuletko voivasi huomen aamulla nousta ylös ja kuokkia ylös tarhasta perunat? Minä pelkään, että ne ehkä paleltuvat.
Vaikka Sissa tunteekin itsensä niin heikoksi ja kurjaksi, ett'ei hän voi liikuttaa kättä eikä jalkaa, niin tuntee hän myöskin voimakkaamman oikeuden ja köyhän osan ja vastaa raikkaasti, vaikka silmissä kiiltääkin kyyneleitä:
— Niin, Lassi minä kyllä koetan.
Pikku Tiina nukkuu sikeästi. Nuku niin kauvan kuin sinä saat, pikkuraukka! Ajan päälle kyllä saat tietää, tuleeko sinun kohtaloksesi viettää kaiken elämäsi kieltäymyksissä pienessä mäkituvassa niinkuin äitisi, tai onko se oleva vielä huonompi, että sinut Meklenburgin jostain maakartanosta potkaistaan kotiseudulle halveksittuna ja häväistynä tai saatko ravintolan ummehtuneessa ilmassa kuulla ilkkuilevan hellyyden sanoja, kuulla kuiskattavan korviisi huvittelevilta huulilta.
Nuku, pikku-raukka!
* * * * *
Mutta alaalla maantiellä virstantolpan takana seisoo sepän Kalle heittäen toisen silmänsä pilviin ja toisen saappaisiinsa ja painelee yhden suudelman toisensa perästä Emman pienille, kuumille, intohimosta väriseville huulille.
Väliin on varsin hauskaa olla isäkummina!
Lukusilla.
Kerran vuodessa vaivaa myöskin maaseudun yksinkertaista nuorisoa se epämiellyttävä tunne, jota nuoret opiskelevat n.k. "paremmista luokista" nimittävät "tutkintopiinaksi."
Koko vuoden on uunin loukosta joutilaina hetkinä, jotka ovat uhrattu juorujen jumalalle, kuulunut: "Niin sanoi hinastuvan Sissa, Horjarydin Tiina ja Pekka Niilonpoika ja Sventan Jussi"; nyt on toinen ääni kellossa: "Niin kirjoittavat evangelistat Matheus, Markus, Luukas ja pyhä Paavali."
Onhan hirveä häpeä olla taitamatta kristinoppiaan lukusilla, joissa täytyy kuitenkin olla joka toinen vuosi. Ei se ole niin tarkkaa, onko kristillisyys tunkeutunut itse elämään.
Nyt aletaan melkein kaikkialla pitää lukusia kunnanhuoneissa tai koulusaleissa, missä lasi vettä papille ja tupakkapiippu lukkarille on ainoana tarjoiluna.
Toista se oli ennen maailmassa. Silloin pidettiin kinkereitä vuorostaan kunkin lukuruodin talonomistajan kotona ja yhdessä pitojen kanssa, niin upeiden, että emäntä pitkin vuotta useita kuukausia ennakolta valmistautui siihen sekä piti niitä yhtä rasittavina kuin laillista palstomista taikka vähäistä tulipaloa, kun ne koskivatkin yhtä raskaasti pikkutilallista kuin kahden manttaalin suurviljelijää.
Niinpä kuultiinkin usein, kun tuli kysymys jonkun talonpojan taloudellisesta asemasta tai jostain tarpeellisesta parannuksesta talossa tai tilassa, täydellä todella puhuttavan: "siihen sillä raukalla ei ole varoja; hänellä kun oli lukuset viime syksynä."
Jotain lievennystä kustannuksissa sai kuitenkin isäntäväki aina niistä runsaista "tulijaisista" kaikellaista Jumalan lahjaa, joita toi mukanaan jokainen eri ruodin talo, vieläpä sotilaat ja torpparitkin.
Ja niin tuli vihdoin tuo suuri päivä. Tupa oli siistitty ja puhdistettu, suuri ruokapöytä oli levitettynä akkunan edessä papin siihen pantavaksi kirjansa ja nuuskarasiansa, pitkiä, höylätyitä lautoja pantiin pukkien päälle ja tehtiin monta penkkiriviä, parasta apilaheinää pudistettiin pilttuuseen papin Pollelle ja karjapiika Tiina, jolle oli ollut mahdotonta silmäillä yli viidennen pääkappaleen "selityksiä", sai yhtäkkiä niin kovan pistoksen ja pakotuksen vasempaan kylkeensä, niin että hänen täytyi mennä makuulle sekä henkisestä että maallisesta ravinnosta.
Kello aamu yhdeksältä tuli pappi. Kaikki papillinen toiminta pitää alettamaan rukouksella ja veisuulla, mutta kun lukkari maalla tavallisesti samassa on koulunopettaja ja hänellä on tuntinsa aamupäivällä, voi hän vasta myöhemmin olla saapuvilla, jonkatähden pappi määräsi jonkun toisen säveltaiteessa yleisen mielipiteen tunnustaman taitavan miehen ottamaan ylös virren ja kun smålantilaiset äänivarat tavallisesti nousevat korkealle, niin "otti hän ylös sen" aina korkeaan e:hen sekä noilla väräjävillä lirutuksilla ja juoksutuksilla, joita Bondeson niin mestarillisesti osaa jäljitellä.
Ja sitte alettiin "ylöskirjoitus", sillä papin moniin maallisiin toimiin kuuluu myöskin olla seurakuntansa väenlaskija. Nyt pitäisi määrättämään, kutka olisivat ensi vuonna kirjoitettuina itse kussakin taloudessa, ja niiden atestit annettamaan, jotka olivat muista pitäjistä muuttaneet palvelukseen tänne. Samaten kirjoitettiin ne ylös, jotka nyt olivat saapuvilla päivän kuulustelussa.
Jos seurakunnan sielunpaimen oli erityisesti isällisen luonteen saanut, niin voivat nämä ylöskirjoitukset tulla väliin hyvin huvittaviksi. Silloin sattui esim. tähän tapaan: "Numero 27, Pieni Kellola. Siellä on meillä ensiksi tilanomistaja Sven Juhonpoika, syntynyt 1832, ja hänen piikansa Anna Kaisa Jonaantytär … jaha,piika, ja. Mutta kuule nyt, rakas Sven; kuinka kauvan aivot sinä tuota tuollaista suhdetta pitkittää? Se on häpeä koko lukuruodille, että sinä, jolla on oma kartano ja perustus ja olet talonisäntä, jonka pitäisi olla esimerkkinä alamaisillesi, käyttäydyt tuolla tavalla. Ja sinä, Anna Kaisa! Jos sinulla olisi vähänkään jäljellä naisellista kainoutta, niin olisit jo aikoja sitte muuttanut tämän miehen luota, joka ainoastaan tahtoo alentaa sinua. Tule kotiin minun luokseni Sunnuntaina jälkeen päivällisen, niin saan minä puhua kanssasi, Sven!"
(Sven punastuu, Anna Kaisa itkee, ja koko ruoti näyttää erinomaisen juoruhaluiselta ulos.)
"Vasikkaha'an torppa. Siellä on meillä torppari Juho Maununpoika ja hänen vaimonsa Riita Svensintytär, poika Kalle … mutta mitä se tahtoo sanoa? Poikahan on 19-vuoden vanha, ja sinä pidät, että hänen tulee olla kotona ja vetelehtiä siellä talveakin! Niin, kyllähän se on erinomaista:kaksisuurta, voimakasta miestä yhdessä torpassa kahta lehmää ja vasikkamullia vaalimassa. Se kelpaa se. Mutta totuudessa sanottuna, rakas Juho, tämä ei käy päinsä, pojan pitää mennä maailmalle ansaitsemaan."
— "Niin, nähkääs rovasti! Sen hän kyllä tekisi, mutta en minä ole voinut hänelle mitään sellaista hankkia."
— "Älkää puhuko tyhmyyksiä! Minä annan hänelle tallirengin paikan, tule minun luokseni aamulla varhain."
(Juho hymyilee tyytyväisenä ja hänen Riitunsa näkee hengessä Kallensa rovastin kuskipenkillä samoilla tunteilla kuin joku hieno rouva uneksii avio-armaansa presidentin tai valtioneuvoksen tuolilla.)
"Bleckhem N:o 42. Vai niin, että te, vanha Antti, jätätte talon nyt poikien huostaan, ja teidät itsenne kirjoitetaan erilleen. Niin, te olettekin rehellisesti ansainneet vanhuuden leponne: olettehan ollut kelpo työntekijä, joka kahdella tyhjällä kädellä ja korkeimman siunauksella on rakentanut oman talon ja perustan. Ja sen sanon minä teille, pojat, (ovatko pojat täällä?), että pitäkää vanhoja kunniassa ja olkaa heille siivoja vanhuuden päivinä; muussa tapauksessa ei teille käy yhtään hyvin maailmassa, sillä (anna olla repimättä, kissarakkari, takinlievettä!) vanhempain siunaus rakentaa lapsille kodon."
"Pojat", jotka ovat käyneet rippikoulunsa rovastin edessä, pyhkivät silmiään mustuneiden nyrkkiensä syrjillä.
Kun ylöskirjoitus on loppunut, alkaa kristinopin kuulustelu, kuitenkin kaikkein useimmissa seurakunnissa ainoastaan naimattomien kanssa. Ne, jotka jo ovat taivuttaneet niskansa avioliiton jumalan ikeen alle, pidetään, eikä suotta, saaman kyllin lakia kotiripityksistä ja evankeliumia sen jälkeen seuraavassa avioliitossa sovinnossa. Jos vastoin luuloa tapahtuisi niin, että joku vanhempi talonpoika käsketään astua esiin, niin "ei hän ole lukenut niitä selityksiä, joita ne nykyisin lukevat", ja jos häntä kehotetaan lukea värsy uudesta testamentista ulkoa, niin on hän aina "unohtanut lasisilmät kotiin."
Nuoremmat sitävastoin selviävät tavallisesti hyvin sisä- ja ulkoluvussa. Tosin voi tapahtua, että kysymykseen: "kutka ovat meidän vanhempamme", vastataan: "perkele, maailma ja meidän oma lihamme", mutta sellainen erehdys — jos sitä edes siksi voidaan nimittää — kuitenkin kuuluu aina poikkeukseen.
Pahemmin on pääkappalten kanssa. Kansakoulut ovat kuitenkin tässäkin vaikuttaneet huomattavaa parannusta, mutta vielä kolmisen kymmentä vuotta takaperin voitiin kuulla seuraavia kysymyksiä ja vastauksia:
— No, Lauri Pietari, voitko sanoa minulle, mikä on parasta mitä ihminen saa kasteessa?
— Riikintaaleri, jonka äitikummi antaa verhoon. — — —
— Mikä se oli, joka tunkeutui paratiisiin ja viekotteli meidän esivanhempamme syntiin, Anna Tiina?
— Käärme.
— Niin, mutta mikä käärme se oli?
— Kyykäärme!
— Nyt sinä olet tyhmä, Anna Tiina, ajattele paremmin!
— Keltakäärme.
— Hm, hm! tämä on suoraan liian huonoa.
(Anna Tiina itkien:) Sitte se on varmaan tarhakäärme.
Vastaukset ovat nyt parempia verkaröijyisiltä pojilta ja silkkihuivisilta tytöiltä suuressa koulusalissa, kuin mitä ne olivat pienessä, juhlahetkeksi somistetussa talonpojan tuvassa, jolloin pojat olivat sarkanutuissa ja tytöt liinahameissa. Mutta onko hurskaus suurempi?
Kysymyskuulustelun jälkeen tuli jälkitutkinto, vapaampi kuulustelu, jossa ei kysymyksiä annettu erityiselle henkilölle, vaan myöskin vanhemmat saivat tilaisuutta loistaa jumaluusopillisella tiedollaan. — Senjälkeen "kantoi" papisto tavallisesti muutamia rahaksi muutetuita luonnonsaataviaan, ja sitte seurasi pitojen puuska, joka usein kesti useita päiviä, mutta eivät pidot missään tilaisuudessa eronneet tavallisista vierastilaisuuksista rahvaan kodissa. Näihin kemuihin ottivat osaa ainoastaan ne naidut ihmiset, jotka olivat tuoneet "tulijaisia": nuorisoa ja köyhiä, joilla ei ollut varoja laittaa tulijaisruokia, ravittiin parilla kahvekupilla, palalla pannukakkua ja uutisleipää.
Lukuset alkuperäisessä, varsinaisessa "kotiluvun" muodossaan, pidettyinä maanviljelijän omassa kodissa, kuuluvat nyt pian menneeseen aikaan. Nyt tullaan lukusille varsin säännöttömästi ja paraasta päästä "ylöskirjoituksen" takia.
Niiden kaunein puoli, kun ne pidettiin kodeissa, oli rukouksella lopettajaiset. Minä muistan niin hyvin sellaisen tilaisuuden. Nuoret ja vanhat kohosivat penkeiltään, ja hartautta puhuvia silmäyksiä suunnattiin vanhaan pastoriin, joka seisoi tuolla päätyikkunan luona siniseksi maalatun seinäkellon vieressä. Kaksi tienosottajaa ajalle ja ijankaikkisuudelle! Syysaurinko säteili sisään pienien akkunaruutujen läpi ja sen katoavat säteet leikkivät pehmeästi harmailla hapsilla ja ruusuisilla lapsenposkilla. Pienonen, tuskin viikon vanha lapsi, joka oli tuotu lukusille kastettavaksi, katsoi äidin sylistä niin suurilla, ihmettelevillä silmillä viereiseen vanhaan krenatieriin, jonka paljas pää lakkaamatta vapisi kuin tuulessa täysin kypsynyt tähkä leikkuuaikana.
Ja vanha pappi rukoili lämpimästi ja sydämmellisesti laumansa edestä, rukoili, että kun vaivan ja työn aika olisi loppunut, viimeinen laiho korjattu ja viimeinen vako käännetty, raskaan ja vaivaloisen työn pojat ja tytöt, jotka olivat hänen ympärillään, hyvin kestäisivät viimeisen koetuksen suuressa kuulustelussa tuolla ylhäällä, jossa hurskassydämminen yksinkertainen ehkä paremmin kuin kaikki ajattelijat ja nerot käsittää elämän, kuoleman ja ijankaikkisuuden pääkappaleet.
Kaikkien ystävä.
Ensi kerran näin minä Mäen Kaijan juuri sinä kesänä, kun apulaisen rouvaa pisti niin armottomasti mehiläinen.
Mitä hänellä oli tekemistä mehiläisten kerassa, kun hän ei osannut hoitaa niitä?
Niin, siten voi kyllä se sanoa, jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee, yllin kyllin, niinkuin voita ja lihaa ruokakamarissa eikä tarvitse panna sen suurempaa arvoa joihinkin niukkoihin mesikakkuihin. Mutta apulainen oli köyhä kuin taivaan lintu, kuitenkin sillä eroituksella, ettei hän voinut lentää pakoon velkojiaan niinkuin varpunen varpushaukan tieltä; mutta mennä naimisiin sen hänen kyllä piti tehdä, nähkääs morsian oli tuollainen yksinkertainen lapsuuden rakastettu, niinkuin ne sanovat, vaikka sellaiset nykyisin alkavat jäädä kokonaan unhotuksiin. Mutta jos vain olisitte nähneet pikku pastorskaa, kun hän puuhasi kyökissään suuri valkoinen esiliina vyöllään, vastapesty vaatteus ylöskäännetyin hihoin päällään ja suu kuin nyponkukka kahdellaneljättä pienellä, valkoisella, tasaisella, terveellä "helmellä", niinkuin sanottiin siihen aikaan, kun vielä löytyi idealisteja, niin luulen minä, että olisitte olleet taipuvaisia antamaan anteeksi pastorille sen, ettei hän odottanut mennä naimisiin pastorskansa kanssa vasta sitte, kun hän oli saanut ottaa seurakunnan ja sydänkäpynen tekohampaat.
Mutta tuo sekä oli siunattu mehiläisvuosi, ja mehiläinen surisi kuin autuas fosforisti maailmassa, ja pikku rouvalla oli uusia mehiläispesiä hiveltyinä medellä suulta valmiina houkuttelemaan sisäänsä surisijoita, mutta hänellä ei varmaan ollut oikeaa kätevyyttä toimeen taikka myöskin luulivat mehiläiset hänen pieniä, punervia poskusiaan vasta puhjenneiksi kukkasiksi, sillä ne pistivät häntä kaikkialle kasvoihin, niin että hän näytti niin lihavalta ja hyvinvoivalta kuin jos hänen miehellään olisi ollut oma seurakunta jo viisikolmatta vuotta.
Mutta pastori oli epätoivoissaan ja perin neuvoton, sillä Augustinus ja muut kirkkoisät, joita hän oli lukenut, puhuivat kyllä paholaisen hehkuvista nuolista ja omantunnon pistosta, mutta mehiläisen pistämisestä eivät ne sanoneet luotua sanaa.
Mutta kyökkipiika tiesi neuvon ja juoksi heti hakemaan Mäen Kaisaa.
Kaisa oli silloin suuri, roteva nainen, noin kuudenkymmenen vuotias; hänellä oli siniraitanen pumpulihame, siniraitanen pää- ja esiliina, ruiskukka nuttunsa napinlävessä, mustelma otsassa, minkä hän oli saanut lautamiehen sonnilta puoskaroidessaan sitä, ja silmissä soma, uskollinen, sininen katse. Kun hän samassa tiesi parannusta kaikkeen ja haettiin apuun aina huolekkaina hetkinä, niin ei ollut kummallista, että hänen monet tarvitsijansa pitivät, että hän väliin tuli avun tarpeessa kuin suorastaan taivaasta.
Ensiksi tullessaan apulaisen taloon ammensi hän puukapulalla sisään mehiläiset uusiin kennoihin kuin jos ne olisivat olleet ryyni- tai mallaskappa, ilman että yksikään koetti pistää häntä. Ja kun hän sitten otti rouvan käsiteltäväkseen, asetti hän maata ja vilvottavaa laastaria pistokselle, niin että pikku pastorska parin tunnin kuluttua oli entisellään. Kun Kaisa kerran oli talossa, niin paransi hän sen jälteen pari porsasta, määräsi rohdot hammastautiin karjakolle, ja tästä kaikesta sai hän kaksi kuppia kahvea, yhden "leivän" kanssa ja 12 killinkiä rahaa.
— Minne Kaisa nyt menee? tiedusteli joku, kun tuo ravakka nainen viime kupin perästä kiiruhti hyvästiä heittämään.
— Kysyä sitä! Minä olen puhemiehenä tänä iltana. Minä olen jo ollut kirkkoväärtin Riitun luona kahteen kolmeen toviin puhumassa Nääsin Juhanin puolesta. Tyttö suostuu kyllä, ja kirkkoväärti, hänen isänsä ja Anna Tiina, hänen äitinsä, eivät myöskään ole niin vastahakoisia kauppaan, mutta siinä on vielä kysymys viidestätoistasadasta taalarista, jonka summan he tahtovat Juhanin vanhusten antavan lisäksi ja jos minä saan ne saivartajat siihen, niin on Juhani luvannut minulle kaksi taalaria rahassa ja naulan villoja syksyllä, kun ne lampaansa keritsee.
Kaksi sunnuntaita sen jälkeen kuulutettiin Juhania ja Riitua. Kaisa istui itse kirkossa ja kuuli päältä ja hykersi aivoissaan ilointa ajatusta kahdesta taalaristaan ja puhemiehen villoistaan.
Myöhemmin syksyllä piti nimismiehellä olla kalaasit ja ja ne olikin komeat kemut kaksine lampaanpaisteineen, kolmine leivoslautasineen, neline ylioppilaineen, varatuomarineen, kaksine opettajattarineen ja 10 pulloineen alkuperäistä sherryä. Kaikki oli niin onnistunutta ja hyvin laitettua, että rovasti oli todella liikutettu, kun hän, sittenkuin kolmas leivosastia oli tehnyt kierroksensa, kaivoi esiin nuuskarasian liivin taskustaan, avasi valkoisen kaulahuivinsa ja toivotti Jumalan siunausta nimismiehen rouvalle, joka oli saavuttanut sellaisen taivaan armon oikein käyttää luojan antimia.
Mutta sattumalta tulin minä seisoneeksi sen salin oven pielessä, mikä vei kyökkiin. Se oli ravollaan ja minä näin Kaisan siellä kyökissä suuressa vyöliinassa hikoilemassa, paistamassa ja hymyilemässä, sillä se oli hän, joka seisoi koko kestin etunenässä.
Sitten joutui henkikirjurin vanhin tytär aivokuumeeseen ja tohtori sanoi, että jos ei Kaisa yhdeksää viikkoa olisi vaalinut sairasvuoteen ääressä, luvattomasti valvoen tuon sairaan luona, äänettömästi tyydyttäen hänen pienimmänkin tarpeen ja tarkoin seuraten lääkärin määräyksiä, niin olisi pian saatu sirotella kartanolle kuusenhakoja.
Kerran piti piispan tulla pitämään tarkastusta seurakunnassa ja vihkimään virkaansa uuden saarnastuolin lakitauluineen, uskoine, toivoine ja rakkauksineen sekä kaikki näkevine silmineen, kaikki ensilajin kultauksessa 2,50:neen jalalta, ja silloin oli Kaisa neljästä riikintaalarista laittanut kirkon niin sorjaksi ainoastaan kuusenhavuilla ja ruohoilla, että hänen korkea-arvoisuutensa päivällisillä puheli pappilan mamselleille "armaista kätösistä, jotka hienon naisaistin ohjaamina, taidokkaasti olivat koristelleet Sionin kartanoita."
Tosin kävi myöskin paha huhu kylällä Kaisasta, että hän harjoitti noidan ammattia vähän kotitarpeiksi, mutta todellisuudessa se ei ollut sen pahempaa kuin että hän silloin ja tällöin möi kuudesta tai kahdeksasta killingistä "lemmenkakkua" jollekin tyttöparalle, jonka sulhanen mieli hylkäämään morsionsa. Tämän kakun yhdessä alimmaisimman pukunsa yhdeksän langan kanssa piti tytön saada sopivalla tavalla tuon kevytmielisen sulhon syömään ja sitte sai hän olla varma, ettei omansa "enää milloinkaan tirkistellyt muita tyttöjä."
Kun oli kysymyksessä kaivon teko, niin oli parasta ottaa Kaisa paikan määrääjäksi. Smålannin kivikkoisessa ja kovassa maassa sattuu usein, että sellaisessa yrityksessä joko ei ollenkaan saada vettä tai sattuu eteen kallio, joten tulee turhan takia paljon työtä. Mutta leipäkyrsästä, makkarasta ja kolmesta taalarista rahaa otti Kaisa leikatakseen taidokkaan haarukan pähkinä- tai piilipuusta, kulki sitte kaivoalueen poikki kantaen haarukkaa edessään ja missä se itsestään (!) keikahti maahan, siinä ei tarvinnut kaivaa pitkälti saadakseen runsaasti maukasta juomavettä.
Huomattavasti oli Kaisa yleensä luonnon tuntevalla silmällään tarkastanut maan laatua, ja pitkä kokemus oli antanut hänelle tietoja, jotka harvoin tai eivät koskaan pettäneet, mutta niin yksinkertaiseen asiaan eivät hänen rakkaat ystävänsä suinkaan uskoneet ja siksi sai Kaisa väliin luvan tehdä myös pieniä "taitoja."
Parantaa luunmurtoa ja muuta sairautta, sovittaa pahansopuisia puolisoja, kaikki se oli jokapäiväinen asia Kaisalle, kaikesta tästä ja monesta muusta puhuteltiin Kaisaa alituisesti; kuitenkin hän mieluummin laittoi entiselleen sääriluun kuin rikotun sovun avioliitossa, "sillä", sanoi hän, "luu on luu, mutta ihmissydän on usein pahempi kuin harmaa kivi."
Muuan pikku talokas sisäpitäjästä, jossa heille ei tullut mitään sanomalehteä ja sen vuoksi olivat kauhean tyhmiä: politiikissa, kysyi kerran täydellä todella neljännysmieheltä, eikö kävisi päinsä tehdä Kaisa — kihlakunnan valtiopäivämieheksi, mutta silloin vastasi neljännysmies, jolla läänin virkamiehenä oli hiukan tolkkua peruslaista, että "kyllä niitä siellä valtiopäivillä on parempia akkoja kuin Kaisa, mutta eivät ne saa kulkea pieniruutuisissa pumpulihameissa", ja siten oli vaimon valtiopäiväehdokkaisuus pantu viralta seurakunnassa.
Uuttera työ ja pienet elinkustannukset olivat, huolimatta pienistä palkkioista työssä, tehneet Kaisasta voivan eukon, ja vaikka hän jo oli niin ijäkäs, kun minä opin hänet tuntemaan, oli hänellä vielä kosijoita, joihin koristeltu tupa ja pieni, hyvin lukittu kaapin laatikko vaikuttivat enemmän kuin koko maailman "lemmenkakut." Mutta Kaisalta eivät he saaneet koskaan muuta kuin kaksi kahvikuppia leivän kanssa ja tillikan sekä tuon ystävällisen selityksen, että ruisjauhovelli "on hyvin hyvää rinnalle, kun on ollut ulkona ja rämpinyt joutavassa pyhäiltoina."
Hän jätti myöskin tämän maailman vanhana piikana 78 vuoden vanhana ympäristönsä kaipaamana ja arvottavana.
Luultavasti oli Kaisalla, niinkuin kaikilla muilla, kerran ollut rakkaustarunsa, myöskin hänellä, mutta onnettomasti kyllä oli se luultavasti sattunut ennenkuin hän oli keksinyt "lemmenkakut."
Rakkaus.
Niukasti oli leipää mäkituvassa ja Joulun edellisinä viikkoina ei Jöns vaimoineen ja lapsineen saanut olla kovin vaatelijas, vaikka ei olisikaan saanut syödä tavallista kolmea ateriaa päivässä.
Mutta jouluaatoksi oli kuitenkin onnistuttu saamaan kokoon maaseuduilla tavallista jouluruokaa, vieläpä haarakynttiläkin levitti valoaan köyhään kotoon särkyneen pullon kaulasta. Akkunalaidalla seisoi pullon ehyt veli korkki suulla ja kuulsi niin kauniilta, että Jöns aina kerran puolen tunnin takaa erehtyi suutelemaan sitä vaimon ja lasten sijasta.
Johanna, mäkitupalaisen ainoa kotona oleva lapsi, oli 16 vuotias ja kaunis — ei "niinkuin päivä", mutta kuin lempeä pohjolan kesäyö: silmät olivat tummat ja syvämietteiset, ja hänen hiuksensa ja Jönsin tulevaisuuden tuumat olivat mustimmat koko lukuruodissa.
Vanhempi sisar oli useita vuosia palvellut talonpojissa tuolla alhaalla Skånessa. Alussa oli hän kirjoittanut kotiin kaksi kertaa vuodessa, mutta nyt ei hän ollut antanut tietoja itsestään pitkään aikaan. Äiti juuri tuumi vähän, kuinkahan tytär voipi nyt jouluiltana, mutta nyt ei ollut aikaa pitkiin tuumailuihin, sillä nyt tahtoi isä ruokaa pöydälle.
Silloin tartuttiin ovenripaan ja kaivattu astui kynnyksen yli. Ei juuri tullut niin suurta hämmästystä kuin olisi voinut odottaa, kun vanhemmat ja lapset äkkiä kohtaavat toisensa vuosien takaa, mutta tyttären ääni tervehtäessä oli hiukan epävarma.
— Hyvää iltaa tänne!
— Hyvää iltaa taas, Riitu, oletko osunut kotiin itse jouluaattona?
Siinä oli kaikki.
Hiukan elosampaa tuli kuitenkin, kun Riitu oli riisuutunut saaleistaan ja päällysvaatteistaan ja äiti huomasi, ettei hän tullut — yksinään, että hän sydämmensä alla kantoi naisen tavallista rangaistusta miehen erehdyksistä. Silloin syntyi haukkumasanoja ja itkua ja isä teki uuden tervehdyksen ehyeeseen pulloon, mutta silloin myöskin valkeni asema Jönsille, niin että hän antoi seuraavan määräyksen:
— Molemmat tytöt eivät saa olla kotona. Kun juhlapäivät ovat ohitse, saa Johanna mennä hakemaan palvelusta, mutta varo itseäsi tulemasta sillä tavalla kotiin kuin sisaresi, sillä silloin saat selkäsaunan, ymmärrätkö.
Ja siten joutui Johanna ulos maailmaan ja pääsi herrastaloon sisäpiikaksi.
* * * * *
Siellä oli toisellaista elämää jouluiltana: koristeltua ja kaunisteltua joka nurkassa, elämää, liikettä ja iloa. Ja sitte tulivat pojat koulusta kotiin ja nuori kotiopettaja heidän kanssaan. Johanna oli nähnyt hänen sinisen ylioppilaslakin käänteleivän sinne ja tänne lahden oivallisella luistinsäällä; koko aamupäivän seisoessaan salin akkunassa puhdistamassa kynttiläjalkoja, mutta nyt oli hän varmaan kotiin tullut ja hänen pitäisi mennä kutsumaan häntä kahville.
Hän seisoi akkunassa puhdistamassa luistimiaan nenäliinalla. Suonet takoivat vähän kiivaammin tuosta reippaasta urheilusta ja poski hohti lämpöisenä joulukuun auringossa, joka juuri laittautui sanomaan hyvää yötä.
Johanna ei olisi ollut nainen, jos hän ei olisi nähnyt, että hän oli kaunis…
— Minä pyytäisin herra Elgin olemaan hyvän ja tulemaan juomaan kahvea alas saliin.
— Kiitoksia pikkunen!… Ja kääntyessään ympäri näki hän levottoman, kostean katseen runsaiden, mustien kiharain alta ja pienen ruskean nyrkin, joka rapisteli lukon kanssa hiukan kovemmin kuin olisi ollut tarpeellista ulos päästä. — — —
Ei siitä tullut mitään tuollaista tavallista viekotteluhistoriaa petettyine lupauksineen ja murrettuine sydämmineen ja haudankaivajineen ja kirkkotarhoineen ja omantunnontuskineen, rtstinpuuryövärikääntymyksineen ja kaikkine niine kuin kuuluu siihen asiaan. Mutta he pitivät toisiaan pitkässä ja lujassa syleilyssä ja olisi kenties ollut vaikeata laskea, kuinka monta kertaa heidän huulensa tapasivat toisensa parin minuutin aikana.
Sitten eivät he puhuneet enää koko jouluna. Nuori ylioppilas oli hyvä poika, joka punnitsematta ei tehnyt mitään, jota hän ei voinut täydellisesti hyväksyä ja Johanna karttoi häntä viattomuuden vaistolla siinä, missä vaara oli tarjona.
Hänmatkusti muutamain päiväin takaa ja unohti, että Johannaa koskaan oli ollut olemassa.Johannansydän sai piston elämänsä ajaksi.
Ne naiset ovat väliin semmoisia.
* * * * *
Mutta sentään voivat he kuitenkin milloin tahansa ojentaa kätensä toiselle miehelle tuonainoankuva vielä himmentymätönnä sydämmessään. Tapa ja muoto ja kirkkolaki myöntävät sen, ajalliset edut vaativat sitä, kauppa lopetetaan ja sanotaan kauniilla nimellä "avioliitoksi."
Täten tuli Johannakin rustitilallisen emännäksi. Olisihan se ollut ennen kuulumatonta, jos hän, köyhä palvelustyttö, olisi kieltäynyt, kun rikas rustitilallinen alentautui kunnioittamaan häntä tarjouksellaan.
Ja aika kului tavallista menoaan, ja rustitilallinen kokosi enemmän ja enemmän kirstun pohjalle ja eli hyvin ja teki joka miehelle oikein ja sai viime lopuksi suuren korean punanenän kasvoihinsa ja hiukan myöhemmin suuren uhkean kiven kultaisine hautakirjoituksineen luidensa päälle, ja niin tuli Johannasta leski.
Ja hän oli rehtevä ja valtansa pitävä leski nuuskarasioineen ja hienoine aliluutnanttiviiksineen ylähuulessa, mutta oliko hänellä mitään sydäntä, ei kukaan tiennyt, sillä siitä ei hän antanut koskaan tietoa, teki ympäristölleen oikeutta, mutta ei hyvää, ja oli hänellä enemmän itsekunnioitusta kuin kellään miehisellä talonisännällä naapurikartanoissa.
— Ne tulevat semmoisiksi nuo lapsettomat naiset, sanoi lukkari.
* * * * *
Mutta kaksi päivää ennen jouluiltaa oli eräs vanha vaimo kaukaa toisesta seurakunnasta sisällä Johannan kyökissä, ja sekä rengit että piiat huomasivat, ett'ei emäntä ollut enää kaltaisensa sen jälkeen. Kerjäläisvaimo oli huomattavasti tullut kertomaan sellaista, mikä oli vienyt kokonaan rustitilan emännän tasapainosta ja päivällisen aikaan käski hän valjastaa hevosen reen eteen. Ei kukaan saisi seurata häntä. Ja sitte ajoi hän neljä penikulmaa pieneen, syrjäiseen kappalaiskartanoon vanhassa Finnvedenissä.
Oli kolkkoa ja surullista sielunpaimenen majassa. Kuolon enkeli oli varsin usein seurannut köyhyyttä kantapäillä sen kynnyksen yli. Puolison, ystävät, kukoistavat lapset, toiveet paremmasta ja runsaammasta elämän leivästä, kaikki se oli hävittänyt ja ahtaalta näytti köyhän kodin rajoitettu ala. Nyt makasi vanha pastori itse tautivuoteella. Omasta puolestaan ei hän pyytänyt mitään, mutta pieni, yhdeksänvuotinen poika, ainoa, joka oli jäänyt jälelle kaikesta siitä, mitä hän oli rakastanut maan päällä, lepäsi niin painokkaana hänen rinnallaan, että hän tunsi melkein katumusta siitä ilosta, miksi poika oli ollut hänelle yksinäisyytensä viime vuosina, ja melkeimpä toivoi, että hänkin olisi mennyt ijäisyyden tietä ennen häntä.
Silloin saapui Johanna vuoteen luo ja kysyi, tunsiko pastori häntä enää.
Ei, pastori ei tuntenut häntä. Eikö pastori muistanut muuatta joulua monta vuotta sitte, kun hän oli ollut kotiopettaja… Eikö hän muistanut pientä tyttöä, joka … joka … pari silmänräpäystä oli ollut hänen huoneessaan jouluaattona.
Ah, vanhalla pastorilla ei ollut ollut montaa "hauskaa seikkailua" elämässään! Monelta olisi samanen pikainen kohtaus jäljettömiin unhottunut, mutta hän muisti sen ja punastui.
— Suokaa Jumalan kanssa minulle anteeksi, jos minä silloin panin kiusaukseen teidän nuoren, viattoman sydämmenne!
Ei, sitä ei pastori ollut tehnyt, hän oli koko elämänsä ajan ollut sama kunniallinen nainen kuin mikä nyt istui hänen vuoteensa vieressä harmaahapsisena. Mutta hän "ei ollut voinut unhottaa" … ja kun hän nyt sattumalta oli saanut tietää, kuinka asian laita oli, "oli hän rientänyt hänen kuolinvuoteelleen kuulemaan, eikö hänellä ollut mitään toivomusta, jonka hän voisi täyttää, sillä pastori oli kuitenkin aina ollut…"
Ja niin se tapahtui yhdellä kertaa tuon vanhan naissydämmen tunnustus salaisesta, muuttumattomasta alttiiksi antavaisuudesta, syöksyi esiin viisikymmenvuotisen jään ja pakkasen särkyneistä tokeista, vuosi kuumissa kyynelissä kesäsateen tavalla vanhan pastorin kurtistuneille käsille.
Ja hän, hän lepäsi hiljaan kummastellen kuunnellen. Eikö hän ollut ollut köyhä ja aina puutteessa, ja kuitenkin oli hänellä ollut varoja sellaiseen rajattomaan tuhlaukseen, että oli antanut olla haudattuna tuon runsaan rakkauden aarteen, joka oli kuulunut hänelle, koko pitkän elämän ajan! Kuinka ihmeellistä?
Suuri hämmästys syntyi siellä kotona, kun Johanna-emäntä tuli takaisin itse jouluaattona kasvattipojan kanssa. Vielä suuremmaksi kuontui hämmästys ja tyytyväisyys, kun huomattiin, että yhdessä tuon pikkaraisen kanssa rauhan ja lempeyden enkeli oli muuttanut kartanoon. Emäntä ei ollut sama kuin ennen. Erehdykset oikaistiin sävyisästi ja vakavasti, puutteen lapset tunsivat olevansa kotonaan Johannan talossa ja kun hän katsoi kasvattipoikaan, oli kuin taivaallinen loiste olisi koristanut jokaista poimua kovissa kasvonpiirteissä.
Pian kasvaisi pojasta nuorukainen leveine hartioineen, punervine poskineen ja soreaa päätä koristaisi kultakokardinen sinilakki. Ja jossilloinhänen nuori sydämmensä tulisi sykkimään nopeammin jollekin tytölle, jota oli katsonut liian syvälle hänen iloisiin, uskollisiin silmiin — eivät he koskaan tulisi eroamaan toisistaan, sen oli rustitilallisen emäntä pannut mieleensä.
Tietysti kummailivat naapurit, mitä Johanna-emännällä oli voinut olla tekemistä vanhan pastorin kanssa syrjäisessä naapuripitäjässä, mutta lukkari, joka oli ymmärtäväinen mies ja tavallisesti osasi naulan päähän, hän veti pari pitkää haikua piipustaan ja sanoi:
— Se on varmasti jotain tuollaista nuoruuden rakkautta, ne sanovat.
"Hänestä tulee kyllä."
Turhamielisyys, jonka me paraiten kaikista annamme anteeksi, silloinkin kun se on väärään suuntaan ohjautunut ja epäonnistunut, on vanhempien heikkous saada lapsensa ylemmälle elämän asemalle kuin se, jossa he itse ovat. Vanha talonpoika, joka on iertanut, kieltäytynyt vuosikymmeniä raivatakseen paikkaa pojalleen herrasmiesten usein epäillyssä ja vähän arvotetussa, mutta silti kadehditussa luokassa, vivahtaa Moosekseen, joka itse ei koskaan saanut astua siihen maahan, joka oli ihastuttanut hänen silmiään niin herttaisena kuuman erämaamatkan jälkeen; mutta isänrakkauden pilvenkorkuisten toivomusten vuorelta saa hän kuitenkin heittää ylpeitä tulevaisuuden silmäyksiä sinne, saa nähdä poikansa papin kauhtanassa tai univormussa, katederissa tai saarnatuolissa, ja silloin unhottaa hän helposti, kuinka punajuovikkaat härät uhrattiin tieteen alttarille yhtenä ainoana lukukautena ja kuinka kiinnitykset perintötilaan kasvoivat melkein sukkelammin kuin pojan lukukausitodistusten luku.
Miltä lähemmältä näyttää herrasmiesten erotetussa valtakunnassa, saa vanha isä niin harvoin kokea, sillä ennenkuin hänen poikansa palkatonna ylimääräisenä on kuluttanut voimansa jossain virastossa taikka luottamuksensa pankissa, ennenkuin velkautunut apulainen ja hänen lapsilaumansa on aivan rasittautunut oman seurakunnan odotuksessa, ennenkuin Pelle virkaan nimityksen altistamasta polusta on alkanut ikävöidä takaisin isänkodon työtelijäille saroille, niin sangen usein sitä ennen isä ja äiti on saanut karkeissa, mustissa lautapuvuissa ruumisvaunussa ajaa vanhaa, tunnettua tietä ylösnousemisen risteillä koristettuun laihomaahan.
Mutta väliin pettää vanhusten toivo jo ennenkuin nuorukainen on saavuttanut työskentelynsä ensimmäisen maalin! Mökin poika hurjistuu ilon remakkuudesta nuoruuden kaupungissa, valkoinen lakki saa tahran yhden toisensa jälkeen, ja yhä useammin ja kauemmin pysähtyy nuorukainen nauttimaan pettävää "virvoitusjuomaa" velvollisuuden tiellä huvin pikarista. Tai on hän ainoastaan muistiton ja heikko ja horjuu keinotonna sinne tänne tiedon tiellä sen jälkeen, kun se tuoli, joka tarjona oli hänelle läksyluvuissa koulussa, on temmattu hänen altaan valmistustutkinnossa.
Hän on tällöin paljon huonompi kuin hänen ikäisensä auran kuressa, isän toivo on silloin tehnyt koko käänteen.
Hevosniityn Juhanin Kalle oli jo 9 vuotijaana toisellainen kuin muut lapset. Puimakoneen ajo kävi kauhean huonosti, mutta lukusilla oli hän kelpo taituri ja koulututkinnossa olivat kaikkein opettajien toiveet hänessä. Samaan aikaan oli isäukko suorittanut viimeiset maksut kylän lainvoittaneesta jaosta, mutta havaitsi kuitenkin löytyvän 500 taaleria yli säästöpankkikirjassa, ja niin päätettiin, että Kallen pitäisi lukea papiksi.
Illalla sai hän käsiinsä virsikirjan, solmi äidin mustan kirkkoesiliinan selkäänsä, kapusi ylös uunille ja antoi piian kuulla ulostuontilahjojaan. Äiti itki.
Ja niin luki hän yksityisesti papin edessä ja niin tuli hän kolmannelle luokalle isoon kouluun ja seuraavana välikautena kävivät kapteenin pojat hänen luonaan ja ne ja Kalle sinuttelivat toisiaan ja olivat aivan kuin vertaiset ja leikkivät keskenänsä poliisia ja ryöväriä siemenladossa, ja äiti seisoi luuvan ovella ja katseli päältä eikä huomannut pelkästä ilosta, että porsas söi kaiken kanaruuan.
Seuraavana vuonna kävi hän tanssikoulussa ja kutsuttiin kotona rovastin kesteihin, ja rovastin kyökkipiika oli itse nähnyt hänen tanssivan katrillia herraskartanon kotiopettajattaren kanssa, mutta silloin oli myös isän säästöönpanot loppuneet ja hypoteekkiherrat olivat arvostelleet Hevosniityn tasalleen 11,000 taaleriin.
Kun isän sitten piti nostaa suuri lainansa, meni hän sitte kaupunkiin tervehtimään poikaansa, mutta sitä ei hän tehnyt koskaan toistamiseen, sillä Kalle oli niin pilannut silmänsä paljosta lukemisesta, ett'ei hän ollut tuntea enää ukkoa, kun hän kohtasi hänet kadulla.
Ensi kerran joutui Kalle kiini ylioppilastutkinnossa, mutta silloin tiesi Leena-äiti Hevosniityssä kertoa jokaiselle, joka tahtoi kuunnella, että se riippui professorin ilkeydestä, kun Kalle, joka oli niin oppinut, ei ollut pistänyt professorille viittä taalaria, kuten kaikki muut ylioppilaat olivat tehneet. Rovasti sanoi, ettei se voinut missään tapauksessa olla totta, mutta Kalle oli itse sanonut sen ja kuka voisi epäillä omaa lihaa ja vertansa. Muuten tuli nuorukainen ylioppilaaksi vuotta myöhemmin ja saarnasi syntymäpitäjänsä kirkossa, että kyyneleet virtoina juoksivat naisväen penkeissä, mutta silloin möi isä kaiken tiluksensa metsän.
Ja Leena-äiti hän itki, vain itki pelkästä ilosta. Voi jos hän saisi elää kolme vuotta vielä siksi, että Kallesta tulisi oikea pappi; mutta sitte haluaisikin hän kuolla heti ainoastaan siksi, että hänen oma poikansa saisi antaa hänelle pyhän ehtoollisen kotona vanhassa tuvassa, jossa hän itse oli syntynyt ja jossa hänen vanha äitinsä oli rukoillut niin monta lämmintä rukousta hänen puolestaan.
Kalle ei ollut seurannut vanhusten kanssa kotiin kirkosta, sillä hän oli kutsuttu päivälliselle herraskartanoon yhdessä kotiopettajan kanssa siellä, joka oli hänen koulutoverinsa. Siitä ei ollut isä oikein pitänyt, mutta silloin oli Leena-äiti kysynyt häneltä, eikö hän suonut omalle lapselleen hiukan iloa sinä päivänä, jona hän oli saattanut heille niin paljon kunniaa.
Ja kun sitte Kalle tuli kotiin kahdentoista aikaan yöllä ja äiti istui vielä ylhäällä pienessä eteiskamarissa ja odotti häntä, eikä kukaan nähnyt sitä eikä kukaan voinut nauraa hänen vanhalle, kurtistuneelle hameelleen ja isoroimaselle huivilleen, niin silloin oli ikäänkuin jotain lämmintä olisi virrannut Kalleenkin sisälle, sillä hän painoi päänsä vaimon polville, nyyhki kuin lapsi ja jokelsi hellitellen: "äiti rakas", aivan niinkuin pienenä ollessaan.
Sitä hetkeä ei Leena-äiti koskaan unhottanut. Monina pitkinä vuosina turhaan odottaessaan, että poika palaisi rauhan ja ilon kanssa vanhaan autioon kotiin, tuskallisesti valvoessaan, oliko mahdollista, että niin runsas rakkauden siemen ei koskaan antaisi mitään hedelmää, johdatti hän muistiinsa tuon suloisen yön, väänteli ja käänteli sitä sielussaan kuin saituri kääntelee dukaattia. Kun Kalle kuitenkaan ei koskaan tullut kotiin, vaikka vuosi meni toisensa perästä ja hän alkoi epäillä hänen kirjettänsä ja häntä itseään, niin meni hän eteiskamariin, muisteli sitä yötä, kiersi silmistään pari polttavaa kyyneltä ja kuvitteli mielessään, että kaksi syleilevää kättä veti hänen päätänsä puoleensa ja kuiskattiin "äiti rakas!"
"Hän tulee kyllä", vastasi hän itsekseen seuraavana päivänä tuollaisen sielun taistelun jälkeen tyynesti ja välinpitämättä kaikille naapureille, jotka alituisesti utelivat, eikö Kalle jo ollut lopettanut lukujaan Upsalassa.
Ja kun kylän ukot menivät kirkonkokoukseen tai muuhun; yhteiseen seuraan, tiesi Hevosniityn Juhani puhua, kuinka hirveän kovalla pidetään ylioppilaita Upsalassa; ne saivat lukea yötä päivää, ja heidän Kalle, joka kuitenkin oli sukkela poika ja nyt oli seitsemättä vuotta siellä, ei ollut saanut koskaan niin paljon lomaa, että olisi voinut matkustaa tervehtimään heitä kotiin.
Rovasti arveli, ettei se voinut olla niin tiukkaa, mutta silloin pudisti Juhani päätään ja vakuutti: "Rakas herra rovasti, ei ollut yhtään samallaista Upsalassa teidän aikananne kuin nyt on."
Pian tiesi jokainen tuolla kotona vähin, että Hevosniityn Juhanin Kalle oli käynyt läpi ne kaikki arvoasteet, jotka iloinen ylioppilasmaailma on keksinyt liiallisen ilon sankareille sekä ettei hän koskaan elämässä voisi tulla kotiin tutkintotodistus taskussaan, mutta Hevosniityn vanhuksilla oli asia paremmin selvillä. Olihan Kalle itse kirjoittanut: "Jos minä olisin tahtonut ottaa vain tavallisen jokapäiväisen tutkinnon, niinkuin rovasti ja apulainen siellä kotona, niin olisin minä ollut valmis pappi jo aikoja sitte, mutta ne sortoaseet, jotka meidän päivinämme uhkaavat kirkon muureja, vaativat toisellaista vastapainoa kuin ne hauraat jumaluusopilliset aseet, joita taottiin 1830-luvulla: minä haluan tulla oppineeksi mieheksi, mainioksi, eteväksi jumaluusoppineeksi, minä tahdon ennen kaikkea tuottaa vanhoille, rakkaille vanhemmilleni kunniaa, ja sentähden se — viipyy."
Ja siksi rahoja, paljon rahoja! Yksi niittysirpale ja peltotilkku meni toisensa perästä ja vihdoin kirjoitti Kalle, joka aina oli niin rakas ja vanhempien parasta huolehtiva, että olisi parasta että he möisivät koko Hevosniityn, sillä hän piti olevan suuren synnin, että he vanhoilla päivillään iertäisivät ja ahertaisivat maanviljelyksen kanssa. Sitten voisivat he elää hyvin rahoilla, mitä jäisi jäljelle siitä, kun hän olisi saanut lukujensa lopettamiseksi, ja jos ne riittäisivät vain pari vuotta, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta vanhuksista.
Ja niin pidettiin tilalla huutokauppa, ja kun Juhani sitten seisoi valmiina muuttokuorman vieressä taivaltamaan uuteen kotiinsa, pienoiseen mäkitupaan metsän sisässä, ja kysyi huutokaupan pitäjältä sellaisella äänellä, tietysti, kuin keuhkotautinen tiedustelee lääkäriltä tilaansa, uskoisiko hän, että Kallesta tulisi pian pappi, katkaisi Leena huutokaupan pitäjältä puheen, nauroi iloisesti ja arveli:
— Hänestä tulee kyllä.
Toiset lapset olivat saaneet aikoja sitte lähteä ulos maailmaan suutuksissaan, että vanhemmat olivat ensiksi syntyneen eduksi uhranneet kaiken varallisuutensa. Kirjeet Kallelta lakkasivat myöskin, kun hän oli täydelleen saanut suuren summan talon hinnasta, ja neljä vuotta oli kulunut ilman mitään lohdutusta ja hoivaa vanhusten sydämmille. Vihdoin olivat he sellaisella kainoudella kuin haaveileva nuorukainen ensi kerran rohkenee epäillä rakastettuansa, tiedustelleet yliopistokaupungista. "Entinen jumaluusopin ylioppilas Karl Johansson ei ollut ollut kahteen vuoteen kaupungissa."
Nyt ei voinut enää itse Leena muori kauvemmin uneksia poikaansa pyhää ehtoollista jakamassa kuolinvuoteellaan, mutta voi jos hän kuitenkin palaisi kuinka köyhänä, kurjana ja vihelijäisenä tahansa ilman viiniä ja oblaattia, ilman papin vihittyä pukua. Kuka on silti paremmin vihitty ummistamaan äidin silmiä kuin oma poika!
Mutta hänen pitäisi tulla pian, sillä ilta alkoi tulemaan mäkituvan asukkaille, ja eukon ääni kävi aina heikommaksi kun hän melkein tajutonna mumisi:
— Hän tulee kyllä, hän tulee kyllä! Ja niin hän tulikin. Hiljaisena, suloisena kesäiltana ilta-auringon laskiessa. Kun Leena äiti silmäsi ylös, niin seisoi hän ovella. Hänen silmänsä eivät tunteneet enää sitä komeaa ylioppilasta, jolle hän oli heittänyt hyvästit 10 vuotta sitte, tuossa kalpeassa, ränsistyneessä maankiertäjässä, joka nyt katseli häntä kuumeesta hehkuvilla, kyyneleisillä silmillään mutta hänen suunsa huudahti hänen nimensä yhtä sukkelaan ja erehtymättä kuin kompassin neula näyttää pohjoista.
Ja niin sai hän vihdoinkin kuulla hänen saarnaavan. Mutta se ei ollut sellainen saarna, kuin hän oli odottanut 10 vuotta. Se oli synnin ja puutteen puolipäiväsaarna, lähtöisin suoraan todellisesta elämästä, ja saarnaaja oli kurjuuden täydessä virkapuvussa: liassa ja rääsyissä. Eikä siinä saarnassa ollut monta "Isä meidän", mutta pimeyden ruhtinas siinä tuon tuostakin sai tulla esille ja sai, kuten tavallista, syytöksiä kaikesta siitä, mitä oli kohdannut nuorukaista ja miestä ja saattanut hänet tänne, jossa hän nyt makasi vanhusten ovella, mutta myöskin kuoleman portilla.
Mutta sen mukaan kuin yö lähestyi loppuaan, ja linnut heräsivät puistossa, ja aamurusko tunkeutui akkunaruutujen lävitse, ja poika alkoi erottamaan rynkkyjä äidin otsalla ja isän kumarassa muodossa, niin puhkesipa esiin katumus, itsesyytös ja kyyneleet. Ja juuri auringon noustessa nukahti hän viimeiseen uneen pää nojautuneena sille polvelle, joka hänelle oli niin tuttu, ja otsalla muutamia suuria, lämpöisiä vesihelmiä.
Ja Leena äiti silmäsi ylös tuonne siniseen avaruuteen ja arvaili, löytyikö paikkaa tuolla ylhäällä sortuneelle, synnin saastuttamalle henkiraukalle, jota ei ollut voinut tukea edes voimakkain maallinen rakkaus: äidin rakkaus; arvaili, voiko hänen poikansa päästä sinne, jossa ei ole enää mitään surua ja kiusausta.
Ja ruudulla leikkivä auringon säde, hennonvihreät koivunlehdet, varpunen akkunanlaudalla; kaikki, kaikki tässä luonnossa, joka niin selvään ja kuultavasti puhui rakkauden kieltä ja vakuutti mahdottomaksi luojan ikuisen vihan, kuiskasi:
— Hän pääsee kyllä, hän pääsee kyllä!
Ainoastaan yksi lehmä.
"Tähden" kanssa oli samoin kuin kruununprinssien perintötilusten: sitä oli mietitty, toivottu ja odotettu jo vuosikausia ennen syntymistään.
Ensi vuosina naimisessaan kun he olivat majoittuneet kylän syrjään metsätorppaan, makasivat Tiina ja Kalle joka ilta puoli tuntia jutellen, kuinka olisi erinomaista itsellä olla oma lehmä. Jos Kalle olisi ollut ymmärtäväinen, olisi se kyllä ollut heillä jo, mutta onnettomuus juuri oli se, että "Tähti" oli hänen kolmas rakkautensa ja siksi veti aikaa pitkään, ennenkuin hän sai sen omakseen. Hellien tunteidensa ensi kuohahduksen oli hän uhrannut taskumatille; se vei kaiken hänen vuosipalkkansa ja kaikki hänen joutohetkensä. Sitä joutui hän palvelemaan yhdessä Tiinan kanssa, rakastui, kävi haaveilijaksi, murskasi pullon navetan seinään ja otti kuulutukset. Ja vasta sitte tuli rakkaus numero kolme, tuo palava halu saada oma pieni maidonantaja. Hän rakasti kyllä Tiinaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta hän ajatteli häntä mieluummin kauniina kesäkuun iltana istumassa mäellä suuren kuusen alla valkoinen lypsinkiulu hänen puristavien polviensa välissä ja pullea ahavoitunut poski lepäämässä uneksitun "Tähden" ruskeankiiltävää kylkeä vasten.
Lopulta ei hän voinut tulla aikaan pitemmältä, vaan meni ulos muutamana varhaisena aamuna ja kaivoi ylös kuusi suurta kiveä tuvan länsipuolella; ne olisivat tulevan navetan peruskivet, ja vuoden takaa oli hänellä myös pieni karjapiha valmis, mutta ei vielä äyriäkään lehmän ostamiseksi. Silloinpa sitä päätettiinkin ostaa sen sijaan vasikka isännältä sekä itse kasvattaa kotieläimensä, ja kahdeksan päivää sen jälkeen tuli "Tähti" maailmaan.
Oikeastaan olisi vasikka maksanut kymmenen kruunua, kun se oli kuukauden vanha, mutta Kalle sai sen seitsemästä taalarista ja yhdestä puimapäivätyöstä, sentähden että hän oli isännän lukutoveri.
Minä kyllä uskon, että Kalle oli iloinen, kun hän ensi kerran vei Tiinansa tupaansa, mutta valitettavasti hän ei ollut paljoa vähemmän iloinen, kun hän talutti "Tähteä" karjapihaan, ja Tiina se nauroi täydellä naamalla ja silmäili ylös hyllylle läkkiastiatansa ja paria ruhjounutta kahvikuppiaan ja uneksi niin suloisesti tulevista ajoista ternimaito-pannukakkuineen ja vakituisine kahvikermoineen.
Jos me nyt niinkuin vanhan koulun romaaninkirjoittajat tahdomme jättää sankarittaremme lepoon pariksi tai kolmeksi vuodeksi, niin tapaamme me sen täydellisesti varttuneena lehmänä. Oli kyllä monasti talvisaikoina ottanut lujalle saada sille ravintoa, mutta vaikka Kalle ja Tiina usein olivat pakotetut tyytymään kylmiin perunoihin kastettuina suolaveteen niin oli kuitenkin aina "Tähdellä" ollut nurmiheinänsä ja silppunsa. Ja muuten oli se koko perheen lemmikki.
Luulen kyllä, että kruununprinssi piti oleman hauskan saada alkaa hallitsemaan hiukan sillä aikaa kuin hänen isänsä matkusti vihkimään rautateitä, mutta mitä oli se verrattuna Kallen esikoisen riemuun, kun hän ensi kerran sai viedä "Tähteä" juomaan.
Lehmä oli myöskin läpeensä ihanteellinen: pitkähkö, kapeat hienot sarvet, hieno pää, jonka otsassa välkkyi seraafimerkki, pitkä ja hyvin muodostunut rinta, hienot sorkat, lempeät silmät, hyvämerkkiset kylkiluustot, kumpuilevat utaret ja vaaleanruskea arkipuku, joka oli ruumista myöten. Yksi ainoa kapea rengas alaalla sarven juuressa osotti, että "Tähti" äsken ensi kerran oli tullut äidiksi, ja että Tiina oli saanut niin hyvin pannukakkua kuin kahvikermaa. Voi kuinka harvoin käyvät meidän rohkeimmat unelmamme tuolla tavalla onnellisesti toteen!
Lautamies oli tarjonnut yhdeksänkymmentä kruunua puhdasta rahaa eläimestä, mutta Kalle oli vastannut, että yhtä kernaasti voitaisiin tarjota hänelle rahaa vaimosta tai vanhimmasta pojastaan, sillä Tähti oli kuin ihminen, ja viime kesänä, kun tytönalku oli pudonnut perunahautaan, tuli lehmä ravistelemaan kyökin akkunaan aivan kuin olisi hän tahtonut pyytää apua.
Ei kuitenkaan saa uskoa, että mäkitupalaiset saivat viettää hyviä päiviä kaiken maidon kanssa. Ei köyhällä ihmisellä ole sellaisia etuisuuksia. Suurin osa kirnuttiin voiksi ja muutettiin rahaksi, mutta pisara silloin tällöin maajasta maitoa pikkuruiselle kehdossa ja sitte kirnumaito sekä ilo personallisesta seurustelusta Tähden kanssa, se oli kuitenkin silkka huvi "olla itsellä lehmä."
Ja vuodet kuluivat ja Tähti kävi aina rakkaammaksi perheelle. Erityisesti muistettiin sitä muutamana päivänä syysmyöhällä, kun vanhin rippikoulun käynyt tytär lähti palvelemaan vieraita. Isä ei sanonut juuri mitään, pusersi vain tytöntynkän kättä ja huoahti, mutta äiti itki ja pisti koko kourallisen rinkeliä vaatemyttyyn, ja tyttö hieroi silmiään itkusta niin pumpuliliinaansa, että silmät tulivat aivan punaisiksi. Ja sitte kun hän oli heittänyt hyvästit kaikille tuolla alaalla, meni hän Tähden luo, pani kätensä sen ruskean kaulan ympäri ja sanoi: "hyvästi, pikku Tähti!" Ja Tähti tunsi nyt itsensä enemmän kuin koskaan ennen kuuluvaksensa perheeseen ja nuoleksi pientä käsnäistä kättä ja sanoi: "Mu-u-u-uh," mutta sitä minä en osaa kääntää.
Sitte tuli kovia aikoja. Säälimättömän kylmä Kesäkuun yö ruhjosi laihot mäkituvan pienillä saroilla, ja Kallen oli täytymys turvautua huutokauppaan saadakseen viljaa leipäaineeksi. Syksyn tullen eivät ajat olleet käyneet paremmiksi eikä talonpojilla ollut mitään työtä annettavana. Kalle oli velkaunut, kun oli huutokaupassa hankkinut itselleen viljaa eikä hän voinut maksaa sitä. Nimismies tuli ulosmittauksille. Taloudentarpeet olivat vanhat ja huonot, ja Tähti oli ainoa kelpaava velan suoritukseksi. Ja niin kirjoitti nimismies sen 33 taalarista ja 16 killingistä, ja suuri sinetti kiinnitettiin sen vasempaan sarveen, ja Kallea muistutettiin uloshakulain määräyksistä, siinä tapauksessa, että hän hukkaisi pantin.
Mutta kun komisarius tuli ulos navetasta, seisoi Tiina halkomäellä kalpeana kuin ruumis ja ui kyyneleissä. Mutta ei se ollutkaan tällä kertaa tuo vanha, oivallinen, hellittämätön komisarius, vaan uusi kirjoittaja, joka ei vielä ollut kerjennyt hankkimaan itselleen tuollaista hyvää ja mukavaa kerrosta sydämmensä ympärille, mikä on niin hyödyllinen täällä elämässä, vaan hänen silmälasiinsa tuli kosteutta ja vähän lämpöistä rintaan, ja niin meni hän takaisin parteen, nykäsi pois sinetin "Tähden" sarvista ja sanoi: "Minä lainaan teille rahat; saatte maksaa minulle takaisin, milloin voitte."
Ja silloin itki Tiina vielä kovemmin eikä voinut sanoa muuta kuin "Jumala siunatkoon!" ja se tuntui olevan vanhasta neljännysmiehestä hirmuisen huono suoritus.
Ja jokaikinen sunnuntai sitte, kun pappi rukoili "kaikkien uskollisten virkamiesten" puolesta, muisti Tiina meidän Herraamme rukoilla erityisesti nuoren nimismiehen kirjurin puolesta ja "Tähti" seisoi levollisena parressaan vielä pari talvea.
Sitte tuli taas parempia aikoja; metsät nousivat hinnassaan ja Kalle ansaitsi paljon rahaa sarkahakkuussa. Mutta muutamana iltana tulivat kumppalit mökkiin kantaen Kallea paareilla; muuan honka oli tuulen voimasta kaatunut vastaiselle puolelle, murskannut häneltä rintakehän ja he luulivat, ettei Kallella olisi paljon jäljellä elämässä.
Ihmissydän on aina yhtäläinen. Ei siinä auta, että on tottunut puutteeseen ja kärsimiseen, ei siinä auta, että koko pitkän ijän on taistellut puutteiden ja kieltäymyksien kanssa: tuollainen isku tapaa yhtäläisesti armollista rouvaa kuin torpparin vaimoa ja kun Kalle mullattiin itäpuolelle pientä pitäjäntupaa, tunsi Tiina selvästi, että nyt oli loppunut sekin niukka ilo, mitä hänellä ennen oli elämässä ollut.
Ja "Tähti" täytyi myödä; ei löytynyt mitään neuvoa siihen; vaikka kyllä Tiinan ja tyttären askeleet markkinoille tuon vanhan toverin rinnalla olivatkin raskaimmat kuin mitä he olivat elämässään ottaneet niiden jälkeen, mitkä veivät heidät "isän" haudalle.
Oli liikuttavaa nähdä miten välinpitämättömästi sekä herrat että talonpojat käsittelivät "Tähteä" lehmätorilla. He tarkastelivat ja tunnustelivat sitä, ajoivat sitä eteenpäin ja vieläpä potkaisivatkin sitä, aivan kuin jos se olisi ollut tavallinen lehmä. Mutta se talonpoika, joka potkasi Tähteä, ei sitä saanut, vaikka hän tarjosi kolme taaleria enemmän kuin toinen, siivo talonpoika, joka ystävällisesti silitti sitä. Se oli köyhän ihmisen uhri tunteilleen, se oli viimeinen, minkä nuo naisraukat voivat tehdä vanhalle, rakkaalle ystävälleen.
Ja kun rahat olivat luetut ja tytär pistänyt viimeisen palan eväskakkua Tähden suuhun, ja nuo harmaansiniset silmät viimeistä kertaa kummastelevalla ilmeellä suuntautuivat noihin kahteen, jotka seisoivat tuossa itku kurkussa, silloin, silloin oli liian rasittavaa heille molemmille ja ääneen nyyhkien kääntyivät he pois ja menivät sukkelaan alas maantielle päin.
Mutta markkinaäijät kirkuivat, jotta metsä vastaili, vetivät korkkeja pulloistaan ja arvelivat, että tuo naisväki on hullua, kun vanhan lehmärahjuksen tähden noin vesittelee.
Salakapakoitsijan tytär.
"Se lämmittää, mutta samalla tavalla kuin piiskan sutkaus lämmittää väsynyttä kyytihevosta."
Näin puhui tuo arvokas raittiudenystävä Pehr Wieselgren kerran väiteltäessä väkijuomista, kun vastapuolue toi puolustukseksi meidän kylmän ilmanalamme ikäänkuin anteeksi annettavana ruotsalaisen väkijuomien haluun.
Olkoon nyt tämän kanssa kuinka tahansa: se on varmaa että Ruotsin talonpoika usein on käyttänyt arvokasta keksintökykyään mukavasti tai hyvään hintaan saada tuota mielijuomaansa. Tästä salapolttimot, kun valtio otti yksinoikeudekseen sen valmistuksen, siitä salakapakat kun sen anniskeleminen annettiin vapaaksi, mutta alituisesti suurenevaa veroa vastaan, joka on saattanut kolmikertaisen hinnan tavaralle.
"Kotitarvepolton" aika oli ohitse; ei nähty enää pienten kylien tilanomistajain — joissa usein koko kyläkunnan peltomaa oli ylinäkyvänä piirinä ilman aitoja sarkain välillä keväällä ajavan yhteen sahransa ja karhinsa eteen valjastetut konit ja yhteisesti pystyttävän viinajumalanalttarin milloin yhden milloin toisen pientareella, aina sen mukaan kuin vierasvaraisen satunnaisen tarjoojan kellari oli sijoitettu, eikä kuulunut enää tällaista: "Isälle puolituoppia, äidille puolituoppia, rengille ja piialle puolituoppia, kaikille lapsille tuoppi juhla-aamuisin."
Mutta tuntui liian kalliilta maksaa kahdeksan taalaria kannusta, kun oli totuttu keittämään itse tavaraa takassa tuolla kotona taikka pahimmassa tapauksessa ostaa tuoppi 33 äyrillä lähimmäiseltä naapurilta. Ainakin päästäkseen tekemästä lähetyksiä kievaritaloihin, alkoivat yrittelijäät miehet ja vaimot, joita ei rasittanut liian tiukka omatunto, pitää saatavina virvoitusjuomia salassa. Todistajia oli helposti ymmärrettävistä syistä vaikea hankkia ja se, joka kirjoittaa näitä rivejä, muistaa vielä lapsuudestaan muuatta paloviinajuttua paikkakunnan käräjissä, jossa kylässä oli muuan suuri kivi, jonka taakse rahat ja tyhjät pullot pantiin ja josta täytetyt pullot tunnin takaa noudettiin; syytteeseen voitiin ainoastaan tämä yksi ainoa paloviina-asia saada. Usein vanhat, entiset linnavangit tai piiskatut naiset toimittelivat alttaripalvelusta näissä juopumukselle pyhitetyissä, vaatimattomissa temppeleissä, mutta asia ei sen vuoksi kärsinyt, sillä mitäpä tarvitsivat nämä viinajumalan palvelijat lain tarkoittamaa "kansallista luottamusta", kunhan heillä oli vaan ostajiensa luottamus.