Oravan pahin vihollinen on näätä. Sukkelasti puittaa se honganlatvasta honganlatvaan, vielä vikkelämmin kuin orava. Entiseen aikaan, kun näätiä oli enemmän ja niiden nahat paremmassa hinnassa, kuljettivat hiihtomiehet aina verkkoa kerallaan metsästysretkillään. Näätä pakenee mielellään louheen tai lumenalaisiin ryteikköihin, koirien sitä ahdistellessa. Sellainen paikka piiritettiin tuota pikaa verkolla, joka pystytettiin lumeen pistettyjen keppien varalle seisomaan. Suksensauvalla tai pitkällä vavalla sohrattiin eläin ulos piilopaikastaan, takertui verkkoon ja tapettiin.
Tunnetuilla Wornas-veljeksillä esim. on aina näädänverkko pussissa, kun he kiertelevät saloja eräretkillään. Takavuosina onnistui se pyynti heille joskus erittäin hyvin. Saivat toisinaan toistakymmentä näätää talvessa.
Itä-Karjalan salomailla löytyy monta eläinmuotoa, joita ei tavata samalla leveysasteella muualla Suomessa. Niinpä esim. peura ja sen pahin vihollinen ahma.
Korpiselän, Ilomantsin ja Suojärven suurilla rämeillä ja jäkäläkankailla asuu kesät talvet peuroja. Poastarven saloa Korpiselässa ja Shemeikan saloa Suistamon, Suojärven ja Korpiselän kulmauksessa mainittiin ennen hyvinä peuramaina. Wanhat metsämiehet kertovat, että Poastarven jäällä toisin ajoin nähtiin satoja peuroja yhdessä karjassa.
Sydäntalven aikana tulee peuroja Laatokan rantamaille, Impilahden ja Sortavalan saaristoon. Meren saarissa ja niemissä on silloin vähemmän lunta ja kalliot kasvavat siellä runsaasti peuransammalta. Walamon saarella löytyy kesät talvet peuroja. Ne ovat sinne jääneet talvella ja vähitellen tulleet puolikesyiksi, kun niitä ei ole hätyytetty.
Peura on tavattoman arka eläin. Ottaa vainun ihmisestä jo kilometrin parin päästä, jos sitä tuulen päältä lähestyy. Se ei kammoa heikkoa jäätä laisinkaan, enempää kuin kylmää avovettäkään. Jääriitteessä saattaa se rypeä tuntikausia väsymättä, hukkumatta. Jää-iljangolle ei peura mene kuin viimeisessä hädässä, sillä siellä sen surma pian saavuttaa.
Impilahden Huunukanniemellä tappoivat nuottamiehet kerran noin 30 vuotta sitten koko suuren peurakarjan, kuudettakymmentä päätä. Peurat ahdistettiin liukkaalle jäälle ja nuijittiin jäätuurilla ja uusilla aseilla kuoliaiksi.
Vanhat miehet Korpiselässä kertovat, että heidän lapsuutensa aikana tapettiin kesäpeuroja metsään viritetyllä jousipyydyksellä. Peurapolulle taivutettiin nuori, sitkeä näre luokille ja sen varaan asetettiin keihäs. Luokkiin varustettiin erityinen liipasinlaitos ja siihen kiinnitettiin nuora poikkipuolin polkua. Kun peura kosketti nuoraan, niin laukesi jousi ja potkasi surmaavan keihään eläimen ruumiiseen.
Talvella kuljettivat "pedramiehet" "ahkivota" kerallaan. Ahkivo on epäilemättä lappalaisahkion jäännös. Muoto sillä on ihan sellainen. Emäpuu on parin tuuman paksuinen, lylyhongasta tehty. Peräpuoli on avonainen, laidat liisteistä. Ahkivota liikutellaan tavallisesti kahden miehen. Toinen suksimies vetää sitä perässään, toinen työntää sauvalla.
Ahkivolla toivat metsämiehet saaliinsa salolta. Mutta sitä saattoi käyttää muihinkin tarkoituksiin. Sillä vedettiin talvella nauriita kotiin nauriskuopasta, silloin kuin halme sattui loitompana olemaan. — Suojärven ja Korpiselän salokylissä näkee vieläkin ahkivota täytettävän.
Karhuon Itä-Karjalan salojen komein asukas. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. "Kondii", "otsho" ja "mesikämmen" ovat tavallisia Karjalassa käytettyjä karhun lempinimiä.
Synkkä, suoperäinen kuusikorpi on kontion, metsänkuninkaan, mieluisin olopaikka. "Närerigiessä" maustelee se muurahaisten kekoja, syöpi hilloja suolta. Täällä kaataa se myös talonpojan lehmän, joka, harhateille jouduttuaan, on tälle vaaralliselle alalle eksynyt.
Karhu on Salmin kihlakunnan salokyläläisten vaarallisin vihollinen. Ihmistä se ei hätyytä vaikka sattuisikin kesäiseen aikaan salolla vastaan tulemaan. Ainakin tapahtuu tämä ani harvoilla poikkeuksilla ja on se silloin emäkarhu, joka pelkää poikasilleen pahaa tehtävän.
Mutta hevosia, lehmiä, vasikoita ja lampaita tappavat karhut paljon Karjalan takamailla. Ei kulu täällä sitä kesää jona ei karhun tuhotöitä mainittaisi. Toisinaan käypi peto niin rohkeaksi, että kaataa lehmän ihan talon läheisyydessä tai hajoittaa lammasvajan aivan kartanon nurkassa. Ihmisen lähestyessä pakenee se kuitenkin aina metsään.
Kesällä ammutaan karhua joskus haaskalta, kun se on lehmän tai hevosen kaatanut. Lähelle raatoa rakennetaan puuhun lava. Kaksi miestä lähtee tappopaikalle. Tämän täytyy tapahtua ennen päivän laskua, sillä karhu tulee usein jo illan suussa aterialleen. Toinen miehistä nousee laivalle ja asettuu mesikämmentä väijymään. Mutta toinen tekee suuren kierroksen koko paikan, ympäri ja astuu sitten kotiin samoja jälkiä kuin on tullutkin.
Kun karhu lähestyy haaskaa, ottaa se kohta vainun viimeksi mainitun miehen jäljistä, seuraa niitä mutta rauhoittuu, kun huomaa, että ne johtavat poispäin. On näet yhtä tarkka vainulleen kuin koirakin; osaa kyllä eroittaa vereksimmät jäljet vanhemmista eikä häivy takajäljille kulkemaan.
Puussa istujan pyssymiehen täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta, ett'ei säikytä karhua pois. Ei saa rykiä, ei liikkua, ei polttaa tupakkaa. Waatteetkin pitää olla sellaiset, jotka kauemman aikaa ovat olleet aitassa, käyttämättä.
Warovasti ja hiljaa lähestyy nyt karhu haaskaa, toisinaan niin hiljaa, ett'ei kuulu pienintäkään ritskettä.
Jos kaikki hyvin onnistuu, niin saavi peto surmansa lavalla istujan luodista. "Buljkka bokkah työnnetäh, i siih tilah töllöy." (Luoti kylkeen työnnetään; siihen paikkaan kuolee.)
"Äijä on sen pyvvön yrittäjii, harvazelleh ugodjii." (Monta on sen pyynnin yrittäjää; Harvoin onnistuu.)
Syyskesästä käypi karhu halukkaasti kaurahalmeella. Siellä se pehnaa ja tallaa paljon enemmän kuin minkä jaksaa suuhunsa syödä. Wielä myöhässyksylläkin, kun kaurat jo ovat närtteellä, käypi se tätä mieliruokaansa herkuttelemassa, purkaa närtteet ja syöpi kaurat onnekseen.
Ensimmäisillä lumilla, tai tavallisesti vähän ennenkin, alkaa metsänkuningas hakea talvimajaa itselleen. Toisinaan samoilee se peninkulmamääriä, ennenkuin asettuu. Kun karhu viimmein löytää sopivan salonkulman lepopaikakseen, alkaa se levottomasti liikkua puoleen ja toiseen, poikkeaa oikeaan ja vasempaan, astuu takaisin vanhoja jälkiään. Levottomuuttaan osoittaa se silläkin, että katkoo pienien närevesojen latvuksia, kynsii puita tai taittaa niiden oksia. Nousee toisinaan puuhunkin, arvattavasti tiedustelemaan maan luontoa, seudun turvallisuutta.
Emäkarhu kaivaa useimmiten pesänsä maan alle. Tämän "moapesänsä" tekee karhu mieluimmin sellaiseen paikkaan, missä maanpinta on vähän kumpareella, ett'ei vettä pääse valumaan pesään, jos sattuisi suvi-ilmat tulemaan. Pesän pohjalle kokoo kontio kuusenoksia tai pehmeitä sammalia. Pesän suun tukkii se usein sammaltukolla, jättäen siihen vaan sen verran reikää, että henki parahiksi pääsee kulkemaan.
Wanhat uroskarhut makaavat talviuntaan tavallisesti "korjulla." Laittavat vaan pehmeän pahnan itselleen jonkun kuusen juurelle ja asettuvat sinne levolle. Kuusen tuuheat alaoksat suojelevat eläintä liiasta lumesta ja vähitellen syntyy sen päälle holvintapainen lumikatos, joka sitä kokonaan peittää. Joskus tekee karhu korjunsa aivan suojattomaankin paikkaan, muurahaiskeon kylkeen. Puistelee lumen päältään, kun sitä sattuu liiaksi pursuamaan.
Kahta täysikasvuista karhua ei koskaan tapaa samalla makuuksella. Emä synnyttää tammikuun lopussa tai helmikuussa poikansa. Ei ole poikasten suinkaan vilu emän tuuhean turkin turvissa ja maapesä on itsessäänkin hyvin lämmin. Poikaset seuraavat kaksi vuotta emäänsä, sitten eroavat.
Karhun kiertäminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Ensimmäisillä lumilla, syksyllä, kun metsämies tapaa karhunjäljet, alkaa hän niitä seurata. Karhu on viisas eläin, älyää kyllä, että jäljet lumessa osoittavat sen tietä ja koettaa niitä peittää. Toisinaan, kun se tapaa metsäpuron matkallaan, kulkee se sen yli, mutta palaa kotvan ajan kuluttua takaisin entisiä jälkiään, astuu pitkät taipaleet juoksevan puron uomaa pitkin. Tottumatoin kiertäjä hämmästyy, kun kontion jäljet näin äkkiä häviävät aivan käsistä.
Kiertäjä seuraa karhun jälkiä, kunnes ne rupeavat "polviloi tegemäh." Tarkasti tutkii hän puut tiellään, onko niistä oksia katkottu, tuntuuko niissä kontion kynnenjälkiä. Kuten jo sanottiin, osoittavat nämä merkit, että karhu on katsonut korvenkulman sopivaksi ja alkanut siellä hakea talvista leposijaa itselleen.
Nyt ei kiertäjä enää astu eteenpäin, poistuu päinvastoin kappaleen matkaa taaksepäin ja alkaa kiertää koko korvenkolkan ympäri. Piirinsä eli "kierroksensa" tekee hän tarpeeksi laajan, ett'ei karhu vaan saisi vihiä hänen toimistaan. Ell'ei hän näin astuessaan tapaa karhunjälkiä, tietää hän, että otus on kierroksessa.
Päivän tai parin perästä palaa hän takaisin kierrostaan tarkastamaan. Ell'ei nytkään näy karhunjälkiä, "katkaisee" hän kierroksestaan jonkun sopivan reunusosan. Jälkiä kun ei näy, hylkää hän tämän laidan, katkaisee taas jonkun päivän kuluttua toisen kolkan j.n.e. Tottunut kiertäjä saapi täten karhunpesän määrätyksi "pellon suuruol tilal."
Nyt jätetään karhu rauhaan monen kuukauden ajaksi. Kiertäjä vaan tarkasti merkitsee kierroksensa, että hän sen tuntee: painaa mieleensä sen tai sen kallion, katkoo mistä haivun, mistä kaarnan keikkaa. Sydäntalvella aletaan koirien kera mesikämmenen pesää etsiä kierroksesta. Koirat nuuskivat joka ryteikön, hiihtäjä sytii ja tunnustelee suksensauvallaan jokaista epäiltävää lumitöyryä. Korjupesän huomaa helposti siitä, että lumi osaksi on sulanut sen kuusen alaoksilta, jonka juurella kontio makaa. Maapesää sitä vastoin on vaikeampi löytää.
Jos koirat ovat löytäneet karhun, niin kuuluu se kohta niiden haukunnasta. Eivät hauku tyynesti ja kimakasti kuin lintua tai oravaa, vaan ärhäkästi kuin ihmistä.
Toisinaan ei tahdo karhu nousta pesästään, semminkin, jos on "poikaniekka" emä. Eräitse ryntää se ylös sellaisella vauhdilla, että lumi pölynä tupruaa, eritenkin jos sattuu korjulla makaamaan.
Nykyajan täydellisillä ampumaneuvoilla varustetulle herrasmetsästäjälle on karhunjahti jotenkin vaaratoin huvi. Pikemmin menee kontio pakoon kuin yltyy päälle täyttämään. Ja kun metsänkuningas sitten makaa verisenä, hengetönnä hangella pesänsä edustalla, niin sääliksi käy sitä katsellessa. Siinä sitä ihminen on riistänyt hengen luontokappaleelta, saadakseen kerskata urostyöstään, joka nyt näin totta puhuen ei olekaan niin suuri urostyö.
Toisin on salolais-talonpojan laita. Hänen toimeentulolleen on karhu suuri vihollinen, hänen taloudessaan on tapetun karhun hinta tuntuva rahallinen etu. Ja mitä tulee jahti-intoon, niin kyllä se on talonpojassa karhunjahdilla yhtä suuri kuin herrasmiehessäkin.
Muistuu tässä mieleeni Rodioin Washa Salmin pitäjän Orusjärvestä. Kertoi eräästä karhuntapostaan, jolloin hän suksilla oli ajanut haavoitettua kontiota takaa tiheään rikeikköön. Karhu siellä "torevui" [kävi äkäseksi], ei enää ottanut paetakseen.
Eikö pelottanut mennä epävarmalla piilukko-pyssyllä kontion kimppuun, kysyin Washalta?
"Äijä vähä varain, dai enämbi himotti", kuului vastaus. ["Wähän pelkäsin, mutta enemmän himotti."]
Wanhan ajan metsämiehet tappoivat karhua keihäällä. Se se vasta oli paininlyöntiä. Eikä ollut juuri yhden miehen menemistäkään keihäällä kontiota pistämään. Karhu on näet norja ja erittäin vikkelä eläin, vaikka sitä tavallisesti kömpelöksi kuvataan. Lyöpi tuota pikaa keihään miehen käsistä. Rohkeutta sitä kysytään nytkin vielä salolaismetsästäjiltä, kun he huonoilla piilukko-pyssyillään menevät metsän kuningasta talviunestaan herättämään.
On siinä taijatkin usein apuna; vanhoilla ukoilla semminkin. Heillä on ne ovat konstinsa. "Moakondiin" [myyrä (talpa europaea)] käpälää väitetään hyväksi suojeluskeinoksi. Kellä on se taskussa, niin sitä miestä ei syö karhu.
Juohtuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin Suojärvellä. Oltiin menossa karhunpesälle. Kiertäjä joka oli niitä vanhan kansan miehiä luki loitsunsa Tapiolle ja Mielikille, lupasi heille kultia kypärin, hopeita huovallisen, jos pyynti onnistuisi. Kun oli karhu tapettu, otti mies lyijyluodin ja vuoti siitä veitsellään kirkkaita sirpaleita hangelle.
Kuinkas nyt, kysyttiin: "luvasit kultia, hopeita, annatkin vaan lyijyä."
"A ei hyö siit tiietä", vastasi mies.
Sallimuksessa se on karhulykkykin, arvelevat metsämiehet. Kontio muuten kuuluu tietävänkin, konsa sille tuhopäivä tulee. "Moahaldii" näet ruokkii lemmikkiään hangen alla talvisessa pesässä. "Joga yödy tuobi mesijuoman. A jälgimäi [= viimein] verijuoman edeh työndeä. Siid tiedeäb kondii, jotto huondeksel [= aamulla] töllöy."
Karhua kiertäessä syntyy usein ikäviä rettelöitä. Toisinaan yhtyy useampia miehiä eri haaroilta saman kontion jäljille. Asia sovitaan silloin tavallisesti niin, että jokainen heistä pääsee "osniekakse" otukseen.
Kylässä on väkeä jos jonkinlaista. On sellaistakin, joka "porottaa" karhun pois Valmiista kierroksesta, kiertää sen uudestaan toiseen paikkaan ja sanoo omakseen. Sentähden ovatkin karhumiehet hyvin salaperäisiä kierroksiensa suhteen.
Myöhemmin talvella tulee kierros kuitenkin ilmi. Ei ole metsämies malttanut olla suihkaamatta salaisuuttaan hyvän ystävän korvaan. Tämä kertoo uutisen kolmannelle, eikä aikaakaan, niin "tiietäh kai miero, jotto on sie Iivanal kondie kierrokses netshie suon bokas" [tuolla suon laidassa]. — "Hoastoa ei sais, a ei nji kui vois hoastamattai olla, ylen äijäl himottaa." Sellainen se on karjalaisen luonne.
Wanhan ajan ukoilla oli karhuntappo-retkillaan monta menoa. Kun kontio oli kaadettu, tehtiin kohta tuli metsään. Salmissa ainakin oli tapa sellainen, että joka vaan ennen "tulen loaittuo" saapui tappopaikalle, hän pääsi osniekaksi, vaikk'ei olisi pyssyään lauaissutkaan.
Karhunpeijaisista et enää ole muita menoja jälellä kuin se, että tapettu karhu aina tuodaan tupaan. Sinne kokoontuu koko kylän rahvas "bessodaa" eli tanssi-iltaa viettämään. Tällaisissa tilaisuuksissa täytyy pitää kylän tyttöjä silmällä ett'eivät pääse "kynttä kishkomah" karhulta. Karhunkynnet tuottavat näet naimaonnea ja ovat siitä syystä hyvin haluttua tavaraa neitosille.
* * * * *
Raja-Karjalan suurin metsämies oli aikanaan Ignoi Wornanen Tolvajärvenkylästä Korpiselän pitäjää. Hän kuoli v. 1880 60 vuoden ijässä. IgnoiWornanen oli ottanut petoeläinten metsästyksen oikein päätehtäväkseen.Talvet umpeen hiihteli hän saloja ja tuskin oli sitä korvenkolkkaaWiipurin läänissä, jota hän ei olisi tuntenut.
Joka vuosi, sydäntalvena, lähti Ignoi Wornanen pitemmille hiihtomatkoille, milloin Wiipurin läänin eteläosiin, milloin Savoon, joskus Hämeesen, vieläpä, Turun puolelle asti. Näin oli hän hiihtänyt 42 talvea peräkkäin ja vielä vuotta ennen kuolemaansa kävi hän poikiensa seurassa ilveksen ajossa Wiipurin puolella ja viipyi tällä eräretkellään pari kuukautta.
Ignoi Wornanen oli eläissään ollut yli 70 karhun tapossa. Susia oli hän tappanut jonkun kymmenkunnan, ilveksiä noin 400. Parhaan hiihtoretkensä teki Ignoi v. 1881, jolloin hän poikiensa seurassa Warsinais-Suomessa kahteen kuukauteen tappoi 22 ilvestä. Wornaset olivat Suomen senaatin kehoituksesta sinä talvena lähteneet näille maille susia ajamaan. Mainitut pedot olivat näet käyneet niin rohkeiksi, että rupesivat lapsia syömään.
Ignoi Wornanen oli pitkä, harteva ja kaunis mies. Oikein hiihtomiehen perikuva. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja vaatimatoin. Harvoin haastoi hän metsastysseikkailuistaan; joskus tuttavassa seurassa, eikä koskaan kerskaten. Ja kuitenkin oli hän eläissään monta kovaa kokenut, usein ollut hengenvaarassa.
Ukko Ignoin pojat: Petri, Jyrki ja Iivana ovat perineet isänsä metsästäjä-innon. Jyrki Wornanen on epäilemättä paras nyt elävistä metsämiehistä Itä-Karjalassa. Kahdeksantoista vuotta on hän jo pitänyt petoeläinten jahtia elinkeinonaan, semminkin ilvesjahtia. Lienee tappanut jo noin 150 ilvestä ja karhuja joukon toistakymmentä.
Toisin talvin ovat veljekset hiihtäneet yhdessä, toisin talvin erikseen. Kelpaa niitä hiihtäjiä katsella. Kookkaita, salskeita miehiä, norjia ja kestäviä. On kuin leikintekoa vaan pyyhkäistä peninkulmamääriä ilveksen jälessä salolla.
Wornasten niinkuin yleiseen Itä-Karjalan metsämiesten jahtitapa on petoeläimen väsyttäminen. Ilvesjahdilla on tavallisesti kolme miestä yhdessä seurassa. Aamusta iltaan ovat metsämiehet liikkeellä, hakien joka salonkolkan, missä vaan luulevat Ilveksien asuvan. Kun sitten sattuu verekset jäljet löytymään, niin alkavat miehet ja koirat niitä seurata.
Kaksi hiihtäjistä kulkee ajomiehinä etupäässä, tukeva suksensauva vaan aseena kädessä. Kolmatta miestä sanotaan "voattei'en kokoojaksi"; tavallisesti joku vanhanpuoleinen mies tai keskenkasvuinen poika. Hän kantaa pyssyä ja kerää vaatteet, joita ajomiehet riisuvat päältään.
Tavallisesti riisuvat ajomiehet jo kohta alussa sarkahousut päältään, niin että ainoastaan lyhyet, liinaiset alushousut eli "koadiet" jäävät jalkojen suojaksi. Jo huomaa ilves itseään ahdistettavan ja kiiruhtaa vauhtiaan. Samassa määrässä kiihtyy vauhti ajomiehilläkin.
Kotvan aikaa kestää tätä kilpailua, kunnes miehet uudestaan alkavat vähentää vaatteita päältään. Takki riisutaan pois ja viskataan hangelle, samoin liivitkin. Paitahihasillaan sitä mies nyt ponnistaa eteenpäin, ponnistaa voimansa takaa. Kimakasti kaikuu koirien haukunta korvessa; henkensä kaupalla nelistää ilves, hakien vaarat ja tiheimmät rikeiköt. Sellaiset paikat ne tietysti viivyttävät ajomiehiä.
Wiimein alkaa otus väsyä, syvässä lumessa. Nuori ilves tavallisesti silloin turvautuu puuhun, tai tungeksen vuorenlouheen, jonne eivät koirat pääse sitä ahdistamaan. Wanha ilves ei mielellään nouse puuhun. Kun hiihtomies sen viimein saavuttaa, on eläin jo niin väsynyt, ett'ei enää jaksa häntä vastaan hypätä. Irvistää vaan ja odottaa surmaavaa iskua suksensauvasta.
Jos ilves on noussut puuhun, niin odottavat ajo miehet ja koirat puun alla, kunnes "voattei'en kokooja" ennättää perille ja tuopi pyssyn. Täytyy varoa, ett'eivät koirat pääse ilvekseen käsiksi, kun se henkitoreissaan makaa hangella, sillä terävillä kynsillään viiltää se pian vatsan auki koiralta, joka sitä varomattomasti lähestyy.
Hukan ajo tapahtuu samaan tapaan. Suurella salolla, missä ei ole teitä, on hukka hukassa, jos hiihtomiehet vaan pääsevät sen jäljille. Korpiselässä sattui eräänä talvena noin kymmenisen vuotta sitten verekset hukan jäljet löytymään lähellä käräjätaloa, missä juuri istuttiin käräjiä. Ei muuta kuin joka mies suksen selkään ja ala jälkiä noudatella. Eikä ennättänyt aamurupeama umpeen kulua, ennenkuin peto virni kylmällä käräjätalon pihalla. Hukka on hyvin herkkä rampautumaan, jos saapi iskun suksensauvasta ristiselkäänsä.
* * * * *
Koirat, joita Itä-Karjalassa käytetään ilveksen ajossa ja karhunjahdissa, ovat tuota tavallista lappalaiskoiran rotua. Pieniä, pystykorvia, teräväkuonoja, käppyrähäntiä, turkki tuuhea, karva karhea. Wiisaita ja vikkeliä kaikissa liikkeissään, rohkeita ja terhakoita. Isännilleen ovat ne erinomaisen uskollisia ja monta kertaa on koira pelastanut miehen karhun hampaista.
Kumma kyllä, sillä huonosti niitä kohdellaan. Pirttiin saamat koirat harvoin tulla. "Tshib ullos, hännän kerallinje" [Sipi ulos, hännän kerallinen], tiuskaistaan jo uksensuussa vastaan. Salokyläläiset harvoin antavat ruokaa koirilleen, toiset eivät koskaan. Nämä saavat sentähden hakea einettä itselleen, mistä löytävät. Kesällä sitä kyllä löytyy jäniksiä ja minkä mitäkin. Talvella on toimeentulo vaikeampi ja hyvin laihoja ja surkean näköisiä ovat silloin koirat.
Jos saadaan karhu tapetuksi, niin silloin on koirilla viikkoset kestit. Eipähän satu joka kylän pystykorville sitä onnea. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa eivät ihmiset syö karhunlihaa. "Roihe riähky moises ruvvas" [Tulee synti sellaisesta ruuasta] sanoo rajalainen. Ammuttu orava heitetään niinikään koirille; nahka vaan nyljetään. Auman alta kaivaa koira aina silloin tällöin jonkun hiiren itselleen. Lykyn varassa ovat nekin makupalat.
Kuivat on kostit koiraparoilla. Ja nälissään syövät ne mitä vaan eteen sattuu. Olen usein nähnyt koirien syömän kauroja, vieläpä hevosen apettakin. Hevosen valjaita ei pidä pihalle jättää Salo-Karjalan kylässä. "Talukkoa perttih, mäne tijjä koirat syvväh" [Tuokaa pirttiin, mene tiedä koirat syömät], varoittaa isäntä illalla. Ja niin on joskus käynytkin, jos nahkaremelit ovat olleet uusia ja hyvässä rasvassa. Ei ole suksiakaan takaamista. Onhan niissäkin nahkaiset varpaalliset ja kannantakaiset. Parasta on nostaa nekin pirttiin.
Kaikki nuo varovaisuuden temput tehtyään ja pirtin herttaisessa lämmössä kotvan aikaa istuttuaan, menee vieras mielellään ulos "saraille" jakelemaan leipää koirille. Ja koivin kiitollisia ovat "Wikki", "Kitel", "Walle", "Kuttji", "Sebel" tai "Härmi", kuu kerran saavat kyllästi syödäkseen. Sormet vaan on vaarassa; niin hätkisti sieppaavat palan kädestä. Ja jos sattuu pala vähän suurempi, niin mulkoilee epäilevästi antajaa, että tokkohan tuo rupeaa sitä vielä takaisin vaatimaan.
Eikä vaadi. Mikä on annettu, se on annettu.
Iloisina odottamattoman runsaasta ateriasta pehnautuvat koirat "sarain" pehmeisiin heiniin levolle.
Mutta ulkona paukkuu pakkanen ja tähdet kimaltelevat kirkkaasti talvisella taivaalla. Ja lumisen korpikuusen alla makaa kontio viimeistä yötään. Jo on "moahaldii" tulossa verijuoman kera.
Päivän valjetessa hiihtävät miehet pyssyt selässä tappotantereelle. Koirat hyväilevät tuttavasti vierasta, joka heille eilen illalla niin runsaat kestit toimitti.
Kaikki on niin hiljaista metsässä. Teiret makaavat vielä lumen peitossa, yksinäinen metso nukkuu kelohongan latvassa suosaarekkeella.
Nuku rauhassa vaan ukkometso hongassasi. Näistä hiihtäjistä ei poikkea yksikään ladultaan aamu-untasi häiritsemään.
Suurempi on nyt saalis apajassa, korven kontio kierroksessa.
Kolmas Luku.
Runoja Taikamailla.
"Mie liikun ukon väellä.Jumalan väellä,Wäellä vanhan Wäinämöisen."
Ontrei Wanninen, runolaulaja Sortavalasta.
Kristinuskon leviäminen Itä-Karjalaan. Itä-karjalaiset olivat vielä 1500 luvun alkupuolella pakanoita. Ilja munkin lähetystoimi Itä-Karjalassa. Pakanuudella on vielä syvät juuret Raja-Karjalan takamailla. Salmin Mantshinsaaren härkäuhrit. Pässien uhraaminen Lungulansaarella. Aunuksen Uukshmäen härkäuhrit. "Rishtapuut." Käärmeiden palvelus. Wanhoja legendoja, joissa pakanallisia ja kristillisiä aineksia on sekoitettu toisiinsa. "Mavon syndy." Runomaiden kynnyksellä. Karjan loitsuja Sortavalasta. Muita loitsuja. Suonion "Suksimiesten laulu" kulkee loitsuna Korpiselässä. Sortavalalainen runolaulaja ja tietäjä Ontrei Wanninen. Taru Wannis-suvun kantaisän Lapissa käynnistä. "Mie liikun Ukon väellä, Jumalan väellä, väellä vanhan Wäinämöisen." Ontrei Wannisin loitsuja. Wäinämöisen soitto. Häävirsiä. Itkuvirret. Niiden kielestä. Kreikanuskoisen raja-karjalaisten häätavoista. Häissä itkeminen. Hautajaismenoja ja hautajaisitkuja. Lauluruno Itä-Karjalassa. Kalevalarunojen maantiede.
Itä-Karjalassa huomaa selvästi kahden erilaisen sivistyksen vaikutusta. Sivistyksen tuulia on sinne puhaltanut ensin idästä ja sittemmin lännestä, mutta keskellä noita vaikuttimia on siellä säilynyt paljon tuota perin vanhaa, muinaissuomalaista, mikä oli kansallemme omituista, ennenkuin muualta tulleet sivistysaiheet sitä kohtasivat.
Kristinusko ei ole vanha Raja-Karjalassa. Wanhat venäläiset aikakirjat tosin kertovat suuriruhtinas Jaroslav Wsevolodinpojan v. 1227 lähettäneen lähetyssaarnaajia karjalaisia kastamaan, ja mainitaan silloin pian kaiken Karjalan kansan kääntyneen kristinuskoon. Miten lieneekään ollut. Wuonna 1240, kun Tuomas piispa Suomesta teki kuuluisan ristiretkensä Nevan seuduille, olivat inkeroiset vielä pakanoita. Tämäkin venäläisten lähteiden mukaan. Suuriruhtinas Jaroslavin käännättämistoimi ei siis näy tarkoittaneen inkeroisia. Tuskinpa siitä lienee jäänyt pysyväisiä jälkiä Karjalaankaan.
Wielä 1500 luvun alkupuolella vallitsi pakanuus täydessä voimassaan Inkerinmaalla, Laatokan rantamailla, Aunuksen ja Wienan-Karjalassa. Siinä kertomuksessa, minkä Novgorodin ja Pihkovan arkkipiispa Makari v.1534 antoi Suuriruhtinas Wasili Iivananpojalle ja hänen pojalleen Iivanalle näiden maiden uskonnollisesta tilasta, mainitsee hän tietoonsa tulleen, että vatjalais-viidenneksen ["vatjalais-viidennekseksi" sanovat novgorodilaiset ennen Laatokan rantamaita, Nevajoen seutuja, Aunuksen- ja Wienan-Karjalaa] tshuudilaisten [vepsäläisten] ja inkeroisten kesken ynnä karjalaisten kesken Laatokan järvestä aina Wienanmereen asti, noin 1,000 virstan pituisella ja 60—40 virstan levyisellä alalla vielä vallitsi paljon pakanallista taikauskoa. Ihmiset täällä palvelevat kaikenlaisia luotuja esineitä Luojan asemesta: metsiä, kiviä, jokia, soita, lähteitä, vuoria, kumpuja, aurinkoa, kuuta, tähtiä ja järviä. He uhraavat pahoille haltijoille veriuhreja: härkiä, lampaita ja kaikenlaatuisia eläimiä ja lintuja. Kertoopa huhu, että muutamat salaa tappamat lapsensakin ja viskaamat pyhiä pyhimysten kuvia tuleen palamaan. Mutta tavallisen ihmisen pitämät he luonaan pappinaan; häntä nimittämät he arpojaksi ("arbui") ja tämä antaa niinen heidän lapsilleen. Edelleen käyttämät he monenlaisia loitsuja, ikäänkuin paha henki puhelisi heidän kanssaan. — Näin kuului hurskaan piispan kertomus.
Suuriruhtinaiden käskystä lähetti silloin Makari piispa Ilja nimisen munkin hävittämään näitä pakanallisia menoja ja kääntämään kansaa uudestaan kristinuskoon. Ilja kastoi kaikki ne, jotka eivät olleet kastetut, hävitti "epäjumalain temppelit", hakkasi maahan ja poltti pyhät lehdot ja upotti uhrikivet veteen.
Seuraavana vuonna 1535, lähetettiin Ilja munkki uudelle lähetysmatkalle samoille seuduille. Makari piispa käski hänen silloinkin hävittämään inkeroisten ja karjalaisten kesken vallitsemat "tshuudilaiset" tavat. Naisia olkoon kielletty leikkaamasta hiuksiaan ja kantamasta päässään ja hartioillaan pukua sellaista, jota kuolleille ihmisille käytetään [huntua]. Kansa luopukoon loitsuistaan ja eläköön kristittyjen ihmisten tavalla.
Pakanuus ja kristinusko vielä tänä päivänäkin taistelevat keskenään Raja-Karjalan salomailla. Kalevalan viimeinen runo kuvaa elävästi tuota taistelua. Suojärvellä on tämän kertoja kuullut toisinnon samasta runosta. Siinä kerrotaan, kuinka Iri neito synnytti kolme poikaa:
Yks olj vanha Wäinämöinje,Toinje seppo Ilmollinji,Kolmas nuori Jougamoinje.
Merkillisimpiä pakanuuden jätteitä Raja-Karjalassa omat Salmineläinuhrit. Mantshinsaarella on viime aikoihin asti joka vuosi uhrattu härkä, joskus useampiakin. Lungulansaarella niinikään uhrataan pässejä.
Häränuhri tapahtuu Mantshinsaaren Työmpäsien kylän kalmistolla, ensimmäisenä pyhänä Iljanpäivän jälkeen, s.o. noin elok. 5 p:nä. Tätä päivää sanovat salmilaiset "härränpäiväksi." Uhrattava härkä tuodaan tavallisesti jostain mannerpuolen kylästä.
Asian laita on seuraava. Jos karhu tai susi tekee vahinkoa jonkun talon karjalle, niin lupaa karjan omistaja pyhälle Iljalle härän, että pyhimys suojelisi häntä enemmistä vahingoista. Eläin on nyt pyhitetty ja sitä sanotaan "Illjan häkikse." Toisinaan pyhitetään useampia härkiä Iljalle, kolme, jopa neljäkin. Ne ovat tavallisesti 3—4 vuoden vanhoja.
"Illjan häkki" tuodaan Mantshinsaarelle vähää ennen uhripäivää. Jos härkiä on useampia, ett'ei kaikkia tahdota sinä vuonna uhrata, niin jätetään henkiin jääneet Työmpäsien kyläläisten huostaan, jotka niitä kukin vuoroonsa syöttävät tulevan vuoden uhrijuhlan varalle.
Warhain uhripäivän aamulla kokoontuu rahvas Työmpäsien "kuusikolle", uhripaikalle. Siellä mantshinsaarelaista, siellä mannerpuolen salmilaista. Naiset tulevat jalan, miehet ratsain. Kellä ei ole hevosta, koettaa saada sellaisen lainaksi "härränpäiväkse." Pojat ovat erittäin innostuneet tähän ratsastamiseen. He varustavat jo viikon varrella itselleen tuomisia tai pihlajaisia raippoja. Jokainen, ken kynnelle kykenee, on sinä päivänä liikkeellä, nuoret ja vanhat.
Työmpäsien kyläläiset ovat jo ennen muun rahvaan tuloa teurastaneet härän ja valmistaneet uhriaterian. Teurastaminen tapahtuu hautausmaalla olevan "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla. Aterioiminen alkaa tavallisesti noin 9 aikaan aamupäivällä, niinikään hautausmaalla. Rahvas ryhmäytyy pieniin piireihin, sukulaiset ja saman talon väki yhteen paikkaan.
Se mikä jääpi tähteeksi ateriasta, viedään yöksi "tshasounaan." Työmpäsien kyläläiset syöttävät sitten seuraavana päivänä heinänteko-väkeään näillä tähteillä. Härän vuota myödään huutokaupalla ja rahat käytetään "tshasounan" hyväksi.
Uhriaterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa Työmpäsien kankaalle, jonka laidassa hautausmaa sijaitsee. Tämä on pojista erittäin lystiä. Kellä ei ole hevosta, hän astuu "pitkeä kishoa oman tshomahizen kera". "Pitkässä kishassa" astuivat pojat ja tytöt parittain verkalleen eteenpäin, puhelevat lemmenasioistaan toisilleen. Salmin rahvas on lujasti vakuutettu uhrijuhlansa tärkeydestä. Pyhä Ilja taipuu tämän kautta varjelemaan heidän karjaansa vahingoista. Papisto Salmissa on joskus koettanut saada uhrimenot hävitetyiksi. Tähän asti se ei ole onnistunut. "Jogahizel on maldu oman ker ruadoa, min katshou; hot minä oman häkin työndänen metshäh varoloin syödäiväkse, kenbo siih midä voisi" ["Jokaisella on valta tehdä omansa kanssa mitä tahtoo; vaikka minä veisin oman härkäni metsään korppien syöttäväksi, kuka sille mitä mahtaa"], uhkaili eräitä vuosia sitten vanha Salmin ukko, uhreista ja niiden kieltopuuhista puhuen.
Wiime uhrijuhla vietettiin v. 1891. Kahteen vuoteen ei siis ole "härränpäivie" Mantshinsaarella pidetty. Ensi kesänä aijotaan pitää. "Nygöi-gi on tuliekse vuottu Illjan häkki maruksis", niin kertoi viimme syksynä Työmpäsien mies.
Uhrijuhlastaan kertovat mantshinsaarelaiset seuraavan tarun:
"Ennen vanhas sie näit pedru [peura] oli käynyh joga vuottu, uinuh poikki lahten sinä piän ishkiettäväkse [uinut poikki lahden sinä päivänä teurastettavaksi]. erähänny vuon i ugodjih sinä huondes tuulitshu ilmu, da pedru ei nji ennjittänyh aijalleh tulla. [Eräänä vuonna sattui sinä aamuna tuulinen sää eikä peura ennättänyt ajalleen tulla.] A hyö rahvas, nu vuottamah, nu vuottamah sidä pedrua; yht ei näy. [Rahvas odottaa, odottaa sitä peuraa; ei vaan näy.] Hyö otettih da ishkiettih häkki rahvahal syödäväkse. Ku, velli, vai ennjitettih häkki ishkie, ga katshotah: jo i pedru tulou, uibi sie poikki lahten, sarvet vai kekottan. Pedru i tuli mual, endjizen tavan mugah, mänji tshasounan pihal, ga jobo i dogadji häkin. Sen kera, velli, häin njuuhtaldi häkin verii dai prinkastih lahtel dai ui järilleh sinne, kuz tuli.(Peura tuli maalle entiseen tapaansa, meni rukoushuoneen pihaan, mutta jo huomasi härän. Rupesi, veli, paikalla nuuskimaan härän verta, syöksähti lahteen ja ui takaisin sinne, mistä tuli.) Sen jälles enämbiä nji konzu ei pedru tulluh. A pedran tjilah vot joga vuozi ishkemmö häkin." [euran asemesta näet joka vuosi teurastamme härän.]
LungulansaarellaSalmin pitäjää uhrataan niinikään heinäkuun 15 päivänä yksi pässi, toisina vuosina useampiakin. Wiimeinen tällainen uhri tapahtui siellä v. 1892. Wiime vuonnakin olisi uhrattu, mutta eräs varakas sen puolen kauppias pani esteitä toimitukselle. Pässi myötiin ja rahat annettiin sille "tshasounalle", jonka edustalla uhri aina ennen oli tapahtunut.
Aunuksen-Karjalassa kaytetään vielä paikka paikoin samanlaisia härkäuhreja kuin Salmin Mantshinsaarella. Ainakin on tämä tapa säilynyt Uukshmäen kylässä Witeleen pogostaa lähellä Suomen rajaa. Sielläkin tapahtuu uhritoimitus kylän "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla.
Uukshmäen "tshasouna" on pyhitetty pyhälle Walassille ja uhri tapahtuu sentähden kesällä Walassinpäivänä. Härkä ostetaan "tshasounan" vuotuisilla kassarahoilla.
Kun kysyttiin Uukshmäen mieheltä, kuka tuo pyhä Walassi oli, vastasi hän: "Walassi, velli näithäi, oli paimenennu, da sit häi piäsi papikse da molittavakse mushenjiekakse. Wot sentäh hänen tshasounan eis i syvväh häkkie." [Walassi, näethän veli, oli paimenena ja pääsi sitten papiksi ja tuli pyhimykseksi ("rukoiltavaksi mieheksi"). Katso sentähden hänen rukoushuoneensa edustalla uhrataan ("syödään") härkää.] — Sen parempaa selitystä ukko ei osannut antaa.
Raja-Karjalassa, sekä Suomen että Wenäjän puolella rajaa, tapaa siellä täällä salokylissä pyhiä puita, joita kansa sanoo "rishtapuiksi." Ne ovat entisajan uhrihonkia ja niiden ääressä toimitetaan vielä tänäkin päivänä kaikenlaisia uhrimenoja. Emännät vievät sinne maitopatoja, saadakseen karjaonnea, kiinnittävät puun oksiin villa- ja pellavatukkoja, tai solmivat niihin lankoja.
Entiseen aikaan ripustettiin kaadetun karhun pääkallo aina uhrihongan oksaan. Sortavalassa olen tavannut vanhoja ukkoja, jotka kertovat, että se tapa vielä heidän nuoruudessaan oli käytännössä. Pari vuotta sitten lapasin Salmissa erään nuoren miehen, päälle päätteeksi luterilaisen, joka itse kertoi niin tehneensä. Noudatti kai kylän vanhaa tapaa.
Erittäin komean "rishtapuun" näin Witeleen kylässä Aunuksessa eräitä kymmeniä kilometrejä Suomen rajalta. Se oli kuivunut honka, noin virstan verran kylästä, valtatien varrella. Uhrihongan viereen oli pystytetty puinen risti katoksineen. Papisto oli nähtäivästi tällä tavalla koettanut ikäänkuin miedontaa paikan pakanallista luonnetta.
Uhrihongan alaoksat olivat kirveellä karsitut. Maassa oli paljon saviastian-palasia, Witeleen emäntien maitopatojen jäännöksiä. Puun rakoihin oli pistetty lankoja, pieniä villatukkoja ja senkin sellaista.
En tiedä, seisooko Witeleen "rishtapuu" vielä pystyssä? Kaksitoista vuotta sitten, kun kävin kylässä, kohosi se uhkeana maantien laidassa.
Tuuloksen kylän salolla Aunuksen puolella on risti, jonkin juurelle kylän asukkaat joka kesä Walassinpäivänä kokoontuivat uhripuuroa syömään. Puuro valmistetaan "ozran smirumoista" [ohraryyneistä] ja nämä tarpeet kerätään kylän kaikista taloista. Uhriateriaan ottavat osaa sekä miehet että naiset. Warattomatkin, joilla ei ole ryynejä, saavat siltä olla mukana.
Peiposen kylän mäellä Mantshinsaarella seisoo puinen risti.Toistakymmentä vuotta sitten eli kylässä Ontoin Joakoi niminen mies.Joakoi oli niitä vanhan kansan ukkoja, kävi säännöllisesti joka vuosiKekrinpäivänä syömässä talkkunaa ristin juurella.
Pakanuuden jäännöksiä näkyy olleen sekäärmeenpalveluskin, jota nykyisiin aikoihin asti paikka paikoin on harjoitettu Raja-Karjalassa. Tämän kertoja tietää ainakin kaksi esimerkkiä sellaisesta palveluksesta. Muutamia vuosikymmeniä sitten syötettiin tarhakäärmeitä (Coluber natrix) eräässä myllyssä, tai oikeammin myllärin kodissa, Ruskealan pitäjän Kontio-Leppälahden kylässä.
Wiisonsalolla Sortavalan pitäjässä on yksinäisellä paikalla Haukka-Kokon talo. Siellä elätettiin vielä noin kymmenisen vuotta sitten niinikään tarhakäärmeitä. Käärmeet asustivat tuvan laattian alla ja olivat niin kesyjä, että määräaikana luikertelivat esiin ruokaa saamaan. Niitä syötettiin maidolla ja talonmäki oli eläimiin niin tottunut, ett'eivät lapsetkaan niitä pelänneet. — Käärmeiden nähtävästi luultiin tuottavan onnea talolle.
* * * * *
Raja-Karjalassa elää kansan huulilla rikas legendasto, jossa pakanalliset ja kristityt käsitteet kerrassaan ovat toisiinsa sekaantuneet. Esimerkkinä mainittakoon seuraava legenda käärmeen synnystä, jonka eräs vanha ukko Salmin Mantsisinsaarelta muutamia vuosia sitten kertoi.
Kerron sen ukon omilla sanoilla:
Konzu [koska] Spuassu? [Kristus] käveli uapostolain [apostolit] kera mual, sit kui hyö erähäs paikas astutah, ga i nähtäh eräs tshuudo [ihme, kumma] virumas mual, midä hyö ei voija nji mikse arvata. Ga uapostolad i kyzytäh Spuassal: "mibo netshe [tämä] on, ku myö emmo voi nji mikse händy arvata"?
Spuassu sanou heille: "ga se on pirun sylgi."
Ga pyhä Pedri i sanou Spuassal: "midäbö netshe ruadais [tekisi], kui olis netshil [tällä] hengi?"
Spuassu sanou hänel-gä: "Ohou! se luadjis äijän [paljon] pahua, kui olis sil hengi da kui oldas sil pelvassiemenehized [pellavansiemeniset] silmäd."
Pyhä Pedri kui tämän kuuli Spuassah ga i rubei händy kiusuamah: "shto luai netshil pelmassiemenes silmäd da pane hengi."
Ga Spuassu hänen sanua ei nji prostivoinnuh [ei antanut anteeksi hänen sanaansa] i luaddju pelvassiemenes silmäd dai hengen panon sille karun [pirun, pahan] syllel. Ga kui, velli [veli], vai sil puutui hengi da silmäd, ga tuhjoh [pensaaseen] i shavahtih [pujahti].
Ga pyhä Pedri kui nägi sen, ga i kysyv Spuassal: "a midäbö nygöi [nyt] netshe ruadais, ku peäsi liikkumah?"
Spuassu i sanou hänel: "nygöi mäne tuhjon luo da kaiva se palljahil käzil iäreh sie [pois sieltä]."
Pyhä Pedri kui mänöy tuhjoh da rubien kaivamah, ga kädeh i tartuu dai purou käin shavahuttau [puree savahuttaa]. Häi i vongahtah: "a moi moi, ylen kibiesti kätty puri!"
Spuassu i sanou-ga: "a vot siksei käskid sil hengen panna; katsho nygöi i näit, midä se ruadau."
Dai hyö kodvanje [kotvan aikaa] kui ollah, sid ga pyhäl Pedril käin i puhaldi kui parrekse [käden paisutti kuin hirreksi]. Häi rubei jo vongumah da itkemäh dai Spuassal pokoroimah [rukoilemaan]: "shto [että] auta minuu, eiga [muuten] kuolen!"
Spuassu ottau dai puhuu [tekee taikaa, myöskin puhaltaa] hänen kädeh. Ga ku vai puhui, dai puhallus lauseini [ajettuma asettui] dai käzi parani. Sid Spuassu otti da puolendi mavon vihoi [vWähensi käärmeen myrkkyä]. Häi puolendi njiidy ozan amburiehel [ampiaiselle], ozan mehiläzel, ozan tshihil [nokkoselle], dai ozan kärbazel andoi. Dai sid pyhän Pedrin työndi kirikkömäil: "dai kui rahvas kai lähtietäh kirikös eäreh, sid sinä kirikkömäil killju täytty vägie, shtobi jogainavonje kuulis [kirkkomäellä huuda täyttä kurkkua, että jok'ainoa kuulis] ned sanad, mid minä luvin sinun kädeh puhujes, da sano, shto nengonje elävy mual on rodjinuhes [sellainen elävä on maahan syntynyt], katshokkua, kui kedä purron, ga sid nenga pidäy puhuo da nämmä sanad lugie, sid paranou se rishtkanzu [kristitty ihminen], kedä on mado pannuh, eiga se kuolou."
Sen kera pyhä Pedri kui mänöy kirikkömäil, da rahvas jo sie ruvetah lähtemäh iäreh, ga hänen pidäisgi jo ruveta huiguttamah [huutamaan] njiidy sanoi, mid Spuassu käski hänelleh ilmoittua rahvahal. A hänelbo huigei i tulov [häntä hävettää] njiidy ruveta ilmoittamah kaikil. Häi ottau da sil da täl vai tshuhkuan ned sanad korvah. [Hän kuiskuttaa vaan muutamille korvaan.] Katsho sentäh-häi nygöi ei kai nji voija puhuo mavon vihoi. [Sentähdenhän nyt eivät kaikki voi loitsia käärmeen vihoja.] Ze vai se dai tämä voibi puhuo, kui pyhä Pedri ei niidy sanoi sanonnuh kaikil.
Tämän legendan runollisena toisintona mainittakoon seuraava loitsu, jonka luki runolaulaja Waslei Jeskanen Korpiselän kirkonkylästä. Loitsun sain talteen v. 1888.
Käärmeen Pistosamt:
Sylgi Syöjätär merellä.Laski kublan lainehilla.Tuota tuuli tuuitteli,We'en hengi heilutteliKolmekymmendä kezeä.Ajoi aalto kallivolleTuon päivy komakse paahto,Wesi pitkäkse venytti.
Kulgi Kristus tiedä myötenPienen Piedarin keralla.Kysyi Kristus Piedarilla:"Missäs on piä pahalle pandu?""Pahassa padaranissa.""Missäs on silmät sillä tehty?""Silmät on liinan siemenissä.""Missäs on koi'on korvat tehty?""Korvat on lammin lumbehissa.""Missäs on hambahat haettu?""Orahissa Tuonen ozran,Werihin on vierevissä,Roa'akse rubeavissa."
"Pistä nyt sormesi edehen."Jo kiärme pisti sormeh Piedarie.
"Woi se paha paganaTule työsi tundemahan,Pahasi parandamahan.Sima suussasi sulo'a,Mesi heitä kielelläsi,Ennenkuin sanon emolla,Puaputtelen vanhemballa."Sula voi sulattavina,Hengin huogaelduani,Käsin piällä käydyväni;Rasva riävyteldävinä.Sulembat sinun vihasi,Suin sulin on puhelduani,Hengin huogaelduani.
"Kipu on tyttö Tuonen neidjiKivut kiäri kindahase,Kipuvakkanje käessä.Muan karva olit kanervan karva."
Sortavalassa ollaan jo runo- ja taikamaiden kynnyksellä. Siellä kuulee vielä kansan suusta loitsuja, itkuvirsiä ja vanhoja lyyrillisiä lauluja. Eepilliset sankarilaulut ovat siellä nyt jo joutuneet melkein unohduksiin.
Wielä 20—30 vuotta sitten käyttivät emännät Sortavalassa monta taikatemppua, kun keväällä laskivat lehmänsä läävästa. Jotenkin samanlaisia taikoja näkyy käytetty, samoja loitsuja luettu muuallakin Itä-Karjalassa.
Karja laskettiin läävästä "jyrrinpäivänä", toukokuun 5 p:nä. Toisinaan oli maa silloin vielä lumen vallassa, siellä täällä vaan vähän pälviä, mutta siitä huolimatta oli karja ulos laskettava. Ennenkuin "siivatat" ajettiin läävästä, "kiersi" emäntä ne kolmeen kertaan. Hänellä oli siinä toimessa kolme rautakalua: veitsi kädessä, toinen hampaissa ja kirves vyöllä. Toisessa kädessään piti hän kolme palavaa pärettä. Päreiden tuli olla "pintapäreitä", ja jokaiseen oli piirretty kolme "viiskantaa."
Wiiskanta on vieläkin Raja-Karjalassa yleisesti käytetty taikamerkki. Se leikataan milloin mihinkin paikkaan, esim. uksen pihtipieleen y.m. Talouskapineisiin piirretäan niinikään usein viiskannan merkki ja vanhoissa kanteleissa on se tavallinen. Muodoltaan on se seuraavan näköinen.
* * * * *
Kun emäntä näin oli "kiertänyt" karjansa, antoi hän jokaiselle raavaalle leipäpalasen, johon oli sekoitettu hylkeenrasvaa, unninhaahloista otettua karstaa ja kattilassa kuumennettuja suoloja. Tämän jälkeen tervattiin kukin lehmä neljästä kohdin: sormien ympärystästä, turvan päältä, otsasta ja ristiselän kohdalta. Lampaat tervattiin ainoastaan otsasta.
Emäntä nousi nyt läävän ukselle ja hänen alitsensa piti karjan kulkea. Karja ajettiin ulos läävästä "virpavitsoilla", joita tähän tarpeesen oli talossa säilytetty palmusunnuntain ajoista. Karja ajettiin metsään päivännousuun päin.
Emäntä oli sillä välin astunut alas korkealta asemaltaan, läävän ukselta, ja rientänyt metsään karjan edellä, valkea huivi päässä ja valkeat kintaat kädessä. Täällä kyyristyi hän puun juurelle ja luki seuraavan loitsun:
Metsän herra, moan kuningas,Kun katsoit kartanossa.Niin hoi'a katajikossa.Anna rauha raavahalle,Pane suet suitsit suuhun,Karhut rautakahlehisin;Anna rauha roavahille,Sontajaloille sovinto!Tuo villat viitsimättä,Muun katehen katsomatta;Suin sulihin, päin päivihin.Osin onnen ruohosihin.
Tämän jälkeen toi emäntä karjan takaisin läävään ja luki:
Terve maalle, manterelle,Terve tallimestarille;Karma kultaa, toinen hoppiita.
Nyt pestiin karjakellot rainnassa ja tätä pesuvettä valeltiin sekä karjan että paimenien päälle. Kaiken tämän teki myös emäntä, lukien:
Hyvä Kain, kaunis Katri,Anna valkia vasikka.Kelpaapa se kirjavakin.Suu rumaksi ruokana makkiiks.Nyt ootta, talven syöneet rusuu ruumenta,Pehupellon olkii.
Jos sattui kesällä maito tulemaan viruvaksi, niin meni emäntä läävään, heitti päähineen päästään, hameen yltään ja otti nämä vaateparret ynnä lattialuudan käteensä, löi jokaisella lehmää kolme kertaa päähän ja luki:
Ken katein katsonoo,Silmin kieroin keksinöö,Silmät vettä vuotakohon,Hyhmänä kyhertäköhön.Kulkkuhun verinen tulppa,Lemmon lukko leukaluihin,Hiiliseiväs sieramihin.Ken lie suilla suuellunna,Mie sanoilla salpaelen.
Jos lehmä tuli kipeäksi, niin hivutettiin jauhoja "ukontaltasta", otettiin kynnyksen alta "uperoita" [tomua] ja tyhjän tupen pohjasta "musseroita" [ruuhkaa]. Kaikki tämä pantiin korvoon lehmän juomaveden sekaan. Korvo kannettiin uuninhavulla lehmän eteen ja tämän selkään pantiin housut. Korvosta ammennettiin lehmälle juomaa vanhalla, varrettomalla kenkärajalla ja sanottiin: "Suus rumaks, ruokas makkiiks."
Ajosta parannettiin seuraavalla tavalla. Kuumennettiin "ukontaltta" ja painettiin sillä kipeää paikkaa. Tätä tehdessä luettiin seuraava loitsu:
Puuhun pahkat, maahan mahkat,Wuorehen veriäkämät;Puun juuret punottamahan,Lepän juuret leusomahan,Pajun juuret paisettumahan!Kivii kivistämähän,Paasii pakottamahan.Ei kivet kipuja kestä,Paaet vaivoja valita;Kivo keskellä mäkeä,Loukko keskellä kiveä,Tuohon tuskat tungetahan,Sekä pakot paiskatahan.Olj miulla ennen musta koira,Rakki rau'an karvallinen,Joka söi kylän koirat,Kylän noijat noppajaili.En puhu omalla suulla,Puhun suulla puhtahalla,Herran hengellä hyvällaNämä päästöt päästämähän,Puutunnaiset purkamahan,Kirolaiset kiehittelemään,Rikoksista riisumahan.
Palohaavoja parannettiin seuraavalla tavalla. Otettiin "manttia" eli kermaa ja pantiin se "lyytiskälle" [kupin vati eli tassi]. Tassissa oleva kerma kuumennettiin, asettamalla tassia hehkuville hiilille. Vasemman käden nimettömällä sormella maisteli sairas kolme kertaa kermaa ja loitsija luki kolmeen kertaan seuraavan loitsuluvun:
Tiiän mie tulesta synnyn:Wuoresta vetosen synnyn,Tulen synnyn taivahista.Akka vanha, vampullinen,Koukkuleuka, konstillinenIstuu kivun kivellä,Kipuvuoren kukkulalla,Lukoo tulen vihoja,Tulen töitä tietelööpi,Iäinen kattila käessä,Jäinen kauha kattilassa.Kuka lie paljon palanna,Wiskoo vilua vettä;Kunka lie korpunna kovaksi,Sitä jäillä jeähyttellöö.Wetolainen ilman lintuLentävi, liputteleviYheksän meren ylitse,Meren puolen kymmenettä;Tuopi tuolta voitehiaKuuen heinän kukkasesta,Sa'an heinän helpehistä,Tuorehesta turpehestaMehiästä mättähästä.
Loitsiminen ja taikalukujen käyttäminen on vanhoista ajoista niin juurtunut Raja-Karjalan kansaan, että se joskus käsittää kirjallisuutemme taiderunouttakin loitsuna. Sellainen hauska tapaus sattui minulle kerran Suistamolla.
Laulatin erästä sen puolen runolaulajaa, Shemeikan Iivanaa, josta tuonnempana tulen enemmän puhumaan. Iivana luki juuri metsämiehen loitsua. Saapuvilla oli Timo niminen mies Korpiselästä. Timoa nähtävästi alkoi ikävystyttää se seikka, että koko illan niin yksinomaisesti Iivanan kanssa haastelin. Sanoi kesken kaiken, että osaa hänkin karhun loitsun, ja päälle päätteeksi aivan uuden, jota ei tämän puolen miehet tunnekaan. Oli oppinut loitsun Ruokolahdella, ollessaan siellä ilveksen hiihdossa.
Alkaa sitten Timo lukea sitä Ruokolahden loitsua. Hämmästykseni oli suuri, kun huomasin sen melkein sanasta sanaan Suonion "Suksimiesten lauluksi." Kansakoulu-lapsista oli se nähtävästi levinnyt kansaan ja Timo oli vienyt sen mukanaan Korpiselkään.
Jos Krohn vainaja vielä eläisi, niin huvittaisi se häntä arvatenkin suuresti, että hänen runonsa jo kulkevat loitsuina Korpiselässä.
* * * * *
Ei ole monta vuotta kulunut siitä, kuin Sortavalan Rantlahdessa vielä eli vanha runolaulaja Ontrei Wanninen eli Borissa, jolla viimeksi mainitulla nimellä kansa häntä tavallisesti nimitti. Ontrei ukko näkyy nuoruudessaan olleen taitava virsien laulaja, päättäen niistä runoista, joita hän vielä vanhoilla päivillään muisti ja osasi. Ukkoa käytettiin takavuosina ahkerasti Sortavalassa ja ujostelematta hän siellä runojaan lauleli.
Rautlahden kylä sijaitsee lähellä Laatokan rantaa eräitä kilometrejä itäänpäin kauniista Kirjavalahdesta. Kylässä oli useampia taloja, mutta kolme niistä on muista erillään, eräässä notkossa, jonka alanteessa juoksee pieni Heinojan joki. Aivan lähellä taloja aukenevat Laatokan aavat ulapat ja Laatokkaa kohden rientää alanteessa juoksevan joenkin vesi.
Nuo kolme puheena olevaa taloa ovat kaikki Wannis-suvun hallussa, ja monta sukupolvea on jo siirtynyt manalan majoille, siitä kuin seutuun asettui asumaan ensimmäinen Wanninen, suvun kantaisä, josta talojen nykyiset asukkaat polveutuvat.
Suvun kantaisästä kertovat tarut, että hän oli kuuluisa tietäjä, oppinsa saanut Lapissa, jossa hän oli "tietäjän koulua" käynyt. Lapissa olo mahtoi olla erinomaisen rattoisaa, koska kerrotaan Wannisen kokonaista kolme vuotta siellä oleskelleen. Wiimein sanotaan tietäjän kuitenkin ikävystyneen aikojaan, oudostuneen elämätään Lapin laajoilla tantereilla. Oli jouluaatto ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä kotimailleen juhlan viettoon.
Mutta pitkä oli matka ja mahdottomalta näytti tuo pääseminen. Kutsuu kuitenkin kokoon Lapin "kyytimiehet" ja lupaa parhaan Mustikki lehmänsä palkaksi sille, joka saattaa hänet entisille elomailleen.
Astuu silloin esiin joukosta yksi; se sanoo kulkevansa kuin teiri.
Ei tää hyvä minulle, vastaa Wanninen.
Astuu joukosta toinen, kehuu nopeuttaan, sanoo nuolen tavoin lentävänsä. Ei kelpaa sekään.
Silloin tarjoutuu kyytimieheksi kolmas lappalainen. Kysyy häneltä Wanninen, tokko tuo äijänkin jaksaa matkaa tehdä ja kuin väleen. Se siihen vastaa: "mie oon siellä, täällä."
Tämähän se vasta minun kyytimieheni onkin, arvelee Wanninen. Korjaan istuu. Tiellä puhaltaa tuuli hatun Wannisen päästä. Tämä sanoo kyytimiehelle, että hevonen pitäs seisottaa, hattu kirpos. Se kyytimies siihen vastaa, että jo oli tultu seitsemän kirkonmäkiä siitä hatun kirvontapaikasta.
Tulee sitten Wanninen kotiin ja siellä on joulunvietto parhaillaan. Menee sitten aamulla läävään niitä lehmiään katsomaan. Kai oltiin siivatat tallella, yks ol' Mustikki poikessa. Eikä sitä sen ko'ommin nähty eikä kuultu.
Taru ei mainitse, lähtikö Wanninen enää toista kertaa laulurikkaaseen Lappiin. Se vaan tiedetään, että kotoisen pirtin savussa hän kuoli, jättäen tietomahtinsa perintönä lapsilleen. Aina siitä pitäen on Wannisia mainittu mahtavina tietäjinä, taitavina laulajina. Suvun viimeinen tietoniekka ja laulaja oli Ontrei ukko. Pojista on polvi muuttunut. Nuoret sanovat vanhan kansan virsiä "loruloiksi", pitävät niitä joutavina, arvottomina.
Wannis-suku on kreikkalais-katoolinen, niinkuin yleensä kaikki Karjalan runolaulaja-suvut. Ukko Ontrein uskonnolliset käsitteet olivat, kuten arvatakin sopii, hieman sekavat. Wanha ja uusi usko taistelivat hänessä. Melkein puoleksi kerskaamalla puhui hän olleensa kosiomiehenä lähes kahdellesadalle pariskunnalle. Eivät silloin "kateet" pystyneet, kun vaan "Borissa" oli yhtenä nuotehessa. Taskussaan piti hän sellaisilla retkillään "ukontalttoja", jotka varjelivat häntä ja saattoväkeä pahansuopien ihmisten juonista. Mahtavat loitsut vielä senkin lisäksi.
Ja loitsujaan uskoi ukko Ontrei täydellisesti. Kun häntä kerran pyysin "metshimiehen lukkuu" lukemaan, sanoi hän, ei niitä sellaisia osaavansa: ei ollut koskaan pyssyä pidellyt, eikä siis pyssymiehen loitsujakaan tarvinnut.
Hänen isänsä, Boris Wanninen, oli maan kuulu tietäjä. Tästä isästään kertoi Ontrei ukko, että hän osasi "pahaa miestäkin" puhutella. Kun Ontreilta kysyttiin, eikö hän koskaan ole tuollaisiin keinoihin ryhtynyt, sanoi hän niitä luvattomiksi keinoiksi, joista "tuloo riähkä" [tulee synti] ja joihin ei siis kenenkään pitäisi turvautua. Kysyttiin sitten, millä voimalla se Ontrei saapi taikansa aikaan. Siihen vastasi hän juhlallisesti ja runomitalla:
Mie liikun Ukon väellä,Jumalan väellä,Wäellä vanhan Wäinämöisen.
Tämän vastauksen kuulin ukon kahdesti antavan tuohon samaan kysymykseen.
Ontrei Mannisen loitsuista mainittakoon tässä "Tulen luku", joka kuuluu seuraavalla tavalla:
Iski tulta ilman Ukko,Wälähytti Wäinämöinen,Kolmella kokon sulalla,Kirjavilla kiärmehillä.
Miss on tuli tuuitettu,Walkeainen vaivuteltu?Kätkyessä kultaisessa,Hihnoissa hopeaisissa,Alla parren autuahan,Keskellä Kiesuksen keheä.
Tuo poltti pojalta polvet,Rikkoi rinnat tyttäriltä;Läpi maan, läpi Manasen,Läpi reppänän yheksän.
Hara vanha poltettihin,Porot suolle kylvettihin.Yöllä vietihin vetehen,Kuutamella kaivattihinWerkot veljeksiin kutomat,Sisäreksiin ketreävät.
Puuttuiko sitä kaloa,Jota varten verkko tehty;Puuttui halea hauki.Halottihin hauin vatsa,Siell oli sileä siika.Halottihin siian vatsa,Siell oli sini keränen.
Purettihin sini keränen,Sielt oli puna keränen.Purettihin puna keränen,Siell oli tulikipuna.
Tuli poika Pohjolasta,Uros uuesta kylästä,Tuli huosti housun suusta.Paloi pojan helmehistä.Hytöll' oli kauha kattilassa;Wiskoo vilua vettäPaikoille palanehille,Tuimille tulen kivuille.Herran henki voiteheksi,Luojan luomi katteheksi.
Eepillisiä runoja lauloi ukko Ontrei Wanninen paljon. Wahinko vaan, että olivat niin katkonaisia. Taisi jo muisti ruveta pettämään. Ei tuo kumma ollutkaan, sillä olihan sitä ukolla jo ikääkin. Yhdeksättäkymmentä kävi jo kuollessaan, sillä hän oli syntynyt 1805. Seppo Ilmarisesta lauloi Ontrei sen runon, jossa kerrotaan, kuinka seppo rupesi takomaan itselleen kullasta morsianta, hopeasta ikisopua. Wäinämöisen soitosta lauloi hän seuraavan runon:
Teki Kauko kanteloista,Wiron seppä vinkeloista.Eikä puusta, eikä luusta,Sapsosta sinisen hirven,Poropetran polviluista.
Mistäs kansi kanteleeseen?Lohen purstosta punaisen.Mist' on naklat kanteleesen?Hauin suuren hambahista.Mistä kielet kanteleesen?Hiuksista hiien eukon,Harjasta u'en hevosen.
Saipa kannel valmeheksi;Soitti piiat, soitti poijat,Soitti miehet naimattomat,Soitti nainehet urohot.Ei ilo ilolle tunnu,Laulu lauluks ei tajunna.Etshittihin soittajia,Soittajia, laulajiaYlähäisist, alahaisist,Jumaloista, maanemistä.
Löytyi vanha Wäinämöinen;Teki tiellä termeyyen,Torokalla toprouuen:"Annas Kauko kanneltasi,Wiron seppä vinkelosi.Kenen on miekka pitembi,Kenemb' on kalpa kaunehembi."Löytyi vanhan Wäinämöisenynnen mustoa pitembi,Olen kortta korkiambi."Annas Kauko kanneltasi,Wiron seppä vinkelosiSormille pojan sogian,Käsille vähänäköisen."
Iski kerran, iski toisen,Iski kohta kolmannenkin.Jo ilo ilolta tuntui,Laulu lauluksi tajusi;Alkoi sormet souatella,Käsivarret vatvatella.Ei ollut sitä metshässäSiivin kahen lentäväistä,Jalan neljän juoksevaista,Ku ei tullut kuulemahan,Soitellessa Wäinämöisen,Kutka kullervoi'ellessaLohenpurstoista iloa,Kalanluista kanteloista.Ei ollut sitä meressäEvän kuuen katkevaista,Purston puikerrehtavaista,Ku ei tullut kuulemahan,Soitellessa Wäinämöisen,Kutka kullervoi'ellassaKalanluista kanteloista,Lohenpurstoista punaisen.Kenki itse Hiien eukkoKultasuilla kukkaroilla,Weitsellä hopeapäällä,Jonka piä satoja maksoi,Terän ei ollut tietäjeä.
Kuten jo edellisessä mainittiin, käytettiin Ontrei ukkon ennen hänen nuoruudessaan paljon kosiomiehenä, hän kun oli taitava tietäjä. Nuoteessa piti entiseen aikaan, jos suinkin mahdollista, oleman tietäjämies mukana suojelemassa morsiussaattoa "katshojista" eli pahansuovista ihmisistä. Sellainen se oli vanhan kansan tapa.
"Läksiisissä" ja "häissä" ["Läksiiset" vietettiin aina ensin morsiamen kotitalossa. "Häät" eli tulijaisjuhla vietettiin sulhasen luona, uudessa kodissa.] laulettiin silloin paljon kauniita häävirsiä, joissa morsianta varoitettiin unohtamasta äitiä ja isää, neuvottiin nuorta pariskuntaa elämään sovinnossa ja rakkaudessa. "Tietoniekka" kosiomies, hän se luonnollisesti oli sellaisissa tilaisuuksissa ylimpänä laulajana. Sillä tietomahti ja laulumahti lienevät milt'ei aina olleet yhdistetyt.
Waikka Ontrei Wannisen häärunot ovat samanlaisia kuin Kalevalassakin löytyvät, niin mainittakoon niistä kuitenkin pari kappaletta osoitteeksi siitä, minkälaisia runoja häissä laulettiin noin 40—50 vuotta sitten Sortavalassa ja muissakin Itä-Karjalan pitäjissä.
Häävirsi.
Ontrei Wannisen laulama. Saatu talteen 1889.
Toisin, toisin neito rukka,Toisin toisessa talossa,Perehessä vierahassa,Toisin ukset ulvasoopi,Toisin vierö'ö veräjät,Sano'o saranarauat,Toisin leibä paistetahan.
Nouse kuuta katshomahan,Otavaista oppimahan.Konsa sarvet suorahan suvehen,Pursto perin pohjasehen,Silloin nuorten nousuaika,Wonhojen lepuuaika.Ota piitä pikkaraisen,Takloa pieni murunen.Iske tulta tuikahuta,Käy kuja kyyryllähän,Läävä länkämöisillähän.Katsho kyttä kytky'ystä,Wasikainen voajan peästä,Katsho karkko karsinasta,Emälammas lattialta.Luo silmäs sikojen peälle,Anna heinä hevolle;Tule kolmena tubahan,Tuo on lunta, tuo on luuta;Tulitikku hambahissa;Muista lattiis la'aista,Elä lapsia lakase,Nosta lapset lavitshalle,Anna puikkoset kätehen,Kuin ei puikkoset kätehen,Anna leibeä kätehen,Pane voita leivän peälle.
Häävirsi.
Ontrei Wannisen laulama 1889.
Kuules sulho kuin sanelen,Kuin sanelen, kuin anelen:Neuvo neitiä neljä vuotta,Wuosi neuvo suusanalla,Toinen silmän iskennällä,Kolmas on jalan polulla.
Kuin et sitte hyveä saane,Otappa oven ta'akse,Opeta oven takana,Neuvo nelisnurkkasessa.Ota vitsa viiakosta,Koivu korvenrantasestaNahkaruoska naulan peältä.Elä pieksä pientarella,Elä nurmella nukita.Kylän kyntäjät näkö'öt,Astujat ajattelo'ot;Jott'ei tuota anoppi kuulisEikä appi arvoaisi.Kuin neittä hyvin pitelet,Kuin mänet apen kotihin,Puistat heinii hevolle,Kakravakka kannetahan,Jtshelle mitä kutakin.Kuin neittä pahoin pitelet,Kuin mänet apen kotihin,Puistat heinä hevolle,Rikkavihko viskataan,Hevosesi hirtetähänOmilla ohjasvärkilläsi,Itshii letillä leikatahanKeskellä kujan lakiita.
Wertauksena mainittakoon tässä eräs hääruno, saatu talteen Korpiselästä v. 1890. Se kuuluu näin:
Onpa meijän neitosellaWillavaipan viipsahukset,Tuultohurstin huiskahukset,Savoin parin sukkasia,Tuhat tuotavaa lapaista,Reävyttäin on rätsinöitä,Monin parin paitasia,Latikoita lasten vyöksi,Nauhoi naisten tarpeheksi,Tuulimyllyn tuiskahukset,Wesimyllyn viepsahukset.
Wain onpa mehän sulhollakinKeko kullalla keritty,Purnu puituja eloja.Toinen purnu puimatonta,Sata saatuja rahoja,Toinen sata saamatonta,Tuhat tuohikenkäsiä,Wiistuhatta virsusia,Muuta eluo sitäi enemmän,Sata sarkatankkisia,Puoltuhatta pöksysiä;Hevosii on heillä paljon;Laviat on lammaslaumat,Lehot täynnä lehmäsiä,Warsinkin on vuohisia.Appi ainoa isäntä,Anoppi ainoa emäntä,Kytyjä on kyllältäsi,Natosia on kosolta.
Hyvä ompi ollaksesi,Kaunis koaputellaksesi,Wain ei niinkuin ison koissa.Toisin ovet ulvasevat,Toisin naukuvat saranat.Appi haukkuu ahkioksi,Anoppi vesihavoksi,Kyty kynnysportahaksi,Nato naisten rynttäriksi.Illat istut ikkunoissa,Keski-illat kellarissa,Puolipäivät porstuassa,Wiikkokauet veräjän suussa,Kuukauet kujan perässä.Itkeä hyryttelet,Kuuntelet kujan perässä.Ammuuko anopin lehmät,Navon lehmät naukaseeko,Winkuutko isännän siat,Hirnuuko kyvyn hevoset?Katsahat isos kotihin,Enemmän emosi luokse.Sanot: tuolla näkyy kotini,Kujan katto kuumottaapi.Isän ikkunat näkyvi,Emon sauna lämpiääpi.Woi poloinen päiviäni,Ikäviin inehmon lapsi,Oli ennen aikanahanSiskoilla siliä sintsi,Weikoilla vene punainenWain ei nyt tätä nykyä.
* * * * *
Paitsi näitä häärunoja löytyy Itä-Karjalassa vielä toisenlaisia runoja, joita kansa käyttää häissä ja hautajaisissa, n.s. itkuvirret. Itkuvirret eivät seuraa mitään runomittaa. Niissä on vaan huomattava alkusointu ja kerto. Itkuvirsien ominaisuuksiin kuuluu myös deminutiivisten sananmuotojen runsas käyttäminen.
Itkuvirsien laulaminen on aina naisten tehtävä. Ne lauletaan, tai paremmin sanellaan, itkunsekaisella äänellä. Keskellä runoa joutuu itkijä viimein itse niin mielenliikutuksen valtaan, että hän todellakin itkee nyyhkyttää. Henkeään vetämättä, sanelee hän pitkät matkat runoaan, kunnes viimein hengästyneenä keskeyttää sanelemisen voihkaavaan nyyhkytykseen. Sitten alkaa hän uudestaan siitä, mihin lopetti, kunnes vaikeroiva nyyhkytys taas keskeyttää hänen puhettaan. Ja niin jatkuu runoa, kunnes se on loppuun lausuttu.
Itkuvirsiä, lauletaan ainoastaan kreikanuskoisen väestön keskuudessa. Niitä käytetään vielä tänä päivänä, vaikka tosin harvoin, Sortavalan pitäjässä, vielä yleisemmin Salmin kihlakunnan kreikanuskoisissa pitäjissä ja Aunuksessa. Kieli niissä on syvää Itä-Karjalan murretta, niissäkin seuduin, esim. Sortavalassa, missä kansa ei tätä murretta puhu. Itkuvirret ovat oudokseltaan vaikeita ymmärtää. Täytyy olla hyvin perehtynyt Itä-Karjalan kielimurteeseen, saadakseen niistä selvää. Itkuvirsien ymmärtämistä vaikeuttaa vielä sekin seikka, että niissä käytetään niin paljon termejä eli nimityksiä, joilla on aivan oma, rajoitettu merkityksensä. Niinpä merkitsee sana "ilmoin" toisen sanan edellä "sulhaspuolta." Esimerkkinä mainittakoon:
Äidin nimityksiä: Isän nimityksiä:
Waivan nägiäzein.Sulattoman suviazein. Aigoin armozein.Kallis kandajazein. Sulan "Armas aigomazein. Päivien "Nainje tshuudittajazein. Ehtoin "" kuvoajazein. Kergein "" savistoazein. Kallis "" keritteäzein. Pestyn "" päivin ottajazein." voaliazein." kandajazein." kylvetteäzein." verzoazein." maksoazein.
Morsiamen nimityksiä: Sulhaskansan nimityksiä:
Aigomani lapsi. Ilmoin aigomazed.Kannettuni " " elätettyzed.Wierevä " " kuvoamazed.Wierähtänyd " " pestyzed.Tshuuditettuzein. " kaunettuzed.Elpynyt eväs. " hypitettyzed." mezazed." idvomaized." savistettuzed.
Samalla kuin tässä kerrotaan hääitkuista, kerrottakoon myös lyhyesti niistä Raja-Karjalan kansan tavoista, jotka itkuihin likeisesti liittyvät. Salmin kihlakunnan salokylissä noita tapoja vielä yleisesti noudatetaan. Rintakylissä ovat ne jo alkaneet joutua unhotuksiin.
Kun nuori mies on päättänyt lähteä tyttöä kosimaan, hankkii hän ensin puhemiehen itselleen. Tämä lähtee edeltäpäin tytön kotiin kysymään lupaa kosimiseen. Eräitä päiviä sen jälkeen saapuvat kosija ja puhemies taloon, tavallisesti jonkun kolmannen miehen seurassa. He tervehtivät talonväkeä seuraavilla sanoilla: "ennen käimmö muikse vierahikse, nygöin sulhasiks." Tähän vastaa talonväki: "anna Jumal niidy kuulla, elä hallavuozie." Tervehdykseen kuuluivat entiseen aikaan vielä seuraavat runosäkeet:
Tuba teht' on miesten tulla,Tallji on hevostu taluo,Soppi laittu sormikkahil,Kirstut kindahie pideä,Waarnat vägi-vaattehil.