Pakokauhu sai ennen pitkää valtoihinsa sotaisat miehet ja miesryhmä toisensa jälkeen rupesi jo ominpäin painumaan outoon metsään, jättäen venheensä, vankinsa ja saaliinsa. Pakko tuli silloin vastahakoisillekin seurata heitä. Vanhat johtajamiehet kävivät surulla ja mielenkarvaudella viimeiseen tehtäväänsä valkamarannalla. He iskivät vihapäissään kuoliaiksi vankinsa, särkivät saalislastissa olevat venheensä tai sytyttivät ne palamaan, ottivat selkäänsä evästä, mitä kantaa jaksoivat, ja painuivat niin salolle hekin, auttaakseen toki paenneita tovereitaan eksymästä ja opastaakseen heitä niin eheinä kuin suinkin sen pitkän jalkataipaleen halki, jolle he hätäännyksissään olivat lähteneet.
Siinä oli syy, miksi posadniekan hiipijät löysivät autiona hämäläisten leirirannan, siitä tuli lopulta selitys, miksei äsken voittanutta, tuhatlukuista vihollista enää tavattu mistään. Kun se keksittiin, harmistui Nowgorodista apuun rientänyt ruhtinas ja pani väkensä kynsistään livistäneitä vihollisia vielä takaa-ajamaan, samaan aikaan kuin kirkonkellot Laatokan kaupungissa ilolla läppäsivät tietoa vainolaisten poistumisesta karjalaisten rannoilta ja helpotuksen huokaus pääsi vaivautuneitten, ahdistuksissa eläneitten naisten ja lasten huulilta.
Takaa-ajajainsa kynsistä olivat metsiin paenneet hämäläiset siten pelastuneet, mutta monet muut vaarat ja surmat heitä vielä näillä tiettömillä taipalilla väijyivät. Suot olivat vielä keväiseltään vetelät, työlästä oli niiden yli miesjoukon paeta, monetpa sinne rämeisiin sortuivatkin. Ja kovin pitkä oli hämäläisten kuljettava taival. Heidän oli, metsien läpi taivallettuaan, samottava inkeriläisten asutun maan halki ja sitten Karjalan kannaksen poikki, ennenkun ehtivät kotoiselle Suomenniemelleen. Ja näiden seutujen asukkaat olivat nekin heidän verivihollisiaan, jotka eivät hädässä pakenevia vastustajiaan säälineet. Pienissä parvissa paettiin ja niitä väijyivät solateillä ja jokien kaalamoissa inkerikot ja karjalaiset, surmaten sadottain pakolaisia ja toisia orjikseen kytkien. Se oli surma suurempi kuin koskaan tasapään tappelun tantereella, sinne hämäläisten tuhatlukuisesta, ylpeästä laivastoväestä useimmat hupenivat ja hukkuivat. Vain harvat heistä pääsivät palaamaan takaisin kotoisille Hämeen mailleen.
Uljaana oli Hämeen väki liikkeelle lähtenyt, voimalla oli se vihollisensa voittanut, kostonjanonsa oli se sammuttanut ja runsaat saaliit oli se koonnut karjalaisten ryöstetyistä kylistä. Vaan voitettuna, masennettuna, pieneksi pivolliseksi kutistuneena palasi tämä matkue kuitenkin kesäsydännä takaisin, tuoden mukanaan hämäläisten rintamaille enemmän tuskaa, enemmän surua ja itkua, kuin suurinkaan karjalaisten partiojoukko taikka edes Nowgorodin ruhtinasten järjestämä sotaretkikään oli tuonut.
Moniksi vuosiksi taittoi tämä hämäläisten hukkaan mennyt ryöstöretki heiltä miehuuden ja tarmon. Sen aiheuttaman masennuksen aikana pääsi lännestä päin hiljalleen hiipivä toinen vieras valloittaja, joka eturintamanaan yhä taajemmin lähetti heidän joukkoonsa munkkejaan ja pappejaan saarnaamaan ja kastamaan, tunkeutumaan heidän asumustensa sydänseutuihin saakka ja niissä vaikutusta voittamaan. Ja ennen pitkää oli Hämeeseen rakennettu ruotsalainen linna ja katolinen kirkko, joka iski juurensa siellä paljo syvemmälle kuin toinen kirkko Karjalassa.
Mutta viimeinen retki Karjalan maille ei toki tämä hämäläisten ryöstöretki ollut. Niitä jatkui taas pian ja jatkui kauan, veljesvihan lieska kyti lakkaamatta ja tupsahti ehtimiseen uuteen tuleen. Vuoroin ryösti Karjala Hämettä, vuoroin Häme Karjalaa, kosto kasvoi aina kostosta. Ja näiden katkerain veljessotain aikana juurtui molempain heimojen maihin sekä idästä että lännestä yhä lujemmaksi vieras vaikutus ja vieras valta, joka suomalaisten särkymystä hyväkseen käytti.
(Santeri Ivalo, Karjalan kirja.)
Eysteinillä oli poika Yngvar niminen, joka hänen jälkeensä hallitsi svealaisia. Hän oli ankara soturi ja sousi usein sotia, sillä siihen aikaan sekä tanskalaiset että Itämaan miehet tuottivat Sveanvallalle paljon vainovahinkoa. Yngvar kuningas rakensi rauhan Tanskalaisten kanssa ja alkoi sitten Itämaita hävittää. Eräänä kesänä oli hän sotajoukkoineen retkeilemässä, läksi Vironmaahan ja teki siellä sinä kesänä hävitystä paikalla, jonka nimi on Kallio (Stein). Silloin virolaiset tulivat maastaan suurella sotavoimalla ja nostivat taistelun. Maanasukkaiden sotajoukko oli sillä kertaa niin suuri, että svealaiset eivät pystyneet sille vastarintaa tekemään; Yngvar kuningas kaatui ja hänen väkensä pakeni. Hän sai kumpunsa itse meren partaalla Manner-Virossa. Svealaiset palasivat kotia tämän epävoiton jälkeen. Näin sanoo Tjodolf runoilija:
Mainitaanpa Manner-Viron urhoin Yngvar kuninkaan kuoloon tuhonneen; Viron että joukot valkeahipiäisen ruhtinaan sorsivat Sydämessä meren. Aallotpa Idän Ulapan virttä laulavat riemuksi Svean ruhtinaan.
(Snorre Sturlanpojan Heimskringlasta, Ynglingasatu 36.Suomentanut A.V. Koskimies.)
Epäjumalat monet tässä muinen palveltiin kaukan ja läsnä. Näitä kumarsit hämäläiset sekä miehet että naiset:
Tapio metsäst pyydykset soi ja Ahti vedest kaloja toi. Äinemöinen virret takoi, Rahkoi kuun mustaksi jakoi. Liekkiö ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut. Ilmarinen rauhan ja ilman te(k)i ja matkamiehet edesvei. Turisas antoi voiton sodast, Kratti murheen piti tavarast. Tonttu huoneen menon hallitsi, kun Piru monta villitsi. Kapeet myös heiltä kuun söit. Kalevanpojat niityt ja muut löit.
Vaan karjalaisten nämät olit epäjumalat kuin he rukoilit: Rongoteus ruista antoi. Pellonpekko ohran kasvon soi. Virankannos kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurast paitsi. Ägräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi. Köndös huhdat ja pellot teki, kuin heidän epäuskons näki. Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin. Siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui piika että akka. Sitten paljon häpeää siellä tehtiin, kuin sekä kuultiin että nähtiin. Kun Rauni Ukon nainen härskyi, jalosti Ukko pohjasta pärskyi. Se siis antoi ilman ja vedentulon. Kekri se lisäs karjan kasvon. Hiisi metsäläisistä soi voiton, Veden Emä vei kalat verkkoon. Nyrkäs oravat antoi metsäst, Hittavainen toi jänekset pensaast.
Eikö se kansa vimmattu ole, joka näitä uskoo ja rukoilee. Siihen Piru ja synti veti heitä, että he kumarsit ja uskoit näitä.
Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin. Menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait. Palveltiin myös paljon muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta.
(Ote Agricolan psalttarin esipuheesta.)
Vanhin, kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen jumalainpalveluksen aste on ollut vainajainpalvelus. Siihen viittaa Agricolan ylläolevassa runossa oleva säepari: "Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin." Vainajien ajateltiin jatkavan elämäänsä maan povessa ja olevan yhtäläisesti kuin maan päällä asunnon, vaatteen ja ravinnon tarpeessa. Vainajalle asunnoksi Karjalan rautakauden hautoihin asetettiin puista salvettu neliskulmainen kehys, jossa toisinaan oli lautapohja ja katteena lautoja tai tuohia. Tähän laskettiin kuollut ilman arkkua juhlapuvussaan ja viereen pantiin kaikenlaisia työkaluja ja muita aseita. Mukaan vielä annettiin vaskikattiloissa tai saviruukuissa keittoruokaa, jäännös haudan luona pidetystä uhriateriasta. Venäjän Karjalan kalmistoissa on nähty hautojen päällä vanhojen asuinrakennusten malliin pienistä pyöreistä hirsistä salvettuja katollisia suojia. Suomen Itä-Karjalassa on tehty ruumisarkun kupeeseen pienoinen ikkuna lasista, niinkuin ainakin asuntoon. Inkerikkojen on ollut tapa kätkeä hautaan pata, jossa on herneitä, lihaa, leipää, voita ja mitä laatua suinkin talossa on. Erilaisia esineitä ja eväitä on kaikkialla Suomessa vielä viime aikoina ruumiin kera kirstuun pantu; etenkin raha ja viinapullo näyttävät olleen tarpeen. Isännän ja emännän hautajaisiksi on paikoittain tapettu nautaeläin siinä uskossa, että karja ei muuten menesty, vaan joku elukoista kuitenkin kuollen seuraa vainajata. Hautajaisateria eli peijaiset — -peijainenelipeikkomerkitsee kummitusta s.o. kuolleen henkeä — ovat nykyisin yleensä siirtyneet vainajan kotiin. Vaan alkuperäisempää tapaa edustavat kreikanuskoisten karjalaisten muistoateriat, jotka määräpäivinä kuoleman jälkeen pidetään kalmistossa. Piiraita, talkkunaa, kiisseliä ynnä muita herkkuja asetetaan haudalle ja itkuvirsin kutsutaan vainaja niitä maistelemaan; vähän ajan kuluttua ruuat jaetaan keräytyneille köyhille. Vainajien niinmuodoin ajateltiin olevan elantoonsa nähden riippuvaisia jälkeenjääneiden omaisten huolenpidosta; manalaiset henget taas palkitsivat antamalla maahan kylvetyn viljan kasvaa ja karjan lisääntyä.
Selvästi tämä vuorovaikutus ilmenee vuotuisessakeyrineli kekrin vietossa.Kekri, joka Agricolan mukaan "lisäsi karjan kasvon", merkitsee alkujaan kummitusta ja käytetään sitä vielä nykyäänkin Tverin Karjalassa lasten pelottimena. Keyrin vietto on keskiajalla kiintynyt yhtäläiseen katolisen kirkon pyhimysten muistojuhlaan, pyhäinmiesten päivään. Suomen Karjalassa on valmistettu tupaan hyvät pitoruuat, samalla tavalla laitettuina kuin hautajaisiin, talon entisten isäntien ja emäntien hengille, joiden uskottiin keyrinä tulevan vanhoille kotipaikoilleen. Aattoiltana näille n.s. Keyrittärille lämmitettiin sauna ja varattiin lämmintä vettä, haudotut vastat, saippuat ja pyyheliinat, vieläpä pääharjatkin. Vasta sitten kun heidän arveltiin kylliksensä kylpeneen, talonväki vuorostaan kävi saunassa, jolla aikaa taas henkien kuvailtiin aterioivan tyhjäksi jätetyssä tuvassa. Saunasta palatessaan isäntä tiedusteli: "joko vieraat ovat ruualla olleet?" kaatoi vielä lusikallaan lientä kerran pöydälle ja kahdesti maahan, ennenkun ruvettiin syömään. Toisin paikoin oli ruokapöytä katettu saunaan. Aattoehtoona pimeässä isäntä pihalla otti vastaan vieraat ja vei heidät saunaan, jossa toimitti heille palvelusta määrättyinä aikoina. Keyrin jälkeisenäsielujen päivänä, jota niinikään katolinen kirkko pyhitti, hän pimeällä saattoi hautoihinsa palaavat vainajat pois pihaltansa avopäin edellä kulkien ja kaataen olutta ynnä viinaa maahan.
Pakanuudenaikana on keyri tietysti ollut syysjuhla, jota vietettiin, sitten kun viljankorjuu puimisineen oli päättynyt ja karjan laitumella-olo loppunut, kiitokseksi vuoden antimista sekä uuden vuoden menestykseksi. Muutamin paikoin on keyrin tienoilla vietettyvuoden alkajaisia. Eikä vainajain liikkumisaikaa syksyn pimeydessä alkuansa ajateltu pariin kolmeen päivään rajoittuvaksi. N.s.jakoaikaaon pyhitetty Hämeessä viikko ennen pyhäinmiesten päivää ja viikko sen jälkeen. Savossa ulottui uusi jakoaika pyhäinmiesten päivästä Martin päivään (11/11), vaan vanha jakoaika Katrinan päivään (25/11), kestäen siis miltei kokomarraskuun, joka on nimensäkin saanutmartaastas.o. vainajasta. Jakoaikana on eläimet jakailtu s.o. eroitettu ne, jotka jätetään talveksi elämään, ja tapettavat teurastettu. Edellisiä varten on vielä rehu jaettu; jälkimäisistä on vainajille uhrattu siinä toivossa, että nämä lisäisivät karjan kasvun.
Itse ihmistenkin terveys oli riippuvainen vainajista, jotka saattoivat lähettää tauteja, muistuttaakseen eloonjääneitä sukulaisiaan jostain laiminlyömisestä. Taudeista, joita myös kuviteltiin henkiolennoiksi, päästiin ottamalla selkoa ensin pahastuneesta panettajasta ja sitten uhrista, jonka tämä vaati leppyäksensä. Tiedustelu tapahtui keinotekoisessa tainnostilassa, jossa ihmisen sielun luultiin samaan tapaan kuin kuollessa irtaantuvan ruumiista ja pääsevän vainajien puheille. Lappalaisilta, jotka tästä taidostaan olivat kuuluisat, on suomalaisillakin säilynyt muistoja, m.m. nimityskannussille noitarummulle, jonka avulla he itsensä kiihdyttivät langetakseenloveen. Venäläisissä ajantiedoissa vuodelta 1071 kerrotaan "tshudilaisesta" noidasta, joka mykkänä maaten antautui henkien kera seurusteluun. Tietäjiä, jotka unenhorroksessa näkivät, mikä tauti on sairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä, tunnetaan suomalaisiakin.Keijusiaelikeijunkaisias.o. kuolleitten henkiä, mainitsee Ganander, saattoi myös nähdä viinanhumalassa tai kuumeenhoureissa. Näiden uskottiin olevan joko valkeita tai mustia, joko hyviä tai pahoja; vaan toisten mukaan keijuset eivät olleet enkeleitä eivätkä perkeleitä, vaan välillä olevia henkiä. Jälkimäinen käsitys on epäilemättä alkuperäinen: vainajat on käsitetty täydesti ihmisenluontoisiksi, enemmän hyvää tai pahaa harjoittaviksi taipumustensa, oikkujensa ja persoonallisten suhteittensa mukaan — ennen kaikkea siis itsekkäiksi. "Lahja lahjoa kysyvi" on vainajainpalveluksen periaate: aineellinen uhri aineellisen edun tavottamiseksi tai aineellisen vahingon välttämiseksi.
Vainajain palveleminen on alkuansa ollut lähempäin sukulaisten asia. Ostjakeilla on vaimojen ollut tapana pukea miesvainajansa vaatteet puisen kuvan päälle, jota on syötetty joka aterialla, riisuttu iltaisin ja puettu aamuisin. Näin on kunnioitettu vainajan kuvaa vuosi tai kolmekin vuotta ja sitten sekin pantu hautakehikkoon tai poltettu, kun on luultu vainajan ruumiin jo mädänneen. Leskien velvollisuuksiin viittaa niinikään Agricolan säepari: "Menninkäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait." Inkerissä kerrotaan käytävän haudalla itkemässä ja kuolleelle ruokaa viemässä, siksi kunnes ruumiin arvellaan mädänneen, jonka jälkeen ei muka sieluakaan enää missään ole. Sen kautta että kuitenkin merkillisempäin perheenisäntäin ja -emäntäin muisto ja kunnioitus useammassa polvessa säilyi, kehittyi yksinkertaisin vainajainpalveluksen muotoesi-isäinpalvelukseksi. Yhteiskuntaolojen edistyessä myös vainajien joukosta kohosivat kokonaisten sukujen suojelushenget. Agricolan mainitsema karjalaisten jumalaÄkräs, joka "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi", on kenties ollut n.s. Äkrämöisten eli Äyrämöisten heimojumala, sillä mainittuja viljelyskasveja tuskin muualla Suomen Karjalassa on kaikkia viljelty, kuin eteläisimmässä Äyräpään vanhassa kihlakunnassa, johon Agricolan aikana luettiin Rannan, Jääsken ja Äyräpään nykyiset kihlakunnat.
Missä suhteessaluonnonpalveluson vainajainpalvelukseen, siitä ovat tutkijat eri mieltä. Tosin luonnonvoimien pelkääminen ja henkilöiminen on riippumaton vainajainpalveluksesta, mutta ilman tämän välitystä on vaikea käsittää ruuan ja juoman uhrina tarjoamista etäisille luonnonilmiöille. Ainakin suomensukuisilla kansoilla on luonnonpalvelus myöhäisempi kehitysaste.
Metsään kuolleitten hengistä on helposti syntynyt metsänhaltijoita. AgricolanLiekkiä, joka "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut", on metsään kätketyn sikiön sielu, joka virvatulena pimeällä näyttäytyy.Hiisi, joka "metsä-eläjistä soi voiton", esiintyy Agricolan suomennoksissa myös paikallisena,pyhää metsistöämerkitsevänä, joka merkitys sillä on vielä viron kielessä. Jos otamme huomioon, että useat uhrimetsät ovat alkuperäisin kalmistoja [vrt. myös eräässä loitsijan luvussa: "Minä nostan nukkuvia, pellon alle peitetyitä, Hiien alle heitetyitä"] tai vanhoja asuinpaikkoja, voimme Hiidessä nähdä pyhäkön haltijana kunnioitetun esivanhemman. Hiiden väestä on Länsi-Suomessa osittain sama käsitys kuin vainajista. Vaan tavallisesti Hiidet esiintyvät entisajan eläjinä, jättiläisinä Agricolan mainitsemainKalevan poikainrinnalla, jotka "niityt ja muut löit". Vasta kristillisestä vaikutuksesta on Hiisi sekä persoonallisena että paikallisena (mene Hiiteen) saanutpahanmerkityksen.Hittavainen, joka "toi jänikset pensaasta", on mahdollisesti johdannainen Hiiden toisintomuodosta Hitto.
Vainajainpalvelusta aivan lähellä onkarhunpalvelus, kuten karhunpeijaismenoista lappalaisilla ja suomalaisilla ilmenee. Alkuansa itse karhua tarkoittavasta metsän isännästä irroittautui erityinen metsäneläinten haltija; loitsuissa esiintyy metsän kuningas molemmissa merkityksissä, toisinaan samassa kirjaanpanossakin.Tapio, joka "metsästä pyydykset soi", esiintyy runoissa paikallisilla kertosanoilla:metsä, korpi, lehto, eikä Juslenius tiedäkään sille muuta merkitystä kuin metsän.E.A. Tunkelonarvelun mukaan Tapio voisi johtua virolaisesta sanastataba(lukko), samoin kuinansiosanastaansa, ja merkitä siispyydysaluetta. Siihen viittaisivat myös Tapion määräyssanat runoissa:risuntäytinen, tarhantäytinen. SamoinVirankannos, joka "kauran kaitsi", ei ole ollut muuta kuin kanto, jolle on asetettu virka s.o. sadin; sitä vastaavaViran akkaon Suomen lappalaisilla ollut metsästyksen jumalana.
Täysin persoonalliset metsänhaltijain nimet ilmestyvät vasta katolisella ajalla, jolloin pyhimyksistä Katrinaa, Annaa ja Yrjänää on rukoiltu karjan suojelijoina ja metsän viljan vartijoina. Metsän piian, Tapion tytön yleinen nimitys loitsuissa onAnnikki. Tilapäisesti Tapion neidon nimenä tavattavaTellervoon alkusoinnun aiheuttama väännösPellervosta, joka joskus Tapion poikana esiintyyNyyrikinohella. Viimeksimainitun naisellinen pääte -kki ei voi olla alkuperäinen; toisintomuodoista arvaten on se runomitan vaatima pitennys muotoaNyrki. Tämä, samoin kuin AgricolanNyrckes, joka "oravat antoi metsästä", ei liene muuta kuinJyrkieli Yrjänä (vrt. nyrkkä = jyrkkä).Mielikkimetsän miniänä tai emäntänä on Annikin mukaan laatusanastamieluisamuodostunut runollinen nimitys.
Vedenhaltijoiksi ovat veteen hukkuneitten henget luonnollisesti muuntuneet. Aikaisemmin on eri järvillä ja joilla ollut kullakin oma haltijansa. Vasta myöhemmin on niistä kehittynyt yleinen vedenjumala, karjalaisilla nimetönVeden emä, joka "vei kalat verkkoon", ja hämäläisilläAhti, joka "vedestä kaloja toi". Onko Ahtikaan alkuansa nimi, on epätietoista, sillä veden ja meren Ahdin ohella tavataan runoissa myös tuulen, metsän ja maan Ahti, josta saattaisi päättää Ahti sanan merkinneen yleensä haltijaa. Ahdin puolisona joskus harvoin esiintyväVellamoeli Vellimys ei ole muuta kuin runollinen muodostus veden määräsanastavellova. Varsinainen vedenjumalan nimitys on sitä vastoin(V)Äinämöinen, joka "virret takoi". Väinä merkitsee suvantoa joen suussa, johon myös Väinämöisen kertosana runoissaSuvantolainenviittaa. Hänen virsiseppyytensä on verrattava ruotsalaistenNäkinsoitannollisuuteen. Väinämöinen on verrattain myöhään skandinaavisen vaikutuksen alaisessa Länsi-Suomessa muodostunut jumaluusolento ja vasta runojen mukana levinnyt Itä-Suomeen, jossa hänet on tehty inhimilliseksi tietäjäksi ja loitsijaksi.
Kasvullisuuden jumala suomalaisilla on ollutSämpsä, jolla runoissa on lisänimenäPellervo. Sämpsä on germanilainen lainasana ja merkitseemetsäkaislaa. Sämpsä- eli sämpsykkä-heinää on kevään esikoisena, joka lumen sulattua ennen muita ruohoja maasta ilmestyy, Inkerissä elukoille rehuksi koottu. Pellervo tarkoittaa Inkerin runoissapellavaa, vaan saattaisi sen myös selittää johdannaiseksipeltosanasta. Sämpsän noutaa maita kylvämään, talvipojan turhaan yritettyä, suvi- eli kesäpoika. Sämpsän kuvaillaan asuvan merensaarella ja makaavan jyvälaivassa tai ajelevan kirjavassa korjassa oma emo puolisona rinnallaan. Yhtäläisesti kerrotaan svealaisten Freyr-jumalasta. Tämän kuva ajeli vaunuissa ympäri maata nuori papitar puolisona rinnallaan; joka paikassa oli heille valmistettuna uhripitoja hyvän vuodentulon toivossa. Freyr-jumalan isä, Njordr, myöskin viljavuoden edustaja ja vaunujumala, vaikka merenkulun haltijaksi erikoistunut, johtuu saksalaisten "maa-emosta", Nerthus-jumalattaresta, joka asui merensaarella ja jota miespappi kuljetti vaunuissa ympäri. Oikeastaan on tässä palveltu kahta kasvullisuudenjumalaa, miespuolista ja naispuolista, joita on ajateltu pojan ja äidin, vaan samalla puolisojen suhteessa toisiinsa; suomalaisessa runossa alkuperäinen käsitys vielä selvänä kuvastuu. AgricolanPellon Pekko, joka "ohran kasvun soi", on ehkä yhdistettävä Viron kreikanuskoisten setukaisten palvelemaanPeko-jumalaan. Tämän kuva, osuuskunnan yhteisesti omistama, on ollut vahasta valettu ja kolmivuotisenkin lapsen kokoinen; sitä on säilytetty osakkaista vuosittain valitun hoitajan viljalaarissa ja kylvön aikana käytetty pellolla.Rongoteus, joka "ruista antoi", on kenties sama kuin loitsuissa ilmaantuvaRukotivoja mahdollisesti germanilainen laina (skand.rugrruis,tivarjumalat). [Agricolan maanviljelysjumalista on vieläKöndös, joka "huhdat ja pellot teki", — ellei se tarkoittane huuhdalla käypää kontiota — selitystä vailla.]
Skandinaavilaisten ukkosenjumalasta Thorista johtunut on hämäläistenTurisas(Tur isänen), joka "antoi voiton sodasta". Vapautensa puolesta taistelevien virolaisten sotahuuto kuuluiTar-avitaja kansan muistossa on säilynytTar isa. Karjalaiset nimittivät häntä pelkästänsäUkoksitaiÄijäksi. Runoissa on edellinen enimmiten sulautunut kristilliseen Isään ja Ylijumalaan, vaan jälkimäinen samoin kuin Viron puolella (äikeneukkoseen jaäijoHiiteen) muuntunut paholaisen nimitykseksi. Viimeksimainitun kohtalon alaisiksi ovat joutuneet liettualaisten ja venäläisten ukkosenjumalia Perkunas ja Perun vastaavatperkelejapiru; perckun noolesiintyy vielä 1600-luvulla vironkielen sanakirjassa ukkosenvaajaa merkitsevänä.
Ukon maljan juominen kevätkylvön aikana Ukon vakan haettua, jota Agricola kuvailee, mainiten naistenkin siinä tilaisuudessa juopuneen, oli vielä hänen aikanaan voimassa. V. 1545 valittavat Savon talonpojat heitä siitä sakotetun, että olivat juoneetThordns gildhe. Tapa on skandinaavilainen samoin kuin Ukon puolison nimitys Agricolan säkeissä: "Kuin Rauni Ukon naini härskyi, jalosti Ukoi pohjasti pärskyi, se siis antoi ilman ja vuodentulon". Suomen lappalaisilla on tavattu Ukon naisenaRaudna, joka myös merkitseepihlajaa: hänelle olivat pyhitetyt pihlajat, joita hänen luolainsa tienoilla runsaasti kasvoi. Tämän johdosta onE.N. Setäläyhdistänyt Raunin ruotsin sanaanrönnpihlaja.
Lappalaiset ovat skandinaaveilta lainanneet paitsi Thorin ja Freyn myös Njordin mainitussa erikoisemmassa merenkulunjumalan merkityksessä nimelläBieka galles(tuulen mies). Tämän asemesta näemme erään puolisuomalaisen lappalaisnoidan rummulla kuvattunaIlmarisnimisen, myrskyn ja pahan sään haltijan.
Aivan yhtäläisenä jumaluusolentona Agricolalla "Ilmarinen rauhan ja ilman te[k]i ja matkamiehet edesvei." Ilmaria äänteellisesti täysin vastaavaInmaron votjakeilla kohonnut korkeimman jumalan asemaan nähtävästi muhammedilaisten ja kristittyjen naapurien vaikutuksesta. Samasta syystä ostjakkien aikaisempi ilmanhaltijaIitem, jota ei näytä uhreilla ja rukouksilla kunnioitetun, nykyään esiintyy taivaanjumalana, maaihnanhaltijana, joka etupäässä eteläosissa aluetta jo on uskonnollisten palvelusmenojen esineeksi tullut. Jos nimien samuudesta päättäen uskaltaa olettaa suomalais-ugrilaisille kansoille yhteisen ilmanhaltijan, niin tämä lienee käsitettävä germanilaisen Wodanin eli Odinin kaltaiseksi, joka oli alkuansa ilmassa liikkuvien vainajien johtaja ja vasta myöhemmin kehittyi erityisessä Valhallassa asuvaksi ylijumalaksi.
Auringonpalveluskaanei ole suomensukuisilla kansoilla alkuperäinen; lappalaiset ovat sen myöhemmin skandinaaveilta oppineet.PäivätärjaKuutarrunoissamme, samoin kuin enimmät -tar päätteiset nimet, ovat puhtaasti runollisia henkilöimisiä, joilla ei ole pakanallisen uskontomme kanssa mitään tekemistä.Kuunpalvelustaeivät todista Agricolan säkeet: "Rahkoi kuun mustaksi jakoi" ja "Kapeet myös heiltä kuun söit". Ne vaan viittaavat taikauskoiseen käsitykseen kuun pilkuista ja pimennyksistä. Uskoa kuuta nieleviin kapeisiin eli eläimiin tavataan skandinaaveillakin. Rahko merkitseerohtumaa, joka kuun kasvot näyttää pilanneen; että sen on kuvailtu tapahtuneen kuumetaudissa, osottaa Gananderin painattama loitsu, joka alkaa: "Kuume ennen kuun kehitti."
Taivaanpalvelustaon tahdottu nähdä sanassaJumala, joka tsheremisseilläkin tavataan muodossajuma. Viime aikoina on koetettu osottaa, että se on indoiraanilainen lainasana, joka on merkinnyt taivasta. Toiselta puolen on arveltu, että juma voisi olla alkuperäinen suomalais-ugrilainen sana, sama kuin vogulinjomasja unkarinjo, hyvä. Merkityksen kehitykseen nähden olisi verrattava venäläisten jumalannimitysbogja laatusanabogatyipohatta, rikas.Juma-lasiis osoittaisi hyvän, onnen omistajaa,onnellistaja tarkoittaisi alkuansa arvattavasti vainajaa, siitä yleensä jumaluusolentoa ja viimein ainoaa Jumalaa kristillisessä merkityksessä.
Taivaan korkeudet eivät näy pakanallisissa esi-isissämme herättäneen ajatusta jumaluudesta. Manalaisiin liittyy heidän alkuperäinen käsityksensä henkiolennoista. Kuoleman arvoitus on kuolemattomuuden käsitteeseen heidät johtanut.
(Kaarle Krohn. Oma maa.)
Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät, verkkoja laskevat, koukkuja pitävät ja saaliin siivottua sen päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.
Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan, taikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.
Ilpolan karja on paras kylässä, suurempi kuin tietäjän talossa Panulassa itsessäänkään ja llpotar on heimon naisista karjataikain tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki kylän naiset niitä häneltä tietämään.
Urvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin kutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät llpotar, katettu on pöytä, kukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa, kalaa ja simaa. Vaan on tuomisensa tulleillakin, millä vakkanen voita, millä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä mytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia, paitoja, nauhoja ja lahjoja kaikellaisia.
Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään istuttaa ja syömään ja juomaan kehottelee eikä ole tietävinään, mitä varten tulivat.
— Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee, — puhelee hän. Harvoin tulette, usein ohi kulette. Eihän ole isot tarjouksetkaan, mutta sen antaa talo, minkä taitaa… istukaatte, ottakaatte!
— Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset toisiaan paremmat, — mairittelee emännistä ensimäinen.
— Aina ovat naapurit tervetulleet, — sanoo Ilpotar uudelleen. Aina asian kanssa, vielä enemmän ilman.
Iskevät silloin toiset silmää sille, joka ensin puhui, ja hän virkkaa:
— Tulimme taas tietämään, mitä meille, Ilpotar, neuvoa tahtonet: taikoja tämän kesäisiä… viisauttasi karjamme varaukseksi… oppia oikein laitumelle laskeaksemme… Et liene altis tällä erällä antamaan, toiste tulemme, tiedustelemme.
— Mitäpä minun tiedoistani. Vähät vaimon viisaudesta, vähät naisen neuvonnasta. Vaan kun siihen tyytynette, minkä muilta olen kuullut…
— Aina apu tiedoistasi, aina teho taioistasi.
Kun oli syötellyt ja juotellut vieraansa, virkkoi Ilpotar:
— Tähdelliset ovat taiat tänä vuonna, paljon on vaaroja väijymässä… kirkon uhat, Lapin vihat, salataudit ja käärmeet, eikä tiedä Tapiotakaan taata, ei koiriaan, ei kontioitaan…
— Neuvo taika, avokorvin kuuntelemme.
— Tehkää muut, miten tahtonette, näin minä teen, en tiedä, tehoneeko.Otan tuohisen, puun mallon päivättömältä puolelta kiskotun…
— Ei ole minulla semmoista tuohista…
— Saanet minulta, kun tahtonet.. Panen siihen jokaisen laitumelle laskettavan lehmän maitoa, kiuluun katsomatta lypsettyä.
— Ei toki saa kiuluun katsoa, siitä tehonsa menettäisi.
— Vaan mitenkäs?
— Asetut pystypolveen, helmat polviin nostettuina ja katsot lehmäin jalkain väliin.
— Niinpä niin, sehän on vanha lypsytaika.
— Vaikk' onkin, niin hyvä on, ett'et unohda sitä, muuten elä lähde alkuunkaan. No, kun olet lypsänyt, niin nyhtäse joka lehmästä kolme karvaa.
— Mistä paikasta?
— Korvain välistä, hännän juuresta ja vasemman jalan vuohisesta. Ota sitten tuhkaa kolmelta tulisijalta, kodasta, sannasta ja riihestä.
— Auta armias, kun riihen tuhkan lipeeksi keitin!
— Saat meidän riihestä, siellä on. Riputa tuhkaa maitoon ja mene maidon kanssa laitumelle, kierrä laidun niin kauvatse kuin et enää tahdo lehmiä edemmä kulkemaan ja riputa maitoa maahan aina vähän matkan päähän. Jos et yhtenä päivänä ehdi, kule kahtena. Kun olet kierretyksi saanut ja heti kierrettyäsi lasket lehmäsi, pysyvät koko kesän siinä kierroksessa, jossa ei peto pure eikä pysty taudinkaan hammas.
— Eikö muuta tarvita?
— Teen minä vielä toisenkin, tehnette tekin, kun tahtonette: otan kolme kukon virkahöyhentä ja käärin ne kellojen kantimeen. Panen suurusjuomaa astiaan ja siihen kellot kantimineen ja yhtä monta sirppiä ja yhtä monta viikatetta kuin on kelloja. Kuletan kirnua navetan ympäri selässäni kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään, asetan sitten kellot lehmäin kaulaan ja sirpit ja viikatteet navetan oven päälle. Kun kaikki lehmät ovat sitä juomaa juoneet, niin päästän kytkyestä ja lasken pihalle, ja silloin tulevat kotiin joka ilta, kohta kun aurinko alkaa mailleen painua.
Silmät pyöreinä kuuntelivat emännät tietäjänaisen puhetta.
— Oiva taioilta taikasi tuntuvat! Neuvonet vieläkin.
— Neuvo, neuvo!
Ilpotar neuvoi vielä toisiakin taikoja, neuvoi, miten paimen oli varattava, miten lehmät hyvälypsyisiksi saatavat, miten metsän peitosta päästettävät.
— Oiva taioilta taikasi tuntuvat! — ihailivat taas naiset.
— Tehoisat ovat taiatkin, vastasi Ilpotar, mutta uhrit aina tehoisammat. Miehet aina isoille haltijoille uhraavat, me pieniä lepyttäkäämme. Ei vieraan opettama taika ole oman uhrin veroinen. Kukin kotolehtoonsa antimet parhaat kantakoon.
— Joko itse uhrasit, Ilpotar?
— En vielä, vaan nyt on mieleni mennä.
— Et antane meidän mukanasi tulla?
— Ei haltija hyviä vieraita vierone.
Joka kevät kehoitti Ilpotar vieraitaan heidän omille haltijoilleen uhraamaan, mutta joka kerta oli heidän samalla tapana seurata häntä hänen uhrilehtoonsa.
Asettuivat riviin Ilpolan pihalle, Ilpotar ensimäiseksi, ja lähtivätIlpolan uhrilehtoon.
Kullakin talolla oli oma pieni uhrilehtonsa, mihin emäntä uhrinsa kantoi, kaikista esikoisista ensimäiset — oli ainakin pihlaja aitan takana kunnaalla, kun ei muuta ollut. Mutta suurin ja komein lehto oli Ilpolassa, parhaiten hoidettu, parhaalla paikalla ja parhailla lahjoilla varustettu. Sinne saattaa Ilpotar vieraansa läpi pienoisen metsikön, yli niityn ja siitä rantaa myöten niemen nenään, jossa on lehto valkeita koivuja, karsituita niin ylös kuin kädellä yletti, muistoksi vainajille ja heidän haltijoilleen pyhitetty. Siinä on ensiksi vanhan emännän karsikko, jo ainakin sadan vuoden vanha, sadan vuoden vanhaksi eläneen naisen muistoksi, joka emäntä oli ollut karjan kasvattaja kuulu ja jolle karjan menestykseksi jokaisesta poikineesta lehmästä kiulullinen ensimäistä juustomaitoa kaadettiin.
Siihen nyt Ilpotar ensiksi meni ja asetti kupposen maitoa puun juurelle, joka oli puhtaaksi lakaistu ja jossa oli tyven ympärillä raunio rannan kiviä. Joka kerta käydessään kantoivat naiset kukin kivensä asunnon isontamiseksi pyhälle käärmeelle ja kärpälle, joiden tiedettiin rauniossa elävän ja antimista osansa ottavan.
Vähän matkaa siitä oli toisen vanhan emäntävainajan puu, jonka karjaa ei karhu ollut koskaan repinyt, niin oli ollut taitava taikain tekijä ja niin oli osannut pitää hyvät paimenet. Sille teki Ilpotar lupauksen vasikan nahkasta, hienoimmasta ja parhaiten parkitusta, ripustamalla uudet lipokkaansa koivun oksaan, ja toiset naiset tekivät samaten.
Kolmas koivu oli ammoin sitten naimatonna kuolleen naisen muistokoivu, vanhojen Ilpojen sisaren, joka parhaat piiraat aikoinaan leipoi. Hänellä oli puunsa juurella uhripöytänä laakea kivinen paasi, johon piiraita ja sämpylöitä laskettiin kaikkien taikinain hyväksi kohota ja leipomusten hyvin onnistua.
Oli pitkä rivi puita, talouden toimissa taitaville naisille pyhitetyitä, oli eräänkin Ilpolan tyttären, nuorena kuolleen, joka oli kätevä ja kankaitten kutoja, ja hänelle uhrasivat nyt emännät oksiin ripustellen mikä päähineen, mikä esiliinan, mikä nauhan, mikä sukkaparin.
Puulta puulle kulki Ilpotar, uhria tehden ja lukujansa lukien hiljaisella hymisevällä äänellä, ja vieraat seurasivat mukana samaa tehden. Mutta kun näki vieraittensa uhreja antavan, virkkoi:
— Eihän vainajat vierailta vaatine… tyytynevät siihen, mitä oma talo antaa.
Mutta vieraat pyytämään:
— Antanethan meidänkin… ethän kadehtine, jos meitäkin muistaa, kun sinulle hyvää suo.
— Vai kadehtisinko! Enhän toki, vaikka kaikki teille antaisi eikä minulle mitään jättäisi.
— Sinulla on hyvät haltijat, sinua kuulevat, sinulle antavat, mitä tahdot, aina karjasi menestyy, aina Ilpo hyvät kaupat tekee.
— Tuoss' on minun puuni, karsimaton vielä. Sen karsivat, kun kerran kuolen.
— Ja uhrinsa uhraavat.
— Kukapa minulle…
— Jo toki kaikki sinulle, kaikkien taikain tekijälle.
— Ell'eivät maahan kaatane kaikkia pyhiä puita.
— Kukapahan toki pyhät puut maahan kaataisi?
— Kaatajat jo kirveitään hiovat. Vaarat ja vihat väijyy. Ristin haltija tänne rintamailta hiipii. Outoja aavistelen.
Paljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet, vielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja karjataikoja tekemään ja heittivät naiset hyvästinsä Ilpottarelle, joka jäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille näyttänyt.
Pienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu, jonka kellanvalkeat kukkaistertut juuri parhaallaan lemuaan levittävät. Omin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja ympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt olisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä toivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista, — vaan kateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Usein arveli Ilpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ett'ei salaa Kiesuksen nimeen kastattanut… tiesi hänen, eikö siten olisi salavihoja välttänyt.
Ei Ilpotar lastaan kuolleeksi luullut. Siellä luuli elelevän toisessa maailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä se kasvoi ja varttui. Sitä vartenpa ensi alussa, sen kuoltua, kantoi uhriksi lapsen kaluja ja vaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia, nuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea antamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan pihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan eikä Ilpotar sitä kenellekään ilmaissut. Ei paljoa kerrallaan pyytänyt, ett'ei rasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi — että takaisin tulisi, että uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.
(Juhani Aho: Panu.)
Se oli vanha Vaaran ukko,Satavuotinen Vipunen,Ois jo saattanut sujua,Viruskella vuosikauetKuusen alla kuollehenaEi ois kuka kaivannunna,Nykyinen kysynyt kansa.
Vaan eli saunassa salolla,Riihirähjässä retosti:Katiskalla kalat pyysiLummelammista läheltä,Rihmat viitahan viritti,Tokkapuut poluille laittoiEli pappia paossa,Kirkonmiestä kaioksissa,Oli jumalat itellä,Haltijansa hoitajansa,Taikatemppunsa tehoisat.
Vaikea oli vanhan olla,Tukala tutisevaisen —Pois halusi päästäksensäNäistä inhoista iloista,Toivoi taivasta takaista,Tuonen puoleista tupoa, —Siitä laulun lauleskeli,Runon vanha ruikutteli;Siin' oli totta toinen puoli,Toinen nähtyä näkyä.
"Lähin kerran kulkemahan.Henki heikko häilymähän,Parempihin pääsemähän,Selän poikki soutamahanVenehellä vuotavalla,Ruuhella vesivaralla —Ajoi tuuli, aallot nousi,Purje koivuinen kohosi;Kantoi kauvaksi kotoa,Vei vesille vierahille,Kaian niemen kainalohon,Lahen laakean perähän.
Lähti polku pensastosta,Ura kaita urkenevi;Käski mieli kulkemahan,Vaati vainu vaeltamahan —Kulin soita sotkuisia,Rämehiä rämmiskelin,Kahlaelin korpimaita;Vettä tirskui virsun jälki,Hyrskähteli heinäkenkä;Vaelsin tuota viikkokauen,Tarsin puhtehet, pimeät,Luulin siihen suistuvani,Uupuvani ainiaksi;Turvasime Taattohoni,Heikko loime Luojahani —Jo tuli kangas vastahani,Kuiva korpi, harvahonka,Miss' on pilkat puihin lyöty,Merkit tehty männikköhön.
Ajattelin, arvaelin:Lienetköpä tie Tapion,Merkkireitti metsän kansan?
Lähen tietä kulkemahan,Reittiä retostamahan:Juoksi pyyhyt tietä pitkin,Vähä lintu viipotteli,Neuvoi pannaksi patahan,Kehoitteli keittämähän.
Kynin höyhenet hyvältä,Kannon päässä pienoselta,Panin pyyhyen patahan,Tuohisehen lahjalinnun. —Suuhuni sen syötyäniLähti lintu lentämähän,Höyhentukko hyrrimähän —Siitä arvata osasin,Ett' on tie Tapion teitä,Lintu laittama Jumalan.
Kohosi kangas korkealle,Kahen puolen kaunis metsä,Salot suuret ja siniset.Astuin päivän, astuin toisen,Päivänäpä kolmantenaNälkä tuntuvi tulevan.
Juoksi teiri tietä pitkin,Verkapursto piipotteli;Käski pannaksi patahan,Kehoitteli keittämähän;Suuhuni sen syötyäniLähti lintu lentämähän,Höyhentukko hyrrimähän —
Siitä arvata osasin,Ett' oli lintu Luojan lintu,Metsät Mielikin omia,Takalistoja Tapion.
Alkoi auveta ahoja,Viljamaita mainioita,Ruismaita runsahia,Kaunihia kauramaita;Juoksi metso tietä myöten,Kotkotteli koppeloinen —Panin metsosen patahan,Keitin keiton koppelosta;Lintu tuokin Luojan lintu,Metsän Mielikin omia.
Päivän tuossa taivaltelen,Käyskelen kevyttä tietä,Luon ma silmän luotehesen,Poikki maiden pohjosehen,Paistavi aurinko ahoille,Kaukaisille kaskimaille,Vaaralle iki-isolle,Päivyt rinteitä punasi,Kullan hehku kuusikoita,Hohti huonehet aholla,Päädyt pilviä pitivät,Ukset kulta kuumottivat,Kilo kiilsi ikkunoista,Hehkusi laseista loimo;Päättelin taivoksi Tapion,Asunnoksi autuaitten. —
Vertyi mieli vaarivanhan,Ukon rinta riemahteli.
Miten sinne päästäkseni,Kuink' ylitse yltäkseni?Suo oli suunnaton välissä,Rimpi rannaton edessä;Ei ole tietä tuonne tehty,Eikä puita poikki pantu.
Vaanp' oli sujakat sukset,Alla kuusen uudet kalhut,Sauv' oli hopeasompa,Keihäs kuhan kirjaeltu.Sujuivat sujuttamatta,Ponnahtivat polkemattaYli vetkien vesien,Sivu märkien mätästenIlman jälen jättämättä —Vinkui viima korvissani,Puhti poskia porotti. —Yli suon on saatuani,Märän poikki päästyäni,Kirposi jalasta kalhu,Lyly lähti lentämähänItsestänsä halki ilman:Siitä arvata osasin,Ett' oli sukset Luojan luomat,Vanhan Vaarin veistelemät.
Aloin astua ahoa,Vaaran viertä väännätellä —Jo on maatkin muuttunehet,Sirostunna seudut kaikki:Salot välkkyivät verassa,Silikissä metsät siinti,Kuuset kullassa kuhotti,Hopeissa hongat hohti,Vanhat hongat vaskivöissä,Haavat kaikki haljakoissa,Lepät lempivaattehissa,Kuuna paistoi kuusen oksat,Päivänä petäjän latvat;Vaikk' oli syksy lähtiessä,Tääll' oli lehessä lehto,Koivut hiirenkorvasella.Metsä haiskahti me'elle,Simalle salo sininen,Apilalle aian varsi,Kuminalle kukkaniitty.Linnut lauloivat lehoissa,Peipot puissa piiperteli,Satakielet soittelivat.Kepeästi jalka keikkui,Virsu vaivatta kohosi —Aita oli lauoista ladottu,Veräjä vaskesta valettu,Soi kuin kannel kymmenkieli,Helähteli herkin soitto —Tie oli tuomin istutettu,Kuja koivuin kaunistettu.
Siitä päädyime pihalle,Kävin kullan kartanolle:Ei ole hurtat haukkumassa,Ei rakit rähisemässä,Vaan oli pihlaja pihalla,Tuvan eessä tuuhu tammi,Käki kukkui pihlajassa,Toinen tammessa helisti.
Isäntä kukunnan kuuli,Talon äijä äänen tunsi,Tiesi vierahan tulevan,Kaukalaisen kerkiävän.Jopa vastahan tulevi,Kynnykselle kepsahtavi;Pitkä on Tapion takki,Valkopartaisen vakavan,Verasta on viitta tehty,Vyönsä silkistä siottu, —Käski käymähän tupahan,Asuntoonsa astumahan.Tup' oli tammesta rakettu,Parahista puista pirtti,Uuni koko kalliosta,Lattia lauoista ladottu,Penkit haavasta hakattu,Orret puuta oksatonta;Orrella hyppeli orava,Karsinassa karhu kelliHeinillä hajuavilla;Pöytä suuri seinämällä,Voilla, vehnällä katettu,Parahilla piirakoilla,Makosilla mansikoilla.
Tuo olutta Aino neiti,Kantavi sulo simoa,Tarjoi kaunosta käestä,Kevelästä kourasesta,Käski juoda jaksamahan,Yllin kyllin ottamahan.
Vaan on Äijä äännähtävi,Vaari vanha virkahtavi:'Terve sulle tultuasi,Hyvä päivä päästyäsi,Matkan pitkän juostuasi!Tulevasi tiedettihin,Sanottihin saapuvasi:Sauna varsin varattihin,Kyly lämmin laitettihin.'
Se oli tytti Tellervoinen,Punaposki Pullervoinen,Vastat orrelta vetäsi,Saattoi saunahan samassa;Saun' on suojassa sijassaAlla kuusen kukkalatvan,Humisevan hongan alla,Lähe kylmä lattiassa,Toinen kuuma karsinassa,Lautehet lasista tehty,Poslinalla penkit pantu.Löipä löylyn leyhäytti,Tupsahutti tuoksuvaisen,Hieroi hellällä kädellä,Voiti hajuvoitehilla,Haastatteli, nauratteli,Laski lapsi leikkiänsä,Pilojansa piiskutteli,Valoi veellä lämpimällä,Haalealla huljutteli;Antoi paidat palttinaiset,Sitoi vyöllä villaisella,Halaeli hienoisella —Suuta suikkasi lopuksi.
Siit' on saanut saunatuksi,Ukkorähjän reilatuksi,Ukko on kuin uusi miesi,On kuni keväällä koivu,Noron notkea närönen;Tunsi suonet suorituiksi,Jäsenensä joustaviksi,Ehommiksi entistänsä;Rinta riemua remahti,Veret voimoa vavahti.
Tuosta tultua tupahan,Jo on koolla kaikki kansa,Aterjalla autuahat.Siin' on vanha Väinämöinen,Laulaja iänikuinen,Siinä seppo Ilmarinen,Ylen taitava takoja,Takomassaan taivahassa,Sekä lieto Lemminkäinen,Kanssa kaunis Kaukomieli;Viel' on kurja Kullervokin,Kaikki on Kalevan kansa.Siinä meitä syötetähän,Syötetähän, juotetahan,Kyllitellen kestitähän,Ei lopu leipä lestityinen,Vaikka kuinka leikkoaisi,Voi vähene vakkasista,Vaikka kuinka viilteleisi. —Syötettyä, juotettua,Kaiken kyllin kestittyäVäinö virren veisoavi,Sormin kannelta kokeviKiitokseksi kaunihiksiTalon oivan antimista,Luojan lahjoista hyvistä.
Kun on laulu loppununna,Veisattuna virsi kaunis,Joukko lähtevi levolle,Autuahat aittoihinsa.Luo tulevi Taatto vanha,Sanovi sanalla tuolla:'Lähe uusi oppimahan,Äsken tullut tietämähänNäitä taivahan taloja,Olomaita onnellisten.'
Viepi vaaran viertehelle,Kulettavi kukkulalle,Osoittavi sormellansa,Näyttävi nimettömällä:Tuoli' oli Lapin laajat mannut,Täällä suuri Suomen niemi,Meri siinteli suvessa,Toinen lännessä levisi.Käski katsoa alemma,Lähemmäksi silmän luoda,Sanovi sanalla tällä,Lausui tällä lausehella:
'Talo siin' on silloin tehty,Kuin on taivaskin taottu,Tuoss' on pellot perkattunaKyntämättä kasvamahan,Tuoll' on salo saaelihinn,Aina runsas riistakorpi,Erä tuomatta tulevi,Ajamatta antauvi,Kosket kuohuvat lohia,Suuret virrat säynehiä,Kilvan pyrkivät patahan —Tulevi lintu liikkumatta,Kala jalan kapsamatta.'
'Tääll' ei laske Luojan päivä,Alene ei aurinkoinen,Ain' on kesä kestämässä,Suloisinna suven aika;Lakastu ei lehti puusta,Kummut kukkivat ijäti. —Hyvä tääll' on ollaksesi,Armas aikaellaksesi.Lapset lapsina pysyvät,Nuoret neiot neitosina,Ukot ukkoina elävät,Eivät vanhene enempi;Kaikki onnessa asuvatIloiten ikänsä kaiken.Ollos terve tultuasi,Sadat vuodet viipyellös!'
Vuoli lastun veitsellänsä,Jopa aitta ilmaisekse;Siihen käski käydäkseni,Ottoakseni omaksi.
Som' oli aitta siisti huone,Kaikkein armahin asuntoKesäöinä kellehtiä:Sirkka seinässä siritti,Pääskyn poiat päädyn alla,Hiljaa tuulonen humisi,Leyhytteli lännen henki.
On nyt ukon oiva olla,Armas äijyen asuaTaaton suuressa talossa,Asunnossa autuaitten:Ei ole huolta huomisesta,Ei suruja syömmen allaEikä maisia mureita,Ilo mielessä asuvi,Tyyni riemu rinnassansa."
Juhani Aho.
(Kansan suusta Kurkijoelta.)
Missä talossa oli ne määrä pitää, niin sen piti tietää, jotta keväällä, kun oli pitkät poudat, niin sen talon piti panna tuvan katolle astioissa rukiita tai ohria. Se jumala jo ties, jotta sitä varten pannaan, jotta sitten satoi vettä, jotta viljat kastuivat. Niistä viljoista sitten tehtiin maltasia. Ja sitten pidettiin rukouspäivä ulkona. Koko kylän miehet ja naiset, vanhemmat semminkin, kokoontuivat taloon. Pöydät, penkit, tuolit vietiin ulos. Syötiin piirakkaa, makeaa kiisseliä, velliä, maitoa, voita; ja olutta juotiin. Olut oli siunattua ja se oli pantu niistä maltaista, joita katolla oli kostutettu. Tehtiin myös rukous, rukoiltiin maan hedelmän edestä, jotta jumala antaisi tarpeellisen ilman. Juhla oli kesäkuussa kuivuuden aikana. Ukon vakkoihin ei vienyt kukaan kerallaan mitään nautittavaa. Oli kunnia sille, joka sai sen pitää ja kaikki menivät niihin mielellään. Juhlassa lopuksi arvottiin, mihin taloon tulee ensi kerralla.
Kotiseutu 1910. — S. Paulaharjun muistiinpano.