The Project Gutenberg eBook ofKysymysThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: KysymysIdylliAuthor: Georg EbersTranslator: Ellida JärnefeltRelease date: February 17, 2024 [eBook #72980]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Weilin & Göös, 1883Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYSYMYS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: KysymysIdylliAuthor: Georg EbersTranslator: Ellida JärnefeltRelease date: February 17, 2024 [eBook #72980]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Weilin & Göös, 1883Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kysymys
Idylli
Author: Georg EbersTranslator: Ellida Järnefelt
Author: Georg Ebers
Translator: Ellida Järnefelt
Release date: February 17, 2024 [eBook #72980]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Weilin & Göös, 1883
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYSYMYS ***
Idylli
Kirj.
Suomentanut Liida J.
Helsingissä, Weilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantama, 1883.
Emännöitsijä ja huoneenhaltija.Xanthe.Lysander.Kaksi porsasta.Käynti merelle.Vastaus.
Emännöitsijä ja huoneenhaltija.
"Suolainen merivesi tai öljy, se on teille yhdentekevä! Enkö minä ole kauan aikaa sitten sammuttanut lamppuni? Eikö tuli takassa valaise kyllin selvästi? Ovatko teidän silmänne niin uniset, ett'ette huomaa yhä enemmän kirkastuvaa päivän koittoa. Öljymarjat eivät vielä ole puserretut ja vanha öljy on loppumaisillansa; tiedättehän, kuinka paljon kypsiä hedelmiä nuo hävyttömät varkaat ovat meiltä varastaneet, mutta ennen kantavat varpuset viljan aittoihin, ennenkuin te vaivaatte itsenne säästämään herramme omaisuutta!"
Tuohon tapaan torui Semestre, syrakusalaisen Lysanderin vanha emännöitsijä, palvelustyttöjä Chloris'ia ja Dorippea, jotka väsyneinä pyörittivät käsimyllyä, eivätkä huomanneet, että heidän lamppunsa sammuivat.
Dorippe, joka oli nuorempi, tarttui sekavaan sysimustaan pääkoristeesen, jota ympäröi tumman sumuverhon tavoin tuhannen vielä kesyttämätöntä hiuskiehkuraa, ja veti ruskeanhohtavalle niskalle kiinnitetyistä suortuvista pronssisen nuolen, painoi sillä molempien lamppujen heikkoa liekkiä, ja sanoi sitten emännöitsijän puoleen kääntyen:
"Niinhän sen pitikin käymän. Vielä en voi mustaa lankaa valkoisesta eroittaa ja kuitenkin täytyy minun sammuttaa lamput, aivan kuin tämä rikas talo olisi jonkun kerjäläisen mökki. Kaksituhatta saviastiaa, täynnä kirkasta öljyä, seisoi vielä kahdeksan päivää sitten aitassa. Minkä tähden lastautti herra ne laivaan ja antoi veljensä ja Mopsoksen viedä ne Messeneen?"
"Ja miksikä ei hedelmiä korjata?" kysyi Chloris. "Öljymarjat ovat ylen kypsiä ja varkailla on hyvä tilaisuus, kun vahtimiesten on täytynyt mennä soutajina Messeneen. Meidän täytyy säästää joka pisaraa, vaikka meillä on kyhmyisiä puita enemmän, kuin päiviä on vuodessa. Kuinka monta ruukkua öljyä saatiinkaan maahan pudonneista hedelmistä! Naapuri Protarchon luona on korjuu kauan sitten loppunut, ja jospa olisin Lysanderina…"
"Niin säästäminen kaiketi lakkaisi", keskeytti emännöitsijä tyttöä. "Kuitenkin saatan tunnustaa, ett'ei minunkaan ollut helppo erota tuosta kultaisesta jumalan lahjasta, mutta mitäpä minä sille taisin? Herran veli Alkiphronhan on toivonut saada niitä; kysymys kuuluu olevan jostain suuresta vaihtokaupasta; mutta Alkiphron on viisas ja hänellä on hyvä onni, joten tuo juokseva kulta, jota me täällä vaivalla puserramme öljymarjoista ja huolellisesti hoidamme, muuttuu helposti hänen käsissänsä kaliseviksi kolikoiksi. Hän on ikäänkuin oma lapseni, sillä minä olen imettäjänä kasvattanut häntä suureksi. Me täällä maalla kartutamme omaisuuttamme huolenpidon, kärsivällisyyden ja tarkan säästäväisyyden avulla, kauppamiehellä kaupungissa täytyy olla laajalle näkevä silmä ja hänen täytyy ymmärtää nopeasti ottaa vaari tilaisuudesta; mutta minun Alkiphron'ini oli jo lapsena viisain Dionysion kolmesta pojasta, jos oli kysymys jonkin makeisen jakamisesta, tiesi hän aina siepata suuremman palan. Kun hänen äitinsä vielä eli, käski hän kerran poikaa antamaan hänelle paraimman vasta leivotuista kakuista, jotta hän, äiti, ottaisi sen uhriksi temppeliin; ja mitä vastasi poika? 'Ollakseni varma, etten erehdy, on parasta, että koitan jokaista;' ja kun Klytemnestra sitten…"
"Onko Alkiphron nuorempi kuin meidän herra raukkamme?" keskeyttiDorippe tuota kertomusta.
"Ne olivat sesamikakkuja makean hunajan kanssa", vastasi emännöitsijä, jolta vanhus oli vienyt kuulon tarkkuuden, niin että hän usein ymmärsi väärin hiljaisempaa puhetta. "Ovatko liinavaatteet valmiit pestäviksi?"
"Minä en kysynyt kakuista", vastasi Dorippe ja vaihtoi Chloris'in kanssa kujeellisen silmäyksen, "minä tahdoin vaan tietää…"
"Te olette kuuroja, te tyttö-letukat, sen olen huomannut jo kauan aikaa", keskeytti Semestre palvelustyttöä. "Te olette vahingoittaneet kuuloanne ja tiedänpä mistä syystäkin: Satoja kertoja on minun jo täytynyt kieltää teitä illalla tanssista kuumentuneina heittäytymästä kasteiselle ruoholle. Kuinka usein saankaan hulluja vastauksia, kun kysyn teiltä jotain."
Molemmat tytöt purskahtivat heleään nauruun.
Toisen korkea ääni suli toisen matalampaan yhdeksi ainoaksi sointuvaksi säveleeksi, ja kaksi mustaa silmä-paria kohtasi taas toinen toistansa lystillisellä ivalla, sillä hepä tiesivät hyvin, kuka tässä kuuro oli ja kuka hienokuuloisempi satakieltä, joka tuolla ulkona, ennen auringon nousua, uudestaan vihertyvässä viikunapensastossa milloin riemasteli heleällä huilun-tapaisella äänellä, milloin taas sydämmen pohjasta haikeasti valitti.
Hämmästyneenä ja loukattuna katsahti emännöitsijä tyttöjä kasvoihin, löi sitten kätensä kovasti yhteen ja huusi:
"Työhön, letukat! Sinä, Chloris, valmistat aamiaisen, ja sinä, Dorippe, katsot, tarvitseeko herra jotain, ja tuot uusia polttopuita. Lopettakaa toki vihdoinkin hullu hihittämisenne, sillä nauru ennen auringon nousua tuottaa kyyneleitä illaksi. Viinamäen vahdin pilapuheet kummittelevat varmaankin vielä teidän päissänne. Nyt suoriutukaa pois, eikä kukaan saa koskettaa ruokaa, ennenkuin on järjestänyt tukkansa!"
Tytöt tuuppasivat toisiansa kyynärpäällä ja jättivät naisten huoneen, jota päivän koitto avonaisen katon kautta yhä enemmin ja enemmin valaisi.
Se oli komea marmoripilarien ympäröimä paikka, joka osoitti rakentajansa varallisuutta, sillä lattiassa, jolla emännöitsijän tuoli seisoi, oli runsaasti värikuvia, joita eräs taiteilija lähellä olevasta Syrakusasta oli yhteenasettanut eri värisistä kivistä kauniiksi mosaikiteokseksi. Ne esittelivät nuorta Dionysius-jumalaa, Hyadeneja, jotka häntä suojelevaisesti ympäröivät, ja kirjavina kuvina kaikkia niitten taivaallisten olentojen lahjoja, jotka suojelevat puutarhoja ja vainioita, sekä nysäiläisen jumalan antimia. Jokainen erityinen kuva ja koko taulu oli ympäröitty somalla reunuksella.
Takka, jonka puoleen Semestre juuri kumartui liehtoaksensa hanhen siivellä kytevään hiileen, oli keltaisesta marmorista.
Nyt palasi Dorippe ja ilmoitti lyhyesti, että herra tahtoisi vasta sitten tulla viedyksi ulkoilmaan, kun aurinko olisi korkeammalla, ja toi käskyn mukaan kyhmyisestä öljypuusta uusia halkoja sekä mantelipetäjän käpyjä, jotka nopeasti syttyvät palamaan ja hyväillen ympäröivät kirkkaalla liekillä puuta, siksikuin sen tuli niihin yhdistyy.
Räiskyen lensivät hehkuvat kipinät rätisevistä puista avonaista kattoa kohti ja niitten mukana kohosi lämmin savu pystysuorana alkavan aamun puhtaasen, viileään ilmaan; mutta kun ovi naisten huoneesen avattiin, karkoitti vetotuuli harmaan leijuilevan pilarin syrjään, hanhen siivellä löyhyttelevää Semestreä vastaan.
Hiukan yskähtäen, pyykkäsi hän silmiänsä sinisen peplosinsa reunalla ja kääntyi närkästyneenä kutsumattoman tulijan puoleen, joka uskalsi tällä ajalla avata naisten huoneen pääovea. Mutta heti tunnettuansa sisääntulijan, nyykäytti hän ystävällisesti päätänsä, mutta kuitenkin jonkinlaisella ylevällä jäykkyydellä, kohotti itseänsä hiukan, mutta sen sijaan, että olisi mennyt vierasta vastaan, laskeutui hän jälleen istumaan. Sitten asettautui hän entistä mukavammin istuimellensa ja mutisi ystävällisen tervehdyksen sijaan muutamia epäselviä sanoja.
"Iloitse!" huudahti vanhus emännöitsijälle syvällä äänellä. "Suo minulle sijaa takkanne ääressä, sillä aamu on kylmä. Ennen tuloansa antaa Helios omiensa kokea kylmyyttä, jotta he kaksinkertaisella kiitollisuudella tuntisivat lämmön suloa."
"Sinä olet oikeassa", vastasi Semestre, joka vaan muutamia sanoja oli ymmärtänyt vanhuksen puheesta, "täytyy olla kiitollinen lämpimästä tulesta; mutta minkätähden sinä menet ulos tällä iälläsi ja näin aikasin, nyt kun puut tuskin vielä ovat puhjenneet, paljaassa chitonissa ilman manttelia ja sandaleja? Te tuolla ylhäällä olette monessa kohden toisenlaisia, kuin muut ihmiset, ja tarkenette hyvin, mutta hattua ei sinun kuitenkaan tarvitsisi hävetä, Iason, sillä sinun hiuksesi ovat yhtä valkeat kuin minunkin."
"Ja päälaelta", naurahti vanhus, "ovat ne pudonneet aivan. Teille naisille on aine tuolla ylhäällä uskollisempi kuin meille, se kiittää teitä kai paremmasta hoidosta. Minä en tarvitse hattua, en kenkiä enkä vaippaa! Vanha maanmies ei huoli aamun kylmyydestä. Poikana olin minä yhtä vaalea, kuin sinun herrasi tytär, valkeaverinen Xanthe, mutta nyt ovat pääni ja kaulani, käteni ja jalkani ja kaikki ne paikat, joissa villainen chiton ei peitä ihmistä, ruskeat kuin viinasäkki, ennenkuin se ripustetaan savuun, ja tämä tumma väri on kuin suojeleva vaate, vieläpä parempikin, sillä se ei auta minua ainoastaan kylmyyttä helposti kärsimään, arvelen minä, vaan myöskin kuumuutta. Minulla ei ole mitään muuta valkoista kuin parta tässä leualla, harvat hiukset päälaella ja, jumalille olkoon kiitos, nämä kaksi riviä moitteettomia hampaita."
Iason hiveli tätä sanoessaan kovilla ruskeilla sormillansa ensin vahvojen hampaittensa ylä- ja sitten alariviä; mutta emännöitsijä vastasi suipolla suulla, sillä hän koetti hyvin tarkkaan salata varsin monta vaillinaisuutta omien huuliensa ta'a:
"Teille ovat hampaat yhtä uskolliset, kuin hiukset ovat meille, sillä miehet tietävät käyttää niitä paremmin kuin vaimot. Nyt näytä, mihin ne kelpaavat. Meillä on hyvää juustolientä nummekukan nuppujen kanssa ja kuivattua lampaan lihaa aamiaiseksi. Jos palvelustyttö vaan kiirehtii, niin eipä sinun tarvitse kauan odottaa. Meidän taloomme on jokainen vieras, ei ainoastaan ystävä, tervetullut."
"En minä tullut syömisen tähden tänne", vastasi vanhus. "Minä olenkin jo syönyt eineeni. Sydämmessäni on jotain, josta tahtoisin sinun, ymmärtäväisen emännän, niin, uskallanpa sanoa, tämän talon emännän ja sen ainoan tyttären uskollisen hoitajan, kanssa puhua."
Tämän puheen kestäessä kurotti Semestre ryppyiset kasvonsa vanhusta kohti, avasi silmänsä niin suuriksi, kuin taisi, ja huusi sitten kiivaasti takan ääressä askaroivalle Dorippelle:
"Me tahdomme olla yksinämme!"
Tyttö meni hitaasti ovelle ja koetti piilottautua esiin pistävän oven pielen taakse, kuunnellaksensa siellä; mutta Semestrepä huomasi hänet, kohosi istuimeltansa, ajoi hänet, myrtinsauvalla uhaten, ulos ja huusi:
"Ei kukaan saa tulla sisään, ennenkuin minä kutsun teitä. Ei Xanthekaan saa häiritä meitä."
"Ettepä te sittekään jää yksinänne, sillä tuommoiseen pariin yhtyvät pian Aphrodite ja kaikki Erotit", huusi tyttö, hyppäsi yli kynnyksen, ja paukahtaen lensi ovi kiinni hänen jälkeensä.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Semestre, ja katsoi epäileväisesi nauravan jälkeen. "Ei voi sanoin kuvailla, Iason, kuinka paljon harmia saa kärsiä noista palvelijoista; varsinkin senjälkeen kun ovat tulleet huonokuuloisiksi."
"Huonokuuloisiksi?" kysyi vanhus kummastellen.
"Niinpä niinkin, tuskinpa he ymmärtävät kolmea sanaa oikeen, samaten Xanthekin, joka vast’ikään on päässyt kahdeksannelletoista, alkaa kärsiä kuuroudesta."
Vanhuksen kauniissa kasvoissa vilahti pikainen hymyily ja korottaen ääntänsä, sanoi hän mielistellen:
"Ei jokainen saa iloita niin hienoista aisteista kuin sinä, rouvaSemestre; onko sinulla aikaa kuunnella minua?"
Emännöitsijä nyykäytti toiselle myönnyttäväisesti, nojausi lähinnä uunia olevaan pilariin, tuki molemmat kätensä sauvaansa ja kumartui yläruumiillaan eteenpäin osoittaaksensa, että hän aikoi kuunnella tarkasti, eikä tahtonut kadottaa ainoatakaan sanaa hänen puheestansa.
Iason seisoi aivan häntä vastapäätä, ja heidän tarkastellessa toisiansa oli hän varovaisen kissan kaltainen, joka odottaa vähemmän nopean, mutta vahvemman lammaskoiran päällehyökkäystä.
"Sinä tiedät", aloitti vanhus, "että kun me molemmat kauan aikaa sitten, sinä imettäjänä ja minä pehtorina, tulimme tähän taloon, olivat nykyisten herrojemme kauniit maatilat jakamattomina heidän isällänsä. Kolme poikaa olivat jumalat lahjoittaneet vanhukselle. Vanhin, Alkiphron, jota sinä olet pienenä lapsena ravinnut ja poikana hoitanut, muutti vieraalle maalle, tuli Messenessä suureksi kauppiaaksi, ja isän kuoleman jälkeen korvattiin hänen vahinkonsa runsaasti kullalla, hopealla ja kaupungissa meren rannalla olevalla talolla; maatilan jakoivat Protarchos ja Lysander. Minun herrani, näistä molemmista ensiksi syntyneenä, sai vanhemman talon, sinun herrasi rakensi itselleen uuden, kauniimman asumuksen. Meidän kattomme alla kukoisti yksi ainoa poika, komea Phaon, teidän kattonne alla suloinen Xanthe. Minun herrani matkusti nyt Messeneen, mutta ei ainoastaan myydäksensä meidän ja teidän öljyä, vaan myöskin puhuaksensa erään rikkaan perillisen holhojan kanssa, josta hänen veljensä oli kirjoittanut hänelle. Hän toivoo tyttöä Phaonille vaimoksi; mutta minä arvelen, että Phaon on luotu Xanthea varten ja Xanthe häntä varten. Ei puutukkaan mitään muuta, kuin että Hymen —"
"Että Hymen, arvelet sinä", keskeytti Semestre häntä, "että Hymen yhdistäisi heidät toisiinsa. Ei ole niinkään helppo perillisiä saada; eivät he anna poimia itseänsä kuni sinivatukoita. Jos hän on hyljännyt talonpoikaisen kosijan, niin näyttää se kai Protarchosta, sinusta ja teistä kaikista suotavalta, että Xanthe osoittautuu myöntyväisemmäksi, sillä silloinhan yhdistyisivät meidän ja teidän omaisuudet."
"Kaikki olisi taas yhtä, niinkuin Dionysion aikana."
"Ja teillä yksin olisi siitä etua."
"Ei, Semestre, sekä meille että teille olisi se hyvä, sillä senjälkeen, kun sinun herrasi niin onnettomasti putosi korkealta viinamäen muurilta, puuttuu täällä käskijää ja moni asia ei käy niin, kuin sen pitäisi."
"Jota mielellään tahtoisi nähdä, sen näkeekin", huusi Semestre. "Ei niissäkään kohden hoideta meidän taloamme huonommin kuin teidän."
"Minä tahdoin vaan sanoa -"
"Että sinusta näyttää teidän Phaon kyllin kelvolliselta täyttämään herrani sijaa. Minä ajattelen toisin siitä; ja jos näin jatkuu, silloin oppii Lysanderkin taas käyttämään jalkojansa."
"Parantuva tarvitsee rauhaa, ja koska riita sinun ja minun emäntien kuoleman jälkeen ei ole lakannut -"
"Me emme koskaan vielä ole häirinneet rauhaa."
"Ja meistä on riita vielä vastenmielisempää kuin teistä, mutta kuinka usein onkaan tappelua ja sinisiä mustelmia syntynyt paimenten ja viinatarhurien kesken lähteen tähden, joka on meille yhteinen, ja kauniisti rakennettu silta rannalla marmoripenkkineen on jo tullut turmelluksi ja on kokonansa joutuva rappiolle, koska sinun herrasi arvelee, että minun herrani täytyisi työn kulungit -"
"Ja minä vahvistan häntä joka päivä tässä uskossa. Me olemme laittaneet entiselleen lähteen uuden ympäryksen, ja sentähden on aivan kohtuullista, jos hän tahtoo, että Protarchos antaa korjata sillan muurit. Me emme anna perää ja jos te…"
"Jos me kieltäydymme noudattamasta Lysanderin mieltä, niin tulee siitä juuri tuo riita ja tappelu, jota minä tahtoisin estää Phaonin ja teidän Xanthen yhdistämisellä. Sinun herrasi on oppinut seuraamaan neuvoasi, aivan kuin sinä olisit hänen armas äitinsä. Semmoisen tavalla sinä hoidatkin tuota sairasparkaa, ja jospa sinä vaan tahtoisit -"
"Lysanderilla on toiset tuumat, ja hakeehan Phaonin isä pojallensa erästä perillistä!"
"Mutta ei ainakaan nuorukaisen onneksi, ja enkähän minä tule sinulleProtarchon nimessä."
"Niinpä se sitten olet sinä, joka olet keksinyt nämä tuumat; mutta minä pelkään, kuitenkin ilman seurausta, sillä johan minä sen sinulle sanoin: minun isännälläni on toista mielessä."
"Niinpä koeta sinä häntä voittaa meidän puolellemme, ei, ei ainoastaan meidän puolellemme, mutta sille, jonka täytyy paraiten hyödyttää tätä taloa."
"Ei tätä taloa, ainoastaan teitä. Minua ei sinun tuumasi voi miellyttää."
"Ja minkä tähden ei?"
"Minä juuri en tahdo sitä, mitä te."
"Minä en tahdo, se on naisten vaikuttavin syy!"
"Niin se onkin, sillä minä kaikkein vähiten tahdon semmoista, jota minä en ole huolellisesti punninnut. Ja tiedä se, että Alkiphron Syrakusassa, meidän herramme vanhin veli, on eräässä kirjeessä kosinut pojallensa Leonaxille meidän tyttöä, eikä teidän perillistä, joka hänestä kaiketi näyttää liian vähäiseltä omaa taloansa varten. Me olemme ilolla antaneet hänelle suostumuksemme ja näinä päivinä, kenties jo huomenna, tulee kosija sinun herrasi kanssa Messenestä tänne katsomaan morsiantansa."
"Ja kuitenkin pysyn minä sanassani: teidän Xanthe kuuluu meidän Phaonille, ja jos te tahdotte menetellä Dionysion mielen mukaan, niinkuin kohtuullisesti ajattelevat ihmiset -"
"Eikö Alkiphron, paras ja viisain kaikista ihmisistä, ole myöskin Dionysion lapsi? Hänen ensiksi syntyneelle suon minä kaikista ennen tämän hedelmällisen maatilan, ja kun rikkaan isän toimellinen lemmikki, Leonax, käskee täällä Xanthen sivulla, silloinpa ei tulekkaan puuttumaan keinoja rantarakennuksen ja muutamien marmori-istuimien uudistamiseen."
Tämän puheen aikana oli veri noussut vanhuksen päähän ja kiivaudella huusi hän:
"Sinä yhdistät ivan vääryyteen. Me tiedämme sen hyvin! OllaksesiAlkiphronille mieliksi, teet sinä meidät kaikki kerjäläisiksi. JosLysander antaa tyttärensä Leonaxille vaimoksi, niin on se sinuntyötäsi, ainoastaan sinun, mutta me…"
Semestre ei antanut itseänsä peljästyttää, vaan kohotti myrttisauvaansa ja keskeytti Iasonia, kovalla vapisevalla äänellä huutaen:
"Sinä olet oikeassa. Alkiphroniin on tämä vanha sydän kiintynyt, joka kerran, kun se kuulee lemmikkinsä nimeä, tykyttää se nopeasti; mutta te, tosiaankin, te olette tehneet vähän voittaaksenne meitä itsellenne. Menneenä syksynä tuli runsaampi sato, kuin mitä olimme odottaneetkaan. Viinasäkkejä puuttui, ja kun me pyysimme apua teiltä…
"Silloin sanoimme me ei, kosk'emme itsekkään tienneet, mitä tehdä tuolla siunauksella."
"Ja kukapa on tappanut harmaan kissani?"
"Se oli kiivennyt Phaonin kyyhkyislakkaan ja tappanut kauneimman kyyhkyisparin poikaset."
"Näätä se on ollut, eikä tuo hurskas, ystävällinen eläin. Teidän toimenne ovat vihamielisiä, sillä kun meidän punaisenruskea kana lensi eilen teidän puolelle, karkoitettiin se kivillä. Eiköhän Phaon ole kenties pitänyt sitä jonakin terävänokkaisena ja vahvakyntisenä korppikotkana?"
"Eräs piikatyttö karkoitti sen, koska teidän siipikarjanne päivä päivältä lihoo meidän ohralla, siitä saakka kun sinun herrasi on ollut kipeä, eikä ole sitten voinut oikeutta valvoa."
"Minua kummastuttaa, ettet sinä häpäise meitä murtovarkaiksi!" huusi Semestre. "Niin, vaikkapa sinä olisit pieksänyt minua itseäni sauvalla, sanoisit siliä kuitenkin, että jokin kuiva oksa jostakin öljy- tai viikunapuusta oli sattumalta pudonnut seljälleni. Minä tunnen teitä kylläksi. Leonax, Alkiphronin poika, eikä teidän uninen Phaon, josta sanotaan, että hän valvoo, silloin kuin hänelle paremmin sopii levätä kotona, saa meidän tytön puolisokseen. Sitä en sano minä, vaan niin sanoo Lysander, herrani ja käskijäni."
"Sinun tahtosi on myös hänen", keskeytti Iason vanhusta. "Kaukana olkoon minusta vaivata puheilla kärsivää miestä, mutta sen jälkeen, kun hän tuli kipeäksi, olet sinä herrana, ja häntä täytyisi kutsua emännöitsijäksi. Se on tosi, että sinä voit enemmän kuin kukaan muu tämän katon alla, mutta tuhat kertaa mahtavammat ovat Eros ja Aphrodite, sillä sinä vallitset padan, paistinvartaan ja pehmoisten tyynyjen avulla, mutta he hallitsevat sydämmiä jumalallisella, vastustamattomalla kaikkivallalla."
Semestre naurahti pilkallisesti, ja polkien myrtinsauvalla kovaa kivilattiaa huusi hän:
"Minun paistinvartaani on hyvä ja kenties tulee Eros sen avuksi nuolillansa, sillä Xanthe ei pidä lukua teidän Phaonista sen enempää, kuin minäkään huolin eräästä, joka seisoo tässä minun edessäni, kun hän vielä oli nuori. Eros rakastaa vaikeampia töitä! Ne jotka noin yhdessä kasvavat ja tapaavat toisensa aamulla, päivällä ja illalla, ne tottuvat toisiinsa hyvin, niinkuin jalka kenkään ja kenkä jalkaan, mutta sydän jäi haavoittumatta. Mutta jos joku kaunis vieras voidellulla tukalla ja kauniissa puvussa yhtäkkiä tapaa neidon, silloin asettaa Kyprisin poika nuolen kultaiselle kaarelle."
"Mutta hän ei ammu sitä", huusi Iason, "jos hän tietää, että toinen vasama on jo sattunut neidon sydämmeen. Jokainen voi voittaa jokaisen tytön, mutta ei sitä, jonka sielu on täytetty rakkaudella toista nuorukaista kohtaan."
"Harmaapäinen nuoripoika puhuu kokemuksesta", vastasi Semestre nopeasti. "Ja teidän Phaon, palaisiko hän tosiaankin rakkaudesta meidän tyttöömme? Oho, kuinka hän voisi sitten kosia toista tai antaa kosia; sehän on aivan sama asia. Mutta minä olen pahoillani, että olen paljon puhunut. Tiedä siis, että minä tunnen paremmin kuin sinä meidän Xanthemme, ja hän haluaa yhtä vähän leikkikumppaniansa, kuin pilari tuolla vasemmalla puolella uunia kaipaa sitä, joka on oikealla puolella, vaikkapa ne ovat olleet yhdessä kylläksi kauan saman katon alla."
"Tiedätkö sinä, mitä marmori tuntee?"
"Ei mitään, Iason, tietysti ei mitään, se tahtoo sanoa juuri niin paljon kuin Xanthe Phaonin suhteen. Mutta mikä melu on siellä oven takana?"
Emännöitsijän vielä puhuessa aukesi yksi ovenpuolisko hiukan ja siitä syntyneestä aukosta huusi piika Dorippe:
"Saammeko tulla? Täällä on sanansaattaja Protarcho'lta."
"Päästä hänet sisään", huusi Semestre innoissaan, ja nyt aukeni ovi kokonansa ja naistenhuoneesen astuivat molemmat tytöt sekä Mopsos, iloisen Chloris'in veli, heidän kanssansa. Viimemainittu riippui hänen käsivarrellansa, ja kun Mopsos oli tullut pylväskäytävään, otti hän leviäreunaisen matkahatun pois hänen ruskeilta kiharoiltansa, mutta musta Dorippe kävi hänen takanansa ja työnsi vitkastelevaa naisten huoneen kynnyksen yli, niinkuin venettä työnnetään mereen.
Emännöitsijän kiihkeisiin kysymyksiin antoi hän vastaukseksi, että Protarchos on myynyt herran öljyn yhtä kalliisen hintaan kuin omansakin, ostanut naapurillensa Kleonille kaksi uutta hevosta, ja lähetti hänet näitten kanssa edeltäpäin. Jos ei tuuli käänny, niin voi hän jo tänään tulla.
Puhuessaan veti hän varovasti paperikaistaleen vyöstä, joka piti koossa hänen valkoisella reunustettua sinistä chitonia vyötärän yläpuolella, ja ojensi sen Semestrelie tervehdyksellä herrallensa.
Emännöitsijä tarkasteli keltaisen lehden kumpaakin puolta, käänsi sen vielä kerran ympäri, vei sen aivan lähelle silmiänsä ja katsahti sitten hidastellen ja vastenmielisesti Iasoniin. Nyt hänen täytyi vihdoinkin saada tietää, ett'ei hän ymmärtänyt lukea, mutta Xanthe osasi selittää kirjoitettuja lauseita ja hänenhän täytyisi piakkoin tulla aamiaiselle.
"Luenko minä?" kysyi vanhus.
"Sitä taitaisin itsekin, jos vain tahtoisin", vastasi emännöitsijä ja veti sauvalla teräviä ja tylsiä kulmia lattiaan, ikäänkuin tahtoisi hän kirjoittaa. "Minä kyllä voisin sitä, mutta minä en kuuntele mielelläni uutisia tyhjällä vatsalla, ja se, mitä tässä kirjeessä sanotaan, koskee, luulisin minä, minua eikä ketään muuta. Mene, Dorippe, ja käske Xanthe aamiaiselle!"
"Minä tiedän jo, mitä tuossa seisoo", huusi tyttö, joka vastahakoisesti nyt jo tahtoi erota kumppaninsa veljestä, joka häntä sydämmestänsä rakasti ja joka olisi vielä paljon kertonut hänelle matkastansa Messeneen.
"Mopsos on kertonut sen meille: herran veljenpoika Leonax, Alkiphronin poika, on seuraava enoansa ja aikoo viipyä vieraana, ei tuolla Protarchon luona, vaan meidän talossamme. Hän kuuluu olevan komea poika; vielä pitempi kuin Phaon, ja Mopsos sanoo, että Alkiphronin puoliso on pistänyt kätensä syvälle kukkaroon meidän herramme Messenessä toimitettavan asian tähden ja on ostanut kultaisia rannerenkaita ja naistenpukuja, myös senlaisia, joita arvoisat rouvat kantavat."
Semestren rypistyneissä kasvoissa vilahti hänen tätä kuullessaan ilon ja toivon hymyily kuni kevään henkäys talven lehdettömäksi tekemän puutarhan yli. Hän ei ajatellut enään sitä vahinkoa, jota uutinen voisi tuottaa hänen tyhjälle vatsallensa ja samassa, kuin hän näki sisällisen silmänsä edessä sinisen rouvan puvun liehuvan ja Xanthen rikkaan morsiuslahjan hohtavan, kysyi hän kiireesti tervetulleelta sanansaattajalta:
"Puhuuko hän totta? Ja miten on vaatteiden laita?"
"Minä itse kannoin vaatteita", vastasi Mopsos, "ja asetin ne semmoiseen kauniisen norsunluukuvilla koristettuun kirstuun, jonkamoisia vastanaineet saavat morsiuslahjan mukana. Siinä minua auttoi Praxilla Alkiphronin puolison komea sisar; hän antoi myöskin…"
"Niinpä menkää ja kutsukaa Xanthe", keskeytti Semestre sanansaattajaa, jonka puhuessa hän oli useampia kertoja hiljaa naurahdellut; ja kun tytöt sitten nopeasti poistuivat Mopsoksen kanssa, katsahti hän Iasoniin voittoriemuisella silmäyksellä. Sitten johtui hänen mieleensä, kuinka paljo vielä oli tehtävää nuoren kosijan Leonaxin vastaanottamiseksi, ja korottaen ääntänsä huusi hän:
"Dorippe, Chloris! Chloris — Dorippe!" Ei kumpainenkaan näyttänyt kuulevan, ja kun hänen täytyi heittää kaikki toivo vastauksesta, kääntyi hän olkapäitään nyykäyttäen Iasonin puoleen ja sanoi:
"Niin nuoria ja niin kuuroja; se on surkeata! Nuo onnettomat tyttörievut!"
"Mopsos on heille rakkaampi kuin sinä, eivätkä he tahdo kuulla", sanoiIason ja nauroi.
"He eivät voi kuulla", kiivastui Semestre. "Mopsos on hävytön, kelvoton veitikka, jota minä jo usein olen halunnut ajaa pois talosta, mutta minä tahtoisin nähdä sitä, joka kieltää minulta tottelevaisuutta. Mitä sinun ehdoitukseesi tulee, niin olethan nyt huomannut kyllin selvään, että meidän tyttö on määrätty Leonaxille."
"Mutta jospa Xanthe ei huoli Leonaxista ja katsoo Phaonia etevämmäksi kuin tuota vierasta nuorukaista?"
"Alkiphronin poika ja 'vieras' tässä esi-isiensä talossa!" huusi Semestre. "Mitä kaikkea saakaan kuulla; mutta minun täytyy työhön, sillä kysymys on valmistaa parahin vastaanotto Leonaxia varten, jotta hän alusta saakka tuntisi, ett’ei hän ole täällä vieras, vaan kokonansa kotona. Mene vaan, jos tahdot, ja uhraa Aphroditelle, että hän yhdistäisi Xanthen ja Phaonin sydämmet, mutta minä pysyn paistinvartaani ääressä."
"Siinä olet sinä paikallasi", huusi Iason, "mutta etpä sinä käännä sitä vielä Leonaxin hääkemuja varten."
"Mutta kyllä tahdon valmistaa juhlapaistin Phaoninkin häitä varten, sen lupaan sinulle; mutta ei ennen, kuin uhrieläin, jota minä itse olen syöttänyt, määrää kuohusta syntyneen jumalattaren sytyttämään lempeää rakkautta Xanthen sydämmessä sinun herrasi Protarchon poikaa Phaonia, eikä Leonaxia kohtaan!"
Xanthe
"Xanthe, Xanthe", huusi Semestre vähän, myöhemmin, "Xanthe! Missä piiloittelee tuo tyttö?"
Eukko oli tullut puutarhaan, ja koska hän ymmärsi käyttää hyödyllisesti aikaansa ja mielellään yhdisti askareet toisiinsa, poimi hän, hakiessaan holhottiaan ja yhä uudelleen huutaessa tyttöä nimeltä, kaaliksia ja ruokayrttiä, joiden päällä helmen tavoin aikainen aamukaste puhtaana ja kosteana kiilsi. Mutta sen ohessa ajatteli hän paljon enemmän lemmikkinsä poikaa ja häntä varten valmistettavia paisteja, leivoksia ja kasviruokia kuin Xanthea.
Sitä, jota isä lapsena oli erittäin mielellään syönyt, sitä kaikkea aikoi hän huolellisesti valmistaa Leonaxille, sillä joka isästä maistui hyvältä, tuumaili hän, se lapsellekin maistuu.
Ainakin kaksikymmentä kertaa oli hän syvään kumartunut ottaaksensa vierestä lavendelia, viheriäistä salaattia ja nuorta punajuurikasta, ja joka kerta kun hän oli oikaissut itsensä myrttisauvaansa nojautuneena niin suoraksi, kuin hänen vanhuudesta koukistunut selkänsä sen salli, joka kerta oli hän huutanut "Xanthe" ja yhä vaan "Xanthe."
Mutta vaikkapa hän sitä tehdessään lopulta heitti päänsä niin paljon taaksepäin, että aurinko paistoi hänen avattuun suuhunsa, ja vaikk'ei hänen keuhkojensa voima ollut pieni, niin ei sittenkään kuulunut minkäänlaista vastausta.
Eipä hän kuitenkaan tullut levottomaksi, sillä ei tyttö saattanut olla kaukana ja Semestre oli tottunut, että hän antoi useampia kertoja huutaa itseänsä, ennenkuin hän totteli sitä.
Tänäänpä viipyi vastaus tosiaankin kauemmin kuin tavallisesti.
Kyllä neitonen sittekin kuuli aivan hyvin vanhuksen kauas kuuluvan kimeän äänen, mutta hän ei välittänyt siitä enemmän kuin kanojen kaakotuksesta, riikinkukkojen kirkunasta ja kyyhkysten kuherruksesta tuolla pihalla.
Hän tiesi, että emännöitsijä kutsui häntä aamiaiselle, mutta palanen kuivunutta leipää, joka hänellä tavallisesti oli mukana ulkona, tyydytti kokonaan hänen nälkänsä. Vaikkapa Semestre olisi houkutellut häntä makeimmilla leivoksilla, niin ei hän tällä hetkellä olisi jättänyt lempipaikkaansa lähteellä.
Loristen kumpusi lähde korkeimmalta kalliolta hänen isänsä maatilalla. Usein ja etenkin, jos sydän oli liikutettu, tuli hän sinne mielellään, ja se olikin herttainen paikka!
Solisten tunkeutui kirkas vesi kallion halkeamasta ja kokoontui vasemmalle puolelle sitä penkkiä, jolla Xanthen oli tapana istua, läpikuultavan kirkkaaksi vähäiseksi lammikoksi, jonka reunat olivat ympäröidyt kauniisti tasoitetuilla valkoisilla marmorimöhkäleillä. Jokainen punainen piikivi, jokainen sileä pallonen lumivalkeasta ukonkivestä, jokainen suipukka, joka uurre ja pieni kaistale sievissä näkinkengissä sen hietaisella pohjalla oli niin selvästi tunnettava, kuin sitä pidettäisiin paljaalla kädellä silmien edessä, ja kuitenkin oli sitä peittävä aine niin syvä, että se olisi koskettanut Xanthen pyöreällä olkavarrella olevaa hohtavaa kultaista rengasta, niin, vieläpä tuota leikattua kallista kiveä, joka piti yhdessä hänen peplosiansa olkapäillä, jos hän olisi koettanut ulottua sormienpäillä lähteen pohjaan.
Aivan kuin kristalli, johon sitä sulatettaessa on heitetty smaragdipalasia, että nekin muuttuisivat juokseviksi pisaroiksi, niin vihertävän kirkas oli tämä vesi.
Edelleen kulkien juoksi se monenkaltaisilla kasveilla kokonaan täytetyn uurteen läpi.
Aivan nopeasti laaksoon putoavan veden reunojen kohdalla riippui sieviä köynnöksiä, rehevä sammal viheriöitsi hienoissa keveästi yli kivien luoduissa kaistaleissa ja kasvoi kallioon liitettynä rehevästi heruvissa kimpuissa. Hennot viheriäiset kasvijaksot, edestakaisin loiskivan veden heiluttamina, olivat ylt'ympäri juurtuneet lammikon pohjaan, ja siellä jossa se juoksullansa syvyyteen taisi levätä tasaisemmalla paikalla, siellä heiluivat sen ympärillä sananjalkalöyhyttimet somasti notkistuen, niinkuin kamelikurjen sulat nukkuvan kuninkaan lapsen kätkyellä.
Xanthe seurasi mielellään myrttipensastoon katoavaa juoksua.
Jos hän käänsi lempipaikaltaan silmänsä sivulle ja alaspäin, näki hän ensiksi isänsä ja enonsa sekä vasemmalle että oikealle puolelle lähdettä, vuoren vähitellen kaltavalle seinälle ja kapealle tasangolle rannalla, laajalle leviävät puutarhat ja istutukset.
Ja tämä kaikki oli aivan suurenlaisen villaisen maton kaltainen, jonka viheriälle pohjalle on neulottu valkoisia ja kullankeltaisia pisteitä tahi myös jonkun semmoisen korin kaltainen, jota neidot kantavat päittensä päällä Demeterin juhlana ja jossa on ko'ottuna korkealle yli reunojen monivärisiä lehtiä, joista loistaa esiin vaaleampia ja tummempia hedelmiä.
Nuoret kukkaan puhkeamaisilla olevat granati- ja myrttivesaikot pistivät hilpeästi esiin valkoisten kyhmyisten öljypuitten loistavassa lehdistössä.
Hehkuvan-punaisina, ikäänkuin olisi aurinko tulisella suutelulla herättänyt heidät elämään, loistivat tuoksuvat ruusut pensaissa ja pensasaidoissa, ja hienosti värjättyinä, ikäänkuin lapsen huulet olisivat herättäneet heidät unestaan, hohtivat manteli- ja persikkakukat puitten oksilla.
Kummallisesti sekaisin kudotuista viikunalatvojen oksista kasvoi kevätlehtiä ja noihin oli kiinnitetty täysinäisiä hedelmäsäkkisiä. Vahingoittamattomissa, välkkyvissä, talvenkestämissä lehdistöissä loisti kultaisia sitrunoita, ja pitkissä riveissä jäsenittöminä ja solakkoina kohosivat mustanvihreät sypressit kuin kuorilaulajain totiset sanat keskellä iloista juhlaleikkiä.
Laajalle kaaritetuista pyöreistä teltoista kokoonpannun leirin kalttaisilta näyttivät alaskatsovan silmissä hänen isänsä mantelipetäjämetsät, ja jos hän antoi katseensa liukua kauemmaksi, näki hän lepäävän meren, jonka avara pinta tänä suloisena aamuna välkkyi täällä kuin kirkas kyani, tuolla kuin hiottu safiri ja näytti koettavan kaikkialla omalla sinertävyydellä voittaa puhtaan taivaan värin. Ja yli taivaankannen kiiltelevien hattaroitten tavalla väikkyivät valkoiset purjeet merellä.
Lempeästi viheriöitsevät kummut ympäröivät tätä suloista kuvaa. Niitten hyvin kasvaneilla rinteillä kohosi täällä valkoisia temppeleitä, tuolla kyliä, taloja ja mökkejä, niinkuin karjalaumat ja yksinäiset lampaat, jotka makaavat puoleksi pensaisen lehdityksen peittäminä.
Samaten kuin iloisten ihmisten päitten ympäri sidotaan seppeleitä, samoin ympäröi täällä jokaisen varakkaan maanmiehen huonetta lehto tai puutarha.
Kumpujen takana kohosivat teräväksi leikatuissa jaksoissa korkean kaukaisen vuoriston paljaat kalliot, ja kirkkaana sumusta haamoittaen lepäävän Etnan luminen huippu.
Nyt näin varhain aamulla ympäröi merta ja puutarhoja, kukkuloita ja etäistä vuoristoa selittämättömän-värinen keveä huntu. Oli ikäänkuin meri olisi, antanut loimen ja langat, ja aurinko kuteen kankaasen.
Ihmeteltävä oli tämä taulu, mutta tuon tähden ei Xanthe tullut lähteelle, tuskinpa hän tiesi, että se oli kaunis.
Tosiaan arveli hän, kun meri kimalteli taivaan värisenä ja niinkuin tänä päivänä lepäsi liikkumattomana, että Glaukus, sinisen meren jumala, uinahteli päivänpaisteessa.
Toisina kuumempina päivinä, kun laineet ja aallot liikkuivat, kun valkoinen vaahto seppelöitsi niiden harjoja ja ne kastelivat rantaa näkymättömän pitkinä edestakaisin kulkevina juovina, silloin luuli hän, että viisitoista Nereus'en tytärtä laski leikkiä kirkkaitten aaltojen alla.
Ne olivat kaikki herttaisia naisia ja heidän leikkinsä oli ylimäärin iloinen.
Muutamat tuudittelivat itseänsä hiljallensa välkkyvässä vedessä, toiset heiluivat rohkeasti parakkadein tritonien seljillä ja pakoittivat niitä hilpeästi kantamaan heitä aallontapaisissa riveissä yli meren.
Kun meren tyrsky löi kuohuen rantaa vastaan, silloin arveli Xanthe kuulevansa, kuinka voimalliset haamut, jotka ohjasivat ruumistansa suomuisella pyrstöllä, puhalsivat leveillä huulillansa piikkisiä näkinkenkiä, ja moni tummansinisen aallon hohtava huippu ei ollut suinkaan vaan ilman kaltainen merenvahto, ei, sen hän huomasi selvään, se oli valkoinen niska, loistava käsivarsi ja hopeanhohtava jalka, Nereus'en tyttärien omat. Niin, hän luuli selvästi näkevänsä, kuinka he iloisina heittelivät itseänsä edestakaisin sinisessä vedessä ja milloin pää, milloin jalat edellä vaipuivat nyt syvyyteen, nyt taas liihoittelivat ympäri pyörien veden pinnalla. Toinen ojensi toisellensa suloisesti kätensä, ja silloin näyttäytyivät heidän kauniisti kaarevat kätensä sangen useasti laineitten kupealla laella.
Joka päivä oli heillä uusia leikkejä, samaten kuin merikin ei ainoanakaan päivänä ollut samanlainen. Niinpä joka hetkellä, muutti se siellä, täällä ja kaikkialla väriänsä.
Sinisenvihreäisen läpinäkyvän hunnun kaltaisia valosäteitä tunkeutui usein tummemman pinnan läpi, joka oli kuin purpuransininen vaippa kalliista fenisiläisestä kankaasta. Niin mustana, kuni yön silmä, ja valkoisena, kuni Leukotheanin niska, taisi meri loistaa.
Mutta silloinpa ilmestyi kanssa pian Amphitrite hajanaisilla hiuksilla ja kauas kaikuvalla äänellä ja hänen mukanansa Poseidon nelivaljakkoinensa.
Synkästi silmäillen satutti hän tuimasti läpi ilman vinkuvalla ruoskalla ratsuansa. Vihaisena syöksi hän kolmihaarikkansa syvälle mereen ja kohta paikalla muuttuivat aallot vaaleanruskeiksi, tummankeltaisiksi ja pilvenharmaiksi ja meri näytti rautapohjaiselta, matalalta lammikolta, johon työväki viskaa kiviä. Täydellisesti sekoitettu oli silloin veden puhtaus, kuohuen purskuivat aallot taivasta kohti, uhaten lyödä pirstaleiksi rajuilla huimauksilla marmorisen rantarakennuksen. Vavisten piilottuivat nereidit meren ijäti lepäävään pohjaan, mutta tritonit eivät tarvinneet enään koverrettuja näkinkenkiänsä, puhaltaaksensa niistä mieluisia säveleitä, ei, ne antoivat kuulua kumisevia sotalauluja, ikäänkuin olisi kysymys valloittaa vihollinen linna, ja Amphitrite löi molemmat kätensä pitkään liehuvaan tukkaansa ja korotti pitkälle eteenpäin kurotetulla kaulalla ja päällä hurjan kiljuntansa.
Mutta tänään lepäsi meri, ja kun Xanthe tuli lähteelle, hehkuivat maidon-karvaisen, keveänä ja haihtuvana toinen toisensa päälle kasaantuneen pilviryhmän reunat, vielä ruusun-värisinä, korkeimpien vuorien harjanteilla. Se oli katoavan Eoksen vaatteen lieve, se oli kukkien lehdet, joita Horit hajoittivat Helios'in merestä nousevan nelivaljakon tielle.
Tänä päivänä ja tällä hetkellä kohtasi aamun valo puhtaana noita korkeita kypressejä kukkulalla, tuulen hiljaisessa henkäyksessä nuokkuivat lehdistön latvat puutarhassa ja Xanthe nyykäytti niille päätänsä, sillä hän ajatteli, että puuta elättävät kauniit dryadit tervehtivät toisiansa viitaten. Alttarille, joka oli lähellä hänen lepopaikkaansa ja jonka hänen esi-isänsä oli pystyttänyt lähteen aallottarelle, asetti hän usein lyhyellä rukouksella kukkasia tahi myöskin pyöreän kakun uhriksi, — mutta sitä tehdäkseen ei hän ollut tänään tullut lähteelle.
Mikä veti häntä sitten näin aikaisin kotoa tuonne mäelle? Tulikohan hän kenties lähteelle ihaillaksensa sen kirkkaalla pinnalla omaa kuvaansa?
Kotona oli hänelle semmoista vaan harvoin suotu, sillä Semestren oli tapana, niin usein kun hän katsoi kiiltävään metallilevyyn, sanoa näin:
"Jos tyttö käyttää tavantakaa tuonlaista turhuutta, niin näkee hän aivan varmasti narrin kuvan sieltä."
Kielletyt asiat ovat houkuttelevaisia, mutta Xanthe katsahti ainoastaan harvoin tuohon juoksevaan kuvastimeen, ja kuitenkin olisi se voinut ilahuttaa häntä, että hän siinä itseänsä usein katseli, sillä hänen vartalonsa oli korkea ja solakka, niinkuin kypressin muoto, hänen paksut vaaleat hiuksensa kullanloistavat, kauniisti muodostunut oli hänen kasvojensa muoto, pitkäripsiset hänen suuret siniset silmänsä, jotka eivät tienneet salata mitään, mikä hänen sieluansa liikutti, ja kun hän oli itseksensä, näyttivät kysyvän; "Mitähän jumalat ovatkaan määränneet minulle tulevaisuudeksi?" Mutta voitiinpa myös usein hänen katseestansa lukea vastaus: "Varmaankin jotain kaunista."
Mutta eipä Xanthe tullut lähteelle maalataksensa tulevaisuuden kuvia, ei, hän tuli päinvastoin tänne, ollaksensa surullinen, oikein sydämestänsä surullinen, voidaksensa nuhteitta vuodattaa kyyneleitä. Hän ei itkenyt kiihkeästi, mutta kuitenkin virtasi hänen silmistänsä hitaasti nuo suuret, suolaiset pisarat, jotka juoksevat nuoria poskia pitkin, niinkuin kiiltävä mahla pitkin koivua tippa tipalta vuotaa, kun sitä on haavoitettu.
Niin, Xanthe oli surullinen täällä ylhäällä ja kuitenkin näytti kaikki, joka häntä ympäröi, niin iloiselta, ja vaikka hänen kodistansa nauru tuskin koskaan vaikeni ja hänen oma naurunsa usein ei ollut vähemmän iloinen ja hillitsemätön kuin vallattoman Chloris'in ja mustan Dorippe'n.
Hänen kipeä ja hitaasti parantuva isänsä ei voinut kieltää häneltä ainoatakaan toivomusta, ja jos Semestre sekaantui siihen, niin teki Xanthe kuitenkin lopulta tavallisesti sitä, mikä häntä halutti. Juhlia ja iloisia tansseja ei puuttunut, ei kellekään antaneet nuorukaiset hänen leikkitovereistaan niin kauniita nauhoja, ei kellekään ojentaneet mieluimmin kättänsä rinkitanssissa kuin hänelle. Kaikista tytöistä ylt'ympäri oli hän kaunein ja Phryxus'en puoliso Ismene oli sanonut, että Xanthen nauru leikeissä kaikui kyllin hilpeästi, houkutellaksensa rammatkin tanssiin; Ismenellä itsellä oli Xanthen-ikäinen tytär, ja niinmuodoin täytyi sen olla totta.
Jumalien tähden, minkä vuoksi tunsi Xanthe itsensä surulliseksi?
Täytyykö siis olla jotain syytä, sitä selittääksensä?
Onko neitoa täytynyt kohdata jokin onnettomuus, että hän tuntisi kaipausta itkeä?
Ei suinkaan?
Niin, senlaisesta ikävöimisestä jää juuri reippain huimapää kaikkein viimeiseksi säästetyksi.
Kun taivas on kauan loistanut täydessä selkeydessä ja ilma on niin kummallisen kirkas, että voi tuntea selvästi vuorien kaukaisimmatkin huiput, silloin ei sade anna itseänsä odotuttaa, ja kukapa voi kauan nauraa sydämmensä pohjasta, vuodattamatta lopulta itkevän tavoin kyyneleitä?
Joka saa kokea pieniä ikävyyksiä, — ei syvimpiä vaivoja, — jolle on suotu kohota ylimmälle onnenportaalle, ja tyttö, joka tuntee rakkautta, niille kolmelle antaa taivas mieluimmin kyynelten huojentavan voiman armolahjaksi.
Olikohan sitten Eroksen vasama sattunut Xanthenkin nuoreen sydämmeen?
Kyllä se voi olla mahdollista, mutta hän ei tunnustanut sitä itsellensä ja hän olisi vielä sitten silmiä räpäyttämättä voinut kieltää sen.
Mutta jos hän sittenkin rakasti jotakin nuorukaista ja hänen tähtensä meni lähteelle, niin täytyi hänen kai olla tuossa punaisessa talossa, joka kohosi komeana oikealla puolella mäkeä meren ja lähteen välillä maatilan kauniisti tasoitetulla kedolla, sillä vähän väliä katsoi hän sinne, ja sen katon alla oleskeli, paitsi palvelusväkeä, ainoastaan vanha pehtori Iason ja Phaon, hänen enonsa poika; Protarchos itsehän oli omaansa ja Xanthen kipeän isän öljyä mennyt laivalla Messeneen viemään.
Vanhoille tulee kunnioituksen almu, nuorille rakkauden lahja osaksi ja noista kolmesta miehestä, jotka tuolla alhaalla Xanthen oikealla puolella asuivat, taisi ainoastaan yksi vaatia semmoista lahjaa, ja sekin vielä päälliseksi erinomaisen hyvin perustetulla oikeudella.
Xanthe ajattelikin lähteensä luona Phaonia, mutta silloin vetäytyi hänen otsansa niin uhkamielisesti kokoon, ett'ei hän ensinkään muistuttanut neitoa, joka jättäytyy suloisten tunteiden valtaan.
Nyt aukeni punaisen talon ovi ja nopeasti nousi Xanthe katsomaan sinne. Eräs orja, kädessään suuri sangallinen kiviastia ruskeasta astiasavesta mustilla kuvilla, tuli varovasti astuen ulos.
Mitä oli tuo leveähartiainen, harmaapää ukko hänelle tehnyt, että hän noin polki jalallansa maata ja painoi valkoisilla ylähampaillansa alahuulta niin syvään, kuin pidättäisi hän jotain tuskaa!
Ei kukaan ole vähemmin tervetullut kuin kutsumaton, joka meitä kohtaa kaipauksella odotetun sijaan, eikä Xanthe toivonut orjaa nähdä, vaan hänen herransa poikaa, Phaonia.
Ei Xanthella ollut mitään sanottavaa hänelle, hän olisi juossut pois, jos Phaon olisi uskaltanut tulla hänen luoksensa lähteelle, mutta hän tahtoi nähdä häntä, hän tahtoi tulla vakuutetuksi, puhuiko Semestre totta, kertoessaan, että Phaon aikoi naida erään rikkaan perillisen, jota hänen isänsä on kosinut Messenessä. Rahan tähden, niin oli emännöitsijä eilisiltana vakuuttanut, halusi hän muka tuota ilkiötä ja käytti nyt hyväksensä vanhuksen poissaoloa ja hiipi paikalla, kun tuli oli takassa sammunut, joka ilta pois kotoa. Vasta myöhään auringon nousun jälkeen palasi tuo soma yölintu kotiin, ihan varmaan hurjista juomingeista, tuon törkeän Hermiaan ja muitten Syrakusan sivistymättömien sällien kanssa. Ne kyllä ymmärtäisivät irroittaa hänen hidasta kieltänsä!
Sitten oli tuo vanhus samana iltana vielä kuvannut, kuinka semmoisissa pidoissa käy, ja kun hän mainitsi myös maalatuista huilun soittaja-neitsyistä, joiden seurassa huikentelevat kaupunkilaiset tuhlasivat isiensä rahat, ja edelleen huomautti, että Phaon jo nyt käveli niin kuihtuneen ja uneliaan näköisenä, kuin olisi hän pahanmaineisen Hermiaan tarkka oppilas, — silloin vihasi Xanthe tuota eukkoa ja hän oli melkein unohtaa kunnioituksen, jota hän oli velkapää osoittamaan hänen harmaille hiuksillensa, ja huutaa vasten hänen kasvojansa, että hän panetteli ja valhetteli.
Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan, sillä se, että Phaon kosi salaisesti rikasta tyttöä Messenestä, oli loukannut syvästi hänen ylpeyttänsä, ja hänen leikkikumppaninsa näytti todellakin tavallista väsyneemmältä ja haaveksivaisemmalta.
Semestren ylistystä hänen serkustansa, nuoresta Leonaxista, oli Xanthe kuunnellut yhtä vähän, kuin sirkan sirkutusta uunin raosta, ja ennenkun emännöitsijä lopetti puheensa, oli hän noussut, kääntänyt selkänsä ja jättänyt naisten huoneen, toivottamatta hyvää yötä, niinkuin hänellä muuten oli tapana tehdä.
Ennenkun hän pani levolle huoneessansa, käveli hän edestakaisin vuoteensa edessä. Sitten aloitti hän avaamaan paksua tukkaansa niin varomattomasti, että se oikein koski.
Kauniin valmunpunaisen liinasen, jota hänen oli tapa panna kultaisien hiuksiensa ympäri, etteivät ne sekaantuisi yöllä, oli hän sitonut niin pian ja niin kireelle leuan alle, että hänen taas täytyi hellittää sitä, ett'ei hän tukehtuisi.
Sandaalinsa, joista hän oli vapauttanut pienet jalkansa ja jotka hän tavallisesti, äitivainajan neuvon mukaan, pani tuolin viereen, jolla hänen vaatteensa olivat sileästi toinen toisensa päälle pantuina, nakkasi hän tänä iltana huoneen nurkkaan, ja sillä välin oli hän yhä vaan ajatellut Phaonia, tuota perillistä Messenessä ja leikkikumppaninsa häpeällistä käytöstä ja päättänyt tutkia, oliko Semestre puhunut totta, ja miettiä yön hiljaisuudessa, mitä hänen oli tehtävä, todistaaksensa Phaonia syylliseksi ja saadaksensa tietää, kuinka hänen isänsä kosimisen laita hänen puolestansa on.
Mutta Morpheus jumala tahtoi toisin, sillä tuskin oli Xanthe pannut levolle, sammuttanut lamppunsa ja kiertänyt lujasti peitteen ympärillensä, niin uni jo valloitti hänet.
Vasta vähän ennen auringon nousua heräsi hän, ja heti oli hän taas muistellut Phaonia, perillistä ja Semestren ilkeitä sanoja ja lähtenyt lähteellensä.
Sieltä taisi hän nähdä, palasiko hänen enonsa poika horjuvin askelin kaupungista, tahi niinkuin tavallisesti astuisi huoneesta varhain, sukiaksensa ja juottaaksensa ruskeita ratsujansa, joihin ei kukaan orja saanut koskea.
Mutta hän ei näyttäytynytkään, vaan hänen sijaansa tuli leveäharteinen palvelija pihalle.
Kun hän muulloin oli surullinen täällä ylhäällä, teki suru hänelle hyvää, mutta tänään vihlasi tuska veitsen terän tavoin hänen sydäntänsä, ja tuo palanen vehnäleipää, ojota hän söi, koska hän kaiken murheen ohessa oli nälkäinen, maistui hänestä niin karvaalle, kuin olisi se kastettu koiruohoon. Hänen ei tarvinnut suolata sitä, sillä siitä kyllä pitivät huolta kyyneleet, jotka putosivat sen päälle.
Hän kuuli kyllä emännöitsijän huutoa, mutta hän ei koskaan totellut sitä paikalla, ja ehk'ei olisi ensinkään ottanut vaaria siitä, joll'ei hän olisi huomannut, että hän, niin, hän ei erehtynytkään, — että hän oli aloittanut itkeä kuin lapsi, joka on saanut toria.
Itkeä!
Kenen tähden?
Tuon ilkeän, kullanhimoisen, huikentelevaisen nuorukaisen tähden tuolla alhaalla!
Hän itki harmista, ja nyt harmitti häntä niin kovasti taas se, että hän itki, jotta uusia kyyneleitä virtasi hänen poskiansa pitkin. Mutt'ei paljon, sillä ennenkuin hänen kauniit silmänsä olivat ehtineet punaisiksi, tulivat ne taas kuiviksi, niinkuin senlaisten tapa on, kun he ovat nuoret ja heitä kohtaa jotain uutta.
Kaksi lasta, erään viinamäen vartijan poika ja heidän karjapaimenen pieni tytär, lähestyivät lähdettä ääneen puhuen.
He olivat koristaneet itseänsä tuoreilla viheriäisillä köynnöksillä, joita olivat kiertäneet ympäri kaulan ja rinnan, ja aikoivat nyt yhdessä laskea kuoresta tehtyä laivaa lähteestä johtuvalle, pienelle, ympärimuuratulle lammelle.
Poika oli ollut veneen omistaja, oli lahjoittanut sen tuolle pienokaiselle, mutt'ei suostunut nyt sitä jättämään hänelle, joll'ei tyttö lahjoittaisi sen sijaan hänelle nuo kiiltävät näkinkengät, jotka hänen vanhempi veljensä oli löytänyt, kiilloittanut ne kauniiksi ja sitonut ne hänen ruskean käsivartensa ympärille somalla nauhalla. Poika pysyi vaatimuksessansa ja tavoitteli kädellänsä näkinkenkiä, mutta pienokainen puolustihen, itkeä nyyhkytellen.
Lapset eivät huomanneet Xanthea, joten tämä tuli koko tuon taistelun todistajaksi, jota nyt tuossa käytiin ylivoiman ja hyvin ansaitun oikeuden välillä, hän astui nopeasti riitelevien väliin, napsautti poikaa olalle, ja käytti itseänsä siinä aivan yhtä taitamattomasti, kuin kaikki muutkin tytöt, otti pojalta veneen pois, antoi sen pienokaiselle ja sanoi häneen kääntyen:
"No, leikkikää nyt sopuisasti yhdessä, ja jos ei Syrus jätä laivaa ja näkinkenkiä sinulle, tulet sinä minun luokseni, Stephanion parka."
Sitä sanoessaan pyhki hän omalla nutullaan tytön silmiä, otti häntä olkapäistä kiinni, tarttui pojan mustankiharaiseen päähän, painoi molemmat lapset hellällä väkivallalla toisiinsa ja käski heitä:
"Nyt suudelkaa toisianne!"
Pienokainen totteli uljaasti ja kuuliaisesti tätä käskyä, mutta suutelo, jonka poika antoi kumppanilleen, oli melkein kuin lyönti suulla.
Xanthe naurahti ääneen, käänsi lapsille selkänsä ja meni hitaasti laaksoon.
Kulkiessaan siinä välähteli salaman-nopeudella kaikenlaisia pieniä elämänvaiheita menneestä ajasta hänen muistossansa, niiltä päiviltä, jolloin hän itse oli vielä pieni ja ja Phaon leikki joka päivä hänen kanssansa, aivan kuin kähärätukkainen Syrus karjapaimenen tyttären kanssa.
Mutta kaikki kuvat, joita muisto nopeasti vei hänen sielunsa ohitse, olivat sangen paljon eroavia siitä, jonka hän vast’ikään näki.
Kun hän kerran oli sanonut, ett'ei puro voinut viedä edes kukkia ja lehtiä, joita hän sinne viskasi, mereen, oli Phaon vaan hymyillyt hiljaa, mutta seuraavana päivänä löysi Xanthe akseliin kiinnitetyn ristin, jonka Phaon itse oli veistänyt ja pistänyt kivien väliin. Virta, joka siinä paikkaa kävi, löi värttinän sivuihin ja pakoitti sitä taukoomatta pyörimään. Viikkokausia huvittelivat molemmat tällä hyvin onnistuneella leikkikalulla, eikä hän vaatinut siitä edes yhtä ainoatakaan kiitos-sanaa eikäpä Xanthe sanonutkaan mitään, mutta hän osoitti hänelle elävästi, että hän iloitsi, ja se oli Phaonille kylliksi.
Jos hän aloitti Phaonin kanssa rakentamaan huonetta hiedasta ja kivistä, eikä se tullut yhdellä kerralla valmiiksi, löysi hän sen aina, kun leikki seuraavana päivänä uudestaan aljettiin, katettuna ja puutarhalla varustettuna, siten että pienet oksat olivat puiksi pistetyt hiekkaan ja punaiset sekä siniset kukat kukkapensaiksi. Tuon istuimen lähteellä oli Phaon itse Xanthelle valmistanut, niinpä myöskin nuo pienet penkit meren rannalla, joitten avulla oli mahdollista päästä kuivin jaloin veneesen, jonka hänen ystävänsä myös oli värjännyt kauas loistavalla punaisella ja sinisellä värillä, koska erään naapurin kirjava venonen oli miellyttänyt Xanthea.
Nyt ajatteli hän tätä ja useita samankaltaisia tekoja, joita hänen serkkunsa oli hänelle tehnyt, ja ett'ei hän koskaan ollut luvannut hänelle mitään, vaan aina asettanut eteensä valmiita kaluja, ikäänkuin sen täytyisikin niin olla.
Ei Phaonille tullut koskaan mieleen vaatia korvausta lahjoistansa taikka kiitosta töistänsä, niinkuin kiharatukkainen Syrus teki. Äänetönnä oli hän tehnyt hänelle palveluksen toisensa perästä, mutta valitettavasti ei Xanthe tällä hetkellä ollut taipuva tunnustamaan tätä.
Miehiä ei harmita kukaan helpommin kuin se, jolta he ovat saaneet vastaanottaa monta hyvää työtä, joita he eivät ole voineet palkita; naiset, yhdentekevä ovatko nuoria tai vanhoja, ovat siinä jumalattarien kaltaisia, että he mielellään omistavat miehen jokaisen lahjan heille tulevana uhrina, niinkauan kuin he ovat suosiollisia antajaa kohtaan, mutta tänään oli Xanthe juuri taipuisa suuttumaan ystävällensä.
Tuhannet yhteiset ilot ja surut olivat yhdistäneet heidät toisiinsa, ja hänen muistojensa kaukaisimmalla näköpiirillä oli tapaus, joka antoi Xanthen mieltymykselle Phaonia kohtaan uuden suunnan. Phaonin ja hänen äitinsä olivat kuolleet samana päivänä ja siitä lähtien oli hän arvellut täytyvänsä pitää huolta Phaonista ja varjella häntä, alussa tosin niinkuin suuresta elävästä nukesta, mutta sitten totisemmalla tavalla. Ja nyt petti hän hänet ja saattoi itsensä perinpohjin häviölle! — Mutta kuitenkin oli Phaon aivan toisenlainen kuin nuo törkeät pojat Syrakusasta.
Hän oli lapsesta saakka kuulunut niihin, jotka toimivat pitkittä puheitta. Haaveksijan tavalla kävi hän mielellään yksinäisillä teillä, luoden suurien tummien silmiensä katseen maahan.
Kysymättä puhui hän harvoin.
Hän ei koskaan kehunut voivansa täyttää tuota tai tätä taikka toimittaneensa jotain hyvin onnistunutta.
Harvapuheisena oli hän työssä, jopa iloisissa leikeissäkin.
Hitaasti meni hän toimeen, mutta johon hän tarttui, sen tiesi hän myös hyvin lopettaa.
Häntä nähtiin mielellään kilpakentällä ja tanssipaikoissa, sillä nuorukaiset kunnioittivat hänen väkevyyttänsä, hänen notkeutensa täydellistä suloisuutta ja sitä pelkäämätöntä levollista tapaa, jolla hän ymmärsi pysyttää kerskailijoita ja riitelijöitä alallansa; mutta tyttöset katselivat mielellään kauniin haaveksijan syviin silmiin ja ihmettelivät, kun hän vallattomimmassakin rinkihypyssä taivutti itseänsä suloisesti, vaivatta ja tarkkaan seuraten tamburinin ja kaksipäisen huilun tahtia.
Tosin haukkui moni tyttö, jolle hän oli unohtanut osoittaa huomiota, hänen harvapuheisuuttansa ja Xanthestakin oli usein tuntunut tukalalta, kun ei hänen kielensä löytänyt ainoatakaan sanaa ainerikkaista tarinoista, joita hänen silmänsä Xanthelle kertoivat. Niin, ne tiesivät puhua! Ja jos hän loi häneen syvän sydämmellisen katseensa, joka häntä leimuamatta kohtasi, mutta hehkuvana ja valtavana kuin laavavirta, joka hiljaisella äänettömällä kulullansa kumoo kaikki esteet, arveli hän, että Phaon ei vaikenisi sielun ja sydämmen köyhyydestä, vaan sen vuoksi, että tunteet, jotka häntä liikuttivat, olivat niin rikkaat ja voimakkaat, ett'ei mikään kuolevainen suu voisi pukea niitä sanoihin.
Tästä kaikesta huolimatta oli Xanthe tänään suutuksissaan kumppanillensa, ja tytön vihalla on kaksi silmää, joista toinen on sokea, toinen terävämpi kuin haukan.
Mitä neitonen tavallisesti piti arvossa ja mielellään näki Phaonissa, ei hän ottanut lukuun tänään, mutta hänen puutteistaan hän nyt näki pienimmätkin.
Tosin oli hän osoittanut sanaakaan sanomatta paljon rakkautta, mutta hänhän oli mykkä kuin kala ja olisi kyllä kehunut itseänsä ja vaatinut kiitosta aivan kuin kaikki muutkin, jollei hänen hitaisuutensa olisi kahlinnut hänen kankeaa kieltänsä.
Vast’ikään täytyi hänen ojentaa laihalle Iphikselle kätensä, koska hän siinä liian hitaasti liikkui. Hän oli uninen, ujo haaveksija, ja hän tahtoi sanoa hänelle, että se olisi hänelle sopivampaa oikaista itseänsä mukavasti vuoteelle ja ennemmin opetella yhä enemmän hiljaisuutta, kuin kosia vieraita tyttöjä ja riehua hurjien poikien kanssa koko yön.
Lysander.
Kun Xanthe lähestyi isänsä huonetta, kuuluivat Semestren huudot ja monauluksen [soitannollinen kalu, jota puhallettiin niinkuin meidän flagelotia taikka klarinettia] iloiset säveleet.
Eräs silmänkääntäjä oli hankkinut sisäänpääsöä maatilalle ja näytti nauraville katsojillensa opetettujen kukkojensa temppuja.
Hän oli kääpiömäisen pieni mies, varustettu ulospäin kaarevilla säärillä.
Hänen lyhyellä kaulallansa oli suuri pää, pitkälle etenevällä otsalla, joka varjosti alttaanin tavoin läpitunkevia silmiä.
Tämän miehen höyheniset näyttelijät asuivat kaksipyöräisissä rattaissa, joita veti pieni kirjavasti koristettu aasi kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin.
Nyt seisoi kolme kukkoa ja neljä kanaa kärryin kannella, ja ne näyttivät hyvin lystillisiltä, sillä heidän viisas omistajansa, joka hyvin tiesi, mikä miellyttää lasten ja talonpoikien silmiä, oli maalannut heidän alkuaan valkoiset höyhenensä missä heleänpunaisiksi, missä loistavankeltaisiksi.
Kärryjen vieressä seisoi vaalea, surkeannäköinen poika, joka puhalsi iloista nuottia monauluksella.
Lysander, Xanthen isä, oli antanut tuoda itsensä huoneen edustalle auringon paisteesen ja katseli näytelmää kauniisti kiilloitetusta öljypuisesta nojatuolistansa.
Kohta kun hän huomasi tyttärensä, viittasi hän hänelle, silitteli hänen päätänsä, tytön koskettaessa huulillansa hänen otsaansa, ja sanoi:
"Hauska näytelmä! Molemmat kanat tottelevat tuota pientä miestä, kuin olisivat ne taipuvaisia lapsia. Minua ilahuttaa, että hän on tullut, sillä jolta kohtalo on kieltänyt, niinkuin minulta, nauttia hauskuutta tuolla ulkopuolella, sen täytyy olla kiitollinen, jos se löytää tien hänen luoksensa. Sinun jalkasi kepsuttelevat, Dorippe. Siellä jossa huilu korottaa ääntänsä, siellä panee se tyttöjen jalat liikkeelle, niinkuin tuuli poppelin lehtiä. Mieluimmin tahtoisitte te kai kohta aloittaa tanssilla!"
Tämän puheen aikana oli Mopsos lähestynyt soiton tahdin mukaan rakkahintansa. — Mutta Semestre astui hänen tiellensä ja huusi, puoleksi nuorukaiseen, puoleksi herraansa kääntyen:
"Nyt ei hypätä. Joka aamulla tanssii, se katkaisee illalla jalkansa."
Lysander nyykäytti emännöitsijälle myönnyttäväisesti ja sanoi:
"Niinpä mene sitten sisään, Chloris, ja tuo tälle kanojen kuninkaalle tuoppi viiniä, leipä ja kaksi juustoa."
"Kuinka monta juustoa?" kysyi vanhus.
"Kaksi", vastasi Lysander.
"Yksi on enemmän kuin kylläksi", keskeytti häntä Semestre. "Sinä tuot vaan yhden, Dorippe."
Parantuva kohotti hymyillen olkapäitänsä, tarttui vieressään seisovan tyttärensä käteen ja sanoi niin hiljaa, ett'ei vanhus voinut kuulla:
"Enkö minä ole tullut aivan semmoiseksi kuin tuon pienen paksupään kanat? Semestre käskee, ja minun täytyy totella hyvällä taikka pahalla. Tuolla menee hän Chloris'in jäljessä pelastamaan toista juustoa."
Xanthe hymyili suostuvaisesti, mutta Lysander korotti äänensä ja huusi silmänkääntäjälle:
"No nyt, ystäväiseni, näytä, mitä sinun näyttelijäsi taitavat. Te, nuori väki, sinä, Mopsos, ja sinä, Dorippe, hypätkää minun mielikseni, niin kauan kuin monaulus kaikuu ja vanhus on sisässä.
"Ensin tahdomme me tietää, mitä kanat taitavat", huusi mustatukkainen palvelustyttö, ripustautui rakastettunsa käsivarteen ja kääntyi Mopsoksen kanssa näytökseen päin, joka nyt alkoi uudestaan.
Silloin kuului monta kummastuksen huutoa ja monta naurahdusta, sillä kun pieni mies komensi suurinta kukkoansa näyttämään ratsastus-taitoansa, hyppäsi se nopeasti aasin selkään; kun hän käski sitä puhdistaa hänen hevostansa, veti se punaisen sulan harmaan elävän pääkoristeesta, ja lopuksi näyttäytyi se myös rummuttajana, alkaen laulaa pitkälle kurotetulla kaulallaan.
Vielä vaikeampia tekoja tekivät kanat, sillä ne vetivät jokaiselle katsojalle puisesta laatikosta puun lehden, jossa oli nähtävänä merkkejä.
Ainoastaan silmänkääntäjälle oli tämä huono kirjoitus ymmärrettävä, mutta sen oli ilmoittaminen varmoja tietoja tulevasta onnesta, ja tuo pieni tarjoutui selittämään jokaiselle kirjoitusta.
Kanajoukon kasvattaja oli viisas mies ja tarkkakuuloinen. Hän oli selvästi ymmärtänyt, että Semestren toimesta oli hyvä juusto häneltä pääsevä, ja kun emännöitsijä nyt palasi takaisin, käski hän yhtä kanoista sanomaan jokaiselle läsnäolevalle, kuinka monta vuotta kukin on jo vaeltanut maan päällä. Xanthelle raaputti lumivalkea eläin kullankellertävällä päällä seitsemäntoista ja Mopsokselle täydellisesti oikean asianlaidan mukaan kaksikymmentäkolme kertaa.
"Nyt ilmoita meille myös tämän arvoisan rouvan ikää", käski silmänkääntäjä kanaa.
Semestre antoi Chloris'in kertoa, mitä tuo pieni oli sanonut, ja epäili jo, eikö hän kuitenkin hankkisi "arvoisan rouvan" tähden hänelle toista juustoa, kun kana alkoi raappia.
Kuuteenkymmeneen saakka seurasi hän linnun kynttä suostuvilla nyykäyksillä, viidennelläseitsemättä puristi hän huulensa lujasti yhteen, seitsemälläkymmenellä vetäytyivät hänen otsansa rypyt rajuilman tavoin kokoon, kahdeksannellakymmenellä löi hän myrttisauvalla maata, ja kun kana yhä nopeammin raappien lähestyi yhdeksättäkymmentä ja sataa ja hän näki, että kaikki katsojat nauroivat ja hänen herransa tyytyväisenä itseänsä piteli sivuista, kiiruhti hän vihoissaan takaisin huoneisin.
Niinpian kuin hän oli kadonnut oven taakse, heitti Lysander tuolle pienelle puolen drakmia ja huusi käsiään taputtaen:
"Nyt, lapset, pankaapas nyt tanssia, sillä ensi kiireessä me emme näe Semestre rouvaa uudestaan. Sinä olet hyvin tehnyt asiasi, ystäväni; mutta tule nyt tänne ja selitä meille kanojesi ennustuspuheet."
Silmänkääntäjä kumarsi, painaen ison päänsä alas ja nopeasti taas ylös nostaen, sillä hänen lyhyt selkänsä näytti olevan liikkumaton, lähestyi isäntää ja tarttui pienillä pyöreillä sormillansa Lysanderin kädessä olevaan lehteen; mutta tämä viimemainittu veti sen takaisin ja sanoi:
"Ensin tämä, sitten minä, sillä hänen tulevaisuus on pitkä, mutta minun —"
"Sinun", keskeytti häntä tuo pieni ja jäi seisomaan Lysanderin eteen, "sinun on muodostuva ilahuttavasti, sillä kana on vetänyt sinulle lehden, joka lupaa rauhallista onnea."
"Orvokkilehden!" huusi Xanthe.
"Niin, orvokkilehden", toisti silmänkääntäjä. "Anna se minun käteeni!Tuossa on, — katso vaan tänne, tuossa on seitsemän merkkiä, jaseitsemän, — senhän tietää jokainen, — seitsemän on terveyden luku.Hiljainen onni ja hyvä terveys, se on sinun orakelisi."
"Kyllä jumalat sitä olisivatkin minulle velkaa näin pitkän kärsimisen jäljestä", huokasi Lysander. "Kaikessa tapauksessa tule tänne jälleen yhden vuoden kuluttua, ja jos sinun kaakottava pythiasi ja tämä lehti ovat ilmoittaneet totuutta, annan minä sinulle ison kappaleen vaatetta uudeksi takiksi, jos minulle on silloin suotu ilman nojaa ja kainalosauvaa tuoda se sinulle, mutta koeta sentään onneasi mieluimmin jo kuuden kuukauden kuluttua, sillä sinun chitonisi on kipeämpi kuin minä ja on tuskin elävä kokonaista vuotta."
"Ei puoltakaan", vastasi silmänkääntäjä viekkaasti hymyillen. "Anna tuoda minulle jo tänään tuo vaatepalanen, jotta minä, palattuani kuukauden perästä, voisin huvittaa vieraita sinun parantumisjuhlassasi soveliaammassa puvussa. Enhän minä ole mikään jättiläinen enkä ole vähentävä erittäin sinun varojasi."
"Me tahdomme katsoa, mitä löytyy", nauroi Lysander, "ja jollen minä heitä sinua, kun sinä kolmenkymmenen päivän perästä palaat, huolimatta sinun komeasta takistasi, huonona ennustajana ovesta ulos, saa sinun huilunsoittajasi myös kappaleen liinavaatetta laihoille jäsenillensä. Mutta ilmoita nyt tyttärellenikin hänen tulevaisuutensa."
Tuo pieni otti lehden Xanthen kädestä ja sanoi: "Se johtuu öljypuusta, on erinomaisen pitkä ja sillä on valoisa ja pimeä puoli. Sinä olet saavuttava korkean i'än ja sinun elämäsi on muodostuva suloiseksi tai vähemmän onnelliseksi, aina sen mukaan kuinka sinä sen otat."
"Aina sen mukaan kuinka sinä sen otat", toisti tyttö. "Se on oikea kanojen-ennustus. 'Miten toimi, siten menestys', se oli jo imettäjäni kolmas lause."
Tätä sanoessaan heitti hän lehden pettyneenä ja suuttuneena maahan ja käänsi pienelle selkänsä.
Silmänkääntäjä katseli häntä terävästi ja tutkivasti, nostaessaan ei niinkään vähällä raivolla pientä lehteä. Sitten katseli hän ystävällisesti tytön isään, huusi tytön takaisin, näytti sormella öljylehden sisäpuolta ja sanoi: