Laagje läksi myös tavalliseen aikaan liikkeelle laumoineen, palvelijoineen ja vaimoneen. Mukana oli myös Mellet ja pikku Laila, joka nyt oli tullut lisäksi. Laagje aikoi kulkea alas Altenin pitäjään, yli Alteidenin tunturin Jokelvuonon kaukaisimpien niemien rannikoille.
Pikku Lailaa täytyi luonnollisesti usein kantaa, ja tavallisesti oli tuo tuima Jaampa se, joka kantoi häntä nahkasäkissä selässään, joten tyttö, jos tahtoi, saattoi pitää kiini hänen pitkästä tukastaan. Kaikissa tapauksissa uskottiin Laila Jaampan huostaan, kun oli kulkeminen vaarallisia teitä, niinkuin esim. jääkylmien, vaarallisien jokien poikki.
Lailasta ja Jaampasta oli nimittäin, vaikka se kuuluu vähän kummalta, tullut erinomaisen hyvät ystävät. Alussa ei Jaampa ollut hänestä välittänyt. Hän oli vaan toisinaan istunut katsellen tätä pientä viatonta, kaunista lasta, niinkuin pientä linnunpoikaa, mutta hän ei ollut puhunut mitään eikä milloinkaan koskenut lasta. Vaan eräänä päivänä, kun hän istuili avonaisen lieden ääressä ja pikku Laila ryömi hänen ympärillään, sattui niin, että pienokainen oli vähällä vieriä tuleen. Jaampa tarttui lapseen ja nosti sen syliinsä. Laila huomasi pian, niinkuin lapset vaiston tapaisesti tekevät, ett'ei tuo ruma naama ollut ollenkaan vastenmielinen, vaan että se päin vastoin kokonaisuudessaan oli paljasta, leveätä naurua, jonka vuoksi tyttö ei ensinkään häntä peljännyt eli kaiheksinut, vaan kiipesi hänen syliinsä ja tarttui kiini hänen vanukkeiseen tukkaansa, ja kun hän näki ukon korvarenkaat — sillä jostakin taikauskoisesta syystä käytti Jaampa korvarenkaita — tarttui hän toiseen näistä ja kiskoi sitä niin, että toinen jo olisi huutanut, mutta Jaampa antoi hänen vetää ja kiskoa pienillä palleroisilla sormillaan niin paljon kuin hän tahtoi; se oli hänestä vaan mieluista, että lapsi niin lähestyi ja kosketteli häntä.
Siitä hetkestä oli ystävyyden liitto valmis näiden molempain välillä, ja Laila sai sittemmin tehdä monta retkeä Jaampan selässä, hänen mennessään poroja katsomaan tahi lyhemmälle suksiretkelle. Hän pääsi myös toisinaan Jaampan kanssa rekiretkelle pulkassa, ja heidän taas palatessaan yhdessä ruokailemaan, lausui tyttö aina: "Laila syö hyvää ruokaa Jaampan kanssa!"
Tämä lapsen tuttavuus teki ihmeellisen suopean vaikutuksen Jaampaan. Hän ei aina ollut niin äreä eikä enää niin siivoton, kuin ennen, hankkipa hän itselleen kaikessa hiljaisuudessa kamman, jolla suori vanukkeisen tukkansa, joka tuskin oli tuntenut kammanpiitä muulloin kuin hänen lapsuudessaan, eikä hän koskaan tullut isännän telttiin Lailan luo verisin käsin tahi muuten likaisena; sillä Laila tuli heti hänen luokseen ja sai useimmiten häneltä jonkun leikkikalun, ei Jaampa puhutellut häntä muuten kuin kaikellaisilla hyväilysanoilla, joista lapinkieli on niin rikas, niinkuin: lintuseni, kultanuppuseni, västäräkkini, riekkoseni, sieluiseni, aurinkoiseni j.n.e.
Toukokuun lopussa eroitettiin urosporot ja mahot emäporot tiineistä, ja ensimainitut lähetettiin omin päinsä kulkemaan tunnettua tietä meren rannikolle. Tiineet eläimet sitä vastoin ajetaan kokoon johonkin paikkaan, jossa heillä on suojaa poikimisajalla. Tavallisesti kokoonnutaan vuosi vuodelta samaan paikkaan; sillä poro, niinkuin muutkin elävät, halajaa päästäksensä poikimaan samalla paikalla, jossa se ensi kerran iässään on poikinut. Se saattaa olla satojen penikuormien päässä siltä paikalta, ja kuitenkin se, ellei sitä estetä, rupee kulkemaan sinne päin ikäänkuin kompassin mukaan. Vaan jos sen pakosta on täytynyt jäädä uuteen paikkaan, pyrkii se sittemmin tähän.
Kun siis Laagje matkallaan oli tullut sille paikalle, jossa hän tavallisesti oli porojen poikimisaikana, lähetti hän Jounan kulkemaan edelleen urosporojen kanssa, vaan muut asettuivat tähän 8-14 päivän ajaksi.
Tämä aika on hyvin kiireinen tunturi-Lappalaiselle. Silloin hän saa olla liikkeessä yöt päivät, ett'ei puolet eli usein suurin osa vasikoista kuolisi. Siihen aikaan sattuu myös usein kylmiä ja kolkkoja ilmoja, tuoden tuiskua ja lumiräntää, jonka vuoksi pohjan asukkaat myös kutsuvat tätä aikaa "vasikkaviikoksi."
Vasikoita ei yksin ole suojeleminen ilmalta, ei myöskään susilta ja muilta pedoilta, vaan ihmisen täytyy olla paikalla suojelemassa vasikkaa itse emältä. Emäporo on, ihmeellistä kyllä, jotensakin, usein liiaksikin välinpitämätön nuoresta vasikastaan, antaa sen jäädä lumeen ja paleltua, sen sijaan että se, joka olisi oikean poroemän velvollisuus, kaikin puolin pitäisi huolta siitä ja antaisi sen imeä.
Sen vuoksi on ihmisen apu aina tarpeen. Siinä ei ehdikkään muuta kuin juosta emästä emään, auttaa vasikkaa lumesta, pidellä emää, jotta vasikka saa imeä, ja odottaa kunnes emä on sitä haistellut ja alkanut tuntea omakseen. Siten on vasikka pelastettu. Sitten taas toiseen paikkaan, olipa yö eli päivä, lakkaamatonta työtä 5-6 vuorokautta saamatta ummistaa silmiään.
Vihdoin väsyvät vartijat ja itse Jaampakin tästä kovasta työstä, että hän viimein melkein tunnottomana ja aivan unen vallassa heittäytyy pitkäkseen ja hänen täytyy nukkua lähes vuorokausi, ennenkuin taas kykenee liikkumaan. Mutta hän onkin pelastanut kenties 100 vasikkaa isännälleen ja itselleen.
Tunturi-Lappalaisen palvelijalla on vuotuista palkkaa tavallisesti 3-4 emäporoa. Palvelijoidenkin on siis ottaminen vaari poikimisajasta, jos nimittäin syksyksi tahtovat omistaa toisen verran enemmän poroja ja täten vähitellen hankkia itselleen pari sataa elukkaa, jolloin sopii — ei asettua asumaan — vaan kuljeksia tuntureita omin neuvoin.
Usein tapahtuu, että nuori emä, varsinkin ensikertalainen, työntää vasikan luotaan tahtomatta sitä tuntea, ei anna sen imeä, vaan juoksee pois, etsii oman äitinsä ja rupeiksen tälle vasikaksi. Vanhuskin usein suostuu täysikasvuiseen tyttäreensä ja hylkää oman vastasyntyneen lapsensa, joten kohta kaksi vasikkaa joutuisi hukkaan, ellei ihmisiä olisi paikalla heitä hoitamassa. Lappalainen silloin sitoo kiini tuommoisen luonnottoman äidin, antaa vasikan imeä eli lypsää itse emän, ottaa maidon suuhunsa ja ruiskuttaa sen sitten vasikan suuhun. Sitten hän silittää kädellään vasikkaa ja sivelee samalla emän suuta. Nytpä se haistaa vasikan, ja kun se vaan ottaa sitä tunteakseen, tulee kyllä äidinrakkaus avuksi, ja vasikka on pelastettu. Toisinaan vanha emä karkoittaa täysikasvuisen tyttärensä vastasyntyneestä lapsestaan, vaan jos lapsi parka turvautuu muoriin, ei tämä ole siitä huolivinaan, vaan työntää sen luotaan tahi potkaisee pitkittä puheitta kuoliaaksi.
Yhtä kummallista äidin luonnottomuutta osoittavat myös lampaat ja vuohet. Kerrotaan että Skotlannin lampurit semmoisessa tapauksessa ottavat viinapullonsa, kaatavat sisällöstä vähän kouraansa, jolla sitten sivelevät osaksi karitsaa osaksi äidin suuta. Tämä keino kuuluu auttavan. Tunnettu on, että meidän talonpoikamme samassa tapauksessa tavallisesti ripoittavat hiukan suolaa karitsan päälle, houkutellakseen emää sitä haistelemaan. Toisinaan suosii emä kaksoisista toista, vaan toisesta ei välitä laisinkaan. Tämä on paikkakunnissa synnyttänyt lauseen: "emä ei ota tunteakseen karitsatansa."
Lieneekö poron laita niin kesyttömässä tilassa, sitä en ota taatakseni. Luultavasti ei niin ole. Vaan toiselta puolen tulemme siihen surulliseen johtopäätökseen, että äidinrakkaus ei kasva sivistyksen rinnalla.
Darwinistit voisivat ehkä tästä keksiä selityksen lapsenmurhiin ja samalla lieventäviä asianhaaroja siinä suhteessa.
Kahden eli kolmen päivän kuluttua ovat vasikat jo niin ripeät, jotta voivat seurata emäänsä, ja nyt lähdetään taas liikkeelle ja kuljetaan lakkaamatta eteenpäin seutujen yhä vaihdellessa. Matkalla kohdataan aina tunnettuja seutuja, tuntureja, laaksoja, lehtoja ja järviä, joita tervehditään vanhoina, rakkaina tuttavina. Vanhat tapaukset muistuvat tullessa mieleen, ikäänkuin ystävälliset kodinhaltijat.
Tuollapa pistää soma, metsäinen niemi Njangajärveen. Siinä viime vuonna majat pystytettiin. Siinä pitkin rantaa pyydettiin kaloja jään aukoista, joka juuri oli lähtemäisillään. Tuonne virran suuhun laski parvittain sorsia, joita Jouna pyyteli kosolta kaikellaisilla ansoilla tahi myös pyssyllä.
Tuolla laaksossa riekot soitimen aikana huusivat, mellastivat ja röyhentelivät valoisat yöt läpikotaisin ja Jouna osasi niin sukkelasti houkutella koirasta matkimalla naaraan ääntä, jotta sai tuon lempivän uroksen aivan viereensä, saipa sen nousemaan selkäänsäkin asettuessaan kumarruksiin maahan ja tuon tuostakin matkien naaraan huutoa.
Tuolla jyrkän kallion kuilussa ampui Jaampa takavuosina karhun. Jouna oli ensin keksinyt karhun, kun se rauhallisena pureskeli kasvia eräässä koivikossa ja oli arvattavasti hiljakkoin lähtenyt pesästään. Jouna juoksi Jaampan luo, jolla oli pyssy. Mutta pahaksi onneksi oli siitä hana särkynyt. Vaan hätä neuvon keksii. "Seuraa minua," sanoi hän Jounalle, "minä aion ampua sen kuitenkin." Nyt hiipivät he karhua aivan lähelle. "Otappas nyt piitä ja taulaa," sanoi Jaampa, "ja kun minä tähtään, panet sinä taulan vänkipannuun." Niin nyt tehtiin. Jaampa tähtää ja tähtää, taula palaa ja palaa, ja viipyy hetkisen aikaa ennenkuin se ottaa syttyäkseen, mutta Jaampa ei hätäile eikä liioin tutise, hän yhä tähtää karhua ja vihdoinkin — leimaus — pau! Karhu vieri nurin niskoin, sillä luoti oli sattunut selkäluuhun. Se ei kuollut, mutta ei myöskään päässyt paikaltaan. Sitten Jaampa sivalsi pitkän puukkonsa, sitoi sen seipään nenään, ryntäsi mesikämmenen kimppuun ja pisti hänet kuoliaaksi; hänestä oli synti tuhlata enemmän ruutia ja lyijyä karhun tähden.
Tuolta korkealta harjulta saattaa kaukana luoteessa huomata kapean, vaalean juovan. Meri, meri! huutavat Lappalaiset kuten Xenophon'in Kreikkalaiset, ja poro, joka alkaa vainuilla ja haistaa merta, kiirehtii askeleitansa kohdatakseen edellä kulkeneet toverinsa.
Paimentolaiselämällä on viehätyksensä ei ainoastaan Lappalaiselle, vaan pelkäänpä kaikille Aatamin lapsille, olivatpa millä sivistyksen asteella tahansa.
Runne ja Ranne.
Puhuen asia hyväksi tulee. Ilmoitan jo aikanaan. Tässä aion vaan kertoa kahdesta lappalaiskoirasta. Siis voi se, joka ei pidä koirista, kernaasti heittää tämän kappaleen lukematta. Muuten tahdon lisätä sen että kertomus on tosi eli että tässä kerrotut seikat todella ovat tapahtuneet. Siis asiaan.
Olipa kerran kaksi koiraa, toinen oli nimeltä Runne, toinen Ranne. He olivat kaksoisveljeksiä ja kuuluivat Laagjelle ja hänen puolisolleen. Runne oli emännän suosikki ja Ranne oli isännän. Molemmat nimet merkitsevät "harmaata", jonka vuoksi koiria myös kutsuttiin "harmaiksi veljeksiksi."
Paitsi Runnea ja Rannea oli Laagjella luonnollisesti muitakin koiria. Semmoisia oli musta Musti ja Diggal, jolla oli ruskeat silmäkulmat. Nämä kuuluivat Jaampan komennon alle. Sitten oli Tshjalmo, jolla oli ruskeat pilkut silmien yläpuolella ja hännätön Dobbe, jotka olivat etenkin Jounan lemmikkiä. Sitten oli vielä Skuolse, Pöllö, Tshjaitne, Tikka, pörhöinen Lorjus, Shieges, Virkku, isoääninen Gonge, täplikäs Kirjo, Tshjierges, Ranssi, Tshjeovan j.n.e. Mutta vikkelimmät kaikista olivat isännän ja emännän koirat, harmaat veljekset Runne ja Ranne, olipa sitten kysymys karjan paimentamisesta tahi suden kanssa tappelemisesta.
Rannen historia ei ole pitkä. Se upposi viiden vuoden vanhana, mutta kuollessaan se pelasti pikku Mellet'in, joka silloin myös oli melkein samassa iässä, hukkumasta. Matkalla syksyllä rannikolta tunturille oli perhekunta muutamana päivänä pystyttänyt majansa ylisen Altenvirran rannalle, ja poika oli kenenkään huomaamatta mennyt rannalle. Täällä hän jollakin tavoin sattui putoamaan virtaan, ja hädissään oli hän valittavalla äänellä huutanut: "Ranne, Ranne!"
Koira, joka oli seurannut myötä ja istui rannalla, syöksi virtaan, ja poika tarttui kiini sen turkkiin ja riippui siinä. Virta vei molemmat mukanaan alespäin ja näin he joutuivat pyörteesen. Tässä oli Rannella pitkä ja kova taistelu pyörteiden kanssa, jotka toisinaan viskasivat hänet rantaa kohden, toisinaan tempasivat hänet taas syvänteelle. Luultavasti oli poika myös hädissään koettanut kiivetä koiran selkään jolloin se oli painunut niin, että se yhtä usein oli upoksissa kuin veden pinnallakin. Kun ihmiset kaipasivat lasta ja juoksivat sitä etsimään, löysivät he vihdoin pojan ja koiran vieri vieressä virran rannalla puoleksi vedessä, pojan kädet vielä suonenvedon-tapaisesti koiran kaulassa. Ranne oli kuollut. Se oli työskennellyt kunnes uupui ja heitti henkensä, mutta pojassa oli vielä niin paljon henkeä, että tointui.
Runne eli kauemmin. Se oli kuten jo mainittiin emännän lemmikki, sai ruokansa ainoastaan häneltä ja totteli ainoastaan häntä. Monta sataa poroa pelasti se emännälleen, joko estämällä niitä hajoamasta ja karkaamasta, tahi hyökkäämällä suden kimppuun, estäen sen siten laumaa hätyyttämästä. Aina se oli valmis kun huudettiin: "Hus suola!" Ota kiini varas! (susi). Ainoastaan harvat koirat uskaltavat ryhtyä tappeluun suden kanssa, menettämättä henkeänsä. Voitto ei aina riipu rohkeudesta ja innosta, vaan ripeydestä ja notkeudesta. Siinä on koiran pelastus, ja Runne oliki puhdasta rotua. Se taisi olla niin salaman vikkelä liikkeissään, pyöri niinkuin tuuliaispää ja hyppäsi paksussakin lumessa ilmaan kuin heinäsirkka, että sudelle ei maksanut vaivaa häntä ahdistaa. Vaan joka kerta kuin susi läähöttäen oli kaappaamaisillaan tuon pienen karvahanssun suuhunsa, oli Runne jo vuorostaan suden kintereillä eikä antanut sen hätyyttää poroja.
Eipä siis ihmettä, että Runne oli saavuttanut suuressa määrässä emäntänsä suosion, joka ei olisi myynyt häntä mistään hinnasta; sillä ilman hyvättä koiratta on porokarja pian hukassa, ja sellainen koira kuin Runne on sen vuoksi verraton. Kun huuto: "Gas do! eli hut so, tse vulge oh!" katso tuonne, ota kiini ne, tuolla ne menevät! kuului emännän huulilta, oli Runne paikalla ajamassa poroja jotka aikoivat karata laumasta, eikä se hellittänyt, vaikka sen olisi täytynyt ajaa niitä sekä tunti- että penikuormamääriä. Karkurin täytyi viimein antautua, kääntyä takaisin ja palata laumaan jälleen. Täyttä karkua poro juoksi Runnen edellä ja kätkeytyi tiheimpään joukkoon. Silloin vasta on rikoksellinen turvassa ja se tietää sangen hyvin, ett'ei koira uskalla tulla semmoiseen liutaan, jossa on monta sataa sarvipäätä. Silloin olisi se pian poljettu, potkittu ja puskettu kuoliaaksi. Tämän tiesi Runnekin erinomaisen hyvin. Mutta sattuu niinkin, että moni tottumaton koira, innostuneena omasta haukkumisestaan ja hyvillään siitä, että niin suuri eläin kuin poro pakenee häntä, nuoruuden innossaan, haukkuen ja hätiköiden uskaltaa seurata poroa keskellä laumaa. Silmänräpäyksessä kääntyy poro ympäri, iskee kerran etujaloillaan tahi puskee sarvellaan, ja koira on nurin niskoin. Nyt on sen vuoro paeta ja sen se tekeekin, ulvoen ja häveten häntä koipien välissä. Rauhallisesti ja ylpeällä katsannolla seisoo poro katsellen pakenevaa, ikäänkuin tahtoisi se sanoa: "Lauman ulkopuolella on sinun paikkasi, lauman keskellä ei sinulla ole mitään tekemistä," ja kääntyy sitten tovereihinsa päin. Eipä susikaan uskalla mennä kaskelle laumaa, silloin kun lauma syöksee eteenpäin kuin lumivyöryke. Monesti on sattunut, että susi on joutunut tiheän, kiitävän lauman jalkoihin ja siinä Lappalaisen sanomattomaksi riemuksi niin pahanpäiväisesti poljetuksi, että helposti on saattanut lyödä sen kuoliaaksi. Mutta Laagjen emäntä ei milloinkaan saattanut unhottaa, että hän kerran semmoisessa tapauksessa sattui pelastamaan suden. Mylvivä ja säikähtynyt lauma oli sotkenut suden niin syvälle lumeen, että siitä ei ollut mutta näkyvissä kuin toinen etukäpälä. Emäntä luuli sen koiraksi ja tarttui käpälään. Vaan kiitoksia paljon! Siinäpä petyit, hyvä emäntä! Tällä kertaa se olikin susi, ja matkaansa se meni.
Runnellekin kävi onnettomasti viime syksynä matkalla tunturille päin. Tie on sekä pitkä että vaivaloinen ja eteen sattuu monta järveä ja virtaa, joiden yli poro uipi, vaan ihmiset ja koirat menevät veneessä, jos semmoista sattuu olemaan. Muussa tapauksessa täytyy kiertää pitkät matkat.
Pahin kohta on eräs pitkä, kapea laakso, jonka pohjassa juoksee raju virta ja ylempänä on soikea, ilkeän näköinen, ikäänkuin tulikiveltä haiseva järvi, jossa venettä ei ole saatavissa. Karja ajetaan laakson länsipuolelle ja pakoitetaan kaalaamaan vesijakson alipäästä ylitse. Niin tehtiin tälläkin kertaa. Koirien avulla oli melkein koko karja ajettu järven poikki, ja väki riensi nopein askelin kiertämään järveä, saavuttaakseen ja kootakseen karjan toisella puolella. Kun ihmiset olivat lähteneet seurasivat koirat myös mukana, ainoastaan Runne jäi tällä kertaa yksin odottamaan. Se varmaankin arveli, ett'eivät kaikki elukat lähtisi uimaan, sillä vaikka suurin osa oli menossa, voisi ehkä joku kääntyä takaisin ja karata tiehensä. Sen vuoksi ei Runne tällä kertaa jättänyt virkaansa, ennenkuin kaikki porot olivat vedessä. Vihdoin astui viimeinenkin emä järveen, työnnettyään ensin veteen vasikkansa, jonka täytyi seurata mukana, samalla tapaa kuin peurakin tekee vasikalleen, kun se ensi alussa aristelee lähteäkseen jäätikölle. Runne, joka nyt näki, että sekä ihmiset että koirat jo olivat toisella puolella, rupesi tuumaamaan miten pääsisi hänkin yli. Järveä sen ei haluttanut kiertää eikä se juuri mielellään olisi järven poikki uinutkaan. Pahaksi onneksi teki se hurjan päätöksen ja yritti poikki virrasta, joka saa alkunsa järvestä. Virta ei ollut kovin leveä, mutta sangen raju, ja pahin seikka oli se, että se hiukan alempana teki jyrkän putouksen. Runne ponnisteli virtaa vastaan ja Laagjen emäntä, nähdessään koiran, rupesi jo käymään huolelliseksi koiran tähden ja alkoi huutaa: "Tset se, tset se, Runne!" Tänne, tänne, Runne! Tällöin kääntyi koira vielä enemmän vasten virtaa, mutta samalla se myös kulki aina alespäin, läheni lähenemistään putousta, surkeasti vinkuen ja valittaen huomatessaan vaaran, kunnes se kerran näkyi loiskuttavan etukäpäliään, jolloin emännältä pääsi hätähuuto, ja Runne katosi auttamattomasti syvyyteen, alas kallioiden ja kivilohkareiden väliin. Se oli mennyt, auttamattomasti ja näkymättömiin kadonnut. Emäntä itki kokonaista kolme päivää sitä, että hänen vanha, uskollinen palvelijansa oli saanut niin surkean lopun, se, joka oli palvellut häntä niin kauan ja uskollisesti, niin, koko pitkänä talvena ei hän voinut Runnea unhottaa. Useinkin muisti hän sitä juuri sinä talvena, jolloin sudet, kuten jo olemme kertoneet, olivat liikkeellä ja monta poroa katosi; sillä vanha vartija oli poissa, ja pari muuta koiraa, jotka olivat rohjennet rynnätä suden kimppuun, olivat siinä saaneet surmansa.
Kuu perhekunta nyt taas poikimisajan jälkeen, josta edellisessä luvussa on kerrottu, saapuivat järven ja joen rannalle, jossa Runne edellisenä syksynä oli kadonnut, ei Laagjen emäntä saattanut olla vuodattamatta katkeria kyyneleitä, kulkiessaan kosken sivutse.
Pari päivää myöhemmin he saapuivat meren rannikolle ja lähestyivät muutamia majoja, joissa asui ranta-Lappalaisia, joiden kanssa he elivät ystävällisessä suhteessa. Kun emäporot vasikkoineen tiheissä ryhmissä hajosivat tunturin rinteille haukatakseen ensimmäisiä ruohon korsia, jotka tuolla täällä päivän rinnassa pistivät esiin, hyökkäsi äkkiä eräs koira muutamasta majasta ja alkoi ajaa elukoita takaisin vuorelle päin. Laagje ihmetteli, että ranta-Lappalainen oli hankkinut itselleen koiran, ja Jaampa oikein ärjyi vihasta, kun koira ajoi väsynyttä ja nälkäistä laumaa tunturille takaisin. Huutamalla: "Hus suola!" antoi hän kaikki omat koiransa hyökätä vieraan koiran kimppuun. Mutta nytkös siitä elämä syntyi, siinä juostiin ylen ympäri, hypättiin pystyyn, kellistyttiin kuperkeikkaa, siinä haukuttiin ja häntiä heilutettiin, kunnes koko liuta tulla tuiskahti Laagjen emännän ympärille, harmaa, paksu, lihava ja pörhöinen koira keskellään.
"Runne lae, Runne lae, ibmel sivdnet Runne lae;" Se on "Runne, se on Runne, Jumala siunatkoon, se on Runne!" huudahti emäntä, laskiessaan polvilleen ja syleillessään koiraa, sillä välin kuin tämä nuoli hänen vanhoja, ryppyisiä ja kyynelkosteita kasvojaan. Sitten isännän luo, sitten hurjanhuimasti pitkin kenttää saadakseen vireyttä, ettei ilosta kuolisi, ja toiset perässä, sitten takaisin jälleen, sattuipa vauhdissaan kaatamaan pikku Lailan kumoon, mutta nuoli sitten hänen kasvojaan tehdäkseen siten asian hyväksi jälleen, jotta tytöltä pääsi hätähuuto, sitten palvelijoiden luo, ja niin sinne ja tänne joka paikkaan, kunnes se kieli roikuksissa asettui emäntänsä jalkojen juureen, ja katseli häntä silmäyksellä, joka oli niin ilosta hehkuva kuin ihmisellisellä olennolla.
Miten se oli pelastunut kuolemasta sitä ei kukaan voinut selittää eikä käsittää, varsinkin kun putous on jotenkin korkea, mutta sen paksu, pörhöinen turkki oli varmaan häntä suojellut kolauksilta silloin kun se syöksi syvyyteen. Ranta-Lappalaiset kertovat sen eräänä päivänä tulleen heille, ontuvana, nälkäisenä ja laihana. Se ei, viisaasti kyllä, yrittänyt seuraamaan porolaumaa, tietäen hyvin, että sillä oli edessä sekä joet että järvet, ja oli päälle päätteeksi surkeassa tilassaan kykenemätön uimaan. Niin oli se liukuttanut 3 peinkuormaa takaisin ranta-Lappalaisten luo, joiden joukossa sillä myös oli hyviä ystäviä, jotka ottivat sen hyvin vastaan ja hoitivat niin hyvin, että se nyt oli paksu ja lihava.
Se eli vielä monta vuotta ja heitti monta painia suden kanssa ja teki monta retkeä edestakaisin meren rannikolle, mutta ei se koskaan enää koettanut uida virran poikki.
Joulunaatto.
Noin puoli vuotta myöhemmin, kun Laagje oli oleskellut rannikolla ja jälleen palannut vanhalle talviasemalleen Akanastunturille laumoineen, vaimoneen, Mellet'in ja pikku Lailan kanssa, joka viimemainittu oli viihtynyt hyvin poron maidosta ja lihasta, ja osasi jo soperrella koko joukon lappalaisia sanoja, tuli eräs Lappalainen muutamana päivänä ajaen Laagjen teltille sillä sanomalla, että hänen tahi jonkun hänen palvelijoistaan tuli lähteä Karasjoelle kuudella porolla kyyditsemään erästä matkustavaista Alteniin.
Tunturi-Lappalaisten velvollisuuksiin kuuluu myös kyyditseminen porolla, ja toisinaan voi sattua niin omituisesti, että heidän kyyditäkseen muutamia penikuormia, ensin täytyy kulkea puolta pitemmän matkan. Niin saavat esim. Lappalaiset, jotka talvella asuvat Etelä-Varangersissa, tehdä kyytiä Vardö'stä Vesisaareen. Heidän täytyy silloin, ollakseen saapuvilla Vardö'ssä, kulkea edestakaisin koko tuon pitkän matkan Varangervuonon ympäri. Itsestään on siis selvä, ett'ei tästä voi olla minkään laista ansiota, vaan on tämä velvollisuus monta kertaa raskaampi kuin etelämpänä asuvilla, jossa asianomaisille on korkeintaan penikuorma matkaa kyytiasemalle, johon hän on velkapää saapumaan.
Laagje ei ollut moneen aikaan käynyt Karasjoella. Hänellä ei sen vuoksi ollut mitään vastaan tehdäkseen retken sinne ja sieltä Alteniin. Kenties hän myös kaikessa hiljaisuudessa ajatteli itsekseen, että pieni ryyppy ei olisi hullummaksi. Lappalainen osaa tallettaa rahaa, mutta viinaa sitä vastoin ei hän ollenkaan osaa tallettaa niin, että nauttisi sitä vähän päiväänsä. Jos hänellä sitä on, juo hän joko yksin tahi muiden kanssa niin kauan, kun vaan pisarakin on jäljellä, mutta sitten hän taas voipi olla viinatta monta aikaa.
Laagje valjasti kuusi parhainta poroaan pulkkien eteen, ja pani yhteen pulkkaan muutamia kauniita poron nahkoja, haikuutettuja poron kieliä ja rasvaluita, jotka hän aikoi myydä kauppiaalle tahi vaihtaa tavaroihin sekä makeisiin ja leikkikaluihin Lailalle.
Tämä lapsi oli päivä päivältä käynyt hänelle yhä rakkaammaksi, ja hän uneksi jo kummallisia asioita sen tulevaisuuksia. Laila tulisi kerran hyvin rikkaaksi, ajatteli Laagje, perisi suuren porokarjan ja sen lisäksi joitakuita tuhansia kirkkaita hopeataalareja, jotka olivat kätketyt salaiseen paikkaan erämaassa, josta ainoastaan hänellä oli tieto, mutta ei edes vaimollansakaan. Sen vuoksi on usein tapahtunut, että Lappalainen on kuollut niin äkkiä, ett'ei hän ole ennättänyt kellenkään ilmoittaa, missä hänen aarteensa on kätkettynä, ja se on sen vuoksi jäänyt löytämättömiin. Ja kun Laila tulisi täysikasvuiseksi tytöksi, olisi hän varustettava kauniimmalla puvulla ja kauniimmalla hopeavyöllä kuin kukaan mun tunturin impi, hän ajaisi lumivalkoisella porolla kirkkoon, jolloin kaikki häntä ihmettelisivät ja sitten lopullisesti joutuisi Laila kasvateveljensä, Mellet'in kanssa naimisiin, joten sukunimi joutuisi tämän perinnöksi ja tulevaisuudessa nimi Laagje tulisi mahtavimmaksi Ruijan tuntureilla.
Tämmöisissä suloisissa ajatuksissa ja aikomuksissa ajoi Laagje Karasjoelle. Hän saapui sinne hyvissä ajoin jo päivää ennen, kuin hänen tuli lähteä kyytiin, joten porot saivat levähtää ja hän itse ennätti toimittaa asioitaan.
Hankittuaan ruokaa elukoille astui hän rihkamapuotiin, ja katseli sitä sekä hyödyllisen että hyödyttömän tavaran paljoutta, jolla lappalaispuoti tavallisesti on varustettu. Kaikenlaista, etenkin kirjavia kaulaliinoja, hopea- ja keinotekoista kultalankaa, sormuksia, suuria ja pieniä, löytyi siinä, kaikki semmoiseen hintaan, etenkin vanhempina aikoina, joka oli niin naurettavan kallis katsoen siihen, mitä tavara ensi kädessä oli maksanut, ett'ei kukaan voi sitä uskoa, joka ei itse ole sitä nähnyt ja kuullut.
Taivuttaakseen ostajaa puolelleen antaa kauppias hänelle edeltäpäin ja maksutta yhden eli pari ryyppyä. Niinpä tehtiin Laagjellekin. Kun kauppias Lind itse vähän ajan kuluttua tuli puotiin ja sai kuulla että se oli tuo rikas Aslak Laagje, joka itse oli tullut kyydintekoon, kutsui hän hänet luokseen toiseen huoneesen. Laagjella ei ollut mitään tätä vastaan, hän oli jo jotenkin hyvällä tuulella ja oli saanut kielenkantansa valloilleen. Huoneessa istui kauppiaan puoliso. Hän oli niin vaalea ja surullisen näköinen, että Laagjekin sen huomasi, tervehtiessään häntä.
"Onko vaimosi sairas?" kysyi Lappalainen.
"Ei", vastasi kauppias, "ei hän ole juuri sairas, vaan suruissaan polonen, mutta sitä et sinä taida auttaa. Paina puuta Laagje!"
Laagje istui tuolille, joka hänelle oli jotenkin outo kappale, koskaLappalainen samoin kuin itämaalainen kernaimmin istuu ristissä säärin.
"Sinähän olet hyvin rikas, Laagje", puhui kauppias, "onhan sinulla monta tuhatta poroa?"
"En ole rikas", vastasi Lappalainen."
"Montako poroa sinulla on?"
"En tiedä, tänään voipi olla monta, huomenna ei yhtään!"
Tunturi-Lappalainen ei juuri mieluummin ilmaise porojensa lukumäärää, jonka mukaan häntä veroitetaan, kuin muutkaan, jotka vaan tyydyttävästi ilmoittavat omaisuutensa rahassa. Usein hän ei niin tarkoin tiedäkään lukumäärää, ja tosi on sekin, että hänen karjansa on hyvin epävarma omaisuus.
"Mutta eihän sinulla ole lapsia, Laagje?" sanoi kauppiaan puoliso.
"Minullako ei ole lapsia!" sanoi Laagje hymyillen, "onhan niitäkin".
"Vai niin, oletko saanut lapsia", jatkoi kauppias, "muistan vaan kuulleeni, että olit lapseton ja että vaimosi jo on vanhanpuoleinen. Onko sinulla ottolapsia?"
"On", sanoi Laagje, "olen ottanut luokseni sisarenipojan Mellet'in, vaan minulla on myös oma lapsi, pieni tyttö, pieni kaunis tyttö on minulla".
"Kuinka vanha hän on?" kysyi vaimo.
"Niin, hän taitaa nyt olla noin kahden vuoden vanha, luullakseni", sanoi Laagje ja kysyi samalla:
"Entä sinä, onko sinulla lapsia?"
"Valitettavasti ei minulla ole yhtään", sanoi kauppias.
"Eikö ole ollutkaan lapsia?"
"Kyllä on, mutta se on surullinen kertomus".
"Etkö koskaan ole sattunut kuulemaan, että me viime vuonna tapaturman kautta kadotimme ainoan tyttäremme?"
"En", vastasi Laagje, "kuoliko hän?"
"Hän kuoli eli hukkui. Jumala tiesi millä tavalla. Se tapahtui silloin, kuin täällä oli niin paljon susia".
"Viime vuonna joulun vaiheilla", kysyi Laagje.
"Aivan niin, viime vuonna joulun vaiheilla".
"Mitä te pakisette 'manna'sta' ja 'gumpe'stä'" (lapsesta ja sudesta,) kysyi vaimo, joka ymmärsi muutamia lappalaisia sanoja.
"Laagje, näet, ei ole kuullut mitään tuosta onnettomuudesta, joka meitä kohtasi viime talvena. Siitä on jo kohta vuosi."
"Viime vuonna joulun aikana?" kysyi Laagje uudestaan.
"Niin, joulunaatto-yönä. Me olimme matkalla Koutokeinoon, saadaksemme lapsen kastetuksi. Silloin hyökkäsi susilauma päällemme, porot säikähtyivät niin, että Magga, joka ajoi lapsen kanssa, putosi reestä, ja lapsi oli poissa."
"Pieni tyttö kätkyeessä?" kysyi Laagje taas, ja kummastus kuvautui hänen kasvoillaan.
"Niin, kätkyeen löysimme, mutta lapsi oli poissa!"
"Missä tämä tapahtui?" kysyi hän jälleen.
"Isonkosken luona."
"Isonkosken luona!" huudahti Laagje.
"Niin juuri siinä kun tullaan tasangolle, sinä tiedät, puoli penikuormaa yömajasta."
"Ja se oli joulunaatto-yönä viime vuonna?"
"Niin, joulunaattona tulee juuri vuosi siitä kuluneeksi."
"Herra Jesus!" huudahti Lappalainen, joka nyt oli noussut istualtaan ja oli tullut aivan selvälle päälle tuosta tiedosta, jonka hän niin odottamatta sai, että se oli kauppiaan lapsi, jonka hän oli löytänyt ja pelastanut, ja joka nyt oli hänen kotonaan.
"Sinun lapsesi, pieni tyttäresi" — ja Laagje oli jo vähällä ilmaista koko salaisuuden.
Kauppias luuli, että tämä oli vaan myötätuntoisuuden huudahdus hänen onnettomuudestaan, eikä sitä osannut kummeksiakaan.
"Ja sinä olet varma siitä, että lapsi hukkui?" kysyi Laagje.
"Niin, me löysimme kätkyeen, nuorat olivat irti revityt, ja lumessa oli veripilkkuja; hirveätä on ajatella, että viaton lapsi joutui susien revittäväksi."
"Veripilkut olivat Tshjabosta," ajatteli Laagje itsekseen. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaan ei voinut olla kauemmin huoneessa. Hänestä tuntui liian kuumalta sisällä, hiki valui hänen otsalleen, ja hän näytti niin peljästyneeltä, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Hän jätti äkkiä hyvästi, ei uskaltanut enää katsoa äidin surullisiin kasvoihin, vaan riensi ulos kylmään, tähtikirkkaasen yöhön. Hänen ajatuksensa ja päätöksensä olivat ristiriidassa ja nuhtelivat sisällisesti toinen toistaan.
Pian tahtoi hän palata huoneesen, heittäytyä äidin jalkojen juuren sanoen: "Lapsesi elää!" Mutta toiselta puolen hän ajatteli, ett'ei tässä tarvinnut kiirehtiä, hän tahtoi ensin keskustella vaimonsa kanssa asiasta. "Sitä paitsi," ajatteli hän, "he ovat pian unhottaneet surunsa, ja saavathan he toisia lapsia. Minä olen löytänyt ja pelastanut lapsen, se on minun lapseni, ja minä en aio siitä luopua. Minä en tee syntiä; ilman minutta olisi lapsi kuollut! Mutta jos asia kuitenkin huomattaisiin? Jos teen väärin siinä että pidän lapsen, niin saattaa Herra varmaan asian valkeuteen, ja kenties he itsekin olisivat löytäneet lapsen, ellen minä sinä yönä olisi sattunut paikalle ennen heitä; ja mikä ilo vanhemmille kun saavat ainoan lapsensa jälleen! Niin, minä puhun asiasta vaimoni kanssa."
Laagje ei saanut unta silmiinsä sinä yönä, ja matkalla Alteniin hän oli alakuloinen ja harvapuheinen. Hän läksi sieltä niin pian kuin pääsi ja kolme päivää myöhemmin hän jälleen seisoi teltissään vaimonsa edessä, joka piti Lailaa sylissään.
Hän ei ensin puhunut mitään, mutta katseli miettiväisesti tuota pientä, kaunista tyttöä, jonka vaimo vei levolle, sitten kun se uuvuksiin asti oli leikinnyt niillä leluilla, joita Laagje oli tuonut mukanaan.
Yöllä kun kaikkialla teltissä vallitsi hiljaisuus, ja Mellet ja Lailakin nukkuivat, eikä kukaan voinut heitä kuulla, herätti hän vaimonsa kuiskuttamalla:
"Vaimo, kuuletko?"
"No, mikä nyt?"
"Olen saanut tietää yhtä ja toista".
"Mitä sitten?"
"Minä tiedän kutka Lailan vanhemmat ovat."
"Tiedätkö sinä kutka Lailan vanhemmat ovat? Mistä sen olet saanut tietää?"
"Olin Karasjoella ja juttelin kauppiaan kanssa. Tämä kertoi matkalla viime vuonna vaimonsa kanssa Koutokeinoon kadottaneensa lapsensa."
"Kerroitko heille, että lapsi elää ja että se on meillä?"
"En, siitä en puhunut mitään, mutta omatuntoni rupesi minua soimaamaan katsellessani äitiä, joka surun kalvamana on tullut kivuloiseksi ja laihaksi. Äiti raukka, kuinka onnettomalta hän näytti!"
Molemmat olivat hetken ääneti kunnes Laagje taas kysyi:
"Mitä meidän pitää tekemän?"
"No, kun et puhu mitään, niin ei kukaan saa asiasta tietoa, ja hän saa kyllä useampia lapsia."
Tähän nyt asia päättyi, ja niin kului 8 päivää, mutta mitä hyvänsä Laagje teki, ei hän voinut unhottaa tuota lapsetonta äitiä, joka istui yksinään Karasjoella, ja äkkiä lausui hän eräänä yönä:
"Vaimo, minä en saa lepoa, en rauhaa, enkä unta lapsen tähden. Tätä salaisuutta en voi kauemmin kätkeä. Suostutko, niin lähdemme huomenna yhdessä lapsen kanssa Karasjoelle?"
"Mutta jos he rankaisevat sinua, kun olet salannut asian niin kauan."
"Eiväthän toki rankaise minua siitä, että olen löytänyt ja pelastanut lapsen ja nyt vien sen heille?"
"Ei sen vuoksi, mutta siitä, ett'et ole hankkinut tietoja eli koettanut löytää vanhempia."
Selvästi näkyi, että Laagjen puoliso vähemmin sääli lapsen vanhempia kuin mies.
Kului taas muutamia päiviä, mutta Laagjen tila ei parantunut. Ilo lapsen vuoksi oli kaukana. Kun se itki, kävi hänen mielensä raskaaksi, ja kun se nauroi ja hymyili, muisti hän heti tuota murheellista äitiä Karasjoella.
Vihdoinkin lähempänä joulua päätettiin, että mies ja vaimo sekä Jaampa lähtisivät matkaan lapsen kanssa aaton-aattona.
Matkalla sai Jaampa, joka vuorotellen emännän kanssa piti Lailaa ajaessaan sylissään, ihmeekseen kuulla todellisen kertomuksen lapsesta. He saapuivat Karasjoelle seuraavana päivänä, joulunaattona iltapuolella ja tapasivat kauppiaan vaimoneen kotona. Kun he olivat menemäisillään sisään, pyysi Jaampa päästäkseen hänkin mukaan, mutta Laagje tuumasi, että olisi ehkä paras ett'eivät kaikki menisi huoneesen.
"Rakas isäntä, salli minunkin tulla katsomaan, kuinka iloisiksi he tulevat," rukoili Jaampa, ja synti olisi ollut häneltä sitä kieltää, ajatteli hänen isäntänsä.
Kaikki kolme menivät nyt sisään ja asettuivat oven suuhun, Laagjen emäntä Laila sylissään.
"Sinä olet matkalla Joulunaattona, Laagje, ja vaimosi ja lapsesikin," sanoi kauppias.
"Niin, aion mennä kirkkoon huomenna."
"Onko tuo pienokainen sinun lapsesi?"
"On, se on pieni tyttäreni Laila."
"Sinä et tule mihinkään ilon asuntoon meille, Laagje. Muistathan tapauksen viime vuonna."
"Sinä olet vielä murheellinen?"
"Niin, me emme koskaan enää saata olla iloisia!"
"Tänä iltana sinun pitää tulla iloiseksi", sanoi Lappalainen, "kaikki kristityt iloitsevat tänä iltana!"
"Se on totta, ylistetty olkoon Jesus Kristus!"
"Amen!" sanoi Lappalainen.
"Vaimosi on myös tuleva iloiseksi; meidän tulee kaikkein iloita ja kiittää Kaikkivaltiasta, joka kuolleet herättää."
"Onko sinusta tullut kuleksiva saarnaaja, Laagje?" kysyi kauppias.
"Ei, mutta minä tulen kuitenkin iloisella sanomalla sinun luoksesi.Minä annan sinulle lahjan, joka saattaa sinut jälleen iloiseksi."
"Ei mikään lahja voi minua ilahuttaa."
"Voi kyllä, minä annan sinulle lapsen, tuon lapsen tuossa," sanoi hän osoittaen pikku Lailaa, joka käveli lattialla.
"Oman lapsesi," sanoi kauppias, "mitä sinä tarkoitat, Laagje?"
"Kaunis lapsi, soma pieni tyttö, eikö niin," puhui Laagje, "se on varmaan sinun lapsesi näköinen?"
"Mutta minä en ymmärrä, mitä sinä ajattelet, kun tahdot antaa pois ainoan lapsesi, josta olit niin iloinen ollessasi viime kerralla täällä. Ethän vaan laske leikkiä?"
"En laske leikkiä, tyttö ei ole minun lapseni, se on löydetty!"
"Löydetty lapsi?" kummasteli kauppias.
"Niin, viime vuonna joulunaattona löysin lapsen."
"Löysit lapsen viime vuonna joulunaattona," huudahti kauppias, "mistä?"
"Isonkosken luota jääkappaleelta kätkyeessä."
"Jumalan nimessä, mitä sinä puhut?" huudahti kauppias, ja samassa juoksi hänen puolisonsa esiin, seisoi ristissä käsin ja katseli milloin Laagjea, milloin lasta, joka seisoi Laagjen emännän vieressä.
"Olen sanonut, että sinä ja vaimosi tulisitte iloisiksi tänä iltana, ja että kaikki iloitsisimme," sanoi Laagje. "Kuule siis! Lapsesi löysin minä kätkyeessä jääkappaleelta Isonkosken luona viime vuonna joulunaattona hämärissä. Kätkyeen viskasin pois, mutta lapsen kannoin povellani kotiini, siitä lähtein on se ollut minun luonani ja nyt tänäpänä tuon sen sinulle, ja tuossa se seisoo, niin totta kuin Jumala minua viimeisellä hetkelläni auttakoon!"
Isä ja äiti lankesivat polvilleen, ja sillä välin kuin äiti syleili ja suuteli lasta ja piteli sen pieniä kasvoja edessään, ja tuon tuostakin painoi sen sydämelleen ja itki ilon kyyneleitä, kertoi Laagje tarkemmin, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän myös oli antanut kastaa lapsen ja että sen nimi oli Laila.
Ja niin tuli todellakin, niinkuin Laagje oli sanonut, iloinen joulunaatto kauppiaan taloon. Jaampa hiipi kyynelsilmin ulos ja kertoi Maggalle ja Lassille että kadonnut lapsi oli löytynyt, jolloin nämä riensivät huoneesen ja iloitsivat iloitsevien kanssa. Niin kulki uutinen edelleen, ja pian oli melkein koko paikkakunnan väestö kokoontunut lasta katsomaan ja kuulemaan kertomusta sen pelastuksesta. Kaikille tarjottiin virvokkeita, kaikki saivat joululahjoja ja kaikki yhdessä lauloivat päätökseksi tuon vanhan rakkaan virren:
Taas joulu-aika riemuisa,Nyt koitui kotihimme j.n.e.
Kuu Laagje toisena joulupäivänä oli lähdössä ja lausui jäähyväiset onnelliselle pariskunnalle, sanoi hän:
"Ethän minua rankaise, vaikka tulin pitäneeksi lapsesi niin kauan?"
"Ei, Jumala siunatkoon sinua, Laagje", sanoi äiti, "ei sinua rangaista. Sinua minä kiitän niin kauan kuin elän siitä, mitä olet tehnyt minulle ja pikku Marialle."
"Ei, Lailalle", muistutti Laagje.
"Niin, niin," sanoi äiti, tuon tuostakin lasta suudellen, "olkoon hän sitten Jumalan nimessä Laila."
Rutto.
Seuraavana kesänä oleskeli Laagje tavallisuuden mukaan rannikolla Altenin pitäjässä porolaumoineen. Hänellä oli vanhat palvelijansa ynnä Mellet luonaan, mutta pikku Lailaa kaikki kaipasivat, ja ehkä enimmin tuo juro Jaampa. Kun lapsi oli poissa, muuttui ukko taas harvasanaiseksi, äreäksi ja tyytymättömäksi. Matkalla rannikolle oli hän liian hurjalla ajamisella tappanut erään poron, ja kesällä hän oli asettunut väijyksiin ja tappanut kaikki uudisasukasten koirat, jotka vaan salaisesti käsiinsä sai. Tappelussa oli hän niinikään pahasti lyönyt ja runnellut kahta Norjalaista, jotta nimismies oli määrätty tuomaan hänet sovinto-oikeuteen, mutta se joka niskoitteli, oli juuri Jaampa. Hänen jälilleen oli mahdoton päästä, kun hän rauhattomana piileskeli milloin siellä, milloin täällä erämaassa porojen keskellä, ja ainoastaan kaikessa salaisuudessa tuon tuostakin pisti päänsä Laagjen kotaan, joka luonnollisesti ei häntä ilmiantanut.
Melkein siihen aikaan, jolloin tunturi-Lappalaiset alkavat vetäytyä takaisin tuntureille, alkoi kuulua kummallisia huhuja, että hirmuinen ruttotauti oli liikkeellä Ruijan itäosassa. Kerrottiin, että se oli tullut sinne Venäjältä ja oli rupulitaudin kaltainen. Ei ainoatakaan lääkäriä löytynyt siihen aikaan näissä seuduin ja kerrotaan, että ihmisiä kuoli niinkuin kärpäsiä. Etenkin kuului rutto raivoavan Lappalaisissa, vaan monta Norjalaistakin oli joutunut sen uhriksi. Ne, jotka voivat paeta, pakenivat, mutta veivät samassa taudin mukanaan toiseen paikkaan, ja kulovalkean tavalla levisi tauti yhä laveammalle. Väestön hoettiin Etelä-Varangerissa lopen kuolleen, samaten Nessebyssä ja pitkin Tanajokea Karasjoelle asti. Joka päivä pelättiin, että rutto jonkun pakolaisen mukana tulisi Länsi-Ruijaankin, ja kansa ei uskaltanut matkustaa minnekään, ei tohtinut tavata vieraita eikä ottaa vastaan ketään.
Tosi onkin, että viime vuosisadan keskipaikoilla raivosi ruttomainen tauti näissä seuduin, ja sen aikuisista henkikirjoista näkyy, että "verollisten" lukumäärä supistui hirveässä määrässä, ja mainitaan, että "maa oli melkein autio."
Laagje ja muut tunturi-Lappalaiset, jotka oleskelivat rannikolla, päättivät sen vuoksi kiireimmiten jättää asutut seudut, päästäkseen mitä pikemmin sisämaan autioihin ja jylhiin tunturiseutuihin, joissa ei löytynyt ainoatakaan ihmisasuntoa.
Sen vuoksi päättivät kaikki yksimielisesti määrättynä päivänä ajaa porot kokoon aukealle kentälle, jossa oli toimitettava "Ratkem" eli porojen eroittaminen toisistaan merkkien mukaan, jotta kukin perhekunta saisi omat elukkansa erikseen lähteäkseen niiden kanssa minne tahtoi. Kesällä, jolloin sudesta ei ole pelkoa ja elukat saavat olla melkein omin päinsä, sekaantuu usein monta laumaa yhteen, kun useita Lappalaisia oleskelee samalla rannikolla, mutta talveksi, jolloin poroja täytyy tarkasti vartioida, koettaa kukin saada suuremman eli pienemmän laumansa erikseen. Semmoinen "Ratkem" on vaivaloinen työ, johon kuluu monta päivää. Ei ole yhtä helppo eroittaa toisistaan tätä elävätä ryhmää, kuin lajitella merkittyjä tukkia vedessä, mutta Jaampa on rivakka tässä niinkun muussakin raskaassa työssä, ja vähitellen onnistuu miehille ja koirille yhdistetyin voimin jakaa koko lauma kolmeen, neljään, viiteen eli useampaan ryhmään. Toisinaan on syntynyt riita, vieläpä tappelukin "ratkemia" toimittaessa, kun merkkiä ruvetaan epäilemään, tahi kun varkaat ovat niitä muuttaneet, vaan omistajalla jostakin tuntomerkistä päättäen on täysi syy väittää, että eläin kuuluu hänelle. Siinä on huutoa ja melua, suopungit sinkoilevat sinne ja tänne, koirat haukkuvat, poroja viedään joka puolelle ja tuota vilkasta ja vaihtelevaa liikettä kestää useampia päiviä, kunnes "ratkem" vihdoin on lopussa, tosin ani harvoin jokaisen mielihyväksi. Laagjella ja hänen perhekunnallaan oli kaikkiaan 7 merkkiä eli eri tavoin merkittyjä poroja, jotka olivat poimittavat laumasta, jossa oli ehkä 8-10,000 poroa. Ensin oli nimittäin hänen oma merkkinsä, sitten Jaampan, Jounan ja molempien palvelijattarien, sitten Mellet'in ja Lailan, koska, niinkuin jo on kerrottu, kumpikin näistä oli saanut poron kumminlahjaksi.
Vihdoinkin olivat kaikki valmiit ja läksivät kukin omalle suunnalleen. Laagje vetäytyi vanhoille talviteloilleen Akanastunturille. Tiellä tapasivat he eräänä päivänä Lappalaisen, joka astuskeli tunturia myöten ja jonka Laagje tunsi.
Sitten kuin oli toimitettu tavallinen tervehdys, joka ystävien kesken tapahtuu siten, että kumpikin panee oikean kätensä toisensa vasemmalle olkapäälle, puoleksi syleillen toisiaan, painaen posken poskea ja nenän nenää vastaan[3] kutsuttiin vieras kotaan, johon astuessaan hän toivottaa: "Rauha taloon!" ja hänelle toimitetaan istuin lieden ääressä. Laagje tiedusteli, mistä vieras tuli.
"Assemäeltä, kolme penikuormaa Karasjoelta," vastasi mies.
"Etkö tullut Karasjoen kautta?" kysyi Laagje.
"En, sinne en uskaltanut mennä," vastasi vieras.
"Miksi et?"
"Etkö ole kuullut rutosta puhuttavan?"
"Kyllä olen," vastasi Laagje, "mutta onko rutto ollut Karasjoellakin?"
"On", vastasi vieras, "rutto tuli sinne kesällä, paljon ihmisiä kuoli ja ne, jotka saattoivat, pakenivat Assemäelle eli muuanne."
"Kenen mukana tauti sinne saapui?"
"Pakolaisten mukana Tanasta", selitti Lappalainen, ja perheen huomio oli nyt jännitetty korkeimmalleen. Kun Lappalainen saa kuulla erinomaisia uutisia, kuuntelee hän melkein ällistävällä uteliaisuudella. Kaikki työnteko pysähtyy. Kauha ei liiku padassa, sormet, joilla ruokakuppi sivellään puhtaaksi, pysähtyvät matkalla kupista suuhun, tikku, jolla piippu viritetään, palaa sormissa kesken virittämistä, ja aina väliin kuuluu huudahduksia, niinkuin: "Vuoi, vuoi!" eli "Vuoi dal die!" Vieras kertoo "että eräänä aamuna varhain, kun kauppias Lind meni alas joen rannalle, huomasi hän vieraan veneen rannalla. Keulassa makasi eräs vaimo, lapsi sylissään, ja rannalla makasi eräs Lappalainen nahkaturkissaan. Kauppias luuli heitä matkustajiksi, jotka matkan jälkeen olivat käyneet levolle ja ravisteli miestä saadakseen häntä hereille, mutta kauhistuksekseen huomasi hän nyt, että mies oli kuollut, ja tarkemmin katsottuaan näki hän, että mies oli mustansininen kasvoiltaan ja haisi jo vahvasti. Vaimo ja lapsi olivat myös kuolleet. Hämmästyneenä palasi kauppias asuntoonsa ja kertoi asian vaimolleen. Helposti saattoi huomata, että ne olivat pakolaisia, jotka olivat tuoneet ruton mukanaan, ja pian kulki virvatulen tavoin naapurista naapuriin: 'Jumala meitä auttakoon, rutto on täällä!'
"Kauppias rohkeni mennä alas rannalle heittämään kuolleen ruumiin veneesen, jonka sitten työnsi ulos virtaan, jossa se hävisi ensimmäiseen koskeen, mutta kaksi päivää myöhemmin hän sairastui ja kohta jälkeenpäin vaimonsakin. Niin sairastui yhä useampia, ja ihmiset alkoivat paeta niin pian kuin mahdollista tuosta ruton saastuttamasta seudusta, osaksi ylös virtaa myöten, osaksi kauas erämaahan, jossa varmaan moni on hukkunut."
"Ja miten kävi kauppiaan ja hänen vaimonsa?" kysyi Laagje.
"He kuolivat kumpanenkin, sen mukaan mitä olen kuullut, ja heidän palvelijansa pakenivat."
"Mutta lapsi, kuoliko lapsikin, joka heillä oli, pieni tyttö nimeltäLaila?"
"Sitä en tiedä, en ole kuullut mitään lapsesta," sanoi Lappalainen. "Ihmiset eivät vielä ole ruvenneet palaamaan ja luultavasti on siellä paljon hautaamattomia, koska ei löydy ainoatakaan elävätä olentoa Karasjoella. Vasta lumen ja pakkasen jälkeen ne ehkä uskaltavat palata sinne jälleen, jotka vielä ovat elossa, missä sitten lienevätkään. Assemäellä asuu muutamia, joilta olen kuullut, mitä nyt olen kertonut."
"Mutta mitä uutta merenrannalta," kysyi vieras, "onko rutto tullutAlteniin?"
"Ei vielä", vastasi Laagje, "mutta kaikki ihmiset olivat huolissaan ja pelkäsivät joka hetki sen tulevan."
Vieras jätti hyvästi lähtien edelleen ja kahdeksan päivää myöhemmin pystytti Laagje majansa Akanastunturille, noin 8 penikuormaa Karasjoelta.
Jaampa oli koko ajan tarkasti kuunnellut Laagjen ja vieraan keskustelua, vaan ei kysynyt silloin eikä myöhemminkään mitään. Hän toimitti tavalliset tehtävänsä, mutta häneltä ei kuullut melkein ainootakaan sanaa. Nähtävästi hän tuumaili jotakin eli odotti jotakin.
Kuukautta myöhemmin, kun ilma oli toden teolla käynyt pakkaiseksi ja maa pukeutunut valkoiseen lumivaippaansa, joten keli oli mitä parhain porolla ajamiseen, astui Jaampa eräänä iltana Laagjen telttiin ja istausi lieden ääreen.
"Olet tuonut kotiin kaksi ajoporoa tänään," puhui Laagje, "mitä niillä aiot tehdä, aiotko lähteä matkalle?"
"Minä lähden tänä iltana kuun noustua."
"Mihin?"
"Sen kyllä itsekin tiedät."
"Niin melkeinpä tiedän", lausui Laagje, "mutta uskallatko mennä sinne, etkö pelkää ruttoa?"
"Minä en pelkää mitään, ja tietysti nyt pakkanen on kuolettanut rutonkin, koska kaikki on jäässä. Sitä paitsi tahdon saada selkoa lapsesta, tahdon tietää, onko lintusemme elossa vaiko kuolleena ja kylmettyneenä Karasjoella."
"Niin, jos löydät lapsen, joka nyt on orpo, ja tuot sen tänne meille jälleen, niin et tarvitse minkäänlaista puutetta kärsiä, niin kauan kuin tahdot olla minun luonain, joko palvelijana palkkaa vastaan tahi omana herranasi!"
Kello 11 iltasella istui Jaampa pulkkaan ja läksi kulkemaan Karasjoelle päin Laagjen toivotuksella: "Olkoon rauhan Jumala suojanasi ja saattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen!"
Hän ajoi koko yön, ja seuraavan päivän aamupuolella hän saapui kirkon kylän harjanteille, joilta voi nähdä kylän rakennukset.
Autiolta ja tyhjältä näytti tasanko, jossa rakennukset seisoivat, ja ainoastaan yhdestä tuutista näkyi savua nousevan. Siinä toki täytyi löytyä ihmisiä ja annettuaan porojen hiukan levähtää ajoi Jaampa ripeästi alas tasangolle poikki virran suoraa päätä erästä yksinäistä mökkiä kohden, josta savu näkyi nousevan.
Astuessaan huoneesen, ei hän alussa nähnyt muuta kuin vanhan ämmän, joka istui kyyrysissään takan ääressä, vaan sitten huomasi hän myös vanhan miehen makaavan sängyssä.
"Jumalan kiitos!" huudahti ämmä Jaampan astuessa sisään, "vihdoinkin tulee tänne ihmisiä jälleen! tuletko Assemäeltä vai tunturilta?"
"Minä tulen tunturilta, Aslak Laagjen luota."
"Eikö rutto ole teillä käynyt?
"Ei, me olemme siitä saaneet olla rauhassa!"
"Onko tuo vanhus tuolla sängyssä miehesi?" kysyi Jaampa.
"Hän on mieheni. Me ainoat olemme elossa tällä paikalla, kaikki muut ovat kuolleet tahi paenneet, mutta me olemme niin vanhoja, jotta kaikessa tapauksessa kohta kuolemme ja sen vuoksi rutto ei meistä huolinut."
Samassa huomasi Jaampa vaatemyttyjä pienessä sängyssä ovenpielisessä nurkassa.
"Mitä tuossa pienessä sängyssä on?" kysyi hän.
"Se on pieni tyttö-raiska, jonka olemme ottaneet luoksemme, kun kaikki muut pakenivat," vastasi ämmä.
"Kenen lapsi hän on?"
"Hän on kauppiaan lapsi," puhui ämmä.
"Onko hän kauppias Lindin tytär, nimeltä Laila?" tiedusti Jaampa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.
"Sitä en tosiaankaan tiedä, mikä lapsen nimi on, mutta se on varma, että hän on kahden muukalaisen lapsi, jotka pari vuotta sitten tänne muuttivat. Sääli lapsi raukkaa! Molemmat vanhemmat kuolivat ruttoon ja makaavat vieläkin hautaamatta huoneessaan, ja lapsen löysimme eräänä päivänä istumassa oven ulkopoolella. Hän itki niin haikeasti, jonka vuoksi otimme hänet tänne, jossa hän sittemmin on ollut, lapsi raukka."
"Kiitos sinulle siitä ja palkituksi tulet myöskin," sanoi Jaampa.
"Kiitos Jumalan, että vihdoin näemme ihmisolennon," sanoi eukko. "Meillä on tuskin leivän muruakaan huoneessamme. Vähän oli meillä kahden osaksi, vielä vähemmin kolmelle, Jumala armahtakoon!"
"Minulta saat ruokaa," sanoi Jaampa, "minulla on ruokaa muassani, saat niin paljon kuin tahdot."
"Alussa kävi lapsi useampia kertoja kotona katsomassa, eikö isä ja äiti heräisi," kertoi eukko, "mutta nyt hän jo ymmärtää, että he ovat kuolleet."
Sykkivällä sydämellä läheni Jaampa lapsen sänkyä, kumartui ja katseli tuota nyt laihtunutta ja riutunutta lasta, joka niin usein oli huvitellut häntä iloisella naurullaan.
"Laila", sanoi hän hiljaa, "Lailasjam, gulakgo?" Lailaseni, kuuletko?
Lapsi heräsi kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta nähdessään tuon vieraan paksun turkin ja tummat kasvot aivan edessään, rupesi se pelkäämään, kasvot alkoivat vetäytyä itkuun, ja lapsi koki vetäytyä peitteiden alle.
Jaampa joutui pulaan, hän olisi niin mielellään tahtonut osoittaa ystävällisyyttä, kun vaan olisi tiennyt miten menetellä. Eukko tuli silloin avuksi kokien rauhoittaa pienokaista ja nosti hänet istualle sänkyyn.
"Älä pelkää," sanoi eukko, "ei hän tee sinulle mitään. Ole nyt kiltti, niin saat hyvää ruokaa."
"Laila, utsa loddasjam, ale bala!" Laila, pieni lintuseni, älä pelkää, puhui nyt Jaampa niin ystävällisesti kuin suinkin.
"Ikgo dovda muo, Laila, ikgo muite Jaampa?" "Etkö tunne mua, Laila, etkö muista Jaampaa, Laagjea, Mellet'iä ja poroja?"
Lapsen kasvot kirkastuivat, hän pyyhki kyyneleet silmistään ja katsoa tuijotti Jaampaan.
"Sinäkö Jaampa?" sammalsi hän.
"Niin, minä olen Jaampa, pieni lintuseni, nyt et saa enää itkeä, nyt sinä saat ajaa Jaampan kanssa ja istua Jaampan selässä, saat olla iloinen ja syödä hyvää ruokaa Jaampan kanssa."
"Niin" sanoi lapsi, "Laila syö hyvää ruokaa Jaampan kanssa."
Jaampa otti povestaan poronkielen ja alkoi leikata siitä viipaleita lapselle, joka nyt ei ollenkaan enää peljännyt, vaan tuli hänen luoksensa ja hänen suureksi iloksensa söi halukkaasti lihaa, ikäänkuin pieni kesytön lintu, joka ystävällisyydellä on saatu rohkeaksi ja kesyksi.
"Tahtooko Laila olla minun luonani?" kysyi Jaampa.
"Tahtoo Laila olla Jaampan luona."
"Tahtooko Laila ajaa minun kanssani, ajaa porolla Laagjen, Mellet'in,Jounan, Maggan ja Gunnil'in luokse?"
"Laila tahtoo ajaa Jaampan kanssa ja isän ja äidin kanssa!"
"Ei, isä ja äiti ovat poissa ja kuolleet, mutta kun tulet minun kanssani, saat toisen äidin, joka on hyvä sinulle, ja Jaampa pitää sinusta."
"Aiotko ottaa lapsen mukaasi?" kysyi eukko.
"Aion, sitä varten olen tullutkin. Hän on nyt orpo, hänellä ei ole sukulaisia eikä tuttavia täällä, sen vuoksi on hän jälleen oleva Laagjen lapsi, niinkuin hän oli ennenkin, eikä hänen tarvitse puutetta kärsiä."
Sitten meni Jaampa ulos ja toi mukanaan ison palan poron lihaa, jonka hän antoi eukolle.
"Tässä saat ruokaa, kunnes ihmiset paalaavat, ja jos tarvitset enemmän saat lisää, mutta lapsen minä vien mukanani."
Eukko kiitti ja oli tyytyväinen lahjaan.
Lailan jalkaan pantiin nyt suuret kurpposet ja sitten tyttö käärittiin turkkiin, jossa hän oli niinkuin lämpöisessä sängyssä, jonka jälkeen Jaampa kantoi hänet rekeen. Sitten hän toi porot, valjasti ne, istui ensimmäiseen rekeen, Laila sylissään ja läksi ajamaan niin että lumi tuprueli hänen ympärillään, pois tästä surullisesta rutonpesästä, kohti rakkaita tuntureitaan, hyräillen tämän tapauksen johdosta tekemätänsä tilapäistä runoa, ja iloissaan siitä että taasen oli löytänyt lintusensa, pienen Lailansa.
He eivät saapuneet perille samana päivänä, jonka vuoksi täytyi viettää yötä tunturilla. Mutta ei heillä ollut hätä-päivääkään. Jaampa kaivoi kuopan lumeen, pani poron nahkoja Lailan alle ja päälle, joka pian nukkui. Itse lepäsi hän myös muutaman hetken lapsen vieressä.
Laagje saattoi puolisoneen nähdä kauas eräälle jäälle, jota myöten Jaampa oli tuleva, ja jo aikaiseen aamuhämärässä olivat molemmat tuon tuostakin katselleet sinne päin.
Pikku Mellet oli kuitenkin se, joka ensiksi huomasi Jaampan ja pisti päänsä teltin ovesta sisään huutaen:
"Aedne, atshje, Jaampa boatta!" Äiti, isä, Jaampa tulee!
Jaampa tuli ajaen täyttä karkua jäätä myöten, ja päästyään niin lähelle, että saattoi nähdä ihmisiä teltin edustalla, nosti hän Lailan korkealle ilmaan. Pian sen jälkeen seisoivat porot hengästyneinä Laagjen teltin edustalla.
Nyt saivat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiirettä valmistaessaan Lailalle lappalaispukua; sillä Lappalaisten lapset käyvät samanlaisessa puvussa kuin aikaihmisetkin, ja nämä pikkulappalaiset, pojat ja tytöt, näyttävät usein muukalaisen silmissä erittäin omituisilta.
Kahden viikon kuluttua oli Lailasta taas tullut täydellinen lappalaistyttö, joka juoksenteli ja leikki Mellet'in kanssa ympäri telttiä. Laila oli olevinaan poro ja Mellet koki pyytää häntä suopungillaan, jonka hän äskettäin oli saanut ja jonka heittämisessä hän luonnollisesti harjoitteli itseään päivät päästänsä.
"Kuuleppas Mellet", sanoi Jaampa, joka vähän aikaa oli heitä katsellut, "sinä et saa kiusata Lailaa."
"Niin, mutta Laila tahtoo olla porona", tuumasi Mellet.
"Se ei kuitenkaan käy niin", selitti Jaampa, "tule tänne, niin minä näytän kuinka sinun tulee heittää."
"Minä tahdon myös suopungin," sanoi Laila.
"Minä annan sinulle," sanoi Jaampa, "lappalaistytön tulee myös osata heittää suopunkia."
"Katso nyt", sanoi Jaampa Mellet'ille, "ensin teet suuremman eli pienemmän lenkin, sen mukaan miten kaukana esine on, johon tähtäät. Sitten otat lenkin oikeaan käteesi ja teet niin monta lenkkiä, kuin tarvitset saavuttaaksesi esineen. Kuinka pitkä on matka tuonne pensaasen?"
"En tiedä."
"Niin, mutta se sinun tulee tietää, muuten et tapaa."
"Yhdeksän kyynärää."
"Ei, kymmenen kyynärää sinne on. Teeppäs nyt lenkki! Kas niin, se riittää, heitä nyt! Ei niinkään hullusti, aikaa myöten harjaannut paremmaksi. Nyt minä asetan kolme keppiä maahan 6, 9 ja 12 kyynärän päähän, ja kun osaat niihin järjestyksessä, tule sitten minun luokseni, niin neuvon sinulle enemmän."
Pikku Lailan suru vanhempiensa kuolemasta katosi pian uusissa oloissa. Vähitellen hän unhotti koko sen vuoden, jonka oli viettänyt Karasjoella. Hän muisteli taas joka päivä vaan sitä aikaa, jonka hän oli viettänyt Laagjen luona, ja näytti siltä kuin nuo hämärät aikaisemmat muistot olisivat sulautuneet uusien raittiiden olojen vaikutuksiin ja yhdessä poistaneet viimeisten surullisten tapauksien muistot kodista Karasjoella.
Seuraavana jouluna vallitsi siis Laagjen asunnossa kaikkialla ilo ja onnellisuus. Lapsi, jonka hän oli löytänyt, jonka hän oli pelastanut ja povessaan kantanut kotiinsa, oli taas hänen lapsensa, ja Laagje uneksi taas suloisia unelmia tämän lapsen tulevaisuudesta.