Mellet ja Laila koulussa.
Aika kului ja Laila ja Mellet menestyivät ja varttuivat. Laagjella oli nyt uusia palvelijoita. Jouna oli nainut Maggan, kun yhteensä olivat saaneet niin monta poroa, että he pienellä laumallaan ja uudella tentillään, joka oli maksanut 40 taalaria, saattoivat kuleksia tuntureilla omin neuvoin. Muut palkolliset olivat muuttaneet merenrannikolle. Jaampa yksin eleli edelleenkin Laagjen luona, ehkä etenkin siitä syystä, että hän piti niin paljon tuosta pienestä tytöstä, joka vähitellen oli kiintynyt hänen sydämeensä ja anastanut itselleen kaiken sen lemmen, mikä siellä löytyi.
Nuo vanhukset Karasjoella, jotka olivat ottaneet Lailan luokseen, makasivat molemmat kuolleina vuoteellaan, kun ihmiset vähitellen joulun vaiheilla palasivat paikkakunnalle jälleen. Alussa oli heillä kyllin tekemistä jäätyneiden ruumiiden hautaamisessa, joita oli kaikkialla asunnoissa. Siis ei löytynyt muita kuin Laagje, hänen vaimonsa ja Jaampa, jotka tiesivät lapsen salaisuuden eli sen, että se lapsi, joka Karasjoen kauppiaalla oli ollut, vielä eli ja oleskeli rikkaan tunturi-Lappalaisen Aslak Laagjen luona. Lailalla itsellään oli vaan himmeä muisto ensimmäisestä lapsuuden ajastaan. Hän ei tiennyt muuta, kuin että hän oli Laagjen tytär ja kaikki tunturi-Lappalaiset pitivät häntä Laagjen lapsena. Laila oli kaunis lapsi. Hänellä oli hienopiirteiset, soikeat kasvot, kaksi somaa hymykuoppaa poskissa, jotenkin vaaleat hiukset ja suuret harmaat silmät, jotta se, joka tunsi eri kansakuutien kasvojen piirteet, helposti voi huomata, että tässä lapsessa oli jotakin erinomaista, jotakin hienompaa, jalompaa ja kokonaisuudessaan erilaista, kuin tavallisessa lappalaislapsessa. Jos hän olisi ollut kasvatettu jossakin hienossa perheessä, olisi hän ehkä ollut heikkohermoinen potilas kalpeilla, kivuloisilla kasvoilla, mutta nyt oli tuo alituinen oleskeleminen vapaassa ilmassa, pitkät retket jalkaisin ja suksilla antaneet hänelle gasellin notkeuden, samalla kuin lämpö, kylmä, lumi ja sade oli tehnyt hänen poskensa ruskeiksi ja koko kasvot terveen ja raittiin näköisiksi. Hän oli hento ja soleva, mutta kumminkin ripeä ja vilkasluontoinen kuin poika ja yhtä pitkä kuin kasvinveljensä Mellet, jolla oli täydellinen pyöreämäinen lappalaisnaama, mustat silmät ja pikimustat hiukset. Mutta hänkin oli Lappalaisen kauneuden aistin mukaan soma poika, ja kun nämä molemmat olivat puetut somaan talvipukuunsa, Laila valkoiseen turkkiin kullattu hopeavyö vyötäreillään, tahi kesäpukuunsa, Laila sinisessä ja Mellet punaisessa viitassa, niin ei ollut ainoatakaan, ei Lappalaista eikä Norjalaista, joka olisi sanonut muuta, kuin että nämä kaksi olivat somimmat lappalaislapset, joita he ikänään ovat nähneet.
Tunturi-Lappalaisilla on harvoin monta lasta. Tästä seuraa varmaankin, että he suuressa määrässä hemmoittelevat lapsiaan ja antavat heille melkein joka asiassa täydellisen vapauden. Harvinaista on, että vanhemmat koskaan antaisivat lapsilleen ruumiillista kuria. Ne saavat olla ja tehdä niinkuin itse tahtovat jo pienestä pitäen, ja pikemmin lapset komentavat vanhempiaan, kuin vanhemmat lapsiaan. Sen vuoksi täytyy ihmetellä sitä, ett'eivät lapset tule turmeltuneimmiksi ja pahankurisemmiksi, kuin ne todella ovat.
Sekä Laagje että hänen puolisonsa osasivat lukea, ja emäntä osasi vielä monta rukoustakin. Muutamia oli Laila jo aivan nuorena oppinut, ja kun hän oli seitsemän vuoden vanha, alkoi elatusäiti opettaa häntä tavaamaan ja lukemaan. Tämä kävi Lailalta yhtä ihmeellisen helposti, kuin työläästi Mellet'iltä, vaikka hän oli useampia vuosia vanhempi. Se tuli osaksi siitäkin, ett'ei pojalla ollut laisinkaan halua. Hänestä oli kiusallista istua kirjan ääressä, hänellä ei ollut vähääkään kunnian himoa siinä suhteessa, hän ajatteli ja uneksi vaan poroista, linnuista ja kaloista. Mutta kenties syy oli myös sukuperässä ja synnynnäisessä älyssä; sillä Lailalta sujui lukeminen ikäänkuin itsestään, hän oppi varsin pian hyvin lukemaan ja osasi myös kaikki ulkomuistista.
Jaampa ei osannut lukea sanaakaan, mutta sitä enemmän hän ihmetteli suosikkinsa taitoa. Sitä vastoin oli hänestä hupaista saada edistää lapsia toisella tavalla opettamalla heitä porolla ajamaan, suopunkia käyttämään, kalastamaan, virittämään ansoja ja suksilla hiihtämään, ja niinkuin Laagjen emäntä toden perään piti hiukan enemmän pojasta kuin tytöstä, vaan ei kuitenkaan voinut muuta kuin tunnustaa, että tyttö oli paljon älykkäämpi kaikessa, jota hän voi heille opettaa, niin oli Jaampan laita päin vastoin. Laila oli hänen lemmikkinsä, ja hän teki kaikki saadakseen tytön yhtä vikkeläksi, kuin pojankin, mutta Mellet voitti Lailan kaikissa niissä urotöissä, joita Jaampa taisi heille opettaa. Ainoastaan hiihtämisessä oli Laila ehkä yhtä ripeä ja peloton kuin Mellet.
Jaampalla ja molemmilla lapsilla oli monta hupaista retkeä yhdessä. He saivat toisinaan seurata häntä kalastusmatkoilla, ja heistä oli erinomaisen hupaista, kun tämmöisillä retkillä joutuivat pienien purojen rannalle, jossa hiipimällä pitkin rantaa saattoi kourin kaapata kaloja kiini, kun vaan tempun tunsi, silloin kun kala oli kätkeytynyt kiven koloihin ja mättäiden alle. Jaampa neuvoi heille, kuinka heidän tuli pistää kätensä veteen, hapuella sitten vasten virtaa, kunnes tunsivat missä kala oli. Sitten tuli heidän vaan hiljaa sitä koskettaa ja samalla viedä kättä eteenpäin, sitten kiduksien kohdalla äkkiä puristaa kiini ja viskata kala maalle. Jaampa itse oli oikea mestari pyytämään kaloja tällä tapaa, ja osasi myös mukavasti pujahuttaa kepin nenään kiinnitetyn langanmutkan kalan kaulaan ja äkkinäisellä tempauksella keikahuttaa sen ylös. Tämä alkuperäinen kalan pyyntitapa on saanut lapin kielessä omituisen nimityksenkin ja kutsutaan sitä: "njodsastet". Semmoisella kalastusretkellä sattui kerran, että sen virran vastaisella rannalla, jota myöten he kulkivat, huomasivat pienen kilin, joka seurasi heitä hyppien kiveltä kivelle. Kili oli nähtävästi vielä hyvin kesy, vaikka se oli eksynyt, ja kun se nyt huomasi nämä kolme ihmistä toisella rannalla, hyppäsi se äärimmäisille kiville ja seisoi siinä, määkien valittavalla äänellä, niinkuin itkevä lapsi, kun se ei päässyt heidän luokseen. Mellet ja Laila surkuttelivat kiliä ja kysyivät Jaampalta eikö hän voisi kaalata virran poikki ja tuoda kiliä heille.
"Se ei käy päinsä," sanoi Jaampa, "virta on liian syvä, mutta jos olet kiltti tyttö, Laila, niin toimitan kuitenkin kilin sinulle."
"Tuo se meille, Jaampa kulta!" huusivat molemmat.
Jaampa otti suopunkinsa, kääri sen lenkille ja varmalla kädellä hän viskasi silmukan kilin kaulaan, ja loiskis, se putosi veteen ja oli tuokiossa toisella rannalla. Se oli melkein puoleksi kuristunut, puoleksi uponnut rannalle nostettaessa, mutta vähitellen se tointui ja seurasi sitten heitä uskollisesti. Lailan suureksi iloksi lupasi Jaampa, että hän saisi pitää kilin ja lupasi tiedustella sen omistajaa ja maksaa hänelle kilin hinnan.
Mutta vielä iloisemmaksi tuli Laila, kun ansalla sai ensimmäisen riekkonsa. Jaampa oli eräänä talvipäivänä virittänyt muutamia ansoja vähän matkaa teltistä, ja seuraavana aamuna meni Laila hiihtäen niitä katsomaan. Ja mitä näki hän, mikä se on, joka tuolla risuaidan vieressä makaa. Aivan oikein, se on kaunis, lumivalkea riekko, joka on mennyt ansaan! Laila ei ollut vähän hyvillään tämän nähdessään. Ilossaan ei hän edes ehtinyt irroittaa lintua ansasta, vaan otti riekon ansoineen päivineen mukaansa ja riensi kotiinpäin niin piankuin suinkin näyttämään saalistaan vanhemmilleen.
Sillä välin oli Mellet saanut luvan mennä Jaampan kanssa metsälle ja sattuipa niin, että hän Jaampan pyssyllä ampui ensimmäisen riekkonsa. Hän tuli sen kanssa kotiin yhtä ylpeänä kuin Lailakin ja piilotteli sitä selkänsä takana astuessaan telttiin. Nähdessään hänet huudahti Laila:
"Minä olen saanut riekon, minä," ja näytti riekkoa Mellet'ille.
"Minä olen ampunut riekon, minä!" vastasi Mellet ylpeästi ja näytti hänkin riekkoansa.
"Niin, sinä olet poika, siispä taidat ampua," sanoi Laila, "mutta sinun riekkosi ei ole niin soma kuin minun!"
"Eikö minun riekkoni ole soma?" huudahti Mellet närkästyneenä.
"Ei, sinun riekkosi on verinen, mutta minun on puhdas ja valkoinen kuin lumi!"
"Niin, sehän nyt on selvä, että sen täytyy olla verinen, kun minä sen olen ampunut," sanoi Mellet mahtavasti.
Seuraavana päivänä heidän riekkonsa keitettiin ja kumpikin istui nyt paistinsa ääressä, vieressään kaksi teräväkuonoista ja pystökorvaista koiran pentua, jotka kiiluvin silmin, jotka välkkyivät kuin kaksi hohtokiveä, vahtivat niitä muruja, jotka ruokailevilta putoelivat.
"Maistappas minun riekkoani", sanoi Laila Mellet'ille, "niin saat nähdä, kuinka makea se on!"
"Maistappas sinä tätä", sanoi Mellet vuorostaan, "se on kyllä yhtä hyvä."
"Luulenpa että minun on parempi," pitkitti Laila, "ja koirani,Mustikin, arvelee samaa."
"Maistappas minun riekkoani äiti", sanoi Mellet, "eikö se ole hyvä?"
"Se on erinomaisen hyvä!"
"Maistappas sinä, Jaampa, minun riekkoani", sanoi Laila, "eikö se ole parempi?"
"Voi njalgis, njalgis!" Voi kuinka makea se on, huudahti Jaampa.
Mellet ja Laila kävivät sittemmin yhdessä ansoja kokemassa ja tulivat usein kotiin, kummallakin lintukimppu selässään, hiihtäen kilpaa mäkirinteitä myöten telttejä kohden.
Laila oli sekä kaunis että hyvä lapsi, jolla oli hyvä sydän, ja hän ynnä Mellet olivat ylimalkaan hyvät ystävät. Ainoastaan silloin suuttui Laila, kun tapasi Mellet'in suopungillaan hätyyttämässä hänen valkoista kiliään, joka Mellet'in mielestä oli niin erinomaisen houkutteleva esine hänen suopungilleen, ett'ei hän malttanut olla sitä heittämättä kiliin, vaikka Jaampa oli useampia kertoja häntä siitä torunut, ja syntyipä kerran pieni käsikahakkakin, kun Laila kuuli kilin surkeasti määkivän ulkopuolella ja näki että Mellet juuri oli kuristamaisillaan kilin suopungillaan, jonka Mellet oli heittänyt sen kaulaan.
Vuodet vierivät, ja eräänä kauniina talvipäivänä seisoi kolme poroa, valjastettuina kukin pulkkansa eteen, Laagjen teltin edustalla. Laila oli nyt 12 vuoden, ja Mellet 15 vuoden vanha. Heidän tuli nyt lähteä Koutokeinoon kouluun, ja Jaampan tuli viedä heitä sinne. Koutokeinossa asui nimittäin pappi ja siellä pidettiin koulua. Tunturi-Lappalaisten tuli sen vuoksi lähettää lapsensa sinne ja pitää huolta siitä, että he kouluaikanaan saivat asua jossakussa perheessä paikkakunnalla. Laagjelle ei ollut vaikea saada asuntoa lapsilleen, hän kun oli rikas ja tuon tuostakin saattoi lähettää poronpaistin korvaukseksi asunnosta.
Hyvästi jättäessä kehoitti Laagjen emäntä lapsia ahkeruuten, rehellisyyten ja kuuliaisuuten opettajaa ja pappia kohtaan, "jotka nyt jonkun aikaa olivat heille vanhempien asemassa". Tämä oli muuten Ruijalle monessa suhteessa varsin murheellinen aika, jolloin Mellet ja Laila kävivät koulua. Lappalaiset huokailivat mielivaltaisten kieliasetusten pakonalaisuudessa ja Norjalaiset monopoolikaupan ikeen alla. Ensimainituita pakoitettiin nimittäin kauan aikaa oppimaan kristillisyytensä norjankielellä, sen sijaan kuin ennen lähetystoimen aikana useampia vuosia olivat saaneet nauttia sitä suloisuutta, että saivat oppia ja kuulla saarnaa omalla kielellään. Mutta vuonna 1774 lakkautettiin, kuten tunnettu on, lappalainen seminaari (Seminarium lapponicum) Trondjem'issä, ja käskykirjeessä määrättiin muitta mutkitta, että "lapinkieli on, niin paljon kuin mahdollista, hyljättävä ja norjankieli asetettava sijaan, ja lapsille on opetettava heidän kristinoppinsa norjankielellä." Tästä seurasi, ett'eivät Lappalaiset enää saaneet mitään kirjoja omalla kielellään. Ne muutamat, joita lähetysseura oli heille toimittanut, tulivat yhä harvinaisemmiksi, ja sen mukaan kuin nämä katosivat sammui myös se kristillisyyden valo, jonka lähetyssaarnaajat uutteruudellaan olivat virittäneet väestössä. Kun kirjat rupesivat harvenemaan ja Lappalaiset huomasivat, ett'ei heille niitä enää toimitettukaan, niin silloin vasta he rupesivat niitä arvossa pitämään. Siellä täällä löytyi enemmän eli vähemmän vaillinaisia kappaleita Lutheruksen katekismosta lapin- ja norjankielellä. "Oikein autuaalliselta tuntuu," sanoo eräs pappi, "nähdessä miten onnellisina ne Lappalaiset itseään pitävät, joilla on semmoinen kirja, kuinka he kantavat sitä povessaan sydämellään, ikäänkuin jonakuna pyhyytenä kaikilla retkillään, millä halulla kaikki rientävät sinne, jossa semmoinen kirja löytyy, voidakseen lukea ja käsittää pyhää Sanaa omalla äidinkielellään."
Aslak Laagje oli yksi niitä onnellisia, jolla oli täydellinen kappale tuosta kirjasta.
Pappi, joka silloin oli Koutokeinossa, oli nimeltä Olaus Hjorth, ja kuuluu olleen, kertomuksien mukaan, joita vieläkin kuullaan, kunnon pappi mutta äärettömän tuima ja ankara mies, jonka vuoksi hän Lappalaisten kesken oli tunnettu nimellä "Garra Hjortha" s.o. Kova Hjorth. Silloin kun tämä Kova Hjorth oli pappina Koutokeinossa (1774-1780) vallitsi väestössä uskonnollinen liike. Tämä liike oli kuitenkin rauhallisempaa laatua ja myös vähemmin levinnyt, kuin se, joka vallitsi näillä seuduilla vuonna 1852 ja joka päättyi murhilla. Monta vanhaa ihmistä, jotka olivat kuuluneet heränneiden joukkoon vuonna 1852, muistivat vielä tahi olivat kuulleet vanhempiensa kertovan noista aikaisemmin heränneistä. Silloin oli heränneiden ruumis tullut suonenvedon tapaisiin liikkeisiin, he tulivat intoihinsa ja hourailivat herättyään jonkunmoisesta horrostilasta. Heitä kutsuttiin siihen aikaan "Tshjuorvok," s.o. huutajat, sillä he kuleksivat ympäri ja huusivat eli kehoittivat korkealla äänellä kansaa parannukseen. Muuten he kuuluivat viettäneen hiljaista ja siveellistä elämää, joten liikkeessä lienee ollut totuuttakin pohjalla.
Nämä "huutajat", toinnuttuaan tainnuksistaan, kuuluivat toisinaan houraellen ennustaneen maailman loppua, joka heidän samoin kuin muidenkin ennustajain mielestä, oli aivan pian tapahtuva. Mutta ennen sitä oli kaikenlaisia merkkiä ilmestyvä, jotka luonnollisesti olivat sovitetut Lappalaisten olojen mukaan: "joutsen oli tuleva nokimustaksi ja korppi lumivalkeaksi. Porot saivat muka uudet sarvet keski-talvena ja tulivat niin rajuiksi, ett'ei ihmiset voineet niitä hoitaa, ja niin rohkeiksi, ett'eivät ollenkaan välittäneet koirista, vaan juoksisivat tiehensä. Sitten oli vielä tuleva maahan kallis aika, rutto, nälkä ja sota, ja sota oli nielevä kaikki mies puolet niin tyystiin, että naiset tappelivat keskenään niistä harvoista, jotka vielä olivat kotona, niin, viimein oli mieshenkilö niin harvinainen olento, että naiset semmoisen nähdessään suutelivat hänen jalkojaan ja vuodattivat kyyneleitä." Kova Hjorth oli ollut erittäin ankara näitä "huutajia" kohtaan. Missä hän vaan heitä tapasi, löi hän heitä ja karkoitti heidät ulos kirkosta eli huoneesta, kulkipa ympäri lappalaiskylissä ja asunnoissa, haki heidät esiin ja löylytti heitä niin kauan kuin jaksoi, jotta heidän täytyi mennä pakoon ja kätkeytyä häneltä. Kerran oli semmoinen "huutaja" kaikille käsittämättömällä ja siis kansan arvelun mukaan ylenluonnollisella tavalla kiivennyt kirkon torniin, ja huusi sieltä, papin astuessa Jumalanpalveluksen päätyttyä ulos kirkosta, ikäänkuin taivaasta tulevalla äänellä:
"Kas, kas, tuossa menee pappi, ja kaksi perkelettä korpin haahmussa istuu hänen olkapäillään!"
Tämä liike ei levinnyt Koutokeinoa laajemmaksi ja katosi vähitellen saamatta aikaan suurempia hairahduksia.
Mainitun Kovan Hjorth'in luo vietiin Mellet ja Laila kouluun. Tuliaisiksi toi kumpikin Laagjen antaman poronpaistin papille, joka otti heidät ystävällisesti vastaan pappilassa ja kutsui heidät sisään puolisonsa ja lastensa luo. Heidän lähtiessään tarttui pappi heidän käteensä, kehoitti heitä käyttäimään kiltisti, ahkerasti lukemaan ja oppimaan niitä uusia norjankielisiä kirjoja, jotka heille nyt annettiin.
Sitten alkoi opettaja opettaa vasta-alkaville kirjaimia, ja enemmän edistyneitä lukemaan ja ulkoa oppimaan norjalaista katekismoa. Se kävi luonnollisesti hitaasti ja oli sangen väsyttävä työ saada lapsien muistiin teroitetuksi enemmän eli vähemmän niistä kuudesta pääkappaleesta muukalaisella kielellä, josta useimmat heistä eivät ymmärtäneet sanaakaan. Mutta heidän tuli oppia norjankieltä ja täytyi oppia sitä. Opettaja luki ensin sanasta sanaan ja käänsi sitten lapinkielelle luetun lauseen, ja lapset lukivat jälestä norjalaista tekstiä.
Ainoastaan Lailalta kävi sekä ääntäminen että ulkoluku erinomaisen helposti. Jo kouluun tullessaan hän osasi jotakuinkin lukea, ja hän tuli pian niin taitavaksi, että taisi ei ainoastaan enemmän kuin muut lappalaistytöt vaan oli milt'ei yhtä taitava kuin papin oma tyttö, joka oli melkein saman ikäinen ja seurasi myös opetusta.
Mellet'iltä sitä vastoin kävi oppiminen kehnosti. Loma-ajoilla oli hän kyllä ensimmäinen suksilla ja pulkalla laskettaessa pappilan jyrkkiä mäkiä, jolloin käytettiin pulkkaa kelkan asemasta, mutta koulun penkillä hän oli viimeinen. Muutamien sanojen lausuminen meni häneltä päin mäntyyn. Kun hänen piti lausua "Kristus", tuli siitä joko "Ristus" eli "Pristus", "kristillisestä" tuli "pristillinen" j.n.e. Hän oli rikkaan miehen poika, mutta ei se auttanut. Opettaja nuhteli häntä ja kehoitti häntä rukoilemaan taivaalliselta Isältä apua oppiakseen. "Niin", ajatteli Mellet, "kunhan vaan pääsisin hänen pakeilleen, mutta taivas on niin korkealla. Vaan ehkä se auttaisi, jos menisin korkeimmalle tunturille ja rukoilisin siellä?" Nyt oli pappilan rakennus korkein sillä paikalla ja tikapuut veivät maasta katolle. "Ehkä se auttaa jos menen tuosta katolle, kenties Jumala sieltä kuulee minua paremmin", ajatteli Mellet. Aikaiseen eräänä aamuna, kun kaikki muut vielä nukkuivat, nousi Mellet hiljaa vuoteeltaan, kiipesi pappilan katolle, lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili: "Rakas taivaallinen Isä, auta minua, että oppisin hyvin lukemaan!"
Samassa tuli pappi ulos ja nähdessään lappalaispojan katolla hän kysyi vihaisesti, mitä kujeita hänellä siellä oli? Mutta kun poika tuli alas ja lausui lapsellisen uskontunnustuksen eli syyn, jonka vuoksi oli kiivennyt katolle, muuttuivat nuo ankarat kasvot niin lempeiksi kuin keväinen päivänpaiste, pappi taputti pojan päätä ja lohdutti häntä sanoen, että hän oli hyvä poika ja että Jumala kyllä oli häntä kuuleva ja antava hänelle, mitä hän oli rukoillut.
Mellet ja Laila eivät iässään vielä koskaan olleet nähneet pappia, jonka vuoksi he hiukan pelkäsivät tätä miestä ja pitivät häntä semmoisena olentona, joka kaikissa suhteissa oli täydellisempi muita ihmisiä. Kun siis opettaja eräänä päivänä tutki lapsia ja kysyi, olivatko kaikki ihmiset syntisiä, vastasi Mellet hyvin pätevästi: "Ei". "Kuka sitten on vapaa synnistä?" kysyi opettaja. "Pappi", vastasi Mellet arvelematta. Suureksi ihmeekseen hän nyt sai kuulla opettajalta, ett'ei pappikaan ollut vapaa synnistä, vaan että hänkin "oli syntinen." "Mitä syntiä hän sitten tekee?" kysyi Mellet. "Hän ei tee mitään törkeätä syntiä", selitti opettaja, "mutta hänkin on syntinen Jumalan edessä." Jo lapsesta alkaen varoitetaan Lappalaisten lapsia varkaudesta, valhettelemisesta, kiroilemisesta ja tottelemattomuudesta, jotka ovat pahimpia syntejä, ja poika luonnollisesti ei voinut saada päähänsä, että pappi voisi olla vikapää johonkin näistä.
Muutamia päiviä ennen koulun loppua tuli Laagje Koutokeinoon noutamaan lapsia ja kuulemaan, miten he olivat käyttäineet ja edistyneet. Hän meni ensin kouluun, istausi oven pieleen ja kuunteli lapsien lukua, veti sitten povestaan vanhan lappalais-norjalaisen katekismonsa ja seurasi siitä opetusta. Siitä ei ollut varsin pitkiä aikoja kulunut, kuin hän kuuli lapsia opetettavan lapinkielellä, ja hän muisti hyvin, kuinka somalta hänestä oli tuntunut, kun lapset osasivat hyvin lukea, mutta tämä, jota he nyt lukivat ja hän heidän kanssaan, oli hänestä "kuin hieta suussa, hän ei tuntenut siinä vähintäkään makeutta."
Nureissaan hän läksi kouluhuoneesta ja meni Kovan Hjorthin puheille.
Laagje tervehti astuessaan huoneesen, toivottaen:
"Jumalan rauhaa taloon!"
"Sinulla on taitava ja soma tytär", sanoi pappi, "hän on kaikista lappalaistytöistä ahkerin lukemaan ja oppimaan."
"Niin, minä olin koulussa", lausui Laagje, "kuuntelemassa lapsia.Lailan kanssa ei ole hätää, mutta kuinka on Mellet'in laita?"
"Poikasi ei ole niin taitava."
"Hän ei ole minun poikani, hän on sisareni poika."
"Vai niin, onko hän sisaresi poika? Taitava hän ei ole, mutta hyvä poika hän on ja jos tyttäresi voisi auttaa häntä kotona, oppii hän tulevaksi vuodeksi niin paljon, että hän hyvin pääsee ripille."
"Kuuleppas, pappi kulta", jatkoi Laagje, "eikö sinulla ole antaa meille useampia lappalaisia kirjoja, semmoisia kuin tämä täällä", ja hän veti kirjan povestaan, johon se oli kätketty nahkapussiin käärittynä.
"Näytäppäs minulle sitä," sanoi pappi ja kun Laagje ojensi hänelle kirjan, otti hän sen ja pani eteensä pöydälle. "Ei minulla ole enää tämmöisiä kirjoja", sanoi pappi. "Eikö niitä enään tulekkaan?" "Ei tule. Tästä lähin teidän ja lapsenne tulee oppia norjankieltä".
"Miksi meidän täytyy oppia norjankieltä? Me olemme tyytyväiset siihen kieleen kuin meillä on".
"Sen vuoksi, että norjankieli on parempi, rikkaampi ja hyödyllisempi".
"Norjankieli ei ole parempi meille ja meidän elämänlaadullemme", sanoi Laagje. "Sinun kielesi on huono kieli, kun puhumme porosta, tuntureista ja laaksoista, päivän valosta ja yön pimeydestä ja kaikesta, joka kuuluu jokapäiväisen elämämme tarpeisiin. Sinulla ei ole yhtä sanaa kymmentä meikäläistä vastaan, kun on puhe porosta ja monesta muusta asiasta. Siinäkö sinun kielesi rikkaus on. Ei, teidän kielenne on meistä köyhä kieli".
"Mutta ei siinä ole kyllä, että vaan ajattelemme jokapäiväisen elämämme tarpeita, poroa ja muuta senkaltaista", sanoi pappi. "Sinä et saa unhottaa, että sinun ennen kaikkia tulee ajatella kuolemattoman sielusi tarpeita".
"Sinä puhut totta", vastasi Laagje nöyrästi, "meidän tulee etupäässä muistaa kuolematonta sieluamme".
"Siis on parempi, että opit ja luet norjankieltä".
"Eikö Jumala ymmärrä kaikkia kieliä?"
"Kyllä, mutta sinä opit häntä paremmin tuntemaan ja saatat paremmin lähestyä häntä norjankielellä".
"Onko lapinkieli sitten niin kurja kieli, ett'ei taivaallinen Isämme tahdo sitä kuulla?" kysyi Laagje, joka muisti, mitä pispa Bang oli sanonut.
"Ei suinkaan, mutta norjankielellä voit saada monta kirjaa, joita ei löydy lapinkielellä. Voit saada sata tämän yhden asemesta, joka teillä on ollut".
"Miksi ette anna meille useampia?"
"Sen tähden että oppisitte norjankieltä, jolloin saatte niin monta kirjaa kuin haluatte".
"Me emme tarvitse monia kirjoja. Tahi onko Jumala mies, joka tahtoo kuulla monia sanoja ja pitkiä rukouksia? Etkö itse ole sanonut, että Jumala kuulee lukemattomat huokauksetkin?"
"Olen kyllä, mutta Jumalan sanan tunteminen on hyvä asia, ja enemmän tietoa Jumalan sanasta voit saada norjankielellä. Teidän pitäisi oleman meille kiitolliset siitä, että annamme teille norjalaisia kirjoja."
"Emmekö niitä itse osta?"
"Kyllä ostatte, mutta te maksatte niistä tuiki vähän tahi ei mitään. Me annamme niitä teille melkein lahjaksi, jotta oppisitte meidän kieltämme: sillä silloin on teillekin ovi avoinna viisauden temppeliin, ja saatte mennä siihen sisälle, niin monilukuisina kuin tahdotte."
"Niin, te olette rikkaat", sanoi Laagje katkerasti. "Te asutte valoisissa saleissa, teillä on yltäkyllin kirjoja ja tietoa, te voitte lukea ja oppia, mitä vaan tahdotte, mutta siitä syystä ette myös tiedä, kuinka suuriarvoinen kirja eli ainoa lehtikin on meille, jotka elämme pimeydessä ja ikävöitsemme valoa, jotka vaellamme erämaassa ja etsimme lähdettä."
"Senpä vuoksi teidän pitäisi oppia norjankieltä, joten koko maassa olisi yksi kieli ja yksi kansa."
"Niin, niin, me opimme norjankieltä, me koetamme oppia norjankieltä, niin paljon kuin mahdollista, mutta anna meille ensin yksi pisara Jumalan autuaaksi tekevästä sanasta meidän omalla äidinkielellämme! Anna meille vaan tämä pieni kirja, joka on tullut meille niin rakkaaksi, jotta voisimme kodissamme aikaiseen kylvää Jumalan sanan hyvää siementä lapsiemme turmeltumattomiin sydämiin, ennenkuin perkele ja mailma tulee ja kylvää sinne ohdakkeita. Nyt he eivät ymmärrä mitään siitä, jota lukevat, ja sana ei kanna yhtään hedelmää."
"Tulkeitseehan opettaja heille."
"Niinpä kyllä, hän tulkitsee heille, ja minä olen häntä kuunnellut, mutta miks'eivät ensin saa lukea Jumalan sanaa lapinkielellä, ja opettaja saisi sitten kääntää heille saman asian norjankielelle? Minkätähden kiellätte ja estätte heiltä ikuista totuuden sanaa saadaksenne heitä sen kautta oppimaan teidän kieltänne? Miksi käytätte pakkoa? Tahi onko autuus kätketty yksinomaan daro-kieleen? Etkö sinä ole Jumalan sanan palvelija etkä kenenkään muun?"
"Olen, kaikessa heikkoudessani."
"Miksi siis et anna lapsille Jumalan sanaa suorastaan? Miksi annat heille kiven kun he anovat leipää? Miksi teet pitkän ja vaivaloisen mutkan, kun sinulla on lyhyt ja avonainen tie edessäsi?"
"Et sinä ettekä te muut nyt voi käsittää, että kaikki tämä on teidän omaksi eduksenne tulevaisuudessa. Mutta niin on nyt asian laita, ja sitä paitsi on minulla siihen käsky, ja siitä ei nyt pääse mihinkään. Te ette saa enemmän lappalaisia kirjoja ja teidän tulee oppia norjankieltä."
"Ja kuolla kuin pakanat!"
"Silloin on se oma syynne."
"Nimesi on Kova Hjorth, ja kova ja ankara sinä olet. 'Huutajia' sinä lyöt ja ahdistat ja meiltä toisilta sinä kiellät Jumalan sanan."
"Sinä erehdyt Laagje. Minä en kiellä keltään mitään. Minä jakelen Jumalan sanaa runsaasti kirkossa ja koulussa, mutta minä en kärsi seurakunnassani semmoisia ulkokullattuja, kuin nämä 'huutajat' ovat ja minä näen edemmäs kuin te. Minä harrastan teidän parastanne ja toimin vakuutukseni mukaan, ottaessani teiltä pois lappalaiset kirjanne ja suurella vaivalla opettaessani teidän lapsillenne norjankieltä. Te ette koskaan tule miksikään, ette koskaan saa mitään korkeampaa tietoa, ellette hylkää omaa kieltänne eli ainakin opi lukemaan norjalaisia kirjoja ja ymmärtämään norjankieltä. Silloin voitte vetää vertoja Norjalaisille kaikessa."
"Jospa et milloinkaan tulisi sitä katumaan! Jospa et viimeisellä hetkelläsi olisi vuodattava verisiä kyyneleitä sen tähden, että ollessasi meillä pappina käytit aikasi ja vaivasi väärin! Yhdessä tunnissa olisit tehnyt enemmän Jumalan valtakunnan hyväksi, kuin monessa päivässä, ja yhdessä päivässä enemmän kuin monessa vuodessa."
"Siitä minä itse saan vastata."
"Hyvästi sitten", sanoi Laagje, "ja anna minulle kirjani jälleen."
"Tuossa on sinulle toinen, suurempi ja parempi kirja norjankielellä," sanoi pappi ojentaen hänelle toisen kirjan.
"Ei, minä tahdon oman kirjani."
"Ota tämä, minä pidän sinun kirjasi."
"En, sanon minä, en, anna kirja minulle!"
"Sinä et saa sitä!"
"Enkö saa! Pappi, sinä teet syntiä! Tahdotko ryöstää minulta omaisuuteni? Tahdotko riistää minulta ainoan, kalleimman aarteen, joka on minulle enemmän arvoinen, kuin kokonainen karjalauma; sillä muista se, että se rahtunen valoa ja se murunen virkistystä ja lohdutusta, joka on levinnyt meidän köyhään ja synkkään elämäämme, se on vuotanut tämän kirjan lehdistä! Jos sen otat minulta pois, silloin sinä muserrat katkenneen ruovon ja sammutat haikuavan karren, sen sijaan että vuodattaisit voimiesi mukaan öljyä siihen. Minä en lähde huoneestasi ilman kirjatta."
"No ota se sitten Jumalan nimessä ja mene", sanoi pappi.
"Niin, minä menen", sanoi Laagje, "mutta raskaalla mielellä lähden tänään pappilasta."
Kun Laagje oli tullut kotiin ja hänen väkensä oli syönyt iltasensa, sanoi hän Lailalle:
"Lapsi, ota kirja ja lue siitä meille!"
Laila otti kirjan ja istui lieden ääreen keskelle telttiä, ja kaikki keräytyivät hänen ympärilleen paljastetuin päin. Hänen somat, hienot lapselliset kasvonsa, ja hänen tuuheat kauniit hiuksensa, jotka valuivat alas hartioille, loistivat heleästi leimuavan liekin punertavassa valossa. Puhtaalla ja heleällä lapsenäänellään luki tämä Laagjen lapsi, joka kuitenkaan ei ollut hänen lapsensa, vanhasta Lutheruksen katekismosta kuusi pääkappaletta, synnin tunnustuksen ja iltarukouksen.
"Kiitoksia, rakas lapsi. Jumalan sanasta!" sanoi Laagje, kun tyttö oli lopettanut. Ja niin luki Laila monta kertaa muulloinkin ihmisille, jotka tulivat pitkien matkojen päästä kuulemaan Sanaa omalla kielellään.
On kerrottu, että Kova Hjorth, pitäessään viimeisen kerran Jumalanpalvelusta Koutokeinon kirkossa, saarnasi lapinkielellä, ja se tarkkaavaisuus, jolla jokainen häntä kuunteli, se ilo, joka ilmestyi kaikkialla, se loppumaton kiitos, jonka jokainen hänelle tästä lausui, teki sen että kalvava epätoivo tunki hänen rauhalliseen mieleensä. Kenties oli hänen työnsä kristillisessä katsannossa ollut turha ja hyödytön? Kenties oli hän ajatellut ja taistellut liian yksinomaisesti kansallisen edun saavuttamiseksi, sen sijaan kuin hänen pappina olisi ollut työskenteleminen sen asian eteen, joka kuuluu Jumalan valtakuntaan, ja sitten vasta valvominen kansallisen kielen etua, mutta ilman pakkoa ja väkivaltaisia asetuksia, jotka vaan olivat synnyttäneet tyytymättömyyttä ja tietämättömyyttä?
Markkinat Karasjoella.
Ennen muinoin pidettiin Karasjoella joka talvi käräjiä ja suuria markkinoita. Vouti tuli sinne Altenista kokoomaan veroja, ja pappi Koutokeinosta lapsia kastamaan, Ehtoollista jakamaan ja vihkimään pariskuntia, joilla kenties ei ollut tilaisuutta useammin kuin kerran vuodessa käydä kirkossa ja pappia tapaamassa. Myöskin useita kauppiaita, eli, kuten heitä siihen aikaan kutsuttiin, "porvareita," kokoontui sinne, osaksi Ruijan rannikoilta ja Suomesta, osaksi Ruotsista ja etenkin Torniosta. Lähiseuduilta kokoontui sinne silloin myös tunturi-Lappalaisia, molempaa sukupuolta, ostamaan ja myömään, tapaamaan sukulaisia ja tuttavia, kosimaan ja kosittaviksi, kihlaamaan ja vihityttämään itseänsä. Nämä 14 päivää, jonka markkinat kestivät, oli hyvin kiireinen aika.
Jo ennen esivallan tuloa oli useampia Lappalaisia saapunut markkinapaikalle, joten seudulla jo oli vilkkaanlainen liike, mutta se, joka ensimmäisenä markkinapäivänä olisi voinut joltakin korkealta paikalta katsella seutua, olisi huomannut, että joka puolella ympäristöllä polveili pitkiä, mustia juovia aukeita lumikenttiä myöten, ja että kaikki pyrkivät samaan keskipisteesen. Ne olivat kaikki suurempia eli pienempiä raideja eli poroseurueita, 10-20-30 elukkaa kussakin, sidottuina toinen toisensa jälkeen, reki perässään, jotka kaikki olivat matkalla Karasjoelle, ja myöhemmin päivällä ajoi raide toisensa perään markkinapaikalle.
Toisena markkinapäivänä tuli myös Laagje, hänen puolisonsa, Jaampa, Mellet ja Laila kolmella kymmenellä porolla muhkeasti ajaen paikalle. Suuri osa Lappalaisista tiesi, että Laagje oli rikkain mies niillä seuduilla, ja hänen tulonsa herätti sen vuoksi tavallista suurempaa huomiota. Ne viisi poroa, joilla hän seuralaisineen ajoi, olivat valituita elukoita muhkeilla sarvilla ja komeilla valjailla. Etenkin oli se poro, jolla Laila ajoi, tavattoman suuri, kaunis ja soleavartaloinen, mutta, niinkuin näkyi, jotenkin kesytön ja vallaton. Lappalaiset keräytyivät tämän poron ympärille, ja siinä syntyi nyt innokas puhe ja keskustelu.
"Kas, miten hoikat ja hienot jalat sillä on!" sanoi yksi.
"Katsokaas, miten muhkeat sarvet!" tokaisi toinen.
"Ja silmät sitten, mustat kuin kekäleet!" huudahti kolmas.
"Ole varuillasi!" sanoi Jaampa, "se on vihainen."
"Mistä ihmeistä sinä sen olet saanut käsiisi, Jaampa?" kysyi eräs tihrusilmäinen Lappalainen.
"En minä ole sitä varastanut!" vastasi Jaampa.
"Kenenkä merkki sillä on?"
"Se on Laagjen tyttären merkki."
"Onko se Suomesta vai Ruotsista?"
"Se ei ole Suomesta eikä Ruotsista, mutta voithan itsekin nähdä, että sillä on kesyttömän poron verta suonissaan. Se on sikiö eräästä Inarilaisesta villiporosta ja eräästä meidän emoporostamme."
Semmoisella eläimellä on oma nimensä eli "baevrek" ja se on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään juoksussa, jota ei yksikään kesyn poron sikiö saavuta. Sitä vastoin ei se ole erittäin kestävä vetämään raskaita kuormia. Tämä "baevrek", jolle Jaampa oli antanut nimen "Vihuri", oli usein saattanut ukon hikoilemaan, ennenkuin hän oli saanut sen niin kesyksi, että saattoi antaa sen Lailan ajettavaksi, mutta antamalla sille suolaa ja kohtelemalla sitä ystävällisesti saattoi Laila vähitellen ajaa sillä paremmin, kuin kukaan muu.
Laagjella ja Jaampalla oli 100 poronnahkaa ja noin 20 poron lihat myötävänä markkinoilla. Melkein puolet kaikesta kuului Jaampalle. Sitä paitsi oli heillä aikomus myödä osa niistä poroista, joita olivat kuljettaneet mukanaan, koska ostokset helposti saattoi kuljettaa kolmella eli neljällä porolla. Jaampasta oli tullut rikas mies. Siitä päivästä asti, jolloin hän sai tuon ison suden hengiltä, oli onni ollut hänelle myötäinen, joten hänellä nyt oli monta sataa poroa, ja hän oli sen vuoksi enemmän Laagjen talouskumppani kuin palvelija. Jos hän olisi ollut halpa palvelija, ei hän suinkaan olisi saanut seurata mukana markkinoille; sillä Jaampasta ei vieläkään, ikävä kyllä, ollut tullut kohtuuden ystävää. Hän suosi edelleenkin lausetta: "juvat interdum insanire" [4], ja markkinoilla oli viinaa yllin kyllin. Laila oli tosin ennen lähtöä pyytänyt, että Jaampa olisi taitava eikä joisi niin hirveän paljon, kuin hänellä toisinaan oli tapana tehdä. Hän olikin antanut lemmikilleen juhlallisen lupauksen koettaakseen olla varullansa. Mutta toista on luvata, toista pitää sanansa, ja saamme kohta nähdä, miten kävi.
Tärkein tehtävä, joka Laagjella ja hänen puolisollaan oli toimitettavana, oli saran ostaminen uutta talvitelttiä varten Mellet'ille ja Lailalle, joiden ensi vuonna piti viettämän häitä. Jo kauan aikaa sitten oli se asia päätetty, että nämä molemmat menisivät naimisiin, ja vanhempien määräyksen mukaan tämmöiset asiat käyvät melkein aina. Mellet ei koskaan ollut Lailaa oikeastaan kosinut, mutta siitä oli ollut niin usein puhe ja kaikkien mielestä oli se asia selvä, että hänestä ja Lailasta kerran oli tuleva mies ja vaimo, joten kosiminen hänen puoleltaan ja myöntävä vastaus Lailan puolelta oli aivan tarpeeton.
Sen lisäksi oli ostettava hienoa verkaa hääpuvuksi nuorelle pariskunnalle, sinistä Lailalle ja punaista Mellet'ille. Sitten tuli Mellet'in omasta puolestaan ostaa Lailalle muutamia kauniita esineitä, vyö, solki, sormus eli silkkihuivi, ja tarjota niitä hänelle kosiolahjaksi. Tämä on nimittäin tavallinen kosioimistapa. Jos tyttö ottaa vastaan semmoisen lahjan, ei hän kiellä, mutta mikään määrätty, varma ja sitova tapaus se ei myöskään ole. Hänellä on lupa ottaa kosiolahjoja niin monelta ihailijalta kuin tahtoo, ilman että häntä pidetään kevytmielisenä, mutta hänen täytyy, kun asia vihdoin menee niin pitkälle, että on mentävä papin puheille, toimittaa kosiolahjat entisessä kunnossa omistajilleen takaisin. Kosijat tulevat itse kirkkomäelle, tahi lähettävät asiamiehiä, jotka ilman muuta vaativat lahjat takaisin, ja morsian pitää ainoastaan ne lahjat, jotka se nuorukainen on hänelle antanut, jonka kanssa hän menee alttarin eteen.
Ennen aikaan oli yleiseen tavallista, että kullakin kauppiaalla eli porvarilla oli omat ostajansa, ja ett'eivät nämä kääntyisi toisien kauppiasten puoleen, koki hän niin paljon kuin mahdollista kiinnittää heitä puoleensa. Tämmöisen kauppiaan kirjoihin pääseminen oli siis varsin huokea asia, mutta pääseminen niistä erilleen, se oli todellakin ihme, ja mitä kirjassa seisoi, sitä tutkimaan oli Lappalaisella harvoin kykyä.
Kun siis Lappalainen astui porvarinsa puotiin[5], tarjottiin hänelle aluksi aina tuliaisryyppy, ja jos se Lappalaisen mielestä viipyi liian kauan, ei hän vähääkään ujostellut sitä pyytää. Sitten hänelle myös annettiin, vanhan tavan mukaan, muutamia pieniä "lahjoja", niinkuin sormus, sakset, silmäneuloja eli muuta semmoista. Vastalahjaksi pani nyt Lappalainen vuorostaan pöydälle "vuosshjambierggon" eli poronpaistin. Sitten oli taas kauppiaan vuoro kaataa toinen ryyppy ja se oikein kelpo mitalla, joka riitti ei ainoastaan ostajalle, vaan hänen seuralaisilleenkin, sukulaisille ja tuttaville, jotka seurasivat häntä puotiin. Kuitenkin osasi kauppias aina sovittaa tarjottavansa lihan paljouden ja laadun mukaan. Tässä ei käytetty turhia kursastelemisia, tässä ei käytetty kehoituksia ja joutavia puheita, niinkuin: "saanko luvan tarjota," eli "olkaa niin hyvä", eli "terveydeksenne", ja vastaukseksi: "tuhansia kiitoksia", "se on erinomaisen hyvää" j.n.e, vaan suoria, teeskentelemättömiä lauseita, niinkuin: "Anna minulle ryyppy, kauppias, annoinhan sinulle paistin!"
"Niin, niin, siitä paistista olet jo saanut viinaa kyllin. Paisti oli sekä pieni että laiha."
"No niin", vastasi ehkä Lappalainen taas, "sinä olit laiha lahjoinesi ja minä siis pieni paistineni."
Kun vihdoinkin ryhdyttiin kaupan tekoon, piti Lappalainen hyvin varalta, ett'ei myönyt kaikkia nahkojaan yhtä haavaa. Ei suinkaan. Hän möi melkein aina vaan yhden kerrallaan siitä hyvästä syystä, että hänelle jokaisesta eri kaupasta tuli "gavpeserke" eli kaupanpäällisryyppy. Niin usein kuin hän siis mielestään on ryypyn tarpeessa, menee hän aittaansa, ottaa yhden nahkan ja menee kauppiaan luokse. Jokaisella varakkaalla tunturi-Lappalaisella oli tavallisesti semmoisessa kirkonkylässä eli markkinapaikassa pieni aitta, jossa hän säilytti tavaroitaan. Toisinaan oli hänellä useampiakin nahkoja mukanaan eli "rittabel" s.o. puoli poroa, jotka hän möi kauppiaalle. Mutta silloin hän tahallisesti pyysi saadakseen osan maksusta viinassa ja veti silloin povestaan tinapullon, joka oli noin tuopin vetävä. Saatuaan tämän täytetyksi meni hän johonkin aittaan, mökkiin eli kotaan, ja kokosi ympärilleen ystävänsä ja tuttavansa. Jos seurue ei päässyt katon alle, asettui se useinkin ulos pihalle, jossa lumikinoksesta saatiin oiva, vaikka hiukan märkä istuin. Sitten kaatoi isäntä viinaa "gukseen", vanhanaikuiseen hopeapikariin eli soikeaan tuoppiin, joka oli varastettu sangalla molemmissa päissä ja helisevillä lehdillä pitkin reunuksia. Pari eli kolme miestä tyhjensi semmoisen tuopin. Se täytettiin aina uudelleen ja uudelleen ja kulki miehestä mieheen. Seurueen näin virkistäessä itseään, käy keskustelu vilkkaaksi, ja sitä myöten kuin elämän vesi alkaa vaikuttaa mieleen ja kieleen, käy puhe innokkaammaksi, iloisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Tavallinen puhe ei enää riitä, täytyy pukea tunteensa runon säveliin, noihin tosin aivan yksinkertaisiin, mutta omituisiin, toisinaan surumielisiin, toisinaan iloisiin ja uljaihin säveliin, joita Lappalainen nimittää: "vuölle" ja joiden mukaan hän tekaisee runon vaikka mistä. Pian kaikuu "jöiging" eli laulu joka mökistä, aitasta, teltistä ja lumikinoksesta. Tuossa istuu kaksi syleillen toisiansa. Kenties he ovat kaksi veljestä eli lapsuuden ystäviä, jotka pitkiin aikoihin eivät ole nähneet toisiansa ja nyt kohtaavat toinen toisensa täällä. He puhuvat ja vastaavat keskenään laulamalla. He puhuvat muinaisista muistoista, nykyajan iloista ja suruista. He vuodattavat surun tahi ilon kyyneleitä, eli ehkäpä molempia. He eivät hillitse eivätkä salaa tunteitaan, sillä heidän ei tarvitse niitä ujostella. Ihmisluonto esiytyy tässä teeskentelemättömänä ja vilpittömänä.
Mutta miten on käynyt ystävällemme Jaampalle tässä iloisessa hälinässä?
Oikein, tuolla hän istuu keskellä lumikinosta, koko joukko ystäviä ympärillään, joita hän on kestinnyt. Hän istuu keskellä ryhmää, ylpeästi laulaen "salaisesta laumastaan" s.o. kätketyistä hopeataalareistaan, "haara-sarvistaan", s.o. lukuisasta poro laumastaan, jonka sarvet muodostavat ikäänkuin metsän, "Vihuristaan," tuosta nopeasta juoksijastaan, "pitkähäntäisestä", eli sudesta, jonka hän surmasi, "korpien ukosta", karhusta, jonka hän oli kaatanut, kaikkityyni runollisia vertailuja.
Mutta eipä aina ja kaikkialla käy niin rauhallisesti. Pian ehkä Jaampa saattaa heilua hauskassa käsikähmässä. Täällä on kaikenlaista kansaa. Siinä tapaa jonkun, jota on epäillyt poron varkaudesta eli joka on joskus syyttänyt toista varkaudesta, jonka kanssa on riidassa laitumesta, eli joka on ollut onnellisempi kosioretkellä, lyhyesti sanoen jonka kanssa ollaan vihamiehiä. Semmoisessa tilaisuudessa ei myöskään sanoja säästetä. Iva- ja haukkumasanoja annetaan kahden puolen. Sanasta sana kytee. Pian ovat vihamiehet toistensa kimpussa ja piehtaroivat lumikinoksessa, kunnes taistelu päättyy verisellä nenällä, sinisellä silmäkulmalla ja irti revityillä hiustukoilla; tuo pitkä tukka on erinomaisen mukava tukkanuottaan. Puukkoa, jota kumpikin kantaa tupessaan, ei milloinkaan käytetä. Siihen on Lappalainen luonnostaan liian hyväsydäminen.
Tuolla kävelee joukko tyttöjä ja poikia, niiden joukossa myös Laila ja Mellet. Laila on vartaloltaan hiukan korkeampi muita Lapin neitosia. Hänellä on myös kauniimpi hopeavyö kuin kellään muulla. Siinä jutellaan, lasketaan leikkiä, liehakoidaan ja kositaan. Laila katselee vähän väliä kullalla kirjailtua hopeasormusta, jonka hän äsken on saanut Mellet'iltä ja pannut sormeensa. Tämä on ensi kerta, jolloin joku on tarjonnut hänelle kosiolahjaa ja samalla myös kättään ja sydäntään. Lailan ystävät ja tuttavat ylistävät sormusta ja sen antajaa, ja pitävät häntä onnellisimpana ja rikkaimpana tyttönä, jota jokainen nuori mies mielellään tahtoisi saada omakseen. Silloin tulee siihen nuori, voimakas Utsjoen Lappalainen, kunnon mies avosydämisillä hymyilevillä kasvoilla, heiluttaen kirjavaa kaulaliinaa. Hän on pannut kaikki rahansa kosioliinojen ostamiseen, ja semmoista hän nyt tulee tarjoomaan Lailallekin. Hän työntää Mellet'in syrjään, kietoo muitta mutkitta kätensä Lailan kaulaan ja kysyy, tahtooko hän olla hänen kultansa ja ottaa vastaan kaulaliinan.
"Sinun kultasi!" sanoi Laila ja riuhtasi itsensä hänen syleilyksestään, "enhän ole sinua nähnyt koskaan ennen," ja toiset tytöt nauravat pojalle, kun hän, tuommoinen köyhä raukka, rohkenee kosia Lailaa. Mutta poika ei tuosta ota hämmästyäkseen.
"Katso nyt edes minuun!" sanoo hän, "ja kuule, sinä tunturin ihanin kukka! Ravakkaampaa poikaa et löydä Utsjoella ja Tanassa, ja uskollisempaa ystävää elämässä ja kuolemassa et saa mistään! Tule minun kerallani! En ole koskaan nähnyt sinun kaltaistasi impeä; ihana olet kuin valju kesäyö! Riemuiten kuin kaksi kesän laululintusta kuljemme yhdessä tunturilta tunturille ja pystytämme majamme, minne vaan tahdomme, ihanimpain järvien rannalle Utsjoen ja Inarin metsissä! Ja me olemme iloiset ja onnelliset, leikimme, laulamme ja lemmimme toisiamme kaiken elinaikamme! Et koskaan ole kuuleva pahaa sanaa suustani, kannan sinua käsilläni enkä koskaan puhuttele sinua muilla, kuin rakkaimmilla nimityksillä: perhoseni, aurinkoiseni, sieluseni, sydänkäpyni, kultaseni! Tule, menkäämme papin luo heti, hän vihkii meidät, ja minä otan sinut syliini rekeeni ja sitten lähdemme yhdessä 'Vihurilla' täältä, kauas, kauas jossa ei kukaan voi meitä kuulla eikä nähdä!"
Kosijan silmistä loisti semmoinen hehkuva ihastus ja uskollisuus, ett'ei Laila voinut häneen suuttuakaan. Hän otti vastaan kaulaliinan ja vastasi muuten, niinkuin hänen tulikin, että kosijan tuli kääntyä hänen vanhempiensa puoleen.
Sitten tulee joukkoon pitkä, roteva, mustapukuinen ja parrakas Suomalainen, tarjoten hohtavaa hopealusikkaa Lailalle. Pitkäveteisellä, äännekkäällä äidinkielellään puhuttelee hän Lailaa: "Tyttö kulta, kultanuppuseni, minä rakastan sinua kuollakseni! Tule kanssani Suomeen, tuhatjärvien maahan!"
Mutta Laila ei tahdo mennä Suomeen eikä huolia lahjasta, ei myöskään tahdo puhella hänen kanssaan eikä neuvoa häntä vanhempiensa puheille. Hän juttelee sen sijaan iloisesti Mellet'in ja Utsjokelaisen kanssa.
Eräässä markkinapuodissa seisoi muudan nuori mies täydellisissä Lappalaisen tamineissa, turkissa, kurpposissa ja lakissa. Hän oli jotenkin pitkä, harteva ja kaunis mies mustalla huuliparralla. Hän oli tullut tänne tuoden suurella porojoukolla tavaroita Altenista, johon hänen isänsä muutamia vuosia sitten oli asettunut asumaan. Perhekunta, nimeltä Lind, oli alkuaan kotoisin Bergenistä. Tämän nuoren miehen isä oli sen Lindin velipuoli, joka noin 19 vuotta takaperin oli tullut Karasjoelle, vaan joka kuoli siellä vaimoneen ja, niinkuin ihmiset arvelivat, lapsineenkin siihen ruttoon, joka silloin raivosi. Tämä nuori mies, nimeltä Antero Lind, oli siis Lailan serkkupuoli. Hänen sisarensa, nuori 19 vuotias tyttö, oli myös seurannut veljeään markkinoille katsomaan tunturi-Lappalaisten elämää. Hänkin siis oli Lailan serkku ja melkein saman ikäinen.
Laagje sai luonnollisesti pian kuulla, että yksi "porvareista" oli nimeltä Lind. Hän vähän säpsähti, kun nyt taas monen vuoden kuluttua kuuli tätä nimeä mainittavan. Vanhat muistelmat lapsesta johtuivat hänen mieleensä. "Kenties on tämä mies Lailan sukulaisia," ajatteli hän, "sillä Lailankin isän nimi oli Lind. Mutta ei se tee mitään," ajatteli hän taas. "Ei kukaan täällä tiedä aavistaakaan, mitä 19 vuotta takaperin tapahtui, paitsi vaimoni ja Jaampa, ja Jaampa ei hiisku sanaakaan. Hän sitä paitsi ei muista, että Lailan sukunimi on Lind. Voin siis huoletta puhutella kauppiasta." Hän puhui asiasta vaimolleen ja molemmat menivät nyt Lindin puotiin ja katselivat hänen tavaroitaan.
"Onko sinun nimesi Lind? kysyi Laagje.
"On, nimeni on Antero Lind," vastasi tämä.
"Onko sinulla suuri suku?" tiedusti Laagje taas.
"Ei ole, minulla on vaan vanha isä, joka asuu Altenissa, ja sisar, joka on täällä minun kanssani.
"Oliko isälläsi paljon sukulaisia, monta veljeä?"
"Hänellä oli vaan yksi veli, eli oikeimmiten velipuoli, joka kuoli jo monta vuotta sitten."
"Missä hän kuoli?"
"Sen saatan sinulle kernaasti sanoa. Hän kuoli juuri täällä Karasjoella ruttoon, joka riehui täällä noin 19 vuotta takaperin."
"Oliko hän nainut ja oliko hänellä lapsia?"
"Hän oli nainut ja oli hänellä lapsiakin, jotka kaikki kuolivat, mutta kuinka tämä sinua liikuttaa? Näitkö sinä hänet, tahi olitko täällä silloin kun rutto riehui?"
"En", vastasi Laagje ja herkesi kyselemästä. Hän oli saanut kyllin tietää. Mies, joka seisoi hänen edessään, oli Lailan sukua.
Samassa tuli Lailakin puotiin loistavin silmin ja koko joukko kosiolahjoja käsivarrellaan.
Sekä kauppias että hänen sisarensa hämmästyivät nähdessään Lailan kauniit kasvot, ja nuo kaksi nuorta tyttöä eivät olleet monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin tunsivat viehätystä toistensa seurasta.
Laila taisi sen verran norjankieltä, että saattoi keskustella kauppiaan sisaren kanssa, ja tämä kutsui nyt Lailan omaan pieneen kamariinsa.
"Oliko se sinun tyttäresi, tuo kaunis lappalaistyttö, joka meni sisareni luokse?" kysyi kauppias.
"Oli, se on tyttäreni Laila, ja hänelle olemme juuri aikeissa ostaa uutta telttivaatetta."
"Hän menee siis naimisiin?"
"Niin, hän ja sisareni poika Mellet."
"Tänä talvena, nyt hetikö?"
"Ei, tulevana talvena."
"Hänellä on varmaan monta kosijata, niin kaunis ja rikas tyttö kuin hän on?"
"Onpa kyllä, mutta Mellet se nyt tulee olemaan, eikä kukaan muu.Vanhemmat, näetkös, meidän kesken päättävät sen asian."
"Mutta jos hän pitäisi enemmän jostakin toisesta?"
"Ei, hän ei pidä kestään muusta kuin siitä, jonka minä määrään."
Kamarissa jatkettiin keskustelua molempien tyttöjen kesken.
"Sanoppas minulle, mikä on nimesi?" kysyi Lindin sisar.
"Laila."
"Laila, sepä oli ihmeellinen nimi. Me emme koskaan käytä sitä nimeä, mutta se on sangen soma nimi."
"Niin, ja kun joku pitää minusta ja tahtoo olla minulle ystävällinen, sanoo hän aina 'Lailasjam', Lailaseni. Mutta entäs sinä, mikä on sinun nimesi?"
"Inkeri."
"Ah, Inga, me sanomme Inga, eikä Inkeri, ja minä sanon sinulleIngasjam, silloin kun sinä sanot minulle Lailasjam."
"Miten kaunis turkki sinulla on," sanoi Inkeri, "se on niin hieno ja pehmoinen kuin sametti, ja hopeavyökin ja lakki. Mutta lakki on niin kummallinen. Onhan se melkein kuin kypäri. Se ei minusta ole soma. Otappas se pois päästäsi, niin saan nähdä onko sinulla kauniit hiukset."
Kuu Laila otti pois lappalaispäähineensä, valui koko joukko vaaleita hiuksia hänen hartioilleen.
"Ah, miten kauniit, tuuheat hiukset sinulla on," sanoi Inkeri, "mutta sinä et hoida niitä. Sinä olet paljon somempi ilman päähinettä. Pian saat nähdä, kun minä asetan hiuksesi samalla tapaa kuin omani. Nyt saat nähdä. Katsoppas nyt peiliin, nyt me olemme aivan toisiemme näköiset, mutta sinun pukusi on paljon hienompi kuin minun."
"Niin, näetkös", sanoi Laila, "sinä et osaa, niinkuin minä, valita nuoria, kauniita nahkoja."
"Meillä ei ole porolaumaa, jotta olisi vara valita, niinkuin sinulla."
"Tahdotko, niin saat minulta turkin? Me olemme aivan yhdenkokoiset.Minä neulon sinulle niin kauniin, oikein kauniin turkin."
"Minä ostan sen sinulta."
"Ostat minulta! Ei, minä annan sinulle turkin ja sinä annat minulle kaulaliinan."
"Ovatko nuo liinat kaikki kosiolahjoja, jotka sinulla on tuossa?" kysyiInkeri.
"Ne ovat kosiolahjoja. Mutta katsoppas tätä sormusta. Sen olen saanutMellet'iltä. Eikö se ole soma?"
"Onko Mellet lemmittysi?"
"On, Mellet ja minä aiomme mennä naimisiin."
"Pidätkö paljon hänestä?"
"Pidän, Mellet ja minä olemme olleet tuttavia jo lapsuudesta saakka."
"Entäs sinä," sanoi Laila, "oletko sinä saanut paljon kosiolahjoja?"
"En", vastasi Inkeri hymyillen, "minulla ei ole vielä kosijata. Me emme pidä tapana antaa kosiolahjoja, niinkuin te. Sitä paitsi olen minä vasta yhdeksäntoista vuotias."
"Siis olemme yhdenikäiset. Minäkin olen yhdeksäntoista. Onko tuo komea mies tuolla puodissa sinun veljesi?"
"Hän on veljeni."
"Mikä hänen nimensä on."
"Antero Lind."
"Vai niin, Anda, me sanomme Anda."
"Sitten sanot luultavasti myös Andasjam, kun olet lauhkealla ja ystävällisellä tuulella?"
"Niin, hänen lemmittynsä sanoo Andasjam. Onko hänellä lemmittyä?"
"Ei ole, sen mukaan kuin minä tiedän. Sitten ehkä, jos hän kosisi jotakin tyttöä täällä."
"Ei suinkaan, ei kukaan 'Daro' (Norjalainen) kosi lapin tyttöä, eikä kukaan lapin tyttö huoli Darosta. Me vihaamme Daroja. He ottavat meiltä kaiken maan ja ahdistavat meitä tunturilta tunturille, he ampuvat meidän suuret poromme, heidän koiransa ajavat ja tappavat meidän pienet poromme, he tekevät meille paljon pahaa ja paljon vääryyttä."
"Nyt sinä suutut Laila, hyi, niin nuori ja kaunis, ja kuitenkin niin vihamielinen."
"Ingasjam, Ingasjam, adde audagassi!" Inkeri kulta, anna anteeksi, lausui Laila omalla pehmeällä kielellään. "Minä kuulen Jaampan niin usein puhuman sillä tapaa, mutta minä en vihaa ketään."
"Kuka se Jaampa on?"
"Jaampa on isäni renki. Jaampa on susi. Jaampa on hyvä minua kohtaan ja tekee kaikki, mitä minä pyydän. Jaampa ryömii mielellään vaikka penikuorman nelin kontan, jos minä vaan käsken, mutta hän vihaa Daroja."
"Ole nyt kiltti tyttö, niin minä näytän sinulle jotakin kaunista," sanoi Inkeri, ja otti hyllyltä kuvaraamatun.
Lailan silmät loistivat ihmettelemisestä ja hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hän näki kuvat. Siinä oli Abraham, Isak, Jaakob, Esau ja monta muuta, joista hän oli lukenut pienessä raamatun historiassaan.
"Minä koetan osaanko lukea?" sanoi Laila ja luki Esausta ja Jaakobista: "Ja Esau juoksi häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä."
"Niin", sanoi hän, "minä pidän paljon enemmän Esausta kuin Jaakobista!"
"Sitä et saa tehdä, Laila, etkö muista, että Esau möi esikoisoikeutensa ruoka-ateriasta," huomautti Inkeri.
"Hänellä oli nälkä, näetkös," sanoi Laila, "niinkuin Jaampalla, kun hän on ajanut sutta, hirveä nälkä, näetkös; sinä et koskaan tarvitse nähdä nälkää, mutta me usein. Jaampa olisi ehkä tehnyt samoin, mutta Esau antoi veljellensä anteeksi, hän oli lempeä, rehellinen ja hyvä niinkuin 'Same' (Lappalainen), mutta Jaakob oli viekas ja viisas kuin Daro."
"Sinä erehdyt, Laila, Esau halveksi Jumalan lupausta, että hän oli tuleva suuren sukukunnan esi-isäksi. Hän oli himojensa orja ja möi kunniansa ja maineensa saadakseen syödä kyllältä, kun näki ruokaa edessään. Tahtoisitko sinä myödä maineesi ja kunniasi, jos sinulla olisi nälkä ja sinulle tarjottaisiin herkullinen ateria?"
"En, en, ennen kuolisin nälkään, enkä minä enää tahdo pitää Esausta. Mutta voinhan kuitenkin pitää hiukan Jaampasta, vaikka hän on Esaun kaltainen.
"Pidä niin paljon kuin tahdot."
"Onkohan maailmassa monta semmoista kirjaa kuin tämä raamattu?" kysyiLaila sitten.
"On varmaankin hyvin monta, mutta ei täällä Ruijassa."
"Onko se sinun kirjasi?"
"Ei, se on veljeni kirja."
"Veljesi kirja? Voi, jos kauppias sen möisi, minä ostaisin sen."
"Hän ei sitä myö."
"Minä annan hänelle siitä poron. Minä annan hänelle kaksi, kolme, neljä poroa kirjasta."
"Voithan häneltä kysyä."
Samassa tuli Lind huoneesen, ja nähdessään nuo molemmat tytöt ystävällisesti istumassa kirjan ääressä, huomasi hän, kuinka ihmeellisesti yhdennäköiset he olivat, nyt kun Lailan päähime oli poissa, mutta kieltämättä oli Laila hänen sisartansa kauniimpi.
"Puhutko sinä samegieltä?" kysyi Laila häneltä.
"Kyllä puhun lapinkieltä."
"Taitaako sisaresi lapinkieltä?"
"Ei sanaakaan."
"Tahdotko myödä minulle tämän kirjan?" kysyi Laila häneltä omalla kielellään.
"Minä en myö sitä."
"Miksi et? Myöthän kaikkea muutakin, jota sinulla on, miksi et saata myödä kirjaa?"
"Raamattua en kuitenkaan myö. Olen saanut sen lahjaksi ja nimenikin seisoo siinä."
"Voithan ostaa uuden kirjan ja kirjoittaa nimesi siihen."
"Täällä Ruijassa ei ole semmoista kirjaa saatavana. Eikö sinulla ole yhtään kirjoja?" kysyi Lind.
"Minulla on vaan katekismo ja raamatun historia. Olisin niin iloinen, niin iloinen, jos minulla olisi semmoinen kirja kuin tänä. Jaampa tekisi sille laatikon, ja minä lukisin siitä talvi-iltoina isälle ja äidille lieden ääressä, ja valoisina kesäöinä, kun hiljaisuus vallitsee vuorilla ja laaksoissa, kun puoliyön aurinko punaisella hohteellaan kultaa kirjan lehdet, silloin lukisin niin monelle, jotka tulevat meille. Mutta Jaampa ei saisi olla kuulemassa. Jaampa saisi istua kaukana ulkona kedolla eikä hän saisi nähdä kuviakaan, ennenkuin hän herkeisi juomasta itsensä humalaan. Jos tahdot, niin saat neljä muhkeata, kaunista poroa kirjastasi. Minä kysyn isältäni saanko antaa siitä neljä poroa.
"Siihen hän varmaankaan ei suostu."
"Minä aion antaa sinulle omista poroistani. Jos isä saa nähdä kirjan, saan kyllä luvan antaa sinulle neljä poroa siitä."
"Niin, mutta vaikka antaisit minulle siitä kymmenen poroa, en sittenkään möisi kirjaa."
Lailan silmät säihkyivät; selvästi kyllä näkyi, että tämän puoli-kesyn immen povessa kiehui sekä tulta että liekkiä, hän kun ei koskaan ollut tottunut siihen, että häneltä kiellettiin joku toivomus. Hän oli tähän asti mielihyvällä katsellut tätä muukalaista, mutta nyt hän päästi hiljaisen huokauksen, katseli jälleen kirjaa ja lausui hiljaa norjankielellä Inkerille:
"Veljesi on kuin Kova Hjorth, veljelläsi on kova daro-sydän, hänellä ja kaikilla Daroilla!"
"Jos sinä taas rupeet puhumaan 'Daroista', niin et saa enää katsella kirjaa," sanoi Inkeri ja aikoi sulkea kirjan.
"Ale sutta, Inga oabbasjam", "älä suutu, Inkeri siskoseni, anna nyt minun vielä katsella," pyysi hän nöyrästi.
"Mitä sinä olet sanonut Lailalle?" kysyi Inkeri veljeltään, "nyt hän taas suuttuu ja rupee puhumaan Daroista."
"Olen vaan sanonut, ett'en myö hänelle raamattua."
"Älä nyt enää ole vihainen," sanoi Inkeri, "vaan sano hänelle Andasjam, niin minä näytän sinulle useampia kuvia."
"Sitä en tee," sanoi Laila ja lisäsi sitten huo'aten, "enkä myös tahdo enää katsella hänen kirjaansa!"
"Mutta ehkä hän sen kuitenkin myö, jos oikein kauniisti sanot hänelleAndasjam."
"Ei, minä en sano!"
Samassa huudettiin Lindiä puodista ja hänen täytyi mennä, mutta mennessään kuiskasi hän jotakin sisarensa korvaan.
"Paha veli sinulla on," sanoi Laila norjankielellä Inkerille kauppiaan mentyä.
"Ei, hyvä veli minulla on."
"Niin, sinua kohtaan ehkä."
"Sinua kohtaan myöskin."
"Ei ole, miksi hän ei sitten myö kirjaa?"
"Sen tähden, että hän tahtoo antaa sen minulle."
"Antoiko hän sen sinulle? Myötkö sen?"
"En myö, Lailaseni, minä en myö sitä, minä lahjoitan sen sinulle."
"Lahjoitatko sen minulle? Saanko minä sen? Onko se oleva minun kirjani? Ingasjam, Ingasjam, kiitoksia, kiitoksia!" huudahti Laila kyyneleet silmissä.
"Onko minulla nyt paha veli?"
"Ei."
"Tahdotko nyt sanoa hänelle Andasjam?"
"Jos hän niin tahtoo. Saanko ottaa kirjan ja mennä?"
"Ota vaan, nyt se on sinun!"
"No Laila," sanoi Lind, kun tyttö tuli puotiin, "saitko raamatun?"
"Sain," vastasi tyttö ja hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat, "minä sain sen Inkeriltä. Kiitoksia, kiitoksia, sinä et ole paha!"
Laila juoksi raamatun kanssa ulos aittaan, jossa tapasi vanhempansa.
"Katsokaa," huusi hän, "minä olen saanut suuren kirjan, raamatun, jossa on monta kuvaa."
"Lapsi," sanoi Laagje, "kuka sinulle sen on antanut?"
"Inkeri, kauppiaan sisar, antoi sen minulle."
"Ilmaiseksiko?"
"Aivan ilmaiseksi."
"Sinun pitää viedä se hänelle takaisin."
"Rakas isä, anna minun pitää se! Minä luen siitä sinulle, äidille ja meille kaikille, ja minä näytän sinulle kaikki kuvat. Katsoppas, tuossa on Abraham, Isak, Jaakob ja monta, monta muuta."
"Laagjen tytär ei ota vastaan niin kallisarvoista lahjaa, antamatta vastalahjaa."
"Voinhan minä antaa heille jonkun lahjan."
"Oikein, sinä tiedät, että 'lahja vaatii vastalahjaa ja hyvä sana vastausta.' Minun tyttäreni ei saa olla Darolle mitään velkaa. Sinä saat antaa kaksi täysikasvuista poroa kirjasta, niin luulen, että se on sillä hyvin maksettu."
"Niin, minä annan heille kaksi poroa. Minä tiedän, mitkä porot annan. Kun tulemme kotiin, lähetän Jaampan tänne kahdella porolla ja Inkeri saa minun uuden turkkini."
Samassa tuli Jaampa ja oli sattumalta jotenkin selvällä päällä.
"Jaampa, katsoppas miten kauniin kirjan minä olen saanut!" huudahtiLaila. "Sanoppas, mihinkä olet pannut pienen laatikkoni."
"Sitä en muista!"
"Etkö muista, olethan jotenkin selvällä päällä."
"Juuri sentähden en sitä voi muistaa. Minä olin, näetkös, vähän humalassa silloin, kun kätkin sen, mutta minä juon itseni taas vähän iloisemmaksi, niin kyllä muistan mihin sen olen pannut."
"Mitä joutavia, Jaampa, sinä et saa maistaa enää tilkkaakaan!"
"Niin, niin, sitten en myöskään voi muistaa, missä laatikko on. Näetkös, kun minä olen vähän humalassa ja teen jotakin, niin en muista sitä ollenkaan selvänä ollessani, ja kun olen selvällä päällä ja teen jotakin, niin en muista mitään, kun olen päissäni. Mutta odotahan; vähän aikaa, minä menen kauppapuotiin ja kun tulen takaisin, niin sanon heti, missä laatikko on."
Jaampa oli siis tuommoinen kaksipuoleinen olento, päihtynyt ja selvä, mutta pelkäänpä, että hän markkinoilla useimmin oli päihtyneenä kuin selvänä.
Seuraavana päivänä Lappalaiset huvikseen ajoivat kilpaa Karasjoen jäällä. Koko lauma, 10-12 poroa, lähti yht'aikaa liikkelle myötä-virtaa, leveätä jääkenttää myöten. Se oli soma näky, kun nuo muhkeat eläimet, sarvet takanojaisina huimaa vauhtia kiitivät jäätä myöten, jotta lumi pilvenä tuprueli ajajien päälle. Eräällä mäellä seisoi vouti, pappi, nimismies, kauppiaat, joukko Lappalaisia, Laagje vaimoneen, Laila ja Inkeri, kaikki katsellen tuota kilpa-ajoa. Ajurien joukossa oli myös Jaampa ja Mellet. Jaampa ajoi Lailan puolikesyllä porolla ja Mellet ajoi aivan lumivalkoisella porolla, joka myös kuului Lailalle. Rata oli puoli penikuormaa pitkä, ja sen keskikohdalla oli jäähän pystytetty kaksi salkoa, joiden kummankin nenässä liehui kaunis kaulaliina. Ne, jotka ensin ehtivät tähän, ottivat liinat ja ajoivat takaisin taas, niin paljon kuin käpälästä lähti; sillä jos paluumatkalla joku toinen ennätti edelle, kadottivat ensimainitut palkintonsa. Kilpailijat katosivat hetkeksi erään niemen taakse. Mutta muutaman minuutin kuluttua ilmestyi taas yksi poro näkyviin, sitten toinen, kolmas, neljäs ja niin kaikki muutkin, mutta etunenässä juoksi Lailan "Vihuri" ja sarven nenässä liehui sillä lipun tavoin kaunis kaulaliina, ja Jaampa seisoi reessä huutaen ja kiljuen ikäänkuin metsäläinen. Sitten tuli eräs Inarilainen poro, jota ohjasi hauska poika, tuo Lailan iloinen kosija, tuoden toisen liinan, sitten Mellet valkoisella porollaan ja niin kaikki muutkin. Lailan poro oli voittanut ja seisoi nyt läähöttäen, kieli ulkona niinkuin koiralla ja ympärillä seisoi suuri joukko ihastelijoita. Jaampa tarjosi liinaa Lailalle.
"En huoli siitä", sanoi Laila, "pidä se omanasi, voithan käyttää sitä kosiolahjana. Sinä ajoit erinomaisen hyvin, Jaampa."
"Semmoisella porolla ei ole hätää", tuumasi Jaampa, "täällä ei löydy ainoatakaan, joka sille vetäisi vertoja. Minä ajan sillä puhtaasti 12 penikuormaa päivässä."
Lind katseli myös ihastellen poroa ja sanoi Lailalle, että "Vihurilla" oli vaan yksi mutta sangen paha vika."
"Mikä vika?" kysyi Laila ihmetellen.
"Se vaan, ett'ei se ole minun. Etkö myö sitä minulle?"
"En myö," sanoi Laila hymyillen, "kuinka sinä voit ajatella, että möisin oman soman 'Vihurini' sinulle?"
"Minä annan sinulle siitä 10 taalaria."
"En myö kahdesta kymmenestäkään taalarista enkä mistään hinnasta! Entäs sinä, Inga, mistä porosta enimmin pidät?" kysyi Laila häneltä.
"Minä pidän enimmin tuosta valkoisesta, siitä, jonka nimi on 'Jivja', se näyttää niin lempeältä, sillä ehkä minäkin voisin ajaa."
"Tahdotko koettaa?"
"Kyllä, mutta sinun pitää tulla mukaan."
"Minä otan 'Vihurin' ja sinä otat 'Jivjan'".
Molemmat tytöt läksivät nyt ajamaan, Laila edellä ja Inkeri perässä, toisinaan he kulkivat vierekkäin, jotta näytti ikäänkuin olisi ollut kaksi poroa yhden reen edessä. Sitten kiiti Laila vähän matkaa edelle, kääntyi taas takaisin, seisoi toisella polvellaan reessä ja näytti olevansa melkein yhtä taitava poroa ohjaamaan kuin itse Jaampa.
Iltasella revontulten ihanasti leimutessa huvitteli nuoriso itseään laskemalla mäkeä jyrkältä rinteeltä virran toisella rannalla, vastapäätä kylää.
Tuossa tulee eräs nuori pariskunta mäkeä alas. Nuori vaimo turvautuu parahtaen pelosta mieheensä, kun reki tekee hyppäyksen. Näyttääpä melkein siltä, kuin ei hän enää olisi yhtä rohkea kuin ennen.
Tuossa taas tulee reki täpösen täynnä pientä väkeä, poikia ja tyttöjä. He huutavat ja pauhaavat riemuiten reen kiitäessä alasmäkeä. Mutta äkkiä tekee reki pyörähdyksen, ja koko parvi sinkoilee sinne tänne, niinkuin linnun pojat pesästä ja piehtaroivat lumessa, sillä välin kun reki menee menojaan kauas jäälle.
Sitten tulee tuo iloinen Utsjokelainen lemmityisensä keralla. Hän on taas ollut kosiotoimissa, ja pieni, puhelijas, pyöreäposkinen ja mustasilmäinen lappalaistyttö istuu hänen sylissään, kaulassa kirjava kaulaliina, jonka hän on saanut kosijaltaan.
Tuossa tulee sitten Mellet Inkerin kanssa ja Lind, joka ohjaa Lailan rekeä. Onnellisesti he pääsevät töyssäyksistä ja vieremistä ja kiitävät kauas jäälle. Iloisesti jutellen he taas käyvät mäkeä ylös. Mellet'in ja Inkerin välillä on keskustelu enimmiten harvasanainen, kun toinen ei taida lapinkieltä, ja toinen taitaa vaan hiukan norjankieltä.