Mutta mistä nuo kauniit punaiset ruusut nuoren Lailan poskilla? Onko tämä korkea, kaunis muukalainen, tämä "paha Daro" rohjennut kuiskata Lailan korvaan jotakin, joka ensi kerran saa hänen sydämensä kovemmin sykkimään? Se ei ole luultava. Me puolestamme luulemme, että raitis talvi-ilma ja nopea vauhti on maalannut ruusut; sillä nyt on vähintäin 20° pakkanen, ja silloin saa kalpeinkin poski raittiin värin.
Niin olivat markkinat loppuneet, ja niiden mukana loppui ostaminen ja myyminen, hyörinä ja pyörinä, ja myös Jaampan kaksinainen olemustila. Jokainen palasi taas kotiinsa. Mutta tosiaankin! Me olemme tykkönään unhottaneet käydä pappia katsomassa. Hänellä on todella ollut yhtä kiire markkinoilla kuin monella muullakin, hänellä kun on ollut kuulutuksia avioliittoon, ristiäisiä ja vihkimisiä. Juuri nyt astuu huoneesen nuori pari pyytämään kuulutusta häneltä. Pappi istuu pöydän ääressä avonainen kirja edessään. Jos katsomme tarkemmin, niin huomaamme, että pariskunta on vanha tuttavamme, Utsjokelainen ja tuo mustasilmäinen. Huone täyttyy väellä ja ahtaus käy niin suureksi, että muutamat kiipeävät penkeille seisomaan, paremmin nähdäkseen. On luultava, että morsiamella on ollut useampia kosijoita ja että nämä nyt saapuvat vaatimaan turhaan annettuja kosiolahjojaan takaisin, ja niin onkin asian laita. Pappi tarttuu juuri kynään kirjoittaakseen pariskunnan nimen kirjaan, kun eräs nuori Lappalainen tunkeiksen pöydän puoleen. Ennenkuin hän ennättää lausua sanaakaan, ottaa morsian esille kaulaliinan ja antaa sen hänelle. Ääneti ottaa entinen kosija sen vastaan, tarkastelee sitä, ja vetäytyy sitten yhtä ääneti takaisin. Läsnä olijat eivät nekään puhu mitään. Pian tunkeiksen joukosta toinenkin ja vaatii takaisin kosiolahjaansa. Ääneti kuin äskenkin ojentaa morsian hänelle kaulaliinan. Mies kääntelee ja tutkii sitä tarkasti ja lausuu sitten: "Se ei ole minun!" ja antaa sen takaisin. Sulhanen antaa morsiamelle toisen liinan, jonka tämä taas vuorostaan antaa entiselle kosijalleen, joka nyt sanaakaan sanomatta vetäytyy joukkoon. Taas tarttuu pappi kynään, mutta silloin huutaa eräs ääni ovelta: "Odota vähäsen, pappi kulta!" Tämä on kolmas kosija, joka nyt ilmestyy ja joka on antanut useampia lahjoja. Mutta morsian pitää ne jo varalla ja antaa ne omistajalleen. Vaan tämä kolmas ei tyydykkään tähän. Hän huomauttaa jostakin määrätystä lupauksesta, jommoisesta nuo kaksi edellistä kosijaa eivät voineet ylpeillä ja osoittaakseen puhuvansa totta vaatii hän, että morsiamen tulee maksaa hänelle taalari. Sulhanen huomaa, että asiassa on jotakin, joka sanoo, että morsian ei ole semmoinen, joka olisi saattanut tuon kosijan valhettelijaksi; sillä "mikä on totta, se on totta," sanoo hän, mutta koska nyt ei ole kysymys palkkiosta morsiamen kadottamisesta, sillä silloin olisi ehkä toisenlainen summa kysymyksessä, vaan siitä, että tyttö todella on antanut kosijalle — ei juuri varmaa lupausta; sillä hän oli lausunut vaan "kenties" — niin hänen mielestään ajaa puoli taalaria juuri saman asian kuin kokonainenkin. Hän ottaa siis taskustaan puolitaalarin kappaleen ja antaa sen papille pyynnöllä, että tämä toimittaisi sen asianomaiselle. Kun se on tehty, on asia päätetty, ja nyt ei ole enää esteitä kuulutuksen saamisessa neljännelle ja viimeiselle kosijalle.
Sen sijaan että nyt menisivät hautaamaan surunsa Karasjoen kylmiin aaltoihin, ryhtyvät nuo hyljätyt kosijat takaisin saaduilla lahjoillaan rohkeasti uusiin kosiotuumiin ja etsivät uusia lemmityisiä; sillä aika on kiireinen. Tässä ei jouda viettämään unettomia öitä häilyvässä epätoivossa, tohtiiko ottaa tuon tärkeän askeleen eli ei. Tässä on ryhdyttävä tuumasta toimeen. Täytyy kosia, kihlata, kuulututtaa ja vihittää itsensä ennenkuin pappi lähtee pois, sillä muuten ei asiasta tule mitään ennenkuin seuraavana vuonna.
Sen tähden voipi sattua viimeisenä markkinapäivänä, kun pappi jo on päässyt rekeen ja on lähtemäisillään, että joku pariskunta juoksee käsi kädessä hänen perässään. He ovat vihoviimeisessä silmänräpäyksessä sopineet keskenään. Hyvillä sanoilla ja eri maksusta saavat he papin vielä kerran lähtemään kirkkoon heitä vihkimään.
Viimeisenä iltana oli Laagje ja useimmat Lappalaiset lähteneet, kukin kulmalleen. Lind ja hänen sisarensa istuivat yksin huoneessa puhellen keskenään.
"Antoiko Laila sinulle mitään lahjaa kuvaraamatusta, jonka hän sai?" kysyi Lind sisareltaan.
"Ei, mutta hän lupasi antaa minulle soman turkin, jonka hän itse sanoi neulovansa."
"Vai niin, ehkä hänellä on parempi muisti kuin muilla Lappalaisilla. Muuten olen tullut siihen kokemukseen, että Lappalainen on kiittämätön olento. Hän on lapsi monessa suhteessa, nöyrä ja taipuvainen, mutta se asia on varjokohta hänen luonteessaan, että hän niin pian unhoittaa hänelle osoitetun hyvyyden."
"Mutta Laila ei ollut niinkuin muut. Hän oli tavattoman kaunis ja kaikessa paljon etevämpi muita lappalaistyttöjä, joita täällä näin."
"Niin, kaunis hän oli, mutta saamme nyt nähdä, onko hän erilainen muissakin suhteissa."
"Minä pidin niin paljon Lailasta ja käskin häntä käymään meillä kesällä, kun Laagje tulee meren rannikolle. Ja sitten päätimme, että minä taas vuorostani käyn häntä katsomassa tunturilla, ja silloin on hänellä uusi teltti valmiina, jossa me molemmat yhdessä asumme. Minä käyn lappalaispuvussa ja hän näyttää minulle kaikki poronsa, ja Jaampa ajaa ne kokoon ja me lypsämme niitä. Sitten Mellet hankkii meille kaloja, joita saamme keittää omassa teltissämme ja sinäkin saat luvan käydä meitä tervehtimässä."
"Katsoppas vaan, ovatpa ne oikein hauskoja 'tuulentupia'."
"Niin, ja meillä tulee olemaan oikein hauskaa; mutta sinun pitää tutustuman tuon omituisen Jaampan kanssa ja käydä hänen kanssaan kalassa Ravdosjärvellä."
"Siellä tunturilla kuuluu olevan hyvin kaunista, ja minä en ole koskaan siellä käynyt, joten ehkä maksaa vaivan tehdä kerran pienen retken sinne."
Seuraavana aamuna, kun Lind astui ulos huoneesta, huomasi hän ihmeekseen Jaampan istumassa portailla oven edessä, mökeltäen kuivaa poron lihaa, jota hän leikkeli veitsellään. Alempana pihalla seisoi kolme poroa, kukin rekensä edessä.
"Hyvää huomenta, Jaampa," sanoi Lind, "vieläkö sinä olet täällä?"
"Ollut kotona ja tullut takasin jälleen!" sanoi Jaampa ja pureskeli lihapalaansa.
"Oletko jotakin unhottanut tai hukannut? Niinhän istut siinä alakuloisena kuin jos olisit puusta pudonnut?"
"En ole mitään unhottanut, enkä myöskään ole tullut tänne omasta tahdostani, Laila minut tänne lähetti, hän on tullut hulluksi."
"Mitä sinä mies sanot, onko Laila tullut hulluksi?"
"Minä vaan luulen että hän on tullut hulluksi. Hän lähetti minut tänne kahdella porolla, jotka ovat tuolla. Ehkä olet nähnyt ne ennenkin?"
"Onhan siinä 'Vihuri' ja 'Jivja'."
"Niin on!"
"No, mikä nyt sitten on hätänä?"
"Se vaan on hätänä, että Laila lähetti minut tänne ja käski sanomaan, että 'Vihurin' saat sinä pitää."
Sanat olivat vähällä takertua Jaampan kulkkuun ja hän jatkoikin sen vuoksi hiljaa itsekseen:
"Jospa edes taittaisit niskasi, kun lähdet sillä ajamaan."
"Ja sisaresi saa 'Jivjan' rekineen, valjaineen, vöineen, kulkuisineen päivineen! Eikö Laila nyt ole hullu? Ja reessä on uusi turkki sisarellesi. Se hänen pitää panna yllensä, sanoi Laila, kun hän lähtee täältä kotiin, ett'ei häntä palele matkalla."
"Inkeri!" huusi Lind huoneesen, "tule ulos!"
Sisar tuli ja hämmästyi tuosta suuresta lahjasta, jonka Laila oli heille lähettänyt.
"Siinä nyt näet," sanoi Inkeri veljelleen, "kuinka suuresti erehdyit.Eikö Lappalainen ole kiitollinen?"
"On, mutta Laila on poikkeus, sen tunnustan, sangen merkillinen poikkeus. Tule sisään Jaampa ottamaan ryyppy," sanoi kauppias hänelle.
"En tule," vastasi Jaampa, "ei yhtään ryyppyä tänäpänä, minä lähden paikalla matkaan."
"No mitä nyt, ethän sinä sitä tavaraa halveksi."
"En suinkaan, otanhan minä toisinaan pienen ryypynkin muistiani virkistääkseni, mutta minun täytyi luvata Lailalle, ett'en tänäpänä maistaisi viinaa, minun täytyi panna käteni tuon suuren kirjan päälle ja vannoa kallis vala, ett'ei kieleni tänäpänä saisi maistaa viinan pisaraakaan, vaan että heti palaisin kotiin. Nyt olen toimittanut asiani. Hyvästi siis, nyt lähden!" Näin sanoen hän irroitti poronsa ja istui rekeen.
"Sano terveisiä Lailalle ja Laagjelle ja kiitä meidän puolestamme lahjasta, ja muistuta Lailaa siitä, että hän ensimmäiseksi työkseen kesällä käy meitä tervehtimässä."
Kesällä.
Kauppias Lind asui Garnäsin talossa, joka on erään Altenvuonon lahdekkeen rannalla. Aivan talon vieressä purkaa jokseenkin suuri virta vetensä vuonoon. Virta katkaisee matkallaan laakson läpi kolme suurenmoista penkerettä. Keskimmäisellä ja suurimmalla penkereellä seisoo talo huoneuksineen, joten tästä on kaunis näkyala ulos vuonolle ja ylös laaksoon, jonka läpi virta polveilee.
Virran rannalla kasvaa samaa koivumetsää, jonka keskellä siellä täällä kasvaa joku pajukin. Kuta ylemmäs laaksoa myöten kulkee sitä rajummaksi käy virta. Puoli penikuormaa talosta on ensimmäinen putous, ja siitä tuntureille päin on koski toisensa perään. Kuta ylemmäksi tulee, sitä autiommaksi muuttuu maisema, ja viimeisillä harjanteilla, jotka talosta vielä näkyvät, ei kasva enää pensastakaan.
Virta saa alkunsa Ravdos nimisestä järvestä, joka on keskellä aukeaa tunturilakeaa. Melkein kohta järvestä lähdettyään syöksee virta suoraa päätä ryöppyisenä, vaahtoisena joukkiona alas mustaan, ahtaasen solaan, kahden jyrkän kallioseinän välissä. Eräässä kohden on kallioseinässä onkalo eli pyöreä komero, jonka vesi aikojen kuluessa on siihen sorvannut. Tässä pyörii vesi lakkaamatta ympäri, ja jos joku esine sattuu tulemaan tähän pyörteesen, voipi se jäädä siihen pitkiksi ajoiksi pääsemättä ulos, lakkaamatta pyörien kieppuvien aaltojen mukana suurien vaahtohahtuvien seurassa, jotka nekin kieppuvat ikuisessa rinkitanssissaan. Äkkiä voi tapahtua, että pinnalla oleva esine painuu pohjaan kurimuksen eli tuommoisen rattimaisen pyörteen mukana, jommoisia vesi toisinaan muodostaa. Esine katoaa hetkiseksi, mutta nousee jälleen pinnalle toisessa kohdassa jatkaakseen loppumatonta pyörimistään. Merkillisin ilmiö paikalla on eräs koivu, joka on iskenyt juurensa kallion halkeamaan kurimuksen yläpuolella ja on kasvanut mutkikkaaksi, niin että osa sen oksista makaa vedessä. Tunturilta samalla rannalla näkyy vaan hiukan koivun latvaa, mutta vastaiselta rannalta se näkyy kokonaan. Jokainen ohikulkeva pysähtyy ehdottomasti ihmetellen, miten koivu on saattanut kasvaa siihen. Ihmiskäsi ei vielä koskaan ole sitä kosketellut eikä poiminut lehteä sen oksilta. Ei sitä käy katsomassa metsän laululintusetkaan, ja kuitenkaan ei se ole aivan hyljätty. Kosken-karalle on se paikka mielusin kaikista koko jokivarrella. Sen paikka on koivun rungolla siinä, jossa koivu nuokkuu virran yli, ja tässä se visertelee virttään kosken säestäessä, turvassa kaikilta vihollisilta. Ei kukaan voi kulkea virtaa myöten ylös eikä alas, ei voi tulla siihen paikkaan ylhäältäkään, sillä molemmilla rannoilla kohoavat jyrkät kallioseinät, vähintäin sadan jalan korkeuteen. Koivu on varmaan jo yli sadan vuoden vanha, sillä Garnäsin vanhimmat asukkaat muistelivat nähneensä sen siinä jo lapsuudessaan.
Putouksen yläpuolella leviää Ravdosjärvi, joka on noin penikuorman pituinen ja joka puolelta ympäröitynä vuorilla, harjanteilla ja tuntureilla. Näillä kasvaa suurimmaksi osaksi kellertävää poro-sammalta ja surkastunutta koivumetsää. Järvessä on joukko suurempia ja pienempiä saaria, joilla koivu on vähän rehevämpi kuin mannermaalla. tunturi-Lappalaisen mielestä on tämä järvi saarineen, salmineen ja niemineen, lintuparvineen, kaloineen, lakkasoineen ja rantaniittyineen ikäänkuin paratiisin yrttitarha. Tämä onkin mieluisa olopaikka monelle lappalaisperhekunnalle kesäiseen aikaan. He pystyttävät kotansa järven rannalle, kylpövät vedessä, ja siellä täällä on rakennettu pyöreitä aitauksia, joihin porot ajetaan lypsettäviksi. Näitä "porotarhoja" muutetaan joka vuosi, ja tällä tapaa tulee maa niin sotketuksi ja muokatuksi, että tuommoisen porotarhan paikka aikaisemmin kuin muut ruohoittuu keväällä, jonka vuoksi porokin aina ensiksi rientää semmoiseen paikkaan. Mutta sattuupa Lappalaisten joukkoon jonakuna päivänä tulemaan mustapukuinen uudisasukas, jonka ilmestyminen ei heissä herätä iloisia tunteita. Heillä ei ole mitään hyvää häneltä odotettavana. Uudisasukas vetää esille paperin, näyttää sitä jollekulle Lappalaiselle ja kertoo heille, että hän vuodin määräyksestä on saanut tämän eli jonkun toisen porotarhan heinämaakseen, ja että se siis tästä hetkestä on hänen omaisuutensa, joten siis Lappalainen tahi hänen poronsa älköön panko jalkaansa siihen, jos tahtoo välttää sakkoja.
"Minä en välitä sinun kurjasta paperilapustasi", vastaa Lappalainen, "esi-isäni ovat täällä kulkeneet jo tuhatta vuotta ja muokanneet maata ja syöttäneet karjaansa ilman joutavitta papereitta."
"Siinäpä se juuri onkin", sanoo uudisasukas irvistellen, "minun paperini on parempi kuin sinun pörhöiset esi-isäsi ja jos vaan rohkenet tästä hetkestä syöttää karjaasi minun laitumellani tahi muuten turmelet sitä, niin saat maksaa vahingon joko rahalla tahi poroilla, siitä saat olla varma."
Kätkien vihansa täytyy paimentolaisen tyytyä kohtaloonsa ilman mitään korvausta, ja tässä, niinkuin muuallakin väistyä yhä enemmän syrjään karttuvan sivistyksen tieltä. Nykyjään ovat olot tämmöisen karkoittamisen suhteen järjestetyt paljon paremmalle kannalle.
Laagjekin oli laittanut kesätelansa Ravdosjärven rannalle ja hänen porokarjansa kuleksi lähellä olevilla tuntureilla.
Kevät Karasjoen markkinoiden jälkeen tuli myöhään ja kesää saatiin kauan odottaa. Vielä kesäkuun alussa peitti lumi maan rantoja myöten ja kaikki järvet olivat jäässä. Monta muuttolintua oli jo tullut, mutta ne eivät löytäneet sulaa maata muualla kuin meren rannalla, josta nousuvesi huuhtoi lumen pois. Ne viettivät siis surullista elämää ja toivoivat varmaan vielä enemmän kuin ihmiset kevään ja suven tuloa.
Vihdoinkin tuli eräänä päivänä muutamia lämpöisiä tuulenpuuskia etelästä. Ilma oli muuttunut. Etelätuuli toi mukanaan lämpöisen keväimen. Lumi suli ja katosi ihmeteltävän nopeasti. Suurempia ja pienempiä lumettomia paikkoja ilmestyi tuon tuostakin päivän rinteillä ja sadottaisin lintuja, suokukkoja, kuoveja, kurppia y.m. kokoontui suurissa parvissa lyöden leikkiä ja riidellen puolisoista kesäajaksi. Etenkin olivat suokukot mainittavat, joilla oli kaulassaan valkoiset, ruskeat, vehreät eli kirjavat höyhenkaulukset, joita he tapellessaan nostivat pystyyn. Lappalaiset ovat antaneet monenlaisia nimityksiä suokukolle. Valkokauluksinen on pappi, toinen on vouti, tuomari, lukkari j.n.e. Linnuilla oli erittäin kiire kosiopuuhassaan. Heidänkin, samoin kuin Lappalaisten Karasjoen markkinoilla, oli hankkiminen itselleen puoliso niin joutuisasti kuin mahdollista. Kukin kosija kehui asuntoaan tunturin helmassa. "Tule minulle", sanoo yksi, "minä tiedän ihanan paikan Ivalojoen rannalla!" "Ah, sinä et tiedä, kuinka kaunista on tuolla Gaggagaisan harjanteilla", sanoo toinen. "Siellä saamme rauhassa rakennella. Tule, tule, kesä on lyhyt, ja meillä on niin paljon tekemistä, meidän täytyy rakentaa pesä, hautoa munia ja hoitaa pienokaisiamme, jotta ne kykenisivät lentämään, ennenkuin syksy myrskyineen ennättää ja karkoittaa meidät taas etelään. Jumala auttakoon niitä raukkoja, jotka eivät silloin ole valmiit seuramaan."
Muutamia päiviä myöhemmin ovat kaikki muuttolinnut kadonneet, kukin puolisoineen, ja kahdeksan päivän kuluttua siitä kuin lumi vielä peitti kaikki paikat, saattaa maa jo olla ruohossa ja kukoistuksessa. Niin ihmeellisen nopea on muutos talvesta kesään täällä pohjolassa; sillä aurinko on ylhäällä koko yön ja tämmöisenä valoisana yönä ei kasvillisuuskaan jouda nukkumaan. Sen vuoksi on 8 päivää täällä yhtä paljon kuin 14 päivää eli 3 viikkoa etelämpänä, ja ohrakin tuleentuu leikattavaksi kuudessa viikossa.
Näyttipä siltä eräänä päivänä, kuin nuo alastomat harjut pohjan puolella äkkiä olisivat muuttuneet metsäisiksi; sillä satoja haaroja kohosi pystyyn ja kuvastuivat taivasta vasten. "Nyt tuli tunturi-Lappalainen," sanoi Garnäsin renkipoika. Se olikin porokarja, jonka sarvet näkyivät taivaan rannalla.
Tuntia myöhemmin seisoi Laila pihalla pitkä matkasauva kädessä, puettuna siniseen takkiin, kirjailtu vyö vyötäreillään, kaunis liina kaulassaan, pieni punainen lakki päässään, hiukset kahdessa pitkässä palmikossa, raittiina, reippaana ja kauniina kuin keväinen kukka. Laila sai ensin kylmänpuoleiset tervetuliaiset, sillä talon vahtikoira hyökkäsi hänen pienen mustan koiransa kimppuun, joten tämä turvausi emäntäänsä, mutta pian huomasivat Antero Lind ja hänen sisarensakin tulokkaan ja molemmat juoksivat ulos.
"Terve tuloa, terve tuloa, Laila!" huusi Inkeri.
"Hyvää päivää, Ingasjam, kiitoksia viimeisestä!" sanoi Laila.
"Niin vainenkin, pitihän meidän sanoa toisillemme Lailasjam jaIngasjam", sanoi Inkeri. "Kiitos itsellesi viimeisestä, poroista jasomasta turkista, jonka minulle lähetit. Mutta etkö tervehdi veljeäni.Etkö enää tunnekaan tuota 'pahaa Daroa?'"
Laila ojensi hänelle kätensä hymyillen, joka ei suinkaan osoittanut vihaa, vaan pikemmin iloa jäälleen-näkemisestä. Laila oli usein muistellut häntä lukiessaan raamattua ja olipa uueksinutkin olevansa taas mäkeä laskemassa ja kättelemässä hänen kanssaan.
Käsi kädessä menivät tytöt sisään, jossa vanha Lind, heidän isänsä, istui nojatuolissa.
"Hyvää päivää, lapseni", sanoi vanhus, "oletko sinä Laagjen tytär?"
"Olen, Aslak Laagjen tytär."
"Sinä et ole lappalaistytön näköinen. Olethan yhtä pitkä kuin minunkin tyttäreni, ja sinulla on hienot kasvot, vaaleat hiukset ja suuret, kauniit silmät. Kuinka ihmeellistä, kun katselen sinua, niin muistuu mieleeni veljeni vaimo, joka kuoli monta vuotta sitten Karasjoella. Näitkö sinä häntä?"
"En, en ole koskaan kuullut hänestä."
"Tosiaankin, sinä oletkin liian nuori, hän kuoli jo monta vuotta sitten. Oletko ahkerasti lukenut raamattua, jonka sait?"
"Olen lukenut joka päivä itsekseni ja muille."
Garnäsin suuressa talossa oli luonnollisesti paljon kaikenlaista, jota Inkeri näytti Lailalle, jolle tämä kaikki oli aivan uutta. Laila ei ollut usein käynyt katon alla. Mutta kun Inkeri lopuksi aukaisi vanhan soittokoneen ja rupesi soittamaan, hämmästyi luonnonlapsi kokonaan. Hän jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ristissä käsin, kuunnellen säveleitä. Lopuksi kiiti Inkeri koskettimilla edes takaisin läpi koneen kaikki äänet, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:
"Mitä pidät tästä, Lailasjam, onko se kaunista?"
"On," huudahti Laila, joka ei koskaan ollut kuullut minkäänlaisen soittimen ääntä, "se on niin kaunista kuin revontulten leimu, joka talviyönä liitää edes takaisin, hyppien halki taivaan kannen! Luuletko, että Lappalaiset taivaassa saavat oppia soittamaan?"
"Luulen kyllä," vastasi Inkeri hymyillen, "jos vaan taivaassa soittokoneita viljellään."
"Älä naura lapselle," sanoi vanhus, "hänen vertauksensa säveleistä ja revontulista on kaunis, ja hänellä varmaankin on soitannollista aistia."
"Jos tahtoisit useimmin käydä minun luonani," sanoi Inkeri Lailalle, "niin opettaisin sinut vähän soittamaan ja laulamaan muutamia lauluja. Osaatko laulaa?"
"Minä en osaa mitään, en ymmärrä mitään enkä tiedä mitään, minä olen vaan taitamaton lappalaistyttö tunturilta."
"Mutta siellä sinä olet taitava, ja siellä ei minusta olisi mihinkään."
"Miten Jaampa jakselee?" kysyi Lind.
"Jaampa voi hyvin, samaten isä, äiti ja Melletkin. Mutta missä on'Vihuri' ja 'Jivja?'" kysyi Laila, joka nyt muisti vanhat ystävänsä.
"Ne ovat sidottuina ladon vieressä."
"Sidottuina? Ovatko ne sidotut? Sitten minun täytyy mennä niitä katsomaan. Ehkä ne vielä tuntevat minut. Ehkä ne katselevat suurin, iloisin silmin lappalaistyttöä ja koiraani Mustia. Nyt sinun pitää päästää ne irti, jotta Musti ja minä saamme juosta niiden kanssa kilpaa tunturille, jossa he tapaavat vanhoja ystäviä."
Laila palasi myöhempänä kotiinsa jälleen, mutta kävi sittemmin usein ystävänsä Inkerin luona. Hän oppi kirjoittamaan ja saatuaan vähän ohjausta laulussa, osoitti hän, että hänellä oli kaunis ääni, joten hän pian osasi useimmat niistä lauluista, joita Inkerikin lauloi.
Toisinaan seurasi Jaampa häntä Garnäsiin viedäkseen kotiin yhtä ja toista, jota Laila oli ostanut.
Lindiltä sai Jaampa lahjaksi muutamia kalankoukkuja, joista ukko oli erittäin hyvillään, ja kun hän sen lisäksi vielä sai pitkän, hienon siiman, niin se saattoi Jaampan niin ihastuksiin, että hän yksimielisesti Lailan kanssa kutsui Inkerin ja Anteron käymään tunturilla kalastelemassa Ravdosjärvessä.
"Mutta sinun pitää tulla ensin, Ingasjam," sanoi Laila. "Jaampa ja minä tulemme sinua hakemaan, ja me saamme asua uudessa teltissäni yhdessä."
Elokuun alussa lähdettiin tuolle tunturiretkelle. Aikaiseen eräänä aamuna, kun ilma oli mitä ihanin, tulivat Jaampa ja Laila Inkeriä noutamaan. Lindin piti tuleman seuraavana päivänä.
Saavuttuaan vuorille, jossa tunturilakeat aukenivat heidän eteensä, ja luodessaan vielä viimeisen silmäyksen Garnäsiin päin, pysähtyi Laila.
"Katsoppas, nyt olet tunturilla, Ingasjam, täällä on minun kotini, täällä olen minä tuttu kaikkialla, niinkuin sinä Garnäsissä. Katsoppas, miten pieni sinun asuntosi nyt on! Se ei ole suurempi kuin pieni myyrän pesä ja miten ahdasta sinulla on siellä alhaalla! Mutta täällä tunturilla! Täällä on vapaata ja avonaista kaikkialla. Eikö tämä ole kaunista?"
"Täällä tuntureilla on todellakin ihanaa."
Telttien luona he tapasivat Laagjen ja Mellet'in, ja Laila vei nyt Inkerin omaan telttiinsä, jossa kaikki oli uutta, siistiä ja somaa. Permannolle oli levitetty paksu kerros koivun oksia ja niiden päälle taas hienoja poron nahkoja, jotta tässä oli yhtä pehmoinen istua ja maata kuin sohvalla. Lieden oli Jaampa rakentanut valkoisista liuskakivistä joen rannalta, ja pata tarvekaluineen riippui siinä myöskin. Inkeristä oli hupaista nähdä kaikkea hänelle vierasta ja uutta täällä, mutta kun Laila otti esille pienen takin, housut, kengät, lakin, vyön puukkoneen ja kehoitti Inkerin pukeutumaan uuteen pukuun, niin nytkös vasta nauru ja tirskuminen pääsi teltissä valloilleen, jotta se kuului pitkän matkan päähän.
"Kun ei vaan joku tulisi tänne! sanoi Inkeri."
"Ei kukaan pääse tänne minun suostumuksettani," vakuutti Laila, "jaMusti koirani pitää kyllä varansa, näetkös!"
Pian sen jälkeen tulivat molemmat ulos, puettuina kiireestä kantapäähän lappalaistytöiksi. Laila oli varustanut Inkerin myös pitkällä matkasauvalla.
Jaampan naama vetäysi irviin, kun hän näki tytöt.
"Sinäkin olet soma lappalaistyttö," sanoi hän Inkerille norjankielellä. "Sinä saat monta kosijaa. Kaikki lappalaispojat katselevat, kosivat sinua ja antavat sinulle kauniita kaulaliinoja."
"Niin, nyt sinä Inga olet lappalaistyttö," sanoi Laila, "nyt voimme yhdessä kulkea tunturilla katsomassa poroja, eli lakkoja poimimassa ja kalastamassa."
Inkeri ei voinut muuta kuin myöntää, että puku oli mukava ja paljon sopivampi tunturivaellukseen kuin hänen oma pukunsa.
Seuraavana päivänä tuli Lind, ja yhdessä Jaampan ja Mellet'in kanssa tehtiin useampia retkiä järven ympäristölle ja saarille, joissa vilisi lintuja, jotka täällä turvassa ketulta ja muilta vihollisilta hautoivat muniaan ja jo elokuun alkupuolella löytyi saarilla meheviä lakkoja. Eräällä saarella oli kaksi poroa, jotka paikalla läksivät uimaan rannalle päin, kun huomasivat lähestyvän veneen. Jaampa souti rivakasti niiden jälkeen ja pääsi niitä aivan lähelle. "Ne ovat minun porojani!" huudahti Laila.
"Mistä sen tiedät?" kysyi Inkeri.
"Sen näen korvista, niissä on minun merkkini, näetkös."
Eräänä päivänä he ottivat mukaansa verkkoja, padan ja erityisiä muita kapineita ja läksivät Jaampan ehdotuksesta kalanpyyntiin virralle, joka juoksee Ravdosjärveen. Se on matala ja hiljainen, joten helposti voi kaalata sen poikki ja sulkea sen verkolla, ja kun tuommoinen joki suljetaan ja yläpuolelta hätyytetään, voi olla varma kaloja saavansa. Jaampa laski ulos verkon ja toiset menivät vähän matkaa ylöspäin ja alkoivat ajaa kaloja alespäin, Lind ja Laila yhdellä puolella, ja Mellet ja Inkeri toisella. Tytöillä oli erinomaisen hauskaa. Innokkaasti he molskivat pitkillä sauvoillaan veteen, sohivat mättäiden alle, ajaakseen kaloja, jotka kiitivät sinne ja tänne, verkkoon, josta Jaampa, joka seisoi keskellä jokea, kaappasi ne kiini. Pian oli heillä monta lohta enemmän kuin tarvitsivatkaan ja sillä välin kuin Jaampa ja Mellet pystyttävät telttiä, virittivät tulta ja panivat padan kiehumaan, kävivät Laila ja Inkeri veneellä eräässä saaressa ja poimivat koko vakallisen lakkoja. Siinä keitettiin ja paistettiin kalaa ja poronkieliä, ja kaikki istuivat tyytyväisinä ja iloisina vapaassa luonnon helmassa. Sillä ilma oli kaunis ja aurinko vielä ylhäällä melkein koko yön. Aika kului hauskasti, vaikk'ei sana aika tässä ole paikallaan, sillä yö oli kuin päivä. Jaampa ei kieltänyt ottamasta paria ruokaryyppyä, josta ukko kävi niin hyvälle tuulelle, että hän paluumatkalla sepusti ja lauloi tilapäisen runon retken johdosta.
Seuraavana päivänä Jaampa ja Mellet menivät ajamaan poroja kotiin lypsettäviksi iltapuolella, jolloin on hiukan viileämpi, eivätkä itikat elukoita niin pahasti kiusaa. Muutaman tunnin kuluttua kuuluu kaukana koirien haukunta ja miesten huuto ja pian vilisee pohjanpuoleisilla harjuilla poroja, jotka koirien ajamina kiitävät alas mäkirinteitä täyttä lentoa. Mikään ei niitä pidätä. Kepein askelin he pujahtavat halki metsien, viitojen, soiden ja jokien. Ei kuulu minkäänlaista jalkain kopinaa, niinkuin hevoselta eli muilta eläimiltä. Kuuluu vaan selvästi tuo ihmeellinen ääni takajalkojen jäntereistä, joka muistuttaa sähkökipinöiden räiskettä. Laumassa oli ainakin 1000 poroa, jotka nyt ajettiin kokoon telttien ympärille. Muutamat lepäsivät, toiset seisoivat, muutamat hyppelivät ja leikkivät, toiset taas kaikessa ystävyydessä koettelivat sarviaan keskenään.
Sitten tulevat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiuluineen lypsämään niitä emäporoja, joita miehet suopungilla heille pyytävät. Vakavasti ja rauhallisesti viskaa ukko Laagje suopunkinsa ja vetää sillä poron vaimolleen. Samaten tekee Jaampakin. Mutta nuoriso, Laila, Inkeri, Mellet ja Lind eivät menettele yhtä vakavasti. Näyttääpä siltä, kuin ei asiasta heidän kesken tulisi muuta kuin leikkiä ja kurintekoa.
"Pyydäppäs minulle poro, Mellet", sanoi Inkeri, "minä koetan lypsää."
Mellet pyytää poron ja tuo sen hänelle, mutta Inkeri, joka ei oikein tunne temppua, saa vaan muutaman pisaran maitoa ja pudottaa päälle päätteeksi kiulunsa maahan, kun poro käy rauhattomaksi ja rupee potkimaan.
"Voitko pyytää minulle poron?" sanoi Laila Lindille. "Osaatko käyttää suopunkia?"
"Voinhan koittaa", vastasi hän, ja yritti useampia kertoja, mutta turhaan. Laila nauroi hänelle ja palvelijattaret samaten.
"Et sinä osaa", sano Laila, "anna tänne suopunki, niin saat nähdä kuinka lappalaistyttö heittää."
Kätevästi käärii Laila suopungin oikeaan käteensä, juoksee keskelle laumaa, pujahtaa porojen välitse notkeasti, somasti, hymysuin ja on, vaikka on itsekin kesytön, kaino, mutta sanomattoman soma ja viehättävä. Pian on hän saanut poron vangituksi ja kokee pitää sitä kiini, mutta poro panee vastaan ja on viedä tytön mukanaan. Lailan suuret silmät säihkyvät taistelun tulesta ja ovat melkein mustat.
"Auta minua!" huusi Laila Lindille, joka juoksi avuksi ja otti suopungin käteensä. "Pidä nyt kiini niin kauan kuin minä lypsän", sanoi tyttö, "sanoithan olevasi niin väkevä."
"Kyllä minä sen veitikan pitelen."
Mutta Laila tuskin oli ehtinyt lypsää muutamia pisaria, kun poro vimmattuna karkasi pystyyn, kaatoi maitokiulun kumoon Lailan kädestä ja heitti Lindin suin päin maahan, jossa hän nyt kierieli suureksi iloksi palvelijattarille.
"Kehuithan itseäsi niin väkeväksi," sanoi Laila ja nauroi hänkin.
"Laila, Laila", varoitti Laagjen emäntä nuhdellen, "kuinka saatat noin menetellä?"
"Eihän se ole minun syyni, se oli hän itse, joka ei voinut pitää kiini pientä poroa."
"Pitää kiini! Oliko hänellä muka helppo pitää kiini, kun sinä pistit poroa. Minä näin selvästi mitä teit, veitikka, mutta nuoruus on nuoruus, Nyt me olemme lypsäneet monta kiulullista, vaan mitä sinulla on kiulussasi?"
"Voi äiti kulta, nyt minä tahdon olla vakava. Tule sinä vanha Jaampa ja ota yksi minun poroistani, niin minä lypsän sen ja annan kiulullisen Inga siskolle."
Ennenkuin lauman annettiin mennä tunturille jälleen, oli siitä otettava yksi poro teurastettavaksi. Mellet ja Jaampa menevät sitä valitsemaan, mutta juuri kun Mellet heittää ja suopunki lentää ilmassa, hypähtää äkkiä kolmivuotias kesytön porohärkä ylös, sekaantuu sarvistaan suopunkiin, ja siitäkös vasta leikki syntyy! Mutta Mellet tietää hyvin, mitä hänen semmoisessa tapauksessa on tekeminen. Samassa kuin elukka rupee tepakoitsemaan, vetää hän kaikin voimin nuorasta. Äkkinäisestä ja odottamattomasta tempauksesta kaatuu poro nurin. Sama tempaus kaataa Mellet'inkin, mutta hän ei hellitä suopunkia.[6] Salaman sukkeluudella on poro taas jaloillaan, karkaa pystyyn ja lentää raivoissaan edes takaisin. Suopunki kiertyy siten milloin etu-, milloin takajalkoihin, ja se tekee mitä hauskimpia ilmahyppyjä vapauttaakseen jalkansa. Tuskin silmä saattaa seurata sen ripeitä liikkeitä. Yhtä hartaasti kuin poro tahtoo päästä irti, yhtä hartaasti tahtoo Melletkin päästä siitä vapaaksi kun vaan saisi erilleen suopungin, johon poro takertuu takertumistaan. Taistelun ajalla ovat kaikki muut säikäyksissään paenneet syrjään. Kietomalla suopunkia käsivartensa ympärille lähenee Mellet poroa lähenemistään. Tästä suutuksissaan se karkaa pystyyn ja kokee etujaloillaan, jotka pyörivät kuin rumpukapulat, lyödä hänet kumoon. Hiljaa ja äänettömänä on Jaampa sillä välin lähestynyt poroa takaa päin. Mutta nyt se huomaa hänetkin ja käy vielä rajummaksi. Vihdoin onnistuu Jaampalle päästä poroon kiini ja rivakasti ja mukavasti kietoo hän kätensä sen vyötäryksiin. Takajaloillaan yrittää poro potkaista molemmat vihollisensa luotaan, mutta turhaan. Äkkiä rauhoittuu eläin ja seisoo pää alespäin mutta silmät mulkoilevat ja pyörivät joka haaralle. Samassa se taas kohotta päänsä, karkaa pystyyn ja pieksee etujaloillaan, syöksee suin päin ja kaataa mukanaan Jaampan ja Mellet'in, joten kaikki kolme makaavat siinä taistellen ja kiemurrellen. Vihdoinkin saa Jaampa suopungin irti. Kaikki kolme hyppäävät ylös, ja hurjaa vauhtia kiitää poro pitkin kenttää, pysähtyy vähän matkan päässä, katsoo taaksensa, päristää ja syöksee taas eteenpäin vielä huimempaa vauhtia, eikä pysähdy ennen kuin se on kätkeytynyt toisten joukkoon, tiheimpään parveen.
Se poro joka oli teurastettava, oli kesy ja saatiin helposti kiini. Jaampa veti sen puoleensa ja tarttui molemmin käsin sen vasempaan sarveen, oikealla kädellään sarven nenästä ja vasemmalla juuresta. Äkkinäisellä keikauksella kaatoi hän poron seljälleen, sivalsi puukkonsa ja syöksi sen päätään myöten elukan rintaan, puhkaisten sen sydämen. Samassa päästää hän irti poron, joka veitsi rinnassaan hyppää pystyyn mutta samassa silmänräpäyksessä se tuntee kuolettavan iskun vaikutuksen. Se alkaa vapista, se tahtoo seisoa, mutta jalat eivät sitä kanna, se hoipertelee ja kaatuu tunnotonna maahan. Vasta kun eläin on heittänyt henkensä, vetää Jaampa veitsen ulos haavasta, josta tuskin veren pisaraakaan pulppuaa ulos. Kaikki veri keräytyy rintakehään. Inkeri on peittänyt käsillään silmänsä ja kääntynyt poispäin. Hän ei voinut katsella kuolevaa eläintä.
Kun Lind ja hänen sisarensa olivat lähteneet ja Laagje vaimoneen iltasella istuivat kahden kesken teltissä puhellen, lausui vaimo:
"Oletko huomannut, että hän, tuo kaunis Daro, kauppiaan poika, mielistelee Lailaa?"
"Sitä en ole huomannut, mutta onhan Laila niin soma tyttö, että jokaisen täytyy hänestä pitää."
"Mutta oletko huomannut, että Lind pitää hänestä, että Laila on hänelle niin rakas, että Lind mielellään kosisi, jos tyttö olisi Norjalainen?"
"Pitäköön hän tytöstä niin paljon kuin tahtoo. Laila ei ole semmoinen tyttö, joka antaisi itseänsä vietellä."
"Ei suinkaan, mutta minä luulen että Lind todella rakastaa tyttöä, ja jos seuraat minun neuvoani, niin Laila ei saa enää mennä Garnäsiin."
"Ei Lailasta ole pelkoa."
"Mutta etkö ole havainnut että Lailakin pitää hänestä?"
"Sinä vaan luulet joutavia, vaimo."
"Minä en luule mitään. Me naiset näemme semmoisissa asioissa paljon paremmin kuin te miehet. Sinä olet ollut sokea, kun et ole nähnyt mitään."
"Mitä sinä sitten olet nähnyt?"
"Mitäkö olen nähnyt! Olen nähnyt Lailan suuret silmät siitä asti, kun hän oli lapsi. Olen nähnyt ne iloisina, suruisina ja vihaisina, mutta en koskaan ole nähnyt sitä ilmausta, joka nyt toisinaan kuvastuu näissä silmissä, ne eivät milloinkaan ole olleet niin syvämieliset, synkät ja haaveksivaiset kuin nyt.
"Hän on vanhempi nyt näetkös, hän on täysikasvuinen impi, se tulee tästä."
"Niin, ja siitä, että hän ensi kerran elämässään alkaa tuntea lempeä miesolentoa kohtaan."
"Eikö hän pidä Mellet'istä?"
"Ei sillä tapaa, eikä niinkuin ennen. Etkö ole huomannut, että hän usein istuu aivan hiljaa ja uneksii, että hän ajattelee aivan toista kuin Mellet'iä ja poroja, Jaampaa ja meitä, että hän toisinaan huokaa raskaasti ja että hänen poskensa punastuvat ja hänen silmänsä saavat omituisen loisteen ja huulensa hymyilevät, kun tuo kaunis Daro lähestyy ja puhuttelee häntä?"
"Onko Jaampa ja Mellet sanonut mitään?"
"Jaampa ei huomaa mitään, mutta Mellet ei ole hyvillään siitä, ettäLaila käy Garnäsissä. Hän vihaa Daroa varmaankin yhtä paljon kuin hänLailaa rakastaa."
"No, olkoon niin, mutta piakkoin taas paalaamme tunturille, ja silloin nuo Garnäsin retket loppuvat. Hän saa kaikissa tapauksissa käydä sanomassa jäähyväiset. He ovat olleet ystävällisiä Lailaa kohtaan ja opettaneet hänelle kaikenlaista, josta hänellä saattaa olla huvia ja hyötyä."
"Mene itse mukaan! Minä vakuutan sinulle, että he molemmat pitävät enemmän toisistaan, kuin itse tietävät, eikä tarvitse muuta kuin pieni sattuma, pieni sana, kipinäinen vaan, kun heidän lempensä syttyy täyteen tuleen. Oletko unhoittanut, että Lailankin suonissa juoksee daro-verta, oletko unhoittanut, että Laila on hänen serkkunsa?"
"Sitä en ole unhoittanut, olenpa usein sitä tänä kesänä muistanut."
"Ole siis varovainen, äläkä salli hänen enää mennä Garnäsiin. Jos nämä molemmat saavat ilmaista tunteensa, silloin et enää kykene liekkiä sammuttamaan ja silloin hän ei huoli Mellet'istä."
"Luuletko sinä, että kesytöntä tunturin kukkaa käy uudestaan istuttaminen ahtaasen laaksoon? Luuletko, että hän menestyisi Norjalaisen vaimona? Minä en sitä usko, siksi on hän liian kiintynyt meidän vapaasen elämäämme, ja hän on aina pitänyt Mellet'istä."
"Hän on tosin aina pitänyt Mellet'istä, mutta pue Daro lappalaispukuun, tee hänestä Lappalainen, pane hänet Mellet'in viereen ja käske tyttö valitsemaan, niin saat nähdä."
"Laila kantaa kuitenkin Mellet'in sormusta ja tietää kerta tulevansa hänen vaimokseen."
"Mutta hänen sydämensä on Darolla, ja Lailalla on hellät tunteet ja rautainen tahto, joka ei koskaan ole masentunut. Hän noudattaa omaa tahtoansa ja on tehnyt sitä lapsesta asti."
"Niin kyllä kaikessa, vaan ei naimishankkeissa. Mutta hän tietää myös sangen hyvin, että lapset sellaisissa tapauksissa aina noudattavat vanhempiensa tahtoa ja vaalia, ja että tämä vaali on tehty jo aikaa sitten."
Tämän keskustelun jälkeen kului useampia päiviä ilman että Laila kävi Garnäsissä. Mutta eräänä päivänä, kun Lind oli kalastamassa kaukana virralla, kuuli hän jonkun laaksossa vastaisella puolella laulavan muutamia säkeitä eräästä vuorolaulusta, jota paimenpojat ja tytöt tavallisesti laulelevat kulkiessaan kaukana toisistaan laaksossa. Laulu on varsin yksinkertainen, ja sitä voi muutella ja muodostaa mielin määrin tilaisuuden mukaan. Lind alkoi siis eräällä säkeellä:
Kaukana kun luotasi,Yli laaksoin, vuortenki,Sulle laulan, armahain;Kuuletko sä lauluain?
Kun kaiku oli vaiennut ja vähän aikaa kuulunut, kuului kirkas, heleä ääni, joka tuli kuin auringon säde kirkkaan ilman läpi kaukaa laaksosta:
Kaulana sun luotasi,Yli laaksoin, vuortenki,Vastaan sulle laulaen:Lauluasi kuuntelen!
Lind huomasi, että se ei ollut kukaan muu kuin Laila, ja vastasi taas:
Kaukana sun luotasi,Yli laaksoin, vuortenki,Pyyntöin korvihisi soi;Tullos luoksein, tullos oi!
Samassa kuului toiselta puolen vastaus:
Kaukana sun luotasi,Yli laaksoin, vuortenki,Vastauksein sulle soi:Luoksesi en tulla voi! En voi! En voi!
kaikui kauempana ja kauempana, samalla kun laulajatar eteni poispäin.
"Terveisiä Lailalta," sanoi Lind sisarelleen tullessaan alas Garnäsiin, "kuulin hänen laulavan paimenlaulua kaukana laaksossa virran vastaisella puolella."
Aika kului jo elokuun puoliväliin, ja se aika lähestyi, jolloin Lappalaiset tavallisesti jättävät kesälaitumensa ja vetäytyvät tuntureille. Laila ei isoon aikaan ollut käynyt Garnäsissä, mutta Inkeri odotti varmaan hänen tulevan sanomaan jäähyväisiä, ennenkuin lähtisi.
Aikaiseen eräänä aamuna tuli Garnäsin renkipoika, joka oli ollut kaukana virralla katsomassa erästä lohipatoa, juosten taloon ja kertoi nähneensä ihmisen istuvan ja pitelevän itseään kiini koivussa, joka riippui tuon tunnetun pyörteen päällä. Se oli luultavasti joku, jolle oli tapahtunut onnettomuus virrassa ja oli näöltään lappalaistyttö, kertoi poika. Hän oli ollut vastaisella puolella, mutta koski oli niin pauhannut, ett'ei ollut apua huutamisesta. Hän oli sen vuoksi vaan viitannut kädellään osoitteeksi, että onneton oli huomattu ja saattoi toivoa pelastusta, ja sitten hän oli juossut kotiin.
Kiiruusti haettiin vahvimmat köydet, jotka talossa ja eräällä jahti-aluksella, joka oli rannalla, olivat saatavissa. Onneksi sattui Garnäsissä silloin olemaan useita Lappalaisia ja koko joukko muuta väkeä, joiden kanssa Lind riensi apuun. Tiellä he tapasivat Mellet'in joka yhtyi heidän seuraansa. Yksi mies lähetettiin vastaiselle rannalle merkiksi onnettomalle, että ihmisiä tuli apuun. Kaksi köyttä köytettiin yhteen ja molempien päähän laitettiin silmukka, jotta kaksi saattoi istua siinä.
"Kuka tahtoo mennä syvyyteen?" kysyi Lind, kun kaikki oli valmiina.
Ei kukaan vastannut. Tässä oli henki kysymyksessä.
"No, minä lähden! Tänne köysi!"
Hitaasti hän hinautti itseään alas, kunnes tapasi koivun äärimmät oksat. Hän tarttui oksiin ja veti itsensä niiden avulla riippuvan kallioseinän alle, joten hän katosi vuorella seisovien näkyvistä.
Koivun juurella, nojaten kylmää kallionseinää vasten, istui Laila kalpeana ja väristen vilusta. Lakkinsa hän oli kadottanut, hiukset riippuivat hajallaan hänen hartioillaan, ja sinisessä jakussaan ja harjanaisin hapsin oli hän pikemmin Ahtolan neidon, kuin ihmisen näköinen. Hän oli edellisenä iltana ollut matkalla Garnäsiin jäähyväisiä sanomaan ja aikoi soutaa poikki virran, mutta toinen airo oli katkennut ja hän oli mennyt alas putouksesta. Vene oli mennyt pirstaleiksi, ja hän ei enää tiennyt mistään, ennenkuin törmäsi koivun oksia vasten. Silloin hän tarttui niihin ja hinasi itsensä ylös, kunnes pääsi istumaan tyvelle. Siksi hetkeksi hän oli pelastunut, mutta kauhean yön hän oli viettänyt. Hän oli läpimärkä ja kylmä ilma valtasi keskellä koskea, mutta onneksi hän oli tottunut sekä veteen että viluun, joten hän saattoi kestää tämän ja sitoi itsensä lujasti kiini, jotta ei ehkä tunnottomuuden tilassa putoaisi koskeen. Hän tiesi itseään pian kaivattavan ja toivoi myös, että joku sattumalta hänet huomaisi. Jos hän olisi voinut laittaa tiedon kosken-karalla, olisi hänen tilansa jo aikaa sitten ollut tietty Garnäsissä. Lintu lensi nimittäin useampia kertoja istuakseen tutulla paikallaan, mutta riensi säikähtäen pois nähdessään siinä ihmisen.
Lind, jolla ei ollut edes aavistusta, kuka tuo onneton oli, hämmästyi kovin nähdessään Lailan täällä. Kaikista vähimmin oli hän luullut Lailan siellä olevan.
"Jumalan nimessä, Laila, sinähän täällä oletkin!" huudahti hän.
"Minä se olen, ja sinä olet rohjennut tulla tänne minua pelastamaan."
"En tiennyt sinun olevan täällä, en osannut sitä edes aavistaa."
"Silloin et kenties olisi tullutkaan?"
"Laila, olisin kyllä tullut. Olisin mennyt vaikka synkimpään syvyyteen maailmassa, tietäessäni sinun olevan siellä. Miten kauhea tämä yö sinulle lienee ollut, ja miten tuskallinen oletkaan ollut."
"Minä rukoilin Jumalaa ja Vapahtajaani, ja nyt hän on kuullut rukoukseni."
"Toivon, että molemmat pääsemme onnellisesti täältä ylös. Köysi on vahva, jotta et tarvitse peljätä."
"Nyt en enää pelkääkään."
"Istu nyt tähän silmukkaan, minä sidon meidät molemmat kiini. Jos pelastumme, pelastumme molemmat ja jos kuolemme, kuolemme yhdessä."
"Silloin en pelkää kuolemaa."
"Pidä nyt kiini minusta," sanoi Lind antaessaan merkin köyden hinaamiseen. Samassa köysi sinkosi pois kalliosta ja molemmat kieppuivat nyt pauhaavan kosken päällä taivaan ja maan välillä.
"Laila," kuiskasi Lind, kun tytön pää lepäsi hänen olkapäällään, "ethän suutu minuun, kun tunnustan, että pidän sinusta paljon, että sinä olet minulle rakkaampi kuin kukaan Norjan tyttö, rakkaampi kaikkia muita maailmassa? Voitko sinäkin vähän pitää minusta?"
"Ikuisesti, jos sinä niin tahdot, mutta minä olen vaan katala lappalaistyttö!"
"Laila, sinä olet minulle kaikki ja sinä olet oleva omani —"
"Köysi laahaa kiveä vasten!" huudettiin ylhäältä.
Lind ponnisti jalkansa kallioseinää vasten, jotta köysi kulki vapaasti, ja pian he olivat niin korkealla, että käsin voitiin nostaa heidät vaarallisesta asemastaan.
"Laila," huusivat Lappalaiset, "se on Laila, joka on istunut koskessa."
"Rakas Laila," sanoi Mellet, "Jumalan kiitos, että pelastuit!"
"Sinäkin olet täällä, Mellet," sanoi Laila heikolla äänellä, "etkä tullut minua pelastamaan!"
"En tiennyt sinun siellä olevan, jos sen olisin tiennyt, olisin kyllä tullut."
"Hän ei sitä myöskään tiennyt," ajatteli Laila.
Laila oli niin uupunut ja heikko, jotta hänet täytyi viedä Garnäsiin, jossa hän pääsi Inkerin kamariin lepäämään. Mutta seuraavana päivänä Laila oli taas yhtä terve, kuin ennenkin. Hänen voimakas ja raitis ruumiinsa ei ollut vahingoittunut, vaikka luultavasti jokainen muu tyttö olisi semmoisessa tapauksessa ollut melkein kuoleman oma.
Tuo vanha koivukin oli tullut Garnäsiin. Luultavasti oli niiden molempien paino, jotka sen päällä olivat istuneet, vioittanut eli katkaissut jonkun sen juurista. Virta sai nyt koivun enemmän valtaansa, tempasi sen irti ja vei mukanaan alaspäin, joten se aamulla makasi rannalla aivan talon kohdalla. Lind vedätti sen maalle. Ehkä siitä voisi valmistaa jonkun kapineen tapauksen muistoksi, tuumasi hän. Myöhempänä aamupäivällä tuli Laila arki-huoneesen, puettuna täydellisesti norjalaistytön pukuun.
Kun Lind tuli huoneesen, hämmästyi hän nähdessään Lailan norjalaisessa puvussa, mutta hänen silmäyksensä oli niin hellä, joka osoitti, että Laila häntä miellytti ja että hän ei ollut katunut eikä unhoittanut, mitä oli tunnustanut silloin, kun molemmat riippuivat taivaan ja maan välillä.
Mellet tuli myös huoneesen ja näki Lailan uudessa puvussa, mutta tämä muutos ei laisinkaan häntä miellyttänyt. Laila tuntui hänestä semmoisena niin vieraalta, ett'ei hän voinut häntä edes lähestyäkään. Mellet pyysi sentähden Lailan pukeutumaan omaan pukuunsa, joka nyt oli kuiva, ja kehoitti häntä lähtemään kotiin, jossa vanhemmat olivat rauhattomia hänen pitkällisestä viipymisestään.
Lind olisi mielellään puhunut Lailan kanssa kahden kesken, mutta se oli nyt mahdotonta. Lailan lähtiessä hän vaan ennätti kuiskata:
"Minä olen huomeniltana vartioroviolla Gaisatunturilla kello 12, kun aurinko on matalimmallaan pohjoisessa. Rakas Laila, tule sinne, minulla on sinulle niin paljon sanottavaa. Sinun täytyy tulla, meidän pitää saada puhella kahden kesken, ja minun täytyy saada sanoa sinulle jäähyväiset, ennenkuin lähdet."
Laila vastasi vaan vähäisellä nyökkäyksellä, ja hän ynnä Mellet läksivät taas kulkemaan tunturille päin.
Seuraavana päivänä läksivät Jaampa ja Mellet ajamaan porokarjaa telteille, jotta se olisi koossa siinä, kun seuraavana päivänä aiottiin lähteä Ravdosjärveltä. Laila pyysi päästä mukaan, ja hän ynnä eräs palvelijattarista soutivat veneellä järven toiseen päähän, kulkeakseen sitten kukin eri rantaa takaisin päin. Laila sai siis sopivan tilaisuuden mennä Lindin mainitsemalle vartioroviolle, joka oli rakennettu eräälle kukkulalle, josta saattoi nähdä Garnäsiin asti.
Kello 11 oli Laila vartioroviolla. Hän tahtoi olla siellä ennen Lindiä. Laila tahtoi nähdä hänen tulevan. Hän ei tiennyt, mitä Lindillä oli sanottavaa. Hän vaan aavisti. Mutta Laila tahtoi istua siellä hänen kanssansa kahden kesken kesäyön vaaleassa valossa, kuulla hänen ääntään ja vakuutustaan, että lempisi Lailaa, häntä yksin eikä ketään muuta. Laila olisi ennen lähtöään hiukan soristanut itseään, mutta se olisi herättänyt huomiota ja epäluuloa. Hänen täytyi siis mennä tavallisessa valkoisessa sarkajakussaan ja pienessä punaisessa lakissaan. Laila ei tiennyt, että hän juuri tässä puvussa oli somin tuon suuren, voimakkaan Daron silmissä.
Kello oli jo 11 1/2. Aurinko painui kahta tunturihuippua kohden, jotka kohosivat pohjan puolella. Kun sen suuri, punainen liuska oli niin matalalla, että se kosketti korkeampaa molemmista huipuista, silloin oli juuri puoliyö. Laila istui nojaten rovioon, käsi poskellaan. Tämä poski oli tähän asti ollut tavallista hohtavampi odottaessaan Lindin tuloa, mutta aurinko painui alemmas ja alemmas, ja hieno poski kävi yhä kalpeammaksi. Kun tunturin huippu mustana varjona kuvastui auringon kehässä ja kello siis oli 12, silloin tunki epäilys Lailan mieleen. Eikö hän tulekkaan? Koko luonto lepäsi ny hiljaisena ja rauhallisena. Ei ainoakaan lehti värähtänyt, ei hienoinkaan tuulen henki häirinnyt Ravdosjärven tummaa pintaa. Linnut olivat menneet levolle ja nukkuivat pää siiven alla hiljaisella oksallaan. Laila saattoi nähdä kauas Garnäsiin päin metsättömien kunnaitten päällitse, ja hän luuli voivansa pitkän matkan päässä nähdä, jos joku sieltäpäin tulisi. Hän katsoi katsomistaan. Hänen epäilyksensä kasvoi ja toi myötänsä vielä tuskankin, joka sai kyyneleet hänen silmiinsä, joten hän ei voinut nähdä paljon mitään. Äkkiä hän hypähti ylös ja toivon vieno hymyily näkyi hänen huulillaan. "Ehkä hän tuleekin toiselta puolen ja tahtoo minua ilahuttaa äkkinäisellä tulollaan?" ajatteli Laila, varjostaen kädellään silmiään ja katsellen tarkasti pohjanpuoleisia tuntureita Mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt missään. "Hän ei tule!" huokasi Laila. Aurinko alkoi taas kohota ja muuttua kirkkaammaksi, niinkuin sammuva lamppu, johon lisätään öljyä. Kello oli yli 12; kirkkaampi valo virtasi vuorille ja laaksoihin, valo niin ihmeen ihana, että olisi voinut luulla sen lähteneen itse ikuisen valon asunnoista. Yksittäinen lintu alkoi visertää pensastossa, sitten yhä useampi, ja kaikkialla vallitsi taas uuden päivän aamuna virkeä elollisuus, iloa ja elämää taivaan lintujen ja maan eläimien kesken. Ainoastaan Laila istui siinä yksinään ja kyynel kimalteli hänen kalpealla poskellaan. Pieni raunio-tassi tuli ja istui roviolle aivan lähelle häntä. Sillä oli suussaan jyvä, jonka se aikoi viedä pienokaisilleen, mutta se jäi ihmetellen istumaan, nyykäytti päätään ja keikutti pyrstöään ja katseli suurin silmin vierasta, joka istui siinä. Pieni hiirikin tuli esiin pensastosta, istahti takajaloilleen ja katseli häntä. Se pyyhkäsi etukäpälällään silmiään ikäänkuin paremmin nähdäkseen. Se ei voinut käsittää, mikä tuo vieras olento oli, joka istui siinä niin hiljaa ja ääneti. Musti, Lailan pieni uskollinen seurakumppani, makasi katsellen hänkin emäntäänsä. Se vikisi hiljakseen. Se varmaankin näki surun emäntänsä kasvoissa, ja tuskin tarvinnee epäillä, että eläimet, varsinkin koira, voivat ottaa osaa ihmisen suruun.
"Hän ei tule, hän ei tule!" huokasi Laila taas.
Tuskallinen tunne ahdisti kuin raskas taakka hänen sydäntään, ja hän huokasi sydämensä syvimmästä pohjasta. Kello oli 1. Asia oli siis varma, Lind ei tullut!
Laila nousi seisoalleen, pyyhki kyyneleensä, siveli hiukset silmiltään, ja hänen suuret surumieliset silmänsä loivat vielä viimeisen katseen Garnäsiin päin. Luonnonlapsen ylpeä, uljas, raitis sydän oli loukattu tuon muukalaisen uskottomuudesta.
"Sinä et tullut!" puhkesi hän sanoihin. "Kurja Daro, sinä olet minut pettänyt! Miksi pelastit minut, kun kuitenkin sitten minut hylkäsit? Kamala Daro! Jää siis sinne, missä olet, kurjaan asuntoosi! Olisin lempinyt sinua uskollisemmasti, hellemmästi ja hartaammasti kuin yksikään sinun heikoista, kalpeista naisistasi, joilla on kipeä sydän ja rinta rautakehyksessä. Sinun tähtesi olisin elänyt huoneessasi niinkuin kesytön laululintu häkissä koko elinaikani. Olisin oppinut, mitä olisit tahtonut minulle opettaa, olisin tullut siksi, kuin sinä olisit tahtonut, en olisi ollut sinun vertaisesi, mutta olisin kuitenkin voittanut jokaisen sinun kalpeista naisistasi. Ilossa ja surussa, myötä- ja vastoinkäymisessä olisin ollut sinulle uskollinen, niin uskollinen kuin puhtain kulta; sillä minä rakastin sinua siitä hetkestä saakka, jolloin sinut ensi kerran näin, sydämeni pohjasta, ainoastaan sinua koko heimostasi, ja päivä päivältä enemmin ja enemmin, lujemmin ja lujemmin. Kavala Daro, paha, viekas Daro, miksi petit minut, miksi et tullut?"
Laila kääntyi poispäin Garnäsistä, ja katseli tuntureille päin, jossa kodat olivat. Äkkiä hän taas kääntyi. Viha oli kadonnut, ylpeys kukistunut, rohkeus masentui ja epätoivo tuli sijaan. Hän heittäysi kanervikkoon kätkien kasvot käsiinsä, nyyhki ja itki katkerasti. Hän ei tiennytkään, kuinka paljon hän oli toivonut, ennenkuin nyt, kun viimeinenkin kipinä sammui, hän ei tiennyt kuinka vahva se side oli, joka oli kiinittänyt häntä Lindiin, ennenkuin se nyt äkkiä katkaistiin, joten hänen sydämensä oli murtumaisillaan. Melkein pyörryksissä ja kyynelten vallassa hän makasi siinä, kunnes hänen pieni seurakumppaninsa taas tuli ja nuoli hänen poskeansa ikäänkuin muistuttaakseen häntä, että nyt oli aika lähteä kotiin. Laila otti koiran syliinsä ja hyväili sitä. "Voi Musti, Musti, hän petti minut! Nyt lähdemme," ja hän otti muutaman askeleen, mutta kääntyi jälleen, otti terävän kiven ja kirjoitti litteän paaden kylkeen, joka oli pystytetty rovion huipulle:
Minä olin täällä, sinä et tullut, hyvästi!
Muutamia päiviä myöhemmin meni Lind tunturille, mutta Lappalaiset telttineen, poroineen olivat kadonneet ja Ravdosjärven rannat olivat autiot ja tyhjät. Hän meni vartioroviolle ja huomasi, että heikko naisen käsi oli kirjoittanut jotakin kiveen. Hän luki kirjoituksen ja nyt hänelle selvisi kaikki. Kaikki oli näissä muutamissa sanoissa. Kokonainen elämäkertomus. Suuria toiveita, suloisia unelmia, petettyjä lupauksia ja särjetyn sydämen jäähyväishuokaus.
Antero Lindin vanha isä oli vaarallisesti sairastunut iltapuolella, ja kun poika kuitenkin aikoi lähteä, katsahti sisar häneen hämmästyen ja sanoi:
"Ethän toki lähde isäsi luota hänen kuolinhetkellään?"
"Minä jään kotiin," vastasi veli.
Kun kello löi kaksitoista, tiesi hän Lailan istuvan vartioroviolla odottamassa.
"Inkeri, siskoni," sanoi hän, "nyt minua tuomitsee se tyttö, jota rakastan, nyt veljesi on hänen silmissään raukka, mies, jossa ei ole rahtuakaan rehellisyyttä."
"Aioitko tavata Lailaa?"
"Aioin, ja nyt hän odottaa minua turhaan!"
"Armas veljeni, minä säälin sinua. Ei mikään maailmassa ole niin vaikeata, kuin joutua sen halveksimisen alaiseksi, jota lempii. Mutta ehkä isä on huomenna parempi.
"Silloin Laila on jo kaukana täältä."
"Mutta tapaathan hänet Karasjoen markkinoilla, ja voit silloin selittää hänelle asian."
"Sinne on pitkä aika. Silloin hän ehkä jo on naimisessa."
"Sinä aioit siis todellakin naida lappalaistytön Lailan?"
"Jos olisin saanut häntä tavata, olisin kehoittanut häntä jäämään täksi talveksi meille ja — —"
Häät
Kuukautta myöhemmin oli Laagje laumoineen, perheineen hyvässä turvassa Avotunturilla, 6 peninkuormaa Koutokeinosta, mutta perheessä vallitsi alakuloisuus. Ei kukaan ollut entisellään. Kukin kulki omissa ajatuksissaan. Lailan iloisuus oli kadonnut. Laagje ja hänen puolisonsa huomasivat sen kyllä ja aavistivat syyn siihen. Mellet ja Laila eivät enää seurustelleet yhtä luottavaisesti kuin ennen. Jaampan muoto oli synkkä. Hänen suosikkinsa, tämä nuori tyttö, jota hän oli tottunut pitämään ihanimpana, jaloimpana, puhtaimpana ja pyhimpänä olentona Jumalan luonnossa, kantoi povessaan salaista surua, ja Jaampa suri tätä niinkuin koira, joka näkee isäntänsä surun, vaan ei voi tehdä eikä sanoa mitään.
"Laila," sanoi Laagje eräänä päivänä, "me näemme kaikki, että sinä olet surumielinen, sano minulle, isällesi, mistä syystä?"
"Ei se ole mitään."
"On, lapseni, on siinä joku syy. Sinä et ole niinkuin ennen."
"Minä olen sairas."
"Niin juuri, sinä olet sairas sielun ja ruumiin puolesta, siksi ovat silmäsi tummat ja synkkämieliset ja poskesi kalpeat. Eivätkö Mellet, Jaampa ja äitisi ole sinulle ystävälliset?"
"Ovat, enemmän kuin ansaitsenkaan."
"Meistä on niin ikävää nähdä sinut surullisena. Koeta tulla iloiseksi jälleen. Kohta olet morsian. Heti joulun jälestä tulee sinun ja Mellet'in mennä naimisiin."
"Minä en tahdo mennä naimisiin."
"Etkö tahdo? Olethan aina pitänyt Mellet'istä, ja uusi teltti, jossa te tulette asumaan, on valmis, ja teillä yhteiseen on kaunis porokarja, jonka avulla voitte elää ja muuttaa mihin tahdotte."
"Voimmehan odottaa."
"Niin et ole ennen puhunut. Mutta tänä kesänä sinä olet muuttunut.Jospa et koskaan olisi astunut jalallasi Garnäsiin Darojen joukkoon!"
"Niin, jospa en olisi sitä tehnyt!"
"Onko hän tahtonut sinua viekotella?"
"Ei."
"Onko hän ryöstänyt sydämesi viekkailla sanoilla ja valheellisilla lupauksilla?"
"Ei."
"Ja kuitenkin ehkä pidät hänestä ja sydämesi on kiintynyt häneen?"
"En tiedä."
"Heitä pois hänet mielestäsi! Repäise hänen kuvansa mielestäsi ja ajatuksestasi! Hän vaan viettelee sinut syvyyden partaalle ja hylkää sinut."
"Voi, isä!"
"Laila, kuule isäsi sanaa! Sinä tiedät, että aina olen sinusta pitänyt, jo lapsuudestasi saakka."
"Sen tiedän, rakas isä," sanoi Laila nojaten päänsä hänen polvilleen.
"Mutta sinä et tiedä, että minä olen toivonut paljon sinusta ja sinun jälkeisistäsi itselleni ja kaikille Lappalaisille. Sinä et tiedä, miten suloisia unelmia olen uneksinut sinusta ja tulevaisuudestasi. Laila, minä olen rikas. Tuo korkea, ylpeä Daro on köyhä raukka minun rinnallani. Minä voin ostaa hänen talonsa, jos tahdon, eli vielä suuremmankin, mieleni mukaan. Ja minä olen itsekseni tuumannut, että, kun sinä tulet Mellet'in vaimoksi, ostan teille suuren talon meren rannalta Darojen keskellä. Sinä saat taloja ja tavaraa, lehmiä ja lampaita, niin paljon kuin tahdot, ja sinä voit elää Darojen tavalla, pukeutua niinkuin he, jos tahdot, ja lapsiasi saat kasvattaa Norjalaisten tavalla, he saavat tietoa ja oppia niinkuin maan rikkaimmat lapset, ja he tulevat suvusta sukuun mahtaviksi ja eteviksi. Mutta heidän sukunimensä on oleva Laagje, ja joutuessaan tänne meidän keskellemme papeiksi ja tuomareiksi muistaisivat he kuitenkin aina olevansa lappalaista syntyperää. Katso, näin olen minä ajatellut, se on ollut elämäni päämäärä, ja se on vielä vanhuutenikin toivo. Ja äitisi, minä ja Jaampa tulisimme sinua katsomaan suuressa talossasi, istuisimme köyhinä Lappalaisina oven pieleen ja katselisimme ilolla sinua ja sinun lapsiasi."
Laila itki, vaan ei sanonut mitään. Hänelläkin oli ollut unelma. Se oli melkein samanlainen kuin isänkin. Isä olisi ehkä suostunut hänen unelmaansa ja täyttänyt hänen toivonsa, ottanut Daron vävykseen ja usein ilolla käynyt heitä katsomassa. Mutta Daro ei tullut, voi, hän ei tullut! Hän oli pettänyt!
Jo alkujaan oli määrätty, että Mellet'in ja Lailan häät olivat vietettävät Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun, jolloin sinne kokoontui paljon kansaa. Häät olivat vietettävät oikein muhkeasti. Sukulaisia piti kutsuttaman läheltä ja kaukaa, ja Jaampa aikoi jo edeltäkäsin pyytää luvan Lailalta, saadakseen sinä päivänä, tapauksen johdosta, ottaa pienen sydämen lämmittäjän.
Mutta Lailan mieli ei käynyt iloisemmaksi. Laagje ja hänen vaimonsa tuumailivat tästä ja vaimo kehoitti, että lähdettäisiin Koutokeinoon häitä pitämään lähimmäisenä sunnuntaina ennen joulua. Hän ikäänkuin aavisti Daron tulevan Karasjoen markkinoille ja saattavan Lailan pään vielä enemmän pyörälle.
Mellet ilmoitti Lailalle tämän päätöksen ja koki häntä ilahuttaa.
"Miksi et ole niinkuin ennen, Lailasjam," sanoi hän, "olenko sinua jollakin tavoin loukannut, oletko minuun suuttunut?"
"En, Mellet, en ole sinuun suuttunut."
"Mutta et kohtele niinkuin ennen lapsuutesi ystävää ja leikkitoveria.Etkö enää pidä minusta?"
"Kyllä, Mellet."
"Miksi siis olet niin murheellinen? Kohta vietämme häitämme. Kahdeksan päivän kuluttuahan menemme vihille."
"Kuule, rakas Mellet, odottakaamme vielä vähän aikaa, odottakaamme siksi kunnes minä tulen jälleen terveeksi, raittiiksi ja iloiseksi."
"Sydämesi, Laila, on viime aikoina käynyt niin kylmäksi minua kohtaan. Niin ei se ollut ennen, mutta kuta kylmemmäksi sinä käyt, sitä totisemmaksi käy minun rakkauteni sinua kohtaan."
"Täällä on monta kauniimpaa tyttöä kuin minä, onhan täällä Jaakon Inga,Unnaan Magga, Aslakin Kati ja monta muuta."
"Mutta ei ainoatakaan sinun kaltaistasi, Laila."
"Kaikki nämä ovat paremmat kuin minä. Etkö sinä pidä Jaakon Ingasta?"
"En, ainoastaan sinusta enkä kestään muusta ja ainoastaan sinun kanssasi tahdon mennä naimisiin."
"Mutta minä en vielä tahdo mennä naimisiin."
"Sinä olet jo luvannut. Kannathan minun sormustanikin."
"Sinä saat sen takaisin ja voit antaa sen jollekin toiselle tytölle."
"Tahdotko syödä sanasi? Tahdotko pettää minut, Laila, niinkuin Daro petti sinut?"
"Mistä sen tiedät? Oletko vakoillut?"
"Minä näin sinut vartio-roviolla. Minä olin siellä. Sinä et sitä aavistanut. Koirasi äkkäsi minut ja oli luonani, vaikk'et sitä huomannut. Olipa onni ett'ei Daro tullut. Jos hän olisi tullut ja koskenut sinuun, olisi suopunkini ollut valmis, ja hän ei olisi hengissä sieltä päässyt."
"Hän pelasti henkeni."
"Sen minäkin olisin voinut tehdä."
"Mutta sinä et tullut. Voi, Mellet, miksi et silloin tullut? Kaikki olisi nyt ehkä toisin. Mutta silloin se oli hän, joka tuli!"
"Juuri siitä syystä häntä vihaan."
"Mellet, nyt olet paha."
"Kutsu sitä miksi hyvänsä, vihaksi häntä eli rakkaudeksi sinua kohtaan.Minä vihaan Daroja, sen tunnustan ja sen teen syystä, mutta sinä,Laagjen tytär, sinä häpäiset sukusi ja esivanhempasi. Ja kuitenkin sinäolet oleva vaimoni eikä hän saa koskaan enää sinua nähdä!"
Joulu läheni ja Laagje valmistelihe lähtemään AvjotunturiltaKoutokeinoon.
Päivää ennen lähtöä toimitti Laila niin, että sai puhella kahden kesken vanhan ystävänsä Jaampan kanssa.
"Jaampa, istuppas tähän viereeni", sanoi Laila.
"No, mitä tahdot?"
"Oletko joskus pitänyt minusta?"
"Olenhan hiukan."
"Minä olen niin kurja ja onneton."
"Sen olen huomannut."
"Tahdotko tehdä minulle palveluksen?"
"Niin monta kuin tahdot!"
"Jaampa, sinä olet aina tehnyt, mitä olen pyytänyt. Tahdotko täyttää viimeisen pyyntöni?"
"Tahdon, tahdon, sano mikä se on."
"Huomenna lähdemme Koutokeinoon."
"Silloin sinä olet morsian ja me juomme häitäsi ja pidämme hauskaa elämää. Mutta ehkä tahdot ett'en joisi sinun hääpäivänäsi? Sitä et saa vaatia, Lailaseni. Pyydä vaikka mitä muuta, mutta ei sitä. Sinä päivänä minä tahdon juoda ja olla iloinen."
"Vaikka minä olen niin murheellinen."
"Miksi sinä olet sitten murheellinen?"
"Minä en huoli Mellet'istä."
"Et huoli Mellet'istä! Kenenkä sitten ottaisit? Ehkä mieluummin ottaisit minut?"
"Ennen sinut, kuin Mellet'in!"
"Jumala sinua armahtakoon, lapsi, älä nyt puhu semmoisia kuin että mieluummin ottaisit minut. Silloin todellakin lienet onnettomampi, kuin ajattelinkaan."
"Rakas, vanha Jaampa, tahdotko tehdä niinkuin minä sanon?"
"Kaikki, mitä vaan tahdot."
"Tahdotko lähteä Garnäsiin?"
"Garnäsiin! Pitääkö minun lähteä Garnäsiin Daron luo?" huudahti Jaampa ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"Niin, sinun pitää lähteä Garnäsiin."
"Pitääkö minun tappaa hänet? Pitääkö minun hiipiä hänen luoksensa, heittää suopunkini hänen kaulaansa, raahata hänet koskelle ja viskata virtaan, jotta hän kieppuu ja luikertelee nuorassani kuin mato koukussa, kunnes hän on kuollut?"
"Ei, ei."
"Pitääkö minun sitoa hänet, panna rekeen ja tuoda tänne, heittää hänet eteesi, jotta sinä saat astua jalallasi hänen päällensä ja sylkäistä häntä vasten viekkaita silmiään mennessäsi morsiamena kirkkoon?"
"Ei."
"Mitä sinä tahdot, mitä sitten vaadit?"
"Laita niin, että hän saa nähdä sinut."
"Nähdä minut! No, onpa se kaunis näky! ja entäs sitten?"
"Nähdessään sinut hän kysyy jotakin, ja sinä silloin näet ja huomaat, mitä hän ajattelee."
"Kestä, mistä?"
"Meistä kaikista. Ja sinä voit silloin kertoa hänelle, että sunnuntaina ennen joulua vietetään minun häitäni, jolloin huomaat, onko hän minut unhottanut."
"Varmaan hän on sinun unhottanut. Hän petti sinut. Mellet on kertonut sen minulle. Hän ei sinua enää ajattele. Hän ajattelee vaan daro-tyttöjään. Mitä sinä hänestä enää välität?"
"Tahdotko tehdä niinkuin pyysin?" sanoi Laila kyyneleet silmissä ja katsoi rukoilevasti vanhaa ystäväänsä.
"Älä itke, älä itke, lapseni, minä lähden, minä menen maailman loppuun, taivaasen eli helvettiin, eli vaikkapa tuon kirotun Daron luo, kun sinä sitä vaadit."