"Amen" — sanoi Nikolai Egeland.
"Mutta armaani!" kysyi Sivert Jespersen, kääntyen nuorison puoleen, "mitenkä meidän on saavuttaminen tätä armoa?"
"Se on pyhän hengen työ", kuului alhaalta oven suusta.
"Oikein vastattu — pikku Erik! ja miksikä nimität tätä pyhän hengen työtä?"
"Pyhennykseksi"
"Ja mitkä eri osat pyhennykseen kuuluvat? Voitko siihenkin vastata?"
"Uudesta-syntyminen, vanhurskauttaminen ja uudistus."
Taas kaikki mielihyvillään katselivat tuota oivaa poikaa. Itse hän istui kasvot muuttumattomina, suu puoleksi avoinna — valmiina kun vaan nappia kosketettaisiin.
Mutta nyt Nikolai Egeland'in kunnianhimo paisui ja hän aloitti pisintä raamatunlausetta, mitä osasi: "yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan", mutta matami Torvestad katkaisi hänen puheensa lempeästi:
"Ihmeellinen on uudestisyntyneen ihmisen laita; hän ei ole minkäänlaisen synnin eikä maallisen himon orjana, — ei viattomissakaan asioissa. Sanoessani ett'ei hän ole orja, en tahdo sillä kieltää että hän heikkouden hetkenä voi joutua synnin valtaamaksi; mutta minä tarkoitan ett'ei hän jää syntiin. Jos perkele tai liha äkkiarvaamatta karkaavat hänen päällensä, niin että hän lankee syntiin, nousee hän jälleen, valittaa Jumalalle hätäänsä ja pyytää anteeksi-antamusta, Ja niin kauan kuin hän näin uudistetaan uskossa ja löytää rauhaa Jumalan kanssa, hän aina voittaa synnin ja vaeltaa yhä edelleen hengessä."
Saara katseli Fennefos'in puoleen; sillä hän tiesi ett'ei Fennefos voinut kärsiä sitä kirjaa, josta äiti sen luki. Vaan hän ei liikkunut. Himmeässä valossa Saara näki hänen voimakkaat suorat kasvonsa — vähän ylöspäin käännettyinä ikäänkuin hän olisi lakeen päin katsellut. Koska Fennefos ei näyttänyt tahtovan puhua tänä iltana, jatkettiin keskustelua ainoastaan neljänneksen tuntia ilman mitään virkeyttä. Saara istui koko ajan raamatun edessä; ja aina keskustelua myöten haki hän raamatun paikkoja sieltä täältä — joko itsellensä tai muille, jotka pyysivät häneltä apua muistuttamisessa. Hän löysi kohta kaikki, mitä haki, ja tärkeimmät paikat hän aina osasi ulkoa.
Kippari Worse ei tuota pyhennys-asiaa ymmärtänyt, ja häntä rupesi kovasti väsyttämään. Häntä pitivät vielä valveilla yksistään Saaran pienet sormet, jotka niin ahkerasti liikkuivat pyhän kirjan lehdissä.
Viimein hän kuitenkin olisi nukkunut; mutta silloin matami Torvestad ehdotti, että he yhdessä veisaisivat erään virren.
Saara otti nyt virsikirjan, piti sitä kaptenin edessä, ja laulu alkoi. Worse istui puoli-nukuksissaan ja katseli Saaran sormia. Silloin Saara yht'äkkiä katseli häntä suurilla mustilla silmillänsä, sanoen: "laulakaa tekin".
Kippari Worse heräsi selki selväksi ja rupesi ynähtelemaän sitä myöten kuin Saara muutti sormiansa. Virsien veisaaminen ei ollut koskaan ollut hänen hyviä avujansa, ja kun tuli sanoja semmoisia kuin Jumala ja Jesus, häpesi hän päästää ne syntisestä suustansa.
Mutta hereillä hän oli ja vieläpä lisäksi: hänen oli hyvä ollakseen. Tuon tuostakin hän katseli Saaran sormia ja käsivartta myöten hänen vahvoja olkapäitänsä, katseli tuota hentoa valkoista ihoa korvien takana ja leu'an alla, jossa kurkku hieman liikkui hänen laulaessaan. He istuivat niin tuttavasti ja likellä toisiansa, kun Saara kallistui hänen puoleensa, pitäen virsikirjaa, että kippari Worse tunsi jotakin lämmintä ja naisellista läheisyydessään — ensimmäinen kodikas tunne, mitä oli tuntenut tänään.
Oli toinenkin, joka hyvin menestyi, vaikk'ei hänkään juuri seurannut hengellisiä selityksiä, ja tuo toinen oli Laurits Seehus nurkassaan.
Hän oli niin onnellinen kovan kärsimyksensä jälkeen, ett'ei hänestä ensinkään tuntunut samalta kuin muulloin rukouskokouksissa; voihan hän nähdä Henrietteä. Ja koska pyhä sana ja laulu vaikutti häneenkin, joka niin kauan oli ollut sitä vailla, tuli hän niin liikutetuksi, että kiitti Herraa siitä, että oli pannut hänelle tuon pienen koetuksen, jotta hän nyt sitä paremmin tajuisi kuinka onnellinen hän oli.
Virren veisattua talon tyttäret toivat teetä ja voileipiä. Sittenkuin Endre Egeland oli lukenut pöytärukouksen, kaikki söivät ja joivat paljon teetä, jonka jälkeen erosivat kello yhdeksän aikana.
Kun Worse taas seisoi huoneissansa ja näki matami Torvestad'in vieraiden menevän torin yli, ei hän tietänyt pitikö hänen nauraa vai kiroilla ajatellessaan että oli näiden ihmisten seurassa viettänyt ensimmäistä iltaa.
Siinä meni Endre Egeland, josta kerrottiin että hän vietteli talonpoikaistyttöjä alas makasiniinsa, ja Sivert Gefvint, joka niin häpeällisesti oli Worsea suolakaupassa pettänyt. Jospa Randulf vaan tietäisi! Kuitenkin ajatteli hän useita kertoja kuinka hauska oli ollut laulaa neiti Saaran kanssa, ja hänestä tuntui ikävältä ja tyhjältä suurissa avaroissa huoneissaan.
Seuraavana iltana kippari Worse taas oli klubissa, ja hyvä hänen oli olla. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä siellä oli ollut niin kiusallista noiden nuorten Amerikkalaisten seurassa.
Myöhemmin vanhat ystävät kokoontuivat hänen ympärillensä, ja hän kertoi heille monta hauskaa juttua Rio de Janeirosta, lauloipa heille erään englantilaisen laulunkin espanjalaisella jälki-säikeellä, minkä oli oppinut eräältä kauniilta tytöltä, joka oli maannut riippu-matossa kahden palmupuun välissä.
Se huvitti, sillä klubissa oli tapana laulaa melkein joka ilta; ja opittuansa jälki-säikeen lauloi koko joukko voimakkaasti niin että lusikat kilisivät suurissa höyryävissä toddy-laseissa:
"Ah chio — chio — la-la-la,Ah — chio — chio voi!"
Siellä oli sekä satamavouti Snell että kontrollöri Aarestrup, tullinhoitaja Preuss, palopäällikkö ja muuten koko joukko kipparia ja laivan-omistajia.
Tietysti puhuttiin koko kaupungissa kippari Worsen olosta Haugelaisten kokouksessa, ja hän sai pitää hyvänänsä paljon iva-sanoja sen johdosta.
Hänestä oli paras nauraa muiden kanssa; suuttuminen ei olisi asiaa parantanut, ja lopulta oli hän niin jumalaton että luki pöytärukousta Endre Egeland'in tapaan. Paitse sitä huvitti häntä kun kaikki klubissa viimein päättivät että Jaakko Worse oli viekas vanha armastelija, joka viljeli pyhien tuttavuutta kauniitten tyttöjen tähden.
Matami Torvestad ei sittemmin ollut häntä häirinnyt. Kun he tapasivat toisiansa, pyysi hän aina kaptenia muistamaan jälkiänsä, mutta yhtä lempeä hän oli, vaikk'ei Worse tullutkaan.
Saatuansa kapineensa laivasta, lähetti hän Laurits'in neiti Saaralle viemään arkun, joka oli näkinkengillä koristettu ja ihmeellisin kapine, minkä hän oli Riosta tuonut.
Tästä suuresta lahjasta matami Torvestad tyttärensä puolesta kiitti kaptenia lempeästi, nuhdellen häntä siitä, sanoen että tällaiset komeat esineet helposti nuoressa tyttösessä voivat synnyttää maailmallista ja turhaa mieltä.
Kesän kuluessa Worse lakkasi kaipaamasta Randulfia. Hänestä tuntui hyvältä olla rauhassa kotona, asiansa menestyivät hyvin, ja koko kaupunki jumaloitsi häntä hieman, hän kun oli vienyt ensimmäisen laivan Rioon.
Pojaltansa Lybekistä hän ei usein saanut kirjeitä. Mutta rätingeistä hän näki että tuo nuori herra eli ja eli reippaastikin. Heidän välinsä ei ollut koskaan ollut erittäin hellä, osittain siitä syystä että isä oli niin paljon poissa kotoa ja osittain sentähden että poika oli äitinsä mämmittelemä ja lellittelemä.
Äiti oli ollut teeskennelty hentohermoinen nainen, joka ei ajatellut muuta kuin ritareja, linnaneitosia, aseenkantajia, kuutamoa, salaovia, pitkiä kiharoita ja kierto-portaita.
Hän oli aikanansa viehättänyt perämies Worsea eräällä soutoretkellä kuutamossa. Kippari Worse ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoa naista, niin suuria kosteita silmiä — ei Itämerellä eikä Välimerellä.
Ja tämä nainen oli tullut hänen omakseen ennenmainitulla souto-retkellä, kun Worse, sittenkuin seura oli juonut kahvia eräässä pienessä saaressa, oli ottanut hänet syliinsä ja kaalaten kantanut häntä veneesen, odottamatta kunnes se pääsi oikein rantaan.
Sepä muistutti tuota hienoa naista vähäisen Romarinosta, joka iski vahvan käsivartensa Mirandan hoikkaan vartaloon ja hyppäsi satulaan, kallis taakka sylissään, lähtien hänen kanssansa kuorsuvalla ratsullansa ulos linnan portista.
Mutta Worse oli yhtä vähän ritari, kuin hänen vaimonsa oli kipparin-matami. Läpiluettuansa kaupungin lainakirjaston, vaimo vaipui tunteellisiin unelmiin, joista ainoastaan heräsi valittamaan ja voivottamaan; Jaakko Worse rupesi silloin lähtemään pitkille merimatkoillensa.
Kerran kun Worse oli paluumatkalla Lissabonista, synnytti hänen vaimonsa pojan, jonka joutuisaan ristitti Romarinoksi.
Se koski kipeästi Worsen sydämeen. Hän ei voinut oikein iloitakaan tuosta pienestä, kehdossa olevasta kalpeasta olennosta sen nimen tähden, joka ikäänkuin eroitti pojan hänestä ja veti hänet äidin maailmaan. Ja olipa se todellakin mitä kummallisinta ajatella voi — kun kuuli kippari Worsen sanovan: Romarino.
Tuon heikon huokailevan naisen kuollessa Romarino oli 15-vuotias; ja hän lähetettiin erään perheen luo Kyöbenhamniin, joka konsuli Garman'in pyynnöstä otti hänet huostaansa; kotia, tuohon suureen tyhjään taloon, ei hän voinut jäädä, isä kun aina oli matkoilla.
Nyt hän oli 20-vuotias ja ennen Jaakko Worsen lähtöä pitkälle Rion matkalle oli poika käynyt kotona.
Hän oli vielä nytkin vaalea-ihoinen ja vaaleatukkainen, puettuna olivi-vihriään takkiin, keltaisiin liiviin, ahtaisin housuihin, joita saappaiden alla olevat valkonahkaiset hihnat vahvasti pinnistivät. Äärettömän korkeata silkkihuopahattua kannatti kolme hiuskarvaa tahi oikeammin kaksi; ihmeellistä oli, ett'ei se pudonnut hänen päästänsä — useammin.
Näin hän kummastutti muutamia päiviä pientä kalastuskaupunkia. Kävellen hoikka espanjan-ruokokeppi kädessä, katseli hän ylön kaikki ja kaikkea; eikä hän voinut oikein puhua Norjan kieltäkään.
Isä puoleksi ihaeli, puoleksi häpesi häntä. Mutta ihailu sai kovan kolauksen, kun Tuomas Randulf eräänä päivänä vannoi että Romarinolla oli hajuvettä nenäliinassaan.
Kuitenkin Worse aina rakasti poikaansa. Vaikkapa olisikin toivonut hänessä olevan vähän enemmän merimiehen verta. Usein hän ajatteli kuinka hyvältä olisi tuntunut jättää "Perheen toivo" pojallensa — semmoisen kuin Laurits Seehus hänen olisi pitänyt olla.
Romarino Worse oli todellakin mitä hän näytti olevan — keikari, joka käytti hyväkseen isänsä rahoja ja sydämessään ylenkatsoi halpaa kipparia, — jota hän aikanaan oli äidiltänsä oppinut.
— Mitä enemmän kippari Worse perehtyi kaupungin oloihin, sitä enemmän rupesi hän miettimään kuinka laita oikein oli Sandsgaard'issa. Sillä niinkuin ennen siellä ei ollut, perhana tiesi mitenkä siellä oikein oli laita. Että rouva Garman oli kuollut, se teki tietysti suuren eroituksen, vaan eihän se voinut olla syynä siihen, että Sandsgaard'issa yhä vieläkin oli niin kolkkoa ja ahdistavaa. Viimein Worse rupesi epäilemään asian oikeata laitaa. Ei yksistään satamavouti Snell, silloin ensimmäisenä iltana, ollut viitannut siihen, että E. F. Garman oli rahapulassa. Samaa hän sai kuulla useilta haaroilta. Ensin hän nauroi, mutta lopulta häntä rupesi arveluttamaan.
Usein kun Worse soudatti itsensä Sandsgaard'iin, päätti hän sillä kertaa puhua suunsa puhtaaksi konsulille. Herranen aika! — jos E. F. Garman todellakin oli rahan puutteessa, olihan Jaakko Worsella koko joukko rahoja käytettävänä, ja enemmän hän voisi hankkia.
Mutta häneltä puuttui uskallusta kysymään.
Oli vanha tapa että niin pian kuin nähtiin kippari Worsen venettä soudettavan Sandsgaard'in lahdelle, Sakari makasini-renki sai käskyn ottaa kala-sumpusta suuren turskan; sillä se oli kippari Worsen mieliruokaa.
Sekä neiti Mette että neiti Birgitte iloitsivat sydämestään kun hän tuli; vaikka suuttuivat häneen julmasti kun hän ärsytti heitä, ja sitä hän aina teki.
Tervehdittyänsä neitoja, Jaakko Worse aina ensimäiseksi meni konttoriin, joka oli perheen-huoneen takana; ovi siihen oli tavallisesti avoinna. Konttorissa hän tarttui almanakkaan, ja havaitessaan että sillä päivällä oli pyhän Krispinuksen tai pyhän Hieronymuksen nimi, oli hänellä tapana hieroa käsiänsä:
"Kuolema ja kirous, senkö pyhimyksen päivä se olikin! Minä tunnen sitä Italiasta, se on heidän parhaimpia pyhiänsä. No — pitää siis saada lasillinen toddya tänä iltana".
Konsuli Garman hymyili ja vanha kirjanpitäjä Adam Kruse hirnakoitsi pulpettinsa takaa; hän käskettiin tavallisesti toddylle kun kapteni oli siellä. Sitten otti Worse, joka oli aivan kuin kotonansa talossa, konttorin kaapin avaimet ja veti esille muutamia neliskulmaisia Hollannin pulloja.
Illalla hän pelasi "styrvalt" neitien kanssa; konsuli istui heitä katselemassa ja nauroi sydämmellisesti kun kapteni pelasi väärin ja petti noita arvoisia nettiä niin, että heidän myssy-nauhansa vapisivat vihasta.
Välistä konsuli ja Worse myös puhuivat politikia "Hamburger Nachrichten'in" mukaan; silloin vanha kirjanpitäjä istui ääneti lasinsa ääressä nöyrällä paikallansa nurkassa suuren lyömä-kellon vieressä imien liitupiippuansa.
Vanhassa perheen-huoneessa, sataman puolella, seisoi kaksi talikynttilää pöydällä sohvan edessä, jossa konsuli istui, ja kaksi kynttilää paloi toddy-pöydällä uunin kohdalla, kun oli vieraita.
Yläpuolella valkoista panelia, joka oli yhtä korkea kuin nuo kankea-selkäiset tuolit, oli seinät verhotut viheriäiseksi maalatulla palttinalla. Harmaissa rullakartiineissa, jotka hiljakkoin oli tuotu Kyöbenhamnista, oli kuvattuina Kristianborgin, Kronborgin ja Fredriksborgin linnat. Etupuolella niissä seisoi joku pitkä mies-vaeltaja erään puun juurella, katsellen yli veden pinnan linnaan päin ja kolme vallasnaista, pitkä shaali hartioilla ja hattu päässä, jotka hatut olivat vaunu-kuomien näköiset, käveli oikealle päin.
Uunin-nurkassa oli kerinpuut, joita neidit käyttivät kun eivät juosseet toinen toisensa jäljissä tai puuhanneet taloustoimissa.
Rouva Garman'in kuoltua konsulin ei onnistunut jakaa työtä sisarusten välillä. Kun neiti Birgitte hetken aikaa oli lukenut pöytävaatteita, hopeita, pesoa y.m.s., valloitti hänet vastustamatoin halu valvomaan ett'ei kyökissä haaskattaisi liian paljon voita. Ja kun neiti Mette viikon aikaa oli hoitanut ruo'an laittamista ja talouskassaa, ei hän voinut nukkua ennenkuin hänkin oli lukenut pöytäliinat ja hopealusikat.
Tämä sai aikaan suurta häiriötä taloudessa ja sisarten välillä arveluttavia kahakoita, joista kuitenkin vaan viimeiset mainingit tulivat konsulin näkyviin. Ainoastaan yhdessä asiassa he olivat yksimieliset, nimittäin rakkaudessa kanaria-lintuun. Heillä oli ollut useita lintuja vuosien kuluessa, ja joka kerta, kun kissa jonkun vei, vannoivat he ett'eivät enää tahdo joutua semmoisen surun valtaan.
Mutta kapteni Worsen laskujen mukaan hovisuru kanarialinnun jälkeen kesti ummelleen kolme viikkoa; sen ajan kuluttua hankittiin aina uusi. Ne olivat aina naaraslintuja, sillä neidit eivät kärsineet mitään urospuolista, ja paitsi sitä laulu heitä vaivasi.
Nykyinen kanarialintu oli suloisin, mikä heillä oli ollut. Sillä paitsi muita oivallisia ominaisuuksia oli sillä sekin, joka alussa heitä vähän hämmästytti: se taisi munia.
Mutta koska tuo pikkunen älykäs eläin nähtävästi tiesi kuinka turhaa tuo muniminen yksinäisyydessä oli, ei se muninutkaan järjellisellä ja varovaisella tavalla pesäänsä. Se etsi aina jotain korkeata paikkaa, ja siitä se pudotti munansa alas pöydälle tai lattialle, jotta nuo somat pienet munat menivät vallan murskaksi.
Tuo suretti suuresti neiti Birgetteä ja neiti Metteä, sillä kun ensin olivat tottuneet tuohon ihmeesen, joka alussa heidän mielestään oli sopimattomuuden rajalla, halutti heitä saada noita somia pieniä munia — yksi kummallekin heistä —, ja he tuumasivat ja miettivät mitenkä saisivat lintua järjellisesti käyttäymään.
Häkkiin he panivat pumpulia ja hienoja lankoja; ympäri huonetta, varsinkin niille paikoille, mistä joskus olivat löytäneet rikkinäisen munan, he rakensivat taitavasti pieniä pesiä pehmeästä savesta ja sisustivat ne pumpulilla ja jouhilla; jopa viimein juoksentelivat ympäri huonetta, pesä kummassakin kädessä, kun linnun menetystapa heidän mielestänsä oli arveluttava. Mutta parantumaton pikku eläin sai aina heidän toiveensa raukeemaan tyhjiin. Sillä oli varsinainen mielipaikka ylhäällä peilin päällä, josta se muni alas pöydälle kun ei kukaan sitä huomannut.
Siitä oli katkeraa surua neiti Birgettellä ja neiti Mettellä; ja tulisina hetkinä eivät voineet olla toisiansa syyttämättä siitä onnettomuudesta. —
— Eräänä iltana klubissa kysyi satamavouti ivallisesti: "Onko vanhaAatami lähtenyt Bergeniin?"
"On — hän läksi viime viikolla", vastasi Worse.
"Asioita tietysti. E. F. Garman'illa on paljon asioita Bergenissä."
"Lainata rahoja — kenties — pop — pop."
"Kuulkaa nyt satamavouti! — nyt olen jo saanut tarpeekseni tuosta", huusi Jaakko Worse.
Mutta toinen jatkoi joutamatta häirityksi:
"Ei ole niin varmaa — pop-pop — tukalat ajat suurilla ja pienillä. Puhuttelin kapteni Andersen'iä — Freya —, hän tuli suoraan Bergenistä. Vanha Aatami pyysi saadakseen pari tuhatta specie-taaleria vaikka mistä — tiesivät he; mutta hän ei saanut niitä — niks — ei! sanoivat Bergeniläiset — pop — pop! Sinne ei ole vilkasemista!"
Nyt kävi liian hulluksi. Worse meni suoraan kotia. Joko nyt oli ihmisten suussa, että E. F. Garman'in laita oli huono, ja että luotto oli menetetty; silloin, Jumala paratkoon, oli aika Worsen ryhtyä asiaan.
Seuraavana päivänä hän ilmautui konttoriin, lukitsi oven perheen-huoneesen ja sisimpään konttoriin; hän halusi puhutella konsulia kahden kesken.
Worse oli tänään hyvin kummallinen käytökseltään — hän näytti puoleksi ujolta ja puoleksi viekkaalta, jotta konsuli, nojautuen tuoliinsa, kysyi:
"Onko jotain tapahtunut?"
"Ei — ei suinkaan — ei suinkaan", vastasi Worse, nojautuen milloin toiseen milloin toiseen jalkaansa, "ai'oin vaan pyytää kunselilta jotain."
"Me olemme aina valmiit täyttämään vanhojen ystävien toivomukset, sitä myöten kuin voimia riittää. Istukaa — kapteni Worse!"
"On nyt niin, että tahtoisin lähteä kalastus-retkelle tänä talvena omaksi hyödykseni, — ja — ja sitten — sitten —"
"Luulin teidän, kapteni Worse, menneistä ajoista tietävän ett'emme tahdo estää teitä asioitsemisesta sillinkalastuksen aikana. Niin tulee olemaan laita tänäkin vuonna —"
"Niin — tietysti! — Kiitoksia — tiedänhän sen — paljon kiitoksia! mutta siihen tarvitaan paljon rahaa — herra konsuli!"
Konsulin kasvot venyivät kun hän kuuli nämä sanat.
Mutta Worse rohkaisi mielensä ja pani suuren pomminsa räjähtämään: "Tahtooko E. F. Garman lainata minulle 2,000 specie-taaleria vekseli-obligationia vastaan?"
Morten Garman hypähti tuolissaan.
"Mitä! tahtooko Jaakko Worsekin lainata rahoja?"
"Niin — katsokaas — herra konsuli, kaikki ihmiset kokoovat rahoja syksyksi kalastusta varten, ja minun tekee kerran mieli kilpailla Sivert Jespersen'in ja noitten toisten kanssa —"
"Kas, siinä nyt ollaan!" huusi konsuli, "niin tähän aikaan eletään. Toinen tahtoo olla toista parempi, ja sitte on vaan puhetta lainaamisesta — lainaamisesta ja keinottelemisesta; mutta kun sitten tilinteon päivä tulee, — silloin ollaan pulassa".
"Mitä siihen tulee — herra konsuli! niin toivon että E. F. Garman tietää Jaakko Worsen olevan 2,000 specie-taalerin arvoisen ja vähän päällekin!"
"Hyvin mahdollista — hyvin mahdollista", vastasi konsuli äkäisesti; "mutta me olemme nyt jo siihen määrään etumaksuja antaneet puolen maailman puolesta, ett'emme loppua siitä näe; suurempiin emme voi ryhtyä näinä huonoina aikoina".
Jaakko Worse, jota huvitti pieni komedia, näytteli eteenpäin.
"Sepä paha kyllä", vastasi hän hieman äreän näköisenä, "että minun täytyy kääntyä muitten puoleen, sillä sitten kentiesi luullaan ett'en ole hyvässä sovinnossa kauppahuoneen kanssa, tai keksitään muita valheita niiden lisäksi, mitä ihmiset jo hokevat —"
"Mitä sillä tarkoitatte? — mitä sanotaan E. F. Garman'ista?" — kysyi konsuli terävästi.
"No — eilen oli esimerkiksi klubissa eräs, joka sanoi, että muuan henkilö oli lähtenyt Bergeniin hankkimaan rahoja muutamalle toiselle."
Konsuli Garman käänsi pois kasvonsa ja katseli ulos puistoon, jossa syksy hajoitteli ensimmäisiä kellastuneita lehtiä; ei hän koskaan ennen ollut nähnyt vaaraa niin läheltä; hänen kevyt mielensä, hänen uhkarohkeutensa ei koskaan ollut oikein selvästi tajunnut että kauppahuone E. F. Garman — että vanha Sandsgaard — kaikki riippui hiuskarvasta — valmisna raukeemaan niinkuin vararikkountunut ainakin.
"Niin niin —" mutisi hän, "oli hullusti tehty että lähetin Krusen Bergeniin. Mutta —" yhtäkkiä väsyi hän kantamaan tuota taakkaa yksinänsä, hän kääntyi suoraan Worsen puoleen, sanoen: "E. F. Garman'in laita ei ole niin hyvä kuin luulet — Jaakko!"
Hän tuli sinutelleeksi Worsea niinkuin muinoin kun Jaakko Worse oli matrosina ja Morten Garman koulupoikana.
Nyt oli tuo viekas kippari Worse päässyt tarkoituksensa perille. Yht'äkkiä hän heitti takkinsa auki, sieppasi setelipalan rintataskustaan ja heitti sen konsulin eteen.
"5,000 specie-taaleria — herra kunseli! Aluksi tämä, ja kymmenen tai viisitoista tuhatta kun olen ehtinyt haalia ne kokoon"; hänen kasvonsa loistivat ja hän nauraa hohotti täyttä kulkkua.
Mutta hänen ilonsa sai pikaisen lopun kun konsuli sysäsi rahapakan luotansa, kysyen kylmimmällä äänellänsä:
"Mitä tämä tietää? — mitä pitää minun tehdä noilla rahoilla?"
"Käyttää niitä, lainata, pitää niitä niin kauan kuin mieli tekee — herra kunseli!"
"Ah, vai niin! — Te olette siis ilveilleet täällä minun kanssani; sangen somasti tehty — herra kapteni Worse! Mutta niin pitkälle E. F. Garman ei ole joutunut, että lainaavat rahoja omalta — omalta väeltänsä."
Hetkisen istui tuo viekas kippari Worse äänetönnä; mutta viimein se tuntui hänestä liian hassulta; hän kiivastui ja löi nyrkkinsä pöytään:
"Ei, kuules Morten — Vaari! nyt tuo ylhäisyytesi jo hyppää aisojen yli! Jos E. F. Garman tarvitsee rahoja, niin on luonnollisinta että se lainaa minulta, joka olen ansainnut jok'ainoan äyrin teidän ja isänne palveluksessa!"
"Mutta etkös ymmärrä —" huusi konsuli, kiivastuen hänkin vuorostansa, "tuhat tulimmaista, etkös käsitä että luottomme kärsii siitä jos saadaan tietää että yksi omista kippareistamme on pelastanut meidät pulasta?"
"Oh — mene sinä metsään luottonesi päivinesi! — rahat ovat luottoa paremmat, luulisin ma! Minun rahani ovat totta tosiaan yhtä hyvät kuin sinun — Morten Garman! — ja jos et sinä ota niitä, niin et olekaan sama mies, minä sinua pidän."
Jaakko Worse oli nyt vallan innoissaan ja he sinuttelivat toisiansa sitä huomaamattakaan.
"No — no, Jaakko, älkäämme rikkoko ystävyyttämme!" — sanoi konsuli, järjestäen kaulaliinaansa; ensi kerran joku rupesi hänen käskijäkseen. Hän katseli rahoja ja katseli ulos puistoon, ja pitkä äänettömyys syntyi.
Kippari Worse oli noussut ja seisoi selin pöytää vasten, katsellen seinällä olevaa karttaa. Perheen-huoneen vanha lyömäkello tikitti yksitoikkoisesti.
Viimein konsuli Garman nousi ja meni Worsen luo.
"Kuules, Jaakko Worse! — Minä otan rahasi jos tahdot ruveta kumppanikseni."
"Mitä? — mitä sanotte? — kumppaniksi? — Oletteko mieletön? herra kunseli!"
"Kuulkaa nyt: te panette teidän pääomanne asioihimme, se on: niin paljon pääomastanne kuin itse tahdotte, ja sillä te tulette Garman & Worsen kauppahuoneen osakkaaksi prosentilla, jonka vast'edes voimme määrätä."
"Ei — ei — kunseli! Se ei ollut tarkoitukseni. Muutettaisiinko toiminimi? Se ei koskaan käy laatuun; eikä se ole tarkoitukseni?"
"Mutta se on minun tahtoni ja on ainoa keino. Istukaamme, puhukaamme tyvenesti. — Se ajatus, että lainaisin rahoja teiltä, on kärsimätön. Sitä vastoin ei se ensinkään loukkaa tunnettani eikä väliämme, että me ahtaana ja — ja — kuinka sanoisinkaan — hm — tukalana aikana, julkisesti otamme kumppaniksemme miehen, joka monta vuotta on tehnyt työtä kanssamme, jonka tähden liitämme hänen nimensä meidän nimeemme ja tästälähin sanomme yhteisen kauppahuoneemme: Garman & Worseksi."
"Niin — mutta, mutta — kaikki muu kävisi laatuun, mutta nimi — isänne nimi —"
"Isäni kentiesi ei olisi sitä tehnyt, mutta minä sitä tahdon. Tämä keino on — hm — on kauppahuoneen pelastus; minä tahdon sen tunnustaa, ja minä pyydän teitä suostumaan ehdotukseeni."
"Mutta, hyvä herra konsuli", aloitti Worse taas. Hän oli taas alentunut tavalliseen asemaansa eikä voinut suostua siihen ajatukseen, että tulisi itse konsulin, Morten V. Garman'in kumppaniksi.
Vaan toinen pysyi päätöksessään; ja koska hän todellakin sitä tahtoi, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.
He istuivat vielä kauan yhdessä keskustelemassa, mitenkä asiat asetettaisiin tulevaisuudessa; ja konsuli sanoi suoraan toivovansa ett'ei Jaakko Worse liioin sekaantuisi asioiden hoitoon, jota Worse nauroi makeasti — se ei voinut hänen mieleensä juolahtaa.
Soutaessaan kaupunkiin tuntui hänestä ikäänkuin hän nyt olisi aivan toinen Jaakko Worse kuin se, joka souti Sandsgaardiin. Hänessä rupesi liikkumaan suuria ajatuksia uudesta arvostansa, ja hän istui mutisemassa: Garman & Worse, ja ajatteli minkä vaikutuksen tuo tulisi tekemään Randulfiin. Ei hän kuitenkaan ollut oikein iloinen; se oli hänestä liikaa, oli tapahtunut liian äkkiä; ja hän häpesi puhua siitä.
Vaan konsuli Garman ei pitänyt toiminimen muutosta salassa, ja seuraavana päivänä uutinen oli luettavana kaupungin molemmissa sanomalehdissä, jotka kokonsa ja sisällyksensä puolesta olivat tavallisten kaalilehtien kaltaiset.
Helppo on arvata kuinka tervetulleena aiheena tuo oli pitoihin ja ylimääräisiin juominkeihin klubissa. Jaakko Worsea kunnioitettiin komeilla puheilla pöydässä, ja pilkattiin sitten mitä enemmän juotiin. Kateus on aina sangen sukkelapuheinen, jotta Worsella ei ollut pelkkää iloa ylennyksestänsä.
Ja Randulf, tuo vanha pölkky, joka Riiasta oli lähettänyt sanoman paluumatkastaan, hän lähetti nyt tiedon siitä, että oli törmännyt yhteen erään Rostockin laivan kanssa ja sitten palannut Volderaan takaisin purkamaan lastiansa ja korjauttamaan vammoja. Nyt puuttui vaan että hän jäätyisi kiinni syksyksi.
Saatuansa tiedon tuosta suuresta tapauksesta, kirjoitti Romarino ensi kerran kiittävällä tavalla isälleen. Vaan isälle tuo kiitos ei maistunut juuri makealta, se kun oli lausuttu näillä sanoilla:
"Vaikka olet hiomaton merimies, täytyy minun tunnustaa että tässä tilaisuudessa olet temppuellut viisaasti ja hienosti."
Mutta matami Torvestad'in ystävällisyys kasvoi kahdenkertaiseksi, ja syksyn tullessa, myrskyineen ja sateineen, Jaakko Worsen mielestä oli hauska istua piharakennuksessa teekupin ääressä matamin ja neitien seurassa — kun siellä ei ollut rukouskokousta.
Klubissa he olivat niin kirotun sukkelapuheisia.
Kun aurinko myöhään syksyllä laskeutui keltaisiin myrskyisiin sadepilviin, tuli tuo pieni kaupunki pilkkosen pimeäksi, eikä tätä pimeyttä millään lailla vastustettu — jos ei ollut pidettävä tämmöisenä vastustuksena eräs muurinrakosessa raastuvan ovella oleva pieni, luminen lyhty.
Muuten oli pimeä, pilkkosen pimeä ahtailla mutkikkailla kaduilla, ja silloilta putosi päistikkaa veteen se, joka sattui olemaan päissään tai vieras kaupungissa.
Pienissä puotiloissa paloi hylkeenrasva-lamput tahi talikynttilät; hienommissa puodeissa oli ruvettu käyttämään riippuvia moderatöri-lamppuja, jotka vaivasivat vanhojen ihmisten silmiä. Vesilätäkköjä valaisi silloin himmeä valo, ja ne, jotka hyvin tunsivat katua, taisivat hyppiä eteenpäin jotensakin kuivin jaloin. Vaan enin osa astui suuret saappaat jalassa niin että läiskyi rapakot.
Siellä täällä tuli pieni lyhty näkyviin, milloin huolistuneena maahan kallistuen, löytääkseen käytävän pahimpien paikkojen yli, milloin valaisten rohkealla tavalla ohitse kulkevien kasvoja tai mataloita puurakennuksia.
Naisia meni vieraisin, käsivarrella kori josta kudinneulat pistivät esille, tai palveluspiika valaisi varovasti tietä lyhdyllä, ja jälessä hyppi pari kolme pientä tyttöä, joidenka oli mentävä tanssikouluun hoikkine valkoisine säärineen ja suuret päällyskengät jaloissa.
Mutta kello seitsemän jälkeen tuskin oli mitään kynttilää puotiloissa ja hiljaisuus vallitsi kaduilla; ainoastaan silloin tällöin pääsi valon-raita lätäkköihin ja rapakkoihin kun jonkun kapakan ovi avattiin, jossa merimiehiä tai kodistuneita juoppoja istui ryyppäämässä, riitelemässä ja tappelemassa.
Sitten rupesivat yövartijat kulkemaan raastuvasta ympäri kaupunkia. Ne olivat enimmiten vanhoja merimiehiä ja laivanveistäjöitä, jotka eivät enään jaksaneet työtä tehdä; heidän äänensä oli karhea ja sekainen, kyyryselkäisiä ja kuuroja olivat tavallisesti myöskin.
He kävelivät vitkaillen pitkissä, paksuissa sarkanutuissa, lyhty vasemmassa kädessä, iskien raskasta piikkisauvaa katukivihin, jotta heidän lähestymisensä jo kaukaa kuului. Määrätyissä kadunkulmissa he huusivat mikä aika oli ja mistäpäin tuuli kävi niin, että jokaista yövartijaa ymmärrettiin hänen omalla kadullansa, vaan tuskinpa missään muualla koko maailmassa.
Kun sitten vieraissa kävijät palasivat kotia hyvään aikaan noin k:lo 10, näkyi taas muutamia lyhtyjä kaduilla; he kohtasivat yövartijaa ja toivottivat hyvää iltaa; nuoret kysyivät mitä kello oli, kiusataksensa häntä, mutta vanhat kysyivät täydellä todella mistäpäin tuuli kävi.
Vaan sen jälkeen oli kaupunki pilkkosen pimeä ja aivan kuin kuollut. Joku juopunut mies horjui eteenpäin kunnes kaatui johonkin kellarin-suuhun, katuojaan, mereen tai, jos hän kompastui yövartijaan, raastupaan. Mutta ei ollut niinkään helppo kompastua yövartijoihin, sillä heillä oli hyvin kätketyt makuu-sijat, joita sangen vastahakoisesti jättivät kun heidän piti huutaa jotakin tai kun kadulla kuului kierto-vahdin vanhojen, kankeain saappaitten kopina.
Kierto-vahti oli oikea palovahti. Siinä oli, luullakseni, oikein ikivanhoja yövartijoita, joissa ei enää ollut mitään ääntä.
Heitä oli neljä viisi seurassa, ja kaikki olivat nostaneet kauluksensa ja vetäneet alas nahkatakit niin syvälle, että tuskin mitään tulipaloa näkivät ennenkuin heidän partansa korventui.
Ja kuitenkin kaupunki nukkui niin tyvenesti ja rauhaisasti.
Jos joku heräsi ja rupesi ajattelemaan kaikkia niitä ruis-varastoja, mitä oli makasinissa, tai kuva toisensa perästä syntyi mielessä — selvästi, vastustamattomasti, niinkuin niitä yön pimeydessä syntyy — kuvia — tulesta — tulesta, joka hehkuu jossakin, sytyttää seinän tuleen, pääsee valloilleen, ympäröi talon, polttaa tuhaksi rukiit, suolat, tynnyrit ja koko puodin tavaroineen päivineen! Silloin kuului laahaavia askeleita kadulla, vanhojen, kankeain saappaitten kopina, piikkisauvat iskettiin katukiviin; ne lähestyivät ja kulkivat ohitse.
Ah, kulku-vahti! Kaikki järjestyksessä. Kas niin, Jumalan kiitos! nyt saa tyvenesti jatkaa untansa.
Tai lapsi heräsi pahasta unesta ja makasi kuunnellen ja pelkäsi mörköjä, varkaita ja rosvoja, jotka tulivat sisälle kyökin ikkunasta tappamaan isää ja äitiä pitkillä puukoillaan! Silloin kuului ulkoa kulmasta: "Kuule vartijan ääntä! kello on kymmenen lyönyt. Tyyni on ilma!"
Ah, yövartija! Se en totta, vartija on siellä, siis ei mitään varkaita eikä rosvoja kyökin ikkunasta. Kaikkien pahojen ihmisten täytyi pysyä kotonansa, muuten vartija otti ne kiinni ja vei raastupaan; niin, ehk'ei löytynytkään pahoja ihmisiä — ainoastaan hyviä ja siivoja, ja yövartijoita. Sitten nukkuivat taas levollisina ja kiitollisina, eivätkä uneksineet enään niin mitään.
Mutta — kun joskus kuului nuo kolme kauheata palolaukausta, jotka panivat ikkunaruudut helisemään ja särkivät monta — silloinpa oli hätä ja tuska rajatoin.
Punertava valo hohti kaduilla kuin tulimeri sumeassa sade-ilmassa, vaikkapa vaan olisi ollut tavallinen nokivalkea; pitkä Jörgen rumpali rummutti kuin riivattu kapuloiden paksulla päällä; katuja pitkin juoksi karkea-äänisiä miehiä ja kimakka-äänisiä poikia, huutaen täyttä kulkkua: tuli on valloillaan! Tuli on valloillaan!
Ruiskuhuoneelle kokoontui lyhdyillä varustettua väkeä, huutaen, kiroten: Avaimet? Ne riippuivat palopäällikön sängyn takana — pois noutamaan palopäällikköä! Pimeässä joku astui suoraan hänen vatsallensa, ja avain-kimppu hukkui, piru vieköön, rapakkoon; etsiessä sitä kolmella lyhdyllä, muutamat kipparit mursivat oven auki, ja ruiskut kalisivat tietä myöten kolkolla kamalalla jyrinällä.
Vanhoja piikoja juoksi ulos kadulle pesuvati tai silitysrauta kourassa, ja taloissa kaikki kokoontuivat isän ja äidin makuuhuoneen edustalle. Pienet lapset istuivat itkemässä sängyissään; täysikasvuiset tyttäret koettivat heitä lohdutella, puoleksi puettuina, hiukset hajallaan, kalpeina, pelosta vavisten.
Mutta äiti käski keittämään kahvia — lämmin kahvi on aina ja kaikissa tapauksissa terveellinen; sill'aikaa tuli isä kotia ja kertoi kuinka kävi.
Pojat olivat kohta pukeutuneet ja katosivat. Heistä se oli juhla, kauhistuksen juhla. Punertava taivas yli pimeän yön, liekki, joka välistä nousi paksusta savu-pilvestä, täysikasvuisia miehiä juoksemassa, huutamassa; tuo kaikki jännitti heidän mieltänsä enemmän kuin kymmenen romania; pyytäen uskaltaa jotain tavatonta, jotain uljasta ja miehuullista, he syöksivät taloihin, joissa ei ollut valkeaa eikä vaaraa, ja ryhtyivät raivokkaasti liikkumattomimpiin, mahdottomimpiin esineisin, pelastaakseen niitä.
Palopäällikkö seisoi ruiskujen luona ja komensi. Kaksi riviä miehiä ja puolikasvuisia poikia haalasi käsi kädestä vettä ylös ja tyhjiä ämpäriä takaisin. Rannalla tai alhaalla kaivolla nuoret merimiehet täyttivät vuorottain sankoja kunnes kastuivat läpimäriksi ja käsivarret kuolivat. Porvarikunnan upserit sinisissä, valkonauhaisissa hännystakeissaan juoksentelivat ympäri ja olivat joka paikassa pitkine sapelineen sekä itsensä että muiden tiellä.
Mutta meri-pekat olivat tulessa. He olivat taloissa pelastamassa kunnes katto romahti alas, olivat naapuritalon katolla, niitä märillä purjeilla suojelemassa, repivät maahan aitoja ja pieniä rakennuksia.
Tuomas Randulf ja Jaakko Worse olivat pienistä pojista asti tunnetut uljaimpina tulipalomiehinä. Aina olivat ensimmäiset paikalla, kantoivat ulos vanhat ja sairaat ja seisoivat sitten kuumimmissa ja vaarallisimmissa paikoissa sammuttamassa. Tosi on että he johtivat kaikki, huolimatta siitä, että palopäällikön kolmikulmainen hattu oli koristettu sekä keltaisilla että punaisilla sulilla.
Kaiken tuon tapahtuessa kauppiaat kärsivät kovinta tuskaa. Palovakuutus oli aivan tavatonta; heränneistä moni arveli että palo-vakuutus olisi epäluottamuksen osotus taivaan hallitsijaa kohtaan; muutamat sanoivat vakuuttaneensa omaisuutensa Jumalan luona.
Mutta kun tuuli kiihtyi ja toinen pieni talo toisen perästä syttyi tuleen, niin viisaimmat ja maltillisimmatkin joutuivat päästä pyörälle; he juoksivat makasineissaan maalla ja rannalla ja olivat avullisina heittämässä jauhosäkkejä ja jyväsäkkejä mereen, tehden työtä ja tuhoa otsansa hiessä ja unohtaen pelastaa rahat konttorista puodin takaa.
Mutta läpi tulen ja savun — korkealta yli melun ja huutojen kaikui suuren kellon ääni tuomiokirkosta. Kolme neljä juhlallista lyöntiä, sitten pitkä loma, sen jälkeen taas muutamia lyöntiä väliajan perästä. Tuo kuului niin raskaalta, niin toivottomalta. Se ei ollut myrskykello, jonka oli ihmisiä apuun ja pelastukseen herättäminen; se oli kirkon armon huuto, tuo uudistettu epätoivon huuto Jumalan puoleen, että Hän sammuttaisi riehuvan tulen.
Mutta talvis-yö taisi kertoa toisenlaisestakin elämästä tuossa pienessä piki-pimeässä kaupungissa. Se oli joulun aikana tai kohta uuden vuoden jälestä, kun lounas-tuuli lumipyryineen raivosi joka puolen tunnin perästä ja tähdet sillä välin tuikkivat taivaalla.
Silloin kaupungin vuonoon yht'äkkiä purjehti joku vene, sitten toinen ja vieläpä kolmaskin, sen perästä pieni jaala ja sitten taas pieniä veneitä. Ne purjehtivat eri haaroille satamaan; hakivat kiinnitys-paikkojansa makasinien edustalla tai siltojen luona.
Joku mies hyppäsi rannalle ja juoksi voimiensa takaa kaupunkiin; suuret merisaappaat jättivät norsun jälkiä lumeen, joka peitti viimeisen sateen muodostamat rapakot.
Vartija nosti lyhtynsä ja katseli miestä. Hänen saappaansa, hänen housunsa — niin, koko mies keltaseen nahkahattuunsa asti kimalteli kuin hopeoittuna, täynnä lukemattomia pieniä tähtiä. Vartija hymyili ja, vanha vakava otus kun oli ja seisoessaan juuri kippari Worsen kulmassa torin varrella, hän huusi: "luoteesta käy tuuli; — sillit ovat tulleet."
Enemmän veneitä ja pieniä aluksia saapui satamaan; siellä täällä kilisi ja kalisi ankkurit, joita laskettiin. Kolkutettiin makasinin seinään; väkeä tuli näkyviin ja juostiin lyhty kädessä. Makasinin ovet alimmaisissa kerroksissa heitettiin selki selälleen ja valossa nähtiin miehiä veneissä siellä ulkona sekä hopean hohtava paljous kauniita lihavia kevätsillejä.
Ylhäällä kaupungissa kolkutettiin kauppamiesten taloissa; koko talo tärisi kun tuo suurisaappainen mies nosti kiven kadulta ja heitti sen seinään, hän ei ollut peloissaan, hän tiesi olevansa tervetullut.
Kaikki heräsivät ja ajattelivat kohta tulipaloa. Mutta talon isäntä hyppäsi heti sängystään ja heitti ikkunan auki.
"Minulla on teille terveisiä Iivari Österbö'ltä: hän on ostanut teille neljä sataa tynnyriä."
"Tiedätkö hinnan?"
"Kolme ortia ja kahdeksantoista. Me olemme pohjoisen makasinin edustalla 80 tynnörin kanssa; toiset ovat jäljissämme."
"Mistä käy tuuli?"
"Luoteesta, lumiräntää sataa."
"Juokse Laurin tuo Berjeen ja käske hänen ko'ota vaimoväki; hän tietää tehtävänsä."
Ikkuna lyötiin kiinni; merisaapasjalka-mies juoksi eteenpäin ja kohtasi tiellä miehiä, jotka myöskin olivat ruvenneet juoksemaan. Mutta kauppamies kiiruusti pukeutui makasini-vaatteisin, jotka riippuivat valmiina. Vaimo sängystä käski häntä ottamaan päällensä kaksi paksuinta villapaitaa, ja niin hän tekikin. Hän tiesi miltä tuntui olla makasinissa kun käy luoteistuuli, lumiräntää ajaen.
Vihurien tullessa tuuli kiihtyi, tuoden lumipyörteitä mukanansa; muuten oli jotensakin ravakka luoteinen, ja veneitä sekä laivoja tuli tulemistaan, kunnes koko satama oli yhtenä huutona ja meluna; aallot loiskivat, purjeet nostettiin ja hyvien ankkuriketjujen iloinen hälinä kuului niitä laskiessa.
Ylhäällä makasinien neljännessä kerroksessa näkyi valkeata; hylkeenrasva-lamppuja asetettiin siellä täällä, väkeä saapui, miehiä, akkoja ja nuoria tyttöjä; suolapuoti avattiin, vanteitten tekijä puuhasi tynnyrien ääressä; miehet veneissä kävivät maltittomiksi, huutaen he makasinissa oleville ilmoittivat että nyt aikoivat aloittaa, ja ensimmäiset neljä kiiltävää silliä heitettiin makasinin laattialle.
Mutta nyt oli uutinen jo levinnyt yli koko kaupungin, etäisimpään soppeen asti; kynttilöitä sytytettiin pikkusten ikkunaruutujen takana ja lukemattomia kahvipannuja asetettiin tulelle. Kaikkialla puuhattiin ja iloittiin; silli oli tullut — silli, jota kaikki olivat odottaneet ja jolta kaikki jotakin odottivat.
Nuoret tytöt ja vaimot, joiden piti "ganata" sillejä, s.o. perata sisukset, pukeutuivat perkaus-vaatteisin, nauraen ja leikkiä laskien, vaikka oli niin kolkkoa nousta, että hampaat kalisivat suussa. Ennen kaikkia he sitoivat paksun liinan hyvästi päänsä ympäri, jotta ei näkynyt muuta kuin suu ja nenä, sillä jos hiuksiin tuli sillilientä, niin siitä syntyi haavoja.
Kun olivat valmiina, he juoksivat joukottain sen makasinin luo, jossa jo edeltäpäin olivat tilanneet työtä itselleen; yks kaks he löysivät työpiirinsä ja paikkansa keskellä sillikasoja, joihin heidän puukenkänsä upposivat, keskellä suola-astioita ja tynnyriä ja tuon onnettoman talikynttilän ympärillä, joka, kiinnitettynä kepin päähän, oli pistetty sillikasaan ja aina oli vastuksena kun sitä piti niistää märillä sormilla, kun se kaatui tai muuta hankaluutta aikaan sai. He vetivät esille pienet terävät perkaus-puukkonsa ja sitten kiireimmän kautta leikkaamaan silliä toisen perästä puhki.
Nyt oli lumi täynnä norsun jälkiä, eikä siitä ollut vähintäkään apua, että vihurit uudestaan peittivät jäljet; uusi lumipeite sotkettiin heti rapakkoon.
Ainoastaan ylhäällä kaupungissa leveimmillä kaduilla oli vielä sen verran lunta, että koulupojat saivat aikaan pientä lumisotaa, kun aamu vihdoin koitti.
Kun nuo kalpeat, vaaleanaamaiset yläluokkien koululaiset mennä hössöttivät kouluun, kuollut kuorma latinalaisia ja kreikkalaisia kirjoja kainalossa, ja ajatukset tiesi missä menneessä kultturi-ajassa, aivot täynnä kielioppia — puoleksi sääntöjä, puoleksi poikkeuksia — ja kun sitten tiellänsä kohtasivat perkaustyttöjä, jotka menivät kotia, seisottuansa silleissä puolen yön, niin silloinpa tapahtui että nuo iloiset tytöt pistivät päänsä kokoon ja nauroivat.
He olivat vetäneet huivinsa alas, jotta vaan suu oli peittämättä, ja kävelivät nyt keskellä katua iloisesti jutellen ja haastellen, tulisina, punaposkisina työstä sekä koristettuina kiiltävillä sillinsuomuksilla hameissa jopa nenälläkin. Moni heistä oli saman-ikäinen, kuin nuo oppineet herrat, tai nuorempikin; kuitenkin he katselivat heitä sangen ylhäiseltä kannalta ja nauroivat raikkaasti niille halukkaille, ylenkatseellisille silmäyksille, joita heihin luotiin.
Nuo oppineet herrat tuota kenties hiukan tajusivat. Mutta heitä lohdutti plebs plebis tai semper varium et mutabile tai joku senkaltainen klassillinen sukkeluus.
He tiesivät että sillit olivat tulleet viime yönä; he näkivät sataman, jossa laivoja kiehui, ja näkivät kiireen kaupungissa.
Mutta mitäs tuo heitä koski? Ansaita rahoja! Hekö semmoista ajattelemaan? Heidän maailmansa oli ylempi tuota raakaa joukkoa; he kun kulkevat ad parnassum, ylenkatsoivat syvästi noita alhaisia sieluja, kaikkea roskaväkeä, joka orjaili halki elämän, nenä maahan käännettynä kuin kukoilla, ilman jumaluuden kipinää tieteen pyhältä alttarilta.
Ja tätä juurtunutta ylenkatsetta kansaa kohtaan he uskollisesti säilyttivät kunnes joutuivat alas parnassus'elta ja tulivat virkamiehiksi. Tosi kyllä, he oppivat puheita pitämään elinkeinojen syntymisestä, vaan itse asiassa he olivat niistä välinpitämättömiä.
Tuskinpa muut virkamiehet iloitsivat runsaasta kalansaaliista, kuin papit, sillä sen kautta heidänkin saaliinsa tuli runsaammaksi. Mutta kun sillejä tulvaili rannoille, kun rahoja levisi rahvaalle, jotta jokainen itse selvisi asioistaan, jopa pääsi vähän pinnallekin kohoamaan, silloin lakimiehet valittivat huonoja aikoja.
Vaan kun rahvaan olot ovat tukalat, kun kalansaalis tai vuodentulo menee hukkaan, kun niukat rahavarat sulkevat tulo-lähteet, jotta vahvasti tapahtuu vararikkoja, ryöstöjä, pakkohuutokauppoja korkeilla prosenteilla ja runsailla sivutuloilla — silloinpa lakimiehet menestyvät.
Vaan, huolimatta virkamiehistä ja niistä harvalukuisista perheistä, jotka elivät eläkkeistänsä tai koroistaan, oli ilo ja juhlallinen mieli yleinen kaikissa muissa kaupungin asukkaissa kun sillit tulivat. Tämä tapaus oli kaikille tärkeä. Runsas kalansaalis saattoi monen toiveittensa perille ja oli monelle pelastus huolista. Ensiksikin olivat kaikki, joilla oli tekemistä merellä — ja melkein koko kaupunki kuului niihin — ahkerimmassa työssä; itse kalastajista alkaen aina suolaus-laitosten omistajiin ja keinottelijoihin asti — kaikki olivat kiihkoissaan niin kauan kuin kalastus-aikaa kesti.
Silloin eivät ainoastaan kipparit, vaan aivan nuoret perämiehetkin saivat viedäkseen aluksia kalastus-retkille, ja mitä rohkeimmin purjehdittiin, jotta päästiin ensimmäiseksi kalastus-paikalle, täyttä lastia saamaan. Silloin toinen petti toista väärillä tiedoilla, tapeltiin ja juotiin itsensä aika humalaan ajan ja tarpeen vaatimusten mukaan.
Kotona klubissa oli hauskat illat; kaikki huoneet täynnä, ihmisiä istui biljardinkin ääressä, joka muuten oli kielletty.
Joka viimeiseksi tuli, sai aina kertoa missä päin sillit olivat, mikä hinta oli, kuinka monta lukkoa oli käytetty ja mitä muuten pohjoisesta kuului. Se oli ainoa tapa, millä tietoja saatiin, ja näiden tietojen mukaan toimitettiin. Välistä nuo tiedot olivat oikeat, välistä vääriä; välistä oli kalansaalis runsahin kun kerrottiin että meri oli valkoisena, sillit kun oli kääntyneet pois rannikolta; välistä kaikki loppui juuri kun huhu tiesi kertoa suunnattoman suurista sillijoukoista ja saaliista, ja siinä sitten istuttiin varastot täynnä kalliita suoloja ja tyhjiä tynnyriä.
Juotiin myös sangen ahkerasti klubissa illoin kun oli oltu kotona syömässä; silloin ei kukaan enää ajatellut asioita sinä päivänä, vaan silloin laulettiin.
Tavallisesti joku nuori kippari astui esille ja, tehden äänensä niin karkeaksi ja puuromaiseksi kuin mahdollista, kysyi eikö saisi tarjota seuralle lasillista. He tiesivät että hän oli ansainnut yli 100 specie-taaleria yhdellä matkalla, jotta hänellä kyllä oli varaa tarjota.
Kun malja oli asetettu vanhimpien, satamavouti Snell'in ja luotsioltermannin eteen, laulettiin kernaasti uusi silli-laulu nuotilla: "Ja nyt rakkaan sukupuolen malja".
"Ylistäös tunturis uljuuttaJa laaksois loistoa, Norjan miesi,Mutt' laula myös mertesi suuruutta,Vaiheilla vuon jos on huonehes liesi.Ylt'yli rantaaSen aallot kantaaHopeeta ja kultaa — näin aarteita antaaVe'et Norjallen.
"Ja valas ja lokki kun viestin tuo,Ett' aallot kiehuvi Ahdin viljaa,Niin pursista täyttyvi valtava vuo,Ja syvyys se nielevi verkot hiljaa.Kas! — vedet valaaHopeista kalaaJa ruuhet ne riemuten laineilta palaaTaas rannallen.
"Oi Vellamo, Ahtolan kaunoisin,Sa kultihin pohjoiset rantamme peitä!Sua kuohuvin maljoin ma tervehdinJa laulan kuin taattomme ennen meitäSuo viljas iitääVesiimme kiitääJa riemun viestinä suo lokin liitääVuonoimme luo".
He tyhjensivät pikarinsa vanhojen tavalla ja lauloivat laulun toisen perästä vanhan Norjan ja meriliikkeen sekä perustuslain kunniaksi, ja viimein luotsioltermanni sai lauletuksi laulunsa:
"Pidä arvossa vanhukset seppele-päät,He mit' ovat olleet, sen meistä sä näät.Myös loistivat nuorina, uljaina he,Ja että he lempivät, toistamme me."
Myöhään yöllä ikkunat vielä voimakkaasti tärisivät yhteislaulusta, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä väkevämmin he huusivat ja löivät paksuilla lasilla tahtia pöytään.
Vaan kaupungissa oli niitäkin, jotka eivät koskaan juoneet eivätkä astuneet klubin oven sisäpuolelle ja jotka kuitenkin riippuivat toimeentulonsa puolesta kalastuksesta. Ja nämä olivat Haugelaiset, heränneet — pyhät — miten pilkkaajat heitä nimittivät.
Paitsi Sivert Jespersen ja veljekset Egeland, joilla oli suuret suolaus-laitokset ja jotka harjoittivat maatavara-kauppaa, enin osa Haugelaisista teki sillikauppaa. Parhaasta päästä he olivat talonpoikia, jotka olivat tulleet kaupunkiin palvelemaan jonkun "vanhemman" luona ja siellä oppivat Haugelaisten säästäväisyyttä, vaatimattomuutta ja väsymätöntä uutteruutta.
Kun sitten alkoivat omin päin vähin asioida, he pian pääsivät itsenäisiksi. Kalastusretkissä, joilla usein elettiin hyvin hurjasti, he myöskin olivat osallisina, vaikka kärsivät paljon pilkkaa siitä, että lauloivat virsiä eivätkä juoneet ja kironneet.
Vaan vähitellen muutkin rupesivat käsittämään ett'ei "pyhiä" ollut ylenkatsominen. Heidän parissaan ei tapahtunut mitään hullutuksia eivätkä heidän miehensä tapelleet eivätkä ryypänneet, heidän veneensä oli aina reilassa ja pyytimensä parhaimmassa kunnossa; ja vaikka eivät kiroilleet eivätkä juoneet, he kuitenkin purjehtivat kilpaa rohkeimpien kanssa ja vaikka käyttäytyivät tyynesti ja puhuivat nöyrästi, he kuitenkin pääsivät oikeuksiensa perille, ja jokainen ajatteli pari kertaa ennenkuin heitä solvaisi.
Sivert Jespersen oli myöskin tuommoinen maalaispoika, joka oli aloittanut tyhjin käsin. Nyt hänellä oli kaksi suurta makasinia kaupungissa ja useita suolaus-laitoksia pohjoisessa; paitsi sitä hänellä oli monta laivan-osaa.
Hän ei enää lähtenyt itse kalastusretkille; hän oli kuudennella kymmenennellä, oli kyyryselkäinen ja kitui luuvaloa niinkuin useimmat, jotka nuoruudessaan olivat olleet osallisina talvikalastuksessa. Mutta sillien tullessa käveli hän makasinissaan ikivanhassa kalmukki-takissaan ja karvalakki päässä, ja silloin hän oli oivallisella tuulella.
Koko talo täynnä ihmisiä, silliä, suoloja, tynnyriä aina orsiin asti; huutoa ja melua, vanteiden tekijäin iskuja; nosto-köysiä, joita vedettiin ylös ja laskettiin alas, laattiat ja portaat märkinä ja liukkaina sillien verestä ja suolavedestä, joka tippui ylisiltä laattian läpi alas kivijalkaan saakka, sillien suomuksia pitkin seiniä, minne vaan kääntyi, ja pahaa hajua niinkuin valaskalan vatsassa — keskellä tuota kaikkea käveli Sivert Gefvint talikynttilä kädessä edes takaisin ympäri koko taloa, puoliääneen laulaen mielivirttänsä:
"O Kriste, Jumal-ihmisnäRauhalla ihanallaMun kurjan sielun täytit sä,Ja veres purppurallaMun synnin vallast' irti saitJa tyhjäks saatit kuolon lait."
"Ylös sieluni! laula ja iloitse — ei — ei!" huusi hän yht'äkkiä terävällä äänellä. Jotain oli tekeillä perkaaja-tyttöjen parissa: joko tappelivat taikka laskivat leikkiä; he olivat niin rajuja, että kaasivat pari täytettyä tynnyriä, jotta sillejä lensi ympäri laattiaa sekä suola-astioihin, kaikki mullin mallin.
"Ei, ei, ei!" toisti Sivert Jespersen, tultuansa paikalle, ja nyt hänen äänensä taas oli lempeä ja suloinen kuin ainakin, "teidän pitää menetellä varovasti Jumalan lahjoilla, jotta eivät mene hukkaan ja pilaannu. Eikö niin, rakkaat lapseni?"
Hän katseli toisesta toiseen terävillä vaaleansinisillä silmillään ja ikuisella hymyllään; tyttöjoukko vaikeni kuin muuri ja kaikki rupesivat kiiruusti kokoamaan sillejä ja saattamaan kaikki entiseen järjestykseen. Se oli kahta kauheampaa kun Sivert Jespersen sanoi: rakkaat lapseni kuin jos joku muu olisi sanonut: te helvetin kekäleet!
Vaikka Haugen ystävät menettelivät näin hiljaisesti ja näyttivät toimivan niin huolellisesti, eivät heidän asiansa suinkaan olleet varmalla ja vakavalla kannalla. Jos vaan tapahtui että kalastus onnistui huonosti parina vuonna tai tulipalo hävitti heidän vakuuttamattomia kalleuksiansa, niin monet näönnäisesti suuret varat menivät tyhjiin.
Sitäpä he itsekin tunsivat kun viipyi tavallista kauemmin ennenkuin sillit saapuivat rannikolle, ja varsinkin kevätpuolella kun kassa oli tyhjä ja silli-varat makasivat makasineissa ja niiden ulosvienti riippui hinnan nousemisesta tai laskeumisesta Venäjällä tai Preussissä.
Silloin vapisivat heidän kätensä postin tullessa kerran viikossa, he nukkuivat huonosti öisin ja lauloivat varsinkin siihen aikaan virsiä.
Heillä oli rukoushetkiä melkein joka päivä, he lukivat, rukoilivat, lauloivat yhdessä. Ja kun näin kaikki olivat ko'ossa ja istuivat katselemassa toisiansa, toinen tunsi toisen asiat ja kuinka paljon hän oli pannut alttiiksi, kuinka hiljaiset ja hurskaat he olivat, kuinka Jumalan käsi tähän asti oli heitä suojellut eikä nytkään heitä suinkaan jättäisi — jos ei minun ansioiden tähden, niin muiden — silloin saivat voimia rukouksista, hymyilivät ystävällisesti toisillensa ja menivät hyvillä toiveilla kotia.
Eikä toivo pettänyt. Vuosi vuoden perästä heidän kävi hyvin, heidän pääomansa kasvoi, ja he panivat sen kohta asioihin. Joka tänä vuonna oli suolattanut 1,000 tynnyriä, hän tahtoi tulevana vuonna suolattaa 3,000; heillä oli aina silmät auki, aina purjeet reilassa, ja vaikka käyttäytyivät niin hiljaisesti, laulaen virsiään ja puhuen nöyrästi, he tosiaan olivat uskaliaita, rohkeita keinottelijoita.
Sepä se kaikkein vähimmin miellytti Hans Nilsen Fennefos'ia. Ei sen vuoksi että olisi sotinut Haugen tahtoa ja järjestelmää vastaan, että veljekset harjoittivat kauppaa, päinvastoin. Mutta se ei ollut tuota vanhaa uutteruutta ja vanhaa tapaa, millä nöyrä toimeentulo saavutettiin. Rahoja saatiin liian helposti ja liian suurin määrin.
Fennefos myös arveli että ylellisyys oli päässyt veljesten seuraelämään, heillä oli päivällis-pitoja, joissa syötiin tarpeettoman paljon.
Asian laita oli se, että näille ihmisille, yksinkertaisia tavoiltaan kun olivat, paisti ja sokerileivokset olivat uutta ja tavatonta; ja huomattuansa että heillä oli varoja siihen, iloitsivat he lapsellisesti siitä, että kaupungin ruoanlaittaja-rouva valmisti ruokaa heille niinkuin ylhäisten taloissa.
Fennefos puhui heille siitä, moittien heitä; he kuuntelivat häntä, hymyilivät ja kiittivät; vaan mitään muutosta ei havaittu.
Kaupungin julkisessakin elämässä rupesivat nuo hiljaiset miehet, jotka olivat rikastuneet kenenkään huomaamatta, astumaan esille. Useissa kohdin oli pakko ottaa heitäkin lukuun; heidän hurskaat tapansa ja puheensa saivat viimein olla pilkkaamatta.
Niin, mitä enemmän Haugen ystävät saavuttivat ulkonaista arvoa ja kadottivat alkuperäistä hengellisyyttään, levisi heistä ja heidän herätyksestään yhteiskuntaan sekä kaupungissa että maalla pintapuolinen hurskaus ja julkinen tekopyhyys, joka kasvaa rehoitti.
Sellainen oli kaupunki siihen aikaan: vanha kaupunki täynnä uutta, ahdas, mutkainen, synkkä ja pietistillinen, mutta raitis ja hymyilevä sinertävää mertä kohti pulskine laivoineen, kelpo merimiehineen.
Se oli nähtävä jonakin lepopäivänä auringon paisteessa ja pohjois-tuulessa, kajavain lentäessä vuonon yli edestakaisin sataman valkoisten makasiinin ohitse, kun lahdella suolalastia purettiin ja tuuli toi kaupungin puoleen tuon iloisen laulun: "Amalia Maria! me tulimme Lissabon'ista", — sill'aikaa kuin suoloja ratisi alas puujuovaa myöten lastiveneesen hauskalla, unohtumattomalla äänellä ja koko kaupunki tuli vähän silliltä, mutta vielä enemmän mereltä — raittiilta Pohjoismereltä.
Ja ne, jotka olivat kauan olleet poissa kotoa ja maailmaa matkustaneet, vakuuttivat ett'ei muualla maailmassa ollut semmoista ilmaa; ja he lähtivät ulos maailmaan ja palasivat jälleen; kotona oli joitakuita, joiden mieli teki myös maailmaan, mutta kaikki, jotka olivat ulkona maailmassa, ikävöivät kotia.
Neiti Saara ja Henriette istuivat kutoma-huoneessa ja kerivät lankaa, — Henriette kuiskasi. Äiti istui kirjoittamassa kirjeitä ja ovi oli auki; mutta hän kuuli huonosti.
"— Ja sitten, ajatteleppas, eikö ole kummallista mitä kaikkia he voivat tehdä, he varastivat köyden, ajatteleppas —"
"Mitkä?"
"Laurits ja ne muut."
"Varastivatko?"
"Oletko hassu?" sanoi Henriette suutuksissaan, "luuletko että Laurits varastaa! Ei, he ottivat sen vaan — ottivat, ymmärrätkö, oven takaa, oven takaa Worsen ryytipuodista — tuommoisen köysi-raaskan, joka ei ollut kuudenkaan killingin arvoinen — rikkaalta kippari Worselta, sekös nyt mitään tekisi?"
"Mutta, Henriette, tiedäthän sinä, ett'ei siitä riipu, otetaanko suurta vai pientä, jokainen, joka varastaa —"
"— on varas; niin minä tunnen sen raamatun lauseen", katkaisi Henriette hänen puheensa yht'äkkiä, "mutta kuullos, mitä he tekivät köydellä; eilen illalla Laurits kertoi sen minulle kyökissä teetä puuhatessani —"
"Silloinko kun täällä oli rukouskokous?" kysyi Saara moittien.
Henriette nyökäytti päätään.
"Älä vaan kerro sitä äidille! Oi, hän on niin hupainen tuo Laurits; hän naurattaa minua sanomattomasti, mutta ajatteleppas, he laskivat nuoran kadun poikki, kaksi miestä piti kiinni kummastakin päästä kun tuli hämärä, ja kun joku tuli kävellen, johonka olivat suuttuneet, jännittivät he köyttä, jotta hän lankesi, ja sitten tuli sotakomisarius — tiedäthän, tuo äreä punakasvoinen — ja lankesi nenälleen ja taittoi käsivartensa."
"Olet varmaankin menettänyt järkesi, Henriette! Ethän arvanne tuota hyvin tehdyksi?"
"Aivan mainiosti! Jospa vaan tietäisit kuinka ilkeä hän on; kaikki pojat koko kaupungissa ovat suuttuneet häneen — minä myöskin; kun hän on virastossa, istuu hän koko ajan kiroilemassa tai huutamassa, ja kun on oikein pahimmillaan, lyö hän — ajatteleppas, hän lyö ratsuraipallansa. Hyi sitä! se oli aivan oikein hänelle; jospa vaan olisi taittanut molemmat käsivartensa — tuo rakkari!"
Saara oli aivan hämillään; vaan samassapa äiti liikahti, juuri kuin noustaksensa, ja sisaret työskentelivät hetkisen ahkeraan ja hiljaa.
Saara istui ajattelemassa että oli aivan hullu tuo Henrietten laita, ja eiköhän hänen olisi velvollisuus puhua siitä äidille. Mutta matami Torvestad oli niin kummallisen heikko nuorempaa tytärtänsä kohtaan. Kerran oli hän sanonut: "Henrietten puolesta en pelkää, hän on helposti taivutettu ja armon kutsumus on kyllä hänet herättävä aikanansa. Toisin on sinun laitasi, Saara, sinulla on vastahakoinen luonto, joka aikaisin on pantava Herran kurituksen alaiseksi. Ja kiitos Jumalalle, ei rehellinen isäsi enkä minä ole säästäneet vitsaamme, ja Jumala on antanut runsaan siunauksensa siihen, jotta nyt olet semmoinen kuin olet."
Sen hän lausui tavattoman hellästi. Muuten oli äidin ja tyttären väli hieman jäykkä. He taisivat keskustella maallisista ja hengellisistä asioista, vaan avosydämisiä he eivät koskaan olleet.
Saaran kasvatuksessa oli noudatettu ankaria perusteita lapsen velvollisuudesta vanhempiansa kohtaan, ja hän suuresti kunnioitti äitiänsä. Hän olisi ennemmin hakannut kätensä poikki kuin loukannut äitinsä tahtoa; vaan hän ei uskaltanut langeta hänen kaulaansa niinkuin monasti olisi mieli tehnyt.
Kun Henriette raivio suuteli ja halaili äitiä, tuntui se hänestä niin oudon suloiselta, mutta hän päästi äidin kohta, sillä hän tiesi ett'ei äiti rakastanut hyväilemistä.
Kun tytöt olivat tehneet työtä hetken aikaa, kuiskasi Henriette taas: "hän oli päissään lauantaina."
"Ken?"
"Laurits."
"Hyi! kuinka sinä sen tiedät?"
"Hän kertoi sen minulle."
"Mutta onhan hän kaikkea häpeätä vailla!"
"Oh, ei se suinkaan niin vaarallista ollut; ei hän ollut vallan juopunut, ymmärräthän; ainoastaan hieman hutikassa, niinkuin sanotaan."
Henriette oli nähtävästi ylpeä Laurits'ista. Vaan ennenkuin Saara oli tointunut kauhistuksestaan äiti huusi:
"Saara! tule tänne ja auta minua vähäisen. Missä on se paikka, jossaHerra puhuu viinipuusta?"
"Johanneksen viidennessätoista luvussa."
"Lue se minulle."
Saara rupesi lukemaan ja äiti katseli häntä sill'aikaa tutkivalla silmällä; mutta hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kirjeesen ja siihen mitä luettiin.
Matami Torvestad kirjoitti monta kirjettä, joita pitivät suuressa arvossa ystävät ympäri maata. Ne luettiin ääneen seurakunnissa minne tulivat, ja säilytettiin sitten huolellisesti lainattaviksi rasitetuille sieluille, jotka kaipasivat hyvää sanaa. Sillä hänen kirjeensä olivat lempeitä ja helliä.
Saaran lukiessa kahdettatoista värssyä: "se on minun käskyni, että te rakastatte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin", äiti hänen keskeytti: "niin, tuota värssyä minä ajattelin".
Hän katseli kirjeesen, jatkaen ikäänkuin noudattamalla kirjoituksen ajatussuuntaa, vaikka Saara varsin hyvin ymmärsi että äidin sanat tarkoittivat häntäkin.
"Oikean viinipuun oksien ensimmäinen hedelmä on: rakkaus, veljesten keskinäinen rakkaus; tätä rakkautta tuo suloinen Johannes sanoo Jumalan lasten tunnusmerkiksi. Vaan, rakas sielu, ole varoillasi: tutki millä lailla rakkautesi veljiin on syntynyt ja millä tavalla heitä rakastat; rakastatko heitä sentähden, että ovat uudestaan syntyneet Jumalassa, vai viehättääkö sinua heidän personallinen suloutensa. Tutki syntyikö rakkautesi silloin ja sen kautta, että sinä itse etsit Herraa, halaten hänen armoansa ja rauhaa Jumalan kanssa, rakastaen Häntä niin että niin pian kuin kuulit tai näit jonkun muun halaavan ja rakastavan Herraa, hän ainoastaan sen kautta tuli sinulle niin rakkaaksi, niin miellyttäväksi, niin veljellisesti sinuun liitetyksi, jotta siitä syystä unohdit kaikki hänen muut ominaisuutensa."
Saara kävi tulipunaiseksi ja kumartui raamatun yli; hän oli aloittamaisillaan kolmattatoista värssyä, mutta äiti keskeytti: "kiitos, Saara, sinun ei tarvitse lukea enempää; tahdoinpa juuri herättää näitä mietteitä keskinäisestä rakkaudesta itsessäni pyhän sanan kautta".
Ja hän jatkoi taas samalla tavalla — puoleksi Saaralle, puoleksi itselleen: "Kas siihen on kiusaaja taas pannut kavalan verkkonsa. Ole varoillasi ja rukoile Jumalaa ohjaamaan askeleitasi, ett'et astu siihen. Sillä syntinen lempi väijyy sinua veljellisen rakkauden naamalla, ikäänkuin käärme piileili ihanain hedelmäin takana. Katso siksi ettäs rakastat hengessä etkä lihassa. Vaan jos rakastat hengessä ja tielläsi kohtaat sitä, joka etsii samaa Jumalaa, jota sinä rakastat ja jossa rakkaudessa olette yksimieliset, niin tätä etsijää sinun on rakastaminen. Ja vaikkapa hän olisi" — nämä sanat hän lausui erittäin pontevasti — "ja vaikkapa tämä etsijä vielä on kaukana, on eksynyt niin että hän ainoastaan vilahdukselta näkee valoa ja heikosti haperoi sitä — vaikkapa hänen ulkomuotonsa, hänen käytöksensä ja luonnollinen mielentilansa on arveluttava, sinun kuitenkin pitää häntä rakastaa tuon yhteisen rakkauden tähden, joka ensin teitä rakasti. Kas niin, lapseni, kiitos avustas. Mene nyt työhösi ja rukoile Jumalaa rakkautensa kautta selittämään sinulle mitä veljellinen rakkaus on, jotta et eksyisi".
Kun Saara oli ovella, äiti jatkoi: "Se minua kummastuttaa että kun Henriette ja sinä istutte noin kahden kesken, te ette veisaa virsiä; niin aina tehtiin minun nuoruuteni aikana. Se helpottaa työtä ja varjelee sydäntä pahoista ajatuksista ja kiusaajan ahdistuksista".
Kohta sen jälkeen sisaret veisasivat hiljaa ja puhtaasti erästä virttä, jota tiesivät äidin rakastavan:
"Sun porttis, oves avaja,Kanss' nöyräst' itses' alenna, —"
Kun Henriette ei muistanut sanoja, hyräili hän kunnes muistuivat mieleen jälleen. Mutta Saara istui vähän kalpeana laulamassa, hänen silmiänsä poltti, vaan hän ei nostanut niitä.
Ei kumpikaan tytöistä kuullut että Hans Nilsen Fennefos tuli portaita myöten ja jäi seisomaan oven ulkopuolelle.
Hän seisoi kuuntelemassa tuota kaunista laulua ja mieleensä muistui tuo yö, jolloin kuuli äitinsä veisaavan. Hän tuli syvästi liikutetuksi; hänestä Saaran suloinen ääni muistutti hänen äitinsä ääntä, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Tultuansa ylös huoneesensa, ristiriitaiset ajatukset ajelivat toisiansa hänen mielessään. Kuinka hyvä nyt olisi ollut jos hänellä olisi ollut äiti neuvon antajaksi. Vaan hän oli kuollut kaksi vuotta sitten. Jotka olivat olleet hän kuolinvuoteensa ääressä, he kertoivat että hän ikäänkuin oli laulanut itsensä taivaasen.
Hans Nilsen tuli vanhimpien veljes-kokouksesta. Hän kuului itse niiden joukkoon, sillä ikä ei ollut siinä määräävä vaan usko, rakkaus, hurskaus ja kokemus hengellisissä asioissa — sekä todellinen viisaus.
Kirje oli nimittäin tullut hänen kotipaikoiltansa, jossa valitettiin että kaikellainen hentomielisyys oli päässyt valloilleen ystävissä siellä; ja he rukoilivat innokkaasti että heille lähetettäisiin joku mies tai vaimo virkistyttämään sammuvaa tulta, ennenkuin se hiiltyen aivan sammuisi.
Mieluimmin he tietysti tahtoivat saada Hans Nilsen'in; mutta tyytyisivät kehenkä hyvänänsä, jonka vanhimmat lähettäisivät heidän luo.
Tämän kirjeen luettua, lausui vanhin heistä — eräs vanhus, joka oli tuntenut Haugea ja työtä tehnyt hänen kanssansa: