"No — rakas Hans Nilsen! — mitä sinä arvelet? — Todistaako henki sinussa että sinun pitää noudattaa veljesten kutsumusta? Vai tiedätkö jotakuta toista, joka olisi sopivampi?"
"Minä luulen Hans Nilsen'in arvelevan että hänen on hyvä olla missä nyt on", sanoi Sivert Jespersen, katsomatta postillasta, jonka lehtiä hän käänteli.
Enempää siitä ei puhuttu. Mutta he olivat niin tottuneet toisiinsa, ymmärsivät niin hyvin pienet viittaukset ja hienointa äänen korkoa, että se äänettömyys, joka nyt syntyi, oli heille yhtä valaiseva ja jännittävä kuin kiivas keskustelu.
Viimein Fennefos nousi ja vastasi:
"Tahdon tutkia itseäni ja rukoilla hengen johtoa; huomenna tai kenties tänä iltana kokouksessa annan vastaukseni, jos Jumala sen sallii."
Nyt hän istui siinä ja pyysi olla täydelleen todenperäinen, päästäkseen selville omasta itsestään.
Sen moitteen, jonka hän varsin hyvin oivalsi Sivert Jespersen'in muistutuksesta, oli hän ennenkin saanut kuulla siellä täällä. Ylimalkain tahdottiin häntä pitää seurakunnassa; vaan muutamia oli, joita hän rasitti. Ne antoivat pieniä viittauksia siitä, että matami Torvestad'in talo voi olla vaarallinen maallikko-saarnaajalle, voi houkutella häntä hentomielisyyteen.
Kun Fennefos sen huomasi, hän kohta ajatteli Saaraa. Hän oli niin tarkasti kuin mahdollista tutkinut sydäntänsä. Mutta hänen oli mahdotoin päättää, oliko se ilo, jota hän tunsi Saaran seurassa, syntisen lemmen alkua vaiko, mitä sen olisi pitänyt olla: sydämellistä ystävyyttä ja rakkautta naiseen, joka oli kaikkia muita puhtaampi ja parempi.
Vaan kun hän ei voinut tulla mihinkään varmaan päätökseen ja se rupesi häntä vaivaamaan ja huolistuttamaan, oli hän eräänä päivänä mennyt suoraan matami Torvestad'in luo ja kysynyt häneltä, arveliko hän että hänen pitäisi mennä naimiseen, ja tiesikö hän siinä tapauksessa jotain kristillistä naista, jonka voisi ehdottaa hänelle vaimoksi.
Se ei hämmästyttänyt matami Torvestad'ia. Oli tullut tavaksi Haugen ystäväin keskuudessa ja varsinkin Herrnhutein seurakunnassa, että nuoret tässä asiassa noudattivat vanhempien neuvoja. Sukkeluuksien sepittäjät kaupungissa tiesivät kertoa että Torvestad-vainaja oli saanut vaimonsa arvan määräyksestä Kristiansfeldt'issä.
Toiselta puolen oli niin luonnollista, että matami Torvestad nyt ajattelisi omia tyttäriänsä, etupäässä Saaraa, jotta olisi sopinut pitää Hans Nilsen'in kysymystä melkein kosimisena. Mutta hän pyysi välttää vastausta. Hän ei uskonut että Hans Nilsen, joka oli niin hyvin tunnettu ja rakastettu saarnaaja, vielä saisi la'ata matkustamasta ympäri maata; ja itse hän kaiketi ymmärsi, lisäsi matami Torvestad, että sen ei ole niin helppo päästä matkustamaan, joka on naimisissa. Tätä nykyä ei hänen tuttavissaan ollutkaan ketään, joka soveltuisi hänelle vaimoksi. Se hämmästytti Hans Nilseniä. Hän ei käsittänyt minkätähden matami Torvestad ei tahtonut antaa hänelle tytärtänsä. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että matamilla oli toisia naimistuumia, eikä hän ajatuksissaankaan olisi häntä vastustanut.
Hän pyysi päästä siihen päätökseen, että matami Torvestad oli oikeassa; ponnistelemalla voimiansa se hänelle onnistuikin.
Viikko oli kulunut tuon keskustelun perästä, ja sen ajan kuluessa Hans Nilsen tarkasti oli tutkinut itseänsä. Hän arveli että jos lihallinen himo olisi häntä vetänyt Saaran puoleen, niin hän olisi kovasti kärsinyt toiveensa rauetessa.
Vaan hän ei kärsinyt suuresti; muuta hänen ei sopinut sanoa. Hän olisi ollut sanomattoman onnellinen jos olisi käynyt toivonsa mukaan; vaan nyt, kun hän kuitenkin jäi Saaran läheisyyteen, eikä halunnut päästä likemmäksi häntä, eikä tahtonut häntä paetakaan pahojen himojen tähden, nyt hän katsoi todistetuksi, että hänen ajatuksensa olivat puhtaat, ja hän rauhottui, vaikka mielensä oli vähän raskas.
Mutta sitten tuli tuo kirje, se selvä epäluulo, joka piileksi Sivert Jespersen'in sanoissa, ja hänen omat tunteensa kuullessansa Saaran laulavan. Kaikki epäilykset heräsivät jälleen, ja hänen istuessaan pienessä kovassa sohvassaan illan hämärtäessä kuohui hänen verensä, ja ajatuksia, joita hän ei tuntenut, tulvaili häneen, soimaten ja puolustaen toisiansa.
Miksi ei hän tahtonut lähteä pois ja noudattaen kutsumusta kulkea majasta toiseen pimeällä talvella? Miksi eivät vetäneet häntä puolehensa kaikki nuo huolistuneet raukat, joita istui kaikkialla yksinäisyydessään taistelemassa kiusausta ja epäilystä vastaan? Miksi ei hän nyt, niinkuin ennen, pyrkinyt taisteluun helvetin voimia vastaan?
Eikö ollut totta mitä Sivert Jespersen sanoi: hänen oli liian hyvä olla missä nyt oli? — Eikö ollut Saara — yhä vaan Saara, joka teki kaikki niin hyväksi ja siunatuksi hänessä sekä hänen ympärillänsä?
Hän tunsi että nyt läheni yksi noita pahoja hetkiä, jotka välistä häntä ahdistivat — varsinkin hänen nuoruudessansa. Hän väänteli käsiänsä, rukoillen että Henki häntä johtaisi ja pimeys poistuisi. Hän hikoili, hän vaipui kokoon tuskasta, ja hengitti raskaasti ja tukalasti. Ja sill'aikaa ajatukset ajelivat toisiansa — pahat, rumat, saastaiset ajatukset, jotka eivät olleet hänen omiansa. Todellisen itsetutkimuksen sijaan muisteli hän niitä epäilyksiä ja sitä pilkkaa, mitä oli kuullut; outoja, sekaisia kuvituksia lenteli hänen aivoissaan, ja kun hän tahtoi tehdä päätöstä, kiinnittää mielensä johonkin, päästäksensä tästä kamalasta kiusauksesta, silloin hän ikäänkuin makasi voimattomana, käsistä ja jaloista sidottuna, ja paholainen seisoi häntä nauramassa.
Nyt huusi hän ääneensä: "poistu minusta saatana!" ja hermottomana, masennettuna hän heittäysi sohvalle, kätkien kasvonsa.
Vaan ummistaen silmänsä näki hän ikäänkuin pieniä tulikieliä, jotka hänen silmälaudoistaan hohtivat, kokoontuen, hajoten, kunnes yht'äkkiä pimeässä, ummistettujen silmiensä edessä luki sanan: lähde!
Hän hypähti seisalleen ja katseli ympärilleen hämärässä, kertoen sanaa: "Lähde — lähde!" Päänsä selvisi jälleen ja mielensä rauhottui; rukous oli kuultu; henki oli häntä johtanut ja poistanut pimeyden ja hän laskeutui polvilleen, kiittäen Jumalaa.
Sitten heitti hän yltään takin ja liivit, avasi ikkunan ja antoi sataa kasvojansa vastaan. Hän oli selvillään omasta itsestänsä. Täällä oli todellakin vaara käsissä; pois hänen täytyi lähteä mitä pikemmin, ja nyt hän ikävöi — kiitos Jumalalle — hän ikävöi taistelua helvetin voimien kanssa.
Sytytettyänsä kynttilän, ajoi hän partansa, käden vapisematta; hän oli aivan tyyni, hiukan voimaton, vaan niin oudon iloinen ja tyyni mieleltään. Sitten riisui hän kaikki vaatteensa, pesi voimakkaan, kauniin ruumiinsa ja pukeutui puhtaisin vaatteisin.
Hans Nilsen'in otsa ei ollut aivan korkea, mutta leveä, ja katseensa oli suora; hiukset tummat ja paksut, jonka tähden hän piti ne lyhyiksi leikattuina; nenä oli suuri ja kaareva, suu vakava, huulet kapeanlaiset, leuka vahva ja puhdas.
Koska huulet olivat niin kapeat ja parrattomat, näkyivät hampaat selvästi kun hän puhui — tiviit, suorat talonpoikaiset hampaat; moni seurakunnassa katseli mielellään hänen suutansa kun hän luki tai lauloi, tuo suu oli punainen ja valkoinen, raitis ja puhdas, eikä se koskaan ollut maistanut tupakkaa eikä viinaa.
Puhtaus oli ylimalkain tuon miehen pääominaisuuksia. Vaatteensa olivat puhtaat sekä kauluksensa, ja kasvotkin olivat puhtaat suurine selvine muotoineen, voimakas leuka oli sileäksi ajettu parrasta. Silmistä, jotka olivat harmaat ja kirkkaat, loisti niin puhdas ja totinen valo, että ihmisiä löytyi, jotka eivät mielellään niihin katsoneet.
Hänellä ei ollut tuota terävän julkeaa katsetta, millä muutamat hänen virkaveljistään tavallisesti tarkastivat syntistä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tunkea salaisen synnin ja pahuuden syvyyteen. Hans Nilsen katseli aina ihmistä niinkuin heidän silmistänsä olisi odottanut samaa puhtauden loistetta, joka hohti hänen omista silmistänsä, ja siitäpä syystä kenties useimmat katselivat sivulle päin kun seisoivat hänen edessänsä.
Melkein kaikki kaupungin Haugelaiset olivat kokoontuneet, koska oli lauantai. He ilostuivat sanomattomasti kun Fennefos meni Endre Egeland'in luo, joka juuri seisoi pienessä katederissa, aikoen lukea postillasta, ja pyysi häneltä saadakseen puhua muutamia sanoja.
Kaikki asettuivat paikoilleen, oikein iloitakseen rakastetusta puhujasta; oli niin pitkä aika siitä kuin viimein olivat saaneet häntä kuulla; viime aikoina hän ei ollut tuntenut mitään kutsumusta puhumaan.
Vaan ilo kävi surunsekaiseksi Hans Nilsen'in aloittaessa: "Rakkaat veljet ja sisaret! Minä seison tässä sanoakseni teille jäähyväiset!"
Oli sittenkin niin hyvä kuulla häntä. Vanhat innostuneina nyykäyttivät päätään, hymyillen toisilleen. Se oli vanha tuttu ääni, tunnetuita voimakkaita sanoja Haugen omasta ajasta, jolloin hyvä viini ei vielä ollut käynyt laimeaksi ja sekoitetuksi.
Hans Nilsen'in ryhti oli myös aivan toisellainen kuin niiden, jotka tavallisesti ohjasivat kokouksia; ääni ei ollut valittavainen eikä hän koskaan hymyillyt. Korkeana ja jalona hän seisoi heidän keskuudessansa, tehden harvoja ja yksinkertaisia liikuntoja, kääntäen silloin tällöin kaunista päätänsä ja ikäänkuin valaisten jokaista soppea sädeloisteella kirkkaista, harmaista silmistään.
Ensin hän neuvoi heitä totisesti ja vakavasti; sitten hän kiitti heitä kaikkia sydämellisesti hyvästä ja uskollisesta veljeydestä; sitten hän kääntyi, kaikkien nähden, erittäin Sivert Jespersen'in puoleen, kiittäessään niitä, jotka olivat ojentaneet hänelle kättä kun hän haparoi ja eksyi.
Lopuksi hän rukoili rukouksen, jota ystävät kauan muistivat. Se oli niitä hetkiä, jolloin sanat tulivat hänelle myrskyn tavalla ja koko hänen olentonsa hohti intoisuudesta.
Jälestäpäin he kokoontuivat hänen ympärilleen, saadaksensa häneltä pienen muistisanan, sillä eihän kukaan voinut arvata kauanko hän tulisi olemaan poissa. Kun tämmöinen rakastettu opettaja kerran lähti matkoille, hän helposti vedettiin seudusta toiseen koko maan ympäri; sillä kaikkialla tahdottiin häntä kuulla, ja varmaankin moni kutsuisi häntä luokseen kun tietyksi tuli että hän oli kulussa.
Sentähden vallitsi nyt ystävissä kyyneleet ja surumielisyys. Fennefos oli tosiaankin seurakunnan vahvimpia pylväitä. Sillä monesta muusta, esim. nyt Endre Egeland'ista ja. Sivert Jespersen'istä — lausuttiin aina joku pieni "mutta"; ainakin heistä aina puhuttiin pahaa, ja kaikilla haaroilla heitä ympäröi panettelijat ja pilkkaajat, vaan Hans Nilsen'in maineessa ei koskaan ollut pienintäkään pilkkua. Niinpä kaupungin uusi pappi, joka oli lähestyvinään Haugelaisia, puhui Fennefos'ista suurella myötätuntoisuudella. Siitä eivät veljet niinkään vähän ylpeilleet. Ei tapahtunut joka päivä, että pappismies kiitti maallikkosaarnaajaa.
Hans Nilsen'in oli lähteminen parin päivän perästä niin pian kuin vanhimmat olivat kirjoittaneet kirjeet, jotka hänen piti viedä muassaan, sekä sittenkuin ne kirjat ja kirjaset olivat järjestetyt, joita hänen piti jakaa rahvaalle matkallansa.
Oltiin lokakuun lopussa, ja Hans Nilsen'in tuli käydä talosta taloon Kristiansand'iin asti, ko'oten ystäviä rukoushetkiin missä hän vaan kulki.
Kristiansand'ista hänen piti mennä Saeter-laaksoon, ja joulun aikana hän luuli olevansa kotipaikoillaan.
Se ei ollut teeskentelemistä kun matami Torvestad puhui kuinka paljon arvoa hän siihen pani että Hans Nilsen asui hänen talossaan, ja että koski häneen kipeästi kun hänen piti lähteä pois. Toiselta puolen hän ei voinut salata että se nyt tapahtui sangen sopivaan aikaan.
Nyt hän pisti kaikki airot veteen, saadakseen tyttärelleen kippariWorsen.
Syyt, miksi hän tahtoi aikaansaada tämän avioliiton, olivat hyvin monimutkaisia. Itse hän kaiketi pääsyyksi selitti, että tahtoi pelastaa eksyvän sieluraukan, joka ainoastaan sillä tavoin saatettaisiin pois kadotuksen tieltä. Vaan ne, jotka häntä tunsivat, ne tiesivät että yhä kiihtyvä vallanhimo oli hänen helmasyntiänsä.
Ja siihen katsoen Jaakko Worse kyllä oli tuon vaivan maksava, varsinkin nyt kun hänestä oli tullut Garman'in kumppani. Se ei ainoastaan ulkonaisesti vahvistaisi veljesten seurakuntaa, vaan — joka hänestä kenties oli kaikista tärkein asia — se vahvistaisi hänen asemansa veljesten keskuudessa, jos hän heille hankkisi tuon uuden kallis-arvoisen veljen.
Sillä matami ei ensinkään epäillyt että hänen onnistuisi tehdä Jaakko Worsesta "veli". Hän, matami, oli nähnyt maailmaa, oli nähnyt useita vanhanpuolisia miehiä, jotka olivat naineet nuoret tytöt; hän aikoi hallita Worsea tyttärensä kautta, hänen valtansa alkaisi tuolla pihan perällä ja ulottuisi yli koko talon; veljet tulisivat häntä kiittämään, ja Jumalan asia edistyisi.
Saara näki tuon kaiken lähenevän. Siitä asti kun keskustelivat viinipuusta ei hän enää epäillyt mitä hänelle määrätty oli.
Lähtiessään Hans Nilsen lahjoitti Saaralle kalliimman kapineen, mitä hänellä oli. Se oli omakätinen kirje Haugelta hänen äidillensä. Paperi oli kellastunut ja kulunut ja läkki vaaleentunut. Fennefos, joka oli ollut kirjansitojan opissa, oli itse tehnyt somat kannet, joissa kirje säilytettäisiin. Kansiin oli Saaran nimi ja raamatun-lause painettuna.
Naisten kesken siitä puhuttiin paljon, niin merkillistä se heistä oli, että Hans Nilsen luopui semmoisesta kalleudesta. Mutta joka sen johdosta teki johtopäätöksiä matamin kuullen, hän sai niin terävän ja jäähdyttävän muistutuksen, ett'ei kukaan yrittänyt sitä uudistamaan.
Saara oli hämillänsä; iloinen ja onnellinen lahjasta sekä niistä sydämellisistä sanoista, jotka Hans Nilsen oli ennen lähtöänsä hänelle lausunut; vaan muuten oli hän onneton, sanomattoman onneton. Öisin makasi hän itkien vuoteellansa ja rukoili apua itsensä voittamiseksi.
Eräänä semmoisena yönä tuli äiti Saaran makuuhuoneesen. Siellä oli aivan pimeä, ja Saara, joka makasi itkemässä, ei huomannut mitään ennenkuin kuuli äidin sanovan: "Näetkös nyt, lapseni, että olen oikeassa! Kiitä nyt Herraa että ajoissa huomasit vaaran".
Sen sanoi hän niin ankarasti ja moittivasti, että Saara nousi sängyssä ja istui siinä kauan itkemättä ja rukoilematta ristiriitaisten ajatusten vallassa.
Vanha Aatami häntä ahdisti, vaan Saara ei huolinut taistella hänen kanssansa. Hän antoi pahojen ajatuksien tulla ja mennä minne vaan tahtoivat — hän ajatteli kaikkia vikoja, mitä ikinä oli havainnut veljissä ja aavistanut äidissään — hän ajatteli kippari Worsea ja hänen tupakanhajuansa ja kirouksiaan, kunnes kävi aivan vastenmieliseksi — hän antoi ajatusten lentää kauas kielletyille aloille, missä oli valoa ja onnea — missä hän oli yksinänsä tuon rotevan voimakkaan miehen kanssa, jolla oli raitis suu ja valkoiset hampaat — hän heittäysi taas pitkäkseen sänkyyn, uneksien puolinukuksissa; vaan aamulla herätessään painoi häntä sanomattoman kurjuuden raskas taakka.
Kippari Worse tiesi alussa sangen vähän siitä onnesta, joka oli hänelle määrätty. Hän tarvitsi päinvastoin useita viittauksia matami Torvestad'ilta ennenkuin käsitti, että tuo kaunis Saara, jonka oli nähnyt kasvavan pienestä tyttösestä, voi tulla hänen vaimoksensa.
Vaan kun se selvisi hänelle, niin hänet valloitti tuo ukkojen rakkaus, joka nuorentaa yhtä paljon kuin se sokaisee.
Kalansaanti oli hyvin runsas sinä vuonna. Jaakko Worse toimiskeli väsymättä ja oli oivallisella tuulella. Ajatus noista lämpösistä huoneista matami Torvestad'in asunnossa, hänen hauskasta sijastaan Saaran vieressä, pehmeistä, hienoista käsistä, millä Saara tarjosi hänelle teetä, johon matami — sanomattoman suurena suosion-osotuksena — tiputti pari pisaraa rommia — se ajatus häntä seurasi kaikkialla; hänen juuri ollessansa mitä ahkerimmassa puuhassa sillien tähden, ilmautui lempeä, melkein haaveksiva hymy hänen vanhaan kippari-naamaansa, vaikka harvat sitä huomasivat tai ymmärsivät.
Ei hän ollut koskaan ollut niin toimelias eikä semmoisella menestyksellä toiminut. Hän suolasi tänä vuonna kauppahuoneen yhteiseksi eduksi ja osti suunnattoman paljon silliä. Ollen hilpeä ja reipas kuin nuorukainen, toi hän vireyttä ja iloa mukanansa minne vaan tuli; ja kaikki olivat siinä yksimieliset että Jaakko Worse oli peijakkaan hauska vanha otus.
Mutta vanhaksi ei saatu häntä sanoa tähän aikaan.
"Piru on vanha", oli hänen tapana vastata, sysäten lasin luotansa, kun joku oli kyllä onneton esittämään vanhan Worsen maljaa.
Vaan kun hän kalastuksen aikana sai aihetta lähteä kaupunkiin sillilastineen, joudutti hän työtään makasinissa ja meni kotia pesemään itsensä puhtaaksi.
Hän hieroi ruumistaan lipeällä ja muutti vaatteita alusta loppuun. Eikä hän kuitenkaan ollut varma siitä, ett'ei häntä seurannut vähäisen sillihajua ja sentähden — jospa Randulf sen tietäisi! — priiskutti hän päällensä hajuvettä, jota Laurits kaikessa salaisuudessa oli hänelle ostanut.
Puhtaana, sievistettynä ja parta ajettuna, saukon-nahka harjattuna ja myrskyaallot, jotka rupesivat harmaantumaan, tarkasti järjestettyinä sormien eteen näin ilmestyi kapteni Worse, Garman & Worsen kauppahuoneesta, kosijana piharakennuksessa.
Hänessä oli jotain sydämellistä ja ritarillista esittäessään asiansa, ja se olisi häntä kaunistanut vielä enemmän jos asia olisi koskenut äitiä eikä tytärtä.
Vaan että naisi vanhanpuolisen, pyhän lesken, se oli ajatus, joka ei ikinään olisi pöllähtänyt tuon lystikkään kaptenin päähän, ja sen matamikin jo aikoja sitten oli ymmärtänyt.
Saatuansa kaptenin vauhtiin ja nähdessään hänen nuoruuden-intoansa, matami muutti menetystapaansa, vetäysi takaisin eikä ensinkään ymmärtänyt Worsen viittauksia, ja kun ne tulivat tarpeeksi selviksi, oli hänellä lukemattomia arveluttavia seikkoja esiintuoda.
Saara oli ostettava korkealla hinnalla.
Ensiksikin oli tuo suuri eroitus ijässä — matami tunnusti että eroitus oli suurempi kuin hän oli luullut, hän ei todellakaan olisi uskonut Worsen olevan niin lähellä viidettäkymmentä ikävuottansa.
Vaan — sehän oli vähäisempää; tärkein arveluttavin kohta oli hänen sielunsa tila, hänen kiroilemisensa, maailmallinen mielentilansa ja että hän oli niin kiinnitetty kaikkeen, mitä tähän maailmaan kuuluu.
Worse myönsi ett'ei hän ollut Herramme kaikkein parahimpia lapsia, vaan ei hän ollut huonoimpiakaan; ja voisihan hän parantua.
Niinpä todellakin, se oli välttämätöntä, jos hän tahtoi Saaraa omakseen; hänen pitäisi peräti muuttua monessa suhteessa. Worse lupasi kaikki. Hänestä tuntui niinkuin hän jaksaisi kärsiä rajattoman määrän rukoushetkiä kun vaan saisi istua Saaransa vieressä ja sitten viedä hänet mukaansa kotia.
Mutta kuitenkin jäivät välipuheet kesken. Worse ei todellakaan tietänyt edistyikö hänen asiansa vai menikö se myttyyn. Hän oli nyt aivan hurmauntunut ja hyppäsi Saaran ympärillä kuin vanha kalkkuna.
Mitä Saara ajatteli, siitä ei paljoa puhuttu äidin ja kosijan välillä; matami Torvestad "tunsi tyttärensä". Ja Jaakko Worse, tuo vanha viekastelija, luuli että, kun Saara punastui hänen katseistaan eikä uskaltanut olla yksinään hänen kanssansa sekä kieltäytyi ottamasta hänen lahjojansa, se muka oli ynseäin tyttöjen tapa, josta hän oli laulanut ja jommoista oli nähnyt tarpeeksi sekä Itä- että Välimerellä.
Vaikka näytti siltä kuin konsuli Garman'illa olisi hyvin vähän tekemistä kaupungin kanssa, oli hänellä kuitenkin urkkijoita, ja Sandsgaardissa tiedettiin yhtä ja toista, sekä suurta että pientä, mitä kaupungissa tapahtui. Varsinkin huvitti neiti Birgitteä ja neiti Metteä kaikki uutiset, olkootpa mitä laatua tahansa.
Näin tuli pian Garman'in tiedoksi, että Jaakko Worse kävi kosimassa, joka synnytti sekä mielipahaa että huolta konsulissa.
Ensiksikin se oli aivan hänen mieltänsä vastaan, että kauppakumppaninsa meni uuteen naimiseen, se tekisi vaan asiat mutkallisemmiksi.
Toiseksi ajatteli hän levottomuudella, että nuo pyhät — hän tunsi sen joukon — pilaisivat kunnon kaptenin häneltä.
Konsuli Garman melkein vihasi heränneitä, vaikka tunsi heitä sangen vähän. Mutta häntä pahoitti, että jumallista oppia, joka oli annettu ihmisille valistukseksi ja hyvien avujen sekä järkevän sivistyksen enentämiseksi, muutamain kiihkoisten haaveksijain kautta väärinkäytettiin rahvaan hämmentämiseksi ja villitsemiseksi, joka juuri oli terveen ja käytöllisen kristillisyyden tarpeessa. Sentähden hän kohta lähetti kapteni Worsea hakemaan kun neidit Birgitte ja Mette kertoivat toinen toisensa suuhun, että Jaakko Worse nai pyhän matami Torvestad'in tyttären.
Worsen tultua, konsuli suurella innolla rupesi puhumaan eräästä laivasta, josta oli lukenut että se oli myytävänä Bremenissä. He saivat Börsen-Hallen käsiinsä, tutkivat laivan suuruutta, sen ikää, ja laskivat sen hintaa arviosta, ja viimein molemmat tulivat siihen päätökseen, että tämä laiva olisi erittäin sopiva Garman & Worselle.
Toisen into tarttui toiseenkin; usein ei tapahtunut että konsuli noin paistikkaa heittäysi uusiin yrityksiin; eikä aikaakaan, niin oli päätetty että Worse heti huomenna tai ylihuomenna lähtisi eräällä Bremeniläisellä laivalla, joka makasi ulkosatamassa odottamassa pohjoistuulta, lähtisi laivan ostoon, jos laiva vastaisi kertomusta siitä ja muuten olisi kunnollinen; sen tehtyään Worsen piti joko palata Sandsgaard'iin tai ottaa rahtia, jos semmoinen olisi saatavissa muualle.
Täynnä intoa ja toiminnan halua Worse jätti hyvästi, valmistuakseen matkalle; vasta kun istui veneessä, juolahti hänen mieleensä että hänen oli eroaminen Saarasta.
Tuo jalo laiva kävi yhä kehnommaksi hänen tätä ajatellessaan, ja hyvä kauppa yhä arveluttavammaksi. Intonsa laimistui peräti ja hän istui keksimässä tuhansia esteitä soutaessa lahden pohjukkaan.
Konsuli Garman puolestaan hieroi käsiänsä, hän oli hyvään aikaan ryhtynyt asiaan. Sitten hän istui tuumimaan ja laskemaan tuota laivan kauppaa; Jumala tiesi oliko se oikeastaan hyvä kauppa.
Iltapäivällä matami Torvestad huomasi että Worsen piiat kiireellisesti harjasivat vaatteita ja piiskasivat matka-kapineita.
"Lähteekö kapteni matkoille, Martta?" kysyi hän ystävällisesti parvelta, joka kulki sen rakennuksen ympäri pääpuolella, jossa hänen asuntonsa oli.
"Lähtee", vastasi Martta äreästi, sillä piiat eivät rakastaneet matamia.
"Vai niin? Tiedätkö minne?"
"En tiedä, mutta varmaankin pitkälle matkalle — varmaankin pitemmälle kuin viime kerralla, niinpä luulen."
Martta tunsi ilmassa että se harmittaisi matamia; ja siinä olikin oikeassa. Matami Torvestad joutui aivan hämilleen. Vaan hän maltti aina mieltään, palasi huoneisinsa ja jäi hetkeksi seisomaan miettimään.
"Saara! pane teepannu tulelle. Martta sanoo kapteni Worsen lähtevän matkoille; vaan minä luulen hänen erehtyneen; mitä sinä arvelet?"
"Minäkö äiti?"
Matami Torvestad olisi tahtonut sanoa enempää, mutta Saaran katsanto oli niin kummallinen että sanominen jäi sikseen.
Saara on viisas, hän ajatteli: ei tarvita sanoja.
Sitten silitti matami hiuksiansa, otti kalopin yllensä ja meni. Hän meni ulos takatietä talon ympäri portille, sillä hän ei tahtonut mennä poikki pihan, jossa Martta oli.
Jaakko Worse istui äreänä puhumassa makasinin-hoitajalleen, joka samalla oli hänen valtuusmiehenänsä hänen poissa ollessaan. Kauppa kaupungissa oli vielä Worsen yksityisenä asiana, huolimatta siitä että hän oli otettu firmaan.
Niinikään oli Sandsgaard laitoksineen nyt niinkuin ennenkin konsulin käsissä. Kumppanuus oli supistettu erityisiin osiin kauppatoimesta, joihin Jaakko Worsen rahat oli sijoitettu, varsinkin laivaliikkeesen ja mitä siihen kuului.
Nähdessään matami Torvestad'in, Worse lähetti pois makasinin-hoitajan ja tervehti vähän hämillänsä.
"Tulen toivottamaan teille hyvää ja siunattua matkaa, kapteni Worse!"
"Kiitoksia — hm — suuri kiitos, matami — minä olisin muuten —"
"Tuleeko siitä pitkällinen matka?"
"Sitä ei ole helppo tietää. Hän tahtoo että minä —"
"Kuka tahtoo, sanotte?"
"Konsuli — konsuli Garman; hän lähettää minut Bremeniin laivan ostoon."
"Lähettää?" sanoi matami Torvestad hymyillen epäilevästi, "en luullut että toinen kumppani noin ilman muita mutkia voi lähettää —"
"Kumppani! — No niin — hän on konsuli Garman, näetten, ja minä olen kippari Worse, eikä se seikka muutu koskaan. Ja paitsi sitä, kun on kysymys laivan ostosta, niin se toimi juuri sopii minulle."
"Se minua kummastuttaa ja huolettaa, ett'ette yhtä hyvin voi sanoa minulle todellista syytä lähtöönne. Meidän olisi sopinut odottaa teiltä sitä vilpittömyyttä."
Worse katseli häneen suu selällään.
"Sillä tietäkää, kapteni Worse, minä ymmärrän varsin hyvin että lähdette, päästäksenne irti kaikesta."
Hän aikoi jatkaa tällä uhkaavalla tavalla, mutta kapteni hyppäsi seisalleen innoissaan ja hehkuvin kasvoin.
"Ei, tiedättekö, matami Torvestad, nyt teette minulle vääryyttä, perhana vieköön — anteeksi että kiroilen, mutta mitä on sanottava, se on sanottava! Ensiksi olen käynyt vihan karvaiseksi miettiessäni mitenkä pääsisin tästä kirotusta matkasta, ja sitten te tulette sanomaan että menettelen viekkaudella ja saatanan konsteilla. Luulenpa että joka ikinen on riivattu tänä päivänä!"
Hän astui ympäri huonetta, raapien saukon nahkaansa; mutta matami Torvestad katseli häntä mielihyvillään; taakka putosi hänen sydämestään.
Levottomuus ja hermottomuus, joka tullessa oli hänessä vallinnut, hävisi aivan ja hän puhui taas levollisella ja ylpeällä äänellään, niinkuin äiti ainakin puhuu arveluttavalle kosijalle.
"Sen jälkeen, mitä meidän keskenämme viime aikoina on puhuttu, hämmästyin suuresti kuullessani tästä äkkipikaisesta lähdöstänne."
"Ettekö luule minun sitäkin ajatelleen? Vakuutan teille, matami, että kun ajattelen että minun pitää lähteä ilman mitään varmaa lupausta, olen hulluksi tulemaisillani. Piru periköön koko Bremenin laivan. Jos vaan voisin keksiä jotakin syytä tai keinoa —!"
"Oh, kaksikymmentä vuotta sitten Jaakko Worse kai olisi jotakin keinoa keksinyt tällaisessa tapauksessa."
Sepä koski hänen arimpaan puolehensa. Että häntä pidettäisiin vanhana pöllönä, joka ei enää ymmärrä rakkautta, se suututti häntä mahdottomasti; ja hän kuvasi matamille tunteitansa tulisesti ja suoraan, ja matamin täytyi keskeyttää hänet, sillä sitä tuli jo liiaksikin.
"Hyvä, hyvä, kapteni Worse! — Kylläksi — kylläksi, minä en sitä epäile", huusi hän useita kertoja, "mutta muuta kuin maallista rakkautta tarvitaan, olkoonpa se kuinka uskollinen tahansa. Se mies, jolle minä täydellä luottamuksella uskoisin lapseni, minun Saarani, sen pitää olla sidottuna häneen myöskin yhteisessä rakkaudessa Herraan. Ja te tiedätte mitä usein olen sanonut: teidän merimiehen elämänne on täynnä kiusauksia eikä ollenkaan sovelias kantamaan kääntymyksen hedelmiä."
"Oi, matami, meillä kaikilla on heikko liha monessa kohdin", vastasi kippari Worse, ja hän toivoi että tuo oli raamatun lause.
"Niin meillä on, kapteni Worse, muutamilla suuremmassa, toisilla vähemmässä määrässä. Mutta juuri sentähden teidän pitää luopua siitä elämästä, jossa on niin paljon kiusauksia tarjona. Entäs jos nyt olisin antanut teille tyttäreni ja te sitten olisitte lähteneet kohta häiden jälkeen."
"Ei, matami, siitä lähdöstä ei olisi tullut mitään, sen voisitte huoleti vannoa!"
"Jos minä nyt — otaksuen että antaisin suostumukseni, luuletteko että konsuli siinä tapauksessa — että teidän kumppaninne sallisi teidän jättää tämä matka sikseen!"
"Tietysti! Tietysti! Sehän on selvä." Hän aivan innostui sitä ajatellessaan.
"Voisinko luottaa siihen?"
"Niin, periköön minut —"
"Älkää kiroilko! Minä uskon paremmin ilman kirouksia. Istukaa taas ja kuulkaa mitä minulla on teille sanottavaa. Olen viime aikoina paljon miettinyt tätä. Sisällinen ääni ikäänkuin vakuuttaa minulle, että tämä liitto tyttäreni kanssa olisi teidän sielunne pelastukseksi. Niin, minä ai'oin jo paljon miettimisen ja huolen jälkeen määrätä ensi sunnuntai hääpäiväksi —"
"Mitä — mitä sanotte?" huusi Worse hyppien ylös tuolilta. "Oi matami, te olette sentään peijakkaan kelpo vaimo!"
"Mutta nyt havaittuani että äkkinäinen matkakäsky voi riistää teidät perheeltänne, heittääkseen teidät kiusauksiin ja vaaroihin, jotka helposti — me tiedämme kuinka helposti — voi tukehduttaa hyvät siemenet ja taas tehdä teidät kadotuksen lapseksi, nyt en uskalla ajatellakaan sitä, että uskoisin teille lapseni, rakkaan Saarani!"
"Mutta, matami, matami! Minä en lähde, minä en tahdo lähteä, minä menen suoraan konsulin luo ilmoittamaan että hän saa lähettää toisen; minä vannon ett'en lähde!"
"Ehk'ette tällä kertaa, vaan toisen kerran, kun juolahtaisi kumppaninne mieleen —"
"Ei koskaan! Jos saan hänet, niin minä lupaan —"
Hän vaikeni: ikkunasta näki hän "Perheen toivon" Sandsgaard'in lahdella; ja matami Torvestad hymyili katkerasti.
"Älkää luvatko mitä ette kykene täyttämään. Saara on tosiaan valmistettu, vaan vielä ei hän varmuudella tiedä mitään; en ole puhunut ystävillekään siitä, ja häitä aioin viettää kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin tapa on meidän kesken, papin ja parin veljen läsnäollessa. Onhan talonne valmis; teidän tulisi vaan viedä hänet siihen."
"Minä lupaan jättää meren siitä päivästä, kuin nain tyttärenne", sanoiJaakko Worse, ojentaen kättänsä.
Hän oli tullut ajatelleeksi että saisi viedä Saaran huoneisinsa, lukita oven hänen jälkeensä ja aina pitää häntä siellä itseksensä.
Mutta matami sanoi: "Se on arveluttava asia. Olen kuullut puhuttavan monesta merimiehestä, joka ei ole voinut luopua merestä, vaikka jo olivat ijäkkäitä ja varakkaita ja vaikka heillä oli vaimo ja lapsia. Sellaista nähdään, vaikk'en minä tosiaan sitä käsitä. Minusta merimiehen pitäisi kiittää Jumalaa hyvästä satamasta myrskyisen elämän jälkeen."
"Te olette oikeassa, matami, niin on minun laitani nyt. Antakaa tyttärenne minulle ja saattepa nähdä että olen parantuva kaikin tavoin, niinkuin te tahdotte."
He ojensivat toinen toiselleen kättä, ja Worse tahtoi kohta mennä Saaran luo. Vaan mennessään pihan yli, jossa Martta sai käskyn panna pois matkavaatteet, tuntui asia toki hänestä vähän arveluttavalta.
"Mitä luulette Saaran sanovan?" kysyi Worse hiljaa.
"Saarasta on tuleva uskollinen ja hellä puoliso sille miehelle, jonka hänen äitinsä, rukoillen Jumalaa, on hänelle valinnut", vastasi matami Torvestad vakaalla, varmalla äänellä, joka suuresti rauhoitti kaptenia.
Saara kuuli heidän tulevan; hän oli odottanut heitä, eikä jälkeäkään näkynyt niistä kyyneleistä, joita hän oli itkenyt. Kalpeana kuin ainakin, silmät alasluotuina, tuli hän huoneesen äidin kutsumuksesta.
"Saara! tässä seisoo mies, joka pyytää sinua vaimoksensa. Minä olen luvannut sinun puolestasi että olet tuleva hänelle uskolliseksi ja helläksi aviopuolisoksi Jumalan ja ihmisten edessä. Eikö totta, lapseni, sinä tahdot noudattaa äitisi tahtoa, siten totellen Jumalan käskyä?"
"Tahdon, äiti."
"Ojentakaa siis toinen toisellenne kättä Jesuksen nimessä — Amen!"
Jaakko Worse oli liikutettu; hän yritti sanomaan muutamia sanoja siitä, että tahtoi olla isänä Saaralle; vaan keskellä lausetta hän hoksasi ett'ei se sopinutkaan, ja tahtoi sanoa jotakin parempaa, vaan silloin siitä tuli paljasta sekasotkua, jonka tähden hän tyytyi pusertamaan matami Torvestad'in kättä tavallista vahvemmin. Mutta morsiamensa käteen hän tarttui hyvin varovasti ja nautti tuntiessaan kuinka pehmeä ja hieno se oli.
Koko illan hän menetteli sangen kömpelösti, mutta hän oli niin sanomattoman onnellinen että tuskin huomasi mikä katse Saaran kalpeissa kasvoissa oli.
Palattuaan huoneisinsa, käveli hän kauan edes takaisin autuaissa unelmissa; nyt oli tiistai, sunnuntaipäivään ainoastaan neljä päivää; hän aikoi järjestää taloansa, se ei likimainkaan ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa.
Kauan hän mietti tuottaisiko vaimo-vainajansa sängyn alas ylisiltä, vaan viimein hän kuitenkin päätti ostaa uuden.
Kaptenin mentyä matami Torvestad käski Henrietten panemaan maata; Saara aikoi mennä samalla, vaan äiti käski hänen jäämään.
"Nyt saat kiittää Jumalaa kaikesta hänen armostansa, Saara!"
"Niin, äitini."
"Etkö kiitä minuakin?"
Saara oli ääneti eikä liikahtanut.
Äiti tunsi ikäänkuin pistoksen.
"Saara!" sanoi hän ankarasti.
Mutta nyt Saara katsahti äitiinsä ja silmissään välkkyi jotakin, joka hämmästytti äitiä; hän ei kysellyt enää, sanoi vaan hyvää yötä, ja tytär meni.
Matami Torvestad vaipui monenlaisiin mietteisin. Nuoruuden muistelmat heräsivät, eivätkä ne olleet kauniita. Hänkin oli annettu miehelle, jota ei tuntenut; vanhempi häntä oli hänkin ollut; vaan hän oli ymmärtänyt kohdella vaimoansa oikealla tavalla.
Hän muisteli kyllä vuodattaneensa kyyneleitä ensi aikoina, vaan sitten oli kaikki käynyt hyväksi; hän oli pelastunut turhamaisuudesta ja joutavista rakkauden unelmista, ja niistä aikoi hän pelastaa lapsensakin.
Vaan tuossa tyttären katseessa oli kuitenkin jotakin, joka sattui arkaan paikkaan hänessä, ja tuo katse tunkeutui syvälle kuin piikki. Hän, joka muuten oli niin varma itsestänsä ja tekojensa oivallisuudesta, joutui tukalaan epäilykseen. Kaikki heränneet muistot ja epäselvä pelko siitä, ett'ei hän kuitenkaan tuntenut tätä hiljaista tytärtänsä perin pohjin, teki unen levottomaksi ja rasitti häntä ilkeillä unilla.
Mutta Henriette, joka kuuli Saaran itkevän, hiipi hänen sänkyynsä ja tahtoi häntä lohduttaa.
Ensimmäinen varjo kippari Worsen autuaallisuudessa oli kohtaus konsuliGarman'in kanssa, kun Worse meni ilmoittamaan kihlauksensa.
"Hyvää huomenta Worse!" huusi konsuli hänelle vastaan, "hän oli juuri täällä, tuo Bremiläinen kapteni, hän ottaa kernaasti teidät mukaansa; ja koska hän on valmis lähtemään, arvelen parhaaksi että ajatte Smörvikiin tänään; meidän vaunumme tulevat teitä noutamaan kaupungista, jotta voitte lähteä ensimmäisellä sopivalla tuulella."
"Kiitoksia, herra konsuli, mutta — hm —"
"Onko tullut esteitä?"
"On, paha kyllä, on tullut esteitä."
"Joku onnettomuus?"
"Ei, ennemmin onni", hymyili Worse; hän ikäänkuin sieppasi vähän rohkeutta tuosta käännöksestä. "Minä ai'on naida".
"Piru vieköön!" huudahti konsuli, unohtaen kaikki. "Hm — naida — sepä odottamatonta. Kenenkä, jos saan kysyä?"
"Matami Torvestad'in tyttären; tiedättehän hänen asuvan talossani."
"Vai niin, minä en tietänyt — en luullut Torvestad vainajalla olevan mitään tytärtä soveliaassa ijässä."
"Onhan hän nuorenlainen — minua vähän nuorempi", vastasi Worse kasvot punoittavina, "vaan muuten hän on hyvin vakava ja totinen tyttö."
"Hänen perheensä kuuluu heränneitten joukkoon, aiotteko tekin, kapteniWorse, ruveta Haugelaiseksi?"
"Enpä aiokkaan", vastasi Worse, koettaen nauraa, vaan konsulin ääni ei juuri yllyttänyt nauruun.
"No niin, onhan se teidän vallassanne, hyvä Jaakko Worse", sanoi konsuli nousten ojentamaan hänelle kättä; "vastaan-ottakaa onnentoivotukseni; kun ette vaan tätä askelta koskaan katuisi. Milloinka häitä vietetään?"
"Ensi sunnuntaina!"
"Vai niin, onpa teillä kiire, niin, niin — kun ette vaan sitä kauppaa katuisi!"
Kun Worse läksi, oli konsuli juoksemaisillaan hänen jälkeensä, kertoakseen hänelle sydämensä oikeat ajatukset Haugelaisista ja kaikesta heidän tekopyhyydestään. Mutta hän malttoi mielensä.
Morten V. Garman oli viisas mies, joka ei tuhlannut sanojansa. Hän oli tarpeeksi asti tutkinut kippari Worsea tuon lyhyen keskustelun aikana, ja hän tunsi jotensakin tarkoin rakkauden ja kaikki sen tunnusmerkit.
Jaakko Worse ei päässyt oikein tasapainoon ennenkuin oli kotona huoneissansa, jossa päälle päätteeksi oli kauhea sekamelska pesuakoista ja kaiken maailman käsityöläisistä.
Vaan täällä hän käveli onnellisena ja säteilevänä; silloin tällöin täytyi hänen mennä piharakennukseen, saadakseen vilahdukselta nähdä Saaraa. Paljon ei hän nähdä saanut, sillä sielläkin oli kiire neulomisessa ja merkitsemisessä, ja Saara istui aina ujona ja työhönsä kiinnitettynä.
Näin hän kulutti päivänsä, onnesta hurmauntuneena; perjantai-aamuna hän huvikseen kertoi: ylihuomenna, ylihuomenna!
Hän ei ollenkaan huomannut, että ystävänsä pilkkasivat häntä ja ennustivat hänelle sekä sitä että tätä; tuon ikävän kohtauksen konsulinkin kanssa hän unohti. Ja tuo laiva Bremenissä, joka oli niin suuressa määrässä molempia innostuttanut, siitä ei mainittu, kumma kyllä, sanaakaan sittemmin heidän keskenänsä.
Sunnuntaina pappi vihki heidät matami Torvestad'in salissa muutamain talon ystäväin läsnäollessa; ja illalla Saara annettiin Jaakko Worselle, joka vei hänet huoneisinsa ja sulki oven hänen jälkeensä.
Vihdoin viimeinkin kippari Randulf tuli kotia. Worse riensi häntä tapaamaan, ja he rupesivat kohta kertoa meluamaan toinen toisensa suuhun. Mutta se ei ollutkaan niin hauskaa kuin olisi voinut olla. Rio-jutut olivat jo vanhoja ja heidän välinsä oli jotensakin jäykkä, kunnes Randulf viimein ryhtyi suoraan asiaan ja sanoi: "No, vanha pakana, olethan nainut, kuulen ma, yhden noista yhdestätoista tuhannesta viisaasta neitsyestä?"
"Niin olen, ukkoseni, usko pois, se on pulska nainen!" vastasi Worse ja vilkutti silmiänsä.
"Varo vaan ett'ei hän tee sinusta semmoista voikokkaroa, jommoisiaSivert Gefvint ja muut ovat."
"Ei, kiitos! Jaakko Worse on nähnyt naisväkeä ennenkin."
"No niin, tiedätkös Jaakko, en juuri voi kehua että suoriuit erittäin hyvin ensimmäisen vaimosi kanssa."
"Oi, ole jo vaiti hänestä! Hän oli puolihupsu. Ei, tiedätkös, Saara se on toista"; ja hän rupesi pitämään sangen harrasta ylistyspuhetta kaikista Saaran oivallisuuksista, välistä kuiskaten, vaikka he istuivat yksinänsä kippari Randulfin salissa.
Vaan Tuomas Randulfin kasvoista ei kadonnut tuo epäilevä hymy, joka niin harmitti Worsea; ja mitä hartaammin hän jatkoi kertomustaan vaimonsa oivallisuudesta ja omasta onnestansa, sitä suuremmalla epäilyksellä Randulfin pitkä nenä vaipui alasvedettyjen suupielien yli, kunnes Worse väsyi häneen ja tahtoi mennä.
"Äläppäs huoli mennä, vielä lasillinen! Onko sinulla semmoinen kiire,Jaakko?"
"Niin, kello on puoli kaksitoista ja me syömme päivällistä kello kaksitoista."
"Aijaa, joko alkaa?" huudahti Randulf riemuiten. "Nyt sinä jo roikut vaimosi kellonnuorassa. Ehkä et uskalla juoda lasillistakaan enää, voisihan hän sitä huomata. Hahahaa — kylläpä sinä olet mainiosti asioitasi hoitanut, Jaakko, minun poissa ollessani!"
Seuraus siitä oli että Jaakko jäi istumaan puoli yhteen ja tuli kotia hieman punoittavana ja silmät nuoskeina.
Vaimonsa odotti häntä ruo'alla: heillä oli tuoretta turskaa, maksaa ja mähnää. Saara oli hyvin totinen, tavallista totisempi, ja kun Worse yritti puhumaan: "Randulf on palannut kotia" — iloisella, huolettomalla äänellä, niin vaimo hänen suureksi harmiksensa vastasi: "Minä huomaan sen".
Vaan pahemmaksi asia vielä kääntyi, kun vaimo, sanaakaan sanomatta, otti viinakarahvin pöydältä. Worse oli tottunut päivällis-ryyppyynsä.
Vaan hän ei tehnyt mitään vastaväitöksiä. Randulfin väkevä Marsala vaikutti vähitellen, eikä hän ollut niin varma kielestänsä, että olisi uskaltanut ryhtyä pitempiin puheisin. He söivät sentähden ääneti ja Worse pani tavallisuuden mukaan pitkäkseen salin sohvalle, päivällisunta nukkuakseen.
Tunnin verran hän tavallisesti nukkui, vaan tänään ei hän herännyt ennen kuin kello viisi; ja hämmästyi suuresti kun havaitsi olevansa käärittynä harmaasen shaaliin; tuolilla sohvan vieressä oli suuri kupillinen kauralientä. Hän makasi liikkumatta ja mietti, pää oli raskas, muisto huono ja täynnä aukkoja. Hän muisti varsin hyvin, että pari poikaa seisoi nauramassa hänelle kun hän näppärästi hyppäsi porraskiven yli Egeland veljesten ryytipuodin edustalla, ja että hän täydellä todella oli aikonut käydä polisimestarin luona ilmoittamassa mitä pojat olivat tehneet; sitten hän selvästi muisti viinakarahvin, joka hävisi erääsen kaappiin; vaan sen jälkeen oli hänellä vaan epäselvä, vaaleanpunainen muisto turskan mähnästä. Hän aikoi nousta, mutta samalla Saara tuli ruokahuoneesta: "Ei, ei, sinä olet sairasna, sinun täytyy jäädä makaamaan."
"Oh, älä lörpötä, Saara, se ei merkitse mitään. Se oli ainoastaan, näetkös, että —"
"Minä menen noutamaan äitiä", vastasi Saara ja meni ovea kohti.
"Ei, ei, mitäpä hänestä? Mieluummin minä sitten jään makaamaan jos välttämättömästi tahdot."
Hän pani jälleen maata ja Saara tarjosi hänelle kauralientä.
Se maistui todellakin hyvältä hänen hermottomassa, janoisessa kurkussaan; hän kiitti ja yritti tarttumaan Saaran käteen, vaan Saara ei sitä sallinut.
Saara seisoi Worsen takana, katsellen hänen harmaita hapsiansa, ja onnellista oli Worselle, ett'ei hän nähnyt tuota katsetta.
Kippari Worse makasi siis koko päivän sohvallansa, ja se tuntuikin hänestä oikein hyvältä, väsynyt kun oli aamupuolisesta humalasta. Vaan seuraavana päivänä oli hän reipas jälleen. Viinakarahvia ei hän kuitenkaan uskaltanut kysyä; se oli poissa eikä palannutkaan.
Pojaltansa Romarinolta Worse sai sangen ikävän kirjeen. Tuo nuori herra selitti miten hullua oli ottaa nuori vaimo vanhuuden päivillä, jonka ohessa hän jotenkin suoraan valitti sitä aineellista vahinkoa, mitä hän, Romarino, sen kautta tuli kärsimään.
Worse suuttui ja antoi kirjeen Saaralle; hän luki sitä Worsen maristen kävellessä edestakaisin laattialla.
"Eihän sinun sovi odottaa muuta", sanoi Saara. "Tuo nuori mies ei arvattavasti ole saanut parempaa opetusta äidiltänsä eikä sinulta. Mitä kylvätte, sen saatte niittää. Tahdotko että minä kirjoitan hänelle?"
"Oikeinpa kiittäisin sinua, Saara, jos tahtoisit sen tehdä", vastasiJaakko Worse iloisesti; se olisi suuri helpoitus hänelle itsellensä.
Ihmeteltävä oli mitä kaikkia Saara ymmärsi ja kuinka paljon hän sai muutetuksi ja järjestetyksi talossa, kerran siihen ryhdyttyänsä. Se olikin tarpeellista, sillä tietty oli että paljon tuhlaavaisuutta ja epäjärjestystä vallitsi talossa, jossa ei ollut emäntää ja jonka isäntä enimmiten oli matkoilla.
Ensi aikoina häiden jälkeen Saara ei huolinut mistään. Kun hänen puoleksi kehkeytynyt nuoruutensa ja surkastuneet toiveensa sekä alkava rakkautensa noin armottomasti sotkettiin maahan, lankesi hänen eteensä ikäänkuin tumma esirippu, joka peitti häneltä elämän eikä jättänyt hänelle muuta toivottavaksi kuin että autuaallisen kuoleman kautta pääsisi kaikesta.
Vaan eräänä päivänä oli jotakin uutta hänessä herännyt.
Hän tuli kotia muutamilta ostoksilta kaupungilta ja tapasi huoneissansa äidin, joka seisoi siellä järjestämässä, asettamassa tuoleja pitkin seiniä ja levittämässä pieniä kirjojansa pöydille.
Saaran tullessa, sanoi äiti — eikä hänen äänensä ollut niin vakava kuin tavallisesti: "arvelenpa että pidämme rukoushetkeä sinun huoneissasi; täällä on kuitenkin tilavampi ja valoisampi".
"Oletko kysynyt mieheni mieltä asiassa?"
"Mieheni"! Tuon sanan kuuli hän ensi kerran, ja se lausuttiin niin vakaasti ja varmasti että leski säpsähti.
Saara rupesi aivan tyynellä mielin kokoilemaan äidin kirjasia yhteen kasaan, jonka hän pani oven suulla olevalle tuolille, asetti pari tuolia paikoillensa ja sanoi sitten, katsahtamatta äitiinsä: "en tahdo pitää rukoushetkiä talossani kysymättä mieheltäni".
"Siinä varmaankin teet oikein, rakas Saara", vastasi matami Torvestad hyvin ystävällisesti, mutta huulensa vapisivat, "ja kenties se oli ajattelemattomasti tehty minulta. Toivon että tulette meille illalla?"
"Jos mieheni tahtoo."
Äiti meni kirjoinensa.
Saara painoi kädet rintaansa vasten; sillä vaikka tämä oli tapahtunut hiljaa, molemmat tiesivät että oli ollut taistelu, kapina, ja että tytär oli voittanut äitinsä.
Saara seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen tukevia mahonkihuonekaluja, ikkuna-verhoja, peilejä, avainkaappia, jonka avain oli hänen taskussansa. Hän meni ja avasi kaapin ja katseli niitä suuria ja pieniä avaimia, jotka siinä riippuivat.
Hän oli kuullut miehensä sanovan rajattomassa onnellisuudessansa: "Katso, tämä kaikki on nyt sinun! Sinä voit tehdä sen kanssa mitä tahdot; jos jotain puuttuu, jota tahtoisit, niin sano vaan sananen ja se on heti paikalla hankittava".
Mutta hän ei ollut ottanut noita sanoja huomioonsa. Mitäpä kaikesta tuosta! Voisiko mikään palkita hänen menetettyä elämäänsä.
Vasta kun näki äidin puuhaavan hänen huoneissansa, hän heräsi, ja siitä hetkestä alkain hän pysyikin hereillä.
Pian lakkautettiin ne "yhteiset" ostokset, joita matami Torvestad alussa toimitti molemmille perheille; Saara ryhtyi nyt itse toimeen. Ja hiljaa, mutta vakaasti supistettiin äidin valtakunta jälleen piharakennukseen luhtineen.
Saara oli reipas ja hyvin opetettu sekä oli perinyt äidin järjestämis- ja hallitus-ky'yn. Tämä kyky ei ollut koskaan päässyt vaurastumaan hänessä; äiti oli aina hänen päällikkönsä, ja Saara oli orjaillut piian askareissa tarkkana ja hurskaana, huolimatta sen enemmän niistä kaluista, jotka eivät kuitenkaan hänen omiansa olleet, kuin ett'ei hän vaan lyönyt rikki mitään.
Nyt hänellä oli oma tavaransa, hän oli vapaa ja hänellä oli varsin toisellaiset varat kuin äidillä käytettävinä. Rikas rouva Worse, joksi häntä sanottiin kauppapuodeissa, oli aivan toista ja mahtavampaa kuin leski-matami Torvestad, ja sepä se uudestaan herätti Saaran elämään ja sulatti osan siitä jäästä, jota oli kokoontunut hänen ympärillensä.
Kun ensimmäinen pahin aika oli ohitse, hän karkoitti unelmansa ja nuoruutensa niin hyvin kuin taisi rukouksilla ja lukemisella, ja talouden toimet estivät synkkiin ajatuksiin vaipumasta.
Varsinkin kostui Jaakko Worse tuosta muutoksesta. Se jäädyttävä kylmyys, jolla Saara alussa kohteli häntä, oli välistä koskenut häneen kipeästi keskellä kaikkea hänen autuuttaan.
Vaan nyt Saaran käytös häntä kohtaan muuttui, hän ei koskaan ollut hellä, tuskinpa ystävällinenkään; vaan hän kärsi häntä kuitenkin, teki hänen olonsa talossa hauskaksi ja puhutteli häntä, kysyipä häneltä hänen asioistaan ja toimistaan.
Kippari Worse selitti, eikä väsynyt ihmettelemään että naisella voi olla niin hyvä ymmärrys. Ennen pitkää Saara taisi antaa hänelle hyviä neuvoja ja viimein Worse neuvotteli hänen kanssansa kaikesta.
Näin vuosi kului ja talvi tuli.
Saara kävi ahkerasti rukoushetkissä kuin ennenkin. Hän istui usein äidin luona vanhalla paikallansa raamatun edessä. Hän oli entistä kauniimpi, sillä hänen katsantonsa oli vapaampi; pukunsakin oli toisellainen.
Hän ei suinkaan koreillut vaatteillansa; ankarinkin Haugelainen ei siinä olisi voinut löytää moitteen sijaa. Vaan naiset, jotka asian ymmärsivät, huomasivat että hänen palttina-vaatteensa olivat kaikkein hienointa lajia, hänen villapukunsa yhtä kalliit kuin silkki-vaatteet, ja että hänen kauluksensa olivat pitseistä, jotka maksoivat ainakin pari taalaria kyynärä.
Miehetkin huomasivat jotakin erinomaista tuossa nuoressa vaimossa ja sanoivat usein vaimoilleen: "katsokaa Saaraa; noin teidän pitäisi pukeutua, noin teidän pitäisi taloanne hallita!" Äitikin sai paljon kiitosta siitä, että niin hyvin oli kasvattanut tytärtänsä.
Kippari Worse ei aina ollut mukana rukoushetkissä. Kun hän joskus mieluummin meni klubiin tai Randulf'in luo, ei Saara sitä vastustanut.
Vaan yleensä hän näytti paraiten menestyvän kotonansa. Talvella kun kynttilöitä aikaisin sytytettiin, istui hän salissa työssänsä. Jaakko Worse oli nimittäin sangen kätevä, ja nuoruudessansa hän oli oppinut vähän laivanrakennustaitoa. Ja nyt oli hän ottanut rakentaakseen pienen mallilaivan, puolentoista kyynärän pituisen, jossa hän kaikissa erityiskohdissakin mukaili "Perheen Toivoa".
Saara luki ääneen hänelle. Hän luki Scriver'in, Johan Arndt'in, Lutheruksen ja muiden teoksia. Worse ei kuunnellut erittäin tarkasti, mutta Saaran ääni oli niin suloinen ja hauska kuulla, ja hän oli niin kaunis kun kynttilä valaisi hänen valkoista otsaansa ja tummaa, sileää tukkaansa.
Klubissa oltiin aina Jaakko Worsen mielestä liian sukkelapuheisia. Randulfkin oli hyvin paha häntä ärsyttämään. En tiedä mistä syystä, mutta Randulfin palaaminen oli kun olikin pettynyt toivo. Aina hän laski pistosanoja tuosta naimisesta; itse hän oli leski, lapset täysikasvuiset, vanhin poika oli kipparina ja asui kaupungissa.
Toinen seikka harmitti myöskin Worsea, se nimittäin että Randulf puhui ehtimiseen, kuinka heidän tulisi käymään tänvuotisessa kalastuksessa. Worse muisti nimittäin lupauksensa matami Torvestad'ille. Vaan eräänä päivänä Saara sanoi joitakuita sanoja, jotka osottivat että hän arveli Worsen lähtevän kalastusretkelle kuin ennenkin.
"Niin mutta —" sanoi Worse, "minun täytyy sanoa sinulle, että ennenkuin menin naimisiin, täytyi minun luvata äidillesi ett'en koskaan —"
"Tiedän sen, äiti on sen kertonut minulle. Vaan sen lupauksen äiti otti sinulta minun tähteni, ja sentähden minä päästän sinut siitä. Sinä voit lähteä jos tahdot."
Saara oli sen sanonut äidillekin, heidän puhuessaan asiasta, joko sentähden että mielellään tahtoi päästä miehestään vähäksi aikaa, tai sentähden, ett'ei hän tässäkään asiassa tahtonut riippua äidistä. Niin äiti ainakin käsitti sen, ja häntä rupesi yhä enemmän arveluttamaan.
Mutta Worse rupesi nyt hyvin innokkaasti puhumaan kalastuksesta ja Randulf ajatteli itsekseen: nyt on hän saanut luvan. Kalastus tuli kuitenkin huono sinä vuonna; sillit nousivat epätasaisesti ja muuttelivat joka hetki; myrskyä ja rajuilmaa oli myös. Ei oikein luonnistunut kippari Worselle; vanha onni oli jättänyt hänet, uskallus myöskin, sanoi moni; Worse kävi vanhaksi, se oli yleinen mielipide.
"Niinpä niin", sanoi Randulf klubissa, "kun noin vanha mies saa niin nuoren vaimon, niin hän pian on ollut ja mennyt" — ja hän teki liikunnon ikäänkuin olisi vääntänyt riepua ja heittänyt sen luotansa.
Kun Jaakko Worse palasi kotia, vaivasi häntä luuvalo ja hän kävi istumaan uunin nurkkaan vaimonsa luona. Kotona oli parasta olla; ja keväällä, kun "Perheen Toivon" piti lähteä pitkälle matkalle, Worse itse esitti että päällikkyys annettaisiin jollenkin toiselle laivurille, joka oli kauppahuoneen palveluksessa.
Laurits Seehus pääsi silloin perämieheksi. Talvella oli hän käynyt Bergenin merikoulussa tutkintoa suorittamassa, ja ennen lähtöänsä oli hän ottanut Henrietteltä uskollisuuden valan elämässä ja kuolemassa.
— Ei seuraavanakaan kevännä Jaakko Worse lähtenyt merelle. Hän valitti luuvaloa ja vaivoja vatsassa; tohtori ei tietänyt mitä se oli; vaan hän pelkäsi maksassa olevan vikaa.
Mutta vaimoonsa Worse kiintyi yhä enemmän. Kun tuota vanhaa miestä alkoivat vaivata luuvalo ja huono ruoansulatus, hoiti vaimo häntä tyttären tarkkuudella; ja kun hän samalla oli hänen vaimonsa, sepä saattoi Worsen vielä onnellisemmaksi ja kiitollisemmaksi.
Aikoja myöten myöskin veisaaminen ja lukeminen hänen ympärillänsä huomaamatta rupesi vaikuttamaan Worseen.
Hän oli aina kuvaillut itselleen Jumalaa konsuli Garman'in näköiseksi teräväksi ja ankaraksi herraksi, joka kuitenkin sydämessään oli hyväntahtoinen ja jota oli helppo tyydyttää kun vaan ei menetelty viekkaudella ja saatanan kujeilla häntä kohtaan.
Vaan nyt hän oppi aivan toista.
Vähätpä siitä, että hän oli ollut kelpo merimies eikä koskaan ollut pettänyt yhtäkään norjalaista miestä (saksalaisia ja ruotsalaisia ei hän ottanut lukuun), että oli ollut rehellinen ja tehnyt kaikille oikeutta. Tarvittiin paljoa, paljoa enemmin.
Usein heidän lukiessaan ja puhuessansa kääntymisen vaikeudesta, syvästä tuskasta kiusauksen hetkenä, hän salaa ajatteli itsekseen: lieneeköhän totta tuo kaikki?
Hän epäili suuresti Sivert Gefvintiä eikä uskonut Endre Egeland'in kursauksia; siksi tunsi hän heitä liian hyvin nureelta puolelta.
Mutta Saara — Saara! — hän, joka kuitenkin kaikessa oli itse täydellisyys, hän sanoi jok'ainoana päivänä, ihan jok'ainoana päivänä saavansa taistella vanhaa Aatamia ja perkelettä vastaan omassa lihassaan.
Se saattoi kipparin vähitellen arvelevaiseksi, ja hän kysyi näkiköSaara paljon vanhasta Aatamista hänessä.
Saara sanoi sen näkevänsä ja Worse sai tietää enemmän itsestään kuin häntä halutti kuulla. Ensiksikin, että hän kiroili, sitä hän itsekin ymmärsi vääräksi, ankarasti hän koettikin jättää pois kiroukset; mutta tuo tapa oli niin juurtunut; vaan omasta mielestänsä hän oli parantunut siitä. Mutta hänessä oli kuitenkin niin paljon sekä vanhaa Aatamia että itse perkelettäkin, että hänen oli hyvin paha ollaksensa.
Saara tahtoi että hänen piti veisata ja rukoilla, vaan sitä ei hän voinut. Hän ei vielä ollut saavuttanut Hengen vapautta käyttämään Jumalan sanaa — sanoi Saara.
Ei — sitä pahempi, sitä vapautta hänellä ei ollut, jospa hänellä sentään olisi; sehän varmaan olisi tehnyt hänelle hyvää.
Mutta nähdessään rukoushetkissä millä suloisella hengen vapaudella Sivert Gefvint käytti Jumalan sanaa, kuullessaan hänen teeskennellyllä äänellään kuiskaavan niin imelästi ja hurskaasti, ja kun samalla tuli muistaneeksi miten tuo mies oli julkeasti häntä pettänyt suolakaupassa, silloin hengen vapaus ei kelvannut Jaakko Worselle, vaan hän meni klubiin.
Seuraavana päivänä häntä aina kohdeltiin ikään kuin hän olisi ollut sairas; kaikki sanat olivat turhia, niin totiset kuin leikillisetkin; kauraliemi ja harmaa villashaali ilmestyivät silloin taas ja vaimonsa istui hänen viereensä kutomaan. Viimein Worse uskoi olevansa sairaana, kun hänen vaimonsa sanoi sen. Kirje, jonka Saara oli kirjoittanut nuorelle Worselle, teki erinomaisen hyvän vaikutuksen; ja kun Romarino joku aika sen jälkeen palasi kotia, aloittaaksen omia kauppa-asioita, oli hänen ja nuoren äitipuolen väli hyvin ystävällinen.
Romarino, keikari, liehakoi hieman Saaran edessä, vaan sitä Saara ei huomannut, tai ei huolinut siitä vähintäkään; vaan talossa oli kuitenkin nyt vähän nuoruutta. Ja vaikka Jaakko Worse ei ainoatakaan askelta ottanut neuvottelematta Saaran kanssa, näytti kuitenkin aina siltä kuin vanhus olisi ollut vastahakoinen ja nuoret vetäneet yhtä köyttä. Vaan kun Romarino oli asettunut itsenäiselle kannalle ja nainut erään neiden Bergenistä, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli iloinen ja maailman-mielinen ja ettei hänen perheensä kuulunut heränneisin, silloin tuli Saaran ja Romarinon väli kylmäksi. Vanhoilla ja nuorilla Worseilla ei ollut mitään yhteisiä rientoja, ja he näkivät toisiansa hyvin harvoin. Romarino osti itselleen talon ja eli hyvin suurellisesti. Vanha Worse pudisti päätänsä.
Viipyi vähän aikaa ennenkuin matami Torvestad käsitti että hän täydellisesti oli erehtynyt tyttärensä suhteen. Vaan vähittäin hänelle selvisi, ett'ei siihen voinut mitään. Tuosta silmäyksestä alkaen, jonka matami oli saanut kihlaus-iltana, Saara oli irtautunut hänen vallastaan ja astui yht'äkkiä esiin hänen vertaisenansa; pianpa matami Torvestad'ista tuli vaan rouva Worsen äiti.
Viisas kun oli, salasi hän että oli pettynyt. Mutta hän lupasi itselleen, ett'ei kävisi niin Henrietten suhteen; hänen pitäisi saada mies, jota matami tulisi hallitsemaan, ja itse olisi hän pidettävä aivan toisellaisessa kurissa kuin tähän asti. Aluksi tuon lapsiraukan tulisi istua Saaran paikalla kun Saara ei ollut läsnä.
Hans Nilsen Fennefos'ista tuli parin vuoden kuluessa hyvin vähän tietoja. Hänen sanottiin kulkevan pohjoisessa, pohjoisempana kuin koskaan ennen oli käynyt, aina synkimmässä Ruijassa asti, sanoivat muutamat.
Vanhimmat saivat tietää yhtä ja toista, vaan sitä ei kerrottu seurakunnalle. Jos kysyttiin Fennefos'ia, niin vastattiin että jokainen saa hoitaa itseänsä, tai että Herran tiet ovat käsittämättömät.
Ystävät eivät nimittäin tietäneet mitään iloisia uutisia HansNilsen'istä.
Hän, joka ennen oli vaeltanut seudusta toiseen suloisena rauhan sanansaattajana, hän jätti nyt jälkeensä rauhattomuutta ja hämmästystä. Sanottiin että hän liikkui Herran myrskyn lailla; puheensa oli tulen kaltainen, ja moni tuli heikkomieliseksi häntä kuullessansa — kerrottiinpa erään nuoren tytön surmanneen itsensä Fennefos'in saarnan johdosta.
Papit ryhtyivät hänen kimppuunsa virkakertomuksissaan; hänen vanha maineensa sävyisyydestä katosi ja uskottomat huusivat riemuten: "Kas — kas! Hänkin!"
Suuri oli suru tästä heränneissä, minne vaan uutinen tuli, ja vähittäin se tietysti pääsi leviämään, vaikka vanhimmat koettivat sitä salata. Useat kirjoittivat hänelle ja rukoilivat häntä hartaasti palaamaan etelään päin; he toivoivat että hänen henkensä taas rauhottuisi, hänen päästyänsä vanhojen ystävien pariin.
Vaan hän ei tullut, ja viimein koko maa oli täynnä parkunaa, jota oli herättänyt tuo raju saarnaaja, joka veisaten kulki majasta majaan läpi lumen, ja jota oli saattamassa kalpeita miehiä ja naisia, hapset hajalla, itkien ja huutaen sekä vaatteitansa repien.
Silloin vanhimmat pyysivät matami Torvestad'ia kirjoittamaan hänelle.
Seuraavana päivänä matami antoi heille sinetillä suljetun kirjeen. Se oli vasten sääntöjä, vaan olot olivat niin eriskummalliset, ett'ei mitään vastaväitöksiä tehty. Kirje lähetettiin syksyllä, ja kevät-puolella kerrottiin Hans Nilsen'in kulkevan etelään päin.
Vaan kirjeen Saara oli kirjoittanut; äiti oli itse sitä pyytänyt.