Garman & Worsella oli muutamat hyvät vuodet. Virkistävänä virtana Jaakko Worsen rahat kulkivat hervahtuneessa kauppatoimessa, jakauntuivat eri haaroihin ja saattoivat koko ruumiin virkeäksi ja väkeväksi. Eikä kauan viipynyt ennenkuin kauppahuone jälleen oli saavuttanut maineensa sekä kotona että ulkomailla.
Konsulin kasvot kävivät jälleen sileiksi ja huolettomiksi, hänen askeleensa olivat reippaat ja nuorekkaat, hänen kulkiessansa ylös leveitä portaita myöten katsomaan niitä vieraita käsityöläisiä, jotka hän oli tuottanut Kyöpenhaminasta koristamaan seurahuoneita ylikerrassa.
Keväällä Kristian Fredrik palasi kotia; hänen kasvatuksensa oli päättynyt, oltuansa viime talven Parisissa.
Konsuli iloitsi suuresti poikansa palaamisesta, varsinkin nyt kun ylpeydellä voi näyttää hänelle talon mahtavuutta ja asioiden kukoistavaa tilaa.
Mutta tuo Worsen juttu. Konsuli Garman kirosi sydämessään haugelaisia ja pyhiä entistä kiivaammin.
Niin oli käynyt kuin hän oli pelännyt: he olivat turmelleet kippariWorsen konsulilta.
Samaa arvelivat neiti Birgitte ja neiti Mettekin. Naimisensa ensi aikoina kippari kyllä tuli usein Sandsgaard'iin ja koetti olla aivan niinkuin ennen.
Vaan se ei enään onnistunut, hän ei päässyt oikeaan alkuun enään, ja kaikista oli ikävä tuntea että vanhat hyvät päivät olivat olleet ja menneet.
Ainoastaan kerran oli rouva Saara Worse käynyt Sandsgaardissa. Konsuli antoi suuret päivälliset äskennaineitten kunniaksi.
Silmät alasluotuina Saara istui loistavassa pöydässä konsuli Garmanin rinnalla. Ympärillä oli hienoja herroja ja naisia, joiden kasvot hän oli nähnyt kaduilla tai kirkossa. Seurassa kuului leikkipuhetta ja naurua sekä iloista melua, jonka vertaista hän ei ollut eläissään kuullut, ja sinä päivänä seura kuitenkin koetti hillitä itseään tuon nuoren rouvan tunnetun hurskauden tähden.
Jaakko Worse, joka oli tottunut siihen ja oli kaikilta rakastettu, istui siinä sanomattoman tyytyväisenä ja tahtoi nyykätä vaimolleen. Vaan tämä tuskin nosti silmänsä koko päivällis-aikana, ja palattuansa kotia — Worsen täytyi tällä kertaa ajaa — sanoi Saara miehelleen että hänestä tuntui aivan kuin olisi ollut helvetin etupihassa.
"Eikö mitä, Saara, kuinka voitkaan puhua noin? Ne ovat todellakin siivoja, kunnon ihmisiä kaikki."
"Ymmärsit kai että he ainoastaan pilkkasivat sinua?" sanoi Saara terävästi, sillä niin hän oli asian käsittänyt, kun pormestari ja joku muu pyysivät saada kunnian juoda vanhan kaptenin ja nuoren sulhasmiehen maljaa.
Sinne Saara ei tullut enää. Ensiksikin oli hän kylläksi viisas ymmärtämään ett'ei hän koskaan voisi perehtyä siihen piiriin; mutta toiseksi tuntui todellakin hänestä, joka lapsuudesta saakka oli kuullut ainoastaan totista ja hurskasta puhetta, saatanalliselta tuo ilo ja huolettomuus ihmisissä, jotka nauroivat ääneen juodessaan vaarallista viiniä.
Konsuli Garman moitti aina kälyjänsä siitä, ett'eivät olleet kertoneet hänelle kippari Worsen hankkeista haugelaisten suhteen. Hän arveli että kyllä olisi parantanut kipparin jos vaan olisi saanut hänet hoidettavakseen ennenkuin tauti oli liian pahaksi kääntynyt.
Mutta Worse näytti olevan tyytyväinen, ja sehän oli hyvä niin kauan kuin sitä kesti. Vaan Sandsgaard'issa häntä kaivattiin, ja kun hän vetäysi pois mereltä, jättäen "Perheen Toivon" muiden huostaan, heitti konsuli kaiken toivon hänestä ja piti häntä pilattuna, hukkaan joutuneena.
Konsuli oli nyt entistä yksinäisempi, ja usein käveli hän synkissä ajatuksissa edes takaisin puutarhamajan edessä olevalla leveällä hiekkatiellä.
Se oli lammikon rannalla. Tällä rannalla kasvoi kaunista ruovokkoa. Lammikko oli varmaankin ennen ollut paljoa suurempi, sillä konsuli muisti lapsuudestansa että oli ollut vettä molemmin puolin majaa ja silta, jota nostettiin.
Olipa hänellä myös hämärä muisto muutamista naisista valko-sinisessä veneessä ja miehestä punaisessa silkkitakissa, joka seisoi kokassa airo kädessä.
Nyt lammikko oli niin pieni, että olisi ollut naurettavaa pitää venettä siinä. Konsuli mietti usein mitenkä tapahtui että lammikko noin supistui vuosi vuodelta. Ruovokko kai pääsi liiaksi rehoittamaan, ja joka vuosi hän käski puutarhuria pitämään ruovokkoa silmällä, vaan se ei auttanut.
Puutarha oli alkuansa järjestetty puhtaasen ranskalaiseen malliin leveillä suorakulmaisilla käytävillä, tiheillä, leikatuilla pensastoilla ja lehto-kujilla tai sanomattoman pienillä nukkeen-tapaisilla puksi-puu-pensastoilla. Säännöllisten matkain päässä oli pyörö, missä neljä tietä yhteen sattui, ja keskellä tätä pyöröä päiväkello, muistopylväs tai jotakin semmoista. Vaan puutarhan rajalle, varsinkin luoteispuolelle, oli tiheään istutettu puita, jotka muodostivat kehyksen tarhan ympäri. Ne olivat yksinkertaisia kotimaisia puita, joiden tuli suojella hienoa ranskalaista puutarhaa ja sen vieraita kasveja ja kukkia kylmältä merituulelta.
Maja ynnä lammikko olivat päärakennuksesta länteen päin; ja vaikka sinne ei ollut monta askeletta, sitä kuitenkin entisinä aikoina pidettiin jonkinlaisena Trianonina, johonka lähdettiin kahvia juomaan ja soittoa kuulemaan. Komea kulku kävi silloin sinne mitä mutkallisimpia teitä sillan yli ja lammikon ympäri, tai astuttiin veneesen ja soudettiin kolmella aironvetämisellä toiselle puolelle, lausuttaessa lukemattomia kohteliaisuuksia ja sukkeluuksia.
Tätä kaikkea Morten Garman muisteli nuoruudestansa varsin hyvin. Itse oli hän koettanut pitää voimassa vanhat tavat ja temput, mutta se oli onnistunut vaan puoleksi. Ihmiset muuttuivat, lammikko ruohistui; niin isän komea puutarha oli peräti ruohistumaisillaan.
Molemmin puolin leveätä hiekkakäytävää, joka majalle vei, oli niin tiheä leikattu pensasto, että nuorten naisien oli, puutarhurin suureksi harmiksi, tapana istahtaa siihen, ja säännöllisen matkan päässä oli siinä kuusi puksipuu-pyramidia. Siellä konsuli mielellään käveli edestakaisin; siellä oli vielä koko tuo vanha jäykkä komeus olemassa.
Vaan puutarhassa rupesi näyttämään hyvin kirjavalta. Tavalliset yksinkertaiset puut, jotka oli istutettu suojaksi, rupesivat nyt, saatuansa paksut rungot ja vahvat juuret, leviämään omin päin, ja koska eivät päässeet kasvamaan luoteesen päin, lähettivät ne pitkiä oksia puutarhaan päin suorakulmaisten käytävien ja säännöllisten puksipuisten nukkeen-pensastojen yli.
Joukko nuoria pyökkipuita nosti kapinaa. Monta vuotta olivat ne melkein olleet kasvamatta. Pohjoistuuli katkaisi latvat ja taivutti ne sekä kaikki muut puut sisäänpäin, jotta näyttivät siltä kuin olisivat saksilla viistoon poikkileikatut. Vaan saatuansa vihdoin tarpeeksi voimaa alhaaltapäin, rupesivat ne leviämään, kasvoivat toistensa ja muitten puitten niskoille, taistellen jokaisesta auringon säteestä ja kiiltäen raittiudesta ja tuoruudesta.
Toiset puut noudattivat esimerkkiä; niinpä nuo vaatimattomat seljapensaatkin, jotka seisoivat ihan aidan vieressä ja ensimmäisinä kovina vuosina kestivät kaikkea tuota kurjuutta pohjoistuulelta, nekin elpyivät ja koettivat nostaa pyöreitä latvojaan yhtä korkealle kuin nuoret pihlajat ja poppelipuut, jotka sisempänä kasvoivat.
Sekä konsuli että puutarhuri pitivät niitä silmällä, vaan eivät paljoa mitään niille voineet. Joka haaralla nuo halvat kotimaiset puut kasvaa rehoittivat yli kuivan, komean tarhan. Puiden suojaan istutetut pensaat eivät enää ottaneet menestyäkseen, niistä kasvoi ainoastaan nälkä-oksia taikka ne kuivuivat peräti; siistit pensas-kasvit, jotka ennen oli leikattu pieniksi tyynylöiksi, paisuivat suuriksi, heinäkuorman tapaisiksi; käytävät, missä ennen mahtui kaksi kävelemään, ummistuivat niin että yksi henkilö töin tuskin pääsi liikkumaan.
Ei ollut puutarhuri siihen syypää, mutta puutarha oli päässyt niin pitkälle, että muuttui puistoksi; eikä sitä olisi muulla neuvoin jälleen saatu alkuperäiseen Ranskan malliin, kuin että olisi kaadettu puut ja aloitettu alusta.
Vaan se ei käynyt laatuun; arvelipa moni että se oli kauniimpi nyt noilla korkeilla puilla kuin ennen. Mutta konsuli näki suruksensa kuinka hänen oiva puutarhansa vuosi vuodelta supistui, kunnes oli jälellä ainoastaan tuo leveä hiekkakäytävä ja nuo kuusi pyramidia huvimajan edustalla.
Kävellessään siellä valoisina, hiljaisina kesä-iltoina, näki hän kapinallisten puitten lävitse vilahdukselta keltaisen-punasta iltataivasta, jonka hohde valui yli Sandsgaardin lahden länteenpäin merelle, jonka pinta oli kuin peili pitkine aaltoviiruineen. Hän tuli ajatelleeksi että puutarhamajan katolta muinoin oli ihana näköala merelle. Nyt sekin oli ummessa. Puutarhan kävi samoin kuin kaupunginkin: ne kasvaa rehoittivat niin, ett'ei enää tuntenut toista eikä toistakaan.
Huvimajan peräpuolella oli panelissa salaovi, jonka avain aina oli konsulin taskussa. Monta pientä muistoa rakkauden seikoista tulvaili häntä vastaan kun hän nyt vanhoina päivinä joskus avasi tuon salaoven. portaat olivat ahtaat; nyt hänen varmaankin olisi vaikea päästä ylös, mutta nuoruudessa, hyvänen aika, kuinka kepeästi silloin lennettiin ylös ja alas!
"Le nez, c'est la mémoire", sanoi hän kertoen omat komppasanansa, kun tunsi hajua umpinaisessa huoneessa olleesta vanhasta mahonkipuusta, ja hyräillen käveli hän edestakaisin nuoruutensa puutarhan pienessä jäännöksessä, asetellen varovasti ja sievästi kauniita sääriänsä, uneksien että hänellä oli jalassa kengät ja valkoiset silkkisukat.
Mutta tiellä puutarhan ulkopuolella seisahtui eräs matkamies ja katseli vuonon yli.
Se oli tuo tunnettu maallikkosaarnaaja Hans Nilsen Fennefos. Ko'okkaana, laihana, pistävä loiste vaaleissa silmissään, seisoi hän siinä äänetönnä mietteissään; hän nojasi pienen suljetun portin tolppaan.
Selässä hänellä oli suuri laukku, jossa kantoi hengellisiä kirjoja ja kirjasia; hän oli pölyinen ja väsynyt, käytyänsä koko päivän auringon paisteessa.
Kolmeen vuoteen ei hän ollut käynyt näillä seuduilla, ja paljon oli hänessä tapahtunut sillä aikaa.
Kuullessaan että Saara oli naitu kippari Worselle, tunsi hän ankaran sisällisen pistoksen, ruumiillisen tuskan, joka oli tukehduttaa hänet. Hän käsitti nyt täydellisesti, että hän kuitenkin rakkaudella oli sidottu tuohon vaimoon, rakkaudella, jonka rinnalla hänen rakkautensa veljiin, jopa Jumalaankin oli heikko ja mitätön. Hän kauhistui omaa itseänsä ja heittäysi tomuun katuen ja rukoillen. Ja koska hänestä tuntui kuin ei mikään rangaistus eikä mikään sovitus olisi kyllin ankara näin suuresta petoksesta, näin kamalasta rikoksesta, kävi hän ankaraksi muitakin kohtaan; ja hän rupesi tulisella innolla saarnaamaan parannusta ja rankaisemaan syntisiä kovemmilla sanoilla kuin mitä kukaan oli käyttänyt ennen häntä.
Kolme vuotta hän eli tässä ankarassa, jyrkässä taistelossa syntiä vastaan omassa itsessään sekä ympärillänsä, ja sen ajan kuluessa hänen onnistui voittaa sydämensä ja perata pois syntinen rakkaus, ja hänelle selveni että hän niinkuin veljetkin tähän asti oli osoittanut liian vähän ankaruutta niin elämässä kuin opissa.
Sentähden hän noudattikin kutsumusta ja palasi etelään. Lukiessaan Saaran kirjettä, tuli hänen sääli sekä Saaraa että veljiä, jotka sokeasti vaelsivat synnissä ja itsehurskaudessa.
Vaan kulkiessaan etelään päin ystävällisempien seutujen kautta, missä asui ihmisiä, jotka vanhastaan häntä tunsivat ja vastaanottivat häntä hellällä huolella, hän ei voinut vastustaa sitä lempeää vaikutusta, minkä se teki hänen mieleensä. Ja kulkiessaan Sandsgaard'in läpi, täytyi hänen seisattua niiden muistojen valloittamana, jotka hänessä heräsivät kun hän näki tuon ystävällisen lahden ja kaupungin kirkontornit, jotka jo tulivat näkyviin.
Hans Nilsen tutki vielä kerran sydäntänsä, vaan ei löytänyt siitä muuta kuin mitä siinä olla piti. Saara oli hänelle niinkuin sisar tai veli; hän oli toisen miehen vaimo ja Fennefos toivoi että hän oli onnellinen.
Vaan ennenkuin meni eteenpäin, katsoi hän sattumalta aidan yli, ja oksien välitse näki hän konsuli Garman'in, joka oli kävelemässä.
Fennefos tunsi hänet ja intohimoinen luontonsa pääsi taas voitolle, kun hän näki tuon kääntymättömän vanhuksen, joka käveli noin huoletonna synneissään keskellä rikkauttaan, silmien ja lihan hekkuman ympäröimänä, käveli avo-silmin suoraan helvetin piinaan.
Hän tarttui sauvaansa ja meni eteenpäin; he saisivat kokea tuolla kaupungissa, että Hans Nilsen Fennefos oli palannut.
Iltaruskon viimeinen hohde katosi ja taivas muuttui sinertävän vihriäksi ilman rannalla; kylmä tuuli keinutti pitkiä sitkeitä pyökin-oksia, ja konsuli Garman meni sisälle.
Puutarhassa oli hiljaista ja se kasvoi umpeen puista ja pensaista. Lehdikkäät latvat peittivät käytävät, taistelivat, päästäkseen eteenpäin, tai kuolivat, kuivuivat siimekseen, vettä kun niihin pisarteli muista oksista. Ylhäällä sekä alhaalla pisti oksia esiin, tehden yhä ahtaammaksi tuota pientä aukkoa huvimajan edustalla, ja lammikko supistui vuosi vuodelta.
Vaan se, joka taivutti oksia sivulle päin ja tunkeutui sisään pensastoon, hän saattoi vielä nähdä jälkiä suorakulmaisista käytävistä ja pienistä leikatuista nukkeentapaisista pensas-aidoista. Siellä oli pimeätä ja nuoskeata, liukasta vihriäisestä sammaleesta ja vanhaa kuolleen hajua puksi-puusta, joka mätäni.
Matalassa vanhan-aikuisessa salissa Sivert Jespersen'in talossa katettiin pitkiä pöytiä. Pöytäliina ja servetit olivat hienointa tamasti-langasta, mutta veitset huonoja ja kahvelit rautaiset. Siellä täällä, kaukana toisistaan, seisoi Medoc-pulloja; paitsi sitä oli pöydällä vettä, suolaa ja leipää, eikä mitään muuta.
Isäntä pelkäsi kuitenkin että tuo kenties oli liian ylellistä. Tavallisesti hänen ruokapöytänsä oli katettu vaksi-vaatteella ja hän otti perunat vadista sormillaan sekä kuori ne tasku-veitsellänsä. Tämän päivän pidot olivat kotia palanneen Hans Nilsen'in kunniaksi; ei ollut helppo tietää kuinka ankaraksi hän oli käynyt.
Vanhimmat olivat määränneet että Fennefos ensin oli kutsuttava luotettavimpien veljesten ja sisarten piiriin, jotta tulisi ilmi miten hänen oli laita. Ei ollut viisasta antaa hänen kohta puhua rukoushuoneessa. He pelkäsivät häntä sydämessään, ja jokaisella oli jonkunmoista omantunnon vaivaa.
Fennefos oli ollut neljättä päivää kaupungissa, vaan häntä ei oltu liioin nähty sillä aikaa. Hän oli enimmiten kotona ja puhui matami Torvestad'in kanssa. Päärakennuksessa Worsen luona oli hän myös käynyt.
Kun Saara ja hän ensi kerran kohtasivat toisiansa, olivat he kahden kesken, ja kun Saara ensi kerran loi tummat silmänsä häneen, vapisi hänen äänensä; vaan hänen mielensä asettui kohta ja hän puhui sitten tyynesti ja totisesti katsomatta paljon Fennefos'iin.
Saara ei sanonut juuri mitään; kuunteli vaan hänen ääntänsä.
Kippari Worse tuli sisään ja sanoi Hans Nilsen'in sydämellisesti tervetulleeksi; vaan Hans Nilsen hämmästyi nähdessään kuinka laivuri näinä vuosina oli vanhentunut; kun oli niin hermoton ja iho niin keltainen.
He puhuivat tulevan päivän pidoista Sivert Jespersen'in luona, ja Worse käveli edes-takaisin, silittäen saukon-nahkaansa; nähtävästi hänellä oli jotakin mielessä.
"Hm — hm —", sanoi hän pari kertaa, kun muut vaikenivat, "on 24 päivä kesäkuuta huomenna, niin on totta tosiaankin — hm, hm — Juhannuspäivä — niin, niin on!"
"Onko Juhannuspäivä joku merkillinen päivä kippari Worselle?" kysyiFennefos; hän tahtoi olla ystävällinen Saaran miehelle!
"Merkillinenkö päivä! niinpä niin — luulisinpa, Hans Nilsen! Monena, monena vuotena — se on Randulfin syntymäpäivä, näetten — ja aina poikuuden iästä asti — no niin, niin, mitäpä siitä, ne ajat ovat olleet ja menneet."
"Te tahdotte ehkä sentähden mieluummin olla kippari Randulfin luona huomenna kuin mennä Sivert Jespersen'in luo."
"Häpeä on sitä tunnustaa, mutta sitä minä todellakin tahtoisin mieluummin."
"En luule kenenkään sitä paheksivan jos et tule Sivert Jespersen'in luo", sanoi Saara; nähtyänsä Fennefos'in jälleen, tahtoi hän mielellään päästä miehestänsä kokonaiseksi päiväksi.
Jaakko Worse ilostui kuin lapsi tästä odottamattomasta käännöksestä ja riensi kippari Randulf'ille ilmoittamaan että hän oli saanut luvan tulla.
Saara ja Fennefos jäivät istumaan kahden kesken, ja hetken äänettömyys syntyi.
"Eikö miehesi ole terve?"
"Ei, hän on sairas; minä luulen että hänellä on sisällinen tauti."
"Sinä tarkoitat ruumista; minä ajattelin sielua. Onko hän vielä synneissään?"
"Pahoin sitä pelkään, Hans Nilsen. Sana ei pääse häneen vaikuttamaan."
"Oletko koettanut auttaa häntä, Saara?"
"Olen, olen koettanut, vaan suuria hedelmiä en näe työstäni,"
"Ehkä et ole koettanut oikealla tavalla. Hän on ollut voimakas mies, ehkä tarvitaan voimallisia keinoja hänen taivuttamiseen."
Saara olisi tahtonut kysyä enemmän siitä, mutta heidät häiritsi matami Torvestad, joka tuli Fennefos'ia noutamaan. He olivat sopineet yhdessä menemään erästä tyttö-kotia katselemaan, jonka haugelaiset olivat perustaneet.
Saara seurasi heitä, joka äitiä ei liioin miellyttänyt. Hän oli viime aikoina joutunut aivan syrjälle tyttärensä tähden ja koetti nyt kaikin voimin saada pitää Fennefos'ia itsekseen.
Hän oli kuitenkin olevinaan hyvin iloinen, ja he menivät kaikki kolme. Saara tunsi outoa iloa ollessaan Fennefos'in seurassa, vaikka hän koko ajan kallistui äidin puoleen, joka matalalla äänellä kertoi hänelle yhtä ja toista vastaan-tulevista.
Vaan tultuansa kotia jälleen, sanoi Hans Nilsen jäähyväiset matamiTorvestad'ille ja seurasi Saaraa hänen huoneisinsa.
He puhuivat kauan keskenänsä, ja Saara kertoi hänelle veljeksistä ja kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Kun hän piankin huomasi että Fennefos arvosteli kaikkia ankarammin ja synkeämmin kuin ennen, hän tietämättään myös antoi kertomuksilleen synkemmän värin. Hän kertoi veljesten laimeudesta, heidän ilettävästä halustaan ko'ota maallista tavaraa, kuinka he syntisestä turhamaisuudestaan pyytävät saavuttaa ihmisten kunnioitusta, kuinka sallivat nuorten pappien imartelemisella lörpötellä heitä sinne tänne ja tunkea heidän armeliaisuuden-laitoksiinsa ja lähetys-toimiinsa.
Fennefos kuunteli ja kiitti Saaraa, kun hän oli lopettanut.
"Mutta sinä, Saara, kuinka sinun on?"
"Kiitos, Hans Nilsen", vastasi Saara ja katseli häneen, "itsestäni en mitään voi, vaan Herra on ollut voimani, jotta luulen voivani sanoa, että minun nyt on hyvin".
Hän kääntyi yht'äkkiä ja sanoi hyvästi.
Päivällisillä Sivert Jespersen'in luona istuttiin hiljaa odottaen. Kaikki katselivat tarkasti Hans Nilsen'iä, joka istui Saaran vieressä totisena ja harvapuheisena, jommoisena oli ollut sinne tultuansa.
Ennenkuin lihalientä tarjottiin, luki eräs valkopäinen, sinikätinen vanha mies pöytärukouksen; hän oli värjäri. Sitten veisattiin: "sydämen pohjast' veisatkaamme".
Lihaliemen jälkeen olisi pitänyt tulla lohta, mutta isäntää oli ruvennut arveluttamaan viimeisenä hetkenä, ja hän oli keittäjä-rouvan suureksi harmiksi kieltänyt panemasta sitä pöydälle. Sentähden tuli ainoastaan lampaanpaistia, jota syötiin suunnattoman paljon. Keittäjä oli uskaltanut laittaa paistin kanssa syötävää salatia, jommoista suurin osa läsnä-olijoista ei ennen ollut nähnyt. Eräs vanhuksista sanoi sentähden leikillisesti: "mitä nyt. Pitääkö meidän syödä ruohoja niinkuin kuningas Nebukadnesar?"
Naurettiin vähäisen ja matami Torvestad käytti tilaisuutta kertoakseen että, hänen ollessaan nuorena Gnadanissa, hän ei saanut juuri mitään muuta kuin tämmöistä ruohoa ja muita kaaliksia.
Siitä tuli sitten puheeksi veljesseurakunnan eri laitokset ja sen johtavat henkilöt, ja puhuttiin sitten vielä vanhoista hurskaista opettajista ja saarnaajista, jotka viime vuosisadalla olivat herättäneet uutta henkeä Saksanmaan kristillisissä.
Hans Nilsen oli vaiti tai puhui puoliääneensä Saaralle muutamia sanoja. Vaan moni vilkastui puhuessaan noista asioista, jotka huvittivat kaikkia ja jotka kaikki hyvin tunsivat. Matami Torvestad oli erittäin innostunut; noihin asioihin oli hän perehtynyt, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä, jolloin sai puhua niistä miehistä, joista nuoruudessaan oli kuullut niin paljon.
"Toden totta", sanoi Sivert Jespersen, "moni siunattu sana JuhanaArndt'ilta, Spener'iltä ja Franckelta on meille säilytetty.Herrnhuteissakin on sittemmin ollut monta hurskasta Jumalan miestä".
"Me voimme oppia yhtä ja toista heiltä ja he meiltä", sanoi vanha värjäri.
"Minä lu'in juuri tänään pienestä kirjasta, joka minulla on, eräästä ilmestyksestä, jonka muuan Francken ystävistä näki. Sittemmin tuli saman miehen tiedoksi, että Francke kuoli juuri samana hetkenä kun hän sen näki". Näin sanoessaan veti matami Torvestad taskustaan yhden noista ijankaikkisista kirjoista, ja Sivert Jespersen pyysi häntä lukemaan tuosta ilmestyksestä, jos se oli sama kirja, mitä hänellä siinä oli.
Se se oli ja hän oli ottanut sen mukaansa sentähden, että hän ja vanhimmat olivat tulleet siihen päätökseen, että pitäisi lempeillä sanoilla koettaa herättää iloisempaa ja luottavaisempaa mielen-alaa heidän rakkaassa ystävässään ja veljessään Hans Nilsen'issä.
Valmistuttiin kuuntelemaan. Enin osa oli päättänyt atriansa, mutta jotkut miehistä ottivat vielä paistinpalasen ja söivät hiljaisuudessa matami Torvestadin lukiessa. Heidän mielensä kävi vähän keveämmäksi ja he katselivat vapaammin Fennefos'in puoleen.
Matami Torvestad luki hyvin, ääntämättä väärin vieraita sanoja niinkuin muut, jotka nuoruudessaan olivat saaneet huonompaa opetusta:
"Tuli viimein aika, jolloin Elias — sillä tarkoitetaan Franckea — oli otettava pois; se oli vuonna 1727. Pimeydestäni näin kirkkaan ilmestyksen autuaitten asunnoista. Minä näin suuren rauhanruhtinaan, ympärillään suuri joukko vapautettuja, hymyhuulin heille lausuvan: 'Isäni siunatut! Te rakastatte minua ja minä teitä, me riemuitsemme toisistamme. Ja nyt meillä on uusi ilon aihe. Tässä uudessa Jerusalemissa pitää meidän huomenna viettää ilon juhlaa. Suuri siunattu sielu on silloin kruununsa saava. Hän riisuu nyt päältänsä maallisen verhonsa.'
"Kohta huusi koko taivas suurimmalla kunnioituksella: Amen! Amen!
"Mutta kuka? kysyi toinen toiselta, oi kuka tuo uusi suuresti siunattu ystävä lienee?
"Huomioni kiintyi nyt kolmeen, jotka olivat arvokkaimmat vanhuksista ja korkean-autuaasti koristetut kruunuilla ja puhtaalla hohtavalla silkillä pääenkelin loisteessa. Ken on tuo? tuo? tuo? kysyi sydämeni hetkeksi. Ja kohta tunsin heidät: ne olivat Luther, Arndt ja Spener. 'Veljeni', sanoi Spener, 'luuletteko minun voivan arvata ketä kuninkaamme tarkoittaa tuolla autuaalla ystävällä, jota huomispäivä on kirkastava? Varmaankin Francke on kruunattava; sillä hän on rehellisesti taistellut'.
"äin puhui armas Filip Jakob; ja Vapahtaja, joka samassa seisoi hänen läheisyydessään, vastasi hymyillen: 'sinä sanoit sen'.
"Koko taivaassa taputettiin tästä ilolla käsiä.
"Siis tuli se autuas päivä, jota Francken sielu niin kauan oli halannut. Suuri joukko autuaita palvelushenkiä, jotka seisoivat valmiina ja toivoivat saavansa toimittaa kuninkaansa käskyjä, sai samalla Vapahtajalta viittauksen lähteä noutamaan Francken sielua. Taivaan portit avattiin, Israelin vaunut ja ratsujoukot lähtivät tavallisessa loistossaan alas noutamaan Eliasta.
"Pyhällä vaatimattomuudella astui Francke Sionin portista sisään, ja samassa kääntyi Vapahtaja esikkonsa puoleen: 'katso', sanoi hän, 'katso Franckeni. Katso kuinka tämä sielu kultaisten vaatteidensa loistossa kuitenkin autuaallisimmin loistaa sydämensä nöyryydessä!'
"'Mutta tule, Hernan Augustini!' jatkoi kuningas. 'Tule valittu sisareni. Käy kunnia-istuimellesi mun oikealle puolelleni.'
"Vaan kun nyt huomasi että kuningas itse tuli häntä vastaan, heittäysi Francke heti paikalla sievimmällä nöyryydellä hänen jalkojensa juurelle ja suuteli hänen hameensa lievettä.
"Sionin kuningas riensi nyt nostamaan ylös morsiantaan ja antamaan hänelle rauhan suudelman.
"Oi jos olisin voinut nähdä ja kuulla enemmän! Mutta nyt ilmestys katosi kun Vapahtaja otti puhdasta morsiantansa kädestä ja vei hänen isänsä luokse. Sinne minun heikko näköni ei voinut eikä uskaltanut heitä seurata."
Suurin osa läsnäolijoista ilmoittivat mieltymystänsä hymyllä janyykkäyksillä, jotkut näyttivät kuitenkin vähän miettiväisiltä. SivertJespersen katui ett'ei hän aikanaan ollut paremmin sopinut matamiTorvestad'in kanssa.
Tosin oli hän älykäs vaimo, jolle kyllä sopi uskoa asian johtaminen, vaikkapa se olisikin vähän mutkallinen. Vaan se juuri oli hänen heikkoja puoliansa, ja Sivert Jespersen tiesi varsin hyvin kuinka suuresti Fennefos kammosi tämmöistä liiallista mielen kiihoitusta. Hans Nilsen istui yhtä tyyneen näköisenä, mutta hän ei puhunut enää, vaan näytti olevan ajatuksiinsa vaipuneena.
Muut sitä vastoin rupesivat vilkastumaan. Hapanta Medoc-viiniä juotiin varovasti ja vaaleanpunaiseksi sekoitettuna vedellä ja sokurilla; muutamat joivat kotona tehtyä kaljaa, enin osa heistä joi ainoastaan vettä.
Mutta se lempeä veljellinen mieli, joka heidät yhdisti, kuohui nyt muutamissa yli laitojen; he hymyilivät toisillensa ja taputtivat toinen toistaan olkapäälle tai poskelle. Vähittäin levottomuus Hans Nilsen'in suhteen haihtui ja he iloitsivat vaan nähdessään häntä jälleen, vaikka hän istuikin niin äänetönnä heidän keskuudessansa. Eihän kukaan voinut tietää mitä koetuksia Herra oli hänelle lähettänyt; kun sairas mielensä parantui, hän kyllä saisi vapauden armonlahjan niinkuin ennen.
Nyt kaikui yht'äkkiä hänen äänensä, ja samalla vaikenivat kaikki.
"Sydämestä rakastetut veljeni ja sisareni! Kutsutut ja valitut Herran Jesuksen Kristuksen rauhassa Jumalassa, suotakoon teille hurskautta ja pyhyyttä, viisautta ja kärsivällisyyttä, oikeata rakkautta ja nöyryyttä, joka on puhdistettu pyhän hengen tulessa ja isän kurituksella — hän kutsukoon, valaiskoon, varjostakoon, innostuttakoon ja valmistakoon teitä täydellisesti ijankaikkiseen autuuteen! Amen!"
He tunsivat äänen, moni heistä nuo kummalliset vanhan-aikuiset sanatkin; se oli Haugen oma tervehdys eräästä hänen kirjeistänsä; ja veljet ajattelivat: nyt tulee!
Alussa hän puhui hiljaa, jopa surumielisesti "ensimmäisestä rakkaudesta", hän muistutti että itse Haugekin viimeisinä vuosinaan oli tunnustanut ett'ei ensimmäinen rakkaus hänessäkään palanut niinkuin armon ensi päivinä.
Sen jälkeen hän kuvasi veljesten tukaluutta pahoina päivinä; hän kiitti ja ylisti Jumalaa, joka oli ollut voimallinen isissä, jotta liekki ei ollut sammunut, vaan loisti kirkkaasti yli maan.
Vaan sitten hän puhui veljesten tukaluudesta hyvinä päivinä, ja kaikki kallistivat päätään ajatellen: nyt tulee.
Ja sitä tuli kun tulikin myrskyn lailla. Niin kuin isku iskun päälle sattuivat hänen sanansa heihin, milloin siellä, milloin täällä, aina arkoihin paikkoihin; jokainen tiesi mitä joka sana tarkoitti, eikä kukaan katsellut toista. Heille ei jäänyt aikaa ajatella mistä hän kaikki tiesi; sillä ajatukset eivät päässeet toiselle uralle kuin hänen määräämäänsä suuntaan.
"Mitä nyt on jälellä", huusi hän, "mitä nyt on jälellä ensimmäisestä rakkaudesta teissä? Tuntisiko hän ystäviänsä jos vielä oleskelisi täällä maallisessa verhossaan, hän joka isämme herätti, hän jota moni vanha meidän seurassa on nähnyt kasvoista kasvoihin? Ja se Vapahtaja, jonka veressä te olette kutsutut ensimmäiseen rakkauteen, tunteneekohan hän teitä tuomion päivänä? Voi, voi teitä! Hyvä henki on jättänyt teidät ja te olette vallassa uuden hengen, joka on täynnä maallisia murheita, ylpeyttä, vallattomuutta ja himoja, ja teidän tähtenne pakanat pilkkaavat Jumalan nimeä.
"Vai oletteko unohtaneet vanhan vihollisen? Vai arveletteko ymmärtämättömästi sydämissänne että vanha käärme nukkuu? Voi teitä! Sillä te — te nukutte! Ja heräämisenne tulee olemaan rikkaan miehen, joka heräsi helvetin piinassa".
Useat vaimot rupesivat itkemään. Miehet istuivat kallistaen päätänsä, joka kerta kuin uusi isku tuli. Vaan kun Hans Nilsen oli lopettanut, sanoi Sivert Jespersen nöyrästi hymyillen: "Nyt lienee parasta että laulamme:
"Oi että olen aikanainMa hekkumassa uinut".
Kolmatta värssyä veisatessa keittäjä-rouva toi jälkiruokaa. Isäntä väänsi kasvojansa mitä hirvittävimmällä tavalla hänelle, pudistaen päätänsä, vaan hän johti virttä ja hänen täytyi pitää vaari kaikista äänensä väristyksistä ja vavistuksista.
Keittäjä-rouva ymmärsi kuitenkin varsin hyvin hänen tarkoituksensa. Mutta koska hän ei saanut tuoda lohta, ei pirukaan saisi häntä jättämään jälkiruokaa sikseen. Hänen maineensa olisi pilattu kaikissa hienoissa taloissa jos tulisi tiedoksi että hän päivällisissä kahdellekolmatta hengelle oli tarjonnut ainoastaan lihalientä ja paistia — ei kalaa eikä jälkiruokaa.
Sepä ei ikinä maailmassa saisi tapahtua! Ja kasvot punoittavina sisällisestä liikutuksesta kantoi hän itse pöydälle suuren vadillisen rasvaisia torttuja ja asetti ne ihan Sivert Jespersen'in eteen.
Se teki sanomattoman tuskallisen vaikutuksen, ja isännän ääni oli aivan tukehtumaisillaan, kun hän aloitti neljättä värssyä:
"Ma vihan maljan täyttänytOon laitojansa myöten."
Jälkiruoka jäi koskematta; virren perästä vanha värjäri luki kiitoksen ruoasta, jonka jälkeen vielä laulettiin kaksi värssyä virrestä:
"Me atriamme päätämmeJa kädet ristiin saamme."
Kahvia juodessa vallitsi tukala äänettömyys; muutamat olivat syvästi liikutetut ja surumieliset, toiset katselivat tuskissaan vanhimpia. Naiset kokosivat päällysvaatteensa, mennäkseen rukoushuoneesen, jossa raamatunselitys oli pidettävä; Fennefos ja muutamat miehistä menivät myös.
Mutta Sivert Jespersen'in pieneen konttoriin, höystepuodin takana, kokoontui viisi kuusi vanhimmista. He saivat liitupiippunsa sytytetyiksi ja istuivat kauan aikaa aivan äänettöminä polttamassa. Ei kenenkään tehnyt mieli aloittaa.
"Tietääkö kukaan mikä suolan hinta on pohjoisessa, Bergenissä?" kysyiEndre Egeland, joka tahtoi päästä siitä, mikä ikävää oli.
Vaan näytti siltä kuin ei kukaan olisi tietänyt suolan hinnoista mitään; oli selvä että jotakin muuta oli keskusteltava.
"Niin, niin", huokasi Sivert Jespersen, "kyllä tuokin voi olla meille hyödyksi!"
"Totisesti", vastasi toinen, "on monta virhettä korjattavana ja rangaistavana sekä sinussa että minussa".
"Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et näe malkaa omassa silmässäsi", sanoi nyt Nikolai Egeland näppärästi.
"Vaimon neuvot ja vaimon puheet eivät aina tee miestä lempeämmäksi", sanoi vanha värjäri hiljaa.
Äänettömyys syntyi, kunnes kaikki, jopa Nikolai Egelandkin olivat asian perille päässeet. Sitten joku sanoi: "Me tarvitsemme paljon väkeä talossamme tänä vuonna. Herra on siunannut sekä niittymme että peltomme".
Se tarkoitti muutamien haugelaisten omistamaa taloa lähellä kaupunkia.
"Me tarvitsemme miestä, joka ymmärtää sekä työtä tehdä että ko'ota väkeä rukoushetkiin loma-aikoina", sanoi Sivert Jespersen.
Taas pitkä vaitiolo; toinen katseli naapuriansa, ja tämä katsoi toisaalle päin, nurkkaan, jossa vanha värjäri istui, monta silmää katsoi nyt samaan suuntaan. Ei ollut helppoa nähdä minne vanhus katsoi; hän istui vilkkuvassa paksussa tupakan savussa.
Lopuksi nyykäytti hän päätänsä monta kertaa: "Niin, niin, koska te niin arvelette, rakkaat ystävät, niin täytynee mun kaiketi koettaa sanoa se hänelle".
Se helpoitti nähtävästi suuresti muitten mieltä, ja nyt vasta rupesivat hyvin hartaasti keskustelemaan suolan hinnoista.
Kippari Randulfin pieni talo oli korkealla ja näköalana oli sekä kaupungin lahti että vuono. Nuo kaksi ystävää oli syöneet ja juoneet kunnollisesti; nyt vetivät he päivällisunta. Isäntä tavallisella paikallansa sohvalla ja vieras suuressa nojatuolissa.
Ikkunat olivat avoinna. Päivä paahtoi. Rauhallisena iltapäivän aikana kaupungista ei kuulunut mitään melua, kärpäset surisivat ja lentelivät sisään ja ulos ja tuulonen leuhotteli ikkunanverhoja.
Suuria, kirkkaita hikipisaroita kokoontui Jaakko Worsen nenälle; hän makasi selällään tuolissa, suu avoinna, ja kuorsaeli.
Randulf kuorsaeli myöskin, vaikk'ei juuri niin kovasti. Silmillään hänellä oli keltainen silkkiliina, jonka hänen vanha emännöitsijänsä joka päivä sai sitoa hänen päähänsä, muuten ei hän saanut unta.
Jyrkällä rinteellä talon ulkopuolella oli muutamia poikia, jotka leikkivät "mablis" nimistä peliä; he rupesivat huomaamaan nukkuvien jyrinää ja kokoontuivat nauraen ja meluten ikkunan alle. Vaan yht'äkkiä Randulfin emännöitsijä ryntäsi heidän kimppuunsa luudallaan ja pojat läksivät yhtenä sekamelskana päistikkaa alas mäkeä, huutaen ja nauraen, niin että Worsen silmät avautuivat rakoselleen ja hän kallisti päätänsä toiselle puolelle.
Nyt oli aivan hiljaista kunnes kuorsaus taas pääsi alkuun; airojen loiskina kuului veneestä, jota soudettiin ulos lahdelle, ja majavan huutoa kaukaa vuonoita. Randulfin emännöitsijä seisoi vartioimassa luudallaan, ja nuo kunnon kaptenit nukkuivat vielä puolen tunnin ajan. Vihdoin Randulf nousi, otti siteen silmiltään ja haukotteli.
Worse heräsi puoleksi ja sanoi kohta ylpeästi: "Oi, kuinka sinä olet nukkunut! En uskonut sinun heräävänkään enään".
"Heräävän?" kertoi Randulf pilkallisesti, "minä en ole saanut unen kipinettäkään syntisiin silmiini, niin sinä kuorsaat."
"Minä en kuorsaa koskaan", vastasi Worse vakaasti, "paitse sitä olen valvonut koko sen ajan, minkä sinä nukuit."
"Nukuin? Minä en nukkunut ollenkaan, kuuletkos!"
"No mutta sen kai minä paraiten tiedän, joka olen istunut tässä —"
— "kuorsaamassa, niin! Kuorsailit kuin mies."
Tästä nyt pitivät vähän nalkutusta kunnes selvisivät unesta.
Sitten he sytyttivät piippunsa ja pukivat takit yllensä; Randulfin luona he aina olivat paitahihasillaan, ja juhlahetkiä ne olivat Worselle, sillä kotonaan ei hän saanut olla paitahihasillaan.
Sitten kävelivät nuo vanhat kipparit ympäri kaupunkia, kaikilla silloilla, pistäytyivät meriaitoissa ja köysitehtaan radalla sekä tarkastivat suurella epäluulolla erästä uutta laivaa, jota rakennettiin laivan veistämöllä. Joka paikassa he tapasivat tuttavia, joiden kanssa juteltiin; Randulf oli parhaimmalla tuulellaan, ja Worsekin vilkastui, vaikk'ei ollut sama mies kuin entisinä aikoina.
Tämmöinen käynti kaupungilla oli hänestä nyt varsin outoa ja uutta.Sillä viime aikoina ei hän mennyt juuri omaa makasiniansa kauemmas.
Hänen oli käynyt niin kummallisesti; ei hän itsekään sitä käsittänyt. Mutta siitä hetkestä kun hän jätti "Perheen Toivon" muiden huomaan, eivät entiset työnsä ja toimensa häntä enää huvittaneet. Niin, kun hän nyt näki laivan purjehtivan myötätuulella ulos kaupungin lahdelta, se melkein häntä tuskastutti, vaikka se ennen oli hänestä ihaninta maailmassa.
Vaan tänään Randulf sai hänet niin virkistetyksi, että hän pari kertaa huomaamattaan kiroilikin, joka sanomattomasti ilahutti hänen ystävätään.
Sillä niinkuin konsuli Garman murehti Randulfkin puolestaan että Jaakko Worse meni hukkaan, kuten sanoi. Hän ei enää pilkannut Worsea, sillä se ei maksanut vaivaa. Vaan klubissa hän lämpöisen lasin ääressä uskoi ystävilleen kuinka surullista oli nähdä semmoisen merimiehen helmen, kuin Worse oli, perin pilattuna hengellisen vaimon kautta.
"Tuo perhanan Rostockilainen!" oli hänen tapana sanoa lopuksi. Sillä hän tarkoitti sitä Rostockin laivaa, joka oli purjehtinut hänen päällensä Volderaassa; sillä se oli hänen järkähtämätön uskonsa että jos hän, Randulf, olisi ollut kotona, Jaakko Worsea ei koskaan olisi saatu pauloihin.
Kello seitsemän aikana he palasivat Randulfin pieneen taloon oivallisella tuulella ja nälkäisinä kuin sudet. Syötyänsä aika tavalla — Worsella ei ollut pitkään aikaan ollut niin oivaa ruokahalua — saivat he höyryävät toddylasit pöydälle avonaisen ikkunan eteen; ja sininen savu heidän piipuistaan tuli milloin toisen, milloin toisen suusta, ikäänkuin kaksi rekattia olisi toisiansa kanunanlaukauksilla tervehtinyt.
Poltettuansa kauan ääneti, sanoi Worse: "Meri voi olla kaunis tämmöisenä kesäiltana — maljasi!"
"Meri on aina kaunis, Jaakko! maljasi!"
"No niin, niin kauan kuin nuoria ollaan."
"Nuoria! Sinä et ole kuin kolme vuotta minua vanhempi, eikä Tuomas Randulf vielä kymmeneen vuoteen aio ryömiä maalle, siinä vakuutuksessa voit hirteen mennä."
"Toista on sinun laitasi, näetkös, minussa kun on tämä sisällinen tauti, sinä tiedät —"
"Lörpötyksiä!" vastasi Randulf, "ei minulla ole juuri paljon tolkkua maksasta, keuhkoista, suolista, sisuksista, pernasta ja muusta romusta, mitä sanotaan meillä olevan vatsassa, mutta sen minä tiedän että se, joka on meren oma, kituu sairaana maalla; aivan niinkuin talonpoika oksentaa kuin kissa kun hän laivaan joutuu. Sepä on totuus vakaa ja järkähtämätön."
Jaakko Worse ei voinut väittää tätä puhetta vastaan; hän murisi vaan hiukan ja hieroi vatsaansa.
"Oletko koettanut Riga-balsamia?" kysyi Randulf.
"Oletko hullu? Onhan tautini sisällinen."
"Ja sinä et luule Riga-balsamin kelpaavan sisällisesti käytettynä? Jos saat oikeata lajia, niin se on terveellistä sekä sisällisesti että ulkonaisesti käytettynä, sen mahdan minä tietää!"
"Paitsi sitä ei sinulla ole vikaa vatsassa", lisäsi Randulf syvämielisesti, "ennemmin sydämessä, sillä tuo rakkaus ja tuo akkaväki, sen sanon sulle, se se aina on ollut sinun pitali-tautisi, Jaakko; kaiken ikäsi olet ollut hupsu naisväkeen katsoen, ja aina he ovat sinua narranneet, sitä olen monasti nähnyt sekä Välimerellä että Itämerellä. Vaan tämä viimeinen villitys on kuitenkin pahin, sillä nuo pyhät, näetkös —!"
"Ole varoillasi, Tuomas, kun Saarasta puhut. Hän on ollut minulle suureksi siunaukseksi. Mitä minusta, vanhasta sairaasta ukosta olisi tullut ilman häntä?"
"Sinusta ei olisi tullut vanhaa sairasta ukkoa, ilman häntä", puhkesi Randulf puhumaan, vaan toinen näytti nyt niin uhkaavalta että Randulf otti syvän kulauksen ja yski aivan hirveästi sen jälkeen.
"Ei, ei", sanoi Worse, juotuansa hänkin, "Saara on ollut minulle hyvä vaimo sekä ruumiille että sielulle, ja häneltä olen oppinut paljon, jota en tietänyt ennen."
"Se oli totuuden sana, Jaakko! Annas kun kerron sinulle mitä olet oppinut: sinä olet oppinut istumaan uunin nurkassa kuin vanha ämmä ja riippumaan naisten hameista kiinni, antaen kulettaa itsesi rukouskokouksiin, Jumala paratkoon, niinkuin munkkien aasit Espanjassa — sen hän on sinulle opettanut!"
"Odotas Tuomas!" vastasi Worse ja nyykkäsi päätään vakavan näköisenä, "tulet vielä kokemaan että minä olen oikeassa. Minä olin samallainen kuin sinä, vaan toista olen kokea saanut, ja sen sinäkin saat kun aikasi tulee; silloin vasta ymmärrät kuinka syntiset me olemme."
"Syntiset! No niin, mutta niin huono kuin moni muu en kuitenkaan ole etkä sinäkään, Jaakko! Minä olen nyt tuntenut sinua yli neljänkymmenen vuoden, vaan parempaa miestä ei löydy Norjan maassa ja valtakunnassa, sen pituinen se!" Ja hän löi nyrkkinsä ikkunalautaan.
Worse ei ollut aivan tunnoton tälle ylistyspuheelle, vaan hän mutisi kuitenkin, puhdistaessaan piippua uunin edessä: "Niin, mutta enemmän, paljoa, paljoa enemmän vaaditaan!"
"Kuule nyt sana niin hyvä kuin kaksi! Tunnetko Sivert Jespersen'iä, jota myöskin Gefvintiksi sanotaan?"
"Kyllä, kiitos."
"Ehkä muistat nuo 200 tynnöriä suoloja, jotka ostit häneltä eräänä vuonna pohjoisessa Kinnissä."
"No niitä en taida niinkään pian unohtaa."
"Vastaa nyt pieneen, hyvin pieneen kysymykseen: pettikö hän sinua vai eikö pettänyt?"
"Konnamaisesti", vastasi Worse pontevasti ja vakuutuksella.
"No, näetkös! Tahdotko nyt vastata vielä yhteen kysymykseen: minkä luulet enemmän miellyttävän Herraamme, rehellisen merimiehenkö, joka pitää kitansa kiinni ja hoitaa laivaansa, vaiko tuommoisen valepyhän, joka varastaa pahemmin kuin kreikkalainen juuri kaikkivaltiaan Jumalan silmien edessä ja sitten jälestäpäin veisaa hänelle virttä vasten naamaa? Hä? Kummastako luulet hänen enemmän pitävän?"
"Sitä et tiedä sinä enkä minä, Randulf, sillä tuomio on Herran, joka tutkii sydämiä ja munaskuita."
"Munaskuita!" huusi Randulf pilkallisesti. "Sivert Jespersen'in munaskuita! Kylläpä maksaisi vaivan semmoista tutkia! Ei, ukkoseni! Herramme on mies, joka tietää mitä tekee, eikä anna pettää itseänsä."
"Sanonpa sinulle jotain — Tuomas Randulf! Jumalan kanssa ei ole suinkaan niin helppo sopia kuin he meille ovat opettaneet. Sillä, näetsen — kävisi kyllä laatuun hänen itsensä kanssa; mutta ensinnä on kaikki nuo tehtävät pyhän Hengen kanssa."
"Etkö luule että minä häntä tunnen?" kysyi Randulf suuttuneena.
"Mutta näetkös, on niin monta mutkaa hänen kanssa; ensinnä on se, jota he sanovat uudesta-syntymiseksi ja kääntymykseksi, — ei uudesta-lunastus, se se ensiksi tulee; — ei! nytpä olen sen jälleen unohtanut, mikä nyt ensiksi tuleekaan?"
"No se on kai ympärileikkaus, sitä kai tarkoitat", sanoi Randulf vakavasti.
Mutta silloin täytyi Jaakko Worsen hymyillä vasten tahtoansa; ja nyt jättivät he jumaluusopin sikseen ja panivat itselleen toisen totillisen.
"Mutta siitä et pääse — Jaakko! se oli sekä synti että häpeä, että luovuit merestä niin aikaisin; ja sen sanoo joka mies, ken sinua kyselee."
"Kyseleekö kukaan minua?"
"Kyselee sinua! Sinua totta tosiaan kysellään Kyöbenhamnista Kronstadt'iin asti. Muistatko tuota paksua neitoa 'Drei Norweger' nimisessä ravintolassa Villanissa?"
"Sielläkö, missä me tanssimme, sinä tiedät?"
"Ei peijakas, sehän oli Königsbergissä; hyvänen aika, oletko jo sen unohtanut? Mutta tuo paksu neito Villanissa itki katkeria kyyneleitä kun kuuli että olit nainut ja jäit kotiin. — Ach du lieber, sanoi hän, was soll nu den arme Minchen machen, kun tuo lustige Jaakko Worse on gegiftet sich!"
"Sanoiko hän todellakin niin?" huudahti Worse liikutettuna. "Mutta kylläpä kerrot sitä hullunkurisesti. Se on kummallista, Tuomas, ett'et koskaan opi puhumaan saksaa —"
"No tiedätkös, minä tulen varsin hyvin toimeen, sillä minä huomaan heti kun tahtovat minua peijata. Silloin he tulevat niin imeläsuisina ja sanovat: 'guten Abis!' mutta kun he sanovat: 'das globis', niin silloin saa olla varoillansa, sillä silloinpa vasta ovat oikein viekkaita."
"Annappas heidän koettaa minun kanssani! Ei, ukkoseni, kyllä minä niille kyytiä annan!" huusi Worse kerskaavasti. "Vanha Bencke Danzigissa sai sitä kokea hän. Ensiksikin pettivät minua sillikaupassa, niinkuin aina tekevät."
"Aina!" todisti Randulf.
"Ja sitten ruiskaupassa."
"Äläppäs toki!"
"Mutta lopuksi olivat panneet jotakin uutta saatanan kujetta konossementtiin."
"Mitä se oli?"
"Perhana tiesi, mutta minä näin että se oli jotakin uutta, jota siinä ei ollut ennen, enkä tahtonut allekirjoittaa."
"Tietysti."
"Ja konttoristi, joka oli jonkunmoinen tanskalainen, hän seisoi valmiina kynä kädessä ja tahtoi minua houkutella, se muka ei merkinnyt mitään, oli päinvastoin laivan eduksi, ynnä muita loruja, jota oli helppo ymmärtää valheeksi. Niin, siitä seurasi sitten vaan että minä vannoin tahtovani senlaista konossementtia, joihin olin tottunut, muuten en kirjoittaisi alle, vaikkapa sekä priki että rukiit jäisivät mätänemään Danzigin rannalle."
"Tietysti", virkkoi Randulf.
"Vaan meidän tästä kiistellessä tulee ukko Bencke itse ulos konttoriin, ja tanskalainen hänelle selittämään mikä oli asia. Ja ukko kävi helkkarin vihaiseksi, ymmärräthän, ja rupesi sitten haukkumaan ja kiroilemaan saksaksi, niin paljon kuin jaksoi. Mutta nyt minäkin suutuin ja käännyin hänen puoleensa ja sanoin hänelle saksaksi, ymmärrätkös; juuri näin minä sanoin hänelle: 'Bin Bencke bös, bin Worse ock bös!' ja huomattuansa että ymmärsin saksaa ei hän uskaltanut hiiskua sanaakaan; hän kääntyi vaan ja korjasi luunsa konttorista. Vaan se, joka sai toiset konossementit, olin minä!"
"Silloinpa olit reipas, Jaakko!" huudahti Randulf; oli kauan aikaa siitä kun hän oli tuon jutun kuullut.
He joivat menneitten päivien muistoksi ja vaipuivat mietteisin kumpikin kohdaltansa. Molempien kasvot punoittivat ja Worse näytti tavattoman terveeltä ja reippaalta sinä iltana. Kellahtavat kasvot olivat kadonneet, mutta myrsky-aallot korvien edessä olivat valkoiset kuin hyrsky.
Viimein Jaakko Worse sanoi: "Nähdessäni tuommoisen suuren pöydän kuin sinulla on tuossa sohvan edessä, en voi käsittää että pöytä taisi haleta, niinkuin taannoin Königsbergissä, sinä muistat".
"No mutta, Jaakko, tanssimmehan pöytää vasten täyttä vauhtia."
"Niin, täyttä vauhtia se oli", nauroi Worse.
"Ja juuri Sankt Antonius, kuinka sitten juoksimme!" huusi Randulf ja nauroi että tärisi.
"Ja niin pilkkosen pimeä silloin oli, että meidän oli vaikea löytää laivaa. Mitähän tuo pöytä lienee maksanut?"
"Sanoppas muuta, Jaakko: minä en koskaan ole käynyt siinä talossa sittemmin."
"Enkä minäkään."
He muistelivat toista juttua toisen perästä nuoruutensa ajoilta; kertoivat niitä vaan puoleksi muutamilla viittauksilla, sillä he osasivat ne kaikki ulkoa molemmat.
"Mitäs sanot, pannaanko pikku pisara lisäksi, Jaakko?"
"Se saa olla sangen pikkunen, se."
"Tavallinen vuoteen-lämmittäjä", arveli isäntä ja meni noutamaan lämmintä vettä.
Kello ei ollut yli kymmenen, ja Worsella oli lupa jäädä yhteentoista asti; hänellä oli sentähden hyvä omatunto, ja sitä myöten kuin Randulfin vanha Jamaika-rommi lämmitti hänen päätänsä, unhotti hän sekä sisälliset tautinsa että huolet sielustansa.
Juodessaan kolmatta lasia Randulf esitti, että he puhuisivat Englannin kieltä, jota puhuivatkin hyvin vakaasti — tavallansa.
Sammuva hohde pohjoistuulen pilvessä, jonka taakse aurinko oli laskeutunut, teki ystävien kasvot vielä punaisemmiksi, heidän istuessaan avonaisen ikkunan ääressä Englannin kieltä puhumassa.
Vuono oli tyyni kuin peili; äärimmäiset niemet ja saaret kohosivat korkealle veden pinnasta; lähempänä kaupunkia suuremmilla saarilla ja vuoristossa nuoriso sytytti kokkoja. Savu nousi suoraan ylös ilmaan ja valkeat hohtivat vaaleasti valoisassa kesä-yössä.
Veneitä, joissa oli tyttöjä ja poikia, kulki edestakaisin; eräs merimies oli tullut kotia, tuoden mukanansa harmonikan, jolla hän osasi soittaa "Kun pohjoismeri pauhaa" ja monta muuta kaunista laulua.
Sarjanen veneitä seurasi sitä venettä, missä hän istui; välistä muutamat lauloivat hänen soittamiansa lauluja, mutta enin osa oli vaiti ja kuunteli tuota outoa soitantoa, katsellen pitkin vuonoa merelle päin — pohjoismerelle, joka pauhasi ja herätti heissä surun ja toivon muistoja, muistoja rakkaudesta ja kaipauksesta.
Haugelaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet rukoushuoneen. Muutamat Sivert Jespersen'in vieraista palasivat illallista syömään, toiset menivät suoraan kotia.
Saara ja Fennefos kohtasivat toisiansa mennessään ulos. Molemmat kai tunsivat ett'eivät muut oikeen suvainneet heitä, sentähden olikin luonnollista että he yhtyivät toisiinsa; niin, tultuansa torille, poikkesivat he vasemmalle eivätkä menneet kotia, vaan kävelivät kappaleen matkaa lehtikujassa, joka vei Sandsgaard'iin päin.
Ei kumpikaan heistä suuresti huomannut luontoa. He eivät olleet oppineet muuta kuin että kaikessa mitä tässä maailmassa ympäröi meitä, piilee lihan, silmien ja ylpeyden kiusaus. Saara ei ollut paljoa nähnyt, mutta ei Fennefoskaan, joka oli kulkenut ympäri maata, käsittänyt luonnon ihanuutta muulla tavoin kuin että se seutu oli kaunis, jossa kaikki hyvästi kasvoi, ja että se oli ruma, missä oli ainoastaan vuoria, vettä ja pensastoa, vaan vahänlaisesti ruokamultaa.
Yhtäkaikki hiljainen, lämmin kesä-ilta vaikutti heihin, heidän tietämättään. He olivat taas puhuneet seurakunnan suurista vammoista ja kuinka tarpeellista oli että joku ryhtyi toden teolla niiden parantamiseen.
Mutta nyt keskustelu lakkasi; he seisahtuivat ja katselivat ulos vuonolle päin, jossa ilotulia sytytettiin, veneitä soudettiin, josta soitantoa ja laulua kuului; Saara huokasi syvään ja kääntyi palatakseen kaupunkiin.
Hans Nilsen olisi tahtonut sanoa jotakin maailman lasten lyhyestä synnin ilosta, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi, hän katkaisi puheensa, eikä aikaakaan, niin hän kysyi, oliko Saaralla ollut iloa siitä kirjeestä, jonka hän oli Saaralle lahjoittanut heidän viimein erotessaan.
"Oi, kyllä, Hans Nilsen", vastasi Saara ja katseli ylös hänen puoleensa; hän punastui vähäisen, eikä sanonut sen enempää; mutta Fennefos joutui aivan hämille.
Nyt he palasivat kaupunkiin. Portilla Saara kysyi, eikö hän tahtoisi hetkeksi poiketa heille. Fennefos seurasi tietämättä mitä teki, ja tultuansa huoneesen, istui hän eräälle tuolille.
"Hyvä on saada levätä", sanoi hän, sillä hän oli niin kummallisen väsynyt.
Iltarusko valaisi hämärästi ikkunan edustaa, vaan sisempänä huoneessa oli jotensakin pimeä. Saara meni kyökkiin koettamaan oliko taka-ovi suljettu; pii'at olivat menneet levolle, talo oli kuin kuollut, kello oli kymmenen paikoilla.
Saara toi kylmää vettä ja vatunmehua, ja Hans Nilsen joi, vasten tapaansa, kohta suuren täyden lasillisen; hän oli sekä väsynyt että janoinen, sanoi hän.
Saara istui sohvalle vähän matkaa hänestä; vaan ei kumpikaan puhunut. Mutta vaitiolon kestettyä pari minutia, se tuskastutti molempia ja he rupesivat puhumaan yht'aikaa, vaan vaikenivat heti taas.
"Mitä aioit sanoa?" kysyi Hans Nilsen.
"Minä — aioin vaan kysyä etkö tahtonut enemmän marjanmehua ja vettä", sanoi Saara epäillen.
"En, kiitoksia! Nyt minä menen."
Hän nousi ja meni yli laattian. Hattu oli pöydällä, mutta Fennefos käveli, niinkuin ei olisi tietänyt missä oli, ikkunaan päin ja katseli valoista iltataivasta.
Saara nousi myöskin ja meni erään kaapin luo, joka oli ikkunoiden välissä ja jossa hän rupesi yhtä ja toista toimimaan.
Fennefos huomasi että Saara oli hänen takanansa, ja palasi tuolille.
"On ollut kaunis ilma tänään", sanoi hän ja äänensä soi niin oudolta ja sumealta, ja vaikka hän äsken oli juonut, oli hänen suunsa taas aivan kuiva.
Saara vastasi myös aivan epäselvästi, otti lasin, josta Fennefos oli juonut, ja asetti sen tarjottimelle; hänen kätensä vapisi niin, että lasi kilisi tarjotinta vasten.
Hans Nilsen nousi taas, käveli ikäänkuin houreissa sinne tänne ja tuli viimein Saaran luo, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin; Saara käänsi kasvonsa hänen puoleensa niin että valo sattui häneen.
Fennefos'in huulet liikkuivat, vaan ääntä ei kuulunut, kunnes hän viimein sai lausutuksi: "sinä olet niin kalpea".
"Mitä sanot?" kuiskasi Saara; Fennefos'in ääni oli niin epäselvä, ett'ei hän ymmärtänyt.
Fennefos yritti vielä kerran ja ikäänkuin auttaaksensa puhetta, joka ei tahtonut sujua, lähestyi hänen kätensä Saaran poskea. Hän tuli koskeneeksi tuohon hienoon pehmeään ihoon, ja silloin hän ei enää tietänyt mitä teki; hänen päässänsä suhisi, hän ei tietänyt kuinka se oli tapahtunut, mutta hän piteli Saaraa vahvoilla käsivarsillansa, melkein nosti häntä laattialta ja suuteli suutelemistaan hänen silmiänsä, hänen suutansa.
Saara ei irroittanut itseänsä eikä sysännyt häntä luotansa, mutta hänen ruumiinsa läpi kävi väristys, jonka Fennefos huomasi.
Fennefos päästi Saaran hetkeksi, jotta voi katsella hänen kasvoihinsa; toisen silmät tunkeusivat sisälle toisen silmiin; Fennefos näki kalpeat kasvojen muodot, huulet, jotka vielä olivat puoleksi avoinna hurjista suuteloista; hän voisi viedä hänet, hän oli hänen sylissänsä, taas päätä huimasi — silloin juoksi hän pois, huutaen: "Herra auta meitä! Mitä me teemme?"
Mutta kun ovi oli suljettu, riensi Saara yli laattian ja kuunteli. Hän kuuli hänen syöksevän ulos porstuasta, kuuli porttia lyötävän kiinni ja nopeita askeleita ikkunan ohitse.
Silloin hän kääntyi päivän valoon päin, painaen kädet rintaansa vasten; suupielissä vapisi jotain, mikä katkeralta hymyltä näytti; sitten heittäytyi tuo nuori, voimakas nainen alas laattialle ja itkeä nyyhkytti.
Kun Jaakko Worse tuntia myöhemmin iloisena ja "tasaisesti ladattuna" hoperoi kotia päin, istui hänen vaimonsa lukemassa pipliaa kahden kynttilän valaiseman pöydän ääressä, ikkunaverhot alas laskettuina.
"Hyvää iltaa", aloitti Worse lystikkäästi, "vieläkö pikku rouvani valvoo? Tule, pannaan nyt maata, Saaraseni!"
Saara jatkoi lukemista, katsomatta kirjasta. Worse pani hattunsa pois ja viittasi Saaraan mennessänsä laattian yli.
"Usko pois, Saara! Meillä on ollut hauska päivä."
"Kaikillako kolmella?"
"Kolmella?" sanoi Worse ja seisahtui, "siellä oli ainoastaan Randulf ja minä."
"Sinä valehtelet; kolme teitä oli", vastasi Saara vakaasti.
Nyt Jaakko Worsen päähän pölähti se onneton luulo että Saara laski leikkiä. Hän nuoskeilla silmillään hymyillen lähestyi halaamaan Saaraa: "Vai niin, sinä tiedät sen paremmin kuin minä itse! Missä olet koulua käynyt ja tullut niin viisaaksi? Ken oli kolmas — hä?"
"Perkele", vastasi Saara ja nosti yht'äkkiä silmänsä, "itse saatana istui teidän välillänne."
Kippari Worse horjahti taaksepäin.
"Usko pois, hänellä on ollut hauskin päivä teistä. Hän on riemuinnut kun kiroukset ja manaukset sekä törkeät puheet ja kaikki sydämenne saastaisuus tulvaili yli huulienne. Etkö nähnyt hänen käyriä kynsiänsä, kun hän asetti eteesi lasin, että juopuisit saastaisuuden viinistä? Etkö kuullut kuinka hän nauroi, teidän vieriessä syntinne ilkeydessä, kypsyäksenne helvetin tuskaan ja piinaan?"
Worse rupesi hieromaan vatsaansa; nyt hän taas tunsi tautiansa siinä.
"Mutta, Saara, älä sano niin", rukoili hän sill'aikaa kuin Saaran silmät katselivat häntä niin kylmästi ja kolkosti, että hän nosti kättänsä suojellakseen itseänsä niiltä.
"Kuinka kauan aiot sinä pilkata Herraa, sinä vanha mies? Etkö ollenkaan pelkää katumattomien rangaistusta? Vai etkö ole mitään kuullut etkä mitään lukenut perimmän pimeyden kauhistuksista?"
Worse pakeni kauhistuneena makuuhuoneesen. Humalassa kun oli, ei hän oikeen voinut käsittää tuota; hän kuuli vaan nuo kamalat sanat ja tunsi vaan noiden tummien silmien vainoovan häntä, pari kertaa hän liikuttavasti rukoili Saaraa taukoomaan, vaan jota kerta häntä säikäytettiin uudestaan, jotta masennettuna ja kurjana hiipi makuuhuoneesen ja meni sänkyyn.
Vasta kun Worse oli kuorsaillut kokonaisen tunnin, tuli hänen vaimonsa hiljaa huoneesen ja pani maata hänen vierehensä.