Joka ilta, kun Henriette pani maata, kertoi hän sen valan, jonka oli vannonut Lauritsille ennen hänen lähtöänsä: "Minä lupaan ja vannon rakastaa sinua uskollisesti elämässä ja kuolemassa ja ett'en koskaan mene vaimoksi toiselle".
Mutta joka aamu hän noustessaan huokaili ja välistä itki, sillä kaikki oli niin synkkää, ja hän pelkäsi jokaista uutta päivää.
Hänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänään oli äiti suoraan sanonut hänelle, että hänen piakkoin pitää mennä naimiseen. Laurits oli lähtenyt pitkälle matkalle eikä varmaankaan palajaisi kahteen vuoteen; ja vaikkapa hän palajaisikin, Henriette varsin hyvin tiesi, ett'ei äiti sallisi heidän saada toisiansa.
Näin Henriette horjui rohkean valan ja mustimman epätoivon välillä, milloin oli hän alakuloinen, milloin tuuditti hän itsensä rohkeihin unelmiin pulskasta Lauritsistaan, kuinka Laurits häntä rakasti ja kuinka vilpittömästi Laurits luotti hänen uskollisuuteensa.
Hänen vartalonsa ei tullut niin voimakkaaksi kuin sisaren oli, vaan hän pysyi hoikkana ja laihana; hänen hienot, vilkkaat kasvonsa olivat aina jännitettyinä, ikäänkuin hän joka hetki olisi odottanut jotain. Hän uskoi asiansa Saaralle, ja Saara puhui hänelle ja kehoitti häntä tottelevaisuuteen.
Mutta Henriette oli kylläksi viisas huomaamaan mitenkä Saaran oli avioliitossaan; eivätkä Saaran kehoitukset tottelevaisuuteen olleet liioin pontevia.
Monta päivää Sivert Jespersen'in kestien jälkeen Hans Nilsen oli näkymättömissä; hän ei tullut aterioimaan eikä ollut kotona yölläkään.
Matami Torvestad ei olisi huolinut siitä paljon, sillä semmoista oli ennenkin tapahtunut. Fennefos'illa oli monta ystävää lähiseuduilla, joita hän välistä kävi katsomassa. Mutta matamia huoletti se että vanha värjäri useita kertoja oli käynyt kysymässä Hans Nilsen'iä, tahtomatta uskoa hänelle mitä asiaa hänellä oli Fennefos'ille.
Matami oli nyt melkein lohdutettu pettymyksestään Saaran suhteen. Huomatessaan että tyttärensä kasvoi häntä korkeammaksi, oli matami kylläksi viisas tyytymään siihen loisteesen, joka hänenkin osakseen tuli tuosta rikkaasta naimiskaupasta.
Ja vaikk'ei Henriette likimaillakaan täyttänyt Saaran paikkaa raamatun pulpetin ääressä, käytiin kuitenkin vielä matamin pienissä kokouksissa ja hän säilytti arvonsa vanhimpien parissa.
Mutta viime aikoina tapahtui muutos, joka häntä huoletti. Hän huomasi pian, että se, mitä hän oli päivällisillä lukenut Francken taivaasen lähdöstä, oli tehnyt pahan vaikutuksen. Saipa myös tietää että vanhimmat pitivät neuvotteluja Fennefos'ista, häntä niihin kutsumatta. Vanhalla värjärillä oli nähtävästi salaisia asioita Fennefos'ille.
Matami Torvestad mietti asiaa tarkasti ja teki päätöksen. Kun Hans Nilsen viimein tuli viidennen päivän iltapuolella, otti matami häntä portailla vastaan ja vei hänet huoneesensa.
"Viimein kuin olit kaupungissa", aloitti hän ilman mitään johdantoa, "kysyit minulta pitäisikö sinun mennä naimiseen; silloin vastasin kieltävästi, mutta nyt luulen että jo olisi aika."
Hans Nilsen liikutti tuolia, ja nyt vasta matami huomasi kuinka oudolta hän näytti.
Hän istui kääntyneenä pois päivän puolelta; kirkkaat, harmaat silmänsä, jotka muuten aina suoraan katselivat sitä, jota hän puhutteli, olivat maahan luotuina, ja kun hän nyt nosti ne, katseli hän aina syrjään. Kalpea hän myöskin oli, mutta välistä hän punastui ja koski kädellänsä kasvoihin, ikäänkuin niitä peittääkseen.
Hämmästyksissään matami unohti jatkamisen ja kertoi yhä: "nyt olisi jo aika". Fennefos puolestaan luuli että matami tiesi kaikki, niinkuin hän yleensä luuli jokaisen näkevän hänen syntinsä ja saastaisuutensa. Ja kun matami kertoi kertomistansa, että hänen olisi aika mennä naimiseen, häpesi Fennefos niin ett'ei tiennyt minne katsoa.
Matami Torvestad ei oikein käsittänyt mitä näki, vaan sen hän ymmärsi että Fennefos tavalla tai toisella oli tullut murretuksi; ja semmoisena ehkä olisi helpompi häntä ohjata.
"Silloin, Hans, sinä myöskin kysyit minulta, tunnenko jotain kristillismielistä nuorta naista, joka sopisi sinulle. Nyt luulen tietäväni yhden. Tyttäreni —"
Fennefos tuijotti hetkeksi matamiin niin että matami melkeen pelästyi:"Oletko sairas, Hans Nilsen?"
"En, minä olen ainoastaan väsynyt."
Mutta nyt matami Torvestad rupesi häntä epäilemään: "vai pitääkö minun uskoa, että sydämesi on kietoutunut syntiseen rakkauteen? Siinä tapauksessa, Hans Nilsen, rukoile Jumalaa sinua suojelemaan ja auttamaan taistelussa paholaista vastaan omassa lihassasi. Sinussa pitäisi olla mies voittamaan, jotta et joutuisi semmoiseen kurjaan ja ilettävään paulaan. Henriette on kyllä nuori, mutta sinun luonasi tietäisin hänen olevan hyvissä turvissa, ja minä toivon ja uskon että hän tulisi sinulle siunaukseksi."
Fennefos tointui nyt sen verran, että voi kiittää; ei hän tosiaan vielä ollut ajatellut mennä naimiseen; olihan se totinen asia —
"Ei ihmisen ole hyvä olla yksin, ei ainakaan miehen", lausui matami Torvestad pontevasti, "sen sinäkin tiedät, Hans Nilsen; ja sinä kyllä muistat mitä Paulus sanoo —"
"Kyllä kyllä", Fennefos kiiruhti keskeyttämään, "koska arvelette että minun pitäisi se tehdä, niin rukoilen Jumalaa kääntämään sitä parhaaksi."
"Tahdon puhutella Henrietteä", sanoi matami Torvestad.
"Kiitos, mutta minä tahtoisin mieluummin itse —"
"No niin, minä luotan sinuun; hän on tuolla kutomahuoneessa."
"Nytkö kohta! Minä arvelin —"
"Ei ole mitään syytä lykätä sitä toistaiseksi", vastasi matamiTorvestad, avasi oven ja huusi ulos palvelustytön; sitten antoi hänFennefos'in astua sisään.
Hän antoi viedä itsensä kuin koira. Ei epäilemistäkään, ett'ei matami tietänyt kaikkia. Ja häpeä siitä ja väsymys tekivät hänet aivan koneeksi matamin käsissä. Neljä päivää oli hän kuljeskellut pitkin rannikkoa, välttäen kaikkia tuttavia, ja vieraitten ihmisten luona oli hän nukkunut ja syönyt. Koko ajan oli hän taistellut katumuksessa, pelossa ja vavistuksessa. Mutta hän oli palannut epätietoisena, rauhattomana, mielessä epämääräinen aikomus noutaa kapineensa ja lähteä kauas pois.
Kun hän nyt seisoi Henrietten edessä, joka katsoi levottomasti hänen kasvoihinsa, ei hän tietänyt mitä tehdä.
Mutta Henriette, joka oli saanut tarpeeksi paljon viittauksia viime aikoina, rohkaisi mielensä ja sanoi puoliääneen: "Hans, minä olen kihloissa".
"Minä olen antanut Laurits Seehus'ille valani elämässä ja kuolemassa", lisäsi hän, katsoen vakaasti Fennefos'iin. Hans Nilsen katsoa tuijotti tuohon lapseen, joka suoraan tunnusti rakkautensa elämässä ja kuolemassa, niin ylevänä, häntä niin paljoa puhtaampana.
"Kuuleppa, hyvä Hans", sanoi Henriette ja laski tuttavasti kätensä hänen olkapäilleen, "sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan ja olet aina ollut hyvä ihminen. Sinä et ole minua ottava tällä tavalla, sen minä tiedän; mutta sinun täytyy auttaa minua äitiäni vastaan."
"En suinkaan tahdo tehdä sinua onnettomaksi, Henriette; mutta sinä et saa vastustaa äitiäsi."
"Mutta minä en tahdo enkä voi ottaa ketäkään toista, paitsi sen, jota rakastan!"
"Kuule lapsi!" sanoi Fennefos tyynesti ja katseli Henrietteä surkutellen; tämä ei ollut ensi kerta kun rakastunut nais-parka etsi häneltä neuvoa, ja tänään hän ymmärsi heitä paremmin kuin koskaan ennen; "ei mikään haava ole katkerampi sitä, jonka rakkaus lyöpi nuoruudessa. Mutta sille on kuitenkin parannus tarjona, joka etsiipi rauhaa täyttämällä velvollisuutensa Jumalan käskyjen tottelemisessa ja noudattamalla heidän käskyjään, jotka on pantu meitä hallitsemaan. Sinä et sano voivasi mennä vaimoksi sille, jota et rakasta, vaan muista kuitenkin kuinka usein sydän erehtyy nuoruuden ijässä —"
"Niin, katsele esimerkiksi Saaraa", keskeytti Henriette, "mitä häntä auttaa kaikki hänen rikkautensa ja hurskautensa; minä tiedän että hän on onnettomin olento maailmassa."
Hans Nilsen kääntyi pois; hän oli taas aseeton.
Mutta Henriette meni ikkunan luo ja katseli avaran pihan päällä olevaa taivasta, löi vakaalla päätöksellä kädet yhteen ja sanoi matalalla äänellä: "olenhan paitsi sitä vannonut."
Hans Nilsen palasi matami Torvestad'in luo ja sanoi vaan, ett'eivät Henriette ja hän voineet sopia. Matami aikoi tehdä kysymyksiä, mutta nyt Fennefos ei kestänyt sitä enää, vaan lähti pois, niihin vastaamatta.
Vaan ei hän tuolla ylhäälläkään saanut lepoa, jota kyllä olisi tarvinnut, sillä hänen huoneessansa istui vanha värjäri häntä odottamassa.
"Olen sinua odotellut, Hans Nilsen, ja käynyt sinua hakemassa useita kertoja. Meissä kaikissa hehkuu halu saada puhua ja ahkeraan seurustella kanssasi. Mutta meistä näyttää siltä kuin tässä talossa olisit enemmän mieltynyt naisten puheesen ja seuraan."
Fennefos oli nyt niin väsynyt että hän puolinukuksissa kuunteli vanhusta; hän ymmärsi että tahtovat saada hänet pois matami Torvestad'in luota, jota hän itsekin mielellään tahtoi.
"Tuossa talossamme on paljon väkeä ko'ossa", jatkoi värjäri, "ja enemmän sinne saapuu leikkuu-aikana. Muutamat meistä arvelivat että olisi hyvä jos meillä siellä olisi luotettava mies, joka voisi sekä työtä tehdä että lepoaikoina puhua Jumalan sanaa. Sivert Jespersen'illä ja noilla muilla on niin paljon toimia kaupungissa, ja arvelimme sentähden että kysyisimme eikö Hans Nilsen tahtoisi muuttaa sinne?"
"Sen tahdon mielelläni tehdä, jos luulette siitä jotain hyötyä olevan."
"Me arvelimme että menisit sinne huomenna?"
Fennefos hämmästyi vähäisen, mutta suostui, saadakseen rauhaa; kohta värjärin mentyä heittäysi Fennefos vuoteelleen ja nukkui.
Matami Torvestad seisoi hetken aikaa miettimässä Hans Nilsen'in mentyä, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten avasi hän tavallansa juhlallisesti kutomahuoneen oven: "Henriette mene ylös ja pane maata!"
"Kyllä, äiti", vastasi Henriette, joka keskusteltuansa Fennefos'in kanssa oli vaipunut syvimpään alakuloisuuteen; hän vavisten läheni äitiä, sanoakseen hyvää yötä, vaikka aurinko oli vielä korkealla taivahalla.
"En tahdo sanoa sinulle hyvää yötä, ja ilman illallista saat olla", sanoi äiti sulkien oven.
Noin alkoivat nuo suuret rangaistustoimet Gnadanissa, ja matami Torvestad muisti vieläkin kuinka ne vaikuttivat ja taivuttivat vastahakoisintakin.
Kun Jaakko Worse heräsi aamulla Randulfin muistorikkaan syntymäpäivän jälkeen, jaksoi hän hyvin huonosti, pää oli raskas ja siinä kolkutti kuin vasara pajassa; vatsassa tunsi hän vanhat vaivat.
Vaimonsa oli aikoja sitten noussut, ja Worse heräsi oikeastaan siitä, että pari makasini-miestä tuli sisään ja ottivat Saaran sängyn, joka seisoi hänen sänkynsä vieressä.
"Mitä te täällä teette?" kysyi Worse äreästi.
"Me muutamme matamin sängyn ulos saliin."
"Mitä tuhmuuksia?"
"Hiljaa, hiljaa!" sanoi vanha makasinin-päällikkö, "kapteni, ette saa suuttua; te olette sairas, kapteni, ettekä saa puhua — sanoi matami."
Worse murisi hieman ja katseli tylsin katsein sängyn jälkeen, joka ulos muutettiin.
Kun vaimonsa kohta sen jälkeen tuli huoneesen, sanoi Worse: "Ettäs olet muuttanut sängyn, Saara! Tiedäthän että huomenna taas olen terve; ainoastaan ensimäinen päivä on niin ilkeä — hyi! — en koskaan maista totia enää, se on ilkeätä sekasotkua!"
"Sinä olet sairaampi kuin luuletkaan sekä ruumiillisesti että hengellisesti, ja minusta sinun pitäisi hakea apua molemmille — varsinkin sielullesi — ennenkuin on myöhäistä."
"Oi, kultani, tiedäthän että mielelläni tahdon; mutta sinun täytyy auttaa minua, Saara! Tule tänne luokseni istumaan ja lue vähän minulle."
"En tänään", vastasi Saara.
Worse makasi siis yksinänsä sängyssään koko päivän ja voi hyvin pahasti. Seuraavana päivänä hän ainakin oli selvä päästään, mutta vatsakivut vaivasivat häntä niin että hän jäi vuoteellensa.
Saara tuli silloin tällöin sänkyhuoneesen, ja Worse rukoili niin liikuttavasti häntä jäämään sinne; kun hän oli yksinänsä, tuli mieleensä niin paljon tuskallisia ja kamalia ajatuksia.
Saara istui silloin ikkunan ääreen kirjoineen; hänkin oli hankkinut itsellensä kirjasia, niinkuin äiti.
"Onkohan niin, Worse, että tahdot kääntyä ja tehdä parannusta synneistäsi; vai tahdotko sitä vielä kauemmaksi lykätä?"
"En, en, kultani, tiedäthän kuinka mielelläni tahdon kääntyä; mutta sinun täytyy auttaa minua, Saara, enhän tiedä sitä enkä tätä."
"No — tahdon siis ruveta lukemaan sinulle hyvää kirjaa yhdeksästä vaikuttavasta syystä, jotka herättävät ihmistä synnin tunnustamiseen ja saattavat hänet katumaan ja parannusta tekemään. Kuuntele nyt tarkasti ei ainoastaan korvillasi, vaan myöskin vastahakoisella sydämelläsi, ja siunatkoon Herra sanaansa."
Sitten luki hän hitaasti ja pontevasti: "Ensiksi Jumalan suuri armo saattaa meidät kääntymään, niinkuin apostoli sanoo kirjeessä Roomalaisille toisen luvun neljännessä värssyssä: Jumalan hyvyys saattaa sinut parannukseen.
"Sitten puhdas ja selvä Jumalan sana saattaa meidät katumukseen. Sillä niinkuin Herra muinoin lähetti profetansa, niin hän vielä joka päivä lähettää saarnaajansa ja välikappaleensa, jotka ikäänkuin pasuunalla huutavat hänen sanansa ja antavat suloisen Aaronin-kellon soida ihmisille, siten herättääkseen heitä kääntymään.
"Meidän tulee myöskin tarkasti huomioon ottaa Jumalan tuomiot, joilla hän maailman alusta on tuominnut paatuneita syntisiä, nimittäin vedenpaisumukset, vahvat myrskyt, oudot uhkaukset taivaalta, ilmatulet, jotka syöksevät alas tulta ylhäältä, ja maanjäristykset jalkojemme alla, jotka kaatavat huoneet kumoon meidän päällemme."
"Lissabon", mutisi Worse; hänellä oli kuva salissa sohvan yli suuresta maanjäristyksestä.
"Neljäs vaikuttava syy on syntiemme rajaton luku, kun elimme himoissamme, juopumuksessa, syömäryydessä ja kauhistavassa epäjumalan palveluksessa.
"Viides on elämämme lyhyys, joka totisesti huutaa meitä kääntymään. Sillä elämä kuluu nopeasti, ikäänkuin lentäisimme täältä, ja meidän vuotemme pikemmin kuin juttu.
"Kuudes syy on vähäinen luku niitä, jotka autuaiksi pääsevät; sillä portti on ahdas ja tie on kaitanen, joka elämään viepi, ja harvat ne, jotka sen löytävät.
"Seitsemänneksi kuolema meitä uhkaa, joka on lihalle vastenmielinen, ja ajatus kuolemasta on katkera jokaiselle, joka on vangittu maailman hekkumassa."
Worse liikkui levottomasti sängyssä, ikäänkuin olisi tahtonut keskeyttää, mutta Saara jatkoi:
"Meidän pitää myöskin muistaa tuomion päivää, joka on tuleva kuin varas yöllä, jolloin taivahat katoovat suurella melulla; elementit sulavat kuumuudesta ja maa sekä kaikki, mitä siinä on, palaa poroksi.
"Mutta yhdeksäs ja viimeinen syy on helvetin piina, joka kaikista tuskista on suurin ja kauhein. Raamattu hirvittävällä tavalla puhuu kadotettujen tilasta ijankaikkisessa tulessa, jossa käärme ei koskaan kuole eikä tuli koskaan sammu; kadotuksesta, sammumattomasta suosta, joka ijankaikkisesti palaa tulikivellä ja tulella; sitä sanotaan Gehennaksi, joka selitettynä on: ijankaikkinen piina; ja kirjoitettu on: tämä luola on eilisestä valmistettu, — jopa kuninkaallekin — se on syvä ja avara tarpeeksi. Tuo asumus siellä sisällä on tulta ja puuta suurimmassa määrässä; Herran henki on sytyttävä sitä ikäänkuin tulikivi-virtaa."
"Kuules Saara, etkö luule että voisit lukea jotakin muuta?" kysyi Worse levottomasti.
"Helvetin piinan päiviä", jatkoi Saara lukemistansa, "tulee aina kestämään eikä sen vuodet koskaan lopu. Kun niin monta vuotta on kulunut kuin ihmisiä on maailmassa ja tähtiä taivaalla, kun niin monta tuhatta vuotta on loppunut kuin kiviä ja hietaa on meren pohjalla, tulee paitsi näitä vielä kymmenen sataa tuhatta lisäksi. Ne, jotka eivät kadu kuullessansa tätä, he saavat sitä kokea ja tulla repaleiksi revityksi. Kaikki juomarit ja pilkkaajat ja ne, joidenka jumalana heidän vatsansa on, ja ne, jotka palvelevat himojansa, ynnä kaikki epäuskoiset tulevat samana päivänä seisomaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Silloin Jumalan majesteetti on ilmestyvä vereen asti kostavalla miekalla ja tuomion sauvalla. Perkele, tuo vanha saatana, on seisova toisella puolella heidän päällekantajanansa ja heidän allansa on oleva helvetin avonainen kita valmiina heitä nielemään."
"Saara, Saara! Älä lue enemmän!" pyysi Worse.
Mutta Saara koroitti ääntänsä ja sanat leikkasivat kuin terävät veitset: "silloin on se julistettava tuo kauhea ja hirvittävä tuomio: menkää pois, te kirotut, ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen enkeleillensä valmistettu on! Siellä saavat juoda Jumalan ijankaikkisen vihan pikarista, pimeyden valtakunnassa, perkeleen kauhistavassa läheisyydessä, kaikkien Herran kirottujen vihollisten parissa. Siellä surkea ja surullinen Jumalan vihan pauhina on aina soiva heidän korvissansa, siellä on oleva itkua ja hampaitten kiristystä, siellä ei muuta iloa ole kuin hirveä tyhjyys, voivotus ja ääretön valitus. Heidän huutonsa ja ulvontansa on oleva ankara, syvät heidän huokauksensa ja heidän kurjuutensa niin sanomaton, että ulvovat kuin koirat ja villisudet, ja ulvoten, raivoten tulevat he huutamaan kadotuksessaan: voi, voi, voi minua että synnyin maailmaan! Oi ett'en koskaan olisi syntynyt, ett'ei äitini koskaan olisi minua synnyttänyt! Kirottu se hetki, jolloin sikisin, se hetki, jolloin synnyin, ja se päivä, jolloin äitini rintoja imin".
"Saara! Lopeta Jumalan tähden!" huusi Jaakko Worse; hän istui sängyssään, pitäen kiinni siitä molemmin käsin, hikihelmet nousivat otsallensa ja hän vapisi niin että sänky tärisi.
Saara käänsi terävät silmänsä hänen puoleensa ja sanoi:
"Oletko vihdoinkin langennut elävän Jumalan käsiin?"
"Saara, Saara, mitä pitää minun tehdä?"
"Rukoile!" vastasi hän ja meni.
Worse makasi väännellen itseään tuskissa ja vaivoissa, huusi Saaraa, pyysi häntä armahtamaan ja tulemaan hänen luoksensa; hän kuuli että Saara oli viereisessä huoneessa. Vihdoin Saara tuli.
"Saara, miksi olet niin kova minua kohtaan? Semmoinen et ollut ennen."
"Minä en kohdellut sinua oikealla tavalla."
"Luuletko että tämä on oikea?"
"Toivon niin olevan."
"Niin, niin, sinä ymmärrät sitä paraiten; mutta sinun pitää auttaa minua — Saara, älä mene pois luotani!" ja hän piti Saaran kädestä kiinni, ikäänkuin olisi ollut uppomaisillaan.
Muutamia päiviä sen jälkeen hän sai nousta vuoteestaan; hän käveli ympäri taloa, missä Saara oli, levotonna kun Saara lähti huoneesta.
Tai istui hän jossakin nurkassa hengellinen kirja kädessä, ei juuri lukeakseen, vaan suojellakseen itseänsä paholaisen hyökkäyksiltä.
Sillä nyt hän oli päässyt selville siitä, mitä ei ennen ollut oikein uskonut, että paholainen aina oli häntä väijymässä.
Kun Saaran oli onnistunut peloittaa Worse luotansa, heltyi hänen ankaruutensa. Ainoastaan silloin kun Worse häntä vaivasi tai viittasi siihen, että hän nyt oli terve taas ja että sänkyä sopisi muuttaa paikallensa jälleen, silloin ilmaantui taas tuo kova katse Saaran silmiin ja hän luki tai puhui Worselle jotakin, joka saattoi hänet puolihulluksi.
Itse Saara kulki ikäänkuin synkimmässä pimeydessä. Ei hänellä ollut rukouksia eikä virsiä mielessä, ja rukoushetkissä kuunteli hän hajamielisenä.
Sinä hetkenä, jolloin Fennefos häntä syleili, tuli hänelle selväksi mikä ääretön petos oli hänelle tehty. Hänen nuoruutensa, hänen kuohuvan verensä, lämpimän, äärettömän rakkautensa tähän mieheen, kaikki olivat he sortaneet ja kukistaneet Jumalan sanalla, saarnoilla, virsillä, raamatunlauseilla, puheilla ja rukouksilla.
Ja tuo kaikki ei ollut muuta kuin sanoja — sanoja — sanoja —, joita hän pilkalla viskasi luotansa. Hän ei enää tietänyt mitään uskosta ja toivosta, mutta rakkaudesta hän tiesi, tiesi rakastavansa yhtä ainoata miestä, rakastavansa häntä raivokkaasti, hurjasti.
Fennefos'in poissa-olon aikana kävi Saara kuin kuumeessa. Kun hän palasi, muutti hän Saaran äidin luota haugelaisten taloon. Se oli aivan kaupungin läheisyydessä, ja Saara, joka muuten ei päässyt lähimpien katujen ulko-puolelle, rupesi tekemään pitkiä kävelyretkiä lähiseuduilla.
Suuren kiven tai aidan suojassa seisoi Saara katselemassa Fennefos'ia, kun hän oli työssä ulkona. Jos Saara ei saanut häntä nähdä, istui hän vuoren rinteelle ja tuijotti eteensä tai poimi kukkasen ja tarkasti sitä joka puolelta, ikäänkuin se olisi ollut jotain outoa, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Rukouskokouksissa sai hän katsella Fennefos'ia, mutta tämä ei puhunut koskaan eikä hän kertaakaan katsellut siihen suuntaan, missä Saara istui.
Saarassa ei kukaan huomannut mitään erinomaista, mutta Fennefos'issa arvelivat edullisen muutoksen tapahtuneen. Se ylenpalttinen ankaruus, millä hän oli aloittanut, oli hänestä tykkönään kadonnut, sen sijaan oli hän melkein nöyrä käytökseltään.
Se talo, jota useat etevimmät haugelaiset omistivat, oli jotensakin suuri, ja paitsi maanviljelystä siinä harjoitettiin vähän tehdasliikettäkin.
Siinä oli siis tarpeeksi työtä sille, jonka tuli johtaa kaikkea, ja Fennefos ryhtyi kun ryhtyikin tavattomalla innolla ja voimalla toimeen. Mutta ensi viikkoina hän ei voinut johtaa rukoushetkiä tuossa suuressa työmies-joukossa, joka haugelaisten tapaan kokoontui atrioille ja kotirukouksiin suureen huoneesen pitkän yhteisen pöydän ääreen.
Hans Nilsen supisti toimensa siihen, että oli ensimmäisenä työssä, vaan rukoushetkinä oli hän ääneti ja alakuloinen. Vaan parin kuukauden kuluttua tällä tavalla nosti hän taas päätänsä ja kirkkaat harmaat silmänsä. Raskaassa ruumiillisessa työssä ja kaiken sen edesvastauksen alaisena, jossa hän oli päällysmiehenä, saavutti hänen vahva, terve luontonsa jälleen tasapainon.
Hän katui kyllä alati tuota heikkouden hetkeä ja häpesi siitä, mutta hän rupesi myöskin käsittämään että se saattaa tapahtua parhaimmallekin, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli tullut hänen avukseen viimeisenä hetkenä.
Mutta samalla kuin tuo tapaus oli ilmaissut Fennefos'ille hänen oman heikkoutensa ja saattanut itseensä luottamuksen hänessä horjumaan suuressa määrässä, saattoi se hänet myöskin epäilemään oliko oikein että hän vaati niin paljon muilta, kuin hän vaati.
Ajatellessaan noita huolistuneita raukkoja tuolla pohjoisessa, oli hänestä väärin rasittaa heitä niin suurilla vaatimuksilla; ajatellessaan noita haugelaispohattoja täällä, oli hänestä häpeä elää heidän keskuudessansa. Välistä hän toivottomuudessaan arveli että oli yhtä hullusti siellä kuin täällä, ja hän ikävöi jotakin aivan uutta.
Näin pitkälle päästyänsä, oli hänen miettiminen mitenkä hän tästälähin asettaisi elämänsä. Jäädä tänne ei hän voinut. Omasta puolestaan ei hän pelännyt suuresti — vaikka hän ei koskaan enää tohtinut olla varma itsestään. Vaan Saaran tähden täytyi hänen lähteä pois. Tuntuipa vielä ikäänkuin tulivirta olisi juossut hänen suonissaan muistellessa noita silmiä, joihin hän hetkeksi oli katsonut, silloin kuin Saara oli hänen vallassaan; ja katsomattakaan Saaraan tunsi hän samaa tulta kun he tapasivat toisiansa rukoushetkinä.
Heidän oli eroaminen, se oli selvä asia; sitä hän kertoi kertomistaan itsekseen, eikä kuitenkaan lähtenyt. Täällä oli tarpeeksi työtä myöhään syksyyn asti, ja sitä paitsi — minne hänen oli lähteminen?
Jätettyään tämän paikan ei ollut yhtään paikkaa koko avarassa maailmassa, joka olisi vetänyt hänet puolehensa; ei kotiseutu eikä ystävät ylt'ympärillä; mieluimmin tahtoisi hän päästä näkemästä ketään ja elää yksinänsä.
Hänen sydämensä kärsi syvistä haavoista ja hän ajatteli näinä aikoina usein Henrietteä. Hänkin oli sidottu elämässä ja kuolemassa rakkauteen, jota ei yksikään ajatus saisi saastuttaa. Saaran edestä tahtoi hän rukoilla.
Mutta vanhimmat murehtien pitivät Hans Nilsen'iä silmällä. SivertJespersen'in talossa pidetty puhe teki suurta vahinkoa. Ihmisten keskenkerrottiin että haugelaiset olivat eripuraisia keskenänsä ja ettäFennefos oli eronnut heistä.
Veljestenkin parissa vallitsi levottomuus. Ne, jotka eivät olleet läsnä, tahtoivat tietää mitä Fennefos oli puhunut; mutta ne, jotka olivat olleet läsnä, vastasivat kiertämällä. Sill'aikaa kasvoi sekä ystävissä että vihamiehissä uteliaisuus ja into saada selville oliko jotain arveluttavaa tuossa kunnioitetussa ja yleisesti tunnetussa miehessä. Lisäksi tuli hänen muuttunut käytöksensä kohta puheen jälkeen; epäilemättä oli jotain tapahtunut, arvattiin sitä tätä, ja vanhimmat istuivat neuvottelemassa. "Minä arvelen", sanoi Sivert Jespersen, katsoen ympärillensä pienessä veljespiirissä, "että kaikki olemme yksimieliset siitä, että tässä asiassa on naisia osallisina?"
"Olen kuullut kerrottavan", sanoi Endre Egeland, "että hän paljon on viljellyt matami Torvestad'in tyttären, Henrietten tuttavuutta."
"Henriettenkö?" kertoi Sivert Jespersen, venyttäen tuota epäilevää kysymystä.
Hetken hämmästys ja äänettömyys syntyi.
"Ei, ei", sanoi vanha värjäri, "emme saa uskoa niin pahoja asioita."
"Kaikissa tapauksissa, rakkaat ystävät", sanoi Sivert Jespersen lempeästi, "täytyy meidän kaikkien yhtenä miehenä tuumia, mitenkä voisimme auttaa veljeämme Hans Nilsen'iä kaikessa tuskassa ja koetuksessa. Minä olen ajatellut, jos siihen suostutte, että kokoontuisimme maataloon lauantaina iltapäivällä. Tarkastettuamme kirjoja, voisimme kenties puhua hänen kanssansa vähän."
"Vaan olkaamme varovaiset", arveli vanhus, "emmehän tiedä mitään hänestä."
"Ei, rakas ystävä, enhän minä tarkoittanutkaan että me ymmärtämättömyydellä —"
"Minä tiedän että olet varovainen, Sivert Jespersen; mutta muistakaamme että hän on väkevin meistä; emme saa häntä kadottaa."
Lauantai, jolloin sopimuksen mukaan kokoontuivat taloon, oli viimeinen päivä syyskuuta. Heillä oli siis tarkastettavana koko kuukauden tilit talosta, värjäystehtaasta, myllystä y.m.
Tilit olivat kunnossa ja kaikki hyvässä järjestyksessä; he kiittivät Hans Nilsen'iä ja olivat erittäin ystävällisiä. Mutta kun kirjat oli kiinnilyöty ja sopimuksia tehty tulevaisuudesta, jäivät he istumaan tuoleillensa pitkin seiniä. Fennefos, joka istui keskellä lattiaa, katseli tyynesti toisesta toiseen.
Ei keneltäkään jäänyt huomaamatta, että hänellä tänään oli entinen katsantonsa; alakuloinen, epävakaa katse, jota jonkun aikaa olivat hänessä havainneet, oli aivan kadonnut, ja, päivettyneenä ja terveenä siinä istuessaan kalpeitten kaupunkilaisten keskellä, näytti hän heistä voimakkaammalta kuin koskaan ennen.
Sentähden teki värjäri viittauksia Sivert Jespersen'ille ja nousi ikäänkuin mennäkseen.
Mutta Sivert Jespersen oli päättänyt päästä selville Fennefos'in salaisuudesta tai ainakin hankkia itselleen ja vanhimmille voimaa hallitsemaan tuota itsenäistä nuorta miestä.
"Me olemme puhuneet keskenämme", aloitti hän, "me olemme puhuneet sinusta, rakas Hans Nilsen, niin me olemme todellakin puhuneet sinusta. Me arvelimme kaikki että sinä käytit jotensakin ankaria sanoja taannoin, tiedät itse, minun kodissani."
"Puhuin innostuksen voimalla; ja jos sanani olivat liian kovia, pyydän teitä antamaan ne anteeksi; luulin ne tarpeellisiksi, mutta vihaa ei ollut sydämessäni."
"Ei suinkaan olekaan", jatkoi Sivert Jespersen, "mutta meitä on huolistuttanut se alakuloinen mielentila, jossa sittemmin olemme sinua nähneet. Sinä olet vielä nuori, Hans Nilsen, ja me olemme vanhoja, ainakin vanhemmat sinua kaikki. Ja me niin hyvin tunnemme nuoren veren koetukset; ja jos olet joutunut tappiolle taistelussa vihollista vastaan omassa lihassasi, niin ojennamme me sinulle kättä."
Hans Nilsen Fennefos katseli kirkkailla silmillään toisesta toiseen, ja kaikkein mielestä katseli hän tuskallisen kauan Endre Egeland'ia,
"Minä kiitän teitä, vaan Jumala on ollut minulle armollinen, enkä siinä tarvitse mitään käden ojennusta."
"Sanomattoman hauska kuulla!" lausui lempeästi Sivert Jespersen. "Vaan älä suutu minuun, rakas ystävä! Jos kohta ulkonaisessa merkityksessä olemme lankeemuksesta suojeltu, ethän unhottane että totisia sanoja on kirjoitettu ajatuksista, sanoista ja haluistakin."
"Tahtookohan kukaan teistä heittää ensimmäisen kiven?" kysyi HansNilsen tyynesti läsnäolijoilta.
Ei kenkään vastannut, ja se, joka istui lähinnä Sivert Jespersen'ia, polki häntä jalalle, saadakseen hänen lakkaamaan. Vaan nyt oli myöhäistä; Fennefos teki päätöksen, nousi yht'äkkiä ja puhui näin:
"Rakkaat veljet ja ystävät! Tosiaankin käytin kovia sanoja viimein teille puhuessani. Minä tulin kurjuuden majoista ja näin ylöllisyyttä, minä tulin nälästä ja kärsimyksestä ja minut pantiin rikkaan miehen pöytään istumaan. Sentähden muistin mitä Hauge on jättänyt meille ohjeeksi: Vanhimmat älkööt salliko kanssavanhimmissaan mitään velttoutta, vaan rangaiskoot heitä tarpeen mukaan sekä yleisesti että jokaista yksityisesti. Tarkasti ovat ne silmällä pidettävät, jotka ovat saavuttaneet uskovaisten kunnioituksen ja jotka pyytävät olla hyviä kristittyjä, jotta eivät tottuisi imartelemiseen ja leväperäisyyteen, vaan kärsivät ankaria muistutuksia ja yksinkertaista ruokaa. Sentähden minä puhuin velvollisuuden tunteitten ohjaamana. Vaan sen jälkeen on Herran käsi koskenut raskaasti minuun; ja suuressa viheliäisyydessäni arvelin ett'en koskaan enää rohkenisi astua esille puhumaan rankaisevaa sanaa. Sillä aikaa olette nähneet minun alakuloisena ja masennettuna kulkevan parissanne. Mutta kiitetty olkoon Jumala, joka on nostanut minut jälleen armonsa kautta; nyt uskallan toivoa ett'ei Herra peräti hylkää minua levottomana välikappaleena. Vaan, rakkaat ystävät, teidän pariinne en voi enään jäädä."
Kaikki katsoivat levottomasti häneen.
"Aiotko erota veljistä?" kysyi vanhus.
"En, sitä en ai'o, mutta minun täytyy tähteä pois täältä, oman heikkouteni tähden ja sen vuoksi että pelkään en voivani tämän jälkeen kyllin ankarasti rangaista ja varoittaa teitä, sillä, rakkaat ystävät, luulen että te surkeasti eksytte monessa asiassa."
"Aiotko taas lähteä pohjoiseen päin?" kysyi yksi.
"Vai onko Herra vetänyt sydämesi pakana-raukkojen puoleen Afrikassa?" sanoi toinen.
Hans Nilsen katsahti häneen: "Kiitos siitä sanasta; sitä tahdon miettiä ja rukoilla henkeä neuvomaan minulle oikeata tietä".
Se oli heille kaikille helpoitukseksi. Lähetystoimikin oli heidän työalansa, herätetty ja alkuunpantu herrnhutien ja Haugen ystävien kautta. Jos Hans Nilsen joutui lähetystoimeen, oli hän vastakin heidän omansa, eivätkä he kadottaisi häntä; vasta nyt he tunsivat minä tukena hän oli heille kaikille.
Sivert Jespersen rupesikin kohta kehoittamaan häntä suostumaan siihen, että hänet lähetettäisiin pimeille pakanamaille.
Vaan tuo puhetapa että "hänet lähetettäisiin" sekö sen vaikutti, vai eikö Hans Nilsen tänään voinut kärsiä Sivert'iä, yhtä kaikki, hän vastasi jotensakin jyrkästi: "jos minä menen, ainoastaan yksi minut lähettää, ja se on Herra Jumala. Olkaa myös varoillanne lähetystoimessa, rakkaat ystävät! Muistatte kuinka teitä pilkkasivat sekä epäuskoiset että papit kun ensin aloititte. Ja katsokaa, nyt jo, kun se tuli, jonka te sytytitte, on levinnyt yli maan niin että apua ja rahoja runsaasti teille tulvailee, katsokaa nyt tulee noita samoja pappeja parvittain kuin korppeja, joita lihavan haju tänne houkuttelee. He eivät tahdo jättää kristillistä työtä maallikkojen haltuun, kun siinä kerran on elinvoimaa, vaan tahtovat taivuttaa sitä kirkon alaiseksi, kuten sanovat, s.o. he tahtovat pilata työnne, tuoden siihen ylpeytensä ja suvaitsemattomuutensa; niin kauvan kuin hyvin käy tahtovat he olla etunenässä huutamassa: kas tässä olemme me! vaan jos jotain nurin käy, silloin ryömivät he taakse, sanoen: niinpä käy kun kansa saa hallita itseänsä".
Vanha tuli leimusi nyt hänessä. Vanhimmat katselivat toisiansa murehtien, kun olivat kadottamaisillaan tämän veljen, ja yksi heistä sanoi:
"Vaan jos et tahdo ruveta meidän lähettilääksi, minne sitten aiot mennä?"
"Kyllä kai minä pakanoita löydän", vastasi Hans Nilsen, "vaan erotkaamme nyt täksi kertaa; ja sallikoon Jumala, joka isämme herätti, meissä kaikissa ensimmäisen rakkauden voimalla, jotta voisimme toimittaa hänen työnsä hänelle mieliksi."
Sitten ojensi hän heille kättä toiselle toisensa perästä, ja he menivät.
Oli tyyni, raskas syys-ilta. Tuo pieni seura kulki ketojen poikki kaupunkiin päin. Haugelaistalo, joksi rahvas sitä nimitti, oli tuossa kauniin ilta-auringon valaisemana, kelvollisine maalattuine rakennuksineen. Maa oli laihaa, mutta hyvin hoidettua ja kunnollisten kiviaitojen taakse oli siellä täällä istutettu puita.
Vaan kun tuo pieni seura tuli kiviaidan portille, josta tie meni suoraan alas kaupunkiin, seisahtui vanha värjäri ja hyrskähti itkuun. Muut kokoontuivat hänen ympärillensä.
"Tässä seisoin keväällä 1804 isäni ja Hans Nilsen Haugen seurassa. Siihen aikaan tässä oli kanervikko ja paljaita kallioita minne vaan kääntyi. Isäni ja Hauge puhuivat tämän alangon ynnä rämeikön ostamisesta, niinkuin sittemmin tapahtuikin. Hauge neuvoi mitä täällä oli tehtävä ja toimeenpantava — melkein niinkuin me sitten teimme. Kun meidän sitten oli kotiin meneminen, sanoi isäni: 'kun nyt vaan Jumala antaisi siunauksensa siihen!' Hän ajatteli kai maallista siunausta, isäni; olihan se rohkea teko, ja paljon rahoja ei siihen aikaan ollut Haugen ystävillä. Mutta Hauge itse hymyili, sanoen: 'En todellakaan pelkää sen puolesta, Ingebret, jos tarkoitat maallista hyvää. Ennemmin pyytäisin Jumalaa varjelemaan jälkeläisiämme liian suuresta ulkonaisesta myötäkäymisestä. Ja sinun tulee muistaa' — sanoi hän sitten minulle — 'sinun, joka olet nuori: vahvaa selkää tarvitaan kantamaan hyviä päiviä.' Minä näen häntä niin selvästi edessäni juuri semmoisena kuin hän tässä seisoi. Olihan hän itse vielä nuori eikä minua paljoa vanhempi, ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin olisin seisonut ylevän, arvoisan henkilön edessä, jolle minun tuli syvästi kumartaa. Jotain senkaltaista tunsin minä tänäänkin nuoren Hans Nilsen Fennefos'in puhuessa. Ei sitä ole kieltämistä: hän on oikeassa, ja ensimmäinen rakkaus on meissä laimeentunut."
Vanhus pudisti surumielisenä päätänsä ja meni alas kaupunkiin päin; muut seurasivat äänettöminä.
Matami Torvestad kävi harmaaksi harmista näihin aikoihin. Veljet olivat vieneet pois Hans Nilsen'in hänen luotansa ja jatkoivat toimintaansa hänen selkänsä takana: Gnadan'in temput näyttivät myöskin aivan hyödyttömiltä.
Tosin Henriette taipui ja kalpeni nälästä ja sisäänsulkemisesta, vaan uhkarohkea tuli syttyi sen sijaan hänen silmissään; ja eräänä päivänä äiti kuuli hänen laulavan reippaalla äänellä:
"Merimiehen morsian rakastaaMert' aavaa, jylhää, aaltosaa:Se ompi vuode morsiamenJa kehto sulhon poikasen."
Nyt matami Torvestad ei enää voinut malttaa mieltänsä; ja miettimättä hyökkäsi hän huoneesen Henrietten luo ja antoi hänelle aika korvapuustit kummallekin korvalle, sanoen mennessään: "kyllä minä pian opetan sinulle toista laulua; odotappas vaan!"
Henriette istui kuin kivettyneenä. Oli hän ennenkin nähnyt äitinsä suuttuneena ja lapsuuden ijällä saanut monta korvapuustia, vaan semmoisena ei hän koskaan ennen ollut äitiänsä nähnyt. Hyvää hän ei aavistanut; vaan niin kauheata, kuin nyt seurasi, ei hän voinut aavistaa.
Tuntia myöhemmin Henriette kutsuttiin ulos saliin, jossa oli Endre Egelandin vaimo. Tämä paksu, kelpeä rouva suuteli Henrietteä, ja nyt ilmoitettiin että Henriette oli samana hetkenä kihlattu Erik Pontoppidan Egelandille, ilkeimmälle miehelle, mitä hän tiesi maailmassa.
Kuultuansa tämän kihlauksen meni Saara piharakennukseen äitinsä puheille. He sulkeutuivat lukon taakse, mutta keskustelu tuli lyhyeksi. Matami Torvestad torjui kohta tyttärensä pois luotaan, ja kun Saara ratkaisevana hetkenä istui äitinsä edessä vanhassa huoneessa, ei hänellä ollut rohkeutta ruveta lopulliseen taisteluun.
Mitä oli hänen sanominen? Pitikö hänen ilmaista oma kurjuutensa, oma häpeänsä.
Saara meni ylös Henrietten luo. Kaikkiin hänen puheisinsa Henriette ei vastannut muuta kuin: "En tahdo, en tahdo; olenhan minä luvannut." Henriette oli sairaana, oli kuumeessa.
Saara riisui vaatteet hänen päältänsä ja sai hänet vuoteelle; mutta äiti tahtoi itse hoitaa häntä. Ja Saaran täytyi lähteä pois alakuloisempana, onnettomampana kuin oli tullessaan ollut.
Mitä syksymmäksi aika kului, sitä enemmän Saaran sydän paatui. Fennefos'in katse oli kirkastunut jälleen; hän katseli Saaraa ikäänkuin tämä olisi ollut hänestä hyvin kaukana.
Eräänä päivänä kerrottiin että Fennefos rupee lähetyssaarnaajaksi. Saara kuuli sen ja pimeys peitti hänen sielunsa. Hän vihasi äitiänsä ja kammosi miestänsä; vaan hän oli niin hiljainen käytökseltään, ettei kukaan aavistanut mitä ajatuksia hänessä kuohui.
Jaakko Worse oli nyt todenteolla ruvennut perkeleen kimppuun. Vähitellen hänelle muka selvisi että paholainen aina ja kaikkialla oli läsnä sekä hänen ulkopuolellansa että sisimmässä sydämessään. Ja he taistelivat, perkele ja kippari Worse, aamusta iltaan ja yöllä hänen unissaan.
Tavallisesti Worse joutui tappiolle.
Vaan joskus hänenkin onnistui pettää tuota viekasta saatanaa, kun hän hyvään aikaan huomasi hänen kirotut juonensa.
Niinpä eräänä päivänä Randulfin seurassa.
Randulf oli saanut Worsen mukaansa kävelymatkalle kaupungille, käveli jutellen hänen kanssansa ja houkutteli häntä yhä kauemmaksi laivaveistämöön päin; mutta yht'äkkiä Worse sen huomasi.
Hän kuuli muutamilta ohitsejuoksevilta pojilta, että laiva oli sysättävä mereen, ja nyt hänen oli helppo nähdä paholaisen paula.
Sillä se oli perkeleen tavallisia kepposia, että viekoitteli hänen ajatuksiansa entisen elämän synti-kurjuuteen semmoisten asiain avulla, jotka koskivat merta ja laivoja.
Sentähden oli Worse jo aikoja sitten pannut "Perheen Toivon" puoleksi valmistuneen mallin ylisille, ja kun hän nyt huomasi että perkele häntä houkutteli Tuomas Randulfin muodossa, kääntyi hän yhtäkkiä ja riensi kotia Saaran luo.
Mutta Randulf suri ystäväänsä, ja illalla hän lausui klubissa: "nyt on Jaakko Worse pian mennyt; muistakaa sanani: hän ei elä enää kauan, sen näin hänestä tänään".
"Sitä en usko", sanoi toinen, "kylläpä hän näyttää vähän kelmeältä ja haljakkaalta, mutta —"
"Mutta, minä näin sen hänen housuistaan", vastasi Randulf.
"Mitä perhanan tuhmuuksia sinä puhut, Randulf?" huusi luotsioltermanni pelipöydän äärestä.
"Vai tuhmuuksiako?" vastasi Randulf, halukkaana kiistelemään. "Olkoon sinun sanasi kaikessa kunniassa ja minun sanani pujahtakoon plakkariin; mutta niin on kuin sanon. Kun kuolema on miehen merkinnyt, käy hän noin kummallisen oikoseksi ja löyhäksi housuissaan."
Kaikki nauroivat ja sanoivat syyn siihen olevan sen, että sairaat ihmiset laihtuvat.
"Ei, ei", huusi Randulf innoissaan, "Minä tarkoitan aivan toista. Housut näyttävät noin tyhjiltä, raskailta ja pitkiltä, ikäänkuin olisivat putoamaisillaan, ja edessä jalan kohdalla kääntyy niissä kolme suurta taivetta. Kun sen näen, niin tiedän: se mies ei kauan elä. Siihen voitte luottaa, sillä se on vakaa ja järkähtämätön totuus."
Kun huonoja ilmoja tuli Lokakuulla, Jaakko Worse vielä harvemmin meni ulos; hän ei kärsinyt vilua ja istui mieluummin huoneessa. Kirjasia hän luki niin hyvin kuin taisi; vaan ei hän kuitenkaan saavuttanut hengen vapautta, jota niin suuresti kaipasi.
Rukouskokouksissa oli kummallista nähdä, noiden tyynten, hartaiden kasvojen parissa, tuo vanha huolistunut mies tuuheine harmaine hiuksineen, joka, kasvot rypyssä ja löyhinä, katseli toisesta toiseen, halukkaasti kuunnellen mitä puhuttiin ja toivoen kerrankin saavansa kuulla ne sanat, jotka antaisivat hänelle rauhaa ja hengen vapautta.
Mutta paholainen oli saanut hänestä liian lujasti kiinni. Hän pani kirouksia Worsen kielelle ja pahoja ajatuksia hänen sydämeensä; kokouksissa, kun Sivert Jespersen luki postillasta, tuli perkele, kulettaen noita 200 tynnyriä suoloja, tai käänsi paholainen hänen silmänsä niin, että hän luuli Endre Egelandin istuvan vilkkumassa nuorille tytöille pienillä vihriäisillä silmillään.
Yöllä, tuulen vinkuessa pienessä solassa Worsen talon vieressä, perkele vei hänet ulos myrskyiselle merelle "Perheen Toivolla", jotta hänellä oli syntinen ilo ajatellessaan kuinka hän hallitsi tuota komeaa laivaa ja kuinka kauniisti se purjehti isoilla laineilla.
Tai perkele kiusasi häntä ylpeyteen, kun Garman & Worse teki hyviä kauppoja, taikka suuttumiseen ja kärsimättömyyteen kun Romarino tuli pyytämään rahoja tai hänen nimeänsä johonkin paperiin.
Käyttipä perkele Tuomas Randulfiakin hänen kadotuksekseen; ja eräänä päivänä kun he tapasivat toisiansa Worsen portilla, täytyi Worsen rientää jälleen kotia Saaran luo; hän oli selvästi näkevinään että Randulfilla oli pitkät käyrät kynnet.
Makuuhuoneessa oli parasta olla, varsinkin kun Saara oli siellä. Siellä hän osasi torjua perkeleen luotansa, jos piti oikein tarkkaa vaaria.
Vaan Worsen kivut yltyivät yltymistään; hän nukkui huonosti ja kadotti ruokahalunsa. Hänelle kelpasi vielä ainoastaan hernerokka ja sianliha, jota hän aina oli merellä syönyt. Kun hän tunsi rokan hajua kyökistä, silloin hän aina virkistyi.
Vaan eräänä päivänä juolahti hänen mieleensä että sekin oli paholaisen viekkaita pauloja, jotta paholainen houkutteli hänen ajatuksiansa pois siitä ainoasta, mikä oli tärkeä, ja ajoi ne takaisin entisen elämän suureen synti-kurjuuteen.
Ja heidän istuessaan pöytään, hän tuskin uskalsi koskea ruokaan; perkele oli hernerokassakin.
Rakas Kristian Fredrik!
Autuaan äitisi kuoltua, jonka liian aikaista poismenoa vieläkin suremme, en muista olleeni niin content ja hyvällä mielellä kuin tähän aikaan. Jokaisen ihmisen elämässä on aika, jolloin hänen olentonsa ja sisällinen luontonsa ikäänkuin muuttuu ja toiseksi vaihtuu. Hänen harrastuksensa ovat samat, se into, millä hän työnsä toimittaa, ei vähene; ja kuitenkin saa hän, tämän ajan tultua, ikäänkuin toiset silmät, millä voi nähdä, ja osaksi toiset tunteet, millä voi tuntea.
Se muutos, jota näin olen vaan epäselvästi voinut kuvata, välttämättömästi tapahtuu kun nuoruudesta astumme vanhuuden ikään, ja tämän askeleen olen minä astunut viime vuosina äitisi kuoltua; kiittäen armollista Jumalaa, voin minä tänään sanoa että olen onnellinen ollessani vanha mies.
Varsinkin on sydämeni täynnä kiitollisuutta ajatellessani, kuinka paljon ruumiillista voimaa ja terveyttä minulla vielä on, ja varsinkin että minulla on henkistä verveä, jotta ei mikään, joka tähän asti on sieluni voimia puoleensa kääntänyt, vielä ole käynyt minulle vieraaksi tai yhdentekeväksi. Mieleni on ainoastaan tyynempi, aivot toimittavat paremmin functioniansa, himojen häiritsemättä, nuoruuden, välistä liiallisen innon sijaan on astunut kypsyneen miehen tyyni miettimis-voima.
Minä kirjoitan tänään sinulle tavallista laveammalta, rakas poikani, ja aineista, joihin tavallisesti emme ole koskeneet correspondenceissamme; mutta syynä siihen on haluni saada sinua käsittämään ne olot, joihin kerran joudut, niinkuin myöskin toivoni, että tämä kirje on oleva viimeisiä, joita kirjoitan ollessamme näin kaukana toisistamme. Sillä nyt ja vast'edes se on toivoni ja isällinen tahtoni että entisten sopimuksiemme mukaan palajat kotias ensi keväänä; sinun päätettäväksesi jätän tahdotko palata kotia Parisin ja Kyöbenhamnin kautta vai tahdotko lähteä takaisin Englantiin, tullaksesi sieltä jollain ensimmäisistä merikrapu-laivoista.
Ilolla olen näkevä sinua kotona taas hyvissä voimissa, ja minä toivon että sinä puolestasi olet menestyvä ja oleva onnellinen näissä oloissa sekä työtä tehdessäsi kauppatoimessamme. Ei ole mennyt mielestäni että itse pidin Sandsgaard'ia tomuisena nurkkana kun suuresta maailmasta sinun ijälläsi palasin, monta vuotta ulkomailla oltuani, Vaan elämäni kokemus on minulle opettanut että mies, jolla on järjellinen elämän filosofia ja siveelliset mielipiteet, helposti tulee toimeen minne vaan kohtalo hänet asettaa. Ja minä rohkenen toivoa että, vaikkapa tulisitkin suoraan Parisista, et ole pitävä Sandsgaard'ia aivan ala-arvoisena olopaikkana; olen nimittäin viime aikoina antanut sievistää ja decorerata päärakennusta, jotta minusta ei muuta näy manqueraavan, kuin joukko nuoria ja iloisia ihmisiä loihtimaan esille niitä aikoja, joissa muistoni vielä rakkaudella viihtyy, vaikka kaipauksen ja surun huntu niitä puoleksi peittää.
Epäilemättä se seikka on herättänyt huomiotasi, että minä viimeaikaisessa correspondenceissamme täydellä intentionilla olen pyytänyt saada sinua tutustumaan asioihimme koko niiden laveudessa sitä myöten kuin se on ollut mahdollista minulle, rupeamatta liian lavealta niistä kirjoittamaan. Minä pidän sinua nimittäin jo apulaisenani ja associena, joksi en voi pitää sinua sopimattomana, vielä vähemmin kelvottomana, päättäen kirjeistäsi ja kirjanpidostasi sekä esimiehiesi lausunnoista sinusta ollessasi ulkomailla. Tiedät siis että kauppahuoneellamme on ollut hyviä vuosia; tavallisesti kauppamies ei sitä mielellään sano, mutta meidän kesken voin sanoa: kauppahuoneellamme on ollut tavattoman hyviä vuosia. Sinä olet siis, kuten toivon, iloisella hämmästyksellä huomaava, että moni kauppahaara, jota tähän asti, resourcien puutteessa, en ole voinut tarpeeksi cultiverata, nyt niinkuin nuoret kasvit, runsasta sadetta saatuansa, on ilahuttavalla tavalla kasvanut, kun käytettävissäni on ollut contantia rahoja. Kotia tullessasi olet siis löytävä avaran työalan nuorille voimillesi, samalla kuin pääset kärsimästä sitä huolta ja pelkoa, jota minä monena vuotena, sinun ja kenenkään tietämättä, olen kärsinyt.
Minä tulen nyt siihen kohtaan kirjeessäni, jota täydellä syyllä sopisi sanoa sen pää- eli cardinali-kohdaksi: nimittäin Worsen ja meidän välisiin suhteisin. Correspondenceissamme emme paljon ole koskeneet tähän asiaan; kuitenkin olen ollut huomaavinani että ainoastaan lapsen kunnioitus on estänyt sinua ankarammin arvostelemasta minun asemaani Worsen suhteen sekä hänen ottamista kauppahuoneesemme. Tahdon siis, rakas Kristian Fredrik, kerran sanoa sinulle selvillä sanoilla: se oli kauppahuoneemme pelastus, ni plus ni moins. Voipi olla että tämä seikka on hieman alentavaista meille; mutta itse puolestani en voi nytkään käsittää asiaa toisin, kuin että se olisi ollut vieläkin alentavaisempaa ja creditillemme vahingollisempaa, jos me vähitellen ja salassa olisimme vastaanottaneet subventionia omilta kippareiltamme. Sentähden minä itse vaadin toiminimen muuttamista, syystä että katsoin oman arvomme vaativan suoraa käytöstä, ja myöskin niiden principien, jotka vallitsevat solidissa kauppamaailmassa. En tahdo kuitenkaan kieltää että minusta tuntui raskaalta jättää isäni vanha toiminimi, enkä ole huomaamatta niitä rettelöitä, jotka voivat syntyä tästä kumppaniudesta. Näitä seikkoja olen minä viime aikoina tarkasti miettinyt, ja aikomukseni on tämän kirjeen kautta selvittää sinulle nykyistä asemaa sekä lyhyesti esittää sinulle yleisissä piirteissä tuumani, jotka tulevaisuudessa toivon voivani realiserata.
Vanha Jaakko Worsemme on tätä nykyä hyvin sairas, ja, päättääkseni käynnistäni hänen luonansa muutamia päiviä sitten, en voi, paha kyllä, epäillä että hänen päivänsä ovat luetut; hänen avioliittonsa tuli hänelle, kuten ennustin, huonoksi onneksi, sillä, niinkuin arvattavasti tiedät, hänen vaimonsa on noita hengellisiä haaveksijoita, ja näiden muutamien vuosien kuluessa on hänen onnistunut, äitinsä ja tuon pyhän joukon avulla, siihen määrään turmella vanhaa Worseamme, ett'en tahdo tahrata tätä paperia kuvaamalla hänen surkeaa decadenceansa, vaan tahdon ennemmin, tukehduttamalla suruni ja harmini, pysyä ainoastaan käytännöllisissä asioissa.
Kun nyt Jaakko Worse kuoleman kautta eroaa — ja, hänen nykyiseen tilaansa katsoen, emme voi muuta, kuin toivoa hänelle pikaista ja helppoa loppua — on siis perinnön-jako toimitettava hänen leskensä ja hänen poikansa välillä ensimmäisestä avioliitosta, ja tältä taholta helposti rettelöitä voi syntyä kauppahuoneellemme.
Päästäksemme niistä olen minä päättänyt, ajan tultua, tarjoutua lunastamaan nuoren herra R. Worsen osan kauppahuoneessamme selvillä rahoilla, jonka tarjomuksen luulen hänen hyväksyvän niin hyvin siitä syystä että aion offererata hänelle melkoisen rahasumman, kuin siitä syystä että hän minun, ehkä pintapuolisen päättämiseni mukaan, hyvin mielellään ottaa runsaan määrän selviä rahoja tai helposti kaupaksi meneviä arvopapereita. Kuten jo ylempänä mainitsin, en liioin tunne tuota nuorta miestä, mutta sen käsityksen olen kuitenkin saanut, että nuori herra R. Worse ei ole niitä henkilöitä, joidenka kanssa me tahtoisimme työtä tehdä. Minä kyllä luulen että minä, niin kauvan kuin sallimus suo minulle voimia johtaa asiat, voisin pitää hänet alallansa, mutta en kuitenkaan tahdo vaivata sinua compagnonilla, johon emme voisi täydelleen luottaa.
Tämän muutoksen toivon saavani panna toimeen ennenkuin palajat, ja toivon sinun sitä hyväksyvän. Tosin on se vähän loukkaava, tuo lyhyt kumppanius Worsen kanssa; mutta toiselta puolen emme koskaan saa unhottaa että vanhan Jaakko Worsen rahat meidät pelastivat; täten painan siis sinun mieleesi, että pidät tätä perhettä silmällä; meidän tulee aina töin ja sanoin sitä auttaa.
Tämän affairen järjestettyäni on mieleni oleva tyyni; ja minä toivon että meille sitteki vielä jää kaunis sarja vuosia, joiden kuluessa yhdessä saamme työtä tehdä "Garman & Worsen" hyväksi.
Jos sinä nyt jo olet tullut Parisiin, niinkuin otaksun viimeisestä kirjeestäsi päättäen, niin sinulla varmaankin on ollut ilo tavata veljesi Richard legationissamme, minne tämän kirjeenkin lähetän. Epäilemättä teillä molemmin puolin tulee olemaan paljon hauskuutta ja hyötyä toinen toisenne seurasta tuossa suuressa kaupungissa. Veljesi Richard voi relationiensa kautta saattaa sinut seurapiireihin, mihin muuten et voisi muukalaisena päästä; toiselta puolen en ensinkään epäile että sinun läsnäolosi monella tavalla voi hyödyttää nuorempaa veljeäsi.
Seurauksena siitä elämän-urasta, jonka Richard on valinnut, ovat suuremmat expensit ja ylöllisempi elämä kuin kauppiaalle olisi soveliasta; huolimatta siitä lasken kuitenkin sydämellesi että kehoittaisit Richard'ia rajoittamaan menojansa vähäisen. Älä ymmärrä minua niin että tarkoitukseni olisi vaatia teitä käyttämään lyhyttä yhdessäoloanne siten, että sinä antaisit hänelle ankaria lectiones, en myöskään tahdo että sinä puhut hänelle niin, että hän arvelee minun olevan pahoillani. Päinvastoin toivon että molemmat käytätte oloanne Parisissa iloisten ja kauniitten muistojen keräämiseen, johon on niin monta oivaa tilaisuutta tuossa kaupungissa — tietysti siinä määrässä ja semmoisilla kulungeilla, kuin sopii gentlemanille meidän asemassamme, kuitenkin aina välttämällä tarpeetonta tuhlaamista, joka ainoastaan on huonosti cultiverattujen turhamainen halu kerskailevaan ostentioniin. — Koska veljesi olo Parisissa arvattavasti tulee kestämään kauemmin kuin sinun, olen toimittava accreditiviä, jotka kauppahuone lähettää teille tässä samassa postissa Richard'in ordrelle; ja puhuessani nuoremmasta veljestäsi tahdon, meidän kesken, vielä ilmoittaa sinulle jotakin. Minun kuoltuani et tule löytämään mitään contoa Richardin nimellä. Hänen kasvatuksensa on, monesta syystä, ollut sinun kasvatustasi kalliimpi; mutta kuitenkin on minun tahtoni että te hyvinä veljeksinä ja'atte tasan; neuvon sinua sentään ainoastaan osittain maksamaan veljellesi mitä hänelle tulee, ja pyydän sinua olemaan hänelle tykkänään antamatta viimeistä osaa.
Sillä minä pelkään että Richard veljelläsi, kaikkien hänen luonnonlahjojensa ja kauniitten ominaisuuksiensa rinnalla, on hyvin vähän kykyä kokoomaan ja säilyttämään maallista tavaraa. Sentähden sinä, rakas Kristian Fredrik, joka suosiolliselta luonnolta olet saanut tämän ky'yn, saat olla Richardin veljellisenä holhoojana. Sano tuolle rakkaalle pojalle sydämellisiä terveisiä minulta, pyydä että hän jonkun soitannon harrastajan avulla tuttavapiiristänsä sinun kanssasi valitsee hyvän flyygeli-pianon Erard'ilta; sitten pitää sinun toimittaa se hyvästi sisäänpakatuksi ja tänne lähetetyksi, jos et itse voi ottaa sitä mukanasi keväällä tullessasi. Meidän vanha claver ei vastaa nykyajan vaatimuksia äänen mahtavuuteen katsoen, ja äitisi kuoltua on minun tuskallista kuulla noita vanhoja säveleitä, jotka liian katkerasti muistuttavat minua suuresta, palkitsemattomasta tappiostani.
Täällä on monta viikkoa ollut ankaria ja pitkällisiä myrskyjä, ja me olemme saaneet kuulla monesta haaksirikosta ja onnettomuudesta merellä pitkin rannikkoa. Kaikeksi onneksi ei meidän laivoja ole näillä vesillä; vaan monesta kaupunkimme laivasta, jotka ovat Itämerellä, ollaan hyvin levottomia. Sinua tulee hämmästyttämään se vauhti, johon laiva- ja kauppaliike on joutunut viime aikoina meidän hyvässä kaupungissamme. Arvattavasti tulet myöskin, niinkuin minäkin, kummastelemaan paljoa siitä, mitä täällä tapahtuu ja tehdään. Erittäin sekä kummastuttaa että huolettaa minua se, että tuo hengellinen haaveksivaisuus, jota minun nuoruudessani nähtiin ainoastaan talonpojissa ja sivistymättömissä henkilöissä, ei ole parantunut eikä la'annut, vaan päinvastoin tähän aikaan näyttää leviävän ja voittavan alaa niissäkin yhteiskunnan kerroksissa, joita olisi luullut järjellisen opinnon kautta suojelluiksi semmoiselta hulluudelta. Onpa minulle kerrottu että on nuoria pappejakin, jotka ovat taipuvaiset hyväksymään, jopa suorastaan yhtymään tuohon kerrassaan mielettömään ja vahingolliseen "herätykseen", joksi sitä sanotaan. Jokaisen hyvän ja todellisen isänmaan-ystävän tulee surkutella tätä. Sillä yhtä hyödyllinen kuin järjellinen uskonnollinen oppi on yhteiselle kansalle, yhtä vahingollista ja turmiollista on kun vale-pyhät ja peräti oppimattomat subjektit ryhtyvät pyhään raamattuun, jota eivät osaa selittää eivätkä kunnollisesti käyttää. Ja jos todellakin niin on asian laita, jota tuskin voin uskoa, että pappissääty jälleen taipuu pietistiseen taika-uskoon, sekä järjettömään tuskittelemiseen ja haaveksimiseen, silloin pahasti pelkään että tämä tulee olemaan suureksi vahingoksi rakkaalle isänmaallemme. Vaan sinä tiedät että on kappale matkaa kaupungin ja Sandsgaard'in välillä, ja minä toivon että olet huomaava ilman täällä ulkona olevan yhtä puhtaan ja raittiin kuin ennenkin. Ja nyt lopetan, rakas poikani, hellällä tervehdyksellä sinulle ja Richardille minulta ja tädeiltäsi. Noilla hyvillä ihmisillä on juuri nyt hovisuru, niinkuin Jaakko Worse sanoi ennen muinoin; mutta he iloitsivat kuitenkin saadessaan nähdä sinua jälleen, ja minä luulen että kohta aikovat naittaa sinut; sillä he kaipaavat ja suuresti haluavat pieniä lapsia. Niin, suoraan sanoen, niinpä minuakin suuresti haluttaa nähdä uutta elämää, naurua ja tepastelevia askeleita vanhassa talossa.
Sinua rakastava isäsiMorten V. Garman.
Voihan myrskyä kestää, jopa ankaraakin, kun ollaan mannermaalla.
Mutta kun tuulee lakkaamatta viikkokaudet, yöt-päivät pääksytysten, jotta ei kukaan enää tiedä tolkkua siitä, milloin toinen myrsky alkoi, toinen taukosi, silloin ovat ne harvoja, joita ei valloita tuskallinen ahdistus, varsinkin jos asuvat pienessä puukaupungissa aavan vuonon rannalla ja meri tuolla ulkona ulvoo.
Silloin taivas laskeutuu niin matalaksi että pilvet ikäänkuin laahaavat maassa, ja sadetta ja hyrskyä pärskyy kauas maalle; päivä on vaalean-harmaa keltaisine rajuilman välähdyksineen, ja yö on pilkkosen pimeä kuin ruumis-arkku.
Pahimmalta tuntuu kun makaa hereillä ja turvattomana vuoteellaan myrskyn vinkuessa pienillä, mutkikkailla kaduilla ja sen heiluttaessa kattorännejä ja heittäessä kattotiiliä maahan.
Kun ei ole nukkunut kelvollisesti moneen yöhön ja aamusta iltaan on katsellut ilmapuntaria ja tuota harmaata, pilvistä taivasta tahi autiota katua, jossa siellä täällä on rapakossa punasia pilkkuja muserretuista kattotiileistä, taikka kuunnellut kertomuksia kaupungissa tapahtuneista vahingoista ikkunoissa ja katoissa tahi satamassa — tahi kuinka tuli oli pääsemäisillään valloilleen viime yönä — tulipalo tämmöisessä myrskyssä! — silloin moni rupee epäilemään käykö maailma tavallista menoansa vai eikö se ole joutunut pois saranoiltaan, eiköhän kaikki repeä repaleiksi ja mene yhteen myttyrään, jotta meri pääsee vyörymään matalien rantakallioin ylitse ja heittämään talot ja kirkot ja koko komennon ulos vuonolle kuin tyhjiä tulitikkurasioita.
"Jumalan viha puhaltaa yli maan", sanoivat haugelaiset ja pitivät hattujansa kiinni mennessään rukouskokouksiin; ovessa heitti tuuli kaulavaatteen kulman vaimojen pään yli, jotka tulivat aivan pyöryspäisinä matalaan, hämärään kokoussaliin.
Siinä he sitten istuivat, toinen toiseen litistyen, ja joka luki, hän sai koroittaa ääntänsä mahdottomasti tai aivan vaieta kun myrsky oikein ankarasti ravisti ulkona olevia sarapuita sekä ovia ja ikkunoita.
Hiljaisuudessa, joka seurasi kun vihuri oli asettunut, rupesi hän taas lukemaan, mutta ääni oli heikko, ilman intoa ja reippautta. Ja he katselivat toveriansa, vaan rohkeutta eivät missään havainneet; naiset säpsähtivät jokaisesta tuulen puuskasta ja miehillä oli paljon ajattelemista.
Useat haugelais-laivat olivat paluumatkalla Itämereltä tai S:t Ybes'istä. He odottelivat odottamistaan, vaan ei mikään tullut ja tuuli kiihtyi yhä ankarammaksi — kääntyen lounaasta luoteesen ja yltyen yltymistään; jos eivät laivat ole päässeet hätäsatamaan itärannikolla, niin Jumala armahtakoon sekä heitä että meitä!
Itse Sivert Jespersen istui hymytönnä, pistäen kädet takinhihoihin kunnes sai kyynyspäistä kiinni; sitten istui hiljaa nipistelemässä niitä, ikäänkuin olisi tahtonut pitää jotakin kiinni.
Matami Torvestad istui ylpeänä ja mahtavana paikallansa; häntä katseli moni, hänpä ainakin oli tyyni. Vaan se, jota he kaikki ikävöivät, hän ei ollut heidän parissansa.
Jo kahdeksan päivää sitten oli Fennefos kaikessa hiljaisuudessa jättänyt hyvästi ystävilleen; hän lähti Englantiin eräällä hollantilaisella laivalla, joka oli kärsinyt merivahingon; sieltä aikoi hän varmaankin lähteä Intiaan.
Ei hän kuitenkaan vielä ollut päässyt pois maasta, sillä tuo hollantilainen laiva oli myrskyn tähden mennyt hätäsatamaan, ja siellä Fennefos oli Smörvikissä puolen peninkulman päässä kaupungista; pari päivää sitten oli hän asioissa käynyt kaupungissa.
Myrsky oli ollut jotenkin kohtuullinen päivällisaikaan asti; mutta hämärässä se kääntyi lounaiseksi ja kiihtyi ankarammaksi kuin koskaan ennen. Suuria maininkia vyöryi lahteen, nostaen laivat ja raskaat lossiveneet, ja kuohuen makasinien alla olevaan kivimuuriin, nousivat siellä täällä ylös laattialankkujen välitse, sillä vesi oli tavattoman korkealla. Suurien laivojen köysissä vinkui ikäänkuin sata helvetin klarinettia olisi soitettu, ja riihulteissa ja ankkurivitjoissa rätisi ja ratisi.
Jaakko Worsen makasini-luhtia myöten tuli hoikka valkoinen haamu juosten, haparoiden portaita alas, ja seisoi ensimmäisessä kerroksessa, jossa laattia ikäänkuin lainehti joka kerta kuin aallot nousivat huoneen alla.
Ponnistaen kaikki voimansa, sai hän oven sen verran rakoselle että pääsi siitä ulos, ja kumartuen mustan veden yli kertoi hän vielä kerran pienen valansa ennenkuin päästi itsensä irti:
"Minä lupaan ja vannon uskollisesti rakastaa sinua elämässä ja kuolemassa ja ett'en koskaan nai toista. — Laurits! oma Lauritsini!"
Nyt päästi hän itsensä irti, ja lainehtiva meri vei hänet erään lossin alle, joka oli kiinnitetty makasinin viereen. Vasta myöhään illalla huomasivat muutamat merimiehet, jotka olivat käyneet eräässä laivassa koettamassa sen ankkuriköysiä, jotakin valkoista, joka keinui ylös ja alas torisillan kiviportaitten edustalla.
Huhu siitä levisi yli koko kaupungin vielä nopeammin kuin tämmöiset huhut tavallisesti leviävät, sillä kaikki olivat niin säikähdyksissään ja mielet niin jännitetyt pitkällisistä rajuilmoista, että tuo ruumis, joka löydettiin, ikäänkuin kuului asiaan, myrskyn seuralaisena, ja viidessä minutissa oli huhu lentänyt läpi kaupungin.
Pienet lapset, jotka olivat maata panemaisillaan, kuulivat kuinka piiat kyökissä päivittelivät; vaan kun kysyivät äidiltään mitä oli tapahtunut, vastattiin heille vaan, että sitä ei pienille lapsille kerrota; ja siitä he päättivät että se oli jotain hirvittävää ja hiipivät vavisten peitteen alle.
Vaan itse huhua kerrottiin useilla eri tavoilla. Muutamat sanoivat että Henriette oli houreissaan juossut sängystänsä — hänessä oli lavantauti — sill'aikaa kuin matami Torvestad oli rukouskokouksessa ja piika ulkona. Toiset vaan mutisivat ja pudistivat päätänsä.
Viimemainitut olivat lopuksi enemmistönä.
Toiset arvelivat että tässä taas oli tullut ilmi mitä noiden "pyhien" parissa harjoitetaan.
Henriette Torvestad oli murhannut itsensä, se oli varma asia; hänelle oli lapsi syntyvä — tai äiti tahtoi pakoittaa häntä ottamaan miehekseen Erik Pontoppidan'in; niin syypää oli äiti, hän ja haugelaiset, nuo kamalat, kamalat haugelaiset, jotka eivät suoneet itsellensä eikä muille mitään iloa, he olivat tappaneet tyttöparan, he toivat onnettomuutta kaupunkiin; sentähden siellä oli niin kolkkoa ja kylmää, ikäänkuin se paikka olisi kirottu; ruumiita uiskenteli kaupungin lahdella ja myrskyt ulvoen seurasivat toisiansa lakkaamatta, niinkuin tuomion päivä olisi käsissä!
Monen täytyi mennä ulos pihalle, vaikkapa se ilkeätä olikin, saadakseen selkoa asioista; he näkivät ihmisjoukon parin hämmentyneen lyhdyn ympärillä torilla.
Haugelaiset saivat kuulla uutisen juuri rukouskokouksesta tultuansa. Sivert Jespersen pukeutui kavaijiinsa jälleen, nosti kauluksen ja riensi pitkin pimeitä katuja matami Torvestad'in luo.
Vaan useammat kuin hän olivat uskaltaneet lähteä ulos; levottomat miehet ja naiset haugelaisseurakunnasta pelkäsivät istua yksinään kotonansa, kuultuaan tuon uutisen, joka ikäänkuin herätti pahaa omaatuntoa heissä kaikissa. He rohkaisivat mielensä ja menivät ulos, saadakseen varmuutta ja kuulemaan mitä vanhimmat arvelivat asiasta. Kaduilla torin seuduilla he tapasivat toisiansa, mutta matami Torvestad'in kulmaan Worsen-solan päähän oli jo kokoontunut paljon ihmisiä lyhtyineen.
Joka kerta kun joku haugelaisista pyrki menemään ohitse, nostivat he lyhtynsä hänen kasvojensa eteen ja huusivat hänen nimensä, lausuen pilkkasanoja ja sukkeluuksia. Heidän täytyi kulkea mutkateitä, päästäkseen taloon; ovella seisoi pari ystävistä, jotka avasivat kun ääni oli tuttu ja sulkivat sen kohta taas.
Sisäpuolella olivat he mielestään turvissa, sillä Worsen talo oli rakennettu neliön muotoiseksi, piha keskellä niinkuin linnassa. Mutta siellä vallitsi hämmästys ja kauhistus. Matami Torvestadin sanottiin menettäneen järkensä; hän istui jäykkänä sängyn vieressä katselemassa ruumista, josta vettä tippui, eikä kukaan saanut sitä lähestyä. Vanha värjäri oli hänen luonansa, muita hän ei kärsinyt.
Ja päärakennuksessa makasi Jaakko Worse taistellen viimeistä taisteluaan perkelettä vastaan. Hän makasi eräässä pihan-puolisessa kamarissa; torin-puolisissa huoneissa ei uskallettu pitää valkeata, jotta ei tuo ulkopuolella oleva joukko kiihtyisi vielä hullummaksi, joka joukko kasvoi kasvamistaan ja josta uhkaavia ääniä kuului.
Vähitellen kokoontuivat enimmät arvokkaimmista miehistä ja naisista haugelais-piiristä. Kalpeina he kulkivat, kaikki olivat hämmentyneinä ja tuskastuneina; heillä ei ollut mitään johtajaa, ja myrsky raivosi yhä ankarammin niin että huone tärisi.
Jaakko Worse makasi sängyssään kelpeänä, kasvot vääntyneinä. Monta päivää hänellä oli ollut kovia kipuja; nyt näytti siltä kuin kaikki vähitellen lamautuisi, ja lääkäri sekä muuan viisas akka sanoivat että hänen viimeinen yönsä oli käsissä.
Vaan taistelu ei vielä ollut lopussa. Se nähtiin Worsen silmistä, jotka katselivat levottomasti toisesta toiseen kun Saara oli ulkona. Välistä näytti hän joutuvan suureen tuskaan, hän mutisi jotain, jota he eivät ymmärtäneet, ja väänsi käsiänsä.
"Paholainen häntä riivaa", sanoi yksi naisista.
Ja se ajatus oli muillakin. Muutamat rupesivat etsimään virsikirjasta tai raamatusta tai noista lukuisista pienistä kirjasista semmoisia rukouksia, joita sopii lukea kun perkele ihmistä ahdistaa.
Vaan enimmät heistä puhuivat tuosta kamalasta, Henrietteä koskevasta jutusta tai katselivat levotonta, ulkopuolella olevaa ihmisjoukkoa.
Saara käveli edestakaisin tylsin kasvoin, jotka näyttivät olevan surusta kivettyneet. Vaan surua ei se kuitenkaan ollut.
Eroaminen Fennefos'ista ja Henrietten kuolema iskivät häneen lamauttavalla voimalla, jäädyttäen ja paaduttaen hänen sydämensä. Hänen kuoleva miehensä tuolla sängyssä, säikähtäneet miehet ja naiset, melu kadulla — se kaikki koski häneen sangen vähän! Hän olisi voinut istahtaa keskelle huonetta nauramaan heille kaikille.