The Project Gutenberg eBook ofLaivuri WorseThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Laivuri WorseAuthor: Alexander Lange KiellandTranslator: Elisabeth LöfgrenRelease date: December 1, 2010 [eBook #34514]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAIVURI WORSE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Laivuri WorseAuthor: Alexander Lange KiellandTranslator: Elisabeth LöfgrenRelease date: December 1, 2010 [eBook #34514]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Laivuri Worse
Author: Alexander Lange KiellandTranslator: Elisabeth Löfgren
Author: Alexander Lange Kielland
Translator: Elisabeth Löfgren
Release date: December 1, 2010 [eBook #34514]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAIVURI WORSE ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Alexander L. Kielland
Suomennos Norjan kielestä ["Skipper Worse", Elisabeth Löfgren].
Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.
"Laurits! Saakelin poika! Ylös! Viiri selvilleen!"
Kippari Worse seisoi perällä laivamajan takana. Raitis pohjoistuuli kävi vuonon yli, ja vanha priki purjehti mukavasti sisäänpäin, pienillä purjeilla.
Virta meni ulospäin ja nosti lakkapäitä laineita sen niemen kohdalla, jossa Sandsgaardin lahti alkoi. Kääntyessään sinnepäin, "Perheen Toivo", tuo hyvä laiva, näytti hyvin menestyvän kodikkaassa vanhassa satamassa.
Mutta kippari Worse vilkkui perämiehelle: "Tuhat tulimmaista, kyllä se tietää missä ollaan, päästyämme niemen ohitse".
Sillä "Perheen Toivo" ei ollut muitten laivain laatuinen. Oli kenties laivoja, jotka köykäisemmiltä ja hienommilta näyttivät; olihan mahdollista — vaikk'ei Jaakko Worse niitä koskaan ollut nähnyt — mutta mahdotointa ei ollut että noiden uusmuotisten englantilaisten parissa oli jokunen, joka purjehti hiukan paremmin.
Mutta siihen kaikki myöntymiset päättyivät kun päättyivätkin. Vahvempaa, tukevampaa, kelvollisempaa kuin "Perheen Toivo" ei merellä liikkunut eikä koskaan tulisi merellä liikkumaan.
Sentähden aurinko niin juhlallisesti valaisi Sandsgaardin taloja, valaisi merta ja laivaveistämöä, valaisi koko tuota ystävällistä lahtea, jossa sinertävät kesäaallot joukottain riensivät rannalle ilmoittamaan että Jaakko Worse oli vuonolla.
Mutta Sakari meriaitta-renki oli sen jo ilmoittanut.
"Oletko oikein varma asiasta?" kysyi konsuli Garman terävästi.
"Me olemme hänet observeranneet kiikarilla — herra konsuli! Se on yhtä varmaan 'Perheen Toivo', kuin minä olen syntinen ihminen Jumalan edessä. Se tulee juuri Sandsgaardin lahdelle".
Morten V. Garman nousi nojatuolistaan. Hän oli pitkä, vahva mies, tukka kutrinen ja vaalea, alahuuli esiin pistävä.
Ottaessaan hatun ja kepin, vapisi kätensä hieman; sillä "Perheen Toivo" oli ollut hyvin kauan poissa.
Ulkona konttorin etuhuoneessa seisoi kirjanpitäjä ikkunan edessä. Konsuli otti kiikarin hänen kädestänsä, katseli vuonolle päin, löi kiikarin kokoon ja sanoi: "Niin on todellakin. Jaakko Worse on luotettava mies."
Ensimmäisen kerran oli laiva näiltä paikoilta käynyt Rio de Janeirossa, ja sen uskaliaan työn Jaakko Worsen kunnianhimo oikeastaan oli aikaan saanut. Mutta kun hän oli ollut niin kauan poissa, oli konsuli heittänyt kaiken toivon "Perheen Toivosta", niinkuin monesta muustakin viime vuosina.
Nyt hän kyllä oli hyvillään, sekä laivan, että vanhan kapteni Worsen tulosta, mutta kuitenkin hänen askeleensa kuuluivat raskailta ja huolistuneilta, kulkiessansa niitä leveitä portaita myöten, jotka veivät toiseen kerrokseen.
Sillä enempi kuin yksi onnellinen matka tarvittiin huolistuneen kauppamiehen mielen rauhoittamiseksi. Sandsgaard olikin tyhjä ja autio, ei mitään nuorisoa, ei mitään seuroja, — ainoastaan vanhoja muistoja hienoista kavaljereista, kevytmielisesti puetuista naisista, jotka olivat jättäneet huoneisin tuoksun, mikä saattoi sydämen tykyttämään.
Rouva Garman'in kuoltua viime kesänä olivat kaikki seurahuoneet toisessa kerroksessa olleet lukittuina. Molemmat pojat olivat ulkomailla, Kristian Fredrik Lontoossa ja Rikkard Tukholmassa, ja konsuli Garman, joka koko elinaikanansa oli tottunut iloiseen, huolettomaan seuraelämään, tietysti ei voinut juuri iloisesti elää kahden vanhan pii'an seurassa — hänen vaimo-vainajansa sisaria, jotka nyt riitelivät hänen talonsa hoidosta.
Nähdessään hyvästä laivastansa kaiken sen viisauden, joka syntyi laivaveistämöllä ja lahden rannalla, Jaakko Worsen sydän paisui ylpeydestä. Kaikki veneet soudettiin ulospäin. Laivaväestön sukulaiset, äidit ja morsiamet heiluttivat huiviansa, itkien liikutuksesta; enin osa heistä oli jo aikoja sitten heittänyt kaiken toivon "Perheen Toivosta".
Ei mikään sukulainen vastaan-ottanut kippari Worsea; hän oli leskimies, ja hänen poikansa oli kauppakoulussa Lybekissä. Se häntä ilahutti, että saisi kertoa noille muille kippareille klubissa Rio de Janeirosta, jossa ei kukaan heistä ollut käynyt; mutta enimmin hän iloitsi kaikista niistä jutuista, joita aikoi syöttää kippari Randulfille.
Mitä Randulfin mainio matka Taganrog'iin oli Rion matkan rinnalla! Hän — Worse — ei pitäisi väliä, vaan voitelisi juttujansa oikein paksulta.
Nuorena Jaakko Worse oli ollut aika hulivili, ja vieläkin hän oli lystikäs vanha poika viidennellä kymmenennellä.
Hänen vartalonsa oli lyhyt ja tukeva, hänen kasvonsa, todellinen kipparinaama — neliskulmainen, punertava, suora ja lystikäs. Jos hänen hiuskarvansa olivat luetut, ne varmaankin tekivät sangen suuren summan; sillä ne kasvoivat niin tiheästi kuin saukon nahassa ja lisäksi aivan omituisella tavallaan.
Näytti siltä kuin myrsky joskus olisi puhaltanut hänen kiireesensä pienen spiralimuotoisen hiuspyörrön ja sitten loput hiuksista sivuille ja otsallepäin. Ja siinä järjestyksessä hänen hiuksensa nyt pysyivät järkähtämättömäsi, huolimatta kaikista myöhemmistä myrskyistä; korvien eteen oli tuuli ajanut pienet kutrit, jotka muistuttivat juoksevasta hiedasta myrskyn jälkeen.
Sillalta "rouvan vene" lykättiin vesille; kippari Worse hieroi käsiänsä, se oli erinomainen kunnian-osoitus. Mutta kun hän sitten näki konsulin itsensä astuvan veneesen, hyppäsi hän laivan kannella, kuin vallaton poika. Sillä se, että konsuli itse tuli ottamaan laivaa vastaan, oli tavatonta. Tavallisesti joku tuli konttorista, kun eivät nuoret herrat olleet kotona; silloin Kristian Fredrik, mutta varsinkin Rikkard oli vastassa jo kaukana vuonolla purjehtiakseen satamaan ja juodakseen Marsala-viiniä laiva-majassa.
Prikin kääntyessä ankkuri-paikkaa kohti, oli "rouvan vene" vielä kappaleen matkaa siitä. Mutta kippari Worse ei enää voinut malttaa mieltänsä, vaan tarttuen vanttiin, nousi hän laivan portaalle, heilutti hattuansa ja huusi niin että kuului yli koko Sandsgaardin: "Me tulemme myöhään — herra Kunseli! Mutta me tulemme varmaan!"
Konsuli Garman hymyili ja vastasi tervehdykseen, vetäen kaikessa hiljaisuudessa sormukset pois oikeasta kädestään; sillä hän tunsi varsin hyvin Jaakko Worsen käden-puserrusta kun Worse palasi matkoiltaan.
Kannella seisoi kapteni kaikella kunnioituksella ja autuaana hattu kourassa, konsulin noustessa varovasti ja kankeasti köysiportaita myöten.
"Tervetullut kotia — Jaakko Worse!"
"Kiitoksia vaan — herra kunseli!"
Konsuli antoi kätensä puserrettavaksi.
Laivan miehistö seisoi kunnioittavasti ympärillä. Kaikki olivat pestyt ja puetut — valmiit astumaan maalle, sillä sukulaisia ja ystäviä oli tulvaillut laivaan heidän lähestyessään, jotta eivät nyt ehtineet ruveta ankkurin laskemiseen ja laivan kiinnittämiseen.
Konsuli tervehti heitä ystävällisesti. Nuo päivettyneet kasvot näyttivät niin oudoilta ja reippailta täällä kotona kevätkesän viileässä ilmassa; muutamalla oli tulipunainen paita, toisella sininen merimiehen lakki, jotka olivat kotoisin tuosta merkillisestä Riosta. — Ja kaikkien hymyilevistä kasvoista huomattiin selvästi että tiesivät mitä perhanan poikia he olivat ja kuinka maltittomasti ikävöivät päästä maalle näyttämään itseänsä ja kertomaan juttujansa.
"Täällä on eräs hulivili", sanoi kippari Worse, "hän läksi merelle majapoikana; mutta me olemme tehneet hänet jungmanniksi matkalla. — Tietäkää, kunseli, siellä kuoli pari miestä Riossa — saakelin ankara ilman-ala siellä! — No Laurits! — Esille nyt!"
Viiden-, kuudentoista vuotias poika sysättiin esille joukosta, hän näytti nöyrältä ja ujolta; punaset ja pyöreät kasvonsa hohtivat kuin omena ankaran pesun perästä.
"Mikä on nimensä?" kysyi konsuli.
"Laurits Seehus", vastasi poika.
"Laurits Voldeman[1] Seehus", oikasi kapteni; ja toverit tirskahuttivat keskenänsä, sillä he nimittivät häntä Laurits Vollemandiksi.[2]
"Meillä on aina ollut syytä panna suurta arvoa kapteni Worsen suositukseen, ja, jos tämä nuorukainen aikoo astua näin kunnollisen merimiehen jälkiä" — tätä sanoessaan konsuli kumarsi kaptenille — "on kauppahuoneeni häntä palkitseva hänen ansionsa mukaan. Paitse sitä on koko laivaväki saava suhteellisen palkinnon tästä pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Kauppahuone kiittää jokaista erikseen heidän kelvollisesta ja uskollisesta työstään."
Konsuli tervehti joka haaralle ja meni majaan kaptenin seurassa.
Miehistö oli mainiolla tuulella sekä palkkion tähden että sen tavattoman tapauksen vuoksi, että laivan-omistaja itse tuli laivaan kiittämään halpoja merimiehiä.
Konsuli Garman'in tapana ei ollutkaan liikkua paljon väkensä keskuudessa. Ei sen vuoksi että hän olisi ollut kova isäntä — päin vastoin; hän tervehti aina ystävällisesti, sanoi myös silloin tällöin jonkun sanan ohitse mennessään. Mutta hän oli sittenkin niin äärettömän korkea ja ylhäinen että pieninkin ystävällisyys hänen puoleltansa vastaan-otettiin kiitollisella ja ihastuksella.
Astuessansa puolen tunnin perästä jälleen veneesen, lähteäksensä maalle, hurrattiin hänelle laivasta. Konsuli nousi seisalleen veneessä ja otti hatun päästänsä. Hän oli hyvin liikutettu ja halusi kotiin konttoriinsa ja yksinäisyyteen.
Konsuli vei mukaansa maalle laivan paperit ja pussillisen hyviä Souvereign'ia.[J] Oli ollut hyvä matka; kauppahuone E. F. Garman ei ollut moneen aikaan niin hyvin onnistunut asioissaan; se oli ilahuttavaa; vaan siinä ei ollut tarpeeksi.
Niinä vuosina, joina Morten Garman isänsä kuoleman jälkeen oli koettanut saada laveat asiansa kukoistamaan, ei hänen työnsä ollut onnistunut.
Kauppahuone oli sotavuosina ja rahamuutoksen aikoina kadottanut niin paljon, että sen voimat olivat moneksi vuodeksi masentuneet, — niin, näyttipä siltä, kuin ei se koskaan enää ottaisi voimistuakseen. Asia oli nimittäin se, että tällä kauppahuoneella entisistä ajoista oli niin paljon kiinteätä omaisuutta, ett'ei ollut minkäänlaista järjellistä suhdetta sen ja vähentyneen liike-pääoman välillä; lisäksi tuli velkoja, jotka rasittivat.
Asiat eivät parantuneet; Morten V. Garman, joka oli tavattoman ky'ykäs kauppias, sai panna kaikki voimansa ja koko ahkeruutensa alttiiksi pitääkseen voimassa talon vanhaa loistoa ja arvoa.
Niin kauan kuin hän vielä oli nuori, semmoinen elämä kävi päinsä, vaan lähestyessään viidettäkymmentä vuotta, kun vaimonsa oli kuollut ja Sandsgaard oli tyhjä ja autio, rasitti se häntä kaksinkertaisesti, että kauppatoimensa, hänen ilonsa ja ylpeytensä, jota oli toivonut saattavansa suurenmoiseksi ja voimakkaaksi, jäisi kitumaan hänen jälkeensä, ilman elinvoimaa, ja kenties joutuisi rappiotilaan.
Talonpito Sandsgaard'issa oli aina ollut hyvin kallis. Vilkasluontoinen kaunis rouva Garman oli mieltynyt seuroihin, naamiohuveihin ja kaikenlaisiin huvituksiin, ja hänen miestänsä miellytti samanlainen elämä kuin häntäkin.
Vuosisadan alkupuolen vapaat aatteet ynnä hänen asemansa suuren kauppahuoneen ainoana poikana olivat saattaneet hänet harrastamaan ylellisyyttä. — Kaupungissa pilkattiin hänen turhamaisuuttansa ja oltiin harmissaan siitä.
Vaan siitä ei hän itse tietänyt mitään.
Nuoruutensa elämästä ulkomailla ja avaroilta matkoiltansa toi hän mukanaan oman ilman-alansa, jossa eli — mielipiteitä ja aatteita, jotka suuresti erosivat niistä, mitkä silloin vallitsivat tuossa pienessä yksinkertaisessa kaupungissa taloudellisen ponnistuksen ja voimakkaan hengellisen liikkeen muodossa.
Mutta Sandsgaard'issa elettiin vielä perukin eli valetukan aikakaudella. Ylpeät virkamiehet ja kaupungin upserit elpyivät taas ja löysivät vanhat tapansa jälleen Sandsgaard'in pidoissa, joissa syötiin ja juotiin kauan pitkien pöytien ääressä; joissa seura oli niin hienon hieno ja luotti niin vilpittömästi omaan hienouteensa, ett'ei keskustelun aina tarvinnut olla niin tuskallisen hienoa; joissa rohkea sana taikka käden tai jalan puserrus, mikä sattui minne sen ei olisi pitänyt sattua, taikka viuhkan-takainen kuiskaus, mikä oikeastaan oli suutelo korvalle; joissa sata pientä lankaa, liian keveitä olemaan kevytmielisiä, sitoi koko seuran hienoon loistavaan silkkiverkkoon, minkä suojassa irstaisuus näytti hienolta, sievältä, siveältä kuin minuetti.
Ja tässä elämässä konsuli Garman uiskenteli — vakavasti ja mukavasti kuin kiiltävä kala.
Istuessaan suurina seura-päivinä aamupuolella konttorissaan, lenteli hänen kynänsä paperia myöten, ja silloin hän kirjoitti parhaat kirjeensä. Hänen ajatuksensa olivat niin selvät, hänen mielensä niin terävä ja huoletoin, että pienet kuin suuretkin asiat tulivat mainituiksi oikeassa järjestyksessä, oikeassa paikassa.
Samassa kirjeessä, jossa hän tilasi laivanlastillisen kahvia, ei häneltä unohtunut tilaamatta kaksitoista tukkua lakkaa eikä kaksi korillista hollantilaisia liitu-piippuja puotiinsa. Annettuansa haaksirikkoa kärsineelle kaptenille käskyjänsä, voi hän ilman vähintäkään vaikeutta kertoa kaikki yksityiskohdat niissä uunintorvissa, joita oli nähnyt Lontoossa ja jommoisia hän tahtoi rakennettavaksi kaupungin sairashuoneesen.
Mutta suoritettuansa postin k:lo 3 aikana, — päivällis-aika hänen suurissa seuroissaan — konsuli ajoi partansa tarkasti, käytteli hajuvesiä kaikenlaisista pulloista ja purkkiloista, astui sitten ylös leveitä portaita myöten, puettuna pitkään siniseen takkiin, joka oli varustettu kiiltävillä napeilla, puhkat olkapäissä, ahtaat liivit, timanttineula röyhelössä ja harmaat hiukset kutrisina ja ikäänkuin hiukan puuderoittuna. Tapahtuipa silloin välistä että hän hyräili jotakin kevyt-mielistä ranskalaista nuottia — ajatellen nuoruutensa kepposia, asetellen kauniita sääriänsä kaikkien hienouden sääntöjen mukaan; hän toivoi että polvihousujen aikakausi vielä palajaa.
Huolimatta nuoruuden kepposista oli konsuli Garman ollut aviomiehen esikuva ajan vaatimusten mukaan; ja kun vaimonsa kuoli, hän suri häntä koko sydämestänsä sekä pystytti monta, ystävällisillä kirjoituksilla varustettua muistopatsasta vaimonsa mielipaikoille puistoon. — Rouvan kuoltua seurat lakkasivat, jotenka talon kulungit melkoisesti vähenivät; mutta sen sijaan kaksi kulunkisummaa nousi aika lailla, nimittäin nuorten herrain — varsinkin Rikkard'in.
Konsulin luonto oli ikäänkuin kahtia jakaantunut noille pojille. Rikkard oli hänen ylpeytensä ja hänen heikkoutensa. Hänen kaunis ulkomuotonsa ja kevyt mielensä oli kuin heijastus konsulin omasta nuoruudesta. Kun Rikkard otti parhaan hevosen, kauniimmat suitset sekä konsulin oman ratsuraipan, jota ei muka kukaan saanut koskea, silloin isä hiipi ikkunasta toiseen niin kauan kuin poikaa näkyi, ihastuksissaan siitä tavasta millä hän istui hevosen selässä ja kuinka hyvin kaikki hänelle soveltui.
Mutta vanhempaa poikaansa — Kristian Fredrikiä — kohtaan oli konsuli ankarampi.
Välistä hän kenties kirjoitti Rikkard'ille kun hänen tuhlaavaisuutensa meni liian pitkälle: "Voin varsin hyvin käsittää että se carrière, jonka vanhempasi suostumuksella olet valinnut, kysyy kaikenlaisia raha-menoja, jotka näyttävät turhamaisilta, vaan tarkemmin tarkasteltuina, katsoen kaikenlaisiin suhteisin ja oloihin, voivat olla, ellei välttämättömän tarpeellisia, kuitenkin yllämainittujen olojen vaatimat; mutta toiselta puolen jätän sinun ratkaistavaksi, etkö voisi saavuttaa samaa päämäärää diplomatisella elämän-urallasi paljon vähennetyillä expense'illä. Varsinkin neuvon sinua pitämään regulair'iä kirjaa raha-menoistasi; ei niin paljon siitä syystä, että minä tahtoisin tarkastaa niitä, kuin siitä syystä, että kokemus on minulle osottanut että siten parhaiten voimme tarkastaa itseämme."
Mutta kirjanpitoa Rikkard ei juuri harrastanut — vielä vähemmin säännöllistä kirjanpitoa; hän yritti silloin tällöin, mutta siitä syntyi ainoastaan lystillisiä juttuja, jotka huvittivat vanhusta ja saattoivat hänet unohtamaan rahat.
Kristian Fredrik puolestaan lähetti kuukausittain otteita kassakirjastaan aina siitä ajasta alkaen, jolloin kävi Kristianiassa koulua; ja näitä otteita konsuli tarkasti armottomasti. Jos niissä oli virheellinen sijoitus, puhumattakaan laskuvirheistä — tai joku summa, joka näytti tavattoman suurelta, sai poika kohta ankaran kirjeen siitä, kuinka peräti sopimaton huolimaton kirjanpito ja tuhlaavaisuus on kauppamiehelle.
Tuo piti Kristian Fredrik'ia pelossa ja vavistuksessa, jopa loukkasikin häntä välistä. Mutta hän olisi rauhoittunut, jos olisi nähnyt, millä mieltymyksellä konsuli luki näitä siistiä laskuja, ja kuinka huolellisesti ne sitten numeroituina laskettiin määrä-laatikkoonsa.
Paitsi sitä Kristian Fredrik nyt oli ainoa, jolle konsuli uskoi tuumansa ja toimensa; ja pitkissä kirjeissään, joita hän ainakin kerran kuukaudessa kirjoitti, selvitti hän asiansa perin pohjin vanhimmalle pojallensa. Tapahtuipa että hän kysyi pojan ajatusta toisesta tai toisesta asiasta.
Kaupungin taloudellinen edistys oli niitä seikkoja, jotka viime aikoina erittäin kummastuttivat ja arveluttivat konsuli Garman'ia.
Aivan uusia henkilöitä ilmestyi taskut täynnä rahoja; ne ostivat silliä, suolasivat omaksi edukseen ja lähettivät keväällä tuhansittain tynnyriä ulkomaille. Suurta omaisuutta ansaitsivat Haugelaiset ja kaikenlaiset allapäiset ihmiset, jotka sekoittivat raamatun lauseita kauppakirjeisinsä eivätkä aavistaneetkaan mitä kirjanpito on.
Oli semmoista liikettä ja kiirettä ja virsien veisaamista ja saarnaamista kaupungissa että vanhus Sandsgaard'issa ei voinut sitä kyllin kummeksia. Ja kaikilla noilla ihmisillä oli rahaa.
Siitä alkoi sitten taas konsulin murheelliset mietteet, mutta ne hän piti itsekseen. Ei Kristian Fredrikkään saanut tietää kuinka tukalat olot hänellä välistä oli.
"Perheen Toivo" oli nyt kiinnitetty ja koristettu lipuilla ja viireillä. Merimiehet läksivät maalle ja vieraita kävi yhtä mittaa laivassa, sekä kaupungista että Sandsgaard'ista.
Kaptenin valkoinen vene laskettiin vesille, Jaakko Worse istui perään, suurelle levitetylle lipulle, jonka kulmat ulottuivat veteen. Hänen taaksensa Laurits Voldeman asettihe istumaan ja tarttui peräsimen nuoriin; tuopa kaikki tulisi näyttämään aivan sotaveneeltä. Kuusi miestä souti pitkillä vetämisillä, kuohuttaen vettä airoillaan.
Näin kippari Worse aina oli uneksinut palaavansa Rion matkaltansa, sentähden hän olikin niin sielustansa iloinen lähestyessään kaupunkia.
Sillä eipä juolahtanutkaan hänen mieleensä soudattaa venettänsä Sandsgaardiin, kävelläkseen sieltä kaupunkiin, vaikka se tie olisi ollut suorempi. Hänen päähänsä oli pistänyt että Sandsgaard oli saari, ja vaikka ilma olisi ollut minlainen hyvänsä, hän aina soudatti itsensä sekä sinne että takaisin.
Hän näki jo että olivat nostattaneet lipun hänen makasininsa katolle torisillan varrella. Worsella oli vanha avara kauppatalo, joka täytti koko korttelin torin varrella ja päättyi suureen, viisikertaiseen meri-aittaan lahden puolella. Sillä Jaakko Worsella oli rahoja, joita oli säästänyt monta vuotta kipparina ollessaan ja ansainnut omalla kauppaliikkeellänsä.
Ollessaan kotona talvisaikana oli hän hartahin kalastaja kohta kalastus-ajan ensimmäisestä päivästä siihen asti kun se päättyi. Hän osti, myi ja suolasi omaksi hyväkseen.
E. F. Garman ei käynyt sillikauppaa; se harjoitti enimmiten välityskauppaa suolalla ja viljalla sekä pankki- ja vekseli-asioita.
Kippari Worse oli siis vuosien kuluessa tullut verraten rikkaaksi mieheksi; ja oltuansa kauan poissa — niinkuin tällä kertaa — oli hän utelias tiedustamaan mitenkä väkensä oli asioita sillä aikaa hoitanut.
Vaan ennen kaikkia hän kuitenkin halusi tavata kippari Randulfia; joka kerta kun vaan sitä ajatteli, löi hän kätensä polveen ja nauroi ääneensä.
Laivoja oli satamassa vähän, kesä kun oli, mutta siellä täällä saatiin kuitenkin lippuja esille kun Jaakko Worsen vene kulki ohitse. Silloilta ja meri-aitoista sataman molemmilta puolin tervehtivät tuttavat häntä, hän vastasi tervehdyksiin ja hymyili — ylpeänä ja mielihyvillään.
"Minnekä aiot mennä, Laurits?" kysyi hän heidän lähestyessään siltaa; sillä Laurits Seehus'in koti oli Flekkefjord'issa.
"Arvattavasti matami Torvestad'in luo; siellä olen aina ennen asunut", vastasi poika.
"Piru vieköön — sanoi Jaakko Worse, olethan nyt täysikasvuinen, poika; ethän voi jäädä asumaan tuon vanhan tekopyhän postillan luokse."
Mutta huomattuaan irvistyksiä soutomiesten kasvoissa, ymmärsi hän yskän ja huusi: "Ahaa, saakelin poika! Vai tyttöjenkö tähden sinä tahdot matami Torvestad'in luo! — ole sinä varoillasi; tiedäthän että minä sitäkin jaalaa komennan."
Se oli sukkeluus; sillä matami Torvestad asui pihanpuolella Worsen talossa.
Mutta tori-sillalla odotti kippari Worsea katkera sanoma: Randulf oliItämerellä sillilastilla.
"Saara! — sinun on mentävä rukoushetkeen iltapäivällä", sanoi matamiTorvestad vanhimmalle tyttärelleen.
"Menen, äiti."
"Kippari Worse on tullut kotia; minä tahdon mennä häntä tervehtimään."
"Tuo kurja mies elää arvattavasti vielä synneissään, haluamatta päästä veljesten kanssa armon-istuimen osallisuuteen. Aatteles Saara! Jos joku meistä voisi tulla välikappaleeksi Herran kädessä tuon eksyneen pelastamiseksi!"
Matami Torvestad katseli vakaasti tyttäreensä; mutta Saara, joka seisoi kyökissä pöydän ääressä pesemässä astioita päivällisen jälkeen, ei nostanut silmiänsä, jotka olivat tummat ja suuret, pitkillä ripsillä ja mustilla kulmilla varustetut. "Voit kysyä ystäviltä, eikö joku heistä tahtoisi poiketa meidän luo keskustelemaan siitä, mitä seurakunnassa on puhuttu, ja siten vahvistamaan toisiamme armon liitossa."
"Kysyn, äiti."
Matami Torvestad meni perähuoneesen, joka oli hieman pimeä, pihan perällä kun oli. Muuten se oli somasti ja kunnollisesti sisustettu, kaikki oli puhdasta ja siistiä, mutta tuntui sentään jotenkin karulta.
Matami oli Veljesseurakunnan esimiehen leski, jonka esimiehen kuoltua ei ollut jälkeistä tullut. Sillä todellisten Herrnhutien luku ei ollut suuri, eikä heidän lukunsa lisääntynytkään, koska hengellinen liike yleensä kävi Haugelaisten suuntaan.
Heidän opissaan olikin niin paljon sisällistä yhtäläisyyttä ja heidän elämässään niin paljon ulkonaista yhtäläisyyttä, sitä ne, jotka olivat herätyksen ulkopuolella, pitivät niitä niin yhtäläisinä kuin "hip" ja "hop"; tosiasia oli että nuo kaksi hengellistä suuntaa vähitellen sulivat yhteen.
Alkuansa ei eroitus ollut vähäinen yhteiseen sivistykseen katsoen Haugen ystäväin ja veljesten välillä. Hauge etsi ja löysi ensimmäiset uskovaisensa talonpoikien parista. Veljes-seurakuntaan taas kuului suuri osa rikkaita kaupunkilaisia, jotka saksalaisten esimiestensä kautta, sekä käyden Kristiansfeldt'issä ja muissa herrnhutien pesäpaikoissa saavuttivat enemmän ulkonaista ja sisällistä sivistystä.
Mutta myöhemmin, kun Hans Nilsen Haugen herätys oli kaikunut yli maan ja voittanut lukemattomat koetukset ja varsinkin Haugen pitkällisen vankeuden ja hänen kuolemansa jälkeen, kun kansan tiedoksi tuli mitä hirmuista väkivaltaa virkasääty oli harjoittanut viattomia, hurskaita ihmisiä kohtaan — silloin tämä liike sai monta uskolaista niissäkin säätyluokissa, joissa siihen saakka oli kammottu ja ylenkatsottu noita talonpoikaisia haaveksijoita ja raivijoita.
Se helpoitti yhteensulatuksen. Haugen ystävät olivatkin aina sopuisat ja kärsivälliset missä vaan tapasivat elävää kristin-uskoa. Herrnhutit eivät puolestaan olleet niin lukuisat ja voimakkaat että olisivat voineet säilyttää erityisasemansa vaikkapa olisivatkin sitä tahtoneet.
Haugelaisten uuteen kokoussaliin matami Torvestad siis lähetti tyttärensä, ja niinikään tuli hänen pieniin hengellisiin kokouksiinsa heränneitä molemmista uskonlahoista ilman erotuksetta. Itse käytti hän joitakuita sanoja ja lausetapoja, jotka muistuttivat asiantuntevia hänen pitkästä olostansa Gnadanissa, ja häntä suuresti miellytti pienten pietistillisten kirjain lukeminen, joista hän itse oli muutamia kääntänyt saksan kielestä.
Perheen-huoneesta matami Torvestad meni kutomahuoneesen, jossa palveluspiika heitteli sukkulaansa ahkerasti ja tahdikkaasti. Siinä seisoi rukkia ja kerin-jalkoja ja ikkunalla oli räätälin työtä; sillä talossa vuorottain harjoitettiin rukousta ja laulua sekä ankaraa ja hyödyllistä työtä.
"Missä on Henriette?"
"Hän meni ulos kuulustamaan miksi lippuja nostetaan satamassa."
"Oi, oi — Martha! — kuinka kauan nuori sydän sentään riippuu kiinni tämän maailman turhuuksissa! — Näytäs kuinka pitkälle olet ehtinyt."
Saara sill'aikaa jatkoi työtään, hyräillen virttä. Hänen vuoronsa oli hoitaa kyökkiä; hän ja piika pitivät sitä toimenaan vuorottain; Henriette oli vielä liian nuori.
Saara oli 26 vuotta vanha. Vaikka hänen ruumiinsa oli voimakas ja pulska raskaasta, terveellisestä elämästä, oli hän kuitenkin hyvin kalpea kasvoiltansa; hän meni harvoin ulos eikä tuntenut maailmaa pitemmälle kuin kirkolle ja kokoushuoneelle.
Hänen puikeat kasvonsa olivat sangen kauniit ja tuo voimakas leuka muistutti vähän äidin käskevää muotoa. Tukka oli sileäksi kammattu ja palmikot yksinkertaisesti ylöspantu takana.
Neiti Saaran kasvoissa ja koko olennossa ei ollut sitä kauneutta, jota jokainen näkee toisena vuonna, mutta josta ei ole jälkeäkään seuraavana. Hänessä oli päinvastoin jotakin kestävää: pyöreät, hienot muodot, valkoinen iho ja tummat silmät tummine kulmineen tekivät hänen kauneutensa sangen viehättäväksi ja pysyväiseksi.
Kolistellessaan kuppeja ja talrikkeja — hyräillen virttään, ei hän kuullut että eräs mies astui kyökin portaita myöten. Vasta kun ovi avattiin, katsoi hän tulijaan, punastui ja loi silmänsä alas jälleen.
Ovella seisova mies, joka oli pitkä ja leveähartioinen, loi niinikään silmänsä alas sanoen: — "Saara! minä tuon sinulle 'Elämän kuolemassa', josta puhuimme. Olkoon sinulla siitä todellista iloa!"
"Kiitos Hans Nilsen!" vastasi neiti Saara, katsomatta häneen; hän ei voinut ottaa kirjaa käteensä, sillä käsi oli märkä; Hans Nilsen laski sen sentähden penkille ja läksi taas pois.
Saara kuunteli hänen askeleitansa, kun hän astui yläkerrokseen; HansNilsen Fennefos oli nimittäin matami Torvestad'in hyyryläisiä.
Sitten pyhki hän yht'äkkiä kättänsä, otti varovasti kirjan ja luki sieltä täältä kappaleen innolla ja ilolla. Olihan Hauge itse sen kirjan tehnyt, hän, josta Fennefos aina puhui, vaan josta äiti näytti vähemmin pitävän; ei hänellä ainakaan ollut yhtään Haugen tekemää kirjaa.
Mutta neiti Saaralla oli muuta tekemistä kuin lukeminen. Hän laski tuon rakkaan pienen kirjan, jonka Hans Nilsen itse oli sitonut, ikkunalle eteensä ja aloitti työtänsä ja virttänsä uudelleen, mutta lauloi oivallisemmalla äänellä. Välistä hän kumartui vähän eteenpäin, kallisti päätänsä ja katseli sitä sinisen kesätaivaan kappaletta, jota näkyi Worsen katon yläpuolelta, ja hänen tummiin silmiinsä tuli autuas loiste, ikäänkuin hän olisi suoraan katsonut avattuun taivaasen.
Nyt kuului toisia askeleita alhaalta portailta, ja tällä kertaa Saara kuuli selvästi; Henriette tuli, — ei epäilystäkään — reippaita, nopeita juoksuaskeleita, sitten kaatuminen ja vähän melua, sitten muutamia askeleita jälleen — aivan niinkuin nuorten tyttöjen tapa on kompastua rappusissa, kun äskettäin ovat saaneet pitkän hameen.
Henriette tuli sisään — punaposkena, loistavana, hengästyneenä, tukka hajallaan ja aloitti kiiruulla: "Oi Saara! oi jos olisit nähnyt! Ei kummempaa! Kuinka ällistyin, — jos vaan tietäisit, — tiedätkös kuka on kuilut kotia?"
"Hys — hys — Henriette", torui sisar, "entäs jos äiti tulisi ja näkisi sinut!"
Kohta Henriette rupesi, käsiinsä sylkien, silittämään vallatonta tukkaansa; mutta vai'eta ei hän voinut, vaan kuiskasi kiihkoissaan: "minä olin torilla — aivan alhaalla sillalla, — älä kerro äidille; ja silloin tuli kippari Worse soutaen, — kippari Worse on palannut Riosta, — tiesitkö sinä sen? — hänellä oli kuusi soutomiestä ja lippu, — ja perässä istui Laurits — en tuntenut häntä ennenkun hän hyppäsi maalle, — noin pitkä hän oli" — hän osoitti ilmaan — "hän näki minut, luulenpa että hän on jälessäni!"
"Ei, mutta Henriette" — aloitti sisar ankarasti; ja veti kulmakarvansa kokoon.
Mutta jumalatoin Henriette pieti kielensä suusta ja hiipi ulos käytävään, josta toivoi pääsevänsä kutomahuoneesen huomaamatta.
Saaran kasvot näyttivät huolistuneilta, melkein ankarilta. Tuo raju luonto sisaressa oli hänestä käsittämätön; semmoinen ei hän itse ollut koskaan ollut ja hän tiesi että tuommoinen maailmallinen mieli oli ankarasti taivutettava Herran pelvossa.
Kuitenkin tuntui ikäänkuin pistos hänen sydämessänsä kun nuoruus Henriettessä kuohui yli laitojensa, tuntuipa melkein kuin hän itse olisi tahtonut olla yhtäläinen.
Se oli vanha Aatami hänen lihassaan, joka yhä oli kuoletettava ja upotettava; ja sitä hän pyysikin tehdä virsien veisaamisella, rukouksilla ja sanan käyttämisellä; — mutta kuitenkin — —
Vielä kerta neiti Saaraa häirittiin, pyöreät, päivettyneet, hymyilevät kasvot kun pistäytyivät ovesta sisään.
Mutta hymy katosi, ja Laurits astui huoneesen ujona ja ällistyneenä; hän oli nähtävästi luullut tapaavansa toista kuin Saaraa.
"Tervetullut kotia Laurits", sanoi Saara ystävällisesti.
"Kiitoksia siitä", sanoi Laurits syvimmällä basso-äänellä, minkä taisi kurkustansa pusertaa; hän jäi seisomaan ja hieromaan ruumistansa ovea vasten.
"Tahdoitko puhua äitini kanssa?"
"Tahdoin — tahtoisin kysyä, saisinko asua täällä."
"Hän on perheen-huoneessa."
Saara piti Laurits Seehus'ia melkein kuin nuorempana veljenään, sillä aina siitä asti kun Laurits oli koulupoikana, oli hän ollut ja elänyt matami Torvestad'in luona. Hänen oikea kotonsa Flekkefjord'issa ei ollut hyvä, isä oli viinaan menevä ja siellä oli aina koko lauma pieniä lapsia.
Vähän ajan kuluttua tuli Laurits ulos perheen-huoneesta hyvin kurjan ja allapäisen näköisenä.
"No — Laurits!" — sanoi Saara, "pitääkö sinun kohta lähteä?"
"Pitää" — vastasi hän rientäen ulos, "en saanutkaan".
Mutta astuessansa alas vanhoja tuttuja kyökin portaita myöten oli hän mielestään onnettomin ihminen maailmassa, niin, hän itki — ensi kerran jungmanniksi päästyänsä.
Se ajatus oli ollut hänen ilonsa matkalla: että saisi vanhan ylis-kamarinsa jälleen, saisi olla Henrietten seurassa joka päivä, lahjoittaa hänelle kaikki ne oudot kalut, mitkä hänellä oli kirstussa, hiipiä ulos soutamaan hänen kanssansa kun matami oli seurakunnassa, tai laskea mäkeä hänen kanssansa talvis-iltoina kuutamossa, — kaikki nämä loistavat toiveet, jotka olivat niin varmat, niin monta kertaa vakaantuneet pitkinä, yksinäisinä vahtituntina laivankannella — kaikki olivat rau'enneet.
Nyt ei hänellä olisi mitään iloa enää tässä maailmassa ja tuskinpa tulevassakaan.
Saaran tuli häntä sääli sydämessään. Mutta äiti astui huoneesen ja sanoi: "sinä näit Laurits'in? — Saara!"
"Näin, äiti".
"Puhuttelitko häntä?"
"En — sanoin häntä vaan tervetulleeksi".
"Luuletko että hän on herännyt?"
Saara ei tietänyt mitä vastata; mutta äiti jatkoi ankarasti: "sano sinä vaan 'en' — lapseni! Tuommoiselta ei kääntynyt katuvainen syntinen näytä. Tuomio tosin on Herran; mutta meidän on käyttäminen silmiämme ja järkeämme, jotta ei syyhyinen lammas tunkeu saastuttamaan koko laumaa".
Saaran oli sydämessään myöntäminen että äiti oli oikeassa; sillä hän ymmärsi että Henriette ja Laurits nyt olivat siinä ijässä, että heidän keskenäinen tuttavuutensa helposti voi muuttua syntiseksi rakkaudeksi.
Sill'aikaa kun Laurits oli kamarissa oli Saara arvellut itsekseen, että velvollisuus kentiesi vaatisi häntä lausumaan äidille mielipiteensä. Nyt hän pääsi siitä, ja hänen vakuutuksensa oli että asian nykyinen laita oli paras noille nuorille.
Kuitenkin juohtui hänelle mieleen, kuinka nololta Laurits takaakin näytti hiipiessään ulos kyökin ovesta ja kuinka pahoille mielin Henriette joutuisi siitä, — olihan Laurits aina asunut heidän luona. Tietysti oli hyvä kummallekin että kiusaus saatettiin pois heidän tieltänsä — mutta kuitenkin! — kuitenkin — —
Jo kello seitsemän aikana oli Jaakko Worse lähtenyt pois klubista; siellä ei ollut olemista.
Kaikki oli mennyt takalukkoon, ei mitään ollut käynyt hänen toivonsa mukaan siitä asti kuin maalle astui.
Klubissa oli hän tavannut kaksi suomalaista haaksirikkountunutta laivuria; aivan nuoria miehiä, jotka olivat tulleet Amerikasta. Toinen heistä — oikein hävytön naama, varustettu englantilaisella parralla ja keltaisilla kellonvitjoilla — oli ollut Rio de Janeirossa — kaksi kertaa.
Oi Randulf — Randulf! Miksi olit sinä Itämerellä!
Kippari Worsen kävi niinkuin tavallisesti käy niiden, joilla on kevyt mieli. Pieninkin ilo taisi saattaa hänet mainion hyvälle tuulelle ja auttaa häntä kaikenlaisten vastusten halki; mutta jos — päinvastoin — pieni kiusa saattoi hänen mielensä toiselle uralle, silloin oli kaikki päin männikköön, koko joukko onnettomuuksia muka sateli hänen päällensä eikä kukaan ollut siihen määrään kohtalon vainooma, kuin hän — sinä päivänä; sillä tavallisesti hän sitten nukkui itsensä tasapainoon jälleen.
Tänäänpä juuri oli tuommoinen onnettomuuden päivä siitä hetkestä asti, kun Worse kuuli että Randulf oli poissa; sentähden ei hän havainnut mitään ilon aihetta klubissa eikä konttorissa, ei kauppapuodissa eikä meriaitassa, vaikka asiat oli nuhteettomasti hoidettu hänen poissa ollessaan ja hänen väkensä olisi ansainnut enemmän kiitosta kuin saivat.
Kiukkuisena ja alakuloisena hän käveli edes takaisin suurissa kauniissa huoneissaan. Aurinko oli laskeumaisillaan luoteesen ja kaupungin sataman sekä Sandsgaard'in lahden rajalla kuvautui keltaista iltataivasta vasten "Perheen Toivon" raaka-puut.
Vaan apua ei ollut niistäkään. Päälle päätteeksi muistui mieleensä että vanha satamavouti Snell klubissa oli vienyt hänet erilleen erääsen nurkkaan ja kuiskannut — sormi pitkää punasta nenäänsä vasten painettuna: "Pop — pop! Jaakko! parhaasen aikaan toit kun toitkin vanhukselle muutamia killinkiä. Sanotaan — pop — pop — että hän tarvitsee niitä tätä nykyä."
"Hitto vieköön! mitä hän sillä tarkoitti?" huusi kippari Worse äreästi, muistellessaan asiaa, "tahtooko tuo vanha veijari uskotella minulle että E. F. Garman on killinkien puutteessa — puh! — mitä sinä tahdot? — Laurits!" huusi hän yht'äkkiä, nähdessään jungmanninsa ovessa.
"Ei mitään — kapteni!" — vastasi Laurits matalalla äänellä ja meni taas. Mutta Worse juoksi hänen jälkeensä, sai hänet kiinni käytävässä ja veti hänet sisään huoneesen.
Tosi on, mitä Laurits oli puhunut; hän ei oikeastaan tahtonut mitään. Mutta kun hän surussaan ja hyljätyssä tilassaan näki ikkunoista kaptenin, joka aina oli ollut hyvä häntä kohtaan, kävelevän edes takaisin, uskalsi hän mennä sisään, toivoen saavansa jonkinlaista lohdutusta.
Worse piti häntä niskasta kiinni ja katseli häntä: "Hm! — vai niin, on siis toinenkin, jolla ei ole ollut juuri hauskaa kotia palattuaan. Tule poika! — juokaamme lasillinen yhdessä, niin saat jälestäpäin kertoa vastoinkäymisiäsi".
Kippari Worse avasi nurkassa seisovan ruokakaapin luukun, otti esille kaksi ympyriäistä Hollannin lasia ja kaasi kirsikkaviiniä Lauritsille ja vanhaa keltaista Jamaicaa itsellensä.
"Kas niin!" — sanoi Worse heidän juotuansa — "kerro nyt surujasi ja huoliasi".
Mutta aloittamatta mitään kertomusta pisti Laurits hui hai lasinsa ruokakaappiin ja kaptenin lasin niinikään, sysäsi luukun kiinni ja istui puutuolille oven viereen.
Worse luuli pojan käyneen hulluksi; mutta ennenkuin ennätti aloittaa mitään pauhinaa, kolkutettiin ovelle ja matami Torvestad astui sisään.
Laurits oli nähnyt hänen menevän ikkunan ohitse ja matamin pelko oli siihen määrään painunut hänen vereensä, että matamin ilmestyminen karkoitti kaikki muut ajatukset hänen päästänsä paitsi sen: kun ei hän vaan näkisi meidän juovan.
Ei Worsekaan olisi tahtonut että matami olisi tavannut häntä nuorukaisen kanssa ruokakaapin luukun edessä; ja kun hän nyt oivalsi Laurits'in menetyksen, tirkisteli hän vaan viekkaasti toisella silmällä poikaa, viedessään matamia sohvaan istumaan.
Hän oli puettu mustaan silkki-kaloppiin, tumman-harmaasen hattuun, jossa oli suuri esiinpistävä lieri ja atlasinauhoja. Hänen pukunsa ja koko hänen personansa näytti varakkaalta ja juhlallisen totiselta.
Tuo isonlainen, kaksinkertainen leuka sekä pystyssä pidetty pää tekivät hänen katsantonsa käskeväiseksi. Siinäpä hän erosikin muista heränneistä. Sillä ne koettivat ulkomuodossaan ja koko olennossaan näyttää nöyriltä, niinkuin myös oli tullut tavaksi Haugen ystäväin parissa maan läntisissä osissa puhua surkealla, imelällä äänellä.
Matami Torvestad ei ollut unohtanut että hän oli veljesseurakunnan esimiehen leski, ja hän pyysi aina pitää taloansa hengellisen liikkeen keskikohtana. Sentähden olivat hänen pienet kokouksensa — puoleksi raamatunselitys-hetkiä ja puoleksi iltaseuroja — hänen mielestänsä sangen tärkeät, ja samasta syystä otti hän taloonsa hyyryläisiä, jota hänen ei tulojen vuoksi olisi tarvinnut tehdä.
Lauritsi'a ei hän siinä lukuun ottanut; hänet oli hän ottanut luoksensa Flekkefjord'issa olevain ystäväin pyynnöstä; vaan muut, jotka asuivat hänen luonansa, olivat hurskaita nuoria ihmisiä — enimmiten matkustavia maallikko-saarnaajia, jotka tulivat ja menivät, jäivät muutamiksi päiviksi ystäväin luo keskustelemaan ja mieltänsä keskenään ylentämään.
Ja siten matami saavutti sen, että hänen talonsa oli yksi kaupungin heränneitten kokouspaikoista ja hän itse oli mitä mahtavimpia naisia, jota vanhemmat tavallisesti kutsuivat neuvotteluihinsa.
Kippari Worsen edessä matami aina oli vähemmin ankara ja totinen kuin kaikkien muitten, — siitäkö syystä, että hän monta vuotta oli ollut kipparin hyyryläisenä — vaiko siitä että hän luuli siten paraiten voittavansa hänen sielunsa armon kutsumukselle, vai oliko hänellä kenties muita syitä.
Kaikissa tapauksissa oli huomattava, että hän hyvin vähän sekoittiJumalan sanaa ja hurskaita lauseparsia puheesensa keskustellessaanWorsen kanssa; jopa kärsi — niin, välistä nauroikin lystikkäänkaptenin sukkeluuksia, kun ne olivat aivan viattomia.
Sanottuansa häntä tervetulleeksi kotia ja kerrottuansa yhtä ja toista, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan, lopetti hän kysymällä, eikö kapteni — joka istui täällä niin yksinänsä — tahtoisi tulla hänen luoksensa illalliselle. Se ilahuttaisi hänen tyttäriänsä.
"Eikö tule muita?" kysyi Jaakko Worse epäluulolla.
"Mahdollista kyllä, että joku ystävistä poikkee meille palatessaan seurakunnasta."
"Vai niin — kiitoksia sitten minun puolestani!" mutisi Jaakko Worse äreästi, "te tiedätte ett'en sovi siihen seuraan".
"Älkää sanoko niin — kapteni Worse! vaan toivokaamme ja rukoilkaamme, että tulisitte oikein hyvin sopimaan siihen seuraan, jossa Jumalan sanaa kuullaan mielen ylennykseksi Herrassa"; sen hän sanoi hyvin innokkaasti katsellen kaptenia viisailla silmillään.
Kippari Worse joutui vähän hämilleen ja käveli hetken aikaa. Ei ollut helppo vastata tuommoisiin lauseihin; hän, hitto vieköön, ei tahtonut mennä seurakuntaan, mutta hän kaipasi kohteliasta syytä kieltämiseen.
Laurits nousi samassa oven vierestä ja aikoi mennä.
"Ei — ei — Laurits!" huusi kapteni, "et saa mennä; pitihän meidän puhua keskenämme. Minne ai'ot?"
"Minun täytyy mennä kaupunkiin etsimään itselleni yösijaa", vastasiLaurits synkeänä, mutta vähän rohkeammin viinin jälkeen.
"Mitä — tulethan asumaan matami Torvestad'in luona? Eikö niin?Matami?"
"Ei", vastasi tämä kuivasti, "kuten tiedätte minun luonani asuu enimmiten hurskaita nuoria ihmisiä. Minä en vastaan-ota meriväkeä."
"No — mutta Laurits'illa on aina ollut ikäänkuin koti teidän luonanne, matami! — On liian kova kohtalo tulla kotia ja sitten joutua heitetyksi kadulle."
Worse käsitti nyt että siinä oli syy jungmannin suruun, ja hyväntahtoisuudessaan hän mielellään tahtoi auttaa poikaa.
Matami Torvestad ei vastannut siihen mitään; hän kiersi kalopin ympärilleen ja aikoi mennä.
"Niin jääkää siis hyvästi — kapteni Worse", sanoi hän, "ja sydämellisesti tervetullut te olette. Puolen tunnin perästä tulee Saara ja ehkä pari seurakuntalaista paitsi häntä, ja kenties joku meistä sitten pitää pienen rukouksen. Ettekö te tunne mitään halua toisten uskovaisten kanssa kiitoksella kääntymään Hänen puoleensa, joka on pelastanut teidät myrskyistä ja saattanut teidät vahingoittumatta pauhaavien aaltojen yli?"
"Tietysti — tietysti — matami! — näettehän, mutta" — Worse seisoi kynsien korvanjuurta.
"Tulkaa nyt! Älkää olko vastahakoinen kutsumukselle!" Hän ojensi kaptenille kättä ja katseli häntä ystävällisesti.
Mutta Worse peräytyi ja sanoi puoleksi leikillä: "en ole mielelläni vastahakoinen. Mutta minusta te matami Torvestad olette sangen vastahakoinen, kun ette suo Laurits paralle asuntoa. Tehkäämme sopimus? — Minä tulen raamatunselitykseen, jos te annatte Laurits'in asua luonanne, — mitä? Kätenne, matami Torvestad!"
"Tekisinpä enemmänkin, — kapteni Worse! — jos siten voisin edistää armon työtä teissä", vastasi hän, hellästi ojentaen kaptenille kättänsä.
Sitten sanoi hän tavallisella äänellänsä Laurits'ille: "sinä kuulet että teen sen kaptenin tähden. Näytäs että käytät itseäsi niin, ett'en sitä kadu. Sinä saat vanhan kamarisi; se on reilassa."
Näin sanoen hän läksi.
Kapteni ja jungmanni tyhjensivät vielä lasillisen ruokakaapin ääressä. Se oli virvoittanut Worsea ja nähdessään kuinka sielun pohjasta iloisena Laurits juoksi meripuodille noutamaan kirstuansa kalleuksinensa, hän hetkeksi unohti kuinka kalliisti oli maksanut jungmanninsa pienen yliskamarin.
Hans Nilsen Fennefos kuului perheesen, joka aikaisin oli tullut herätetyksi Haugen matkustaessa maaseuduilla. Lapsuudestansa asti hän oli kuullut puhuttavan tuosta rakkaasta opettajasta; äitinsä oli laulanut hänen virsiänsä ja itse hän oli saanut Haugen nimen.
Oli siis paljon, jonka olisi pitänyt saattaa hänet seuraamaan Haugen jälkiä.
Mutta pojalla oli raju ja intohimoinen luonto, ja kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti tuotti hän äidillensä paljon surua irstaisella elämällänsä.
Tapahtuipa kerran eräänä yönä hänen palatessaan tanssiaisista, kun aikoi hiipiä tuvan ohitse ylös kamariinsa, että kuuli äitinsä, joka makasi valveilla, laulavan:
"Sa sydän-surus jällenJa tiesi louhikkaatOi usko'os ne Hällen,Mi johtaa taivaat, maat.Ken levoon sinilaineenJa myrskyn tyyneks saa,Hän tiesi perkaa, saineenSydämmes lohduttaa".
Se virsi oli vasta hiljakkoin tullut tutuksi niillä seuduin, ja hän tiesi äitinsä siitä paljon pitävän; mutta hän ei koskaan ennen ollut paljon sitä ajatellut.
"Ken Luojaansa vain luottaa,Sen toimet siunataan;Häll' avun Herra tuottaaJa onnen päällä maan.Ei auta itku meitä.Ei huolten voihkaus;Sill' yksin taivon teitäVain saapuu siunaus".
Tanssin ja juominkien höyryt haihtuivat hänen päästänsä; ja kun äidin kaunis, kirkas ääni lauloi: "Sill' yksin taivon teitä; vain saapuu siunaus", niin nuo sanat vaikuttivat häneen niin nähtävästi, että hän purskahti katkeraan itkuun, jota hän ei voinut hillitä ennenkuin pääsi ulos.
Sitten hän kulki koko yön isänsä kartanolla itkien ja tuskissaan "taistellen Herran kanssa". Vasta päivän noustessa sai hän armon rukoilla ja kiittää.
Mutta ensi kerran oli hän koko yön ollut ulkona talosta; ja kun hän astui tupaan, nousi äitinsä penkiltä ja tuli ankarana häntä vastaan. Mutta, nostettuaan silmänsä ja nähtyään muutoksen pojan kasvoissa ja käytöksessä, sanoi äiti hiljaa: "poikani! varmaankin Jumala on sinua lähestynyt tänä yönä". Ja iloisella, rohkealla äänellä hän alkoi:
"Oi riemuitse mun sieluni!Sull' Lunastajas, HerrasiSoi uskon voiman uuden.Vierasna armo-alttarinSun valtas autuus runsahin,Näit taivaan ihanuuden.
"Oi Luoja, kiitos, kunnia!Tää juhlapäivä kultaisaToi rauhan ihanaisen.Sua hartain mielin kiittelenEdestä hetken suloisenJa armos taivahaisen."
Siitä päivästä alkaen Hans Nilsen ei enää mennyt tanssiaisiin; vaan monivuotisen kiusauksen ja taistelun jälkeen saavutti hän viimein sielun rohkeuden, jotta rupesi puhumaan omaistensa ja tuttaviensa kanssa tuosta ainoasta tärkeästä asiasta. Seurakunnassa hän myöskin sai puhua, ja yleinen mielipide oli että aikoja oli mennyt siitä, kun olivat kuulleet niin elävää puhetta.
Mutta muistaen Haugen määräyksen, eivät vanhimmat sallineet hänen lähteä ystävien luo muualle, ennenkuin hän oli vahvistunut puhtaassa uskonnossa ja elämänsä oli tuottanut kääntymyksen todellisia hedelmiä.
Vasta täytettyänsä viisikolmatta vuotta hän lähetettiin ulos; ja kuljettuansa sitten yhtä mittaa viisi kuusi vuotta paikasta toiseen — joko kutsumuksesta tai Hengen lähettämänä, oli hän tullut hyvin tunnetuksi ja suuresti kunnioitetuksi maallikko-saarnaajaksi länsi- rannikolla — aina Trondhjemin toiselle puolelle asti.
Ne ajat olivat nyt ohitse,[4] jolloin pappi vei nimismiehen tai juopunee luutnantin mukanansa ja hajoitti noita hengellisiä kokouksia, soimaten saarnamiestä tai sylkien häntä kasvoihin ja lähettäen hänet sitten pois pitäjästä lähimmän nimismiehen luo.
Mutta vaikka ei maallikkosaarnaajoita nyt vainottu niinkuin muinoin, uhkasi heitä kaikenlaiset muut vaarat nytkin, joten heidän tilansa oli hankala.
Sillä papit eivät suinkaan olleet mieltänsä muuttaneet. Mutta kun eivät enää uskaltaneet vangita ja julkisesti soimata "noita haaveksijoita, noita vekkuleja, noita pettureja, valepyhiä konnia ja kansanviettelijöitä", niin he salassa kuitenkin heitä väijyivät ja panettelivat.
Tämä oli maallikoille ja varsinkin heidän esi- ja saarnamiehilleen uusi kuritus kärsivällisyyteen. Sillä sitä myöten kuin heränneitten luku kasvoi, tapahtui luonnollisesti sekin, että joku heistä lankesi julkisiin synteihin tai havaittiin valehurskaaksi ja jumalattomaksi.
Ja silloinpa papit olivat liikkeellä; hartaasti ja innokkaasti he kertoivat kertomistaan saarnastuoleista ja kodeissa kaikenlaisia rosvojuttuja noista Haugelaisista, noista valepyhistä, jotka ylenkatsoivat Jumalan huonetta ja turvautuivat omiin hämäriin kokouksiinsa, joissa kaikenlaista ilkeyttä harjoitettiin.
Ja virkasäädystä levisi koko niinsanottuun sivistyneesen luokkaan epäluulo ja kammo, jopa vihakin näitä rauhallisia ja yleensä sangen kunnioitettavia ihmisiä kohtaan.
Siitäpä kirjallisuuteenkin tuli noita ilkeitä, konnantapaisia maallikkosaarnaajia ja apostolin kaltaisia provasteja ja pappeja — valon ja rauhan miehiä. Kirjallisuutta viljelevä osa yhteiskunnasta ei paljon tietänyt maallikkosaarnaajista; mutta kuvaukset pidettiin todenperäisinä; sillä pappeja — rauhan miehiä tunsivat he hyvin.
Suurin osa tunsi pappeja, he kun lupa-aikoinaan olivat käyneet pappiloissa, jotka käynnit aina ovat loistokohtia nuoruuden muistelmissa — joko kuun valaisemana kesä-yönä metsässä tai valkoisen, kimeltävän lumipeitteen aikana, kun kulkusen helinä kuuluu kaukaa ja lähestyy lähestymistään. Tämmöisen kehyksen ympäröimänä pappi nähtiin — kirkastuneena ystävällisenä ja kuitenkin niin totisen hyvänä; kuinka hupaisia pöytäpuheita hän osasi pitää, kuinka hän rakasti viattomia leikkipuheita ja kuinka hyvä oli olla vieraanvaraisessa talossa, joka oli täynnä nuoruuden iloa, "isän" hellän totisuuden turvissa.
Pappi oli aina keskikohtana, — ei ainoastaan vaimonsa ja tyttärien huolenpitoon katsoen; nuorison leikeissäkin iloissa "isän" piti olla muassa, muuten ei ollut niinkuin olla piti; suuri merivaahto-piippu täytettiin hänelle ja nuoret ihmiset riensivät tuomaan hänelle tulta, kun se sammui; ja kaikki häntä hellyydellä ympäröivät kun hänen toisena joulupäivänä piti lähteä kappeli-kirkkoon saarnaamaan ja rouva tottuneella kädellä kiersi hänet kaikkiin hänen villa-nuttuihinsa, nahka-nuttuihinsa, tuluppeihinsa, vöihinsä ja turkkiinsa.
Ken olisi voinut unohtaa noita rauhallista lauantai-iltoja, jolloin oli paras olla ulkona, jotta ei pappia häirittäisi kun hän mietti saarnaansa konttorissa ja tupakansavu vieri ulos avainrei'ästä kuin sininen käärme; tahi sunnuntaisaamuja ennenkuin kirkkoon mentiin, kun odotettiin isää, joka söi muna-toddy'ansa vahvistaakseen ääntänsä.
Ja kuitenkin tuo lupa-ajan pappi saattoi olla aivan toinen mies kun hän istui yksin talonpoikiensa kanssa vaivais- tai koulu-toimikunnassa; konttorista kuului välistä ääni, jonka tuskin olisi luullut tulevan valon ja rauhan miehen suusta.
Niin, tapahtuipa joskus kun nuoriso porstuassa etsi päällysvaatteitansa, jollekin huvimatkalle lähteäkseen, että sarkanuttuun puettu talonpoika tuli päistikkaa ulos konttorista ja ovessa nähtiin punottavien kasvojen hohde, jotka äkkiä katosivat jälleen, ja liehuva yönuttu samaten.
Silloin sanoi rouva tai joku tyttäristä: "oi! — isä parka! Siinä oli taas yksi noita ilkeitä Haugelaisia, jotka tekevät isälle niin paljon harmia pitäjässä".
Eikä tuo mieliala heränneitä kohtaan hävinnyt silloinkaan kun pietismi yliopistossa vallalle pääsi. Uudet opettajat ja papit, jotka eivät ainoastaan olleet Haugelle kiitollisuuden velassa opin syvämielisyydestä ja sen omistamisesta, vaan myös olivat omistaneet tuon nöyrän ulkomuodon ja imelän puhetavan sekä tuon suhisevan "s"-äänen Haugelaisuuden rappioajalta, näyttivät helposti unohtavan että koko tuo kristillinen henki, jonka kurjista jäännöksistä he elivät, oli jotakin, jota kansa alhaaltapäin oli itsellensä voittanut. Ja samoin kuin arvoisat isänsä hekin rupesivat jaarittelemaan että olivat kansan paimenet ja isät, että jokainen, joka mutkisti hiuskarvaa heidän päässään, oli kumooja! — hän kumosi kansan pyhyyden tuntoa ja koski röyhkeällä kädellään tuohon muinaiseen ihanaan isälliseen väliin seurakunnan ja sen paimenen kesken!
Hans Fennefos'in ensimmäisinä matkavuosina hän enimmiten tapasi vanhan koulun pappeja, jotka väijyivät jokaista hänen sanaansa ja askelettaan sekä tekivät hänelle ja hänen ystävilleen niin paljon haittaa ja harmia kuin suinkin voivat.
Silloin oli tarkasti vaari pitäminen sekä itsestänsä että ystävistä, ja siinä nuorella saarnamiehellä oli paljon taistelemista. Sillä hänellä ei ainoastaan ollut tavattomia ruumiillisia voimia, vaan mieleltäänkin hän oli uhkarohkea. Vanhat ihmiset sanoivat hänen paljon muistuttavan Haugea tämän ensimmäisinä aikoina ennenkuin vainoominen oli hänet jo masentanut.
Sentähden sanottiinkin noissa kirjeissä, joita seurakunnan vanhimmat lähettivät ystäville kaikkialle, alinomaa että nuori Hans Nilsen yhä oli kehoitettava tottelevaisuuteen vallanpitäjiä kohtaan, jotta ei mitään riitaa eikä hämmennystä syntyisi.
Vähittäin hän oppi mieltänsä malttamaan niin että hän monessa paikoin kaikessa hiljaisuudessa sai eripuraisuuden estetyksi papin ja seurakunnan välillä.
Täten Fennefos, niinkuin moni muukin maallikkosaarnaaja, sai mielet niin asettumaan että, jos papilla vaan oli hyvä tahto, hän melkein aina — sangen ansaitsemattomasti — löysi pienen joukon todellisia kristittyjä seurakunnasta, jotka mielellään kokoontuivat hänen ympärilleen, jos ei hän nimenomaan tarjonnut heille kiviä leivän sijasta, niinkuin nuo vanhat papit.
Vaan välistä Hans Nilsen'in oli vaikea malttaa mieltänsä. Vanhojen kertomuksista Fennefos'issa tunsi hän hyvin kaikki Haugen elämän vaiheet. Hän tiesi hyvin niiden nimismiesten, tuomarien ja varsinkin pappien nimet, jotka olivat pilkanneet, vainonneet ja puoleksi kuolijaksi kiduttaneet rakastettua opettajaa.
Ja missä vaan kulki, hän tapasi noita nimiä. Sekä tuomarinistuimet että saarnastuolit heidän poikansa olivat perineet — noiden vanhojen inhoittavien vainoojien ruumiilliset, eikä ainoastaan hengelliset, pojat.
Hänen nuori verensä rupesi suonissa kiehumaan, ja kun sanat vapaasti ja terävästi lausuttiin seurakunnassa, huomasi hän että muidenkin laita oli sama kuin hänen. Mutta silloin he kurittivat toisiansa lausuen: ei ole esivaltaa toista kuin Jumalan asettama.
Matkustaessaan maan länsi-osassa jäi hän aina vähäksi aikaa matamiTorvestad'in luokse. Kaupunki oli avaralle levinneen herätyksenkeskikohtana, ja vähittäin Hans Nilsen kodistui siellä paremmin kuinFennefos'issa.
Sinne lähetettiin siis myös hänelle kirjeitä ystäviltä maan eri ääriltä kun jotain kävi nurinpäin heidän parissaan tai kun halu kuulla hänen puhuvan tuli heissä liian vastustamattomaksi.
Silloin hän läksi heidän luo tai kirjoitti heille kirjeitä; tai vanhimmat lähettivät jonkun toisen hänen sijaansa jos joku siihen sopiva henkilö oli tarjona.
Vaan eivät veljet eikä matami Torvestad häntä niin voimakkaasti vetäneet kaupunkiin tahi saaneet häntä niin kauan sinne jäämään. Sillä oikeastaan viihtyi hän paremmin talonpoikain parissa.
Matami Torvestad'ista hänellä oli paljon muistuttamista. Monissa kohdin tuo matami oli liian veltto, täynnä saksalaista pietistillistä haaveksivaisuutta, jota Fennefos ei kärsinyt, ja ennen kaikkia oli hän Fennefos'in mielestä sekä talossansa että seurakunnassa liian käskeväinen ja vallanhimoinen.
Fennefos'ia kaupunkiin veti etupäässä Saara.
Ei sen vuoksi että hän tietääksensä olisi rakastanut Saaraa minkäänlaisella himolla. Mutta Saara oli niin herätyksen valloittama, niin perehtynyt raamattuun ja hyviin kirjoihin, ett'ei hän tietänyt toista ihmistä, jonka kanssa mieluummin olisi puhunut hengellisistä asioista.
Ystävienkin keskuudessa pidettiin Saaraa suuressa arvossa, ja vanhojen oli sydämellinen ilo kuulla tuon nuoren naisen puhuvan seurakunnassa Jumalan sanaa. Se tosin oli harvinaista eikä hänellä ollut paljon "omia sanoja". Mutta hän osasi niin monta virttä, niin paljon raamatun lauseita ja kappaleita hyvistä kirjoista ulkoa, ja ennen kaikkia hän oli perehtynyt itse raamattuun niin, että tuskin kukaan miehistäkään siinä voi vetää hänelle vertoja.
Pöydällä matami Torvestad'in huoneessa oli siihen kiinnitetty pulpetti; siinä oli aina avattu raamattu.
Se oli Saaran paikka ja sen viereen asetti matami tänään hyvän tuolin kippari Worselle.
Muutamia totisia vaimoja oli nyt saapunut, ja he kävivät istumaan pitkin seiniä, laskivat kädet helmaansa ja huokailivat. Pari nuorta tyttöä istuutui Henrietten kanssa eräälle hyvin ahtaalle penkille uunin viereen, ja muuan puolikasvuinen poika, jota vanhemmat veivät mukaansa kokouksesta toiseen, istui — kasvoiltaan vaaleankeltaisena, täynnä suvipilkkuja ja näppylöitä, aivan tylsän näköisenä — erään tuolin reunalle, joka seisoi oven suulla.
Vähän ajan kuluttua tuli miesväki joukossa. Siinä oli veljekset Endre ja Nikolai Egeland, joilla oli suurin talonpoikaiskauppa kaupungissa, Sivert Jespersen, joka muutaman vuoden kuluessa oli ansainnut suuren omaisuuden sillikaupalla, ja vielä neljä, viisi etevimmistä Haugelaisista — käsityöläisiä ja kauppamiehiä.
Matami Torvestad ojensi kaikille kättä ja koetti hankkia heille istuinsijoja, joka lopulta oli varsin vaikeata, vaikka huone oli iso ja täynnä tuoleja.
Hans Fennefos meni Saaraa tervehtimään ja kysyi samalla, kelle nojatuoli oli asetettu?
"Kippari Worse tulee tänne tänä iltana", vastasi Saara katsomatta häneen. Hans Nilsen hämmästyi ja hänelle tuli paha ollakseen, vaikk'ei tietänyt mistä syystä; matami Torvestad tervehti häntä ystävällisesti, vaan itse hän ei vielä mennyt paikallensa istumaan; hän käveli — hieman kuumeentapaisesti, kunnes Jaakko Worse viimein tuli.
Avatessansa ovea, Worsen teki suuresti mieli pötkiä tiehensä. Hän tuli suurista huoneistansa, joissa vielä oli vähän valoa laskeuvasta auringosta. Mutta täällä oli pimeää ja ahdistavaa; kaksi talikynttilää seisoi messinki-jaloissa valaisten pöytää ja raamatun pulpettia; mutta huoneessa ei näkynyt muuta kuin sarja kasvoja pitkin seiniä.
Ei toivomistakaan päästä pois. Matami Torvestad otti häntä ystävällisesti kädestä ja vei hänet sisään.
Paitsi sitä tunsi hän kaikki läsnäolijat, ja miehet astuivat esille puristamaan hänen kättänsä ja sanomaan häntä tervetulleeksi kotia.
Yleinen oli ilo nähdä häntä seurakunnassa, sillä Jaakko Worse oli mahtava mies kylässä ja tähän asti hän oli ollut melkein Haugelaisten vihamiehiä ja pilkkaajia. He nyykkäsivät hymyillen matami Torvestad'ille ja tämä nautti voitostaan.
Varsinkin oli Sivert Jespersen hyvillään. Hän ja Worse olivat vanhoja tuttavia pohjoiseen päin tehdyiltä kalastusretkiltä; ja Sivert Gefvint — joksi häntä nimitettiin — oli kokouksien ulkopuolella vilkas ja näppärä mies. Samalla kuin hänen suunsa oli täynnä Jumalan sanaa ja virsiä, oli hän rohkea missä hyvä voitto oli tarjona ja taisi purjehtia kuin riivattu päästäksensä ensimmäiseksi kalastus-paikalle.
Kippari Worse murisi vähän ja silitti saukonnahkaansa kun Sivert puristi hänen kättänsä, sydämellisesti ja hellästi sanoen häntä tervetulleeksi. Oli nimittäin vanha juttu heidän välillänsä suolakaupasta, jossa Worse arveli Sivertin häntä pettäneen; jota hän olikin sanonut suoraan Sivert'ille monta kertaa heidän yhtyessään kalastus-retkillä; mutta Sivert Gefvint hymyili vaan ystävällisesti ja taputti Worsea olkapäälle.
Matami Torvestad vei nyt Worsen nojatuoliin; kipparin oli hyvin paha ollakseen ja hän kiroili mielessään sekä Laurits'ia että matamia. Mutta Laurits istui autuaana eräällä pallilla kahden lihavan matamin takana, joiden välistä hän näki vähän Henrietteä.
Saara tervehti ujosti kippari Worsea; tämä silitti hänen päätänsä; olihan hän nähnyt Saaran kasvavan pienestä tyttösestä.
Kun nyt olivat istumassa ja kaikki oli hiljaa, sanoi matami Torvestad: "No — pikku Erik Pontoppidan! voitko kertoa minulle mistä puhuttiin seurakunnassa?"
"Pyhennyksestä" — sanoi vaaleanaamainen poika oven suusta — nopeasti ja yksitoikkoisesti ikäänkuin olisi painettu sähkökellon nappia.
"Mitä virttä te lauloitte — Henriette! muistanet kai?" kysyi äiti.
Henriette oli ollut rukoushetkessä, mutta tuo suru-sanoma ett'ei Laurits saa asua heidän luonansa, oli häntä niin hämmentänyt, ett'ei hänellä ollut suurta hyötyä siitä. Ja kun hän sitten kotia tultuansa sai kuulla että Laurits kuitenkin oli otettu vastaan, tuli hän niin rajattoman iloiseksi, että äidin kysymys tuli niinkuin sangollinen vettä hänen päällensä.
Hän kävi tulipunaiseksi eikä tietänyt sitä eikä tätä.
Matami Torvestad katsahti hetkeksi ankarasti Henrietteen; sitten kääntyi hän Erik Pontoppidan'in puoleen, ja kohta kun hänen silmänsä oli nappiin koskenut, vastasi poika vilkkumatta:
"Ei enää synnin valtaSaa mieltäin hallitaSen voitan. JumalaltaSaan siihen voimia."
Kokouksessa oli monta, jotka nyykähyttivät ja hymyilivät kehoittavasti pojalle. Tämän äiti, paksu kellahtava matami, sekä isä, Endre Egeland, olivat ylpeät hänestä. Mutta Eerik Pontoppidan ei näyttänyt huomaavan tätä kaikkea.
Henrietteä ei kukaan katsellut — paitsi Laurits; tyttö istui häpeissään ja piiloitti itsensä kahden ystävänsä taakse.
Matami Torvestad aloitti nyt ja muut jatkoivat ilman virsikirjoja:
"Ei enää synnin valtaSaa mieltäin hallita.Sen voitan. JumalaltaSaan siihen voimia".
Laulettiin kaikki kuusi värssyä. Jaakko Worsen korvissa tämä soi niin kummallisen kolkolta ja ilkeältä — kaikki nuo äänet matalassa huoneessa, naisten terävät äänet ja miesten matala murina. Hitaasti, äärettömän hitaasti laulettiin; jokaisen säkeen loppuun Sivert Jespersen liitti muutamia kummallisia liverryksiä ja trimulantteja, jotka olivat hänelle omituiset.
Yksi vanhimmista, joka oli puhunut rukouskokouksessa, ei ollut läsnä tänä iltana matami Torvestad'in luona; tämä pyysi sentähden että joku kertoisi hänen puhettansa. Näin sanoessaan hän ja moni muu katseli Fennefos'in puoleen; mutta hän istui ääneti, huulet yhteen puserrettuina; näytti siltä kuin ei hän tänä iltana tahtonut puhua.
"Niin, minä arvelen kaikessa nöyryydessä", lausui Sivert Jespersen, "että vanhus puhui oikein hyvin ja sydämellisen yksinkertaisesti. Se oli pyhän hengen vaikuttamaa, — niinkuin pieni Erik Pontoppidan kohta tiesi sanoa — ja vanhus valitsi alkulauseeksi Lutheruksen sanat artikkelissa: 'Minä uskon ja tunnustan etten omasta ymmärryksestäni ja voimastani taida Jesuksen Kristuksen minun Herrani päälle uskoa, eli hänen tykönsä tulla' — ja näytti niin selvästi ainakin minun mielestäni — sekä raamatusta että jokapäiväisestä kokemuksesta kuinka surkeasti meidän käy sekä hengellisessä että maallisessa katsannossa jos luotamme lihaamme ja kurjaan järkeemme".
Nikolai Egeland, joka ei juuri ollut varustettu hyvillä hengellisillä lahjoilla, lausui: "Minä uskon, Herra! auta epä-uskoani".
Hän ei todellakaan taitanut muuta kuin neljä viisi raamatun lausetta ulkoa, joita käytti kun niin sopi, ja välistä eivät ne ollenkaan sopineet. Mutta veljet tunsivat hänen uskollisuutensa ja kärsivät sitä; hänelle ei ollut uskottu sen suurempaa lahjaa.
Eräs vaimoista huokasi: "se on totuuden sana — Sivert Jespersen — emme pitkälle pääsisi hengellisissä suhteissa omalla ymmärryksellämme".
Matami Torvestad ryhtyi nyt puheesen; hänen oli tapana istua ja käännellä lehtiä kirjasissa, jotka olivat pöydällä hänen edessänsä, vastapäätä Saaraa. Ne olivat hengellisiä kirjasia, rukouskokoelmia ja hengellisiä lauluja. Ja löytäessään niistä jotakin soveliasta, hän sen koroitti puheesensa, jotta osittain puhui omia sanojansa, osittain luki kirjasta. "Kristityn on aina muistaminen", alkoi hän, "että armon järjestyksessä on monta korkeata ja salaista ihmetyötä, joita kurja ihmisjärki ei ikinä voi käsittää eikä ymmärtää. Sentähden ei meidän koskaan tarvitse vaivata itseämme pyytämällä sitä käsittää; meidän on ainoastaan luottaminen Jumalan kaikkivaltaisuuteen ja totisuuteen, joka on sen meille ilmoittanut. Tosiaan — niin pian kuin järki tahtoo ruveta tutkimaan mitenkä se on mahdollista, jota Kristus sanoo, niin meidän pitää kohta tietämän että silloin kiusauksen hetki on käsissä, että perkele on läsnä, tuo vanha järkevä käärme, joka vietteli Eevan kavaluudellansa, ja silloin meidän on heti turvautuminen Jumalan nimeen puolustukseksi kuolemaa ja itse helvettiä vastaan. Suotakoon meille kaikille armo siihen".