Laivurin ihmeeksi ja harmiksi piti Annis sanansa. Hän tiesi hyvin, ettei voinut estää laivuria kohtaamasta itseään kadulla, ja sentähden otti hän mukaansa pari koulutyttöä. Kun ei tämäkään näyttänyt auttavan, lisättiin lukua, ja sen päivän perästä, jolloin Anniksen mukana kulki viisi nauravaa pienokaista, ei laivuria enää näkynyt.
Etsimistä jatkettiin koko kesä, ja "Merilokin" miehistö sai osakseen monet naurut ja ihmettelyt nuuskivasta esiintymisestään.
Syyskuun alkupäivinä oltiin Iranbridgessä, pienessä kaupungissa, Lebbe-joen rannalla. Kuten tavallista, eivät laivurin tiedustelut johtaneet mihinkään tuloksiin. Iranbridge oli siksi vähäinen paikkakunta, ettei kukaan siellä voinut piilottautua. Kuitenkin sai Henry eräänä kauniina päivänä, kun huomattiin hänen vastenmielisyytensä lastin purkaukseen, luvan mennä maalle ostamaan tupakkaa kokille ja samalla katselemaan vähän ympärilleen.
Henry astuskeli hiljalleen ja heitti tuontuostakin katseen taaksensa tomupilveen, mikä ympäröi "Merilokkia." Paikkakunta oli uusi ja tuntematon ja hänen mielensä hehkui seikkailuihin.
Kaupungissa ei löytynyt montakaan näkemisen arvoista paikkaa. Ennen rautateitä oli se kylläkin ollut vilkas satamakaupunki; nyt olivat sen kadut tyhjät ja ranta melkein autio. Paitsi "Merilokkia", löytyi vaan pari jahtia, joiden lastia miehet koreilla kantoivat maalle.
Hiljaisuus vaikutti painostavasti Henryyn; juotuaan kohtuullisen puolikkaan olutta sytytti hän piippunsa ja asteli Isoakatua kädet housuntaskuissa.
"Ei! Kyllä Lontoo on sentään toista", sanoi hän ja pysähtyi korkean tiilimuurin viereen katselemaan hedelmäpuita sen takana. "Täällähän on kaikki ihan kuollutta."
Hän kiipesi muurin harjalle, istui sinne hajareisin ja vihelteli. Kasvava oluthalunsa oli muuttunut vanhaan rakkauteen omeniin. Puut peittivät takana olevan rakennuksen, tilaisuus oli mainio, ja meikein pakosta hyppäsi hän muurin toiselle puolelle, ja alkoi kiireimmän kautta sulloa omenia taskuihinsa.
Kaikki oli äärettömän hiljaista. Poika matki romaanissa lukemiansa "punanahkain" hiipiviä liikkeitä tällaisissa tapauksissa, niin hyvin kuin kaksi tai kolme omenakiloa taskuissa sallivat, lähestyi sitten tutkien isoa huvihuonetta, ja kurkisti ovesta sisään. Se oli tyhjä, paitsi pöytää ja paria puupenkkiä. Henry istuutui ja maistoi omenaa.
Mutta samassa huomasi hän tilansa vaarallisuuden. Kuului lähestyviä askeleita, joiden päämääränä epäilemättä oli huvihuone. Äänettömästi ja kiireesti kuin vanha tottunutkin murtovaras ryömi Henry pöydän alle.
"Pysy tuolla, hävytön penikka", kuului samassa naisääni. "Ja ennen et pääse ulos, kun osaat joet aivan kuin vettä."
Joku työnnettiin huvihuoneeseen, ovi suljettiin ja väännettiin lukkoon. Askeleet poistuivat ja hämmästynyt ryöväri käsitti nyt tilansa koko vaarallisuuden: elämänsä riippui pienestä tytöstä.
"Minä en välitä teidän saarnoistanne", kuului vastustava ääni. "Minä en välitä — en! Syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne."
Äänen omistajatar istuutui pöydälle. Hädissään koetti Henry parantaa asentoaan, vaan löi vahingossa päänsä kovasti pöytään.
"Ooooh!…" huusi pieni tyttö kauhistuneena. "Älkää peljätkö", sanoiHenry nöyrästi ja katsoi tyttöön. "En minä tee teille pahaa."
"Hyi! — Hyi", sanoi tyttö. "Poika…!"
Henry ryömi esille ja istuutui arvokkaasti, vaan yskäsi samassa nolona huomatessaan tytön katseen kiintyvän hänen taskuihinsa.
"Mitä sinulla on taskuissasi?" kysyi tyttö. "Omenia", vastasi Henry houkuttelevasti. "Ostin niitä kaupungista."
Tyttö otti pari kappaletta ja tarkasti niitä tyystin. "Olet paha ja kelvoton poika", sanoi hän ja purasi toista omenaa. "Mutta kyllä tulet saamaankin, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."
"Kuka miss Dimchurch on?" kysyi Henry, anteeksiannettavalla uteliaisuudella. "Opettajatar."
"Onko tämä koulu?"
Pieni tyttö nyökkäsi suu omenaa täynnä. "Onko täällä miehiäkin opettamassa?" kysyi Henry, teeskennellyllä välinpitämättömyydellä. Tyttö pudisti päätään.
"Sinä olet ainoa poika, minkä koskaan olen täällä nähnyt", sanoi hän iloisesti. "Kyllä sinä saat, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."
Joku painostava levottomuus putosi Henryn sydämeltä ja hän hymyili tyytyväisenä.
"Vanhoja mamselleja minä en pelkää", sanoi hän rauhallisesti, veti piipun taskustaan ja täytti sen.
Pienen tytön silmät loistivat ihastuksesta.
"Oi! Jos minäkin olisin poika", sanoi hän kaiholla. "Silloin en välittäisi mitään miss Dimchurchista. Oletko sinä merimiespoika?"
"Merimies", oikaisi Henry. "Kyllä."
"Minä pidän merimiehistä", sanoi pieni tyttö ystävällisesti. "Saat kappaleen omenastani, jos haluat."
"En, kiitoksia", sanoi Henry kiireesti. "Minulla on vielä alkamattomia."
Pikku tyttö nousi pystyyn ja katsoi ylpeästi poikaan, mutta huomattuaan, ettei tämä vilkaissutkaan häneen, puri hän uudestaan omenaansa. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi tyttö. "Henry Hatkins", vastasi poika. "Entäs sinun?"
"Gertrude Ursula Florence Harcourt", sanoi tyttö suoristaen selkäänsä."Minä en pidä Hatkins nimestä."
"Etkö?" sanoi Henry ja koetti peittää loukkaantumistaan. "Minä en taas pidä Gertrudesta taikka Ursulasta taikka Florencesta, ja Harcourt minusta on kaikkein hullumpi."
Miss Harcourt siirtyi pari kolme tuumaa etemmäksi ja naputti hermostuneesti sormenpäillään pöytää.
"Minä en välitä mistä sinä pidät", sanoi hän ylpeästi.
"Minä pidän Gertystä", sanoi Henry tuntijan äänellä ja katsoi pieniä rusottavia kasvoja. "Gerty on hyvin kaunis, siitä minä pidän."
"Siten minua tavallisesti kutsutaankin", sanoi miss Harcourt huolimattomasti. "Purjehtiiko sinun laivasi suurilla merilläkin?" "Kyllä", vastasi poika.
"Ja kuinka monta kertaa", sanoi Gertrude Ursula Florence Harcourt, "olet taistellut merirosvojen kanssa?"
"En nyt niin varmaan muista — kuusi tai seitsemän kertaa", sanoi HenryHatkins. "Luulen niitä sentään olleen vaan kuusi."
"Kerro minulle niistä kaikista", sanoi miss Harcourt, joka vaivoin pysyi alallaan.
Henry puri kappaleen omenastaan ja alkoi, romaanejaan muistellen, juttunsa. Hän valloitti laivoja tavalla, jota eivät edes amiraalit olisi voineet uneksiakaan, vielä vähemmän merirosvot, jotka aina tulivat lyödyiksi. Miss Harcourt pidätteli henkeään, ja hänen pienet (eivät suinkaan liian puhtaat) sormensa puristivat pojan käsivartta kovemmin ja heikommin, aina kertomuksen kulun mukaan.
"Mutta koskaan et itse ole tappanut ihmistä", sanoi tyttö pojan lopetettua. Äänessä oli sointu, jota Henry ei tuntenut ansainneensa.
"Sitä en voi niin varmaan sanoa", vastasi hän lyhyesti. "Katsos taistelun tuoksinnassa ei siitä koskaan voi olla varma."
"Ei tietystikään", sanoi miss Harcourt katuen kiittämättömyyttään."Sinäolet urhoollinen." Henry punastui. "Oletko upseeri?" kysyi missHarcourt.
"En vielä juuri", sanoi Henry, salaisesti toivoen se olevansa.
"Jos tulet upseeriksi, niin minä menen naimisiin kanssasi suureksi tultuani", sanoi miss Harcourt ja hymyili suloisesti. "Se tahtoo sanoa: jos sinua haluttaa?"
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Henry halukkaasti. "Minä en äsken tarkottanut totta, kun sanoin, etten pidä sinun nimestäsi."
"Silloin et myöskään olisi saanut valehdella", sanoi miss Harcourt lujasti, mutta ei epäystävällisesti. "Minä en voi kärsiä valehtelijoita."
Henryn omaatuntoa kolkutti jokin, mutta kun hän tuumasi vielä olevan aikaa parannukseen, niin hän tyyntyi. "Europan joet" olivat pudonneet pöydän alle ja kokonaan unohtuneet, kun monien jalkain ratina ja äänten sorina puutarhassa muistutti vangeille heidän kohtalostaan.
"Välitunti", huudahti tyttö, sieppasi kirjansa ja siirtyi niin kauaksi kuin mahdollista Henrystä. "Thames, Seine, Donan, Rhein…"
Miesmäiset askeleet pysähtyivät oven taakse. Avainta väännettiin lukossa. Ovi lensi auki, ja miss Dimchurch astui sisään huudahtaen hämmästyksestä. Hänen takanaan seisoi neljättäkymmentä pientä tyttöä, jotka olivat huomanneet hänen hämmästyksensä ja nyt odottivat selvitystä.
"Miss Harcourt!" huudahti opettajatar uhkaavalla äänellä.
"Niin", vastasi tämä, laskien sormensa riville, johon oli lopettanut ja katsoi ylös.
"Miten rohkenette istua täällä tuollaisen henkilön seurassa?"
"Ei se ollut minun syyni", vastasi miss Harcourt ja onnistui pusertamaan kyyneleen silmästään. "Te suljitte sisään minut ja hän oli täällä."
"Miksette huutaneet takaisin minua?" kysyi miss Dimchurch.
"En minä tiennyt hänen olevan täällä. Hän makasi pöydän alla", sanoi miss Harcourt.
Miss Dimchurch katsoi julmistuneena Henryä, joka piippu kouraansa unohtuneena, odotti tilaisuutta päästäkseen pakoon. Miss Harcourt pidätti henkeään, vilkasi salavihkaa merirosvojen tappajaa ja odotti jotain merkillistä tapahtuvaksi.
"Hän on varastanut omenoita", sanoi miss Dimchurch. "Missä on voimistelun opettajatar?"
Voimistelun opettajatar, pitkä kaunis tyttö, seisoi aivan hänen takanaan.
"Viekää pois tuo siivoton poika, miss O'Brien" sanoi johtajatar.
"Älkää nostako niin suurta elämää", sanoi Henry ja koetti puhua levollisesti. "Minä kyllä avuttakin menen. Pois tieltä siellä. En halua pidellä naisväkeä kovakouraisesti."
"Viekää ulos se", käski johtajatar. Miss O'Brien oli ihastuksissaan saadessaan näyttää voimiaan. Hän astui sisään ja seisahtui sisäänmurtajan eteen, aivan samalla tavalla kuin Henry oli nähnyt kapakan isännän tekevän Samille. "Ei! Kuulkaa nyt", sanoi Henry ja vaaleni. "Jättäkää pois tämä leikki. Minä en halua tehdä väkivaltaa teille."
Hän pisti piipun taskuunsa ja nousi ylös, mutta samassa kiertyivät voimistelun opettajattaren vahvat käsivarret hänen ympärilleen — ja Henry sätkytteli koipiaan ilmassa.
"Minä potkasen teitä", kuiskasi hän pahankurisesti unohtaen kokonaan jalkansa olevan ruuvipenkissä tytön kainalossa. Miss G.U.F. Harcourtin kasvot olivat vaaleat ja kauhistuneet.
"Tehkää se!" sanoi miss O'Brien ja kieritteli poikaa kuin voimistelusauvaa — pienten oppilastensa suureksi ihastukseksi.
"Jos vielä kerran tulet tänne, pahankurinen poika", sanoi missDimchurch, kulkien joukkueen etunenässä, "niin jätän sinut poliisille.Avatkaa portti, tytöt."
Portti oli auki ja Henry puolikuolleena häpeästä lennätettiin keskelle katua — ihan poikaa etsimään lähetetyn kokin nenän eteen.
"Mitä? — Henry?" sanoi kokki epäluuloisella äänellä ja vetäytyi muutaman askeleen taaksepäin. "Mitä sinä olet tehnyt?"
"Varastanut minun omenoitani", sanoi miss Dimchurch kiivaasti. "Jos hänet vielä kerran tapaan samoilla asioilla, niin katsokoon eteensä."
"Aivan oikein, rouva! Toivon ettei hän ole tehnyt mitään väkivaltaa kenellekään", sanoi kokki, voimatta käsittää nuoren ystävänsä tappiota.
Miss Dimchurch läiskähytti portin kiinni ja jätti arvoisan parin seisomaan keskelle katua. Kokki kääntyi ympäri ja kulki edellä, Henry seurasi masentuneena perässä.
"Tahdotteko omenan, kokki", sanoi jälkimäinen. "Piilotin kaikkein kauneimman juuri teille."
"En, kiitoksia."
"Ei se teitä pure."
"Ei, enkä minäkään sitä", sanoi kokki.
Jatkettiin matkaa äänettöminä. Torilla pysähtyi Henry "ValkoisenHevosen" edessä.
"Astukaa sisään, juomaan pullo olutta, toveri", sanoi hän sydämellisesti.
"En, kiitoksia", sanoi kokki taas. "Ei se hyödytä, Henry. — Minua sinä et niillä keinoilla petä."
"Mitä te tarkoitatte?"
"Sen sinä aivan hyvin tiedät."
"En, en todellakaan."
"Niin, minä en olisi puhumatta tätä asiaa kuudestakaan olutpullosta", sanoi kokki. "Sinä olet oppinut veijari, Henry, mutta niin olen minäkin."
"Onpa hyvä, että sanotte", sanoi Henry. "Kukaan ei sitä ilman tietäisikään."
Kokki hymyili maltillisesti, ja laivaan saavuttua jätti hän nuoren karkulaisen laivurille, selvittelemään poissaolonsa syitä niinkuin parhaiten taisi. Itse hän pojan suureksi harmiksi meni keulaan ja näytteli miss O'Brienin osaa korkkinen hengenpelastusrenkaan kappale sylissään, jota hän pieksi ja mukuloitsi ja laskesteli tuon tuostakin sekalaisia kurkkuääniä, mitkä hänen mielestään suuresti muistuttivat Henryä. Miehistö nauroi täyttä kurkkua, ja kokki sai useat kerrat uudistaa temppunsa, ennenkuin leikistä oli tarpeeksi nautittu.
Ironbridgestä purjehdittiin kahden päivän perästä laiva kappaletavaralla lastattuna Stourwichiin.
Henryssä oli tapahtunut suuri muutos. Ennen niin suruttoman leikinlaskun sijaan oli nyt astunut ylpeä ylimielisyys, eikä hän enää seurustellut miehistönkään kanssa. Ajatuksissaan naitti hän miss O'Brienin vahvan, pahaluontoisen ja nautinnonhimoisen miehen kanssa; mutta ne selvitykset, mitkä hän omasta puolestaan suunnitteli miss Harcourtille, olivat siksi laajat ja sisältörikkaat, että niistä koituisi koko erityinen lukunsa. Näihin valveilla uneksittuihin unelmiinsa palasi hän aina kun oli kuullut miehistön yksinkertaisia pilapuheita.
Myötätunto kuitenkin pian lauhdutti hänen vihansa, ja hän alkoi tuntea osanottoa laivurin suruihin.
Sivuutettiin aallonmurtaja ja ankkuroitiin Stourwichin satamaan, juuri kun nouseva aurinko kultasi kaupungin kirkon tornia. Kapeat, kalalta haisevat kadut olivat vielä autioina; ainoastaan eräällä kujalla näkyi unisia matkustajia kaksin ja kolmisin kiiruhtavan rannalla laiturin luona kelluvaan höyrylaivaan, joka savutorvestaan lasketteli sankkoja ja sakeita pilviä.
"Merilokin" lasti, tällä kertaa pieni ja vähäpätöinen, oli purettu kello kolmelta iltapäivällä, ja kun miehistö oli peseytynyt ja puhdistautunut, läksi kukin maalle. Koetettiin houkutella Henryäkin mukaan, mutta hän ei suostunut lähtemään toisten seurassa. Vasta kun laivurikin oli lähtenyt ja perämiehen pilapuheet omenoista ja sylivauvana olemisesta alkoivat käydä liiaksi kouraantuntuviksi, sieppasi hän lakin päähänsä ja meni matkoihinsa.
Kesä läheni loppuaan; vain muutamia harvoja terveytensä hoitajia liikkui enää kävelypaikalla tai loikoili rannan pehmeällä hiekalla. Henry katseli välinpitämättömänä rakennuksia ja laitoksia ja asteli kädet housuntaskuissa, kunnes saapui läheiseen kylpypaikkaan Overcourtiin.
Kävelytie loppui tässä kaksiin rappusiin; toinen vei alas kylpypaikkaan, toinen taas maantielle ja ylös vuorelle. Henkilöille, joita ei huvittanut jatkaa matkaansa edemmäksi, oli paikallinen hallintoneuvosto asettanut tähän pitkän puutarhapenkin. Henry valitsi viimemainitun, istuutui penkille ja katseli kypsyneen ijän ylimielisyydellä lasten leikkiä rannikolla. Hän oli jo istunut pitemmän aikaa, kun huomasi vanhan miehen lähestyvän merenpuoleisia rappuja. Niiden juurella katosi hän hetkeksi näkyvistä, sitten ilmestyi suuri karvainen käsi kaidepuuhun… ensin näkyi suippopäinen lakki, sitten kasvot… Henry hämmästyi. Mies oli sama kuin valokuvassakin.
Tietämättömänä pienen miehenalun mielenliikutuksesta, pysähtyi vanha mies levähtämään, päästyään ylimmälle rappuselle.
"Onko… onko teillä… onko teillä tulitikkuja?" kysyi Henry, koettaen turhaan puhua levollisesti.
"Olet liian nuori vielä polttelemaan", sanoi vanha mies ja katsahti poikaan.
Tällaisessa tapauksessa olisi kuka tahansa saanut nenäviisaan vastauksen Henryltä, mutta nyt pakotti hän itsensä kohteliaaksi.
"Pidän sitä rauhottavana", sanoi hän kunnioittavasti, "jos on väsynyt tai pahoilla mielin."
Vanhan miehen parran peittämälle suulle ilmestyi katkera hymy.
"Olisitpa minun poikani", sanoi hän ja pisti etusormen ja peukalon liivinsä taskuun, vetäen esiin vanhan tulitikkulaatikon, "niin tiedätkö mitä silloin tekisin?"
"Ette antaisi minun polttaa", esitti Henry.
"Jaa'a", sanoi toinen ja kääntyi mennäkseen.
"Miten vanha olitte te alkaessanne polttaa?" kysyi poika.
"Suunnilleen sinun ikäisesi", vastasi vanha mies ajattelevana, "mutta minä olin paljoa pitempi sinua. Tuollaisen pienen varpusraukan kuin sinä olet, ei pitäisi laisinkaan polttaa."
Henry hymyili väkinäisesti tuumien viiden punnan tulevan katkerien loukkausten korvaukseksi.
"Ettekö polta piipullista?" kysyi hän ja ojensi ukolle korean tupakkakartuusin.
"Kirottu penikka!" ärjäsi mies suuttuneena. "Kun minä haluan sinun tupakkaasi, annan siitä tiedon kysymättäsikin."
"Älkää pahastuko", sanoi Henry kiireesti. "Älkää pahastuko. Sain tätä hyvin halvasta hinnasta ja toverit sanovat minun sittekin tulleen petetyksi. Tahtoisin tietää teidänkin ajatuksenne."
Vanha mies näytti epäilevän, istuutui sentään hetken päästä pojan viereen, otti tarjotun kartuusin ja nuuski arvostelevasti sen sisältöä.
"Kelpaa kylläkin", sanoi hän muutaman sauhun vedettyään, nojautui taaksepäin ja silmät puoleksi ummistettuina poltteli hartaan näköisenä. Henry tarkasteli hänen rikkinäisiä vaatteitaan ja paikattuja kenkiään suurella uteliaisuudella.
"Vieras täällä?" kysyi vanha mies ystävällisesti.
"Kuunari 'Merilokki' alhaalla satamassa", sanoi Henry ja osoitti kohtiStourwichia.
"Vai niin", sanoi vanhus jatkaen polttamistaan. "Seisomme täällä muutaman päivän", sanoi Henry. "Lontooseen?"
"Northfleethiin", sanoi Henry välinpitämättömästi. "Tulemmekin sieltä."
Joku lihas värähti vanhan miehen kasvoissa ja hän puhalsi sankan sauhun.
"Asutteko siellä?" kysyi hän. "Wappingissa", vastasi Henry. "Mutta minä tunnen hyvin Northfleetin, — myöskin Gravesendin. Oletteko koskaan käynyt siellä?"
"En, en koskaan", vastasi vanhus hätäisesti. "Erittäin kaunista paikkakuntaa", sanoi Henry. "Pidän paremmin Gravesendistä kuin Wappingista. Vuoden ajan olemme jo purjehtineet siellä ja laivurimme on äärettömästi ihastunut siihen paikkakuntaan. Kuuluu olevan joku tyttökin siellä… opettajatar."
"Missä koulussa?" Poika nauroi.
"Eihän niitä teille kannata selittää, kun ette kerran paikkoja tunne", sanoi hän huolettomasti. "Onpahan joku tyttökoulu."
"Eräs tuttavistani on kerran asunut siellä", sanoi toinen hitaasti ja varovasti. "Mikäs tytön nimi on?"
"Sen olen unohtanut", sanoi poika ja haukotteli.
Keskustelu katkesi ja molemmat jäivät katselemaan viimeisiä meren rannalta kotiin kiirehtiviä lapsia. Aurinko oli laskenut ja ilma tuntui viileältä.
"Nyt pitää minun lähteä kotiin", sanoi mies ja nousi seisomaan. "Hyvää yötä, poikaseni."
"Hyvää yötä, herra."
Henry seurasi vierasta, kunnes tämä poikkesi likaiseen talorähjään ja katosi näkyvistä. Otettuaan tarkan selvän mökin asemasta ja ulkomuodosta hiipi hän hiljaa paikalta.
Päästyään Stourwichiin ryntäsi hän kuunarin kannelle ja törmäsi kokin selkään. Ennenkuin tämä vielä ehti kääntyä ympäri syleili hän jo Samin lihavaa vatsaa ja koetti turhaan saada miestä tanssimaan kanssaan.
"Hulluhan se on", sanoi Sam ja työnsi pojan luotaan. "Voitko pahoin, penikka."
"Päinvastoin paremmin kuin koskaan", vastasi Henry riemuiten.
"Omenista", sanoi kokki pilkallisesti irvistellen.
"Ei! Nyt ei ole kysymys omenista", sanoi Henry kiivastuneena. "Teidän päähänne ei näy mahtuvan kuin yksi ajatus kerrallaan. Missä laivuri on? Hän kyllä tanssii kanssani."
"Mitä tarkoitat?" sanoivat kokki ja Sam vaaleten.
"No, no! Elkää hämmästykö", sanoi Henry ja nosti varottavasti kättään. "Se on epäterveellistä teille, Sam, kun olette niin lihava, ja vaarallista kokille, jolla on heikot hermot. Aikanaan saatte siitä kyllä selvän."
Miehet saivat jäädä miettimään ilon syytä, ja poika ryntäsi rymyllä ja elämällä kajuutanrappusille ja alas kajuuttaan. Merkillinen, salaperäinen hymyily huulillaan katsoi hän vihaista laivuria.
"Missä sinä olet lurjustellut?" ärjäsi tämä ja nousi tuoliltaan.
"Ulkona", vastasi poika hämmästymättä, ajatellen laivurin naamaa uutisen kuultuaan.
"Tämä on jo toinen kerta, kun olet mennyt matkoihisi minun luvattani", tiuskasi laivuri. "Tarvitsisitpa todellakin parhaan selkäsaunan."
"All right, sir", vastasi Henry hiukan nolostuneena. "Minä…"
"Älä vastaa", ärjäsi laivuri kiivaasti. "Mene kojuusi."
"Tahtoisin…", alkoi Henry pelästyen käskystä.
"Mene kojuusi, kuuletko!" toisti laivuri ja astui askeleen eteenpäin.
"Kojuunko?" kysyi Henry ja kasvonpiirteensä kovenivat. "Kojuun… kello seitsemältä?"
"Rangaistus sinun on saatava", sanoi laivuri ja kääntyi sisään tulleseen kokkiin. "Kokki!"
"Niin, sir", vastasi kokki reippaasti.
"Vie poika sänkyynsä", sanoi laivuri, "ja heti."
"All right", vastasi irvistelevä kokki. "Tule nyt, Henry."
Heitettyään rukoilevan katseen laivuriin seurasi poika kokkia vaaleana, mutta ylpeä ilme kasvoillaan.
"Hän menee kojuunsa", sanoi kokki kannella seisoville Dickille jaSamille. "On ollut hävytön."
"Kuka niin sanoi?" kysyi Sam innokkaasti.
"Laivuri", vastasi kokki. "Käski viedä nukkumaan."
"Säästäkää vaivanne", sanoi Henry ylpeästi. "Pääsen sinne avuttannekin."
"Eihän se mikään vaiva ole", sanoi Sam palveluksen haluisena.
"Päinvastoin ilo", sanoi Dick totuuden mukaisesti.
Henry astui hyttiin ja haukotteli teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, katsellen ympärilleen pimeässä.
"Mene kojuusi", sanoi Sam uhkaavasti, otti pojan käsivarrelleen ja ojensi hänet kokille — jalat edellä — sen tunsi tämä kunnioitusta herättävä herrasmies — leukaluissaan.
"Saunoittaa pitäisi", sanoi Sam. "Ja tänäänhän on maanantai, puhdas yöpaitakin on annettava."
"Onko hänen pieni vuoteensa jo valmis?" kysyi kokki auliilla huolehtivaisuudella.
"Kyllä! Hänen pieni sänkynsä on erinomaisessa kunnossa", vastasi Dick ja silitteli peitettä kädellään.
"Emme saunoita häntä tänään", sanoi Sam ja sitoi pyhinliinan vyötäröilleen, "se kestäisi niin kauan. Kas niin, Henry, tule nyt istumaan polvelleni."
Raivoisesta potkimisestaan huolimatta nousi poika hyväntahtoisten käsien auttamana Samin polvelle. Kokin innokkaista pyynnöistä otettiin kengät ensiksi jaloista, ja Dickin puheen mukaan kävi kaikki senjälkeen mainiosti. Pestyään pojan kasvot saippualla ja villalappupalasella nosti Sam hänet kojuunsa ja irvisteli kunnioittavasti hytin ovesta tirkistelevälle perämiehelle, joka suuresti näytti nauttivan näytelmästä.
"Nukkuuko hän?" kysyi perämies nähdessään Henryn käsien ja jalkojen koittavan ylettyä kiusanhenkiinsä.
"Kuin Herran enkeli, sir", vastasi Sam kunnioittavasti. "Tulkaahan katsomaan miten hänellä on mukavaa."
"En ehdi nyt", sanoi tyrskivä perämies. "Luoja häntä siunatkoon."
Henry koetti näyttää hyvää ilmettä huonossa pelissä, sulki silmänsä eikä vastannut toisten pistopuheisiin. Aina laivalle tulostaan saakka oli hän, laivurin nimenomaisesta kiellosta, päässyt vapaaksi miehistön kurituksista — etu, jota hän oli ymmärtänyt käyttää mainiosti. Nyt oli hänen valtansa lopussa, hän makasi hammasta purren ja ajatellen tuota kohtuutonta rangaistustaan.
Henry päätti pitää salaisuuden takanaan, niin kallis kun se olikin. Vasta kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua saisi laivuri tietää tekemänsä tyhmyyden. Tämän ajatuksen lohduttamana vaipui hän uneen.
Päätöksensä oli vahva vielä aamulla herätessään, mutta muuttui vähitellen aamun kuluessa. Laivuri ei enää muistanut koko eilistä vihaansa, oli lauhkealla ja hyvällä tuulella. Viisi puntaa on viisi puntaa, sanoi Henry viisikymmentä kertaa itsekseen. Kun kello löi kymmenen, ei hän enää voinut vastustaa haluaan, vaan astui, täysin tuntien ilon, jonka valmistaa laivurille, tämän luokse.
Mutta ennenkuin hän ennätti sanoa sanaakaan, kuului melua laiturilta ja käännyttyään katsomaan syytä, huomasi hän kokin täyttä laukkaa rientävän kohti kuunaria. Tämä herrasmies työnteli armotta jalankulkijoita ja pudotti kaalinpäät koristaan — kaikki samalla halveksivaisuudella.
"Mikä Herran nimessä kokkia vaivaa?" huudahti laivuri ja miehet pysähtyivät työssään.
Kokki oli pitkällä harppauksella kannella, ryntäsi laivurin luokse ja kuiskasi jotakin.
"Mitä?"
Kokki painoi kädellään rintaansa ja koetti vetää henkeään.
"Kap — teeni Gething", änkytti hän lopulta kovalla ponnistuksella saatuaan ilmaa keuhkoihinsa "Nurkassa…"
Melkein yhtä liikutettuna kuin kokkikin, hyppäsi laivuri maalle, veti kokin mukaansa ja läksi juoksemaan laituria.
"Sinä luultavasti erehdyit", sanoi laivuri, miesten kadulle saavuttua."Elä juokse… saamme vaan kokoon suuren väkijoukon."
"No, ellei se ollut hän, oli se hänen kaksoisveljensä", vastasi kokki."Kas, tuolla hän on! Tuolla on mies."
Hän osoitti Henryn eilistä tuttavaa, joka hiljaa ja moitteettomasti kädet taskuissa astuskeli toisella puolen katua.
"Käänny takaisin", sanoi laivuri kiireesti, "ja voit vaikka juosta hiukan, niin nuo ammottelevat marakatit seuraavat sinua."
Kokki totteli, ja kun katsojat huomasivat hänen olevan hullunkurisimman noista kahdesta sekä odottivat hänen tekevän jotakin naurettavaa, ryntäsivät kaikki joukolla hänen jälessään. Laivuri meni yli kadun ja alkoi seurata saalistaan.
Päästyään miehen sivulle kääntyi hän ympäri ja teki tarkastuksiansa, välittämättä mitään kohteliaisuudesta. Yhdenmuotoisuus oli hämmästyttävä; muutaman sekunnin tuumi laivuri mitä hänen nyt olisi tehtävä. Yht'äkkiä astui hän vanhan miehen sivulle. "Hyvää huomenta", sanoi hän ystävällisesti. "Hyvää huomenta", vastasi vanha mies ja pysähtyi.
"Olen tässä vähän pinteessä", sanoi laivuri naurahtaen. "Olisi terveisiä eräälle miehelle tässä kaupungissa, vaan en tiedä hänen osotettaan. Ehkäpä te voisitte auttaa minua?"
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi toinen. "Kapteeni Gething." Vanhus vavahti ja vaaleni. "En ole koskaan kuullut sen nimistä", sanoi hän vaivaloisesti ja aikoi jatkaa matkaansa.
"Ei kukaan muukaan tunnu tuntevan häntä", sanoi laivuri ja seurasi, miestä, "siinä se vaikeus juuri onkin."
Hän odotti vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Vanha mies astui kiireesti, päättävä ilme kasvoillaan.
"Kuuluu piilottelevan", jatkoi laivuri. "Jos joskus sattuisitte tapaamaan hänet, voitte samalla kertoa hänen vaimonsa ja tyttärensä odottaneen tietoja häneltä viisi pitkää vuotta, ja että hän aivan turhan tähden on levoton. Mies, jota hän löi, on terve ja raitis kuin pukki. Hyvästi."
Vanha mies pysähtyi, tarttui ojennettuun käteen ja hengitti vaivalloisesti.
"Sanonko hänelle… miehen siis elävän?" kysyi hän vapisevalla äänellä.
"Aivan niin", vastasi laivuri ystävällisesti, ja huomattuaan toisen kasvojeneleet kääntyi hän poispäin. Hetkisen seisoivat molemmat äänettöminä.
"Jos minä vien teidät kotiin, tulee Annis vaimokseni", sanoi laivuri vihdoin ja laski kätensä vanhuksen olkapäälle. Tämä kääntyi ympäri ja seurasi laivuria sanaakaan sanomatta.
Hitaasti kuljettiin satamaa kohden, nuorempi mies puhui, vanhempi kuunteli. Sähkölennätinaseman edessä pysähtyi laivuri yht'äkkiä.
"Mitäs jos lähettäisimme sähkösanoman?" kysyi hän.
"Se sopii", sanoi vanha mies innostuneena, "sopii mainiosti."
Tarkkaavana katseli hän, miten laivuri repi kappaleiksi toisen konseptin toisensa jälkeen ja kasteli lyijykynää suussaan, saadakseen ajatuksensa paremmin juoksemaan. Kun viides paperilappu rypistyneenä lensi nurkkaan näytti laivuri suuttuvan; ikäänkuin puolustuksekseen hän sanoi:
"Lempo vieköön! Enpä totisesti tiedä miten kirjottaisin. Katsokaas, pelkään sen tulevan liian äkkiarvaamatta."
"Aivan oikein", sanoi toinen.
Samassa ilmestyi laivurin kasvoille voitonylpeä hymyily. Hän kumartui uudestaan pöydän ylitse ja raaputti kiireesti sähkösanoman.
"Onko se valmis nyt?" kysyi Gething ja huokasi helpotuksesta.
"Mitäs tuumitte?" sanoi laivuri. "Isänne lähettää teille sydämelliset terveiset."
"Mainio", sanoi kapteeni.
"Siinä ei ole mitään kiihottavaa", sanoi laivuri. "Ei edes sitä, että minä olen teidät löytänyt. Ainoastaan hieno viittaus vaan. Oikein minä ylpeilen siitä."
"Onhan teillä syytäkin", sanoi kapteeni Gething ollen mielentilassa, jolloin myönnytään kaikkeen. "Herra Jumala! Miten iloisiksi ne ihmisraukat tulevatkaan. Oikein häpeän vielä kerran katsoa heidän silmiinsä."
"Ooh! Mitä vielä", sanoi laivuri ja taputti vanhaa miestä selkään."Mutta nyt on meidän saatava jotain vahvistavaa vatsaamme."
Poikettiin lähimpään ravintolaan ja noin tunnin kuluttua näki kuunarin miehistö molempain kapteenien lähestyvän laivaa, kummallakin pitkä sikari suussaan.
Työ pysähtyi kannella, kun vieras sitä läheni. Kokin kasvoilla leikki hyväntahtoinen, suojeleva hymyily, ja hän katsoi ihmetellen Henryä, joka turhaan koetti peittää harmiansa välinpitämättömyyden naamarin taakse.
"Kas tässä on mies", sanoi laivuri ja laski kätensä kokin olkapäälle, "tässä on mies, joka löysi teidät, kapteeni. Viisain ja paras toveri minkä kanssa koskaan olen purjehtinut."
Punastuen kiitoksesta, mutta hyvin tietäen ne ansainneensa, tarttui kokki käteen, jonka kapteeni Gething lyhyen sisäisen taistelun jälkeen ojensi hänelle, ja puristi sitä itsetietoisen näköisenä. Kun ukko näin oli kerran päässyt alkuun, tervehti hän kädestä toisiakin ja lopetti vastahakoiseen Henryyn. "Tämän pojanhan olen nähnyt jo ennenkin", sanoi hän hämmästyen. "Juttelin hänen kanssaan eilen ja tulin tänään alas vain tavatakseni häntä."
"Peijakas", huudahti laivuri ihmeissään. "Muuten on poika terävä kuin partaveitsi. Missä silmäsi ovat olleet, Henry?"
Raivoissaan, huomatessaan miesten vahingonilosta loistavat kasvot, ei poika ollut kuulevinaan koko kysymystä. Kokki seurasi laivurin käskystä mukana kajuuttaan, ja hänen takaisin tulonsa oli merkkinä toverien kymmenille, innokkaille kysymyksille. Mutta kokki vaan taputteli iloisena taskuaan ja veti esiin viisi kirkasta kultarahaa sanomatta sanaakaan.
"Olisitpa nyt ollut mukana osakeyhtiössä, Dick!" sanoi Sam yskäisten merkitsevästi.
"Mitä?"huudahti kokki ja pisti kiireesti rahat taskuunsa.
"Kysyin häneltä vaan, jos nyt harmittaa, kun ei aikanaan yhtynyt osakeyhtiöön", sanoi Sam, koettaen puhua rauhallisesti.
Kokki levitti kätensä ja viittoili joka ilmansuunnalle, ikäänkuin ottaakseen koko mailman todistajaksi tälle ennen kuulumattomalle kiristysyritykselle.
"Älä ollenkaan näytä happamalta", sanoi Sam. "Kaksi puntaa, kymmenen, ovat minun ja minä tahdon ne ennenkuin ovat loppuneet."
Nyt sai kokki takaisin puhelahjansa, ja Dickin ja Henryn suureksi kummaksi piti hän pitkän innokkaan puolustuspuheen pyhästä omistusoikeudesta. Ei koskaan oltu luultu hänen olevan niin kaunopuheliaan ja keksintörikkaan. Lopetettuaan puheensa muodikkaaseen loppuponteen persoonallisesta omistusoikeudesta, jossa hän muun muassa kuvaili paksua velikultaa sen rikkojaksi, oli hän varma voitostaan.
"Kaksi puntaa, kymmenen", sanoi Sam, katsoen leimuavin katsein kokkia.
Kokki kostutti huuliansa kielellään ja jatkoi esitystään.
"Kaksi puntaa, kymmenen. Etkö sinä kuule?" sanoi Sam uudestaan. "Minä en tiedä mitä sinä teet osallesi, mutta minä aion antaa kymmenen shillingiä Dick'ille."
"Mikset miehelle anna hänen rahojaan?" sanoi Dick, hetikohta yhtyen innokkaasti asiaan.
"Siksi että koko osakeyhtiö on mennyt suohon", sanoi kokki. "Osakeyhtiö oli osakeyhtiö vaan niinkauan, kuin molemmat yhdessä etsimme. Jos osakeyhtiö…"
"Tarpeeksi", sanoi Dick kärsimättömänä. "Anna miehelle hänen rahansa. Kaikkihan tiedämme teillä olleen aikomuksen ne tasata. Häpeän todellakin puolestasi, kokki; en tuollaista olisi koskaan voinut uskoa sinusta."
Asia päättyi jakoon; Dick sai sen, mikä oli yli Samin kahden punnan, ja viittaili selvästi olevansa valmis tekemään saman palveluksen kokillekin. Mutta tämä tekeytyi kuuroksi hänen puheilleen; pisteliäillä sanoilla hän kieltäytyi illalla seuraamasta toisia maalle ja meni harmistuneena kojuunsa.
Viiden aikaan oli lasti sisässä ja luukut paikoillaan. Molemmat kapteenit istuivat perämiehen seurassa kajuutassa ja hörppivät puheen ohella teetään.
"Purjehdimme kai kolmen aikaan?" kysyi perämies.
Laivuri nyökkäsi.
"Niin, purjehdimme kolmen seuduissa", sanoi hän, "ja sitten Northfleetiin. Koko miehistön kutsun häihini ja teistä tehdään juhlain pääohjaaja, Jack."
"Ja Henrystä morsiuspoika. Valkoisissa silkkihousuissa kantaa hän morsiamen laahustinta", sanoi perämies ja nauroi omalle sukkeluudelleen.
Kaikki nauroivat, paitsi Henry, joka oli tuonut kuumaa vettä keittiöstä ja katseli nyt juhlivia huonosti salatulla ivalla.
Puoli tuntia senjälkeen läksi laivuri perämiehen keralla maalle, ja vanha mies jäi yksin polttelemaan piippuaan kajuuttaan. Kokkikin, joka jo oli unohtanut vanhat riidat, läksi Samin ja Dickin seurassa kapakkaan. Henry jäi yksinään kannelle.
"Pysy sinä laivassa, poika", huusi laivuri laiturilta.
"Kyllä", vastasi Henry vihaisesti. Molemmat miehet astelivat laituria aina Isollekadulle saakka. Laivuri hymähti hyväntahtoisesti, huomatessaan eräästä raolleen jääneestä ovesta miestensä olevan täydessä "työssä." Se oli esimerkki, mikä nykyisissä olosuhteissa vaati seuraamaan itseään; seuraavassa kahvilassa joikin perämies uhraantuvana portviiniä tavallisen lempijuomansa whiskyn sijasta. Samaten pisti hän piippu-nysänsä taskuunsa ja sytytti sikaarin, jonka laivuri oli poislähtiessään ostanut.
"Missä on hyvä räätäli?" kysyi laivuri kadulle päästyään ja katseli ympärilleen.
"Miksi niin?" sanoi perämies.
"Pitäisi hankkia vähän vaatetta kapteeni Gethingille. Hän ei mitenkään voi näyttäytyä perheelleen sellaisessa kunnossa kuin hän nyt on."
"Hänenhän olisi tarvinnut itse olla mukana", sanoi perämies. "Emmehän muuten voi saada sopivia."
"Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan koko asiasta", sanoi laivuri ja pysähtyi erään räätälin akkunan ääreen katselemaan kolmea vaatetettua vahapoikaa. "Ukko on kovin itsepäinen. Mutta jos minä ostan vaatteet valmiina hänelle ja vien ne laivaan, niin tuskinpa hän voi kieltäytyä pukeutumasta niihin."
Laivuri astui puotiin ja pyysi nähdä miesten valmiita vaatteita. Perämiehen kehotuksesta katseli hän useampia lajeja ja tiedusteli oliko siinä jo koko varasto, sekä saatuaan sen kuulla rupesi tekemään lopullista valintaa. On aina kovin vaikeaa saada sopivia vaatteita poissaolevalle, mutta laivuri ja perämies koettelivat koettelemistaan löytääkseen kultaisen keskitien. Yht'äkkiä putosi perämiehen palava sikaarin pätkä erään takin hihaan, ja kun ei hän löytänyt sitä niin kiireesti kuin räätäli olisi toivonut, kadotti tämä kärsivällisyytensä ja neuvoi parhaaksi ostaa juuri ne vaatekappaleet.
"No, ei siinä mitään vahinkoa tullut", sanoi perämies, kun oli päästy kadulle ja paketit olivat kainalossa. "Minä muuten pidin siitä puvusta jo heti sen nähtyäni."
"Miksette sitä sitten sanonut", sanoi laivuri.
"Saadaksemme sen halvemmalla", sanoi perämies. "Lyönpä vetoa, että jos kohta olisimme tyytyneet siihen, olisimme varmasti saaneet maksaa kymmenen shillingiä enemmän."
Nyt oli jo aivan pimeä. Kun vielä oli ostettu lakki sekä pari kolme muuta pienempää tarvekappaletta, poikkesivat miehet ravintolaan ottamaan lasin mieheen.
"Eihän meillä mitään hengen hätää ole", sanoi perämies ja laski pakettinsa pöydälle nähtävällä helpotuksella. "Mitä lajia myrkkyä haluatte tällä kertaa, kapteeni?"
Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin telegrafi ja muut tieteelliset komeudet vielä olivat piilossaan, olisi kapteeni Gething rauhassa pysynyt "Merilokissa" ja päässyt perheensä luokse suuremmitta selkkauksitta. Toisin nyt. Wilsonin sähkösanoma saapui rouva Gethingille juuri kun herra Glover, joka koko iltapäivän oli istunut hänen luonaan ja koettanut ylläpitää ikävää keskustelua, oli aikeissa lähteä. Häneen teki se melkein suuremman vaikutuksen kuin itse emäntään, ja rautatieasemalle saapui hän mielentilassa, missä mustasukkaisuus ja raivo taistelivat keskenään ylivallasta. Koko matkan Lontooseen ajatteli hän vaan miten parhaiten voisi ryöstää kilpakosijansa saavuttaman saaliin ja junan saapuessa Fenchurch Streetille oli hänellä valmiina hienoin soppa, minkä konsanaan mies, jonka koko elämänikä oli viattomasti kulunut naissukkain seurassa, oli keittänyt. Puoli tuntia myöhemmin istui hän erään hyvän ystävänsä hienosti kalustetussa vastaanottohuoneessa Welworth tien varrella.
"Pyydän palvelusta sinulta Tillotson", sanoi hän tervehdittyään.
"Vai niin. Annappas kuulua sitten" virkahti herra Tillotson, työnsi kädet housuntaskuihin ja lämmitteli pesän edessä. "Autan kyllä, jos vaan jotenkin taidan."
"Se on suuri palvelus, jota sinulta nyt pyydän", sanoi Glover.
Herra Tillotson näytti tulevan alakuloiseksi, mutta sanoi tietysti huvinkin olevan sitä suuremman.
"Keltään muulta en sitä pyytäisi", sanoi Glover. "Ja jos se onnistuu, hankin sinulle sen paikan Leatham & Robertsilla, jota niin olet halunnut."
"Sitten kyllä onnistuu", sanoi herra Tillotson ja hänen katseena kirkastui. "Odotappas hetkinen… Jos palvelustyttö on kotona lähetän hänet hakemaan vähän suuhunpantavaakin."
"On parasta, että alan aivan alusta", sanoi herra Glover ja kaatoi pienestä pullosta whiskyä lasiinsa Silläaikaa kuin kaikki "jos" oli saatu selväksi. "Ei se kauan kestä."
Hän sytytti piippunsa ja lopetti historiansa kertaakaan pysähtymättä.
"Olet sukkela mies, Glover", sanoi ystävä ihmetellen jutun loputtua. "Tuo 'pikipöksy' siis nappasi kiinni ukon. Todellakaan, minä en ymmärrä mitä olisi tehtävä."
"On saatava ukko pois", sanoi toinen. "Ellen minä häntä löydä, ei kukaan muukaan ole sitä tekevä. Ja — sinä autat minua."
"Ehkä matkustan Stourwichiin, pistän ukon pussiin ja upotan meren syvyyteen", sanoi Tillotson, koettaen ylläpitää mainetta, minkä oli saavuttanut ilkkuvilla pilapuheillaan.
"Voitko matkustaa huomenna?" kysyi Glover kärsimättömästi.
"Minä olen vapaa, kuin taivaan lintu", sanoi Tillotson synkkänä, "sillä ainoalla eroituksella vaan, ettei kukaan sirottele leivänmuruja eteeni."
"Saan siis luottaa sinuun", sanoi Glover. "Niin toivoinkin. Olemme olleet kauan tuttavia Tillotson ja minun täytyy todellakin myöntää, että sinä olet ystävä hädässäkin."
Herra Tillotson nyökkäsi kainosti.
"Et suinkaan unohda Leatham & Robertsia?" sanoi hän.
"En tietystikään", sanoi Glover. "Katsos minun ei ollenkaan sovi persoonallisesti sekaantua tähän asiaan. Mitä sinulta siis pyydän, on, että seuraat minua Stourwichiin ja tuot ukon sieltä Lontooseen. Minä taas löydän hänet kadulta, tai mistä tahansa, aivan sattumalta — sinä ymmärrät."
"En oikein täydellisesti", sanoi Tillotson. "Miten kaikki saadaan onnistumaan?"
"Tule huomenaamuna Waterloo-asemalle, kymmenen yli kahdeksan", sanoi Glover, juoden lasinsa pohjaan ja nousten seisomaan, "niin yritämme ainakin."
Hän puristi ystävänsä kättä ja lähti kotiinsa miettimään huomispäivän tapahtumia.
Seuraavana aamuna oli Glover ensimäisenä asemalla ja herra Tillotson ilmestyi sinne myöskin niin ylenpalttisella täsmällisyydellä, että hädin tuskin ennätti hypätä junaan, ennenkuin se oli liian suuressa vauhdissa.
"Jo vähän epäilin, etten ehtisi mukaan", sanoi hän ja heittäytyi sohvalle. "Tupakkavaunu päälle päätteeksi! Tämän parempaa en olisi saanut vaikka jo seitsemältä olisin asemalle tullut."
Ystävä mörähti ja kun vaunussa ei löytynyt ketään vierasta alkoi hän heti neuvotella yrityksen eri seikoista.
"Taitaisipa hän vaan lukea, niin yksinkertaisesti lähettäisimme kirjeen laivaan", sanoi herra Tillotson ja työnsi hatun niskaansa. "On outoa ajatella lukutaidotonta miestä hänen ijässään."
"Hän kuuluu vanhaan kouluun", sanoi Glover. "Lysti koulu!" nauroi Tillotson pilkallisesti. "No, voimmehan toki toivoa hänen käyvän ulkona kävelemässä."
Stourwichiin saavuttiin vähän jälkeen kahdentoista ja Glover ystävineen astuskeli hitaasti ja varovasti kohden satamaa. Tillotson meni ottamaan selvää kuunarista ja Glover poikkesi tilaamaan huonetta Delphinestä, pienestä rantaravintolasta, josta oli mainio näköala yli sataman.
"Tuolla se on", sanoi Tillotson palattuaan tarkastusmatkaltaan ja vei ystävänsä akkunaan. "Tuo pieni kuunari tuolla. Eroitatko ukkoa, joka häärähtelee toisten mukana?"
Herra Glover tarkasti laivaa teatterikiikarillaan ja huudahti hämmästyksestä.
"Totta totisesti! Hän se juuri on! No, mitäs nyt teemme?"
Tillotsonin kehoituksesta tilattiin päivällinen ja iltapäivän istui Glover huoneessaan poltellen, ystävän kuljeskellessa laiturilla. Mutta teen jälkeen oli hänen mahdoton hillitä uteliaisuuttaan; hän painoi lakin syvään päähänsä ja hiipi laiturille. Viisikymmentä metriä "Merilokista", asettui hän lyhtytolpan varjoon, josta Tillotson pian hänet löysi.
"Kas, nyt lähtee kolme niistä kaupunkiin", sanoi Tillotson yht'äkkiä.
Jännityksellä katsottiin miten miehistö katosi näkyvistä ja kun päivä yhä vaan pimeni, siirryttiin lähemmäksi laivaa.
"Tuossa tulee Wilson", kuiskasi Glover. "Hän menee kaupunkiin, jonkun toisen seurassa, — perämiehensä luultavasti. Pidä varasi nyt! Jos saat narrattua ukon mukaasi, annan sinulle jotain oikein — oikein komeaa… Totta totisesti teen sen, Tillotson."
"Mitä komeaa tarkoitat", kysyi ystävä, jonka sydän ei lähimainkaan pamppaillut niin kuumeentapaisesti kuin toverinsa.
"Laita ukko Lontooseen, niin saat — saat viisi puntaa", sanoi Glover."Mene nyt, minä odotan täällä."
Kun asia oli sovittu näin kauppamaisesti lähti Tillotson, suruttomasti väännellen harvoja viiksiään, kuunarin luo, jonka kannella vaan poikapahanen näytti askaroivan.
"Onko kapteeni Gething laivassa, poikaseni?" kysyi Tillotson ystävällisesti.
"Kajuutassa luultavasti", vastasi Henry ja osotti peukalollaan.
"Olisin halunnut tavata häntä", jatkoi herra Tillotson.
"Kernaasti minun puolestani", vastasi Henry.
Ihastuneena onnistumisestaan nousi herra Tillotson laivaan ja katseli huolettomasti ympärilleen.
"Olemme vanhat ystävät ukon kanssa", sanoi hän tuttavallisesti. "Mitä sinä poltat?"
"Palturia."
"Maistappa sikaaria", sanoi herra Tillotson, ottaen esiin sikaarikotelonsa. "Niiden ei pitäisi olla hullumpia."
Henry otti yhden ja haisti sitä tuntijan arvokkuudella. Herra Tillotson hiipi kajuuttaan.
Teetarjotin ja käytettyjen kuppien sekasotku oli pöydällä, jonka ääressä eräs vanha mies istui, kädet ristissä polvillaan.
"Hyvää iltaa", sanoi herra Tillotson ja katseli ympärilleen, jos mahdollisesti muitakin löytyi kajuutassa. "Oletteko yksin?"
"Kyllä", vastasi kapteeni Gething ja ihmetteli outoa ääntä.
"On niin pimeä, etten oikein näe teitä", kuiskasi Tillotson salaperäisesti, "mutta tehän olette kapteeni Gething, eikö totta?"
"Kyllä", vastasi kapteeni levottomasti.
"Ja aijotte matkustaa Northfleetiin?" sanoi Tillotson yhä kuiskaten.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi kapteeni ja tarttui pöydän syrjään.
"Luuletteko tekevänne viisaasti matkustaessanne?" jatkoi Tillotson.
"Mitä te tarkoitatte?" toisti kapteeni. "Puhukaa, suoraan!"
"Tarkoitan, että olisi paras kun nyt loikkisitte", sanoi Tillotson innokkaasti kuiskaten. "On luvattu iso palkinto kiinniottajallenne ja Wilson aikoo saada sen. Ymmärrättehän itsekin, ettette rankaisematta pääse, koska kerran rikoksen olette tehnyt." Kapteeni Gething peitti kasvonsa käsillään. "Minun täytyy päästä kotiin", sanoi hän sortuneella äänellä. "Wilson sanoi minulle miehen elävän ja kaiken olevan jo anteeksi annettua. Jos hän on valehdellut, saadakseen palkinnon, — saakoon sen. Minun vanha pääni ei enään ole suuren arvoinen."
"Mutta vaimonne ja tyttärenne?" sanoi herra Tillotson. "Näin sanomalehdessä tänään, että Wilson on saanut teidät kiinni. Luultavasti on hän nyt mennyt saamaan tarkempia määräyksiä suhteenne."
"Hän sai aamulla kirjeen tyttäreltäni", sanoi vanha mies surullisesti.
"Sanoi saaneensa tyttäreltänne. — Ottakaa nyt vaan tavaranne ja seuratkaa minun mukanani."
Innostuneena näyttelemäänsä osaan, tarttui hän vanhan miehen käsivarteen. Kapteeni Gething nousi, otti vanhan, kuluneen hatturasansa seinältä ja seurasi Tillotsonia kannelle.
"Menemme ottamaan lasin", sanoi Tillotson pojalle. "Kymmenen minuutin kuluttua olemme taas täällä."
"All right", sanoi Henry. "Toivoisin vaan pääseväni mukaan minäkin."
Tillotson nauroi ja astuskeli vanhan miehen vieressä laituria ylös kaupunkiin. Alussa kulki kapteeni hyvin välinpitämättömänä, mutta kuta kauemmaksi päästiin kuunarista, sitä enemmän kasvoi hänessä takaa-ajetun eläimen vaistomainen pakohalu ja lopulta oli hän niin innokas pääsemään matkaansa, kuin Tillotson konsanaan voi toivoakin.
"Minne mennään?" kysyi hän, kun lähestyttiin rautatietä. "Junalla minä en matkusta."
"Lontooseen", vastasi Tillotson. "Siellä parhaiten voi pysyä piilossa."
"Mutta junalla minä en matkusta", toisti kapteeni uhmaavana.
"Miksikä ei?"
"Palattuaan laivaan ja huomattuaan minun olevan poissa, sähköittävät ne heti Lontooseen", sanoi vanha mies. "Minä en halua tulla kiinniotetuksi kuten rotta loukkuunsa."
"No mitä sitten aijotte tehdä?" kysyi Tillotson ällistyneenä.
"En ymmärrä. Parasta kai lähteä kulkemaan jalkaisin. Nythän on pimeä ja päivän sarastaessa voimme olla jo kahdenkymmenen penikulman päässä täältä."
"Niin! Voimmehan niin", sanoi Tillotson, jota ei ollenkaan huvittanut tällainen yöllinen pyhiinvaellusretki, "mutta niin emme sentään tee."
"Antakaa minun mennä yksinäni", pyysi vanha mies.
Tillotson pudisti päätään. "Ne tietysti ilmoittavat poliiseille teidän kulkevan maita mantereita", sanoi hän. "Kas niin! Minä kyllä tiedän, mikä on parasta. Matkustakaa junassa vaan."
"Sitä en tee", sanoi Gething itsepintaisesti. "Olitte erinomaisen ystävällinen varoittaessanne minua. Antakaa minun nyt mennä omia teitäni."
Tillotson pudisti päätään ja vilkasi muutaman metrin jälessä kulkevaaGloveria.
"Ah! Jos vaan uskoisitte minua", sanoi hän vakavana. "Lontoossa te olisitte varmimmassa turvassa."
Kapteeni Gething ajatteli. "Pienen matkaa 'Merilokista', yläpuolella,on kuunari, joka luultavasti purjehtii yhden aikaan yöllä", sanoi hän."Olen muutaman kerran ollut työssä siinä ja laivuri, joka tuntee minutStroud-nimisenä, ottaa kyllä meidät mukaansa, jos te maksatte hyvin.""Vartokaahan pari minuuttia, jotta saan tavarani asemalta", sanoiTillotson, haluten päästä neuvottelemaan päämiehensä kanssa.
"Varron tässä porttikäytävässä", sanoi kapteeni Gething.
"Mutta älkää juosko matkoihinne", varoitti Tillotson peloissaan. "Ellette tahdo matkustaa junassa, lienee kai parasta, että yritämme kuunarilla."
Hän läksi asemalle päin ja neuvoteltuaan kiireesti Gloverin kanssa, palasi hän levottomana porttikäytävään. Gething seisoi yhä pimeässä ja odotti kärsivällisenä kädet housuntaskuissa.
"Nyt olen valmis", sanoi Tillotson iloisena. "Parasta kun heti lähdemme merimatkallemme. Tiedätte kai tien kuunariin?"
Käännyttiin ympäri ja kapteeni Gething poikkesi vasemmalle, pienelle, likaiseen sivukaupunkiin vievälle kadulle. Täällä ei suinkaan ollut mikään kävelypaikka, mutta Henry, joka oli tullut rauhattomaksi ja lähtenyt ulos etsimään poistuneita, seurasi hämmästyneenä miehiä, saatuaan heidät silmiinsä eräässä kadun kulmauksessa.
Hänen kummastuksensa yhä suureni, kun kaupungin asuttu osa jäi selän taakse ja joen kylmä viima alkoi tuntua ohuen takin lävitse. Tie oli pimeä ja kuoppainen, mutta poika seurasi äänettömästi ja varovasti edellä kulkijoita, kunnes nämä pysähtyivät mädäntyneeseen laituriin kiinnitetyn kuunarin ääreen ja lyhyen neuvottelun jälkeen nousivat sen kannelle. Ei näkynyt yhtään ihmistä, mutta kajuutasta loisti valo ja miehet astuivat sisään.
Tunti tai kaksi kului ja muutamien tynnörien takana oleva pieni vakoilija vapisi vilusta. Tietämättömänä ystävällisestä keskustelusta kajuutassa, jonka tuloksena oli, että "Feben" kapteeni otti kaksi matkustajaa, jotka eivät olleet niin turhan tarkkoja ruoan ja mukavuuksien suhteen, ei poika uskaltanut jättää piilopaikkaansa. Kului vielä tunti. Pari matruusia tuli kaupungista, nousivat laivaan ja kiipesivät hyttiinsä. Joku kello löi yksitoista ja muutama minuutti senjälkeen sammui valo kajuutassa.
Poika odotti vielä neljännestunnin, mutta kun kuunarissa kaikki pysyi hiljaa ja pimeänä, hiipi hän äänettömästi sen kannelle. Kajuutasta kuului syviä kuorsauksia; poika hyppäsi takaisin laiturille ja juoksi minkä jaloista lähti takaisin "Merilokkiin."
Wilson ja perämies palasivat laivaan taakkoineen, heittivät ne ensin kannelle ja kömpivät sitten itse hitaasti perässä.
"Näyttääpä kuin miehet olisivat kaupungilla vielä", sanoi perämies. "Ja hyvässä purjetuulessa, se on varmaa. Poika on luultavasti kapteenin luona."
"Menkää te ja lähettäkää hän ylös", sanoi laivuri. "On muutenkin kiusallista vaatteiden lahjoittaminen mieshenkilölle, saatikka sitten, jos joku vielä seisoo vieressä katselemassa."
"Ei siellä ole edes valkeaa", sanoi perämies ja katsahti ohimennessään kajuutan ikkunaan.
"Istutteko pimeässä?" kysyi hän iloisesti, oven avattuaan.
Ei vastausta. Perämies etsi pimeässä tulitikkuja, sytytti kynttilän ja katseli ympärilleen. Kajuutta oli tyhjä. Hän aukasi makuuhytin oven ja vilkasi sisään; sielläkään ei ollut ketään.
"Hän on mennyt pojan kanssa ulos", sanoi laivuri, kuultuaan uutiset, otti vaatekääröt kainaloonsa ja meni kajuuttaan. Sytytettyään piippunsa, heittäytyi hän sohvalle ja jäi miettivänä polttelemaan.
"Yhdeksän", sanoi vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen perämies ihmetellen. "Ei suinkaan se kirottu pojanpenikka vaan liene keksinyt jotakin koirankujetta. Pari viimeistä päivää on hän ollut merkillisen kummallinen ja juonittelevan näköinen."
"Minä en ymmärrä mitä koirankujeita hän voisi tehdä", sanoi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan.
"Näyttää kuin hän olisi narrannut kapteenin kaupunkiin", jatkoi perämies. "Minäpä lähdenkin katsomaan, jos tapaisin heidät."
Hän otti lakkinsa ja läksi. Kului tunti; laivuri nousi kannelle hyvin huolestuneena.
Kauppapuodit olivat suljetut ja lukuunottamatta pieniä katulyhtyjä, oli koko kaupunki pimeyden peitossa. Pari miestä tulivat käyden laituria ja katosivat viereiseen höyrylaivaan. Joku nainen lähestyi hitaasti, katseli etsivästi kutakin laivaa ja säpsähti kun eräs merimies kulki hänen ohitsensa. Saavuttuaan "Merilokin" viereen pysähtyi hän ja tarkasti samaan epäilevään tapaansa tätä. Laivuri ponnisti näköhermojaan.
"Onko tämä 'Merilokki'? kysyi reipas tytönääni.
"Annis!" huudahti laivuri ihmeissään. "Annis!"
Yhdellä harppauksella oli laivuri laiturilla ja tarttui tytön käteen. Sitten veti hän vastustamattomalla voimalla tytön luoksensa ja aikoi juuri kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, kun samassa näytti muistavan jotakin ja vetäytyi nolona takaisin.
"Tulkaa laivaan", sanoi hän sydämellisesti.
Hän auttoi tytön yli syrjän kannelle.
"Missä isä on?" kysyi tämä innokkaasti.
Wilson tuli hämilleen, eikä vastannut.
"Missä hän on?" toisti tyttö. Laivuri pudisti päätään.
"Minä en tiedä", sanoi hän alakuloisesti. "Minä en tiedä. Vielä pari tuntia sitten oli hän täällä."
Annis tarttui suonenvedontapaisesti laivurin käsivarteen.
"Missä hän nyt on? — Mitä olette tehneet hänelle?"
Wilson kertoi kaiken mitä tiesi ja lopetettuaan katsoi rukoilevasti tyttöön.
Samassa kuului laiturilta kuoro, mikä voimassa korvasi sen mitä soinnusta puuttui, lähestyi vähitellen "Merilokkia" ja pysähtyi aivan sen ääreen, laskeakseen loppuvirityksen. Sen suoritti kokki ja Dick mahtavalla äänen voimalla ja Sam tanssi laiturilla nuotin jälkeen, kuin hullu.
"Hiljaa siellä", huusi laivuri ankarasti.
"All right, sir", kuiskasi Dick juhlallisesti. "Kyllä minä niistä huolen pidän. — Varo vaan, ettet taita niskaasi, Sam."
Sam pysytteli laiturin ulommalla lankulla ja teki muutamia pyörähdyksiä, näyttääkseen miten varma hän oli jaloillaan. Sitten tarttui hän laivan syrjään ja heilautti itsensä kannelle. Dick ja kokki seurasivat samalla tapaa, molemmat juovuksissa ja yliluonnollisen juhlallisina.
"Menkää kojuunne", komensi laivuri suuttuneena.
"Kyllä — kyllä, sir", soperteli Dick ja hoiperteli. "Tule nyt, — Sam, — täällä ei meitä — tar-tarvita."
"Se on vaan sen sinun kirotun tanssisi tähden, Sam", sanoi kokki valittaen; hän piti kovasti kauniista tytöistä.
"Korjatkaa luunne", ärjäsi raivostunut laivuri ja kääntyi, kun miehet olivat kadonneet, Annis'een. "Kaikki näyttää käyvän hullusti tänä iltana."
"Ei se mitään tee", sanoi Annis kylmästi. "Hyvää yötä!"
"Mihin aijotte mennä?" kysyi Wilson.
"Ravintolaan", vastasi Annis. "Ei mene mitään junaa enään tänään."
"Tyytykää kajuuttaan", pyysi Wilson. "Minä ja perämies menemme keulaan."
"En, kiitoksia", vastasi Annis.
Laivurin avulla hyppäsi hän takaisin laiturille. Samassa tuli perämieskin ja pysähtyi uteliaana katselemaan.
"Se on miss Gething", sanoi laivuri. "Onko teillä mitään tietoja?"
"Ei", sanoi perämies kunnioittavasti. "He ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen."
"Oletteko varma", sanoi Annis ja kääntyi perämieheen, "että se oli minun isäni?"
Perämies vilkasi laivuriin ja työnsi lakkinsa korvalle.
"Emmehän muutakaan voineet luulla", sanoi hän lyhyesti. "Kaikki on nyt salaperäisen verhon peittämänä. Junalla hän ei ole voinut matkustaa, sillä rahoja hänellä ei ollut."
"Se ei ole ollut minun isäni", sanoi Annis. "Joku on pitänyt teitä narreinaan. Hyvää yötä! Tulen takaisin huomen aamulla."
"Mihin aijotte mennä?" kysyi perämies.
"Neiti aikoo ravintolaan", vastasi laivuri tytön edestä.
"On kovin myöhäinen", sanoi perämies epäillen, "eikä täällä ole juuri mitään ravintoloita. Eikö ole parempi saattaa neiti sen vaimon luokse, jossa hänen isänsäkin asui? Sanoittehan hänen olleen kunnon ihmisen."
"Siellä on vähän epäsiistiä", sanoi laivuri.
"Kelpaa kylläkin", sanoi Annis. "Jos se kerran on kelvannut minun isälleni, saa se kelvata minullekin. Onko sinne pitkältäkin?"
"Kaksi penikulmaa", sanoi perämies.
"On parasta, että heti lähdemme", sanoi laivuri ja otti hyvän esimerkin vuoksi pari askelta.
"Te ehkä voitte lähteä myöskin mukaan?" kysyi Annis perämieheltä.
Ehdotus oli houkutteleva, mutta perämies oli uskollinen ystävä.
"Ei, kyllä minun täytyy joka tapauksessa jäädä kojuuni", sanoi hän, punastuen epäkohteliaisuuttaan. "Olen kovin väsynyt."
Häpeissään nosti hän lakkiaan ja meni kajuuttaan. Annis seurasi laivuria pää paljoa pystympänä, kuin mitä mukavuuden lait olisivat sallineet.
"Ikävää ettei perämies lähtenyt seuraan", sanoi laivuri jäykästi.
Kuljettiin likaista katua, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Annis alkoi vaistomaisesti tuntea, että mies hänen rinnallaan oli vähintäänkin tusinan verran alakuloisempi, kuin hän itse — ja jokin lämpimämpi tunne ajoi hänet lähemmäksi laivuria. Yht'äkkiä sipasi hänen kätensä laivuriin; tämä sulloi kädet takkinsa taskuihin.
Lähestyttiin vihdoin kapteeni Gethingin salaperäistä asuntoa. Vanhat vaununryjät olivat aivan portin edessä ja joku koira viereisessä pihassa haukkui vimmatusti.
"Tässä se on", sanoi laivuri ja pysähtyi. "Numero viisi. — Mikä teitä vaivaa?"
Annis oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan.
"Olen väsynyt", sanoi hän. "Väsynyt ja pahoillani."
Hetkisen näytti hän epäröivältä, vaan ennenkuin Wilson ehti saamaan järkeensä, mitä olisi tehtävä, astui tyttö nopeasti ja kolkutti numero viiden ovelle. Muutaman minuutin kuluttua aukeni ovi ja likainen vaimoihminen, päällään pari vaatekappaletta ja tohvelit paljaissa jaloissa, tuli näkyviin. Kuultuaan Wilsonin selvitykset, laski hän tytön sisään, sanoi jotenkin tuimasti hyvää yötä laivurille ja sulki oven jälkeensä.
Pää aivan pyörällä illan moninaisista vaiheista, kiiruhti laivuri takaisin kuunariinsa. Tultuaan lähemmäksi laituria, alkoi hän juosta. Samoin näkyi tekevän vastapäiseltä suunnalta tuleva pieni olentokin.
"Sinä kuljeksija", huohotti laivuri ja tarttui samaan aikaan kuunarin sivulle saapuvaa poikaa kaulukseen.
"No? Minähän teen vaan kuten tekin", sanoi Henry.
"Heittäkää yli syrjän", sanoi perämies, joka melun kuultuaan oli uudestaan tullut kannelle.
Pimeän suojassa vilkasi Henry tähän herraan sanomattoman halveksivasti, ja katseella, mikä selvään ilmaisi hänellä olevan tärkeän asian takanaan, alkoi hän kertoa matkastaan, sovitellen siten että juttu kävi hiljalleen yhä jännittävämmäksi. Molemmat kuulijansa eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tällaiseen kertomistapaan, vaan selittivät kiihkeinä asianomaiselle, mikä hyöty oli asiallisesta ja lyhyestä kertomistavasta.
"Minä en ymmärrä hölyn pölyä", sanoi laivuri, kun kertoja kuuntelijoiden mieliksi oli pilannut koko historiansa. "Joku on peloittanut häntä; parasta sentään, että lähdemme heti perässä."
"Ne purjehtivat kello yhdeltä", sanoi perämies. "Ja ajatelkaa mitä teette, ellei hän tulekaan sovinnolla takaisin, — ja jos mies ei olekaan tytön isä. Kirotun sekasotkuinen koko juttu."
"En todellakaan ymmärrä mitä tekisin", sanoi laivuri. "En ollenkaan ymmärrä mikä olisi viisainta."
"Niin, minua ei asia tietystikään koske", sanoi Henry välinpitämättömästi, "mutta kyllä minä tietäisin tehtäväni."
Molemmat miehet kumartuivat uteliaana. "Minä tietysti olen katukuleksija", sanoi Henry, nauttien tavattomasti voimansa tuntemisesta. "Se minä ehkä olenkin. Minut tietysti joku irvistelevä joukko kantaa kojuun. — Minä tietysti…"
"Mitä sinä tekisit?" kysyi laivuri rauhallisena.