Purjehdittiin kello neljältä seuraavana aamuna ja kello 3,30 herätettiin kokki kahvia keittämään. Uudestaan herätettiin hän 3,45 ja 3,50 vedettiin hänet kojustaan pitämään huolta velvollisuuksistaan. Kokki ryömi silmät ummessa takaisin kojuunsa heti kun pääsi kiusaajistaan, ja vaikkakin temppu uudistettiin kaksi eri kertaa, niin hän yhä tiedottomassa tilassa kömpi takaisin ja jatkoi untaan.
Brittlesea oli jo kolmekymmentä penikulmaa takana päin kun hän vihdoinkin heräsi ja tuli kannelle, kuunarin kiitäessä rivakan tuulen ajamana aaltoja. Se oli juuri sellainen tuuli, jollaisesta perämies piti ja hänen katseensa oli rauhallinen ja tyytyväinen aina siihen saakka, kun huomasi kokin kömpivän keittiöön.
"Kokki!" kirkasi hän. "Tulkaa tänne — kirottu kuleksija! Missä olette ollut koko tämän ajan?"
"Minulla on ollut vastoinkäymisiä, sir", sanoi kokki nöyränä. "Tuskin voitte uskoa millaisia kidutuksia olen kärsinyt aikoessani palvella laivuria."
"Säästäkää sellaiset jutut toisille", kirkui perämies varottavasti."Missä olette ollut? Kas niin! Laulakaa ulos vaan."
Vielä väsyneenä seikkailuistaan, nojautui kokki kajuutan seinään ja alkoi kertoa matkoistaan, selvittäen niitä monenmoisilla näytelmällisillä eleillä. Perämiehen hengitys tiheni, hänen poskensa saivat tavallista punaisemman värin ja peränpito alkoi käydä huolimattomasti. Mielissään näistä näennäisistä osanoton merkeistä, jatkoi kokki kahta innokkaammin.
"Lopettakaa nyt", sanoi perämies vihdoin.
"Pahinta ette vielä kuullut", sanoi kokki.
"Jos vielä sekunninkin seisotte ja valehtelette, niin väännän niskanne nurin", sanoi perämies kiukustuneena. "Juomassa olette ollut kaksi päivää — siinä koko asia."
"Puhun totta, Salomonin parran kautta puhun totta, sen vannon", sanoi kokki juhlallisesti.
"Odottakaa vaan jahka laivuri tulee kannelle", sanoi toinen ja puristi nyrkkiään. "Uskaltaisinpa vaan jättää tämän peräsimen, niin kyllä asiat kanssanne pian selvittäisin, siitä saatte olla varma."
Kokin harmiksi oli laivuri samaa mieltä perämiehen kanssa ja pidätti häneltä kahden päivän palkan — hyvin ajattelemattomasta ja tunteettomasti tehty. Alhaalla miehistön hytissä ei hänelle käynyt ollenkaan paremmin, sillä näiden rehellinen tunnustus ja ihmettely hänen kaskujen kertomistaidostaan, meni yläpuolelle kaikkien sopivaisuuden rajojen.
Tämä epäuskoisuus oli surkea pettymys kokille. Itsekseen oli hän ajatellut tulevansa ihailluksi ja ihmetellyksi kuin sankari konsanaan. Toimensa hoiti hän sentähden alakuloisena ja toverit, jotka kyllä "sellaisia" asioita ymmärsivät, luulivat hänellä olevan "kupariseppiä."
Sivuutettiin Northfleet ja saavuttiin Rotherhitheen. Kokin persoona sai osakseen halventavaa arvostelua joka kerta kun poliisivene meni sivutse. Kului useita tuntia ennenkuin häntä halutti lähteä maalle, ja kun hän sen vihdoin teki, tapahtui se niin tarpeettoman maailmaa pelkäämättömän näköisenä, että olisi luullut häntä joksikin ylistetyksi rosvopäälliköksi.
Oli sateinen aamu kun taas palattiin Northfleetiin. Koko yö oli tullut vettä taivaan täydeltä ja mustia pilviä kulki taukoamatta taivaalla. Lastaus aiottiin alkaa vasta seuraavana aamuna. Päivällisen jälkeen vaihtoivat Henry ja perämies merkitsevän katseen nähdessään laivurin ottavan lakkinsa ja lähtevän maalle.
Hän asteli Gravesendiin, kulki ilman määrää ja suuntaa katuja, tuon tuostakin pysähtyen kauppapuotien ikkunain alle välittämättä mitään virtaavasta sateesta. Jonkinlainen romantillinen ajatus sanoi hänelle tapaavansa Annis Gethingin. Kouluissa oli lupa — siksi oli luonnollinen asia, että neiti Gething kuljeskelisi huvin vuoksi Gravesendin katuja rankkasateessa. Noin neljän tienoissa, kun laivuri jo oli läpimärkä, huomasi hän toivonsa turhaksi ja poikkesi erääseen siistin näköiseen ravintolaan, joi lasinsa ja valmistautui apealla mielellä kotitielle. Kuljettuaan kappaleen matkaa, vetäytyi hän syrjään antaakseen tietä nuorelle ohi kulkevalle neidolle, mutta vilkasi samassa vanhaan tapaansa, sateenvarjon alle. Katseensa kohtasi — miss Gethingin.
"Hyvää iltapäivää", sanoi laivuri hämillään.
"Hyvää iltaa", vastasi tyttö.
"Rivo ilma", tuumi laivuri, seisten kunnioittavasti ainakin kolme metriä käytävältä.
"Kovin ruma", sanoi miss Gething.
"Minulle se ei mitään tee", sanoi laivuri.
"Olette varmaan hyvin märkä", sanoi miss Gething. "Aiotteko mennä äitiäni tervehtimään?"
"Sitä juuri ajattelin", sanoi laivuri iloisena, kun sai kiinni sopivasta valheesta.
"Minun on käytävä muutamissa kauppapuodeissa", sanoi miss Gething."Hyvästi!"
Laivuri kohotti lakkiaan, teki kokokäännöksen ja lähti eteenpäin. Useat kerrat kääntyi hän ympäri, mutta miss Gething, tuntien paremmin miehet, kuin laivuri naiset, ei katsonut taakseen kertaakaan.
Neljännestunnin reippaasti käveltyään oli laivuri pienen tutun rakennuksen edessä, pudisti veden lakistaan ja kolkutti varovasti ovelle.
"Onko rouva Gething kotona?" kysyi hän kun ovi aukeni ja joku mies, pitäen kiinni ovenkahvasta, katsoi kysyvästi häneen. "Ei", kuului vastaus.
"Ellei teillä ole mitään vastaan, astun hetkeksi sisään odottamaan", sanoi laivuri, totellen silmänräpäyksellistä ajatustaan.
Toinen epäili, mutta vetäytyi kuitenkin syrjään ja antoi laivurin kulkea ohitsensa. Molemmat astuivat pieneen etuhuoneeseen. Rohkeudella, joka ihmetytti häntä itseäänkin, istuutui laivuri käskemättä tuolille ja alkoi nenäliinalla pyyhkiä housujaan.
"Luulen rouva Gethingin viipyvän pitemmän aikaa", sanoi toinen lopulta.
"Ei minulla ole mitään kiirettä, voin mainiosti odottaa jonkun minuutin", sanoi laivuri, joka halusta olisi istunut paikoillaan vaikka koko viikon.
Pyyhkittyään partansa ja viiksensä nenäliinaan muodosteli hän niitä sormillaan. Toinen katseli näitä toimia vastenmielisen levottomana.
"Ehkä saan sanoa terveisiä rouva Gethingille?"
Laivuri pudisti päätään ja alkoi nyt vuorostaan tarkastaa isäntäänsä: nuori, kaunis mies, vahatut mustat viikset, ohut silkkinen kaulaliina ja komea rintaneula. Päällään hänellä oli ruskea pitkä takki ja keveät samanväriset kengät.
Kului taas neljännes tunti.
"Häijyä ilmaa", sanoi laivuri, saadakseen alkuun edes jonkinlaista keskustelua.
Toinen myönsi, huomauttaen samalla epäilevänsä rouva Gethingin sateen vuoksi viipyvän hyvinkin kauan. Puhe taukosi siihen, kunnes keveitten askelten ääni ja avaimen vääntäminen lukossa sai molemmat hypähtämään pystyyn.
"Eikö äiti vielä ole tullut?" kysyi miss Gething kummissaan. "Olittepa kiltti kun jäitte odottamaan, kapteeni."
"Ei se mitään", vastasi laivuri, joka ei todella tiennyt tehneensä mitään kiitosta ansaitsevaa.
Tyttö puristi nuoren miehen kättä ja hymyili laivurille. "Teidät tapasin jo kadulla", sanoi hän. "Olette varmaan hyvin märkä. Kapteeni Wilson — herra Glover."
Molemmat herrat kumarsivat kylmästi; laivuri tuli alakuloiseksi, käsittäen nyt olevansa tiellä. Miss Gething vei pois hattunsa ja takkinsa; hänen palattuaan alkoi keskustelu vähitellen sujua. Herrat kuitenkin käyttivät tyttöä jonkunlaisena telefoonina, minkä kautta ilmaisivat ajatuksensa.
"Puoli kuusi", sanoi yht'äkkiä miss Gething. "Matkustatteko junalla 6,30, herra Glover?"
"Täytyy", vastasi tämä synkkänä. "Toimet, kuten ymmärrätte", lisäsi hän alakuloisena.
"Juotteko kupin teetä ennen lähtöänne?" kysyi Annis.
Tyttö seisoi herra Gloverin edessä tätä sanoessaan, ja laivuri, joka yhä enemmän ja enemmän alkoi tuntea olevansa tiellä, mutisi jotakin pois lähdöstä ja nousi seisomaan. Hänen ihmettelynsä, kun miss Gething kääntyi häneen ja iski silmää varottavasti, olikin sentähden niin äänekäs, että herra Glover kääntyi kiireesti katsomaan syytä siihen.
"Juotte myöskin kupin teetä, kapteeni?" sanoi miss Gething kohteliaasti hymyillen.
"Kyllä, kiitoksia", vastasi laivuri ja istuutui äskeiseen paikkaansa.Ajatuksensa myllersivät hurjasti tytön asettaessa teepöytää kuntoon.
"Todellinen tee-seura", sanoi miss Gething iloisesti. "Yksikö kappale sokuria, herra Glover?"
"Kaksi", vastasi tämä loukatun äänellä.
Tyttö katsoi kysyvästi laivuria ja piti sokeripihtiä ylhäällä.
"Jätän sen teidän määrättäväksenne", sanoi tämä ujosti. Herra Glover nosti vähäisen silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti.
Miss Gething pudotti yhden kappaleen kuppiin ja ojensi sen laivurille.
"Toisinaan otan yhden, toisinaan taas kaksi, kolmekin", sanoi laivuri puolustellen. "En ole niiden kanssa niin turhan tarkka."
"Taidatte olla huoleton", sanoi miss Gething.
"Tai ei hän tunne ruumistaan", huomautti herra Glover nenäviisaasti.
"Toisissa tapauksissa ehkä sitä paremmin", vastasi laivuri.
Ääni millä tämä huomautus tehtiin, sai herra Gloverin ihmettelemään mitä sellaiset tapaukset olisivat. Herroilla ei kummallakaan ollut halua keskusteluun, ja ilman emäntää olisi tee juotu hiljaisuuden vallitessa. Kymmenen minuuttia yli kuusi nousi herra Glover tuoliltaan, selittäen nyt olevan ajan lähteä.
"Paljoa ei enää sadakaan", sanoi miss Gething lohduttavasti.
Herra Glover otti eteisestä hattunsa ja sateenvarjonsa, puristi tytön kättä ja katsoi kysyvästi laivuria.
"Tuletteko samaan matkaan?" kysyi hän erittäin kohteliaasti ja ystävällisesti.
"Hm! — En", vastasi toinen.
Herra Glover painoi tulisesti hatun päähänsä, nyökkäsi suuttuneena ja läksi.
"Kyllä hän vielä junalle ennättää", sanoi laivuri nähdessään missGethingin ikkunasta katselevan Gloverin tulista kiirettä.
"Toivon niin", vastasi tämä. "Ompa ikävää, ettei äitinne sattunut kotona olemaan", sanoi laivuri pitkän vaitiolon jälkeen.
"Niin. Ehkä teillä on ollut ikävä täällä?" sanoi tyttö.
Laivuri huokasi raskaasti ja ihmetteli itsekseen, oliko herra Glover sellainen mestari tekemään tyhmiä huomautuksiaan miltä hän näytti.
"Onko hänellä pitkäkin matka edessään", sanoi hän lopulta, tarkoittaen herra Gloveria. "Lontoo", vastasi Annis lyhyesti. "Minun on sentään lähdettävä", sanoi laivuri, huomaten mahdottomaksi viipyä pitemmälle.
Annis vetäytyi syrjään laivurin noustessa ja seurasi tätä hitaasti eteiseen.
"Jospa voisin antaa teille edes sateenvarjon", sanoi hän ja katseli ympärilleen.
"Oo! Kyllä se näinkin menee", sanoi laivuri. "Minähän olen jo melkein kuiva."
"Kuiva?" sanoi Annis, laskien pienen kätensä laivurin hihalle.
"Tehän olette läpimärkä", sanoi hän vastenmielisesti. "Että saatoinkin antaa teidän istua sellaisessa tilassa."
"Hiha onkin märjin", sanoi laivuri, jonka olosuhteet olivat opettaneet viekkaaksi. "Täältä on aivan kuiva."
Hän silitteli takkinsa etupuolta.
"Sepä hauskaa", sanoi Annis kohteliaasti.
"Hm!… Mutta täältä", sanoi laivuri ja piteli takkinsa kaulusta.
Annis koetteli keveästi.
"Te olette perinpohjin kastunut", sanoi hän. "Ei saisi istua paikoillaan tuonlaisissa vaatteissa. Odottakaahan silmänräpäys. Lainaan teille jonkun isäni päällystakeista."
Hän juoksi ketterästi toiseen huoneeseen, tuli takaisin pitkän, paksun takin kanssa ja ojensi sen laivurille.
"Kyllä se teidät kuivana pitää", sanoi hän, kun laivuri heikkojen vastustelujen jälkeen alkoi vetää takkia päälleen.
"Sanotteko hyväntahtoisesti terveiseni rouva Gethingille?" kysyi laivuri aukaisten eteisen oven.
"Kyllä, kiitoksia", vastasi tyttö. "Hän varmaan on pahoillaan, ettei sattunut olemaan kotona. Viivyttekö kauankin täällä?"
"No, ehkäpä kolme päivää."
Annis mietti.
"Huomenna menee äiti pois", sanoi hän koetteeksi.
"Ylihuomenna on minulla muitakin asioita tännepäin", sanoi laivuri."Ellen häiritse, niin voinhan poiketa sisään. Hyvästi."
Pää sekaisin puristi hän tytön kättä, ajatellen lieneekö mennyt liian pitkälle, ja sulettuaan oven, pisti hän kätensä kapteeni Gethingin taskuihin ja kulki synkkäin ajatusten vaivaamina kohden laivaansa. Ajatuksensa muodostuivat vähitellen kokonaisuudeksi — ja lopulta alkoi hän puhua ääneensä. "Tyttö tiesi minut kadulla kohdatessaan äitinsä olevan poissa", sanoi hän pitkäveteisesti, "samoin kuin toisenkin olevan siellä. Olisi sentään luullut… Rakkauskiusottelua!" huudahti hän yht'äkkiä katkerasti. "Ja tyttö tekeytyi minulle rakastettavaksi, kiusotellakseen häntä. Mies on huomenna siellä uudestaan, kun äiti on poissa."
Pahoilla mielin saapui hän laivaansa. Kirosi teetä, jota Henry tarjosi, vaihtoi vaatteita ja heittäytyi selälleen sohvalle polttelemaan.
"Olette vähän märkä", sanoi perämies. "Mistä tuollaisen takin olette saanut?"
"Eräs tuttava", vastasi laivuri, "lainasi sen minulle. Muistatte kai vielä sen kapteeni Gethingin, josta kerran puhuin?"
"Tietysti", vastasi perämies.
"Antakaa miehistölle tieto, että palkinto on nostettu viiteen puntaan", sanoi laivuri ja veteli sankkoja sauhuja piipustaan.
"No! Jos palkinto on korotettu viiteen puntaan, tulee kokki hirtettäväksi murhasta tai muusta kauheasta rikoksesta", sanoi saapuvilla oleva Henry. "Ei ole ollenkaan hyvä antaa miehistön auttaa koko asiassa — ei ollenkaan."
Laivuri ei suvainnut vastata. Mutta kun hänen terveisensä saapui miehistön hyttiin, syntyi siellä ilo ja elämä.
"No! Nyt lähdenminäulos", sanoi Dick innostuneena. "Viisi puntaa! —Ei sitä niin kannata halveksua."
"Toivon ettei kohtalo leiki teidän kanssanne, kuten minun", sanoi kokki tunteellisesti.
"Mitä nyt tarvitaan", sanoi paksu Sam, "niin se on sellainen kuin ihmisillä on kaupungissa… sellainen… mikä sen nimi nyt taas onkaan?"
"Taksamittari", esitteli kokki.
"Taksamittari! — Miten kirotun tyhmästi puhuttu", sanoi Sam halveksivasti. "Ei, vaan tarkoitan sellaista — sellaista, jossa on paljon ihmisiä."
"Raitiotievaunu", sanoi kokki ollen aivan väärillä jälillä. "Mutta ethän sillä voi matkustaa ympäri Englantia, Sam."
"Sinä olet tyhmä kuin pässi", tiuskasi Sam kärsimättömästi. "Tarkoitan jotain sellaista, johon ihmiset kiinnittävät rahansa."
Kokki oli jo ennättänyt sanoa: "säästölaatik…", kun Henry nyhjäsi häntä kylkeen.
"Mitä sinä oikein tarkoitat, Sam?" sanoi Dick. "Mikset sitä sano?"
"Kun en muista sanaa", vastasi Sam suuttuneena. "Ihmisiä yhtyy monta yhteen ja jakaa saamansa voitot."
"Tarkoitat osakeyhtiötä", sanoi Dick.
"Juuri niin!" sanoi Sam henkäisten helpotuksesta.
"No mihin sitä tarvittaisi?" kysyi Dick.
"Me perustamme osakeyhtiön ja ja'amme rahat miehen löydettyämme. Sehän olisi julmaa, Dick, jos minä, kun sinä olet päässyt miehen jäljille, tulisin ja sieppaisin hänet juuri nenäsi edestä."
"Koetappas yrittää", sanoi Dick synkkänä.
"Ajatuksesi on mainio, Sam", sanoi kokki. "Minä olen mukana."
"Tule mukaan sinäkin, Dick", sanoi Sam.
"En kiitoksia", vastasi Dick. "Tarvitsen kyllä viisi puntaani jakamattakin."
"Mehän tullaan työskentelemään sinua vastaan, minä, kokki ja poika", sanoi Sam innokkaasti.
"Ohoo!" sanoi Henry. "Älkää luulko minun suostuvan."
"No niin", sanoi Sam. "Os… Osak… Miksi sitä taas kutsuitkaan, Dick?"
"Osakeyhtiö."
"Osakeyhtiö on siis minä ja kokki", sanoi Sam. "Lyö tuohon kourasi."
Näin yksinkertaisesti perustettiin"Osakeyhtiö kapteeni Gethingin etsimistä varten", ja osakkaat, luullen mainion keksinnön tehneensä alkoivat karttaa tovereitaan ja pitää salaperäisiä neuvotteluja missä kulloinkin. Uhrattiin shillinki salapoliisikertomukseen "Jälillä", ja miesten elämä oli saanut uuden, seikkailuhaluisen suunnan, joka piti heitä polttavassa jännityksessä.
Seuraavana päivänä työskenteli laivuri uutterasti, mutta iltapäivällä muisti hän kilpakosijansa juuri samalla hetkellä istuvan kahden kesken Anniksen kanssa. Teen jälkeen seurasi purkaus ja kiitokseksi osanotostaan, jonka perämies osasi sovittaa oikeaan kohtaan, sai hän tietää kaikki. Sama onni tuli Henrynkin osaksi, jonka ei tarvinnut muuta kun vaijeten kuunnella.
"Onni että laiva on omanne", sanoi perämies, "nyt voitte mennä mihin haluatte. Jos te isän löydätte, ei ole mikään mahdottomuus, että tyttö antaa matkapassin toiselle."
"En juuri sitä tarkoittanut" sanoi laivuri. "Etsin isää ainoastaan tuottaakseni tytölle iloa."
Kadehtien katseli yhtä ja toista Henryltä kuullut miehistö laivurin maallemenoa iltapäivällä. Tämä poikkesi ensin parturiin ja lähti sitten parta ja tukka siistittynä astelemaan rouva Gethingin asunnolle. Rouva oli kotona ja ihastui äärettömästi kuultuaan miehistönkin ottavan osaa etsimiseen, antoipa vielä toisen valokuvankin laivurille.
"Miss Gething jaksaa luultavasti hyvin", sanoi laivuri, huomatessaan rouvan asettavan vain kahdet teekupit pöydälle.
"Kyllä. Hän matkusti Lontooseen", sanoi rouva Gething. "Tiedättehän hänellä olevan tuttavia siellä."
"Herra Glover", ajatteli laivuri synkkänä. "Tapasin täällä eilen erään hänen tuttavansa."
"Niin, herra Gloverin", sanoi vanha rouva huomattavalla äänenpainolla."Hän on hyvin komea mies. Eikö totta?"
"Erinomaisen", vastasi laivuri välinpitämättömästi.
"Tytön takia tekisi hän vaikka mitä", jatkoi tunteellinen äiti. "On oikein liikuttavaa nähdä miten hän huolehtii hänestä."
"No, menevätkö he piankin naimisiin?" kysyi laivuri kyllä tietäen kysymyksensä olevan tungettelevan, mutta voimatta hillitä uteliaisuuttaan.
"Kun mieheni on löytynyt", sanoi vanha rouva ja pudisti päätään surullisena. "Tyttäreni ei ennen ole suostunut menemään."
Laivuri keikutteli tuolillaan, laski teekupit kädestään pöydälle ja alkoi tuumia kuulemaansa asiaa. Ensin käsitti hän kaikki halpamaiseksi loukkaukseksi itseään ja vaivojaan kohtaan, mutta tuskin oli tämä ajatus saanut vallan hänessä, kun hän unohti sen kelpaamattomana ja päätti miehuullisesti tehdä parhaansa etsimisessä. Tunnin istui hän vielä ja kuunteli vanhan rouvan asiatonta lörpötystä, nousi sitten ylös — Anniksesta kun ei kuulunut — otti hyvästit ja palasi "Merilokkiinsa."
Kokki huokasi helpotuksesta kuultuaan "Merilokin" purjehtivan Bymouthin kautta länsirannalle Cocklemouthiin. Samille sanoi hän kiven putoavan rinnaltaan päästessään näiltä seuduilta, ja selvästi näytti hän luottavan siihen, että ainakin osakeyhtiö uskoi hänen kertomuksensa matkastaan. Suurimman osan ajasta vietti tämä yhtiö nyt keittiössä, koska oltiin varmempia, ettei rahan ahneita kuuntelijoita siellä löytynyt. Perunoita kuorittaessa ja patoja puhdistettaessa kypsyivät aatteet kokonaisuudeksi. "Jälillä" oli merkillisen jännittävä ja siitä saatiin useita mainioita ohjauksia, vaikkakin Henryn lyijykynällä tuhrimat rivit aikaansaattivat monta päänvaivaa.
Illalla Bymouthiin saavuttua lähti osakeyhtiö maalle. Kaikkien tuumiskelujen ja keskustelujen tulokseksi oli tullut se, että ravintolat olivat ainoat paikat, missä tällainen entinen merimies taisi viettää iltaansa ja siksi päätettiin ne perinpohjaisesti tarkastaa.
"Pahinta", sanoi Sam, kun hiljakseen asteltiin kaupunkiin, "on se juominen. Kun olen saanut päähäni viisi, kuusi lasia, pidän joka ihmistä kapteeni Gethinginä."
"Älkäämme juoko", sanoi kokki. "Tehdään niinkuin mies romaanissakin teki. Onko sinulla kuutta penceä?"
"Mitäs niillä tekisit?" kysyi Sam varovasti.
"Ulosmenoja", vastasi kokki itsetietoisesti korottaen ääntänsä.
"Siitä tulee kolme penceä mieheen", sanoi Sam ja katseli epäluuloisesti kokkia.
"Kuusi penceä mieheen", sanoi tämä. "Arvaappas mitä nyt teemme?"
"Tuhlaamme rahaa", murisi Sam ottaen vastenhakoisesti taskustaan kuparirahan ja antoi sen kokille. "Missä on sinun 6 penceäsi?"
Kokki näytti rahaansa ja Sam, jonka usko ihmisen rehellisyyteen, viime aikoina oli suuresti heikentynyt, purasi kiukkuisesti lanttiin.
"Ravintolaan emme muuten voi mennä, ellemme tavalliseen tapaan siellä nauti" sanoi kokki. "Sentähden teemme toisen tempun. Me ostamme kengän nauhoja ja kaupittelemme niitä. Ymmärrätkö nyt?"
"Miksemme jotain halvempaa voi aluksi yrittää?" murisi Sam. "Mittailla jalanjälkiä tai kuunnella jos ihmiset jotain tietäisivät. Sinä kokki vaadit aina sitä mikä on kalleinta."
Kokki katsoi ylenkatseellisesti toveriaan. Sam tuli ensin vaaleaksi, sitten hävyttömäksi ja lopetti pyytämällä rahojaan takaisin.
"Älä hulluttele", sanoi kokki suuttuneena. "Anna minun hoitaa tämä asia."
"Ja minä ehkä lopulta joudun sidotuksi tuoliin omilla kengännauhoillani", sanoi julmistunut merimies. Kokki ei viitsinyt vastata, katseli vaan ympärilleen ja huomattuaan kenkäkaupan astui hän sisään ja osti shillingin edestä kengänrihmoja.
"Mitä minä sitten sanon?" kysyi Sam, kun miehet uudestaan seisoivat ulkona ja kokki ripusti hänen käsivarrelleen tusinan nauhoja.
"Eihän sinun mitään tarvitse sanoa", selitti kokki. "Menet sisään vaan ja pidät niitä ihmisten nenän edessä. Jos joku tarjoo lasin niin juot."
"Laseista ei vielä kannata kiittää", tuumi Sam profeetallisesti ennustaen.
"Ota sinä kaikki ravintolat tältä puolelta katua, minä otan toiselta puolelta", sanoi kokki. "Ja jos noin surkealta näytät, tulet tekemään hyvät kaupat."
Kokki varoitti vielä kerran juopottelemisesta, mutta paksu merimies kohautti olkapäitään, otti nauhat käteensä, kirosi itsekseen uutta ammattiaan ja poikkesi pieneen, mutta hyvin äänirikkaaseen ravintolaan. Iso sali oli väkeä täynnä. Samin sydän pamppaili kurkussa koettaessaan kokin neuvoa seuraten parhaansa mukaan pitää tavaroitaan vieraitten nenän edessä. Useimmat eivät hänestä välittäneet mitään; ainoa mies, joka jotain virkkoi, oli punanenäinen merisotilas, joka huomattuaan tusinan kengännauhoja luikertelevan puseronsa hihalla laski varovasti lasinsa pöydälle. Samassa selvisi hänelle Samin yhteys niiden kanssa ja puhe, mikä nyt syntyi muistutti kaikkein vähimmän olutlasin tarjousta.
Seuraavassa ravintolassa tapasi Sam ihmisystävän, joka osti koko hänen varastonsa. Paksu merimies ei ollut ollenkaan ottanut laskuihinsa tällaista hyväntekoa ja sentähden seisoikin hän nyt suu ammollaan, huulet kiukusta väristen.
"Kas niin! Kas niin!" puheli hyväntekijä ystävällisesti. "Ei mitään kiittelemisiä, ei ensinkään."
Sam tottelikin halusta, poistui vitkaan ja poikkesi kiukuissaan lähimpään puotiin ostamaan uusia nauhoja. Kokemuksesta viisastuneena pisti hän nyt osan uudesta varastostaan taskuunsa; kädessään vain kaksi paria astui hän seuraavaan kahvilaan.
Huone oli täälläkin väkeä täpötäynnä, mutta Sam työntäytyi joukkoon välinpitämättömänä tarjoten tavaroitaan, mutta sitä tarkemmin etsien kapteeni Gethingiä.
"Korjatkaa luunne täältä", sanoi närkäs tarjoilijaneiti keikauttaen niskaansa, huomattuaan Samin.
"Kyllä, kyllä minä menen, neiti", vastasi Sam häpeästä purppuranpunaisena. Tähän saakka olivat useimmat tarjoilijattaret kohdelleet häntä ystävällisesti, ja kapakoissa, joissa hän oli enemmän tunnettu, kutsuneet häntä herraksikin.
"Olette varmaan huonoissa varoissa?" kuului ääni, kun Sam kääntyi mennäkseen.
"Näen nälkää, sir", vastasi Sam luottaen vanhaan sananparteen: ulkomuoto pettää.
"Istukaa tänne", sanoi uusi ystävä iskien silmää tarjoilijattarelle.
Sam istui ja siunasi ajatuksissaan hyväntekijää sekä maksutonta kestitystä. Hänen silmänsä kiilsivät kiitollisuudesta — osaksi naurunhalustakin, kun toveri palasi tarjoilupöydän luota toisessa kädessä olutlasi, toisessa suuri limpun puolikas.
"Syö ystäväni", sanoi mies ojentaen leivän Samille. "Tuolla kyllä löytyy enemmänkin."
Hän istui vastapäätä Samia, ryyppäsi lasistaan ja odotti hyväntahtoisesti hymyillen nälkäisen pikkukauppiaan syömistä. Merkillisenä omituisuutena huomautti hän, että nälkäiset ihmiset tavallisesti nyppivät muutamia muruja leivän kuoresta ja sitten syövät pienen pieniä suupaloja sisällyksestä; se varmaankin on enemmän vaisto kuin ymmärrys, joka varoittaa heitä liian nopeasta syömisestä.
Toinen silmä toverinsa lasissa, toinen ovessa, ponnisteli Sam hetkisen osansa näyttelemisessä. Sitten nousi hän ylös, kuiskasi joitakin katkonaisia sanoja kiitokseksi, sanoen vievänsä lopun leivästä kotiin vaimolle ja lapsille.
"Älkää heistä huolehtiko", sanoi hyväntekijä ja laski tyhjän lasinsa pöydälle. "Syökää tuo pois vaan, niin annan teille pari kappaletta kotiinkin vietäväksi."
"Sydämeni on liian täynnä voidakseni syödä", sanoi Sam koettaen päästä ovelle.
"Vatsansa — hän tarkoittaa", kuului samassa nuorenpuoleinen ääni, jonka onneton merimies tunsi liiankin hyvin. Hän kääntyi ympäri ja huomasi Henryn nauravan naaman ja Dickin irvistelevän vieressä.
"Laivassamme hän kävi iltapäivällä", jatkoi nuori kiusanhenki, osoittaen sormellaan uudestaan tuolille vaipunutta Samia, "sai hyvän aterian ja kiitokseksi hiipi pois erään toverimme vaatteissa."
"Siten se juuri kävi, hyvät ystävät", sanoi ihastunut Dick, nyökäyttäen päätään kuuntelijoille.
"Erään toverimme Samin", jatkoi Henry. "Parhaan ja hyväsydämisemmän ihmisen koko maailmassa."
"Oikein kunnian miehen", säesti Dick.
"Pitkä, komea, kaunis mies", sanoi Henry, "ja tällä miehellä ovat nyt hänen vaatteensa."
Vieraat katsoivat vihaisesti suu selällään ylistystä kuuntelevaa Samia. Jokaisessa väkikokouksessa tavallisesti löytyy yksi tai kaksi, joiden sisällinen oikeudentunto pakottaa heidät sen palvelijoiksi ja niin tässäkin. Eräs vaati vaatteet heti toimitettaviksi takaisin. Ehdotus otettiin vastaan mielihyvällä ja tusina miehiä kokoontui onnettoman Samin ympärille.
"Menkää ulos, herrat!" kuului samassa tarjoilijattaren käskevä ääni.
Mentiin ulos, koko joukkio, paksu merimies keskellä huitoen ympärilleen kuin hullu. Pari iskuista sattui kolmeen sivu kulkevaan sotilaaseenkin. Näistä oli kaksi Murphyä ja yksi O'Sullivan, ja nyt tarvittiin kolme poliisia ja apulainen, ennenkuin saatiin loppumaan syntynyt elämä. Sam ei ehtinyt näkemään kuin alun, sillä iloisena, päästessään syntyneessä sekamelskassa pakoon, pysähtyi hän juoksustaan vasta kun puoli tusinaa katuja oli hänen takanaan.
Hetken hengähdettyään ja pyyhkittyään hikeä otsaltaan lähti hän uudestaan jatkamaan matkaansa, tuumien menisikö takaisin laivaan vai yrittäisikö etsimistä uudestaan. Päämäärättä samoili hän ympäri, mutta päätti lopulta olla huolimatta Dickin ja pojan koirankujeista, pysähtyi erään ensi luokan ravintolan eteen ja astui sisään. Kaksi tai kolme pöydän ääressä istuvaa hyvin puettua herrasmiestä pudistivat päätään hänen tavaroilleen, ja hän oli juuri aikeissa poistua, kun pitkä mustapartainen mies astui sisään.
"Tuo varmaan on huono elinkeino", sanoi pitkä ja katsoi kengän nauhoja.
"Kyllä", vastasi Sam nöyrästi.
"Eipä juuri ammatti näytä miestänsä synnyttäneen", sanoi toinen kovaa.
"Näyttää vaan siltä", sanoi Sam ja pudisti päätään läheten ovea.
"Juotte varmaankin?"
"En."
"No, koska viimeksi maistoitte ruokaa?"
"Aamulla", vastasi Sam ja koetti kielellään irroittaa leivänkappaletta hampaistaan.
"Ehkä haluatte jotain virkistävää?" kysyi toinen.
Sam hymyili odottavana ja istui tuolille. Hän kuuli uuden ystävänsä tilaavan lasin olutta ja vesi solahti hänen suuhunsa. Mutta verensä jähmettyi kun ystävä palasi ja ojensi hänelle puolikkaan suurta kakkua.
"Kas tässä, ystäväni", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Alkakaa nyt tälläkin."
Sam otti leivän ja koetti sovittaa sitä taskuunsa toistaen juttunsa vaimosta ja lapsista.
"Syökää tuo yksin vaan", sanoi toinen. "Saatte sitten pari lapsillennekin vietäväksi."
Leipä putosi Samin voimattomista hyppysistä lattialle. Eräs viereisessä pöydässä istuja otti sen ylös ja pyhittyään ojensi sen Samille.
"Jatkakaa", sanoi pitkä ja joi kulahduksen lasistaan. "Syökää, kuuletteko!"
"Minun pitää ensin nähdä lapseni syövän", sanoi Sam katkonaisella äänellä.
"Syökää tuo leipä tai kutsun poliisin ja annan vangita teidät", sanoi toinen ääntänsä korottaen. "Taidatte ollakin joku petturi. Missä on lupakirjanne?"
Tavalla joka parhaiten muistutti mielenvikaisuutta, puri Sam leipää ja koetti niellä, ryypäten aina palan päälle siemauksen vesiastiasta. Viiden minuutin kuluttua oli leipä vähentynyt yhtä monella suupalalla.
"Antakaa mennä vaan", sanoi antaja kiivaasti. "Minä en syö", sanoi Sam vimmoissaan, "vieköön minut vaikka piru, mutta minä en syö."
Toinen nousi ja meni ovelle. "Konstaapeli, tännepäin", sanoi hän levollisesti.
Samassa astuivat sisään Dick ja Henry, pudistivat päätään ja katselivat suruissaan leipä kourassa istuvaa Samia. Pitkä istuutui uudestaan tuolille ja nauroi katketakseen. Nyt selvisi asia Samillekin. Kiivaasti heitti hän Henryä kakulla päähän, ryntäsi kadulle ja päättäen lujasti että hän ei enää koskaan tarvitse kengännauhoja viskasi hän ne yli läheisen puutarha-aidan.
"Halloo, Sam!" kuului samassa ääni toiselta puolen katua. "Käykö hyvin?"
Sam pudisti mykkänä päätään.
"Sinä olet ryypännyt", sanoi kokki astuen yli kadun.
"En", sanoi Sam. Samassa sai hän mielestään mainion päähänpiston ja tarttui kokkia käsivarteen.
"Tuossa ravintolassa", sanoi hän vapisevalla äänellä, "on eräs ukko, josta minä en ollenkaan ole varma. Mitäs jos sinä menisit katsomaan sinne?"
"Missä?" kysyi viaton ystävä.
Vahingoniloisena vei Sam kokin piinapaikan ovelle ja kun kokki oli päässyt kunnollisesti sisälle, kyykistyi hän oven taakse kuuntelemaan.
"No. Minkätähden ne eivät riitele?" kysyi hän ihmeissään, kun pitkä epäselvä mumina kuului sisältä. Hän höristi korviaan, mutta mahdotonta oli eroittaa sanoja. Kärsivällisyytensä loppui, ja hän aikoi juuri raottaa ovea, kun samassa kuului äänekäs naurunrähäkkä. Toinen naurunpuuska seurasi toista, kunnes koko ravintola kaikui yhtenä nauruna. Samin naama sai onnellisen levollisuuden leiman ajatellessaan sisälläolijoita.
"Ei, ei…" kuului kokin heikko ääni.
Uusi naurunrähäkkä, johon Samkin hiljaisella mielihyvällä yhtyi.
"Viette hengen minulta", sanoi taas kokki sammuvalla äänellä.
"Saman ne minullekin olivat tehdä", myhäili Sam sisäisellä tyytyväisyydellä.
Taas kaikui nauru ja Sam kuuli kokinkin yhtyneen siihen. Hän kuunteli hämmästyksellä. Aivan oikein! Kokin ääni kuului.
"Vanha Sam raukka", sanoi kokki aivan selvästi. "Vanha Sam raukka. Saakeli, ettei minun pitänyt nähdä sitä! Vuoden elämästäni olisin luovuttanut sellaisesta näytelmästä."
Kuuntelija oven takana ojentautui yht'äkkiä suoraksi ja pidätti henkeään. Varpaillaan hiipi hän kadulle, kiusaavan naurun yhä soidessa korvissaan. Ajatukset pyörivät villeinä hänen aivoissaan, mutta kaksi vakaata päätöstä niissä kuitenkin syntyi: tehdä ensin loppu osakeyhtiöstä ja sitten kokista. Nämä ajatukset valmiiksi kypsyneinä saapui hän laivaan, astui tyhjään hyttiin ja kiipesi kojuunsa haudaten surunsa uneen — uneen niin sikeään, että toisten, saavuttuaan tuntia myöhemmin laivaan, oli mahdoton saada häntä hereille. Vasta kun Henry viimeisenä apukeinona heitti leivänkappaleen hänen kojuunsa, karkasi hän pystyyn ja nosti sellaisen raivoisan rymäkän, että toiset huomasivat viisaimmaksi pysytellä koko yön valveilla, ollakseen varmoja hengestään.
Etsinnälle Bymouthissa ei Samista enää ollut apua. Loppuajalla, minkä laiva täällä vielä viipyi hän tuskin poistui laivasta. Piippunsa polttamista rauhassa kannella piti hän parempana, kuin kengännauhoja haluavain irvistelijäin kohtaamista. Dickin ja pojan kanssa kieltäytyi hän keskustelemasta kokonaan, ja vasta Cocklemouthissa suvaitsi hän täyttää piippunsa kokin kukkarosta.
Cocklemouth on pieni syrjäinen paikkakunta Walesin rannikolla. Kun suurempi laiva saapuu sen pieneen satamaan, rientävät kaupungin asukkaat katsomaan sitä, ja pienempäin alusten laivurit riitelevät kajuuttainsa ovista sen mahdollisesta ankkuripaikasta.
"Täältä emme häntä löydä, kokki", sanoi Sam, kun osakeyhtiö taas sovinnossa istui kannella ja katseli harvoja pimeän tultua ilmeneviä valopilkkuja kaupungissa.
"Minä en toivo löytäväni häntä mistään", vastasi kokki.
"Ellen pelkäisi Dickin tai pojan löytävän häntä", sanoi Sam, "jättäisin minäkin etsimisen hiiteen."
"Jos joku hänet löytää, on se laivuri itse", sanoi kokki ja alensi ääntänsä, nähdessään kysymyksessä olevan henkilön tulevan kajuutasta ja menevän maalle. "Joka satamassa menee hän suoraan poliisikamariin, näyttää valokuvan ja ajaa 'koirat' liikkeelle. Mitä toiveita meillä sitten enää on?"
Matruusi pudisti päätään, ja istuttuaan hetkisen ääneti nousi hän ylös ja meni maalle, mistä vasta myöhään palasi takaisin pää merkillisen "kuumana." Tuumien päiviensä nyt olevan lopussa antoi hän auliisti anteeksi vihollisilleen, tekipä testamenttinsakin — antamalla yksinkertaisesti veitsensä Dickille ja kaksi shilling'iä seitsemän penceä Henrylle.
Oli kaunis ja kirkas päivä, kun hän seuraavana aamuna heräsi pää kipeänä ja mielessä selvä tuntumus siitä millaiseen kurjuuteen ihmisluonto-raukka maailmassa voi vaipua. Kaupungin kirkonkellon taukoamaton räminä ja kahden virsikirja kainalossa sivutse kulkevan tytön näkeminen selvittivät hänelle päivän olevan sunnuntain.
Laivuri harjotteli uusia tapoja ja seurasi kellon kutsuntaa. Perämies lähti pitemmälle kävelymatkalle, ja miehistö istui kannella katsellen kokin päivällis-valmistuksia. Vasta kun ruoka-annokset olivat vatsassa, etsittiin sunnuntai-vaatteet ja mentiin maalle.
Dick läksi ensimäiseksi ja otti kaikille yhteisesti annetun valokuvan mukaansa. Hetkisen asteli hän katuja, mutta suljetut kauppapuodit ja autiot kadut tekivät mielensä pian alakuloiseksi ja hän kääntyi ympäri, lähtien kädet housuntaskuissa astelemaan takaisin satamaan. Sattumalta joutui hän puheisiin erään vanhanpuoleisen miehen kanssa, ja keskustelu, mikä alkoi ilmasta, sai yht'äkkiä toisen suunnan, kun Dick veti esiin valokuvan ja alkoi kysellä kapteeni Gethingiä.
"Olen ainakin nähnyt hyvin tämän näköisen miehen", sanoi uusi tuttava, pitkän ja tarkan katselemisen perästä.
"Missä?" kysyi Dick ihastuneena.
"No niin, minä en ymmärrä miksi minun pitää sekoittautua koko asiaan", sanoi mies. "Eihän se minuun kuulu."
"Ehkä shillingi voisi…?"
"Jaa, se kylläkin voi", vastasi mies ja pisti hymyillen rahan taskuunsa. "Hän asuu… Piggotin lahdella."
"Missä sellainen on?" kysyi merimies.
"Seuratkaa tuota tietä suoraan eteenpäin", sanoi mies ja osoitti vuorenrinnettä kiertelevää kivistä polkua.
"Miten pitkälle?"
"Toisille on matka pitempi, toisille lyhempi", kuului oraakkelimainen vastaus. "Sanokaamme vaikka kuusi penikulmaa."
Dick toivoi kolmen riittävän.
"No, lähemmä kuusi", sanoi mies ja hymyili hyväntahtoisesti. "Hyvästi."
"Hyvästi", sanoi Dick ja alkoi astuskella kivistä ja routaista polkua.
Onnettomuudeksi sattuivat Sam ja kokkikin lähtemään ulos; he olivat olleet vähän matkan päässä Dickin keskustelun huomaamattomina näkijöinä. He riensivät nyt vuorostaan vanhan miehen luokse ja lyhyen ristikuulustelun jälkeen oli heillä selvillä syy Dickin kiireeseen.
"Mikä tie se on?" kysyi Sam.
"Seuratkaa vaan häntä", sanoi vanha mies ja osoitti vuoren rinnettä parhaansa mukaan kiipeävää Dickiä, "niin saavutte yhtä pian sinne kuin hänkin."
Aikeissa ollut vähäinen huvimatka sai jäädä sikseen, ja miehet alkoivat kunnioitettavan matkan päässä seurata Dickiä. Päivä oli tavallista kuumempi, ja tietä, mikä toisinaan nousi vuorten harjalle, laskeutuakseen jälleen laaksoihin, eivät tie- ja vesihallituksen herrat useinkaan olleet tarkastaneet. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; muutamat lampaat vaan nyppivät niukkaa ravintoaan kalliolla ja jokunen lokki leijaili korkealla ilmassa.
"Pitäisi välttämättä päästä perille ennen häntä", sanoi Sam ja sipsutteli varovasti kuoppaista tietä.
"Kyllä, mutta jos rannan puolelta yritämme sivutse, huomaa hän heti meidät", sanoi kokki.
"No ei suinkaan meitä se hyödytä, että tulemme perille vaan nähdäksemme hänen löytäneen kapteenin."
"Vartokaamme tilaisuutta", sanoi kokki.
Sam murisi.
"Ja kun se tulee, tartumme siihen lennosta", sanoi kokki, jota Samin murina ei ollenkaan miellyttänyt.
Kuljettiin taas hetkinen; Sam kiroili kuumaa ilmaa ja huonoa tietä.
"Nyt menee hän rantaan", sanoi kokki yht'äkkiä. "Kiiruhda, Sam!Pyyhkäsemme hänen ohitsensa."
Paksu merimies teki parastaan ja kun saavuttiin paikkaan, josta Dick oli kadonnut, heittäytyi hän maahan ja veti syvään henkeään. Samassa pääsi kokilta heikko huudahdus.
"Ylös Sam", sanoi hän innokkaasti. "Se menee Guineaan."
Ystävä nousi maasta ja lähestyi varovasti vuoren rinnettä. Pieni läjä vaatteita oli melkein hänen allaan ja Dick asteli alastomana, pitkin askelin, santaista rantaa mereen.
"Tule nyt", sanoi kokki kiiruhtaen. "Nyt jätämme hänet."
"Nauraisinpa jos joku varastaisi hänen vaatteensa", sanoi Sam häijynilkisesti ja katseli vaateläjää.
"Olisipa se hyvä meille, jos joku sen tekisi", sanoi kokki. "Silloinhan voisimme rauhassa tarkastaa Piggotin lahtea." Samassa luki hän Samin silmistä pahan aikomuksen. "Ei, ei", sanoi hän kiireesti.
"Ei,varastaaniitä en aio", sanoi Sam puolustellen. "Ainoastaan piilottaa kivien alle. Kysymys on vaan kuka sen tekee."
Kuusikymmentä sekuntia taisteli kokki urhoollisesti viettelijää vastaan.
"No, leikkiä se vaan on", sanoi Sam. "Dick puolestaan olisi ensimäinen mies nauramassa, jos jonkun toisen vaatteet täten katoaisi."
Samassa otti hän taskustaan kuparirahan, heitti sen ilmaan, sieppasi sen sieltä uudestaan kouraansa ja ojensi suljetun kätensä kokille.
"Kruuna", sanoi tämä.
"Klaava", huudahti Sam iloisesti. "Kiiruhda, kokki."
Kokki ryömi alas puhumatta sanaakaan, kaivoi vaatteet kiviröykkiöön, tuontuostakin arasti vilkaisten kylpevää miestä rannalla, ja kiipesi sitten rinnettä ylös riemuitsevan rikostoverinsa luokse.
"Kauppa on kauppaa", sanoi hän hetken kuluttua, kun äänettöminä matkaa jatkettiin. "Miksei yhtynyt osakeyhtiöön!"
"Hän oli ahne; toivoi yksin saavansa koko summan", sanoi Sam jyrkästi.
"Ehkäpä tämä on pieni opetus hänelle", tuumi kokki vahingoniloisena. "Panin merkille paikan, ellei hän sattuisi löytämään niitä. Sitäkään eivät kaikki olisi tehneet."
Miehet marssivat vielä tunnin ja lopulta päästiin pieneen kalastajakylään pitkän, kapean lahdelman rannalla. Pari kolme vähäistä alusta oli ankkuroituna kivilaiturin ääressä, ja muutamia lapsia pyhäpukimissaan asteli hartaan näköisenä rannalla.
"Tässä sen täytyy olla", sanoi Sam. "Pidä varasi, kokki."
"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi hän samassa vanhalta ohitsekulkevalta "merikarhulta."
"Stonepen Quay", vastasi ukko.
Samin naama venyi pitkäksi.
"Missä sitten on Piggotin lahti?" kysyi hän.
"Mikä?" kysyi ukko, otti piipun suustaan ja jäi silmät selällään katselemaan miehiä.
"Piggotin lahti."
"Ettehän totisesti vaan aikone Piggotin lahteen", sanoi mies.
"Ja miksikä ei?"
Vastaamatta löi ukko kädet reisiinsä ja nauroi oikein ukkosnaurua.
"Ettekö jo pian lopeta nauruanne", kysyi kokki viimein arvokkaasti.
"En, sitä en vielä ajattelekaan", sanoi vanhus ja otti piipun suustaan, saadakseen nauraa esteettömästi. "Ne etsivät Piggotin lahtea, Joe", lisäsi hän kääntyen kahteen paikalle saapuneeseen kalastajaan.
"Mitä koiruutta se on?" sanoi Joe kasvot loistaen ihastuksesta."Tuletteko kaukaakin?"
"Cocklemouthista", vastasi Sam näyttäen hyvin tyhmältä. "Jahka olette tarpeeksenne nauranut, niin selvittäkää syy meillekin."
"Kyllä. Katsokaas, sen nimistä paikkaa ei löydy koko maailmassa", sanoi hän. "Koko nimi on vaan leikillinen sanantapa tällä paikkakunnalla."
"Mikä?" kysyi Sam hämmästyneenä.
"Sanantapa", vastasi mies ja vilkasi tovereihinsa.
"En oikein ymmärrä teitä", sanoi kokki. "Miten joku paikka voi olla sanantapa?"
"Asia johtuu kokonaan eräästä velikullasta, jonka nimi oli kapteeniPiggot", selitti kalastaja. "Hän oli kovin hauska veitikka ja eräänkerran oli päänsä tavallista täysinäisempänä. Silloin hän löysiEtelä-Amerikan! Eikös se niin ollut Dan?"
"Niin kai se oli", vastasi vanha mies. "Hän luuli löytäneensä uuden maanosan", jatkoi kalastaja "ja laski laivansa erääseen lahteen, veti Suurbritannian lipun tangon nenään ja kutsui lahden nimensä mukaan Piggotin lahdeksi. Tämä pääsi ulos miehistöltä kotia saavuttua. Ja nyt jos joku täällä käyttäytyy hullumaisesti sanotaan hänen ajavan takaa Piggotin lahtea. Siinä koko juttu."
Hän alkoi uudestaan nauraa, ja Sam, joka surukseen huomasi miehen suureksi ja vahvarakenteiseksi, kääntyi ympäri ja seurasi jo mäkeä ylöspäin harppaavaa kokkia. Saavuttuaan kukkulalle katsoivat miehet taakseen; Stonepen Quay nauroi vielä.
Turvatakseen "koskemattomuuttaan" tekivät miehet ison kierroksen maallepäin. "Ennen pari penikulmaa toiselle suunnalle ennenkuin kohdata Dickiä", oli kokin tunnuslause. Puhe ei ottanut sujuakseen, ja kuivin suin ja särkevin säärin asteltiin alakuloisina tomuista tietä.
"Merilokkiin" saavuttua kello 7 pyydettiin laivalla yksinään olevaHenry keittämään teetä.
"Missä Dick on?" kysyi Sam ikäänkuin sattumalta.
"En ole nähnyt sitten päivällisen", vastasi poika. "Luulin hänen olleen teidän seurassanne."
Sam pudisti päätään, hörppäsi teensä ja heittäytyi purjepakalle kokin viereen. Väsyneinä kävelystä ei kumpikaan liikahtanut paikaltaan ennenkuin yhdeksältä, jolloin noustiin ylös. Odottavan näköisinä vilkaistiin suunnalle, mistä Dickiä varrottiin, mutta kun ei mitään näkynyt, kiivettiin kojuihin.
Lamppu sai palaa romaania lukevan Henryn suureksi mielihyväksi. Kello löi kaupungilla kymmenen — miehet vaihtoivat levottomia katseita. Kun molemmat nyt makasivat lämpimissä vuoteissaan, muistui väkistenkin mieleen Dick; oltiin ehkä oltu liian ajattelemattomia. Puoli tuntia myöhemmin katsoi Henry yht'äkkiä ylös; jotakin pehmeää kuului pudonneen kannelle ja lähestyvän tassutellen hyttiä. Seuraavassa silmänräpäyksessä huudahti poika pyhällä hartaudella.
"Dick!Dick?!”
"Tuki suusi!" ärisi Dick vaipuen merimies-arkulleen. "Oi, Herra Jumala!Jos joku ihminen tietäisi mitä minä olen kärsinyt!"
"Ihmettelen teitä", sanoi Henry ja heitti peitteen alastoman merimiehen hartioille. "Mihin häveliäisyytenne on joutunut Dick?"
"Jos vielä sanallakin pilkkaat, väännän niskasi nurin, kirottu irvinaama", sanoi Dick suuttuneena. "Ellei minulla häveliäisyyttä olisi, niin päivällä jo olisin laivaan saapunut. Ei yksikään syntinen ihminen voi tietää, mitä minä olen kärsinyt."
"Missä teidän vaatteenne ovat?" kysyi Henry. "Mistä helkatista minä sen tiedän", tiuskasi toinen. "Jätin ne rannalle, kun menin uimaan, ja palatessani olivat ne poissa. Olen istunut noilla kirotun kylmillä kivillä aina kello kolmesta iltapäivällä, eikä ristin sielua kulkenut ohitseni. Se oli ensi kerta, kun etsin kapteeni Gethingiä, mutta viimeinen se myöskin oli."
"Vai sellaisissa asioissa olette liikkunutkin", sanoi Henry. "Sanoinhan teille niistä seuraavan vaan ikävyyksiä."
"Olet aivan liian viisas ikäiseksesi", murisi Dick. "Samille ja kokille et puhu tästä mitään. Ymmärrätkö?"
"Miksikä ei?"
"Sentähden, että minä en tahdo sitä", sanoi Dick ärtyisesti. "Se on syy."
"Luultavasti he sen jo tietävätkin", sanoi Henry kiusottelevasti."Luulen Samin kuuntelevan unissaan."
Dick nousi ylös ja tarkasti varovasti molempia nukkuvia. Toistaen varoituksensa ja uhaten kauheimmilla rangaistuksilla tottelemattomuudesta meni hän omaan kojuunsa ja unohti kärsimyksensä unen helmaan.
Dick säilytti salaisuutensa koko seuraavan päivän, mutta kun hän tiistai-aamuna kannelle tultuaan huomasi vaatteensa ankkurin vieressä likaiseen sanomalehtipaperiin käärittynä, paljastui salaisuuskin. Sekä Samille että kokille kertoi hän kaikki, ja kun miehet eivät nauraneet, kuten hän kovasti oli pelännyt, nousi heidän arvonsa hänen silmissään suuresti. Kumpikaan ei edes suutaan hymyyn vetänyt, kuuntelivat vaan tahdottomina, ja heti kun Dick oli lopettanut kertomuksensa nukahtivat siihen paikkaan. Sen he muuten tekivät aina kun vaan saivat siihen tilaisuutta.
"Merilokki" seisoi Cocklemouthissa vielä kolme päivää, jona aikana Dick, käveltyään kaksitoista penikulmaa sai Piggotin lahdesta tietoonsa kaikki, mitä tiedettiin. Tämä toinen loukkaus oli saattaa hänet vuoteen omaksi, mutta silloin juuri pälkähti hänen päähänsä muuan mainio ajatus.
"Olen tullut ajatelleeksi, Sam", sanoi hän seuraavana aamuna, "että olen ollut hyvin itsekäs. Tarkoitan tuota osakeyhtiötä. Minun olisi pitänyt yhtyä siihen."
"Voithan sen vielä tehdä", sanoi Sam.
"Niin, ajattelin näin: parempi myöhään kun ei koskaan", sanoi Dick ja kääntyi kokkiin. "Toimitan teidät kapteeni Gethingin jälille."
Kokki näytti hämmästyvän.
"Tiedän varmasti hänen asuvan eräässä paikassa, jota kutsutaan Piggotin lahdeksi", jatkoi Dick. "Jos teitä haluttaa kävellä sinne jonakuna iltapuhteena ja ottaa selvä kapteenista, saatte kaksi kultaista' mieheen. Minä puolestani tyydyn yhteen."
"Oo…", sanoi Sam ja seisoi kuin kivettyneenä moisesta julkeudesta.
"Ei! — Sehän olisi vahinko sinulle, Dick", sanoi kokki. "Emmekä me voi nauttia etuja sinun kustannuksellasi. — Ei. — Viisi puntaa ovat sinun."
"Minä en niistä huoli", sanoi Dick totisena. "Ahneuteni saakoon rangaistuksensa. Jos te kaksi menette ja otatte selvän hänestä, pidän sitä oikein rehellisenä ystävyyden merkkinä."
"No! Voimmehan siellä käydä", sanoi kokki teeskennellyllä ihastuksella.
"Dickillä on sydän oikealla paikallaan", sanoi Sam kokille. "Parasta kun menemme heti juomaan teemme."
"Anna kun puristan kättäsi, Dick", sanoi kokki kiitollisena.
"Sen tahdon minäkin tehdä", sanoi Sam ja tarttui vuorostaan Dickin kouraan. "Sinä olet oiva mies, Dick, siitä ei voi olla eri mielipidettä."
"Oikein kunnon mies", säesti kokki.
"Lähdemme heti teen jälestä, jos sinä viitsit katsoa lipun meille,Dick", sanoi Sam.
"Lipun?" toisti Dick."Lipun?"
"Niin, tietystikin! Suurbritannian lipun", sanoi Sam ja katseli miestä viattomalla kummastuksella. "Eihän Piggotin lahteen voi Suurbritannian liputta mennä. Etkös sitä tiedä? Kävithän siellä eilen illalla."
Sam seisoi rauhallisena ja odotti vastausta, katsellen ihmetyksellä oikein ammattipetturia — ja Dick ryntäsi hyttiin suuttuneena kuin kimalainen. Ollen luulevinaan Dickin lähteneen etsimään puheessa ollutta lippua, pisti Sam varovasti päänsä hytin ovesta ja sanoi parin uimahousujakin kelpaavan, paremman puutteessa — pilapuhe, minkä hän halusta olisi ottanut takaisin, ennenkuin tapasi Dickin päivällisellä.
Northfleet'iin uudestaan saavuttua oli koko etsimishalu näennäisesti kadonnut jokaiselta. Ensiksikään ei ketään haluttanut antautua alttiiksi Henryn pilapuheille ja toiseksi, kun asiaa punnittiin järjen kannalta, tuntuivat edellytyksetkin hyvin mitättömiltä. Kajuutassakin vallitsi alakuloinen mieliala; ainoastaan perämies hoiteli puhetorvea.
"Sehän on suoraan vastoin parempaa ymmärrystä", sanoi hän erään kerran, kun asiasta oli sukeutunut pitempi keskustelu. "Te ette edes voi odottaa löytävänne häntä. Seuratkaa neuvoani: jatketaan vanhoja vuoroja Brittlesean välillä; tyytykää siihen."
"En, siihen en tyydy", sanoi laivuri itsepintaisesti.
"On aivan synti heidän kanssaan — tarkoitan ukkoja, joilla on vähänkin ikää ja harmaa parta —, että heitä ajetaan takaa kuin mitäkin metsän otuksia. Ja sitäpaitsi joutuu miehistökin ennen pitkää selkkauksiin, siitä olen varma."
"Puhukaa niin paljon kuin teitä haluttaa, se ei minua liikuta", sanoi laivuri ja hieroi saippuaa kasvoihinsa kovassa puhdistushommassa.
"Vai niin! Koetatte taas kaunistaa itseänne", sanoi perämies. "Ja kenen tähden? Toisen miehen kihlatun morsiamen. Niin se kuitenkin on, vaikka asiaa mihin päin vääntelisitte."
"Kun tarvitsen teidän neuvojanne, niin pyydän niitä", sanoi laivuri suuttuneena.
Hiljaisuuden vallitessa lopetti hän vaatetuksensa, meni maalle, käveli ja katseli puotien ikkunoita, lopulta kuitenkin kääntyen Gravesendiin päin. Ainoat valonsäteet hänen nykyisessä elämässään olivat säännölliset kouluvuorot, ja jatkaessaan matkaansa siunasi hän opettajain tarkkaa velvollisuuden tunnetta — joka ainakin kello neljältä ilmeni.
Mutta tänään riemuitsi hän liian aikaiseen, sillä vaikka lapset jo aikoja sitten olivat päässeet koulusta, ei vaan näkynyt varjoakaan Annis Gething'istä. Laivuri asteli edestakaisin katua ja ihmetteli. Puoli viisi. Hän odotti kello kuuteen ja aikoi juuri lähteä matkaansa, kun Annis neljännestä yli kuusi ilmestyi koulun rappusille.
"Kas! Tekin olette taas täällä", sanoi hän ja tervehti laivuria.
"Saavuimme juuri äsken."
"Ei mitään tietoja isästäni, otaksun?" kysyi Annis.
"Ei, ikävä kylläkin", vastasi laivuri! "Olitte myöhään koululla tänään.Eikö totta?"
"No! — Kyllä."
"Näytätte väsyneeltä", sanoi laivuri auliisti.
"Mutta sitä en ole", vastasi Annis. "Olin miss Grattan luona juomassa kupin teetä. Äiti lupasi mennä ulos enkä minäkään sentähden pitänyt mitään kiirettä."
"Onko hän ulkona vieläkin?" kysyi laivuri.
Miss Gething nyökkäsi ja pysähtyi seuraavassa kadun kulmassa.
"En aio vielä mennä kotiin", sanoi hän. "Täytyy vähäsen kävellä raittiissa ilmassa."
Wilson oli kahdella päällä tarjoutuako seuraan vai ei.
"Hyvästi", sanoi hän lopulta ja ojensi kätensä.
"Hyvästi", vastasi Annis. "Jos haluatte pistäytyä meille ja odottaa, niin äiti varmaan kotiin saavuttuaan on hyvin iloinen."
"Onko siellä ketään, jotta pääsen sisään", kysyi laivuri.
"Herra Glover, luullakseni", vastasi Annis ja katsoi pitkin katua.
"Sitten — sitten tulen toisella kerralla", änkytti Wilson hätääntyneenä. "Luulin muuten…"
"Mitä luulitte?"
"En mitään", vastasi laivuri. "Minä… Menettekö pitkällekin?"
"No, enpä juuri. Miksi sitä kysytte?"
"Ajattelin vaan, että kernaammin kai kävelette yksinänne?"
"Samantekevää", sanoi Annis. "Voittehan tekin tulla mukaan jos haluatte."
He astuivat äänettöminä katua alas.
"Mitä te äsken aioitte sanoa?" kysyi Annis vihdoin, kun vaitiolo näytti vaivaavan kumpaakin.
"Koska?"
"Kun sanoin herra Gloverin olevan meillä, niin sanoitte te luulevanne…?" Tätä sanoessaan katsoi Annis laivuriin silmäyksellä, jota tämän oli mahdoton käsittää.
"Niin, minä luulin", sanoi laivuri epätoivoisen rohkeudella, "teidän kernaimmin haluavan kotiin."
"En ymmärrä teitä", sanoi Annis kylmästi. "Olette äärettömän nenäviisas."
"Pyydän anteeksi", sanoi Wilson nöyrästi. "Olen hyvin — hyvin pahoillani."
Seurasi uusi hiljaisuus.
"Antaisin vaikka mitä, jos löytäisin teidän isänne", sanoi Wilson totisena.
"Niin! Toivoisin teidän onnistuvan — toivoisin teidän onnistuvan", sanoi Annis katsoen olkapäänsä ylitse laivuria.
"Otaksumpa herra Gloverinkin tekevän parhaansa", sanoi Wilson.
"Minun täytyy saada isäni takaisin", huudahti yht'äkkiä Annis. "Minun täytyy saada hänet, mutta halusta soisin jonkun toisen, kuin hra Gloverin, löytävän hänet."
"Tehän juuri menette naimisiin, jos isänne löytyy", sanoi laivuri ihmeissään.
"Niin, jos herra Glover hänet löytää", sanoi Annis matalalla äänellä.
"Tarkoitatteko…?" sanoi laivuri ja tarttui tytön käsivarteen. "Tarkoitatteko ettette mene naimisiin herra Gloverin kanssa, ellei hän löydä isäänne?"
"Niin", sanoi Annis. "Siten se on päätetty. Äiti haluaa sitä niin — ja minulle on asia yhdentekevää kun vaan löydän isäni. Siihen olen antanut lupaukseni."
"Mutta jos joku toinen hänet löytää?" änkytti Wilson.
"Siinä tapauksessa", sanoi Annis ja katsoi veitikkamaisesti Wilsonia, "en mene naimisiin. Niinkö tarkoitatte?"
"En… En minä juuri sitä tarkoittanut", sanoi laivuri. "Aijoin sanoa…"
"Katsokaa", sanoi Annis ja pysähtyi samassa, "mikä ihana näköala tästä on joelle.
"Hurmaava", sanoi laivuri.
"Tämä onkin lempikävelypaikkani", jatkoi Annis.
Wilson painoi sen mieleensä.
"Erittäinkin silloin kun herra Glover sattuu olemaan kotonanne", sanoi hän enempää ajattelematta.
"Herra Glover on ollut hyvin kiltti", sanoi Annis totisena. "Hän on ollut hyvin kiltti äidille ja nähnyt paljon vaivaa isäni etsimisestä."
"Toivon kumminkin, ettei hän onnistu löytämään häntä", virkkoi Wilson.
Annis kääntyi ja tarkasti laivuria.
"Onko tuo ystävällistä?" sanoi hän kiivaasti.
"Tahdon itse hänet löytää", sanoi laivuri. "Te tiedätte minkätähden."
"Nyt täytyy minun kiirehtää kotiin", sanoi Annis vastaamatta laivurin arveluihin.
Wilson tunsi rohkeutensa loppuvan ja yritti kaikin mokomin saada sanottavansa lausutuksi.
"Toivoisin teidän kohtelevan minua samalla tavalla kuin herraGloveriakin."
"Sen teen halusta", vastasi Annis kiireesti. Hän ei voinut estää huuliensa värisemistä, ja hänen katseensa kääntyi toisaalle.
"Olen rakastanut teitä ensi näkemästä", sanoi laivuri yht'äkkiä laukaisten.
Aivan valmistumattomana näin pikaiseen hyökkäykseen ei miss Gething tiennyt mitä vastata. Osat olivat vaihtuneet, ja punastuneena kääntyi hän toisaalle.
"Olen viettänyt päiviä käyden edestakaisin koulunne edessä, edes vilahdukseltakin nähdäkseni teidät", jatkoi Wilson. "Toisinaan olen ihmetellyt, etteivät lapset ole jo mitään huomanneet."
Miss Gethingin karmiinin punainen poski kääntyi häneen.
"Sen ne kylläkin ovat tehneet", sanoi hän. "Eräs pieni toitottaja sai seistä tunnin nurkassa oppiakseen pitämään suunsa kiinni."
"Minä en voi sitä auttaa", sanoi Wilson. "Saatte panna vaikka koko koulun nurkkaan ettekä sittenkään saa minua estetyksi rakastamasta teitä."
"Ehkä nyt käännymme ympäri", sanoi Annis kylmästi. Molemmat astuivat ajatuksissaan eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Vähää ennen kaupunkiin saapumista Wilson pysähtyi ja katsoi pelotta ja vakavasti tyttöä silmiin. Hän oli päättänyt ajaa asiansa loppuun, maksoi mitä maksoi. Miss Gething peräytyi ja katsoi maahan.
"Lupaatteko kohdella meitä molempia yhtäläisesti?" kysyi Wilson matalalla äänellä.
"En", vastasi Annis ja katsoi pelokkaasti hymyillen laivuria. Ikäänkuin huumaantuneena tarttui tämä tytön käteen ja yritti vetää hänet luoksensa.
"Ei", sanoi Annis ja vetäytyi kiireesti syrjään. "Ei, se ei sovi."
Wilson pelästyi, huomaten menneensä liian pitkälle, ja pelko sai hänessä uudestaan vallan.
"Miksikä se ei sovi?" kysyi hän koettaen näyttää viattomalta.
Lyhyt, mutta onnettomuutta uhkaava kipinä välähti miss Gethingin silmissä.
"Pyydän anteeksi", sanoi laivuri nöyrästi.
"Mitä?" kysyi miss Gething, ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää viattomalta.
Väsyneinä kiertoteihin, joissa hän aina joutui tappiolle, päätti Wilson taas käydä suoraan asiaan.
"Kun koetin suudella teitä ja sitten olin olevinani ymmärtämätön", sanoi hän avomielisesti.
"Kapteeni Wilson… minä… minä en käsitä mitä te tarkoitatte."
"Kyllä te käsitätte", sanoi Wilson levollisena.
Kipinä välähti taas miss Gethingin silmissä, hän puri huultaan ja kääntyi poispäin, huomattuaan mahdottomaksi rangaista tätä syntistä olentoa.
"Varmaankin sanotte ensi kerran tällaisia asioita jollekin tytölle", sanoi hän lopulta. "Niin", sanoi Wilson vakuuttavasti.
"Tahdotte harjotella", sanoi miss Gething halveksivasti.
"Niin, sitä juuri haluan", sanoi Wilson innokkaasti.
Hän teki taas liikkeen lähestyäkseen tyttöä, mutta tämän katse pidätti hänet.
"Ei kuitenkaan tytön kanssa, joka jo on puoliksi kihloissa", sanoiAnnis ja katsoi laivuria lempeän moittivasti. "Se ei ole oikein."
"Tietääkö hän asian oikean laidan?" kysyi Wilson, tietystikin tarkoittaen herra Gloveria. Miss Gething nyökkäsi.
"Silloin katson asian olevan aivan oikein ja paikallaan", sanoi Wilson.
"Mutta sitä en tee minä", sanoi Annis ja ojensi kätensä. "Hyvästi nyt!" sanoi hän varmalla äänellä. "En halua tavata teitä ennen isäni löytymistä. Ja, jos herra Glover hänet löytää, en halua tavata teitä koskaan. Voikaa hyvin."
Laivuri tarttui ojennettuun käteen ja ihmetellen rohkeuttaan, veti hän vastusta tekevän tytön luoksensa. Sitten taivutti hän päänsä ja miss Gethingin suosiollisella avulla suuteli hänen hattunsa koristuksia. Tyttö riuhtasi itsensä irti, juoksi aina kadun toiseen päähän ja katosi nurkan taakse. Laivuri vilkasi vihaisesti aidan takana katselevaa hevosta, tapauksen ainoaa elollista näkijää, ja lähti kiireesti kohti Northfleetia, kehottaakseen rohkeutensa menettänyttä miehistöään uusiin ponnistuksiin.