Se on oikeata Lapin laulua, ikivanhaa kotapoikain poimetusta, joka kautta aikojen on tunturimailla kulkenut polvesta polveen. Se on alkuperäistä luonnonkansan laulua, mikä semmoisenaan voi elää ja viihtyä vain lapinkansan keskuudessa ja parhaiten soida autioilla jylhillä tuntureilla sekä aavoilla Lapinjängillä.
Mutta joikaaminen on muka itse paholaisen, kaiken synnin ja riettauden isän, opettama taito. Niin sanoo Lapin kristitty kansa. Sillä kun Jumala ajan alussa vatkasi perkeleen taivaasta alas, niin se heti piruuksissaan ja vihapäissään rupesi joikaamaan ja rallitti joka äänellä. Ja siitä sitten ovat lappalaisetkin saaneet hirveän ja syntisen tapansa joiata ja rallittaa samalla lailla kuin paholainenkin. Senpä tähden ei kristitty lappalainen koskaan joikaa, eikä anna kodassaankaan kenenkään joiata. Kauhuissaan hän kuulee suruttomien pirunpalvelusta ja pakenee kiireesti pois koko paikalta sanoen, että pitäisi Jumalalta rukoilla järkeä, jottei ihminen menisi niin pitkälle syntisyydessään, että rallittaa niinkuin "pärgalak", ulvoo niinkuin työnsä tehnyt hukka tunturilla ja volisee niinkuin yksinään rannalle heitetty koira.
Mutta ei ole totta, että joikaaminen olisi mitään hukan ulvomista taikka koiran volisemista, ja vielä vähemmin se on pirun opettama taito. Sen kyllä tietävät Lapin vanhat joikaajamestarit, jotka vasiten ovat sen johdosta tutkineet Sanaakin. Ja itse Laiti-pappikin, totinen kristitty, sekä kuulu saarnamies, Ies-Pieti, ovat sanoneet, ettei joikaaminen ole syntiä, kun ei vain pahaa joikasta, niinkuin ei myöskään ole synnillistä ottaa pari ryyppyä silloin kun on kylmä. Saattoi tihulainen kyllä vihoissaan rallittaa vaikka minkälaisella äänellä, mutta se äijä ei osannut rallittaa nuotin mukaan enempää kuin koira taikka hukka, kun se ei ollut käynyt minkäänlaista oppia. Ja oppia tarvitaan joikaamiseenkin. Tuulikin kyllä viheltää koivussa, kun on kova sää, niin että moni pelästyksissään kuuntelee, mikä se viheltää, mutta siinäkään ei ole mitään nuottia eikä järjestystä, senkun taitamatonta vihellystä vain. Samoin opinkäymättömältä viholliselta jäi nuotti tekemättä. Mutta lappalainen joikaa nuotin mukaan. Sillä joka joiussa on oma nuottinsa, johon on pantu pikku "pykheitä", joissa pitää vuoroin laskea, vuoroin taas nostaa, aivan niinkuin virren veisuussakin ääntä jutkutetaan. Ja toista kohtaa pitää venyttää hyvin pitkään, mutta toinen paikka sutkauttaa vain lyhyesti. Niinkuin esim. Piri-Hannaa joiattaessa:
— Voi jaaa, Piri-Haaanna, kuinka se ooli kauunis, voi jaaa, voi jaaa, kuinka se ooli liiikkuva, voi jaaa, voi jaaa, niinkuin eelävähoopia.
Mutta tästä kaikesta ei tihulainen rallittaessaan tiennyt mitään, enempää kuin siitäkään, että joiussa pitää myös olla "sisälläpito". Sillä ei lappalainenkaan turhia ulvo eikä volise, vaan hän laulaa aina asiaa. Itse joikaaminen ei ole niinkään tähdellistä kuin se asia, mistä joikaaminen johtuu. Asia on jo sekin, kun pikkuruisesta Kaapin Jouni-äijästä, joka kesäisin asustaa Hammastunturilla, joiataan:
— Voi pientä miehenpätkää, nun nun nun nuu. Voi, pientä miehenpätkää, nun nun nun nuu.
Ja kun siihen vielä pannaan sopiva nuotti, niin tulee joikuun kyllä siksi sisällystä, minkä pikku Jouni-äijä ansaitseekin. Kuulijakin siitä helposti ymmärtää, että juuri Hammastunturin Jounia siinä joiataan.
Nuotti ja sisällys ovatkin joiun tähdellisimmät asiat, ja ne johtuvat juuri siitä, kenestä taikka mistä joiataan. Niinpä semmoinen mies, joka on hyvin toimekas ja joutuisa "liikannoltaan", vaatii pontevan ja miehekkään nuotin, joka lisäksi kulkee hopusti, mutta hitaammalle tulee hitaampi ja pehmeämpi nuotti. Niinkuin Ketomellan äijällekin, joka aina liikkui hitaasti, ajatteli pitkään ja teeskeli töitään hiljakseen, niin että koko elämäkerta oli vain tuollaista "hunteeraamista"; häntä kuvaava joikausnuottikin oli samanlainen, hidas, pehmeä ja pitkään kulkeva, Komealta kuului sentään sekin, kun äijästä joiattiin:
— Satakunta oli poroa, ja kaksi oli taloa ja lehmiä vielä. Ja äijä siivo oli, ja sauva oli hän, sauvostelemaan porojen perässä.
Mutta Jaakon Pieti, repäisevätoiminen Kaaressuvannon lappalainen, joka päivässä pisti ja nylki viisikymmentä poroakin, sai hopusti kulkevan, komean ja kovan nuotin joikuunsa:
— Jaakon Pieti, nun nun, noo noo, suuri, nopea käsi, joka viisikymmentä poroa päivässä nylki hajalle, nun nun nun, noo noo noo.
Ja sen hän tarvitsikin. Sillä miehelle, joka on toimelias ja hoppu, häätyy olla hoppu ja kova nuotti, ja vielä "kovan puustaimen päältä", niinkuin virsikirjassakin toinen nuotti on kovempi ja "kovilla puustaimilla" tehty. Pietin joiussakin on "pee" kova puustain, ja pehmeä "nun-nun'kin" loppuu "oo"-hon, joka myös on "kovanlainen". Tuntureita laukkova, tulena raivoava hukkakin vaatii oikein komean ja raamikkaan nuotin niinkuin vaunut, ja siinä on "kovat puustaimet ja hoppu liikanto". Mutta taas kun pojat rakkaudessa joikastavat tyttäristä, nuotti käy hyvin heleästi ja lempeästi. Samoin myös poronvasoista joiataan pehmeästi ja lempeästi:
— Vasat roukuvat kun vaatimet lähtevät, etteivät toiset kuule toisiansa. Ja ne pelkäävät, etteivät löydä emoansa.
Jos taas jostakusta joiataan vihassa, silloin syntyy oikein kova ja kiukkuinen nuotti, joka menee hyvin terävästi, jopa oikein "haukkumisen mallissa".
Jokaisella henkilöllä, josta joiataan, on oma nuottinsa, joka on aina sama, joiattaisiin hänestä mitä tahansa. Mutta suurilla pororikkailla ja liikkuvilla miehillä saattaa olla kaksikin nuottia, voipa hyvin arvokas henkilö, oikein suuri ja ovela porotokkien surmaaja, saada viisikin nuottia.
Nuottia pantaessa tulee sitten sisältökin esiin. Siinä juuri selostetaan joiattavan elämäkerta, sanotaan kuinka hän elää, tai mitä hän tekee, tai minkänäköinen hän on, tai kuvataan hänen luonnettaan. Joikaaja siinä kuvittelee omassa mielessään, että sellainen on se ihminen niinkuin hän joikaa, joko hän sitten muistelee joiattavaansa rakkaudessa taikka vihassa, taikkapa leikkiä ja pilkkaakin tehden. Pojat varsinkin muistelevat kauniita, nopsaliikkeisiä, näppäräkätisiä tyttäriä rakkaudessa ja siitä joikaavatkin. Niinpä he sanovat koutokeinolaisesta Simma-Ellistä:
— Se Simma-Elli, se oli vielä kaunis, se pitäjän kaikkein kaunein.
Pientä punaposkista Oskalan Annia muistellaan:
— Se Oskolan Anni, se pehmeä ja hieno, se vielä hyvä, ja se vielä kaunis. Se istuskeli, lapsiriepu vielä istuskeli.
Ja näppäräsorminen Joenmukan Elli saa joikauksen:
— Joenmukan Elli, sehän se on seppä: hän kutoo paulat ja kuroo kengät, ja kaunis hän on.
Samoin tytötkin muistelevat ja tekevät nuotteja niistä pojista, jotka ovat heistä mieluisia, tekevätpä oikein mieluisista nuotteja kaksittainkin. Varsinkin liikkuvat pojat ja taitavat suopungin heittäjät ovat tyttärien mielisuosiossa, ja sukkelat ja rohkeat poronvarkaat miltei kaikkein enimmin. Tosisiivosta miehestä, joka ei uskalla edes yhtä kalppinokkaa heittää, eivät tyttäret paljoa perusta; hän ei ole edes joikauksen arvoinen. Mutta rohkea suopungin heiluttaja saa heiltä heleän ja komean joikastuksen:
— Se oli semmoinen poika, että pysyi suopunki kädessä ja tarttui kiinni, mihin heitti. Ja se oli Orjes-poika. Kun se heitti, niin kyllä tarttui kiinni.
Ja Pietin Anttia tyttäret ylistävät:
— Se Pietin Antti Haldiissa asuu porojen kanssa, ja se on joutuisa ja reipas, ja sitten se tappaa poroja.
Samoin myöskin Kaijan-Annin Aslakkaa:
— Kaijan-Annin Aslakka, se on näökäs ja kaunis, se on oikea varas. Voi, se Kaijan Aslakka!
Haukkumisensakin toimittaa lappalainen joikaamalla, panee nuotin ja sovittaa joikuun haukuttavan elämäkerran taikka muita hänen ominaisuuksiansa. Sitten hän joikaa ja haukkuu, haukkuu ja joikaa, sanoo väliin haukkumasanoja ja taas vähin "loikkaisee nunnuttamalla". Niinpä toinen haukuskelee vanhaa vaipunutta porovarasta:
— Salkko on suuri porovaras ollut, nun nun nun nun nun nuu. Nyt on kyky loppunut, nan nan nan nan nan naa, ja porot pääsevät, nun nun nun nun nun nuu, rauhaan Salkolta, nan nan nan nan nan naa.
Ja lantalaispoikaa, joka vastoin vanhempain tahtoa kosiskelee lapintyttöä, haukkuu tyttären isä:
— Kuoppalan Aukku, nan nana nanna, se Aatamin suhka, lollo lo lollo, se helvetin mukka, nan nana nanna, se hevosen nokka, lollo lo lollo, se unipeski, nun nunu nunnu.
Muotkatunturin vanhasta Jounin Niila-äijästä, joka aina aamuisin köpsöttelee kotansa ovelle ilman laatua tarkastelemaan, joikaa lappalainen pientä pilaa laskien:
— Jounin Niila vanhus, Muotkatunturin hukka, etelää nuuskii ja kintuilleen laskee.
Taitavat joikaajat päästelevät pitkiäkin muisteluksia, joissa on sattuva nuotti sekä asiaa sisällyksessä. Niin saamme Kelo-Juunaasta kuulla pitkän reippaan juotkun:
— Voi sen Kelo-Juunasta, se se jo tienaili, luu luu, toistakymmentä vuotta Ouliina-vainaan Annia. Na, kyllä se jo on rikastunut, lollo loo loo, talla laa laa, kyllä se jo itsekin on vähän rikastunut, ku lullu luu luu, kun se on tullut Salkon Jussan tykö, ku lullu luu luu. Ei sillä ollut vaatetta päällä, lollo loo loo, talla laa laa. Nyt sillä pojalla on seitsemänkymmentä poroa, niin niin niin niin niin. Kukapa sen olisi uskonut, että Kulku-Miinan pojasta semmoinen tuli, ku luu luu lu lu, laa laa laa la la. Ei sitä ole koiraa karvaan katsomista, ko loll lo loo lo, lalla la la, loo loko loo.
Ottavat mestarit elämäkerran myös eläimistä, porosta ja poronvasasta, hukasta, ahmasta, sääskestä, ja panevat niille sopivat nuotit. Palkistuntureista, suurista jängistä ja ruijantulistakin tekevät taitavat joikusepät nuotin ja rupeavat joikaamaan. Ruijanmeren tuntureista päästelevät Koutokeinon lappalaiset komeita joikuja. Enontekiön poromiehet lasketellessaan laajan, monilakisen ja monikuruisen Ounastunturien ryhmän lukemattomia myötäleitä ja vastaleita huikkailevat näkemyksiään ja kokemuksiaan:
— Voi Onnistunturia onnetonta![10] Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Pyhäkeroko siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Haaravaarako siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Kiekerökö siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Rautuvaarako siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Tappuriko siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Pippakeroko siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Outtakkako siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Na, Pahakuruko siinä viel' oli? Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo. Voi Ounistunturia onnetonta! Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo, loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
Mutta taitamattomien joikaaminen on melkein kuin vihollisen rallitusta: ei siinä ole paljon sisältöä eikä nuotissa pykeitä. "Orjes-pojat", Ruotsin lappalaiset, ovat paljon huonompia joikaamaan kuin Suomen tunturimiehet ja koutokeinolaiset, ja muutenkin heidän joikaamisensa on toisenlaista kuin muiden. Orjes-pojat joikaavat enemmän niinkuin nokalta pehmeästi, nunnuttavat hyvin paljon, miltei aivan kokonaan, pannen väliin jonkun sanan taikka vertauksen ja sitten taas nunnuttaen. Mutta Suomen lappalaiset joikaavat kohta paremmin "teen" ja "peen" päältä, terävästi ja kovasti. Suomen tunturimies onkin miltei terävämpi ihminen kuin Orjes-poika. Maa kun on täällä viljaisempi ja jäkäläkentät paremmat, järvissä suuria rasvaisia siikoja ja porot lihavia, niin Suomen mies saa syödä väkevämpää ruokaa ja jaksaa sitten hyvin ja osaa paremmin joiatakin kuin Orjes-poika.
Jotkut sukkelat lapinäijät saattavat tekaista joikauksen itsestäänkin, ottavat vain elämäkertansa taikka muut sattuvat sanat ja panevat niihin oman erikoisen nuottinsa. Ja sitä sitten saattavat ruveta muutkin joikaamaan. Niin tuli kerran "raameus" Romu-Mikkoon, niin että hän joiaten rupesi kerskaamaan rikkaudellansa ja sai aikaan pitkän "luettelemisjoikunsa":
Ooppee Mikko Hetta, uusi talo, ooppee Mikko Hetta, iso pirtti, ooppee Mikko Hetta, iso aitta, ooppee Mikko Hetta, hyvä maa, ooppee Mikko Hetta, vanha muori, ooppee Mikko Hetta, uusi navetta, ooppee Mikko Hetta, seitsemän lehmää, ooppee Mikko Hetta, uusi talli, ooppee Mikko Hetta, nuori ori, ooppee Mikko Hetta, kymmenen härkää, ooppee Mikko Hetta, Lakso Riita, ooppee Mikko Hetta, minun morsian.
Kodassaan ei lappalainen joikaa, sillä seinien sisässä ei ääni lähde hyvästi ulos eikä soi niin komeasti ja vapaasti kuin ulkoilmassa ja korkeilla tuntureilla. Mutta pitkiä tunturimatkoja ajellessaan lapinäijät aikansa kuluksi oikein juorottavat. Varsinkin tyyninä pakkasöinä, kun kuu kumottaa taivaalla, tähdet vilkkuvat, ja tunturit ja vuomat häämöttävät salaperäisinä, on hauskaa joikailla, ja joikaaminen kuuluu silloin tunturimaissa hyvin kauniilta. Poronkin on sitä hupaista kuulla, pikku nulkkaa kun ajetaan. Metsissä ja tuntureilla porotokan mukana kulkiessaan myös paimenet aikansa vietteeksi joikaavat ahkerasti. Ja häissä, kun on muutamia kertoja annettu hyvät ryypyt, joiataan väliin, niin että senkun "yksi kahina vain käy". Mutta Alattion markkinoilla ei anneta joikastaa. Sen on Hukka-Salkkokin monta kertaa tullut kokemaan, sillä joka markkinoilla ryypyt saatuaan on hän sitä yrittänyt ja aina joutunut putkaan.[11] Mutta sitten markkinoilta palattaessa on kyllä saatu joiata, ja onkin oikein miehissä joikastettu, niin että Ruijan tunturit ovat kaikuneet, ja sudetkin lähimailta peloissaan kaikonneet syrjäpuoliin.
Joskus käyvät Lapin joikaajat kilpailemaankin, kuka osaa "sepemmän" nuotin ja kuka useamman muistaa. Niin kerran Näkkälän Jussan Anni ja Proksin Pierran Elli rupesivat kilpailemaan ja joikasivat kaikista ihmisistä, mitä vain muistivat, Hetan ja Koutokeinon lappalaisista ja lantalaisista. Koutokeinossa syntynyt Jussan Anni oli sepempi joikaaja ja muisti enemmän kuin Pierran Elli.
Lapin joiku elää vieläkin. Puhumattakaan nuorista pojista ja tyttäristä, jotka toisistaan joikailevat, on Lapissa vielä sellaisia suruttomia vaareja, jotka kyllä uskaltavat joiata ja osaavat joikujen kaikki pykeet laskea ja nostaa niinkuin pitääkin. Sellaisia äijiä on Näkkälän reima Hukka-Salkko, joka joikailee vaikka pirtissäkin, niin että uskovainen Romu-Mikko kauhistuu, laukkaa ulos ja huutaa ovelta, että niinhän sinä ulvot kuin hukka. Ja Niila Tornensis Porojärven mailla on mainio joikaamaan. Koutokeinossa on koko joukko joikumestareita: Lassan Jaakko ja Kaarin-Pierran Pierra, Maaretan Mikko ja Maijan Aslak. Matin Kleemetti-äijä on kauhea joikaamaan, tehden sitä talvikaudet tuntureilla aivan myötäänsä, ja Pintän Niila on joikaamiseen oikein seppä, vaikka ei "aa"-ta tunne. Jopa jotkut naisetkin ovat mestarijoikaajia. Jounin Pierran Elli Lankoniemessä oli juovuksissa ollessaan mahdoton joikaamaan, ja Tsiuttaan Elli Koutokeinossa on oikein päämestari. Hän tekaisee nuotin kenestä hyvänsä, eikä tarvitse eukon kauan miestä katsella, ennenkuin nuotti hänestä jo on valmis.
Nuoret nykyiset joikastajat eivät ole enää sellaisia mestareita; heidän laulunsa on vain lasten laulua eikä vanhojen jäkäläisten äijien joikaamista. Niinkuin nuoren Marjonan Jussankin, joka kyllä yrittää joikastella, mutta hänen joikunsa on kaikkein alkuperäisintä laatua, lähennellen jo, ellei juuri tihulaisen rallitusta, niin ainakin pikku pennun ulinaa. Ei osaa joikumestari muuta kuin:
— Vou vou vou vou vou vou, vuv vuv vuv vuv vuv vuv.
Ja jonkun sanan vain lykkää väliin siteeksi.
Mutta ikälopuilla joikaaja-äijillä on Lapin vanha laulu ja nuotti säilynyt veressä. He ovat sen perineet vanhoilta entisenä hyvänä aikana, jolloin ei omien isien laulua vielä pidetty syntinä eikä halveksittu. Eivätkä nämä äijät ole laulussaan koskaan huomanneet mitään pahaa eikä synnillistä, kun eivät ole pahaa joianneet. Eivätkä huomaa sitä nytkään. He joikaavat vieläkin, kun tuntureille pääsevät, yhtä kirkkaasti kuin entiset "uskottomat" ukotkin, joikaavat niin että tunturit kajahtelevat. Matin Kleemetti luultavasti joikaa yhtä kauheasti vielä monta talvea. Ja Hukka-Salkkokin joikaa vaikka Romu-Mikollekin hänen oman joikunsa, jopa hyväntuulisena naurahdellen kuuntelee, kun joku laskettelee hänen omaa komeaa, reipasta joikuaan, jossa kerrotaan, kuinka Salkko kolttahirvaallaan lasketti Ketomellan törmää ylös. Kaikki muut raidon porot oikenivat törmässä, mutta väkevä servakka vain veti, ja Salkko päästeli ohitse kaikkien muiden ajomiesten. Tästä Salkon rennosta ajosta saatiin joiku:
— Nulpot kaikki jo selällään oli,loko loo lo lo loko loo lo loo,mutta kolttaservakka vain veti.Ja Salkko kätteli ohi ajaessaan kaikkiaja kauppaili turskia,ja käsi vain heilui,loko loo lo lo loo lo lo.Ei ne härät hirttyneet,vaikka kolttaservakka veti,loko loo lo lo loo.Ja Salkko meni pirttiin vainja joikailija antoi ryyppyjä vieläja joikaili:Salkko-äijä, loko loo lo lo loo,lähtee ajamaan, lo loo,ja ajaa yötä myöten Kittilään asti,ja sivu Kittilänkin, loko loo lo lo loo.Kyllä Salkolla vielä, lo loo,on semmoinen servakka, lo loo,että se yhtenä yönä, loko loo,nulkkaa Kittilään asti,loko loo loko loo lo lo loo.
Paljon on kyllä Lapin laulu entisestään vaiennut. Varsinkin viimeisinä vuosina, jolloin "espaanintauti" kamalana raivosi Lapissakin, moni suruton rupesi tunnustamaan uskoa ja luopui synnillisistä menoistaan. Koutokeinossakin useat vanhat äijät heittivät joikaamisen pois.
Muita lauluja ei lappalainen helposti opi, omaan lauluunsa hän vain on mestari. Sitä hän kyllä kykenee jutkuttamaan, ja sitä riittää hänellä vaikka laulaisi vuorokauden yhteen menoon. Alku hänen laulussaan on, mutta loppua ei tulekaan. Riittäähän sitä vaikka kuinka pitkälti, kun väliin puhuu sanoja ja sitten taas joikaa ja nunnuttaa.
Mutta ei lantalainenkaan puolestaan saata oikein lappalaisen tavalla oppia joikaamaan. Sillä joikauksessa on "semmoista villi-ihmistä", ettei siihen lannanmies koskaan voi oikein tavastua.
Eikä joikauksen puustaimiakaan saata aina sanoa suomeksi, koska se on niin kokonaan lappalaista hoitoa.
Jo vanhastaan on Lappi tunnettu noitien maaksi. Suomalaisetkin, jotka itsekin olivat koko etevää tietäjäkansaa ja muualla suuressa noitamaineessa, pitivät vasta Lappia oikeana tietäjien maana, ja lapinnoitia kaikkien noitien noitina. Suomen suurimmat tietäjät hakivatkin parhaimman mahtinsa aina Tuli-Lapista asti; mitä etemmäksi he jaksoivat mennä, sitä mahdikkaampina he palasivat kotiin. Kaikkialla saamme vieläkin kuulla kertomuksia vanhojen suurtietäjien Tuli-Lapissa käynnistä, opinnoista siellä sekä huimasta noitakyydistä takaisin.
Onkin entisaikaan, kun lappalainen vielä sai rauhassa erämaitaan vaeltaa ja elää häiritsemättä omassa vanhassa uskossaan, Lapissa ollut tietäjiä, kansansa kyvykkäimpiä miehiä, jotka kyllä saattoivat antaa mahtia etelänkin tietäjille. Siellä eli suuria lovinoitiakin, joilla oli sellainen merkillinen voima, että he voivat laulamalla ja noitarumpua kumisuttamalla saattaa itsensä tainnostilaan ja maata kuin kuollut ummuksissa pitkät ajat. Silloin heidän henkensä sekä haltijansa laulun mukaan lähti vaeltamaan, mihin he vain tahtoivat. Henki kulki joko linnussa — monestikin mustassa korpissa — kalassa, porossa, tuulispäässä taikka missä tahansa, saattaen madella käärmeessäkin. Noita antoi vain apulaiselleen sanat, joilla hänet määräajan kuluttua oli herätettävä henkiin, sillä oli muistettava kutsua noidan henki sieltä, mihin hän oli sen kätkenyt. Itse ei noita voinut päästä takaisin tainnostilastaan, vaan makasi kuin kuollut "louhessa". Siihen hän ikuisesti jäikin, eikä henki enää palannut takaisin, jos vain jokukaan meni häntä liikuttamaan, tai ellei apulainen tai joku toinen henkilö häntä oikeilla sanoilla vapauttanut lovestaan. Niin muuankin noita sai maata kätkössään viisikymmentä vuotta, ennenkuin apulaispoika muisti sanoa isänsä antamat päästösanat. Vieläkin silloin noitaäijän henki palasi, mutta nuhteli:
— Voi, poikaseni, mahoit sanoa viittäkymmentä vuotta ennen! Nyt on jo
kasvanut kuusi kulmaluille. katajapensas parran päälle. Ei ole enää helppo nousta ylös.
Ja äijän ääni vaipui siihen, ja koko ukko pemahti pölyksi.
Tällaiseen loveen menoon ei tarvittu vihollisen voimaa, sillä se ei ollut mitään pirun palvelusta. Joka ihmisellä on hänen oma haltijansa, vaikka hän ei tavallisesti tiedä siitä mitään. Mutta suurilla lovinoidilla oli salainen viisaus ja voima, niin että he voivat panna haltijansa palvelemaan isäntäänsä, pitämään hänen puoltansa ja kulkemaan hänen henkensä mukana. Samoin he saattoivat ottaa toiseltakin ihmiseltä hänen haltijansa, jopa viedä hänen "suojuvansakin" eli varjonsa, niin ettei ihmisestä päiväpaisteessakaan syntynyt minkäänlaista kuvahaista.
Ounasjoen länsirannalla, Levitunturien takana, Taalovaaran laidassa on synkässä metsässä vanha nurmettunut kenttä, jonka sammaltuneille kiviraunioille jo vankat puut ovat kasvaneet. Se on Torajaisenautio, Kittilän suuren tietäjän muinainen asuntopaikka, ja jo ristimättömän lapin aikana sanotaan Torajaisen siinä pitäneen kotaa.
Siihen aikaan ei ollut vielä poroja Kittilän mailla, ja kaikki villipeuratkin olivat kiveliöistä kadonneet; luultavasti olivat Inarin noidat vetäneet ne omaan maahansa. Silloin Torajainen, Kittilän noita, päätti ottaa selvän, mihin peurat olivat hävinneet. Hän, vanha lovinoita, lauloi itsensä louheen, lensi Lapin tunturit ja jängät aina Inariin asti ja huomasi, että
— Inarainen, reinajalka, on vienyt viljan meijän maasta. Kitka, kitka Kittilästä vääräsäären väkivaltaa sotahan nyt haastaa, ilman armon anelematta, ilman rauhan rakentamatta.
Torajainen piiloutui pilkkukuonoisen peuravaatimen pikkukynnen alle ja ruukalti Ivalojoelle, joka oli Inarinmaan ja Kittilänmaan rajana, kutsui sinne kaikki Inarin peurat ja lähti sitten ohjaamaan niitä Kittilää kohden. Ja kuin pilvenä tuli peuralauma erämaiden halki aina Ounasjoelle asti, Torajaisen asennolle, laskeutui jokeen ja rupesi nousemaan vastaista törmää ylös.
Mutta Inarissa, oikeassa noitien maassa, asui silloin myöskin suurnoita, Tierna, "Inarin iso noita", jolle haltija heti antoi asiasta tiedon. Hän huudahti:
— Torajainen, stuorra noita, vei meijän maasta viljan kaikki, kaikki ketut, kaikki saukot, kalat kaikki kaivoistakin, voia voia voia naa! Kiskoo, kiskoo kittiläinen Inarin härkää reimasäärtä, voia voia voia naa!
Laulautui hänkin loveen, meni valkkovaatimen takajalkaan ja lähti joukkoineen rukattamaan Torajaisen jälkeen. Juuri kun Torajainen tokkineen oli nousemassa Ounasjoen törmää, tohahti niinkuin tuuli tunturista, tuli viheltäen, vonkuen ja puita repien, ja iski peuralaumaan.
— Ammu valkkovaainta! huusi Torajainen pojalleen, joka jousineen oli törmällä.
— Heittäkää pilkkukuono-vaain kiinni! komensi Tierna joukkoaan ja syöksyi jokeen, ettei jousimies ennättänyt ampua.
Inarin miehet heittivät pilkkukuono-vaatimen kiinni, ja Torajaisen täytyi tulla esiin sen pikkukynnen alta. Mutta hän sieppasi heti pojan jousen ja ampui itse valkkovaadinta, niin että Tiernankin täytyi tulla piilostaan pois.
Tuli siinä suurnoidille tora ja tappelu, mutta ei kumpikaan voinut toistaan masentaa. Viimein täytyi äijäin sopia, niin että viljaa ja eloa pitää olla kummassakin maassa, molemmin puolin rajaa, Ja niin lähti Inarin iso noita kuljettamaan omaa osaansa takaisin tunturien taakse, ja Torajaisen törmälle jäänyt osa pysyi Kittilässä. Siitä lähtien oli taas peuroja sekä Kittilässä että Inarissa, ja opittiin niistä sitten kesyttämään poroeloa.
Mutta siinä paikassa, missä peurat nousivat maalle, Torajaisenaution lähellä, on vieläkin Ounasjoen törmässä syvä kuru, Torajaisenautto, joka rannasta mutkitellen nousee kankaalle Taalovaaraa kohden, ja sen pohjoispuolella on pienempi kuru, mistä Tiernan tokka painui takaisin Ounasjokeen.
Kittilässä Kuivasalmenjärven koillisrannalla, Päiviönkentällä, asui muinaisina aikoina Päiviö, Kittilän sydänmaiden ensimmäinen asukas, jonka sukua nykyisetkin Lapin lukuisat Päiviöt ovat.[12] Päiviökin oli noita, jopa oikein "hirmuinen" lovinoita, joka sivakkapuolella saattoi laskea Kellostapulinkin vaaran huipulta, huimaavan korkeasta ja jyrkästä rinnesyöksystä alas Ounasjokeen, niin ettei edes rasvakuppikaan, jonka hän oli asettanut päälaelleen, pudonnut eikä läikähtänyt yli laidan.
Monia suuria ja merkillisiä töitä teki Päiviö, kävi Ruotsissakin majavanhaustalla parantamassa kuninkaantyttären. Ja vihavenäläisiä hän monet kerrat saattoi noitakonsteilla surmilleen. Osuivat vainolaiset kerran Päiviön asennollekin.
— Kylläpä Karjalan perkele nyt puohkii, arveli Päiviö.
Vihavenäläiset ottivat Päiviön rengin ja lähtivät viemään joukossaan.Renki pyyteli Päiviötä:
— Nakkaa, isäntä rakas, sanaparilla perääni!
— Mene jalkoihis vain! sanoi Päiviö.
Mutta kun viholliset pääsivät erämaihin, loitsi Päiviö ketun edellä juoksemaan, ja sitä lähtivät he koko joukolla ajamaan, jättäen vain yhden miehen vartioimaan vankia. Silloin juoksi poro metsästä, työnsi päänsä rengin haaroihin ja laukotti hänet selässään Päiviön asennolle. Ketun ajajat lopulta väsyivät ja eksyivät korpiin. Toisen kerran pani Päiviö poikansa luotsimaan vihollista metsien takaiseen lappalais-sijtaan ja toimitti metsään poronvasan juoksemaan edellä. Sitä taas nälkäinen joukko rupesi lennättämään, mutta vasa laukkasi metsiä ristiin, rastiin ja eksytti ajajansa selkosille, jolloin viimein Päiviön poika yht'äkkiä hypähti vasan selkään ja ratsasti sillä tiehensä. Oli taas sitten Päiviö itse vainolaisia soutamassa järven ylitse ja mentiin saareen levähtämään. Siellä loitsi ukko kaksi oravaa laukkaamaan pitkin saarta. Vainolaiset kävivät oravia ahdistelemaan ja kun saivat ne kiinni, rupesivat niistä keskenään tappelemaan. Sillä aikaa lykkeli Päiviö huomaamatta kaikki veneet vesille ja nosti tuulen ajamaan ne järvenselälle. Tuli siitä joukolle hätä, mutta Päiviö loitsi pikku aluksen metson peräkumppiluusta ja tarjoutui noutamaan veneet. Metson peräkumpilla istuen ja käsillään meloen souteli Päiviö järvelle ja heitti vihavenäläiset saareen.
Tapahtui kerran, ettei lohi enää noussutkaan Kittilän jokiin, vaikka se ennen oli kaiket kesät suurina joukkoina molskehtien kohonnut kaukaisimpiinkin korpivesiin. Silloin Päiviö lähti ottamaan selkoa, mikä oli lopettanut lohennousun. Meni noita louheen, piiloutui säynäjän suolenmutkaan ja lähti laskemaan jokea aina Keminsuulle asti. Huomasi Päiviö silloin, että jokivarrelle pitkin matkaa oli asettunut uutta kansaa ja että monet koskipaikat oli seivästetty aivan umpeen, joten nousulohet puuttuivat satimiin. Äkämyksissään Päiviö pirstoi kaikki kalapadot ja ui sitten takaisin kaukaiseen kotiinsa.
Ja taas pääsi lohi nousemaan Päiviönkin vesiin.
Mutta sillä aikaa kuin Päiviö oli lohennoutomatkalla alhaalla, tuli Kittilän Lonnakossa asuva Haikara-noita hänen emäntäänsä tappamaan, Haikara kun oli vihoissaan Päiviölle. Akka oli rannassa venettä tervaamassa, kun Haikara tuli muka kyselemään kuivia kaloja ostaaksensa, mutta noitamiehen akka arvasi kyllä Haikaran aikomukset. Ruvettiin mittaamaan kaloja. Haikara nuuski niitä ja sanoi ilkeästi:
— Ku kuivaa, se kuivaa.
— Ku tuoresta, se tuoresta, akka vain ärähti.
Haikara rupesi katselemaan vahvaa keppiään. Silloin karjaisi noidan akka:
— Musta metto, nosta sie päätäski!
Ja sen sanan päälle lensi Haikara keskelle järveä, niin että jämähti, ja virta kuljetti ukon alas Loukisjokea Ounaaseen ja sitten Ounasta aina Kuusajoen suulle, jossa hän tarttui kuin märkä raasu suureen Haikarankiveen, keskelle jokea. Siinä roikkui noita pitkät ajat, kunnes kesätulva nousi ja työnsi hänet Molkojoen suun alapuolelle, Molkokönkään alle, Haikarankariin, johon taas jäi virumaan. Vasta syksyllä tuohustajat pimeänä yönä löysivät äijänraadon ja raahasivat rantanuotiolleen. Siinä kalamiehet katselivat kamalaa löytöään, tunsivat ukon ja arvelivat, että onkohan Lapin noitaraasu taas ollut
— Hauen suolen soikelossa, kolmannessa koikelossa.
Ja sinnehän noita olikin henkensä piilottanut, hauen mustan unimaksan alle, ja siitä heräsi heti henkiin, kun sai kuulla päästävät sanat. Hepokalliolle, neljänneksen ylöskäsin, pyysi noita hänet saattamaan, koska siellä häntä kyllä kyyti odottaa. Sinne ukko kannettiin, ja siellä hän lauloi itselleen komean hevosen, hyppäsi selkään ja laukotti Alakylään, Ylitalon noidan, Pötys-Klaavun luokse.
Pötys-Klaavua rupesi Haikara nyt houkuttelemaan apulaisekseen, että käytäisiin yhdessä Päiviön kimppuun. Mutta ei rohjennut lannannoita, vaikka oli suuri noita hänkin ja oli monta kertaa ajellut näkymättömällä kyydillä, lähteä lapinnoitaa vastaan. Eikä uskaltanut Haikarakaan yksinään, palasi vain nolona Lonnakkoonsa ja koetti elää sovinnossa Päiviön kanssa.
Kävi suuri Päiviö-noita toisenkin kerran Keminsuulla, matkaten taaskin kalana taipaleensa. Hän oli kuullut huhuja uudesta opista ja uudesta jumalasta, joka oli niin mahtava, että uskalsi ruveta taistelemaan lappalaisten suuria jumalia vastaan ja hävittämään heidän pyhiä paikkojaan. Vastaan noita soti alussa uutta uskoa, mutta sitten vanhana, kun Sodankylään tuli ristinjumalan pappi, antoi hän kastaa itsensä.
Mutta vanhan noitavoimansa Päiviö siinä kaupassa menetti. Ei voinut hän enää loveenkaan laulautua.
— Risti minut rikkoi,papinkaste painoi!
valitteli hän muistellessaan kadotettua kykyänsä.
Asui sitten Kittilän kirkonkylän ensimmäisinä eläjinä kaksi suurnoitaa, Pietula ja Hannula, jotka aina olivat keskenään sotajalalla. Hannula pani Pietulan karjan metsänpeittoon, Pietula kostoksi noitui Hannulan äijän sonnina maata möyrimään; Hannula nosti käärmeen Pietulaan, Pietula pani karhun Hannulan kantapäille. Ja kaikenlaista muuta kiusaa äijät toisilleen keksivät.
Pietula mahtoi mennä louheenkin ja kalana vesiä matkata, ja Hannula saattoi suurena lentonoitana kulkea tuulispuuskissa. Mutta kerran Pietula laski lohena Ounasjokea, joutui pyydykseen ja menetti pyrstönsä, ja siitä lähtien on Pietulassa ollut jalkavaivaisia. Hullusti kävi Hannulankin lentomahdille. Äijä meni kerran Pietulaan, ja Kitti-emäntä, lapinlähtöinen akka, nappasi äkkiarvaamatta lammasraudoilla äijän otsatukasta suuren tukon. Ei ennättänyt Hannula muuta kuin karjaista:
— Kitko!
Ja otsatupsu oli maassa. Eikä sen perästä äijä enää päässyt lentämään.
Sirkan kylässä asui ennen Konttinen, Kittilän viimeisiä suurtietäjiä, Sirkan ensimmäisen asukkaan, Konttis-raukan jälkeläisiä. Lappalaisten ikivanhoilla pyhillä mailla, kahden tunturin välissä, kauniin Immeljärven rannalla, monet ajat asunut lantalaissuku oli lantalaiseen tietäjämahtiinsa saanut lappalaistakin voimaa. Konttis-raukkakin oli ollut semmoinen tietäjä, että oli muuripadalla soudellut Immeljärvellä.
Konttinen oli myöhemmän ajan tietäjiä, kun jo uusi usko oli ennättänyt Lappiinkin ja kirkko saatu Sodankylään, jossa jo pappikin ja vallesmanni asuivat. Lapinkorpien kansalle oli annettu ankara määräys, että jokaisena rukouspyhänä piti joka ainoasta erämaan asunnosta olla ainakin joku ihminen kirkossa. Vaatipa "Punakorva" pappi vielä, että heinäajan rukouspäivänä kansan piti jo lauantaiksi saapua kirkolle ja yksissä miehin niittää pappilan jokirantaniitty.
Sodankylän kirkolle täytyi Konttisenkin mennä, ja Salmen äijän kanssa yhdessä he tekivät pitkän matkansa. Heti pantiin ukot niittämään, vaikka oli kova helle, Marjatan sunnuntain aatto.
Pistipä muuan niittymies, joka oli kyllästynyt Punakorvan lauantaityöhön, heinät tuleen, ja rätisten lensi liekki pitkin kuivaa luokoa. Mutta silloin Konttis-ukko lähti astelemaan poikki luovon ja siihen tuli tyrehtyi.
Punakorvakin sai kuulla tämän noidantyön, ja illalla, kun äijät tulivat rippikirjoitukseen, kysyi hän Konttiselta:
— Milläs voimalla se Konttisen vaari valkean sammutti?
— Ei ole mulla mitään voimaa. Sanoin vain: Isä ja Poika hallikhon valkeaisen, ja siihen se loppui.
Eikä pappikaan siihen mitään mahtanut, kirjoitti vain ukot ripille.Mutta ulos tultaessa kysäisi Salmen ukko Konttiselta:
— Ekkö sie tee mitään, kun pappi niin sanoi?
— Mitäs mie, kun ei ole hammasta, murahti Konttinen vain.
Syksyllä, tuomiosunnuntaina, tuli pappi Kittilän Kaukosen kylään saarna- ja palkankantomatkalle. Kaukosessa oli silloin pieni kirkko, käräjätupa ja markkinapaikka, "Holmanlinnaksi" sanottu, ja sinne taas piti Kittilän kansan saapua joka talosta sakon uhalla. Punakorva tuli jo lauantaina Kaukoseen, istui asuntotalossaan ja tiedusteli, ketä on tullut kirkolle, onko tultu sieltä ja sieltä. Jo viimein kysyi:
— Onko Salmen äijä tullut? Onko tullut Konttisen vaari?
— Ei ole näkynyt vielä, sanottiin.
— Kun tulevat, niin käskekää puheelleni, varasi pappi.
Ja kun ukot tulivat, vietiin heidät heti papin luokse.
— Kuinkas olet voinut? kysyi Punakorva Konttiselta.
— Hyvästi on voitu! Kuinkas kirkkoherra on voinut? Pappi vastasi.
— Hyvästi kyllä! Mutta on tullut kummallinen vahinko. Muiden porot löytyivät, mutta minun porojani ei löydy. Enkä tiedä, mihinkä ne ovat joutuneet.
— Vai niin, vai niin!
Antoi pappi äijille ryypyt. Konttis-ukko nakkasi ryypyn ja tuumiskeli:
— Vai niin, vai niin!
Kaatoi pappi toisen ryypyn ukoille. Kontinen katsahti pikariinsa, heitti suuhunsa ja tuumiskeli:
— Vai niin, vai niin!
Kolmannenkin ryypyn pappi tarjosi. Konttinen katseli pikarinsa lävitse pitkän aikaa ja puheli:
— Kyllä pappi poronsa löytää… ei ne ole kaukana… tuossa ne on kaikki yhessä… järven rannalla rytiä pieksävät… kaunis männikkö on eteläpuolella… kellovaatimella on valkea vasa.
Ja sieltä porot löytyivätkin. Lähellä kotia, järven rannassa, vain petäjikön vierellä pieksivät rytiä, ja kellovaatimella oli valkea vasa.
Olivat ukot taas kerran Sodankylän kirkolla, ja sattui silloinPunakorvan luona olemaan vallesmannikin, Matliini,[13] joka oli kuullutKonttisen mahdista. Rupesi vallesmanni ukkoa pilkkailemaan:
— Kun sie et anna minulle mitään, ahmaa, kettua, vaikka karhuakin?
— Onko se minun vallassani antaa? murahti Konttinen.
— No, kun sie olet papillekin porot toimittanut, vallesmanni ilvehti.
Äijä ei sanonut mitään. Palatessa Salmi taas kysyi:
— Ekkö sie mitä sille tee, kun se noin pilkkaa?
— Mitäs mie, kun ei ole hammasta, ukko vain urahti.
Palasipa sitten Matliini kerran Kyläjärveltä kalasta ja asteli Lintuselkää pitkin jo lähellä kirkonkylää. Tuli vastaan karhu, suuri ruskea metsänotus. Vallesmanni säikähti, niin että laukkasi metsään ja pökerryksissään juoksi siellä eksyksissä sinne tänne kolme vuorokautta, kunnes viimein lehmikarjan mukana osui Sattasen kylään, penikulman päähän kirkolta. Arvasi siitä vallesmanni, että siinä oli nyt Konttis-vaarin karhu, vaikka ei hänessä ollut miestä ottamaan. Eikä hän enää toista kertaa ruvennut Konttis-äijää pilkkaamaan.
Yhdessä köpöttelivät Konttisen vaari ja Salmen äijä metsälläkin, makasivat nuotiolla yönsä ja taas painuivat salolle. Loppui kerran äijiltä ruoka, ja nälissään he asettuivat yötulille. Lähti siitä Konttisen vaari vielä etsimään, eikö mitään syötävää metsä antaisi, ja palasi pian takaisin mukanaan karhun sisuskalut, jotka kyllä riittivät sekä iltakeitoksi että aamuateriaksi. Seuraavana vuonna olivat äijät taas samoilla mailla eräretkellä ja kaatoivat suuren karhun. Mutta kun se nyljettiin ja avattiin, huomattiin, ettei sillä ollutkaan sisuskaluja.
Missä ovat sisuskalut ja keppoiset? ihmetteli Salmen äijä.
— No, ekkö sie muista? Viime vuonnahan me täällä nälissämme ne jo syötiin, sanoi Konttisen vaari.
Oli toinenkin Konttis-niminen noita, Konttis-Hannu, jonka sanotaan asuneen Sodankylässä ja olleen tuhkalappalaista syntyperää. Hän oli suuri lovinoita ja saattoi mennä louheenkin. Ruijanmerellä äijä usein kulki lovessa ollessaan. Mättäälle istahti ukko, kun louheen aikoi, ja unimielissään hyreksi:
— Minun mieleni, minun mieleni tekee Norjahan. Nouse nyt luontoni louhikosta, haltiani havon alta, joka mulle joutuin johdattaapi, tien toisen toimittaapi.
Sitten alkoi äijä laulaa lapiksi:
— Kost muu herkka?Kost muu lautsi?Kost muu kierris?Kost muu karppu?Kost muu kahper?Kost muu rahpuk?Kost muu aksu?Kost muu niihpe?[14]
Jo näki äijä Ruijanmeren komeasti läikehtivän ja hyräili hyvillä mielin:
— Meres aaltuu, meres aaltuu laikutalla![15]
Sitten hän yht'äkkiä huudahti:
— Kost muu stuorra kuölli,johka muu valdda![16]
Sen jälkeen tupsahti ukko tainnoksiin mättään viereen, ja hänen henkensä lähti matkaamaan kaukaiselle Ruijanmerelle.
Samoinkuin Inarin ja Kittilän noidat riitelivät keskenään poroelosta sekä metsän ja veden viljasta, samoista seikoista olivat Muonion ja Enontekiön noidatkin sotajalalla. Tunturien ylitse he hyökkäilivät toistensa alueille tuhoa tekemään, jopa toistensa kimppuunkin. Milloin he laukkasivat valkkohärkinä eloa ryöstämään, milloin lähettivät haltijansa kiukkuisina koirina tulen kanssa oikein hengen päälle käymään. Niin lähetti Ounastunturin noita, joka asui marastoissa Ounastunturin pohjoisnokalla, haltijansa muoniolaista Taipaleen noitaa tappamaan, ja ne laukkasivat kahtena koirana pitkin tunturipolkua, ja tuli vain leiskui niiden välissä.
— Nyt se on pannut hengen päälle käymään! sanoi Taipaleen noita ja lähetti vastaan väkevämmät haltijat, jotka kävivät Hetan noidan haltijain kimppuun, niin että niiden täytyi pyörtää takaisin. Ja ne palasivatkin kirveinä ja hävittivät isäntänsä.
Mutta kun sitten kirkonoppi pääsi Lapissa valtaansa ja papit rupesivat siellä vaikuttamaan, tuli monelle Lapin vanhalle suurnoidalle surullinen loppu. He koettivat kyllä säilyttää vanhaa uskoansa, sotia uuden opin julistajia vastaan ja ehkäistä heidän toimintaansa, mutta lopulta pääsi pappi voitolle. Kaukosen kinkereillä kerran Sodankylän pappi ilmoitti kansalle, että hänen pitää kohta lähteä "papin eksaamiin", ja pyysi hän sentähden seurakunnan esirukousta, jotta eksaami hyvin onnistuisi. Mutta kinkerituvan nurkassa istui pari Kittilän noitaa, Haikara ja Pötys-Klaavu, ja Pötys-Klaavu sanoi Haikaralle:
— Rikheit' perkelhet sekottakhon!
Ja semmoinen voima oli noidan sanoilla, että pappi oli niin hulluna eksaamissa, ettei osannut kerrassaan mitään.
Pötys-äijän sanat kerrottiin papille, ja kun hän sitten tuli toisen kerran Kaukoseen saarnaamaan ja kinkereitä pitämään, jyräytti hän:
— Onko niitä perkeleen apostoleita täällä paljonkin?
— Eipä niitä, hyvä herra, täällä enää ole, vastasi Pötys-Klaavu, joka silloinkin sattui olemaan paikalla.
— Minä näen, että sinäkin olet yksi niitä! huusi pappi. Jos ette tee parannusta siksi, kun minä taas tulen, niin annan teidät perkeleen haltuun ja kiroan teidät Herran, minun Jumalani, nimeen!
Ja niin kovat olivat papin sanat, että kun hän taas tuli Kaukoseen, oli Kittilässä kuollut monta suurta noitaa. Siinä olivat menneet Pötys-Klaavu ja Haikarakin.
Surmilleen joutuivat Sodankylän noidatkin. Oli heitä muuanna juhannuksena koko joukko kuulemassa Horkkus-papin saamaa. Väkevästi pauhasi Horkkus, ankarasti kirosi noidat ja tuomitsi heidät Herransa nimessä helvetin tuliseen järveen. Kauhistuneena kuunteli kansa pappinsa pauhaamista ja kauhtuen katseli vanhoja tietäjiänsä, jotka siellä täällä muiden joukossa istuivat. Ja noidat huomasivat aikansa loppuneen, hiipivät pois kirkosta ja menivät kaikin yöllä kirkkorantaan Kitisenjoelle, lauloivat siellä kesäyön auringon valossa yhteisen suuren lovijoikunsa, lauloivat sen päästösanoitta. Ja seuraavana aamuna löydettiin jokirannasta kuolleena seitsemän noitaa. Jalat vedessä äijä-raukat rannalla makasivat, joukossa Konttis-Hannukin, Ruijanmeren suuri kulkija.
Meni Sodankylän pappi Inariinkin, jossa ne kaikkein pahimmat noidat asuivat, ja pauhasi sielläkin:
— Jos ette lakkaa noituudestanne ja pahaa tekemästä toisillenne ja kristikansalle, niin minä annan teidät kaikki perkeleen haltuun!
Mutta noidat eivät totelleet Horkkuksen sanaa, vaan pysyivät entisessä menossansa. Niinpä tapahtuikin, että kun Horkkus taas toisena vuonna tuli Inariin, sai hän haudata kolmekymmentä Inarin suurnoitaa.
Sillä papille, kun hän on seurakunnan sielunpaimen, on annettu sellainen voima, että hän saattaa antaa noidat perkeleen haltuun.
Lapin suuret lovinoidat ovat tehneet tehtävänsä ja menneet kaiken maailman tietä. Toisten kävi niinkuin Päiviönkin, että "risti heidät rikkoi ja papinkaste painoi", mutta toiset taas pysyivät itsepintaisesti omassa vanhassa uskossaan, ja silloin uuden opin julistaja antoi heidät rienaajan haltuun sekä tuomitsi iankaikkiseen kadotukseen, sillä "noitain ja noitain noiduttajain ei pidä Jumalan valtakuntaa perimän." Eikä ollut Lapin vanhoilla tietäjillä puolellaan muita kuin omat vanhat erämaa-jumalansa ja isienaikaiset kiviseitansa, jotka nekin oli kirottu ja julistettu lainturvattomiksi. Kansakin, heidän entinen metsäväkensä, oli heidät hylännyt ja oli julkisuudessa heitä vastaan ja uuden uskon tunnustajana, vaikka syvimmässä sydämessään pysyikin vanhan uskon pohjalla.
Niin täytyi hylättyjen ja vainottujen vanhan uskon mahtimiesten väistyä vahvemman vallan tieltä. Ja "raukoiksi" nimittää nykyinen kristikansa heitä, niinkuin muitakin ihmisparkoja, joiden se varmasti uskoo perineen onnettoman tulevaisuuden.
Mutta eivät nämä vanhat ukko-"raukat", niin säälittävä kuin heidän tämänilmainen kohtalonsa olikin, sittenkään raukkoina kadonneet jäljettömiin. Se tuhatvuotinen pohja, jolla he olivat seisoneet, oli siksi vankka, ettei se suinkaan heidän mukanaan murtunut. Heidän kanssaan ei kadonnut entisten isien henki, mikä erämaissa oli elänyt polvi polvelta. Vanhojen ukkojen usko kulki syvimpänä pohjavirtana edelleenkin tunturien kansassa, ja edesmenneitten lovinoita-raukkojen veri meni perintönä jälkeläisiin pojalta pojalle.
Niin että vielä näinä päivinäkin, satoja vuosia lentävien lovinoitien jälkeen, elää tietäjiä Tuli-Lapissa, ja erämaa uskoo heidän mahtiinsa ja tarvitsee heidän taitoansa. Eivät kyllä nykyiset mahtajat enää kyhöydy louheen menemään, eivätkä matkustamaan hauen eikä säynäjänsuolen soikeloissa, mutta tuulispuuskissa, kun ne oikein näverinkierrossa viehkuroiden mennä rymistävät, tietää vanhakansa vieläkin noidan hengen vaeltavan. Noidanpuuskaksi vanhat sellaista viehkuroijaa sanovat, ja sen lähestyessä lennättävät siihen puukkonsa ja ärjäisevät:
— Tästä halki! Puske puita, mäijytä mäntyjä, mutta älä minuun koske! Mene ilmaan, piru, siell' on sulla lentosija!
Ja rauta sekä luonnokas sana tekevät sen, että tuiminkin tuulispuuska pyöräyttää kyynäspäämutkan ja väistyy kristittyä ihmistä.
Sellaisia lapinnoitien jälkeläisiä elää vielä muuan Kittilässäkin, nimittäin Tuomas Lomajärvi, "Loma-Tuokko", koko pitäjän parhain tietäjämies, 80-vuotias äijänkäpsä.
Oikean ympäristön on tietäjäukko elinpaikakseen valinnutkin: Lomajärven kaukaisen sydänmaan Sodankylän rajoilta, viisi, kuusi penikulmaa Kittilän kirkolta, kaikkein syrjäisimmän, karuimman ja kaikkein yksinäisimmän perukan koko pitäjästä. Joka puolelta ympäröivät ukon pientä asuinjärveä alastomat tunturit, rakkalakiset korkeat vaarat ja suunnattomat metsät. Ypöyksinään on järven karulla rantalaakealla äijän erämaatalo, kaksi pientä pirttirakennusta, navettahoito, muutamia aittoja rannalla sekä latoja siellä täällä kentällä. Ja keskellä pihamaata on tulisija, missä kesäisin keittäminen toimitetaan.
Vanhan, aina Korkalosta, Kyrön kylän takaa, Enontekiön rajoilta noudetun eukkonsa kanssa asustaa Loma-Tuokko kaksin vain vanhassa pienessä matalassa pirttirähjässään. Toisessa, uudemmassa rakennuksessa pihamaan järven puolisella laidalla, elää ukon poika perheineen, hoitaen koko taloa ja järven rantamaita. Ukko ja akka vain elelevät ilman aikojaan, elättävät muuatta lehmää ja lammasta, ja niille kesäisin kaluavat heiniä jängiltä ja järven kuivilta rantatöyriltä.
Karjaan täällä täytyykin elääkseen turvautua sekä Lapin ikivanhaan eloon, porotokkaan, joka kasvaa kankaillakin eikä pelkää pakkasta. Karu ranta ei juuri ole pellon viljan kasvupaikaksi aiottu. Joku pieni perunatilkku on vain saatu muokatuksi pirtin seinävierustalle, parimetrinen naurisaitaus kentälle sekä pirtinlattian laajuinen ohratilkkare oman konnun maistimiksi. Sen suurempaa alaa ei etelän elo ole jaksanut valloittaa Lomajärven karussa erämaassa. Täällä on isännänohjakset metsän käsissä, ja se on ankara isäntä. Säälimättä se pakottaa yksinäisen alustalaisensa mukautumaan tahtoonsa eikä salli hänen paljoakaan noudattaa omia mielitekojaan. Leipää se ei raatajalle kasvata, vaan saa metsän asukas tottua lappalaiseen tapaan syömään lehmänantinsa ja lihakeittonsa leivättä.
Neljäkymmentä vuotta takaperin, kun Loma-Tuokko tähän korpeen koteusi,
— Ei täällä juossut jumalanvilja, eikä käynyt karjankynsi kuuna ilmoissa ikänä.
Metsän pedot, karhut, sudet, ahmat ja ketut ovat täällä vieläkin lähimpinä naapureina, sillä talo on monien neljänneksien päässä kaikista ihmis-asunnoista — Herra-Hannun, karhuntappajan, talolle, likeisimpään naapuriin, tulee toista penikulmaa. Ahkerammin astelee kiveliön palkalta metsän nelijalkainen asukas kuin kylän kansa, ja miltei useammin käy korven kontio katsastelemassa valtakuntaansa asettuneen erämaan äijän aidantauksia, kuin vierailee täällä joku kyliltä saapunut ihmissukulainen. Ja vuotuisen metsäveronsa muistaa korvenisäntä aina joka kesä ottaa talon karjasta.
Penikulman päässä pohjoisessa kohoaa Porkosen tunturi, jonka korkeimman huipun, "Valkoisen-Isän", juurella ennen muinoin, neljä miespolvea takaperin, Kelontekemän Lassilan ensimmäinen äijä ja valkoinen karhu, jota ei kukaan ollut voittanut, tappelivat henkensä edestä, kuolema kummallakin silmien edessä. Ja kumpainenkin toimittivat toisensa taisteluttomille maille: vierekkäin löydettiin äijät kuusen juurelta, kylän äijä päänahka kuoraistuna ja tunturin "Valkoinen-Isä" vatsa viillettynä auki. — Parin, kolmen neljänneksen päässä on Silmänpaistamalaki, jonka rinteillä ennen vanhaan lapin pikku tyttö näki pensaikosta kiiluvan kummannäköisen metsänsilmän ja sanoi isälleen: "Silmä paistaa, silmä paistaa." Ukko pinkaisi terävän nuolensa kiiluvaiseen ja kiskoi sitten ryteiköstä esille suuren karhun.
Lapin saloa olikin Lomajärven erämaa ennen muinoin. Täällähänikivanhoina aikoina tietäjöi Riimin Niila, täällä kierteli sitten vanhaRiimi suurine tytärparvineen ja taas myöhemmin juti poroineen VasaranNiklaavu, kunnes Porkosen juurella juti toisille ilmoille.
Samaa Lapin saloa on tämä seutu vieläkin, täällä on jäljellä vielä entisten lappalaisten kotasijoja ja hautapaikkoja, Riimintievat ja Rumanauttonkummun haudat, ja vanhanlapin henki asuu kaikkialla. Mökin vanha äijä on kuin ilmetty Lapin lovinoita: nokitukka, tummanaama, kiilusilmäinen, kumarahartiainen äijänkäppyrä, joka Ruijanrannan tikkuröijyissään ja lammasnahkaisissa viehtaripuksuissaan lengoilla säärillään ketterästi käydä kepsuttaa. Tuollainen kevyt viehtaripuksu saattaisi kyllä tuulispuuskassakin lentää, jopa vaikka sukeltautua hauen suolenmutkiin.
Loma-Tuokko onkin vanhan lovinoidan sukua, jopa oikein lentonoidan, kuulun Konttis-Hannun. Ylpeillen ukko kertookin, että hän onkin Lapin lentonoidan lähtöä, äidinäiti, ämmi, kun oli ollut semmoisen äijän tytär, joka oli lentänyt kaikki Norjanmeretkin. Äitikin oli väkevä poppamuori, mutta ämmi oli vielä verrempi. Eikä isäkään, Kujalan Tuomas Tepsasta, vaikka ei ollutkaan tietomiehiä, ollut mikään mitätön mies. Hän oli vienankarjalaista sukuperää, Kittilän Jussilasta Tepsaan tullut, ja oli sellainen äijä, että otti sudenkin juoksuttamalla kiinni, koppoi hännästä ja sauvalla pieksi hengiltä.
Entisaikaan Lapin suuret tietäjät jättivät mahtinsa perintönä pojalleen, jos vain poika oli niin kovahenkinen, että saattoi ruveta isänsä toimia jatkamaan. Ja niin kulki vanhan tietäjän noitamahti sukukunnassa polvesta polveen. Oli vanhoilla noidilla vielä vasituinen lakkinsakin, jota he aina käyttivät, ja sen he antoivat tietäjämahtinsa perijälle. Niin Ruijassa Nakkian äijä, suuri lapintietäjä, kerran merelle lähtiessään sanoi kahdelle pojalleen, ettei hän enää mereltä palaa, mutta meri ajaa hänen lakkinsa maalle, ja kumpi pojista sen löytää, siitä tulee hänen noitamahtinsa perillinen. Joidenkuiden tietäjien "virkapukuun" kuului vielä turkkikin. Sellainen oli ollut ainakin Raattaman Mikolla Enontekiön Kyrössä, suuri nilkkoihin saakka ulottuva turkki niinkuin peski, jossa karva oli sisäänpäin ja vielä niskassa erityinen, päähän vetäistävä lakkipussi. Turkin oli äijä vasiten vetäissyt päälleen aina silloin kun meni noitatoimiinsa.
Ei ole Loma-Tuokolla kyllä enää tällaisia noitavarustuksia, eikä hän ole lakin kanssa tietäjämahtiaan saanut perinnöksi, mutta lentävään esi-isäänsä on äijä silti tullut, vaikka ei hänellä olekaan Konttis-Hannun täyttä luontoa. Mutta on mustalla metsänmiehellä sentään nouseva haltija, niinkuin ainakin synkkäverisillä ukoilla — vaaleanahkaisista ei olekaan noidiksi. Ja kun äijä käy tietäjöimään, puristelee hän suonisia nyrkkejään, muljauttaa pienet kiiluvaisensa kamalannäköisiksi, kirauttaa ruskeita hammaskalsujaan, niin että leuat väkättävät ja takkuinen pukinparta vipattaa. Ja musta tukka kohahdellen äyskii äijä:
— Kun luontoni löyän louhikosta haltijani havon alta, niin ei multa sanat unehu.
Ja kun äijä on saanut haltijansa ja noussut täyteen luontoonsa, sähäyttää ja jyristää hän jyhkeän loitsun, vaikkapa aidantakaisissa kiveliöissä majailevan kontion synnyn ja manauksen:
— Karhu on kaikkein julmin otus. Tiijänpä synkän syntymäsi, maan kuoksu, kasvantosi: Pääs on sammalmättähästä, silmät tuomen marjasista, hampaas rauvasta rakettu, korvat lepän lehtisistä, kourat koivunkäykkyröistä, kynnet männynlöyhäsistä. Mene tuonne, kunne käsken, juokse julkista tietä, kohti painu Pajavaaraa, kussa hampahas hakataan, kyntes kaikki kaotetaan! Juokse juoksevan tavalla niin kauvan kun kynsiä jaloissas piisaa!
Taikka paukaisee ukko mustan korpin kotiperän:
— Korppi ompi Konnan lintu, syntynyt Sysimäellä, kovottu kojannoesta, ruppa Ruman Tukkipuista, nokka Äijän kirvehestä, pää perkelehen patarajasta, siivet Hiien viuhkamoista.
Ampiaispesälle sattuessaan äsähtää äijä:
— Ampiainen averiitti, syntyraatti synnyttäjäsi, kasvaraatti kasvattajasi, pistä piikkisi, taita nuolesi, käännä kärkesi käppyrään!
Eikä yksikään piikkiniekka koske ukkoon, vaikka pilvenä kihisevät ympärillä. Eivätkä äijää kiusaa lutikatkaan, mitkä ihan vilisten juoksevat hänen pirtissään. Ne tottelevat ukon manausta:
— Löttönen, lattonen, Hiien punatakkinen, selin minnuun, kynsin, päin seinänrakkoon!
Mutta kun äijä sattuu tönäisemään jalkansa kiveen, niin että sitä rupeaa kivistämään, painelee hän sitä kivellä ja noituu:
— Kivi Kimmon Kammon poika, maan maksa, manteren silppu, mitä haaskasit haamuani, kovanlaisesti koskettelit? Lehä paremmin kuin leppä, hoha paremmin kuin honka, älä liikuta lihaani äläkä kosketa nahkahani! Koskas tunnen olentosi, paremmin pahat tekosi, ota omas, vejä vihas!
Vielä ankarammat sanat antaa ukko raudalle, joka sattuu ihoa puraisemaan. Pahoin tehnyttä rauta-asetta hampain iskien hän manailee:
— Rauta raiska, miksi syöt syntyäsi, miksi haaskaat haamuasi? Et ollut silloin suuressa arvossa, kun maitona makasit nuoren neitosen nisässä. Muista se, että minä olen uljahampi rautaa, verrattomampi kultaa, ei minun muotoni muuksi muutu. Ota omas, vejä vihas, ellet maha kivessä maata, johon sinut luotu on!
Sanan voimalla ajaa Tuokko pois puun vihatkin, kun "puu puhas jumalan luoma, vesa manteren vetämä, katajaisen kasvattama" sattuu ihoa iskemään. Sievästi hän puuta, "koska se on kaikkein tarpeellisin", käskee pysymään alallaan ja kehoittaa:
— Ota vihas viimeinenkin ihostani ihmehestä!
Ja sanan voimalla antaa hän kyytiä häijylle pakkasellekin, "Pukurin pojalle", kyttyräiselle Vilun pojalle, joka uskaltaa tulla kynsiä kyytämään ja varpaita paleltamaan. Ankarat loppusanat äijä sille paiskaa:
— Tehen vielä kuin virolainen, joka paistoi pakkasen vihan, minä paistan kaksin kerroin, oluvetta, viinatta, sanan kovan voimasta, hampahan ison iskulla. Läkähy omahan vihaas, tukehu vielä tuskahas!
Päätä vääntäen ja hammasta purren äijä manaa tulen vihatkin pitkällä tulensyntyloitsulla, pistokseen hän tekee veitsellä pistellen ja loitsien tehoisan pistosveden, ja hiveltyneeseen kalvoseen taikka nilkkaan hän iskee hampaansa sekä sähisee hivellyksen luvun.
Mutta kohtausta, joka syntyy siitä kun manalaiset "rookaavat" ihmisen joko suolien kautta taikka päästä ja saattavat sairaan hyvin huonoon olemukseen, kouristavat ja koinaavat sisälmykset nurin, ellottavat ja oksettavat ja tekevät vaikka mitä ilkeyttä ja kivistävät päätä, sitä herjaa äijä hävyttömästi. Silloin nostaa hän julmimman haltijansa, piirtelee puukolla ristejä kohtausveteen ja manaa manhonväkeä pois mitä kamalimman näköisenä äyskien:
— Manalainen maasta tehty, konnan kohusta kovottu, sammalesta synnytetty, varsan vähistä valettu, koinaa kolmea kuollutta tammaa, mä'ännyttä mäiskyttele, Hiien neittä hilkuttele kylmän tallin lattialla. Mene pois marnimasta, anna rauha raavahille, orpolapsille sovinto! Minä herra, sinä palvelija!
Kamalan näköisenä kohtelee Tuokko käärmeenjälkeäkin ja kähisee sille kaikkein jylhimmät ja hirveimmät sanansa. Eikä syyttäkään, sillä onhan kitko niin synkkää ja kurjaa pahnaa. Sen hän saa äijältä säälimättä kuulla:
— Käärme on kaikkein kavalin. Tiijän synkän syntymäsi, kulohoinen kasvantosi, maannuora nuoruvesi: Mustankosken kalliolla makas kuusi perkelettä, valos kuola konnan suusta, kina kiljuvan kijasta. Tuost' on kitko alkuns' saanut, lahokantohon kasunnut. Perkeletten partakarva, kieles on Hiitolaisen heinähanko, nokkas paholaisen lehtikeihäs. Koskas tiijän syntymäsi, ilmahan tähän tulemasi, otan ohjat käteheni, jolla voin sinut tukehuttaa. Astu eteheni heti! Ellet astu eteheni, tukehu paikalla tuskihisi ja pakahu pahoin tehnehesi!
Näin noituu mustanpuhuva metsien mies vielä tänä päivänäkin. Joka asiaan ja tilaisuuteen, mitä erämaan eläjille sattuu, on tietäjällä voimalliset sanansa sekä lisäväkeä antavat välikappaleet ja asiaan kuuluvat temput. Sillä tehoisaan taikaan tarvitaan paitsi sananvoimaa myöskin vahvoja välikappaleita, jotka sitten yhdessä vaikuttavat. Välikappale ei yksinään tehoa, niinkuin ei myöskään väkevinkään sana aina voi paljaaltaan vaikuttaa. Niinpä on vesi ilman sanan voimaa vain tavallinen ja tehoton vesi, mutta kun Tuokko panee sen pahkamaljaan ja pistelee sitä visapää-puukolla ja lukee siihen pistoksen sanat, on se vaikuttava pistosvesi, ja kohtauksen lukuihin yhdistettynä kohtaus- eli sellainen vesi, joka saattaa karkoittaa ihmistä kiusaavan manhonväen. Sillä sanassa on suuri salainen väki sekä hyvään että pahaan. Joka vain tahtoo sitä käyttää hyvään, se saa sanan ja välikappaleen voimalla paljon aikaan, samoinkuin taas, jos niitä tahtoo pahaan käyttää, saattaa tuottaa tavattomia turmioita. Mutta ei vielä pelkässä sanassakaan eikä välikappaleessa sellaisinaan ole kylliksi voimaa ja vaikutusta, vaan oikean tehon antaa niille vasta tietäjän mahti ja sisäinen voima. Sillä jota luonnokkaampi ja haltiakkaampi tietäjä lausuu sanat ja tekee temput, sitä suurempi on silloin niiden voima. Sanoihinsa ja toimiinsa sisällyttää suuri tietäjä koko mahtinsa. Siksi tietäjä loitsiessaan aina nostaakin vahvimman luontonsa louhikosta ja kauhtuu, niinkuin Loma-Tuokkokin, niin että sivullista jo melkeinpä vistottaa. Mutta vielä pitää suurella tietäjällä olla usko, järkkymätön usko sanan ja välikappaleen voimaan ja ennen kaikkea omaan voimaansa. Hän ei saa epäillä näkymättömiä, vaan pitää hänen vahvasti vain uskoa, niin vahvasti, että saa toisenkin uskomaan samoin.
Silloin on tietäjän toiminnassa sellainen valtava voima, että se väkisinkin vaikuttaa siihen, mihin se kohdistuu, jos se vain on heikompi tietäjän mahtia. Mutta väkevämpänsä kohdatessaan kilpistyy sekin tehottomana takaisin.
Vaikka Loma-Tuokko itse on lapinnoidan lähtöä, eivät hänen mahtavat loitsunsa eivätkä enimmät tietonsakaan ole tunturien takaisia. Vain tumma pinta, silmien kiiluva katse sekä nouseva haltiakas luonto on äijässä Konttis-Hannua ja tunturikansaa, mutta sanat ja taikatemput ovat Lappiin nousseilta lantalaisilta opittuja. Mutta Konttis-Hannun luonnokas jälkeläinen paneekin sitten lannanmaan jylhiin loitsuihin ja taikatemppuihin Lapin entiseltä lovinoidalta perityn sisun ja mahdin. Siksi onkin Loma-Tuokon loitsinnassa ja tietäjöimisessä aivan erinäinen voima. Siinä yhtyvät Suomen ikivanha loitsu sekä Lapin tuhatvuotinen kuulu taikamahti ennen lopullista sammumistansa viimeiseen voimakkaaseen yhteistoimintaan.
Ennen kävivät etelän tietäjät Lapista hakemassa mahtia. Mutta sitten aikojen vieriessä ovat Lapin suurnoitien jälkeläiset joutuneet vuorostaan lisäämän taitoaan etelän tietomiesten viisaudella.
Niinkuin Loma-Tuokkokin, Kittilän erämaiden viimeisiä tietäjiä, Lapin lentonoidan jälkeläinen.