Lapin vanhat jumalat seisovat vieläkin ikuisella kalliopohjallaan ja hallitsevat ikimuistoista Lapinkorpea. Ja vanhoja jumalia on Lapin erämaissa vielä paljon.
Syvimmässä sydänmaassa, korkealla Kitisen latvoilla, on Taatsin seita, ristimättömän kansan kuulu jumalainen, josta jo Jaakko Fellmankin kertoo muistiinpanoissaan. Pienen jyrkkärantaisen Taatsijärven pohjoisrannalla, äkkijyrkän pahtaseinän suojassa, se seisoo kuin mahtava röyhyinen peikko, harmaa vuorenäijä. Voimakkaasti kohoaa karkea patsas pystysuoraan vankoilta perustuksiltaan, ja kuusi, seitsemän syltä korkealle kohottaa se röyhyisen lakensa. Aikoinaan sanotaan ukon päässä olleen "lakinkin", kivimuodostuman kuin lapinäijän nelikolkkapäähineen, mutta uskottomat ihmiset ovat karistaneet sen maahan.
Taatsijärvi on kuin luotu metsäläiskansan erämaatemppeliksi: ahdas ja syvä jokilaajentuma, johon päästään vain Kitisen monia koskia sauvoen korpien halki. On alempana ensin isompi järvi, kuin esikartano, jonka perukasta mutkittelee kapea jyrkkärantainen väylä piiloiseen ylälompoloon, kaikkein pyhimpään, missä vuorenukko hallitsee. Tämä lompolo on kuin jonkun vuorenloukuttaja-jättiläisen kallioon repäisemä mahtava kuilu. Sen yläpäässä taas kohoaa Kitinen korkeaksi Kurkkionkönkääksi pauhaten monissa vaahtoisissa hyppyreissä, pysäyttäen venemiehen ja käännyttäen hänet takaisin seitapaikalle. Koskematon ja karu on koko seitaseutu, kääkkyrämännyt ja karalatvakuuset seisovat äyräillä, ja ympärillä on villi ääretön erämaa. Ei kulje tänne kirkkokansan tietä, porojen palkaita vain risteilee kankailla sinne tänne. Mutta metsäkansa ei polkuja kaivannutkaan, sen käymätienä oli koko erämaa.
Taatsin seita oli koko seudun lappalaisten palvontapaikka. Sen luokse Karhulan Sammukin Kaisa-muoreineen sekä Murri-Pekka akkoineen kalaretkillään soutivat ja lauloivat sille:
— Jos saamme kaloja, jos saamme suuren siian, niin suurimuksen siianpään me sinulle tuomme.
Komeasti kumisi silloin korkea pahtaseinä, ja jumalapatsaasta kuului kuin tiukujen helkettä. Hyvillään lähtivät sitten kalamiehet pyyntiinsä, saivat saalista, ja palatessaan soutivat taas jumalansa juureen ja uhrasivat sille isoimman siianpään. Oli kivipatsaan vieressä nojallaan pitkä koivuriuku, "pitkäkäsi", jonka latvaan oli vitsoista väännetty keri kuin sauvansompa. Siihen asetettiin anti ja ojennettiin vieressä olevalta kalliolta seitakiven ylimmille pykälille.
Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He rukoilivat:
— Jos peuroja saamme, niin suurimukset naamasarvet me sinulle kannamme.
Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan jumalaiselle. Ja vuoren vanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille.
Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka 50-60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakättä asustelivat Taatsijärven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä — Pierran Aslakkaa, Vieman Pietaa ja Iisakkaa sekä Jussan Jussaa — oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle suurien tokkiensa menestykseksi.
Kasoittain karttui seitakivelle uhreja, peurahirvaan ja poronkin sarvia, siian, taimenen ja hauen päitä — huonommista kaloista ei lappalainen välittänyt, ei niitä jumalaiselta rukoillut eikä uhriksikaan kantanut. Kasoittain oli anteja seitakiven pykälillä, ja kasoittain oli niitä putoillut maahankin. Siinä ne saivat rauhassa lahoa. Vasta myöhemmän ajan epäuskoiset rupesivat vatkomaan niitä järveen, ja viimeisen "pitkänkäden", Murri-Pekan äidin valmistaman, pirstoi Laitin Niklaavu palasiksi jo kymmeniä vuosia sitten.
Mutta vieläkin joku vaalennut luukappale makaa jumalaisen jaloissa.
Ei ollut Taatsin jumalainen ainoa Lapin erämaita hallitseva seita. Tunturien maassa seisoi entisinä aikoina joka seudulla oma jumalansa. Vanhanlapin muinaisia pyhäkköjä tavataan vielä monin paikoin pitkin lappalaisten entisiä asuinmaita, ja nykyinenkin kansa kertoo muisteluksia menneen polven palvonnasta.
Niin oli Kittilässä, muinoin kiviseita Korteniemellä, Kuivasalmenjärven rannalla, lähellä suurnoidan, Päiviön, kenttää. Se oli järven kalajumala, joka antoi pyytäjälle veden viljaa. Mutta kalamies ei saanut mainita kissan ei koiran eikä minkään korttoelävän nimeä. Jos hän sen teki, ei seita antanutkaan kalaa. Sirkkajärven Seitaniemellä oli jumalana suuri kivilaaka, jota palvoivat sekä kalamiehet että peuranpyytäjät. Suuri sarvikasa oli ennen seidan juurella, ja niin ankara väki siinä asui, ettei kostamatta saanut uhrikasaakaan liikuttaa. Sirkan äijääkin, joka kerran ylpeydessään potkaisi sarviröykkiötä, tulivat lapinhaamut yöllä vaivaamaan, niin että äijän piti mennä asettamaan sarvet jälleen sijoilleen. Hävinneet ovat jo molemmat jumalat, rikottu ja upotettu järveen.
Kuivasalmenjärven seitakiven hävittivät kylän pojat. He olivat ukkojen kanssa kalalla, ja äijiä kiusaten hokivat koko ajan: "kissa, koira, sika, perhana", mutta sattuivat sentään siitä huolimatta saamaan kaloja. Siitä pojat näkivät, ettei seidasta ole enää taikaa, soutivat kiven luokse ja pyöräyttivät sen järveen.
Pienellä metsien ja jänkien kätkössä piilevällä Jänkäjärvellä, Hossan takana, Ounasjoen itäpuolella, seisoi ennen komea seita, joka hallitsi koko ympäristöä. Seitasaarella, lähellä länsirantaa, se seisoi suurella jänkäpounulla, ja oli punertavasta kivestä muodostettu — tai muodostunut — ihmiskuva, jossa lukemattomat kirkkaat kissankultaiset "pissit" kimaltelivat. Ihmeellinen oli tämä metsäjärven jumalainen: kajeina tyyninä kesäöinä, kun palvojat sen luona joikasivat, yhtyi jumalainenkin joikuun, ja samalla kuului laulun kaiku Särkijärven seidastakin, joka oli kolmen, neljän penikulman päässä Tepastojoen varrella
— Yksi meistä laulaa Jänkäjärven Seijassa, toinen meistä laulaa Särkijärven Seijassa, yhteen meillä laulu kuuluu,
laulettiin lapiksi, kun kesäöinä oltiin nuottaa vetämässä ja päivä aleni pohjoiselle taivaanrannalle. Mahtavana kiiri jumalaisten joiku toisen luota toisen luokse yli tunturien.
Kalojen jumala oli Jänkäjärven seitakin, ja sitä kävi koko seudun vanhalappi palvomassa. Näillä mailla ennen lappi paljon liikkuikin. Rautuskylän takamailla, Loukisen ja Kapsajoen välisellä kairalla, Suoppaporassa, oli pienen Kyläjärven rannalla lappalaisilla muinoin kotakylänsä ja suuri markkinapaikkansa, mihin etelän miehetkin tulivat tekemään kauppoja. Seudun lantalaisetkin kunnioittivat Jänkäjärven seitaa ja muistivat sitä uhreilla. Mutta sitten Paksuniemen äijä, "Kuhmuotta", sen äkäpäissään hävitti, kun ei kerran saanut kalaa, korvensi tulella, valoi vedellä, niin että vanha komea palvoskivi hajosi tuhansiksi palasiksi. Lasten leluiksi sitten myöhemmin paikkakuntalaiset kuljettivat seitapatsaan kiiltäviä pissikiviä.
Särkijärvellä, Tepaston varrella, sanotaan olleen kaksikin seitaa. Rytiniemessä länsirannalla oli peuranpyytäjäin valkeakylkinen palvoskivi, ja koillisrannalla, Reikäkivenniemessä, kalaseita: iso pyöreä kivilaaka aivan veden rajassa ja kivessä kolmen sormen mentävä reikä. Varsinkin kalaseitaa palvottiin ennen ahkerasti ja pidettiin pyhänä. Saaliin parhaimmat kalat sille vietiin, pantiin kivenkoloon ja voideltiin kalanrasvalla. Aamulla aikaisin kiiruhtivat kalamiehet kiven ääreen, ja ken ensiksi ennätti sille antaa uhrinsa, hän sai sinä päivänä runsaimman saaliin heti ensi apajasta. Särkijärven kalaseitaa palvoivat vasta joku vuosi takaperin kuolleet Vaaran ukko ja Erkkolan äijäkin ja hoitelivat sitä suurella rakkaudella. Milloin kevätjäät työnsivät seidan järveen, nostivat äijät tulvan laskettua sen ylös ja asettivat entiselle sijalleen. Aikoivatpa vaarit kerran kuljettaa seitakiven omalle kalakentällensä palvottavakseen, mutta sitä se ei sallinut: heittäysi niin jykeäksi, etteivät äijä-rukat vanhoin voimin jaksaneetkaan sitä liikuttaa.
Siikaa antoi Särkijärvi entisaikaan kalamiehille yltäkyllin, kun he vain veivät seidalle hänen osansa. Mutta sitten tuli turmelus. Jumala unohdettiin, ei viety sille enää siikaa, eikä sivelty sitä rasvalla. Vieläpä kalanpyytäjät, rautuskyläläiset ja Jiesiöjärven miehet, rupesivat kalavedestä keskenään toraamaan ja tappelemaan. Silloin siika hupeni järvestä ja katosi viimein kokonaan, muuttuen "silliksi" (muikuksi). Kolmekymmentä vuotta on jo kulunut siitä, kun viimeinen siika puuttui pyydykseen.
Muonionkin erämaissa on useita entis-lapin pyhiä paikkoja. Niin nähdään Pakasaivon takana kankaalla vielä komea Seitapahta, mahtava, kuutta metriä leveä, kolmatta korkea kallionlohkare, joka yksinään sileässä petäjikössä pohottaa kuin mikäkin metsäläisen harmaa asuinmaja. Entinen porokansa Pakajärvellä asuessaan on tässä muuten kivettömän kankaan suurpahdassa uskonut jumalan mahtavan voiman asustavan. Kätkäsuvannon takamailla, Kaarantojärven Seitalahden pohjukassa, palvoivat kalamiehet sileää rantakiveä. Jierisjärven luoteiskolkassa on pienoinen Törmäslompolo, jonka Seitaniemellä, matalalla pounikkokentällä, vielä noin viisikymmentä vuotta sitten kohosi kala- ja peuramiesten jumala, noin metrin korkuinen suippopäinen kivipatsas, suuren sarviröykkiön ympäröimänä. Vaikka jumala jo onkin hävinnyt, sarvet lahoneet ja painuneet pounikkoon, asuu paikalla vieläkin sen vanha haltija. Joskus on kentältä nähty nousevan savua, ja kun Kutunivan muori kerran pisti niemeen tulen, jotta se paremmin kasvattaisi ruohoa lampaille, tuli vanha naavainen lapin äijä yöllä kieltämään:
— Ei saa polttaa minun maatani!
Enontekiössä, lapinkansan nykyisillä asuinmailla, on vielä vanhalappi varsin lähellä ja vanhanlapin henki liikkuu vielä ilmassa. Niinpä onkin Enontekiön tunturimaissa useita pyhiä paikkoja, mahtavasta Haltiotunturista alkaen. Haldiin jylhä puuton tunturiseutu on jo vanhoista ajoista ollut lappalaisten pyhiä maita. Sieltä monet suuret ja kuohuvat enot saavat alkunsa, siellä ovat koko tunturiston parhaat jäkälämaat, ja tunturien juurilla läikkyvissä syvissä saivojärvissä ovat Lapin suurimmat ja rasvaisimmat siiat. Haldiin kautta jutivat ennen vanhaan Norjan lappalaisetkin eteläisiin outamaihin ja kävivät aina palvomassa pyhiä seitojaan, joita oli tunturin tienoilla.
Samoilla tunturimailla ja samojen vanhojen lapinäijien palvomana seisoo vieläkin suuri seitakivi Virdniötunturien Törmisvaarassa, pari kolme penikulmaa Haldiista etelään. Se on komea kivi, kolme, neljä metriä korkea, valkohattuinen, harmaa kallionlohkare, suippopäinen kuin lapinkota. Koko kiven ympärys noin kyynärää leveältä on ruohottunutta palanutta maata, josta kaivettaessa nousee hiiliä, kekäleitä, palaneita luita ja poronsarvia. Ovatpa kaivelijat löytäneet siitä vanhoja lapinriskujakin, äyrinrahoja ja "orttia" 1700-luvun alkupuoliskolta, viiden kruunun paperisetelinkin sekä pari vanhaa rautaista nuolenkärkeä. Ne ovat entisten ukkojen uhreja seitakivelleen. Vieläkin lappalaiset pelolla ja suurella kunnioituksella katselevat vanhaa jumalaansa, eivätkä suinkaan tahdo loukata sitä henkeä, mikä siinä asuu, sillä he tietävät, että siinä vieläkin vanha haltija majailee. Kerrotaanpa, että joku vuosi takaperin muuan lapinukko on käynyt palvoskivelle uhraamassa suuren pailakkaporon.
Lätäsenon ja Könkämäenon yhtymillä, Seitavuopion rannalla, on niinikään oma seitansa, rupinen ruma kivi, jonka juurella ennen oli joukoittain poronsarvia. Enontekiön itärajoilla, suuren Pöyrisjärven pohjoisrannalla, nähdään palvoskiviä, kalamiesten muinaisia pyhiä paikkoja, Palosaivon ja Mustansaivon rantamilla. Ja Hetan kirkonkylän vierellä, korkealla Jyppyrän huipulla, seisoi ennen nelikulmainen iso seitakivi neljän pikkukiven varassa. Mutta tämän vanhankansan jumalan kankesivat Enontekiön oikeauskoiset kirkonrakentajat sijoiltaan ja vieräyttivät kukkulalta alas.
Mutta Näkkäläjärven länsirannalla on mahtava seita: suuri, nelikulmainen suippoharjainen kivi, neljättä metriä korkea kalliopahta, joka kumottaa jo kauas järvelle kuin jätinkota. Se on entisten kalamiesten ja peuranpyytäjäin jumala. Kalamiehet sitä alkuaan palvelivat, mutta kerran tavattiin sen luota kaksi peurahirvasta sarvista yhteen sotkeutuneina, ja siitä huomattiin, että suurseita tahtoi antaa peurojakin. Silloin ruvettiin seidalta rukoilemaan myöskin peuraonnea ja kantamaan sille metsänkin lahjoja. Peuranrasvalla voideltiin kiveä ja uhrattiin sille naamasarvia ja peurankontteja. Suuret sarvikasat karttui jumalan juurelle. Niitä kyllä sitten myöhemmin nuoret ilkeyksissään vatkoivat järveen, mutta aina ne itsestään palasivat entiseen paikkaansa. Vanhat äijät, jotka asian paremmin ymmärsivät, varoittelivat nuoria:
— Ei saa niitä vatkoa! Niille pitää antaa rauha. Siinä asuu vanhojen jumala.
Jopa äijät joskus itsekin kalalle mennessään salaisesti voitelivat kiveä. Ovatpa vielä nykyisetkin ukot "reistanneet koettaa", antaisiko se kalaonnea.
Kittilän rajamailla, Ketojärvellä, on kalanpyytäjäin ja poromiesten seita, parimetrinen, harmaa, sileä rantakivi, jota vanhan polven aikana vielä Nillukka-ukko ja muuan toinen rikas lapinäijä palvoivat; he sivelivät sitä kalanrasvalla, voitelivat voilla ja viinallakin valoivat, ja saivat paljon kaloja. Poroelokin lisääntyi nopeasti. Monesti kuultiin seidan öisin joikaavan; syksyisin kuului pyhältä rannalta koko yön:
— Tiijukka, tiijukka, tii-jui jui-jui!
Koutokeinossa, Norjan Lapissa, suurien lukemattomien tunturien maassa, on vieläkin pystyssä monet vanhat jumalaiset. Siellä on pyhiä tuntureitakin ja vaaroja, jotka jo semmoisenaan, koko mahtavuudessaan, ovat pyhän ja salaperäisen haltijan asuntona. Sellainen on Passevaare, Pyhävaara, Koutokeinon ja Nauvuonon kulkutien varrella. Ohitse ajettaessa pitää sitä aina kauniisti puhutella ja joiata:
— Kaunis vaara, voia naa naa, anna hyvästi tunturi laskea, voia naa naa, voia naa naa! Kaunis, pyhä naa, voia naa naa!
Silloin pyhä vaara antaa hyvästi laskea tunturin, mutta jos ei muista eikä tahdo joiata, nostaa tunturi tuiskun, ja silloin on hyvin huono päästä alas.
Norjan lappalaisten vanhoja palvoskiviä nähdään vielä NjargavaarallaRaisjoen varrella, Koutokeinon pohjoispuolella, SeitterasvaarallaMuldisjoen varrella lähellä Jäämerta, Kiessjaurilla Koutokeinonlähimailla ja Kivijärven kutumarastossa Suomen rajoilla sekäKilkkasjaurilla pari penikulmaa Suomen rajalta pohjoiseen.
Koutokeinossa ennen asuivatkin kaikkein hartaimmat vanhanuskon miehet, joilla oli tuhantiset porotokat, palvoselot.
Semmoisia vanhankansan äijiä oli Mahtin Aslakka, joka Koutokeinon Siepissä kuoli lopulla sadannettakymmenettään pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin. Pyhällä Haldiitshohkalla paimenteli ukko kesäisin porojansa, ja siellä oli hänellä vanha palvospaikkansakin, jossa aina määräaikoina kävi uhraamassa. Mutta kun äijä ei vanhana enää jaksanut seitapaikalleen kulkea, otti hän Norjanmeren rannalta, Kirjikaissesta, pienen palvoskiven, kolmi-, nelikorttelisen, harmaan pitkulaisen kappaleen kuin tahkokiven, juti sen Haldiin kautta kotiinsa ja hoiteli kotoisena jumalanaan. Ensin säilytti ukko kiveä kotirannassa, joessa, ja kävi joka päivä sitä katsomassa, otti sen ylös vedestä, silitteli ja hyväili ja pani taas paikoilleen. Mutta vanhana, kun ei äijä enää jaksanut kulkea joellekaan, kantoi hän sen vuoteeseensa päänpohjiin ja säilytti siinä kuolemaansa asti. Hyvin menestyikin aina ukon elo, ei kenelläkään koko Koutokeinossa ollut niin suurta ja komeaa tokkaa kuin Mahtin Aslakalla. Muutamasti omisti äijä kaksikin sijtaa, suurta kotakuntaa, ja hänen porotokassaan oli 4000-5000 päätä. Mutta tästä suunnattomasta laumastaan ei ukko myynyt ainoatakaan elukkaa, sillä ei ollut lupa myydä. Vanhoja silmäpuoli-vaatimia ja viallisia härkiä hän vain lahjoitteli toisille sivakoista ja sivakkain vitsajuksista. Kuollessaan lupasi äijä poikansapojalle, Niilalle, perinnöksi puolen palvoskiveään. Ja sen sai Kiila, piti tallessaan ja pian kasvoi hänen tokkansa parituhantiseksi ja pysyi niin suurena ukon kuolemaan asti, joka tapahtui kolme, neljä vuotta sitten. "Mutta Kiilan jälkeläiset nyt pian kyllä köyhtyvät, kun ovat viime talvena tulleet ristityiksi."
Vanhanuskon miehiä oli Korran Pietikin, jo ulkonäöltäänkin, ollen oikein ruma vanha äijä kuin tunturin karvainen peikko. Syksyisin etelään jutaessaan hän aina laumoineen kulki vanhaan pyhään paikkaansa tunturissa. Parhaisiinsa pukeutuneena meni äijä palvoskivelleen, makasi siellä jumalansa juurella yönsä ja sitten aamulla päänsä paljastaen kumarteli sitä ja lupasi:
— Tuon sulle lannanrommia keväällä palatessani, jos sinä suojelet minun eloni, niin ettei yksikään poro vieri pahdalta alas, kun keväällä meren rannalta palaan.
Ja vaikka keväällä palattiin toisia maita takaisin, teki Pieti-äijä matkan tunturijumalan luokse, maaten taas yön sen jaloissa. Yöllä tuli vanhan lapinäijän haamu herättämään häntä ja kysyi:
— Toitko lannantuliaisia?
Heti hypähti äijä ylös, valoi kiveä lannanrommilla, voiteli lannanvoilla, ja sitten palasi tokkaansa. Eikä yksikään ukon poroista pudonnut jyrkkien Ruijan tunturien hirveihin autseihin, vaikka toiset niihin joukoittain menettivät karjaansa. Oli siellä muuankin kamala paikka, josta koko lauman piti kulkea. Toisella puolella oli jyrkkä pahtaseinä, toisella pohjaton kuru, ja välissä vain kaltainen kallion olkapää. Mutta kun Pieti jumalaisensa luota palanneena parhaissa pukimissaan ohjasi elonsa kulkua, niin hyvästi karja siitäkin ruuhkasi lävitse.
Mutta Korran Pieti ei pysynyt vahvana loppuun asti niinkuin Mahtin Aslakka. Tuli ukko kristityksi eikä enää mennyt tunturijumalansa juureen, päinvastoin aina kaukaa kaarsi sen paikan ja juti toisia maita. Mutta silloin tunturijumalakin hylkäsi äijän: porot vierivät kuiluihin, kuolivat tauteihin, ja viimein ukko tuli aivan köyhäksi. Lapsetkin kuolivat, niin ettei jäänyt lopulta kuin yksi tytär, ja sekin tuli hulluksi.
Koutokeinosta ei ole vanha usko vieläkään kadonnut. Vieläkin joskus hädän tullen mennään erämaan jumalien luokse ja viedään niille uhreja. Monesti on muistettu Kilkkasjaurinkin isienaikaista kalaseitaa, veden huuhtelemaa kiveä, joka niinkuin pikkuinen kinnipeskinen, kurttuinen lapinäijä rosoisena ja ruskeana seisoo järven koillisrannalla, kala-apajan äärellä. Ei ole monia vuosia siitä vierinyt, kun Oskalon 70-vuotias vaari kertoi sitä Hukka-Salkon kanssa lyylitelleensä.
Olivat ukot kalalla, ja Kilkkanen antoi kovin huonosti, ei edes keittoa suonut. Silloin astelivat äijät palvoskivelle ja valittelivat:
—- On huono sää nyt! Vedämme nyt palvoskalaa. Jos saamme hyvin kalaa, niin voidamme sinut rasvalla. Kyllä sinä, raukka, olet siinä ruostunut. Mutta jos saamme hyvin kalaa, niin kyllä me sinulle tuomme rasvaa ja puhdistamme sinut.
Sitten mentiin taas vetämään, ja Kilkkanen laskikin nuotan täpö täyteen. Hyvillä mielin kiskottiin pyydys apajalle. Mutta juuri kun oltiin saalista maalle saamassa, muuan puittiopoika päästi leuoistaan:
— Jo me saamme nämä kalat! Jo me sinua, kiviparka, rasvalla voitelemme. Emme anna sulle mitään. Lyömme kivellä pääsi rikki.
Mutta silloin rävähtikin suuri tuulenpuuska ja rysäytti nuotan nurin.Ja kaikki kalat pääsivät karkuun.
Vanha seita otti omansa pois, sillä se ei sallinut puittionkaan pilkkaa.
Vistottaa alkoi kalamiehiä kovin, noloina he heittivät pyydystämishommansa, ja peloissaan katsellen rannan ruskeaa kiveä he astelivat kodalleen.
Samalla tavalla tapahtui toisillekin Lapin kalamiehilleKilkkasjaurilla. He rukoilivat seitaa:
— Addi munji kuulit, nuft ko ouddike addam, mun vuöillin vuöijam duu![17]
Ja saivat nuottansa täyteen. Mutta silloin ylimielisesti hekin ilveilivät:
— Emme anna sulle, palvoskivi, mitään!
Vaan eivät saaneet kalamiehetkään: nuotta repesi, kalat sähähtivät järveen. Siitä suuttuivat kalastajat, noituivat:
— Tuon riettahan me kyllä tuolta otamme ja upotamme järveen!
Ja heittivätkin vanhan seitakiven ikuiselta seisomasijaltaan aaltoihin.
Mutta aamulla kun kalamiehet kodastaan kömpivät ulos, näkivät he kiven taas pystyssä vanhalla paikallaan. Ruskeana ja rosoisena se siinä seisoi niinkuin ennenkin.
Jopa se, vielä kosteana, loisti entistä kirkkaammin aamuauringossa.
Ja samalla paikalla seisoo Kilkkasen pieni ruskea jumalainen vieläkin.[18]
Sellainen on Kilkkasjaurin seitakivi. Salainen mahtava voima piilee tässä pienessä ruskeassa vanhanlapin jumalaisessa. Ja samanlainen pelottava haltija ja väki asuu muissakin vanhoissa metsäjumalissa. Eivät ole kyenneet Lapin apostolit eivätkä ristinjumalan papit niiden ikivanhaa voimaa ja tuhansien vuosien takaa periytynyttä mahtia kokonaan tuhoamaan, vaikka kykenivätkin joukoittain niiden muotoja pirstomaan ja maahan sortamaan.
Vanhat Lapin jumalat piilevät vieläkin erämaiden kätköissä ja seisovat ikivanhoilla sijoillaan tunturien kalliopohjalla.
Ja vahva usko isien jumaliin elää erämaan kansan veressä, piillen siellä kaikkein syvimmässä kätkössä.
Melkein koko Perä-Pohjola ja Lappi tunsi Salkko-Niilan. Hyvin monet tunturimaiden kulkijat saivat nähdä hänet suurine porolaumoineen erämaita kiertämässä, taikka taas kohtasivat ukon komeine raitoineen markkinamatkoilla. Tuttu oli ukko tunturien takaisille Koutokeinonkin asukkaille, näkivätpä Jäämeren rannankin kaukaiset kylät hänet markkinakentällään.
Kaikki ovat kuulleet ainakin kerrottavan Salkko-Niilan merkillisestä möykkääjästä, "pirusta".
Salkko-Niila, Niila Länsman, oli vain vanha, 1822 syntynyt lapinäijä, mutta upporikas pororuhtinas, joka nuorempana miehenä oli porotokkineen tullut Utsjoelta Inariin, kierrellyt ympäri pohjoisia tunturiseutuja, mutta sitten vanhana asettunut elämään hirsistä rakennettuun pirttipöksään Inarin etelälaidalle, "Iivalon päälle", Lismajoen ja Ivalon yhtymille, Saariselän vedenjakajan takalistolle. Samassa lapinsijtassa, jota sanottiin Salkonkyläksi, asusteli pikku pirtissään myöskin "Pikku-Hannu", Hannu Kitti, toinen lapinmies, suuren porokarjan omistaja hänkin.
Suunnattomat olivat näiden pororuhtinasten karjalaumat siihen aikaan, kun ne olivat suurimmillaan. Sanotaan Salkko-Niilalla parhaina päivinään olleen 4000-5000 sarvipäätä, jotkut puhuvat 10,000:kin, ja Pikku-Hannulla taas oli 5000-6000, niin että ukkojen yhteinen elo nousi toiselle kymmenelle tuhannelle. Vieläkin muistelevat Lapin vanhat miehet niitä aikoja, jolloin Salkonkylän äärettömät laumat tuntureilla ja jäkäläkankailla vaeltelivat. Niinkuin mahtava kohiseva virta ne vyöryivät tunturin rinnettä alas, ja niinkuin suunnaton itikkaparvi ne täyttivät koko ympäristön. Semmoiseen virtaan jos eksyi vieraista tokista poroja, niin sinne ne tavallisesti hukkuivat saamattomiin. Sillä sellaisesta monituhatpäisestä laumasta ei kukaan vieras saattanut mennä omaansa yrittämäänkään, eivätkä porojen isännät taas itse välittäneet, oliko heidän karjassaan vierasta sukua vai ei. Sanotaanpa, että ukot vielä tahallaankin, varta vasten, ajelivatkin syrjäpuolista vieraita poroja omaan eloonsa. Sitä kyllä ei ainakaan Salkko-Niilan tarvinnut tehdä, sillä hänellä oli omat ajelijansa.
Salkko-Niila oli niitä oikeita vanhoja lapinukkoja, jotka vielä uskoivat isien jumaliin ja niitä palvoivat. Vaikka hän olikin "kristitty" ja tunnusti kirkonoppia peläten pappienkin jumalaa, niin hänellä oli verissään isiltä perityt pyhät tiedot ja uskomukset, joihin hän luotti enemmän kuin pappien opetukseen.
Niinkuin isät olivat tehneet ennen häntä, niin teki Salkko-Niilakin.
Joka syksy porojen rykimäaikana, kun talvi jo oli tullut tunturimaihin, varustautui Niila-ukko matkalle. Parhaat peskit ja lakit, kengät ja kintaat, kaikki uusia ja puhtaita, puki hän päälleen ja valjasti kaksi parasta ajohärkää ahkioiden eteen, varaten niihin evästä kaikenlaatuista, vieläpä viinaakin. Laumastaan valitsi ukko kaksi kauneinta poroa: kaikkein mustimman ja kaikkein valkoisimman hirvaan, sitoi ne ahkion perään ja lähti ajamaan tuntureita kohden. Ei kenellekään Niila sanonut, mihin hän menee ja mitä varten. Ei, vaikka kuka olisi kysynyt, senkun sanatonna vain painui kiveliöihin.
Vasta parin viikon kuluttua ukko palasi tunturilta, yksinään ajellen poroillaan, mutta komeat hirvaat eivät olleet matkassa. Nytkään hän ei kertonut kenellekään, mihin oli hirvaat hukannut, ryhtyen vain hyvillä mielin ja tyytyväisenä toimiinsa ja ketteränä kepsutellen.
Mutta se kyllä arvattiin, että Salkko-Niila oli käynyt erämaassa jumalan palvelusretkellä, tiedettiin, että äijällä oli jossakin kaukaisessa tunturiseudussa salainen seita, jota hän kävi salakättä palvomassa. Sille hän uhrasi kauneimmat poronsa, mustimman ja valkoisimman hirvaan, ja siellä isiensä jumalan luona, ypö yksinään jylhässä erämaassa, hän isien tapaan toista viikkoa palvoi, mässäsi ja sitten ajeli tyytyväisenä kotiinsa. Mutta kun naapurit olivat jo vanhasta uskosta luopuneet, täytyi ukon toimittaa palvontansa salassa yksinään.
Taatsin seitaa, komeaa kivijumalaa, joka oli Salkosta parin penikulman päässä, mitä piiloisimmassa paikassa, jylhän kalliorantaisen Taatsinjärven reunalla, on arveltu Niila-ukon käyneen kumartamassa. Toiset sanovat Salkko-Niilan ajaneen Peltotunturille Norjan rajoille, toiset taas matkanneen kaukaiselle Viipustunturillekin, joka on Salkonkylästä Inariin päin, ja siellä Lemminkorsaan, suureen pahtakuruun hirvaansa elävänä uhranneen. Tänne kerrotaan Niilan toisinaan menneen vain sivakoilla hiihtäen, ainoastaan evästä ja viinaa matkassaan. Mutta kun ukko palvoskiven luona luki uhrilukujaan, valeli kiveä viinalla ja voiteli poronkuulla, ilmestyi itsestään, ajamatta, paikalle ukon porotokka, josta hän valitsi kaksi hirvasta uhraten ne Lemminkorsan pyhään pahtakuruun.
Jumalalleen Salkko-Niila oli tehnyt uhrilupauksen, jotta hänen elonsa hyvin menestyisi. Ja siksi hän aina joka syksy, kun elo oli erämaista koottu ja vuodentulo nähty, teki matkan tunturipyhäkköönsä ja antoi lahjansa sekä kiitosuhrinsa palvoskivelle.
Kerrotaanpa, että Niila olisi luvannut jumalille uhriksi lapsensakin, "nuorimuksen" tyttärensä.
Vanhat Lapin jumalat suosivatkin harrasta palvelijaansa, Salkko-Niilaa, niin että hänen tuhantinen tokkansa kasvoi yhä suuremmaksi. Vieraitakin poroja ilmestyi tuon tuostakin hänen laumaansa, mutta Niilan porot, jos eksyivätkin vieraisiin parttioihin, eivät niissä kauan viihtyneet, vaan palasivat jälleen omaan joukkoonsa. Ja komeita, suuria ja lihavia olivatkin Niilan porot, hurjia menemään kuin villipeurat, joita ei lumikaan pidättänyt. Oli Kiilalla niinkin villejä pailakkoja, että niitä ajoon opetettaessa vuottoraipatkin rapsahtelivat rikki.
Komea oli joikukin, jonka toiset lappalaiset olivat Salkko-Niilasta tehneet, ja komea oli sen nuottikin, sillä maailman-rikkailla pitää olla komea joiku ja komea nuotti.
Näin Kiilasta joiattiin:
— Salkko-Niila, nun nun nun nun nuu, on rikkaimpia lappalaisia ja pitää palvoskiveä Peltotunturissa. Kyllä palvoskivi kokoo poroja kokoon, kaikki yhteen tokkaan kokoo. Tulee vielä muittenkin ihmisten poroja hänen tokkaansa. Ja toisten ihmisten tokassa eivät säily hänen poronsa, vuoden, kaksi korkeintaan ne säilyvät. Porot ovat kuin peurat, menentelijät ja arat. Ja niin kauan Salkko-äijä palvelee, että kymmentuhatta on koko elo.
Jotkut kyllä, kadehtijat ja vihamiehet, sanoivat Salkko-Niilan palvelevan pirua, ja joikasivat:
Salkko-Niila, nun nun nun nun nuu, palvelee pirua, jotta porotokka suureksi tulisi.
Rahaakin, markkoja ja kruunuja, hopeakolikoita ja seteleitä, karttui kasoittain Niilalle. Jopa sai ukko rahoja niin paljon, ettei enää uskaltanut kaikkia kiisoissaan eikä aitoissaan tallettaa, vaan piilotteli varkaiden pelosta niitä omiin salapaikkoihinsa, milloin mihinkin. Sitoipa Niila kerrankin kaksikymmentätuhatta markkaa hopeaa ja seteleitä karvakenkään, kääräisi sen tuohikäppyrään, kiersi kuusen koskuksiin ja sitten kätki aarteensa metsään, kaatuneen lieon alle ja peitteli vielä kävyillä ja sammalilla niin huolellisesti, ettei enää itsekään aarrettaan löytänyt. Sinne se jäi kiveliöihin metsän hyviksi.
Ei Niilan kyllä olisi tarvinnut olla varkaista huolissaan, sillä hänellä oli omat huolehtijansa. Niinpä kerrankin Niilan renki varasti isäntänsä kätkön ja lähti karkuun. Mutta pitkälle hän ei ennättänyt, kun jo näkymättömät ajajat olivat kintereillä ja kiusasivat miestä, juoksuttivat hulluna erämaassa ristiin, rastiin, niin että hänen täytyi viedä rahat sinne, mistä oli ottanutkin.
Niin auttoivat ja suosivat isien jumalat vanhaa Salkko-Niilaa. Valtavine laumoineen hän kierteli tuntureilla ja ajeli komeasti suurilla villeillä äärillään Ruijan rannoilla ja kaikilla markkinapaikoilla. Joka syksy hän aina katosi pariksi viikoksi erämaihin.
Mutta sitten seurasi kova koettelemusten aika. Mitä lienee Salkko-Niila tehnyt, millä lienee jumalansa vihoittanut, kun häntä rupesi kova onni vainoamaan, — kun Lapin vanhat jumalat eivät häntä enää suosineetkaan. Olisiko ukko joutunut epäuskoon, ruvennut horjumaan luottamuksessaan isien jumaliin ja arvelemaan itsekin, että hän, kuten muut sanoivat, palvelee sittenkin pirua. Eivät jumalat suvaitse rinnallaan muita jumalia, eivät Lapinkaan jumalat. Nekin tahtovat miehen kokonaan. Tuli Lappiin suuri porojensurma, kamala ruttonuoli ampui jängästä ja kaasi karjat melkein sukupuuttoon. Se oli kamala aika: joukoittain kaatuili poroja samoille jalkain sijoille, sortuen joskus parttioittain yhteen kasaan, etteivät toiset päässeet kaatumaankaan, ja niin makasi erämaissa kaikkialla oikein röykkiöittäin raatoja. Ei mennyt surma Niilankaan ohitse, vaan teki surkeat tuhot hänenkin komeassa, valtavassa laumassaan. Ja kun Niila siitä taas vähän pääsi jaloilleen, rupesi hän saamaan uusia jopinsanomia: poroparttioita karkaili hänen karjastaan, milloin minnekin vieraille alueille, häviten sinne ja tulematta enää takaisin niinkuin ennen. Niin harhaantui kerrankin seitsensatainen tokka Enontekiön tunturimaihin ja hävisi Hetan, Näkkälän ja Peltovuoman poromiesten laumoihin. Monet kerrat rohkenivat poronrosvot käväistä itse Kiilan tokassakin ja viedä milloin poron milloin kaksi, jopa useasti koko joukonkin. Eivätkä näkymättömät huolenpitäjät enää ahdistelleet rosvoja, vaan ne saivat kenenkään häiritsemättä hävitä saaliineen. Siitä jo uskalsivat varkaat käydä ukon rahakätköjenkin kimppuun, ja monet ovelat petturit viekoitelivat ja narrasivat äijän menettämään omaisuuttaan kerran toisensa jälkeen.
Niin Niila-ukko, suuri maailman-rikas, aivan köyhtyi, viimein niin, ettei edes enää voinut toimittaa syksyisiä palvontaretkiäänkään. Ei ollut hänellä lopulta enää poroja, ei juuri merkin kantavaa, sati sitten mustaa ja valkeaa hirvasta, Ukko-rukka oli joutunut kokonaan jumaliensa hylkäämäksi niinkuin muinoin Job, suuri itämaan hurskas.
Mutta vielä kovempaa sai Lismajoen pirtin köyhäksi riistetty ukko kokea, sillä Salkko-Niilan jumala oli vielä ankarampi kuin Jobin jumala. Kun ukko ei enää saattanut toimittaa lupaamiansa hirvaita tunturien seitakivelle, tuli jumala aivan tyytymättömäksi ja suuttui Niilalle kokonaan. Olihan Niila vielä luvannut nuorimuksen tyttärensäkin uhriksi, mutta ei ollut sitäkään antanut. Silloin vanha, ankara tunturien valtias tuli Niilan pirttiin möykkäämään.
Ja niin sai kuulu Salkko-Niilan "piru" ja "kolkuttaja-äijä" alkunsa.
Se oli merkillinen olio se Salkko-Niilan kolkuttaja. Joka yö se kävi ukon asuinpirtissä elämöimässä. Kuului ensin kuin kynsillä olisi raapaistu porstuanlattiata, sitten kahinaa sillan alta, ja sen jälkeen alkoi möykkääjä toimia pontevammin. Se röykytteli ovia ja kolkutti seiniä, täräytteli ikkunoita ja paukutti lattiaparsia, pirtin laella se kopsehti ja nurkissa tassutteli, ja toisinaan se tuli sisäänkin ja heilutti kattilaa koukussa niin että kolisi, heitteli istuinpöliköitä, helisteli avaimia taikka raaputteli uunin takana ja tömisteli jalallaan lattiata. Mutta tavallisesti ei mitään näkynyt, ei minkäänlaista olentoa, senkun liike vain kuului ja käpsehtiminen, ja toisinaan esineet liikahtelivat ja ponnahtelivat paikoiltaan näkymättömän käden heitteleminä. Joskus sentään nähtiin pimeästä loukosta kuin kirkas silmä, joskus vilahti ovessa musta taikka valkea koira, ja väliin nähtiin vanhan, harmaan lapinäijänkin häilähtävän oviaukossa. Päivällä ei näkynyt eikä kuulunut mitään, mutta kun yö tuli ja tulet oli sammutettu, alkoi heti entinen elämöiminen. Varsinkin seurasi kolkuttaja uhriksi luvattua tytärtä: vasta sen jälkeen kun tyttö oli pannut makuulle, ilmestyi möykkääjäkin ja kolkutteli aina kovimmin sillä kohdalla, missä tyttö oli.
Tätä ehkä epäuskoiset luulevat vain tavalliseksi takkavalkeatarinaksi, ja Lapin vanhojen erämaan kiertäjien vilkkaan mielikuvituksen tuottamaksi tunturimaailman kummitusjutuksi.
Mutta moni rehti mies ja vakava vanha ukko on Salkossa käynyt ja viettänyt siellä porokaarteella ollessaan useita öitä, siten itse ollen "paikan päällä" näkemässä ja kuulemassa Lismajoen pirtin kummaa kolkutusta. Onpa kerran Inarin nimismieskin, Rossander, apulaisineen varta vasten käynyt ukon asunnolla ottamassa asiasta selkoa, tutkinut siellä ja nuuskinut kaikki paikat, laittanut miehet vartioimaan sekä ulos että sisälle, ja itse asettunut lattialle loikomaan ja vartiota pitämään. Ja heti kun on tullut pimeä ja tulet on sammutettu, on näkymätön olento alkanut entisellä tavallaan ilmoitella olemassaolostaan. Eikä ole vallesmanni voinut muuta kuin tunnustaa, että Salkko-Niilan mökissä on todellakin merkillinen ja käsittämätön möykkääjä.
Eikä Salkon kolkuttaja vain omia aitojaan möykytellyt. Hyvin kärkäs se oli tekemään kaikkea, mitä kummastelemaan tulleet taikka muuten taloon sattuneet vieraat sillä teettivät. Niinkuin kerrankin, kun joukko Kittilän poromiehiä vietti Salkossa yötänsä ja illalla kolkuttajan kanssa ilvehti.
Möykkääjä ensin ilmoitti olemisestaan porstuassa raapiskellen.
— I lee ko stuorra tsaahpan! — ei ole kuin suuri hiiri, Salkko-Niila sanoi, kun toiset jo hörössä korvin kuuntelivat.
Mutta silloin alkoi kattila kannattimessaan uuninkupeella ankarasti heilua ja röykyttää kiveä vasten, niin että Niila-ukon täytyi jo tuskastuneena kieltää:
— Ele, jalla pärgalak, mun uddu ruiehta tsuöuhki! Jotta, älä, tyhmä piru, minun uutta pataani riko.
Sanoi siitä muuan poromies:
— Osaat sinä kyllä pataa paukutella, mutta etpäs voi niin kovasti lyödä jalkaa lattiaan kuin minä!
Mutta silloin kun näkymätön nurkassa jymäytti jalan lattiaan, niin seinät ja ikkunat tärähtivät ja kattilat lattialla hypähtivät.
Silloin mies irvisteli:
— Tuleppas, piru, kortille! Vai osaatko sie korttia lyyä?
Heti alkoi nurkasta kuulua läiskettä, aivan kuin olisi kortteja pöytään lätkitty.
— Pelaat sie, köyhä piru, korttia kyllä, mutta eipäs sulla ole rahoja! taas yllytettiin.
Kova helähdys vain kuului, kun pirtin nurkassa kaadettiin kokonainen hopeanelikko lattialle.
Ja kaikkea, mitä vain yllytettiin, uunintakainen teki: sahata jyrskytti, hakata kalskutti, takoi, jauhoi, kiljui, päästeli röhönauruja, yski, ähki ja aivasteli.
Heittipä poromies siitä tuppipuukon vöineen nurkkaan ja sanoi:
— Etpäs sie saa tuotakaan liikkeelle!
Rysähdys, — ja tuppivehkeet rapsahtivat peräseinään.
Viimein uskalsi joku ilvehtiä:
— Etpäs sie, piru-parka, uskalla tulla näkyviin! Tuleppas miehen kanssa painimaan!
Ilmestyipä silloin oviaukkoon vanha harmaa lapinäijä, lapinpeskeissä ja neljäntuulen lakissa; musta koira avasi äijälle oven ja juoksi sitten sen jalkojen välitse ulos. Mutta kun harmaa äijä rupesi lähestymään ilvehtijöitä, ei painiinhaastajassa enää ollutkaan miestä. Peloissaan täytyi hänen pyytää painikaveria nopeasti poistumaan.
Tällainen oli Salkko-Niilan kolkuttaja-äijä, tällaisena esiintyi suuttunut tunturien palvoskiven haltija. Monet vuodet joka ikinen yö se milloin milläkin lailla möykkäsi ja kolkutti ja piti erämaan eläjiä levottomina ja kiusasi köyhää Niilaa, joka ei enää saattanut seidalleen mitään uhrata. Esi-isien vanha väkevä jumala oli tullut Lismajoen pirtin öiseksi isännäksi, pelottavaksi velkojaksi, joka pimeydestä alituisesti muistutti olemassaolostaan ja täyttämättömistä lupauksista.
Yritettiin kolkuttajaa kyllä monet kerrat, vaikka turhaan, karkoittaa poiskin, jopa kerrotaan Inarin papinkin käyneen häntä Jumalan sanalla manaamassa, mutta ei se sitäkään hävennyt, entistä pahemmin vain möykkäsi, jopa papin kuullenkin paukutteli seiniä. Kirkon Jumalan palvelijalla ei näyttänyt olevan valtaa lapinkansan ikivanhan jumalan ylitse.
Ja jumalien hylkäämänä köyhä ukko-raukka tuli yhä kurjemmaksi, yhä enemmän kiusaantuen väsymättömän rienaajan härnäämänä ja ahdistelemana. Ei kelvannut hän enää esi-isien jumalalle, ja kirkon Jumalan uskovaiset sanoivat häntä perkeleen palvelijaksi. Talletti hän kyllä vuoteessaan, päänsä pohjissa, tunturista, pyhästä palvospaikastaan tuomaansa pientä kiveä, kotiseitaa, ja sitä salaisesti rasvalla voiteli ja pyyteli siltä suosiota. Mutta kun häntä yhä vain onnettomuudet vainosivat ja kolkuttajakin aina vain kiusasi, tunsi Niila-parka, ettei hänellä ollut turvaa missään.
Lopulla ikäänsä, yli kahdeksankymmenen-vuotisena, oli äijä jo aivan höperönä, istuskeli vain yksinään vuoteellaan itsekseen puhellen, taikka kuljeskeli hupsuna ulkona rahojaan etsiskellen ja olematonta porotokkaansa muka paimennellen, taikka taas varustihe lähtemään tunturille suurelle jumalalleen uhraamaan mustaa ja valkkohirvasta. Viimein Niila-rukka tuli kokonaan taitamattomaksi, jopa aivan syömättömäksikin. Ei kelvannut vaarille enää edes mieliruokansakaan, tuores poronliha; vähiä hiuskarvojaan ja harmaita partajouhiaan hän vain nyhti irti ja pisteli suuhunsa, pureskellen niitä ja kehuskellen:
— Lee munji poramust — on mulla syötävää.
Pahan äijän vallassa sanottiin Salkko-Niilan jo kokonaan olevan hänen elellessään tällaisena vanhana höperönä, väsyneenä ja lopulleen kiusattuna, köyhänä ja hylättynä ukko-raukkana.
Ja paholaisen viemänä kerrotaan hänen täältä manallekin menneen 90-vuotisena vanhuksena, vaikka hän vuotta ennen kuolemaansa, syksyllä 1911, sai papinkin luokseen ja otti Herran ehtoollisen.
Olivatpa kerran Puljun niittymiehet Tepastojoella muuanna kirkkaana kesäpäivänä nähneet, kuinka itse Rietas suunnattomana mustana kokkona kantoi kynsissään vanhaa lapinukkoa. Itää kohden kotka lentää laukoi, ja äijä kynsissä repaleisena roikkui, surkeasti huudellen ja uikuttaen:
— Ooi.. ooi… ooi…
Niin matalalla kulki vaakalintu ja niin lähitse lensi, että niittymiehet tunsivat äänen Salkko-Niilan ääneksi, jopa tunsivat hänen resuisen peskinsäkin ja vääntyneen naamansa.
Ja pian sen jälkeen saatiinkin kuulla, että Salkko-Niila oli kuollut.
Maahiaiset ovat merkillistä erämaankansaa, arkoja metsien lapsia niinkuin lappalaisetkin. Ne eivät viihdy siellä, missä elämä on poikennut vanhoilta hiljaisilta poluiltaan ja vaeltaa pauhaten leveitä teitä, niitä ei miellytä olo niillä mailla, missä ihmiset myötäänsä rehkivät, raatavat ja kokoovat yhä enemmän aittaansa, ennättämättä milloinkaan pysähtyä hengähtämään ja muistelemaan menneitä aikoja; missä ihmiset ahertavat vain kuin tulessa, kaatavat kaikki nurin, myllertävät maat ja mannut kuin äkäpäissään, raastavat piiloisimmatkin metsäjärvet ja jokirannat, ja hyökkäävät kuin raivoissaan kaukaisimpaankin korpeen, kaataen komeimmatkin metsät surkeiksi haaskioiksi ja surullisiksi erämaan kalmistoiksi. Pois on lapinsuku kauhuissaan paennut tällaisilta seuduilta — ja maahiaiskansa on seurannut jäljessä.
Sillä maahiaiskansa viihtyy vain sellaisilla mailla, missä vielä elää vanhankansan henki, missä korvet ovat kirveen käymättömät, missä vanha erämies kiveliöiden virkateitä vielä astelee kuin pyhiä polkuja sekä tuntee metsänväen ja sen tavat ja taipumukset, ei laita asentoaan kielletylle paikalle eikä rupea yönuotiolle kysymättä haltijoilta lupaa.
Mutta kaikkein mieluimmin oleskelee maahiainen lappalaisten tunturimailla ja hiekkatievoilla. Se rakastaa, niinkuin lappalainenkin, suuria hiljaisia erämaita ja rannattomia autioita tuntureita.
Vaikka maahiaiset ovat arkaa metsänväkeä, ovat he silti samaa Aatamin lähtöä kuin maailman muukin ihmissuku. Metsäläiskansaahan ovat lappalaisetkin, mutta yhtähyvin ovat he Aatamin lapsia, vaikka kyllä ilkeät lantalaiset väittävät vanhoilta kuulleensa, etteivät he olisi Aatamin suoria rintaperillisiä, vaan olisivat saaneet alkunsa Ruotsin kuninkaan tyttärestä, joka rikollisuutensa takia heitettiin tyrmään ja annettiin vain koira toveriksi.
Tyrmässä sai tytär kaksi lasta, jotka sitten karkoitettiin Lapin kiveliöihin, ja niistä saivat lappalaiset alkunsa. Siksi he laukkovatkin metsiä kuin koirat ja käyvät koreissa parseeleissa kuin kuninkaantyttäret. Tämä nyt lienee vain ilkeää lantalaisjuttua, mutta maahiaiset ainakin polveutuvat suoraan paratiisin perheestä. Aatami ja Eeva kun saivat paljon lapsia salapuolisin, Jumalan tietämättä, niin he peloissaan piilottivat osan kuoppaan maan alle, koska kuulivat Jumalan käyskentelevän paratiisin puistoissa. Jumala tuli, katsoi piilottamattomia sikiöitä ja kysyi Eevalta:
— Ovatko tässä kaikki lapsesi?
— Ovat, valehteli Eeva.
Kaikkitietäväinen asteli kuitenkin pienokaisten piilopaikalle, mutta ei vetänyt heitä sieltä esiin, vaan tuomitsi pikku-rääpykset ikuisesti asumaan maan alla.
— Sillä mitä sinä olet kätkenyt Jumalan silmäin edestä, sen pitää oleman kätkettynä myös ihmisten silmäin edestä, sanoi Jumala Eevalle.
Ja näistä Aatamin ja Eevan ensimmäisistä perillisistä, maan alle kätketyistä ja maan alle tuomituista, sitten sikeysi maahiaisten suuri suku, joka vielä tänä päivänäkin asuu alhaisissa maaemissä.
Eikä tämä suinkaan ole mitään lappalaistarua taikka lannanjuttua, vaan tämän toteaa itse suuri Laestadiuskin, puhuen postilloissaan monet kerrat maahiaiskansasta. Samoin Svebelius pitkässä katkismuksessaan kieltää tekemästä kuvaa taikka jonkun muotoa "niistä kuin maan alla ovat". Ja tällä hän tietysti tarkoittaa maahiaisia. Laestadius ja Svebelius tuskin lienevät koskaan maahiaisia itse nähneet, vaikka heistä puhuvatkin, mutta heillähän on ollut, niinkuin kaikilla muillakin papeilla ja piispoilla, mustatraamatut ja Mooseksen kuudes kirja, joissa puhutaan kaikenlaisista salatuista asioista.
Mutta kaikkein varmin ja epäämättömin todistus maahiaisten olemassaolosta on se, että monet nykyisetkin ihmiset ovat itse elävin silmin nähneet tätä maakansaa, jopa sitä puhutelleetkin ja seurustelleet sen kanssa. Eikä heitä saata epäillä, sillä he ovat vanhoja kristittyjä ihmisiä, jotka eivät muistele turhia.
Niinpä Koskaman vanha muorikin Kittilän Kelontekemällä, uskovainen eukko, on monet kerrat ollut maahiaisten kanssa kosketuksissa. Jo pikku tyttönä oli muori muuanna syyspäivänä marjassa Kelontekemän takaisissa kiveliöissä ja näki siellä erään tievan juurella valkean palaa lekottavan. Viluissaan lähti tyttö lämmittelemään ja katsomaan, ketä siellä asennoi. Tievan sisässä olikin oikein huonekehikko, ja siinä asusti aivan outoja ihmisiä, eukko, pari poikaa ja pikku lapsi, kaikki pieniä paksuja päntiköitä kuin lappalaiset. Tuli paloi pirtissä arinakivillä, ja eläjät istuskelivat sen ympärillä. Marjoja oli tuohipotassa lattialla, kalapuolikko nurkassa, karjan viljaa puuastioissa ja muutakin ruuanpuolta niinkuin ainakin ihmiseläjillä. Hyvin kohtelivat metsäpirtin asukkaat pikku vierastaan, tekivät hänelle tilaa tulen ääressä, puhuttelivat häntä ja kyselivät hänen kotioloistaan, vaikka kyllä kuuluivat niistä tietävänkin, vieläpä senkin, että tytön äiti ja ämmi olivat noitia. Mutta kun tyttö tahtoi ottaa maahiaisen pikku lapsen syliinsä, pelästyi eukko ja ärähti: "Älä koske siihen!" Vain isompi poika, rumannäköinen turjake, irvisteli tytölle ja tuuppi häntä, mutta pienempi poika oli niin näppärä, että saatteli tytön aina kotimetsän laitaan ja sieltä vasta lähti lipittämään takaisin. Jälkeenkinpäin tapasi Koskaman tyttö maahiaisia useasti, milloin marjamatkalla, milloin karjassa ollessaan, houkuttelivatpa ne monesti häntä tulemaan heidän tievapirttinsä asukkaaksi. Joskus sattui tyttö keksimään, kun maahiaisnainen suihkaili kylän lehmille ja niin laukotti niitä ympäri kankaita asentoaan kohden. Mutta kun tyttö huusi: "Mitä sie siellä teet?" katosi nainen, eikä tullut esiin, vaikka tyttö olisi kuinka huikaillut.
Maahiaisten majoihin joutui aikoinaan Reeta Heljukin, Pekka Koskenniskan ämmi Kittilän Tepastolta. Oli Reeta nuorena ollessaan lehmän ajossa Tepaston takana Ritalaksossa ja rupesi siellä männystä karistamaan käpyjä, kun yht'äkkiä maa löysäsi, ja hän humahti maan alle. Siellä oli komea talo ja muhkea emäntä heti vastassa hillaropeineen. Mutta Reeta ei huolinut hilloista, sanoi vain, ettei hän jouda syömään, sillä hänellä on kiire viemään lehmiä kotiin. Silloin tuli kamarista oikein kaunis tytär, teki suuren voileivän ja sanoi: "Ei se sulta, vanhalta ja rumalta, huoli. Mutta minä annan verestä ja hiiniä voileipää, koska olet eväättä joutunut matkalle." Mutta ei Reeta huolinut voileivästäkään, sillä hän muisti äitinsä kertoneen, että jos maahiaisten luona hitusenkaan syö, niin ei enää koskaan pääse sieltä pois, vaan täytyy jäädä ikuisiksi ajoiksi maahiaistaloon ja muuttua itsekin maahiaiseksi. Ja maahiaisilla olikin tarkoituksena houkutella nuoria ihmisiä ja kylänlapsia luoksensa, ja syöttää heidät omikseen. Monet metsään eksyneet ja kadonneet lapset ovatkin joutuneet maahiaisten valtaan, elämään kotimetsiensä maahiaisina ja jatkamaan maahiaissukua. Siksi vanhemmat aina olivatkin peloissaan metsiä juoksentelevista sikiöistään ja varoittivat heitä, ettei suinkaan pidä, jos maahiaistaloon joutuu, ottaa siellä mitään suuhunsa. Koskaman tyttöä maahiaiset eivät uskaltaneet ruveta syöttämään, koskahan oli tietäjämuorien lapsia, sillä väkevällä tietäjällä on valta maahiaisenkin ylitse. Mutta Heljun Reetaa ne oikein kiusasivat, näyttelivät suuria komeita lehmiään, lypsivät niistä suuret saavilliset maitoa ja sitten houkuttelivat:
— Saat tästä lehmän karjaasi, kun lähet kotiin. Mutta käyhän nyt ensin haukkaamassa vähän voileipää, että jaksat mennä.
Mielellään olisi Reeta ottanut komean lypsykin ja nälissään syönytkin "hiiniä" voileipää, mutta ei uskaltanut, koska ei halunnut tulla maahiaiseksi. Surullisena hankkiusi hän vain lähtemään pois. Mutta ystävällinen maahiaismuori lupasi kuitenkin vieraalleen lehmän, neuvoipa vielä keinonkin, miten lehmän saa pidätetyksi, vieläpä hyvästellessään ohjaili:
— Saat nähä, kuinka paljon siitä tulee maitoa! Mutta et saa lypsää kaikkia maitoa, sillä se ehtyy, tulee huonoksi, jos vain lypsät maitoperäksi. Silloin minä otan lehmäni pois ja haukun sinua ylimääräisestä lypsystä. Ja nyt saat lähteä, koska et saattanut syyä hiiniä voileipääkään.
Reeta Helju astui ulos komeasta maahiaistalosta, rapsautti oven kiinni ja samassa huomasi olevansa Ritalakson männyn alla.
Toisena päivänä ilmestyikin Heljun karjaan vieras komea lehmä. Reeta naaki heti lähelle, kiskaisi huivin päästään niskan kautta ja heitti sen lehmän selän ylitse, ja elukka rupesi seuraamaan karjaa. Suuren saavillisen sai Reeta lehmästä maitoa, mutta ei malttanutkaan heittää siihen, vaan keräsi kaikki astiat, mitä vain oli ja nilkoi nekin täyteen. Mutta kun Reeta sitten saatteli karjaansa laitumelle, istuikin maahiaismuori metsässä kivellä, huusi hänet luokseen ja torui:
— Eppä sie malttanukkaa olla lypsämättä ylimääräisesti, vaikka mie kielsin! Sie, hävitön, kehtasit kiskoa lehmältäni maitosuonet rikki! Mie otan lehmäni sulta pois!
Ja lehmä katosikin heti Reeta Heljun karjasta.
Maahiaiset ovatkin oikeata karjakansaa, ahkeraa ja taitavaa. Heidän karjansa on komeaa joukkoa, ja mahtava näky on kun se liikkuu maan päällisillä laitumilla. Lehmät ovat suuria ja lihavia, punaisen ja mustan taikka valkeankirjavia; komeasti keikkuvat niiden leveät sarvet, ja täyteläiset suuret tuumet heiluvat kuin ämpärit ja miltei maata laahaavat, kun lehmät astua keikuttelevat. Hyvin useasti onkin nähty maahiaiskarjaa maalaitumilla. Enontekiön erämaissa nähdään niitä monesti. Niinpä Vuontisjärven lompolon lanttoon ilmestyy miltei joka kesä kokonainen karja rantavesakkoon ahmimaan. Mutta kun lehmiä vain jokukaan lähestyy, katoavat ne heti maan alle. Peltovuoman takana, Nunnasen tiennoillakin, on joskus nähty jokunen lehmä, ja Koutokeinon Aitjärvellä on Artjärven äijä useat kerrat keksinyt maahiaiskarjan vaeltavan Alattionjoen rantatievoja myöten pohjoista kohden. Kerran ilmestyi Kittilän Tepastolla Keskitalon vainiolle suuri komea karja, mutta kun sitä ruvettiin pyytämään kiinni, hävisi se kerrassaan näkymättömiin.
Useasti on sentään maahiaisen lehmä saatu pyydetyksikin, mutta tietoa ja taitoa on siinä tarvittu: on pitänyt silmää räpäyttämättä hiljaa hiipiä lähelle ja sitten äkkiä viskata oikean olkapään kautta lehmän ylitse puukko tai tulirauta, silmätön neula, kannaton nappi taikka vain lakki, huivi tai joku muu vaatekappale, heti tarttua lehmään ja taluttaa se kotiinsa. Monesti kyllä on lehmän emäntä juossut jälkeen ja pyydellyt: "Voi, voi, älä vie minun lehmääni!" Joskus taas on kuultu maahiaismuorin illalla huhuavan kadonnutta maitomuoriansa:
— Tpry-tpry, Kirjo, tpry-tpry, Karjo, tpry, haikea Haluna!
Maahiaiselta saadut lehmät ovat erinomaisia lypsämään. Mutta pitää vain varoa, ettei kisko maitoa loppuun asti. Jotkut maahiaislehmät ovat niin arkoja, etteivät anna maitoaan muuta kuin saumattomaan astiaan, pahkamaljaan taikka pataan. Saumalliseen uurreastiaan jos rupeaa lypsämään, laskeekin lehmä veren.
On maahiaisilla lampaitakin, vaikka niitä on vain harvoin nähty. Ketomellan Jussa keksi kerran ollessaan juhannuksen aikana Ounastunturin Rautuvaarassa poroja paimentamassa maahiaisen lampaan. Musta elukka juoksenteli kuin ahma porotokassa, jolloin äijä laukkasi katsomaan. "Ka, lammas se onkin!" älysi ukko, sieppasi hattunsa ja heitti yli olkansa lampaan ylitse, otti kiinni, sitoi peskiinsä ja kantoi selässään kotiin. Lammasta hoidettiin navetassa, eikä se syönyt muuta kuin hillanlehtiä, eikä juonut muuta kuin hetevettä. Ei se viihtynyt toisten lampaiden joukossa eikä osannut samalla tavalla määkiäkään, ikisi vain: "ii-ii-i"; sen villa oli kuin koiran karvaa. Koko kesä ja syksy elätettiin lammasta, mutta sitten joulun aikana lehmä puski sen kuoliaaksi.
Poroja hoitavat rikkaat maahiaiset kuten maanpäällisetkin, ja komeasti, niin että kellot paukkuvat, ne väliin ajavat pitkin vuomia ja tuntureita. Mutta niitä ei silti useastikaan saada nähdä, etempää vain kuullaan kova meno ja pauke. Seyrisvaarassa, Näkkälän tunturiseutua. Enontekiö. Norjan rajoilla, näki Näkkälän Salkko kerran tullessaan pohjoiskyliltä kaksi kotakuntaa majailevan. Ihmisiä hääri kotapaikalla poroineen, ja kota tuprutteli huipustaan savua. Salkko luuli Pöyrisjärven lappalaisten siellä majailevan, käänsi härkänsä ja ajaa kahautti sijtaan. Mutta samassa kodat ja kaikki elävät olennot hävisivät, ei löytynyt edes jälkiä lumihangesta.
Muutenkin on maahiaissuku paljon rikkaampaa kuin maanpäällinen kansa. Heillä on komeat talot, koreat vaatteet sekä paljon rahaa, kultaa ja hopeaa, sillä kaikki se suuri rikkaus, minkä maa kätkee sisäänsä, on heidän hallussaan. Sitäpaitsi ovat maahiaiset ottaneet hoitoonsa kaikki ne lukemattomat aarteet, joita ihmiset aikojen kuluessa ovat panneet maahan piiloon. Eivätkä he anna niitä pois, vaikka joskus satuttaisiin löytämäänkin, mutta jos poika keksii isänsä taikka esi-isänsä kätkemän aarteen, niin se täytyy luovuttaa. Kaikki, mikä on maanalaista, on maahiaisten hoitoon kuuluvaa. Karhukin, joka talvella nukkuu maakomiskossaan, saa heiltä silloin hyvän hoidon. Maahiaiset ruokkivat sitä, vaikka ei karhun vatsaan näytä mitään karttuvankaan.
Maanpäällisiä veljiään ja sisariaan kohtaan ovat maanalaiset Aatamin lapset yleensä suopeita, jos vain nämä ylemmät vapaan ilman asukkaat antavat maanalaisille sukulaisilleen rauhan. Ja se niille tavallisesti annetaankin. Mutta hyvin useasti sattuu niin onnettomasti, että maanpäällinen eläjä on pystyttänyt talonsa maanalaisen asunnon kohdalle, sillä harva ymmärtää etukäteen ottaa selvää, millä kohdalla maahiaisperhe majailee, vaikka sen kyllä huomaa, kun vain tarkastelee maanpintaa: siinä kohdassa, missä on maahiaisasunto, nousee maasta haileata savua niinkuin hienoa höyryä. Myöskin niillä mailla, missä nähdään maahiaisia taikka niiden karjaa liikkuvan, on maahiaistalo lähellä, ja sellaisilta paikoilta on paras pysyä ulompana. Maahiainen ei näet pidä siitä, että kukaan asettuu rehkimään hänen päänsä päälle ja häiritsee häntä. Hän tahtoo elää rauhassa omassa maanalaisessa valtakunnassaan, koska hänet kerran on tuomittu siellä ikuisesti olemaan. Varsinkin siitä maahiainen sydäntyy, että rakennetaan navetta hänen talonsa kohdalle, niinkuin monesti on sattunut. Silloin ei onni pysy talossa eikä menestys asu navetassa: lehmä toisensa perästä joutua turmioon milloin milläkin tavalla, katkoo koipiansa, puskee toisensa kuoliaiksi, sortuu itsestään parren perään ja katoaa metsään. Lopulta, ellei näistä jo ymmärretä muuttaa navettaa toiseen paikkaan, ilmestyy maahiaismuori taikka -äijä ankarana ja käskee heti muuttaa navetan pois, muuten seuraa vielä pahempaa.
"… koska olet rakentanut navetan meijän pirtin päälle, niin että kaikki lanta ja likavesi tippuu pöyälle ja maitopunkkeihin." Näin maahiainen ankarana uhkaa ja toruu.
Sellaiselle onnettomalle paikalle oli ennen sattunut Palon navetta Enontekiön Vuontisjärvellä sekä Ketomellan navetta Ounasjoen latvoilla. Eivät saaneet elukat rauhaa, vaan joka vuosi tuli aina joku lehmä turmioon. Mutta kun navetta siirrettiin toiselle sijalle, katosi kova onni.
Eivät pidä maahiaiset myöskään siitä, että epämieluiset, kiroilijat taikka muuten huonot ihmiset asettuvat yönuotiolle heidän asuntonsa kohdalle. Keskitalon Tuomaankin, joka Ullatievaan yöpyi, ajoi maahiaisukko pois ja kiskoi hänen poronsa hihnoista puuhun, niin että takajalat vain maata tapailivat. Samoin kävi Ajangin Antille Turtolassa. Tuli äijä nuotiolle ja ärjäisi:
— Mene pois siitä heti! Häirittet meijän juhlanpitoa, koska olet ollut menheenä yönä tyttärissä.
Toisinaan taas ilmestyvät kauniit maahiaistyttäret metsämiesten yönuotiolle, laulavat ja joikaavat heleästi ja houkuttelevat miehiä sulhasikseen. Näkkälän Hukka-Salkkokin on monet kerrat Norjan rajoilla, Paalloivissa, yöpyessään nähnyt maahiaistyttäriä. Joskus vanhat maahiaismuoritkin tulevat ilkikureissaan kiusoittelemaan nuotiolla nukkujaa. Vasaran Anttikin kerran Haisujupukassa yöhonkaa hakatessaan kuuli toisenkin hakkauksen etempää vuoman takaa sekä huudon: "Tule yhelle yösijalle!" Antti ei kuitenkaan mennyt, vaan hakkasi oman honkansa ja asettui sen viereen nukkumaan. Mutta pian ilmestyi vanha muori toiselle puolelle nuotiopuuta maata reiskottelemaan, eikä lähtenyt pois, vaikka Antti monet kerrat karjaisi: "Mene pois siitä!" Muori irvisteli vain ilkeästi, iski silmää ja maata rengotti. Viimein sieppasi Antti suuren peurapyssynsä ja pamautti akkaa, niin että "astia" pölähti. Kiljaisi muori vain ja laukkasi vaaraan. Mutta pian tuli ukollekin lähtö. Alkoi näet kuulua vaarasta kauhea elämä, ja koko maahiaiskansa tuli sieltä, niin että kova tohina vain kuului. Antti otti jalat alleen ja alkoi päästellä kuin peto pitkin öisiä erämaita. Suoraa päätä paukaisi hän Kerpuajokeenkin, ja siinä jo muuan takaa-ajaja tapasi takinkauluksesta, mutta Antti purautti takin selästään ja itse roikaisi toiselle rannalle, niin päästen vainoojistaan.
Mutta siivoille erämiehille antaa maahiainen rauhan, vieläpä heitä avustaakin metsänkäynnissä ja porojen paimentamisessa, antaen merkkejä ja varoituksia, jos vain vaara on uhkaamassa. Ja vielä avuliaampi ja suopeampi on maahiainen niille ukoille, jotka muistavat yönuotiolle asettuessaan vanhojen tavalla pyytää:
— Maahiainen, maanalainen, maata pyyän maatakseni, mutta en iäkseni.
Niin Turtolan Matinlompolonkin Pekka-vaaria, joka Apinavaaran vanhassa kodassa vietti yötä, käyttivät maahiaiset kotonaan, jossa juuri vietettiin vanhan elatusmuorin kraviaisia.
Maahiaiset ovat näet kuoleman vallan alaisia niinkuin muutkin Aatamin jälkeläiset, ja samoin he myöskin vaimosta syntyvät, kasvavat ja varttuvat maahiaiskansalaisiksi. Lapsensakin he kastavat, mutta eivät tee pyhää ristinmerkkiä heidän rintaansa. He viettävät keskenään häitä, peijaisia ja muita pitoja niinkuin maanpäällisetkin. Mutta yläilmaisten serkkujensa kanssa he eivät monesti seurustele.
Mutta on joskus tapahtunut, että maan päältä on etsitty apua lapsivuoteessa olevalle maahiaisvaimolle. Turtolan Matinlompoloon tulla touhotti kerran maahiaisukko kovalla kiireellä ja huusi muorille:
— Tule sie auttamaan! Akka on lapsia saamassa.
— Mistä sie olet, kun en mie tunne? muori kysyi.
— Ei kaukaa, ei kaukaa, tuosta vain navetan takaa pellolta.
Ja ukko vei emännän kotiinsa, jossa oli akka lapsenteossa. Muori auttoi lapsivaimoa, eikä ottanut mitään maksua vaivoistaan. Mutta myöhemmin maahiaisukko lähetti hänelle komean hopealusikan.
Onpa niinkin sattunut joskus, että maanpäällinen poika on lähtenyt maahiaisista naimaan. Mannun tyttäret kyllä ovatkin naitavia: kauniita, valkoihoisia ja punaverisiä sekä suuren myötäjäiskarjan omistajia. Niinpä Enontekiössä muuan poika käväisi eukon alakerran tyttäristä. Kohtasi tytön ensin metsässä paimenessa, haasteli hänen kanssaan, ja komea tytär mielistyi yläilmojen mieheen niin, että houkutteli hänet kotiinsa kosioretkelle. Siellä kosiomiehelle tarjottiin vaikka mitä hyvyyttä, mutta tytön neuvon mukaan ei poika huolinut mistään, tytärtä vain kärtti eukokseen. Ja saikin. Pidettiin maahiaishäät, ja tyhjin käsin lähtivät nuoret matkalle maanpäälliseen miehelään. Mutta tytär kielsi poikaa katsomasta taakseen kertaakaan koko kotimatkalla. Jäljestä kyllä kuului aikamoinen meno: koirat haukkuivat, kellot paukkuivat, lehmät ynisivät ja ammuivat, ja ihmiset huusivat ja elämöivät niinkuin lapinkodalla, kun siellä aherretaan porokarjan kanssa. Niin mentiin hääsaatossa kotia kohden. Mutta kotiportailla jo ylkämies vilkaisikin olkansa ylitse, kun jälkipuolen elämöiminen paisui yhä suuremmaksi. Mahtava joukko komeaa karjaa oli paimenen ja koirien ajamana seurannut nuoren-parin kintereillä; siinä oli suurituumisia lypsäviä, tuntuvia nuorukaisia, lihavia vasikoita ja mahtavia sonneja sekä vielä iso lauma lampaita. Lähes puoli karjaa oli jo ennättänyt pihaan, mutta vielä suurempi puoli oli tulemassa portin ulkopuolella. Ja se osa katosi paikalla, kun sulhasmies katsahti taakseen; karjalauma katkesi kuin puukolla leikaten. Maahiaisnuorikko kyllä torui siitä miestään, kun menetti parhaan osan hänen myötäjäiskarjastaan, mutta sille ei enää mahdettu mitään, vaan sai maahiaisminiä tyytyä siihen, mikä oli jäänyt pihaan.
Harvat tämänilmaiset eläjät ovat vierailleet maahiaisten luona, paitsi mitä ovat tahtomattaan joutuneet siellä käymään. Jotkut lappalaiset kyllä ovat joskus käväisseet maahiaisten kosteissa, nauttineet heidän hyvyyttään, eivätkä silti ole tulleet maahiaisiksi. Mutta lappalaisilla on omat keinonsa, joilla varaavat itsensä, niin ettei maahiaisten valta heihin pysty. He saattavat vaikkapa kynsäistä ihoaan, niin että veri tipahtaa, ja sitten kyllä uskaltavat ottaa maahiaisruokaa suuhunsa. Tätä taikaa ei kyllä tietänyt Ketomellan Martti-äijä kerran joutuessaan maahiaistaloon, missä kaksi vanhaa muoria asusti ja hänet ystävällisesti otti väärtikseen. Toinen muori vaaksoi sormillaan vaatetta, ja toinen rupesi tyrkyttämään ukolle syötävää. Mutta äijä ei ottanut, kielsi, hylkäsi, viimein suuttui ja lennätti muorin viilipunkin nurkkaan — ja samassa löysi itsensä rähmällään keskeltä porokaarrettaan Ounastunturilla. Siitä päivästä ruveten alkoi ukko köyhtyä, menettää porojansa, ja viimein hän itse porometsässä ollessaan sortui puun alle ja kuoli, sillä hän viskasi samalla onnensa menemään, kun ylpeyksissään vatkasi pois maahiaisen viilipunkin. Se toinen muori nimittäin parhaillaan vaaksoi hänelle onnea.
Mutta niin taitamattomasti ei menetellyt Inarin Elli, vanha Koutokeinon lappalaismuori. Hän oli oikein väärti maahiaisten kanssa. Monet vuodet aina kerran kesässä hän kävi maahiaisasunnoilla vierailemassa. Kun tuli juhannuksen aika ja Lapin päivä oli korkeimmillaan, hääri muori hyväntuulisena, kolme vuorokautta pesi ja oornaili itseään, puhdisteli ja koristeli vaatteitaan ja pani kaikkein parhainta päälleen, ja sitten, kun päivä paistoi pohjoiselta ja kaikki oli vaiennut, lähti ketterästi koira perässään kepsuttelemaan hiljaiseen tunturiin ja sinne katosi. Eikä nähty, vaikka etsittiin kaikki lähitunturit, muoria vilaukseltakaan koko kesänä, ennenkuin hän vasta syksyllä Mikkelin alla taas ilmestyi kylille. Samat puhtaat ehyet vaatteet oli muorilla päällään, vuotakengätkin samassa voiteessa kuin lähtiessä, ja muori itse oli lihava, komea ja pulskistunut, ketterä ja iloinen; koirakin oli lihava ja hypähteli iloisesti. Koko kylä tuli ihmeissään Elliltä utelemaan, missä kummassa hän oli ollut, mutta muori ei sanallakaan muistellut retkiään kenellekään.
Samalla tavalla katosi Elli-muori taas seuraavana kesänä, ja niin edelleen joka kesä juhannuksen tienoissa ja saapui kotiin vasta Mikkeliksi. Kerran sitten pidettiin muoria silmällä, hiivittiin perässä tunturiin ja huomattiin, että eukko pujahti maan alle maahiaisten luokse.
Mutta tämä oli mummu-rukalle onnettomuudeksi. Viipyi hän kyllä taaskin koko kesäkauden väärtipaikassaan, mutta kun hän syksyllä palasi, tuli hän kurjannnäköisenä, vanhana ja laihana, laahustaen kepin varassa, vaatteetkin kuluneina ja rääsyisinä. Ja laiha nälkäinen koira liikkasi takkuisena perässä.
Ei muori nytkään muistellut, missä oli ollut, eikä puhellut paljon muutakaan. Itsekseen vain juroili.
Mutta seuraavana kesänä ei muori enää kadonnut tunturiin.