Muonion mailla vaelleli aikomaan porolappalaisena myös Vettaisen suku, joka nimestä päättäen lienee ollut alkuisin jotakin savolaista pahnaa. Ikivanhojen Vasamin, Päiviöiden, Labbojen, Maggojen ja muiden suursyntyisten lapinäijien joukossa Enontekiön erämaissa ei vielä Vettainen vaeltanut. Vasta 1700-luvun lopulla ilmestyvät Muonion raitiolappalaisten joukkoon Vettais-veljekset, Mikkel ja Erkki Knuutinpojat. Edellinen nai Antti Nutin tyttären, ja jälkimmäinen keinottelee itsensä rikkaan Anundin vävyksi. Pororaitiona kiertävät miehet sitten kiveliöitä, Mikkel asustellen Saijanvaaran seuduilla Muoniossa, mutta Erkki koluten erämaat aina Ylitorniota ja Kittilää myöten. Ja uusia Vettaisia lähtee maailmalle, mikä raitioksi, mikä muuten rengiksi taikka piiaksi; varsinkin Kolarissa esiintyy paljon Vettaisen pahnaa. Mutta "Nuutin Erkin" poika, Olli, joka eli vuosina 1826-1897, tehdä rysäyttää Muonioon, väylän rantaan, Reponiemen talon, josta saa alkunsa Vettaisten talonomistaja-haara.
Kittilän itäisillä äärillä, Sodankylän ja Rovaniemenkin puolella, eleli entisaikaan Riimin lappalaissuku. Jo tarina-aikoina asui Lomajärven sydänmailla Niila-niminen Riimi, joka noitamahdillaan kilpaili kelontekemäläisen Paalulan Niilan kanssa.
Myöhemmin asusti samoilla mailia, Riimintievassa järven pohjoisrannalla, Keulakkopään laidalla, toinen Riimin ukko, jonka pahnaa oli Riimi-Olli, tuhansien porojen isäntä. Samoja summia erämaita kuin isätkin, samoili Olli tavattoman tokkansa kanssa, palaten aina Lomajärvelle vanhaan kotipaikkaansa. Vaikka Olli-aijä olikin semmoinen pororikas, heitteli hänen akkansa kuitenkin suopungilla vieraita poroja, merkitsi peurakorvat vasat omikseen ja paloitteli muut porot pataansa. Ukko oli kyllä niin pyhä, ettei saattanut syödäkään varastettua lihaa, vaikka sitä varkain keitettiinkin, mutta lopulta itse pyhä ukkokin lankesi, söi lihaa ja joutui viimein kruunun leipiin akkansakin puolesta.
Kahdeksan tytärtä ja yhden Olli-pojan sanotaan Riimi-ukon pahnasta lähteneen. Poika joutui lantalaisten poropaimeneksi Kolariin ja Sodankylään, ja rikkaat tyttäret kelpasivat kyllä lannanmiehillekin. He saivat äijältä myötäjäisikseen sata vasantekevää vaadinta ja lisäksi vielä joukon muita poroja sekä kaikenlaista lapinkodan tavaraa. Niin hajaantui metsien tyttölauma mikä minnekin, Kemijärvelle, Kelontekemälle, Unariin. Mutta lapsena jalkansa palelluttanut, puujalalla kolkkaava Riimin Elli jäi naimattomaksi, asuen "Jalkapuoli-Ellinä" Sodankylässä ja vielä vanhanakin muistellen:
— He-heei, Lomajärven maassa olen mie syntynyt!
Rovaniemellekin kulkeutui entisaikaan muuan Riimi, kierrellen porokarjoineen pohjoisesta Kemijärven Javarukseen, siirtyen sieltä Majavaan ja viimein Rovaniemen Ylinampajärven takamaille. Tämä Riimi-ukko oli onnistunut saamaan eukokseen papintyttären, joka oli "niin korkiaa lähtöä, jotta aatelissukua". Ja toimekas lapinakka korkealähtöisestä tyttärestä tulikin. Äijänsä kuoleman jälkeen hän vävyineen — Ylinamman Matti oli nainut Anna-Maijan ja Perunkajärven Kulppi-Aapo Kaijan — raitioi tuhatpäistä tokkaansa kesät talvet metsiä kierrellen, vasoitti ja lypsi poroja ja puserteli juustoja, parituhattakin syksyn kuluessa. Villipeurojakin, joita silloin vielä kiveliöissä liikkui, muori joskus heitteli kiinni, hiipien kesyn poron varjossa lähelle ja sitten kärhäyttäen suopungin villiporon kaulaan. Mutta kerran poronvasoituksessa Jouttipalolla kevätsulilla muori vilustui, ajettiin ahkiolla kipeänä kotiin ja kuoli jo seuraavana päivänä. Siitä on kulunut jo noin 70 vuotta.
Kierteli sitten vielä siellä täällä joitakuita lappalaisraitioita, jotka eivät olleet niin laajaa lähtöä kuin edelliset eivätkä jättäneet jälkeensä niin suurta pahnaa; toiset tulivat tänne yksinäisinä tuntureistaan, vaeltelivat metsiä ja sitten taas hävisivät jäljettömiin.
Niitä oli Kolarissa elänyt Koffelon Lassi-ukko, "Kohvin Lassi", suuri karhuntappaja, joka aina karhun kaadettuaan teki "mustan pojan makkaraa"; niitä olivat Turtolan Jaukka-äijät, Pekka, Mikkel ja Antti, niitä myöskin Naisun äijä, joka tuli Ruotsin-Lapista tälle puolen ja raitioi jonkun aikaa kolarilaisten poroja. Vanhoja lapinraitioita oli "Kissa-Kaijakin", Priita-Kaisa Kissa, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli eukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuolisilla sydänmailla, ensin renkinsä "Löytty-Heikin" kanssa, kunnes meni emännäksi lappalaiselle Olli Kurvanderille. Mutta sitten jäi Kaisa yksinään metsäkotaansa, ja vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen perässä juoksennella, eli vain metsissä, kelasi juuri köyttä ja kutoi juuri vakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa ja taas kadoten kiveliöönsä. Kaisa kuoli Kolarissa noin 50-60 v. takaperin ja haudattiin Sieppijärven kalmistoon.
Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin, joka eli viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä. Satoja poroja oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja paimennettavina, ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli alituisesti Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujärven välisiä sydänmaita. Ukko teki jo pikku pirtinkin Näläntöjärvelle, mutta asusteli silti kuitenkin porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli totinen kristitty ja taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa hän sai palkisensa pari-, kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä moneen tuhanteen. Poromiehenä Pieti kuolikin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ja ukon poika, Antti Unga, vaeltaa vielä isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä poroparttiotansa Kolarin kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus metsäkodallakin. Ukko onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä alhaalla, vanhojen lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.
Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet elivät koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan. Omia porojakin oli miltei joka raitiolla, mutta suurin osa paimennettavasta karjasta oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena. Kruunun päältä sai raitio tavallisesti vuosipalkkaa, niin että tuhatmääräisen tokan pari paimenta saattoi ansaita 500-kruunuisen vuodessa. Mutta siitä maksusta piti raitioiden korvata porojen lantalaisten heinämaille ja sauroille tekemät vahingot. Lisäksi saivat paimenet taloista "niestajuuston", lehmänmaidosta tehdyn eväsjuuston, sekä kuovat ja vanttuut. Joskus sai paimen isoista porotaloista "niestaa", leiviskän voita, tynnyrin jauhoja sekä leiviskän kahvia ja sokeria kesäeväikseen. Kesäisin raitiot lypsivät laumaansa ja tekivät juustoja. Mutta juuston jokaisesta lypsävästä vaatimesta vei paimen "mettänlahjana" isännälleen. Loput hän sai syödä taikka myydä omiksi hyvikseen. Kymmenen leiviskääkin kokoontui tuhatkuntaisesta tokasta kesäjuustoa, ja juustonaulasta maksettiin kruunu. Vanhaan tapaansa lapinmiehet myös kuivasivat poronmaitoa poron vatsalaukussa taikka metson ja koppelonkuvuissa. Maidon sekaan he panivat vedessä keitettyä "juomukaalia", joskus ruotukan lehtiäkin. Muikeaan juomuruohoonsa oli lappalainen niin opastunut, että hän kylvi sitä keväisin porokaarteeseensa lypsyajan varaksi. Syksyisin keräsivät poromiehet maitoa isoihin pitkäkäisiin "ankkoihin" ja upottivat ne suliin kaltioihin, joissa saivat olla koko talven. Keväällä maidottomana aikana kaivettiin astia hangen alta esiin, ja paksu puuromainen maito oli mainiota kahvinhöystettä.
Joskus pistäytyivät metsien miehet kylässä poroisäntien luona ja hyvin heitä taloissa kohdeltiin. Hyvin kohtelivat kodan asukkaat lantalaisiakin, kun he tulivat vieraisille metsäkodalle, "lapinkylään", joksi lappalaisten asentopaikkaa sanottiin, vaikka se olisi ollut vain yksinäinen kotakin. Jos sattui olemaan juuston tekoaika, syötti kotakansa "väärteilleen" rasvaiset juustot, juotti juustoherat, "missut", antoi väkevää "klapattua" maitoakin, joka oli "suuta myöten makeaa". Kuivattua poronlihaa, kuuta ja kieltäkin hän nouti aitastaan. Vielä eväiksi ja tuomisiksi työnsi vieraanvarainen metsänmies väärtilleen juustoa ja lihaa.
Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä silloin oli kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että metsät vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava lahtiruho maksoi vain 10-20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät lapinkengät.
Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat jokaiseen kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan ja poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan, ja siitä kävi elämä niin ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta porojen mukana katosi kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui rahakin, kun porot ja lappalaiset hävisivät metsistä.
Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa mennyttä aikaa.
Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka vanhat sitä kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet ovat lahoneet metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet, ja vanhoja kotasijoja löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta, kun vain rupeaa sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.
Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin hävinnyt. Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen on vaipunut turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa. Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut paimentolainen on häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannanelukoita. Huvikseen ja mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen metsänasukkaan on täytynyt ruveta hikipäissään möyrimään entistä porokaarrettaan saadakseen siihen pahaisen perunapellon ja mitättömän ohratilkkareen.
Olet lähtenyt etsimään Peräpohjasta kadonnutta kotalappia, poroja paimentavia Vasara-äijiä ja Suikki-ukkoja.
Olet saanut jättää taaksesi Kittilät ja Kolarit, Muoniotkin, ja nousta tunturien tuolle puolen Hettaan asti, Enontekiön kirkolle, etkä ole tavannut ainoatakaan poro-Vasaraa, Saat jättää vielä Hetankin selkäsi taakse ja painua poluttomiin erämaihin yhä vain pohjoisia tunturiseutuja kohden.
Sillä vanha entisaikainen porolappi elää enää vain perimmän Lapin laidimmaisilla seuduilla. Tuhkalappalaisen valtakunta on siirtynyt kaukaisimpiin erämaihin, sinne, missä mahtavat tunturit kiertävät ympäri taivaanrannan, missä kesäpäivä kuukausittain yhtä päätä pysytteleikse näköpiirin yläpuolella, ja missä talvella taas on melkein päättymätön yö. Kotalappalaisen kotimaana ovat "kaikki tunturit",[7] hänen kietkamensa kiikkuu siellä, missä ei enää kuusi viihdy, eikä vähään tyytyväinen petäjäkään saata kasvaa, missä vain vaivaisenvarpu matalana hiipii maata pitkin ja itsepintainen koivu koettaa kääkkyräisenä pitää puoliansa taistellessaan armotonta luontoa vastaan.
Samoinkuin pieni lappalainen, sen kohtalotoveri, joka väkevämpien armotta riistäessä parhaimmat kappaleet on saanut osakseen kaikkein karuimmat seudut, mitkä eivät ole muille kelvanneet, sekin koettaa pysytteleidä kiinni viimeisessä tähteessä, jonka on saanut turvakseen ja kotoiseksi konnukseen.
Kovin pieniksi on jo supistunut Suomen porolappalaisten joukko, joka vielä vanhaan tapaansa elää erämaan ikuisena kiertolaisena. Inarista on kotalappalainen jo melkein kadonnut, eikä ole porokarjan kanssa kiertäjiä enää monta Utsjoellakaan; vain Enontekiön mahtava tunturiseutu on jäänyt porolapin asuinmaaksi. Se on kuin mikäkin lappalainen ulkomuseo, jossa vielä saa nähdä vuosisatain takaista lapinelämää entisessä alkuperäisyydessään.
Ei ole suuri enää Enontekiönkään kotakansan suku. Pöyrisjärven tunturiseudussa, Norjan rajoilla, asustaa kesäkautensa kymmenisen kotakuntaa Näkkäläjärviä, Prokseja, Maggoja; ja suuren Porojärven sekä Kilpisjaurin ympäristöillä, Haldiin eteläpuolisissa loppumattomissa tunturimaissa, majailee toistakymmentä kotajoukkoa Kalttopäätä, Labbaa, Valkeapäätä, Vasaraa, Palojärveä, Juusoa ja Tornensista. Erämaan kiertäjien koko sukukunta käsittää kaikkiaan noin 120 henkeä.[8]
Kolme, neljä pitkää erämaa-penikulmaa yli tunturien ja jänkien saat taivaltaa päästäksesi Hetan kirkolta kotalappiin. Saat välillä levähtää "Peninkulma petäjällä", johon jo 1700-luvun matkamiehet ovat nimimerkkejänsä ja vuosilukuja kaiverrelleet, sekä Kaijanmaan autiotuvalla, jossa synkkinä syksyöinä haltiat möykkäävät; saat sivuuttaa kauniin Näkkäläjärven komeine seitakivineen ja lapin-taloineen, saat jättää viimeiset petäjätkin, jotka autioilla tievoilla yksinäisinä ja orpoina kyhjöttävät. Metsä loppuu jo ennen Näkkälää ja alkaa autio, puuton tunturimaa, joka aukeaa eteen kuin äärettömyys.
Tämän rannattoman tunturimeren ulappaa kiertelee Näkkälän poromiesten sukukunta.
On siellä pienen Raaskaltiojärven rantamalla vaalean-harmaa keila, joka näkyy jo kauas rantatievoille. Keilan mustasta huipusta kohoaa sinertävä savusuitsu, josta arvaat sen ihmisasunnoksi, sillä savu on ihmisen tunnus ja asentopaikan merkki, erämaassa vielä varmemmin kuin muualla. Mistä savu kohoaa, siellä on aina tuli ja tavallisesti tulentekijäkin. Harmaa keila on Näkkälän Jussan asunto "louvekota", jossa ukko perheineen majailee viettäessään karjoineen kesäsydäntä Raaskaltiolla.
Äkäinen on kodalla vastaanotto, kun vieras sinne rantajängän mutahautoja kierrellen, kaarrellen saapuu. Kymmeninen koiralauma ryöpsähtää rähisten vastaan ja haukkuu ikenet irvissä, niskakarvat porhossa, vieraalle vihaiset tervehdyksensä. Kohta kotakin työntää ilmoille kummastuneen joukon suurta ja pientä väkeä, vääräsääristä, kapeanilkkaisia, nahkahousuisia lintukotolaisia, joiden kirjotakit, punapaulat ja punaiset lakit iloisesti vilkahtelevat ruskeassa ympäristössä sekä kodan harmaata seinää vastaan.
Niin harvoin tämän aution erämaan asukas näkee vertaisiaankin vieraita, että heitä kyllä kannattaa käydä koko kotaväen katsomassa. Vielä harvemmin saa tunturimaan asukas nähdä "lannan reisantteja". Ne ovat jo niin merkillisiä vieraita, että heistä voi vaikka joiatakin.
— Lantalaiset, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu, kävelevät, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu, tuntureita, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu ylös ja alas, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu,
saattaa kuulla jonkun joikaaja-äijän heistä runoilevan.
Eikä erämaan suurta kesäistä rauhaa häiritse mikään muukaan kulkija. Tunturien petoeläimet ovat silloin piiloissaan; vain arka jänis käpsähtelee kääkkyräkoivikossa, ruskea riekko juoksentelee vaivaisvarpujen suojassa, tunturilla lentelee kirjava pissihaukka, järvessä pulikoivat vesilinnut ja jängällä suuri kahlaajain joukko. Mutta ne kaikki ovat samaa tunturikansaa kuin kotaväkikin. Ne on luotu kaikki tähän samaan ruskeaan ympäristöön, ja jokaisella on oma tehtävänsä, asuma-alansa ja majapaikkansa.
Lappalaisen majapaikkana on tämä rantakuivikko ja pesänä tuo harmaa matala keila, josta eläjät, niinkuin muutkin metsäpesän oliot, kummissaan ilmestyvät kurkistelemaan rauhanhäiritsijää. Metsänväen arka, hiukan pelästynyt ja kysyvä ilme esiintyy kotakansankin kasvoilla, kun outo vieras astuu hänen majalleen. Sillä eihän voi arvata, mikä lienee vieraan matkamiehen tarkoituksena.
Tämän tietäen lappalaisopas kotaa lähestyttäessä useasti jo etukäteen rientää viemään tietoa matkamiehen tulosta.
Jos pörrökarvaisten penikkain vastaanotto onkin tavallista äkäisempi, on kotaväen kohtelu sitä mieluisempaa. Lappia ja suomea he latelevat sekaisin — Ruijan tunturikodasta tuotu emäntä ei juuri muuta osaakaan kuin omaa "saamekieltään" — ja pieneen majaansa he vievät vieraansa.
Ei ole erämaan kansan koti juuri vieraita varten varattu, enempää kuin muidenkaan metsänasukasten asunnot. Se on aiottu vain oman väen olosijaksi, ja hyvässä sovussa saa sekin siinä pysytellä, ahtautuen vieri viereen kyköttämään kuin ainakin pennut pesäänsä.
Sillä asunto on varsin ahdas; kotapermantona on vain kolmi-, nelimetrinen maapalanen, ja korkeutta on niin paljon, että ainoastaan keskellä, räppänäaukon kohdalla, suommuorran alla, saattaa kodan päämies seisoa suorana. Käyrien pieljipuiden ja kotariukujen varaan pingoitettu vaateloude sulkee suojaansa pienen lappalaismaailman, eristäen sen ulkoilmasta. Savulla se on vain koristettu ja kirjavoitu, ja ainoana "tauluna" on räppänäaukosta näkyvä palanen sinistä taivasta.
Mutta tämä maja on porolappalaisten koti, ja sen suojassa on hänen kotoinen lietensä. Keskellä kotapermantoa on seitsemällä kivellä ympäröity tulisija, jonka mieluinen loimo lämmittää ympärillä olijoita. Maapermannolla, joka on peitetty koivunrisuilla, porontaljoilla ja ruijanraanuilla, vain istutaan tai loiotaan kahden puolen tulta. On siinä vielä sikinsokin kaikenlaista talon tarvekapinetta: keittoastioita, kahvikaluja, kiisoja, laukkuja ja ruokatarpeita, jauhopusseja ja maitovatsapalloja, kaikki vain permannolla ovipuolessa taikka peräosassa, poassossa. Tässä kotaväki nukkuu yönsä, lepäilee päivälläkin, tässä syö liha- ja kalakeittonsa sekä särpää mustan kahvinsa, tässä askartelee "tupa työnsä", ompelukset, kudonnat ja puukkotyöt. Kiisoille taikka taljavuoteelle hän istuttaa vieraansakin ja tarjoaa hänelle kotansa parhaita, sillä "sitä lintu linnulle, mitä linnulla itselläänkin." Emäntä keittää rasvaa tiukkuvia tunturijärven siikoja, joita yhteisestä kaarasta pistellään sormin ja kastetaan samaan rasvakuppiin, tarjoaa ulkona kevätahavissa kuivattua poronlihaa ja viimeksi pyöräyttää väkevän kahvin, johon kermaksi sekoitetaan poron vatsalaukussa kuivattua hapanta poronmaitoa. Hyvä on tunturikodan kestitys, hyvästä sydämestä tarjottu ja mielihyvällä otettu vastaan. Eikä ole kotaemännän kertaakaan koko puuhansa aikana tarvinnut sen enempää hääriä eikä juoksennella; samalla sijalla, lieden ääressä, jalkainsa päällä, hän on vain saanut istuskella, sillä käden ulottuvilla, kiisoissa ja nahkapusseissa, ovat ruoka- ja kahvitarpeet, käden ulottuvilla riippuvat kattilat ja kahvipannut ja käden ulottuville, oven suuhun, ovat lapset kanniskelleet vaivaisenvarpuja, joita kattilan alle työnnetään, ja lopuksi, käden ulottuvilla istuvat nekin, joille tarjotaan.
Jos asunto on ahdas, niin sitä enemmän on tilaa ulkona. Koko rantakenttä kivineen ja mättäineen on samaa kotia kodan kanssa. Aurinkoisena päivänä saattaa lappalainen istua työskentelemässä siinä yhtä hyvin kuin kodassakin. Kenttä onkin työmaan näköinen. Hujanhajan on siinä kaikenlaista työkalua ja useita työskentelysijoja. Siinä on puiden pilkkomispaikka, siinä parkkipadat ja roukauskattilat, siinä leivänpaistamis-uunikin paljaan taivaan alla, siinä kirveskalsua, kuokkapahasta ja lapionraakkia, puukkoa, vasaraa, höylää ja tahkontapaista, kauhaa ja kaukaloa. Ja joukossa pitkin kenttää nähdään kumollaan, syrjällään ja kohdallaan ahkioita ja porokelkkoja, jopa kottakärrytkin. Kivillä ja kantojen nenissä roikkuu joitakuita takkikuluja sekä muuan karvaton kinnipeski. Kentän pohjoisreunassa on parin koivunhaariikan ja korvakkojen varassa "luövvi", katos ja telineistö, jossa nähdään yhtä ja toista kotaväen tarvekalua: kenkäheinäkääröjä, terva-astiaa, kantosatulaa, laukkua, poronlänkiä, puntaria. Luövvin katon suojassa säilytetään kuivattu poronliha varastokin, ja koivunoksalla riippuu pari kuivattua poron verimahaa. Kentän vastaisella reunalla on pari pientä turpeilla päällystettyä kotaa, joissa säilytetään suolakalavarastot. Järven rannassa on nuotta- ja verkko-ulut sekä pari venettä.
Sellainen on porolappalaisen kesäinen kenttä, erämaan yksinäisen asukkaan hiljainen kotitanhua kaukana tunturien takana. Se ei ole suinkaan kovin houkutteleva mukavampiin oloihin tottuneelle, mutta kuitenkin mielenkiintoinen ja puoleensa vetävä. Vapaana ja rauhassa koko maailman melulta ja myllerryksiltä saisi täällä askarrella, kattona korkea taivas ja ympärillä joka suunnalla mahtavat tunturit. Ja naapureina olisivat vain metsien eläimet, ilman linnut, vedenhaltiat ja maassa asuva maakansa, maahiaiset. Eikä erämaiden julmaa peikkoa, Stalloakaan tarvitsisi pelätä, kun vain tietää, miten hänen suhteensa milloinkin on asetuttava.
Näin tuntee lappalainenkin, ja siksi hän niin hyvin viihtyykin erämaassaan. Ei hän enempää seuraa kaipaakaan. Päinvastoin kodan asukas on tyytyväinen, kun hänellä on koko erämaa hallussaan, eikä naapuria näkyvissä ei kuuluvissa. Silloin hän saa vapaana ja mielinmäärin liikkua tuntureillaan ja huoletonna paimennella porokarjaansa.
Poroja on Näkkälän Jussankin hallussa koko lauma, seitsensatainen tokka, jossa kyllä on osa Hukka-Salkon ja Näkkälän Antin Jussalle paimennettaviksi uskottuja elukoita. Öisin porot käyvät lähituntureilla laitumella, mutta helteisimmän päivän ajaksi ne tulevat kodan luokse järvenniemeen, raittiiseen ilmanhenkeen lepäilemään ja märehtimään.
Koko aamupuoli päivää kodalla kuluukin porokarjaa odotellessa, emäntäkin laittaa jo ruokaveron valmiiksi sekä paimenille että koirille.
On komea näky, kun monisatapäinen, sarvekas lauma puolenpäivän seuduissa painuu alas tunturilta ja jänkää pitkin kierrellen astelee kodalle.
— Elo tulee! huutavat kodalla olijat.
Ja se on todellakin mahtava "elo". On kuin valtava harmaa virta kohisten laskeutuisi tunturilta jängälle ja lähestyisi kotaa. Ei erota siinä yksityisiä eläimiä, vaan kaikki sulautuu samaksi liikkuvaksi kokonaisuudeksi. Näyttää kuin suunnaton jättiläismatelija, monituhatsarvinen alkumaailman eläin, kiemurtelisi jängän matalassa pensaikossa merkillisesti äännellen.
Se on lappalaisen elovainio, siinä lainehtii tunturikansan viljapelto.
Lauma tulee kodalle tuhatjalkaisena oliona, napsavin sorkin, keikutellen satoja sarviaan ja astellen keveästi. Siinä on komeita kruunupäisiä hirvaita, vankkoja ajohärkiä, vaatimia, puolikasvuisia pienisarvisia urakoita, vuonniloita ja vuorsoja, sekä pikkuisia korkeakoipisia mulipää-vasoja. Kohisten kulkee elo kodan ohitse suoraan leponiemeensä, mutta jotkut pysähtyvät kotakentälle nuuskimaan mättäitä ja löytävät niistä jotakin pureksittavaa. Pienet sarvettomat vasat juosta kepsuttavat ja hypähtelevät emonsa rinnalla ja ikävissään roukuvat, kun harhaantuvat hoitajastaan. Emot roukuvat vastaan, ja helposti tuntee vasa oman äitinsä äänen sataisestakin rouvunnasta ja lähtee iloisesti äännähdellen sitä kohden. Vasat ovat tunturielon hentoja oraita, suuren lauman pikkulapsia, jotka suurilla tummilla silmillään kummastellen katselevat ihmeellistä maailmaa, iloitsevat auringosta ja ovat onnellisia saadessaan olla emonsa vierellä ja valittavat vähäisestäkin vastoinkäymisestä.
— Voi sitä porovasaa, kun se rouvuskelee, nun nun nun nuu. Voi sitä ruohovasikkaa, kun se rouvuskelee, nun nun nun nuu,
laulaa lappalainenkin siitä joikauksessaan.
Lauman perässä astelee koirineen kaksi raitiota, kotapoika, 13-vuotias Antti, ja kodan renki, Juunas Kelottijärvi. Koko yökauden he ovat porojen kintereillä kierrelleet erämaita ja koirineen huolehtineet, että tokka pysyisi koossa. Nälissään ovat paimenpojat, nälissään heitä seuranneet koiranressukatkin. Raitiot käyvät kotaan suurustamaan, mutta koirille tarjoo kotaemäntä aterian ulkona kentällä. Siihen kokoontuu talon koko halliväki, kymmenkunta karvaista koirankuonolaista, Pennoa, Naattua, Tshikkaa, Tshalmua, Tilkkua, Murjua, Lumpua, Kuolehvia ja pari Mustia, joille emäntä ammentaa kattilasta vartavasten keittämäänsä verivelliä suureen kaukaloon. On siinä silloin "ruokaruotsi ja syömäsaksa" murkinalla ja käy aika äkäinen elämä, murina ja lotkiminen, kun tämä kansa aterioitsee. Ei siinä siunata eikä myöskään kiitellä, vaan latkitaan, minkä ennätetään, pannaan lopuksi toimeen pikku tappelunnujakkakin ja sitten huulia nuoleskellen heittäydytään kentälle ettoneelle. Astuskelee pari karvakoipea ylpeänä kotaankin, vönkii yli emännän kahvitarjoilun ja heittäytyy kylläisenä isännän makuutilalle.
Mutta taitava porokoira on kotalappalaisen kaikki kaikessa, paljon suurempiarvoinen kuin huono mies. Sillä koira on porolauman oikea paimentaja ja kurissa pitäjä. Ilman nopsajalkaista, avosuista, äreätä rakkiansa ei poromies saattaisi pitää villiä karjaansa koossa.
Niemen äärimmäiseen kärkeen vetäytyy koko porolauma. Siellä se veden ja tuulen hengessä lepäilee polttavimman päiväsydämen rauhassa kiusallisilta Lapin syöpäläisiltä, jotka vilpas tuuli ajaa tiehensä. Syöpäläistä, räkkää, onkin helteisinä päivinä jängillä, vuomilla ja matalilla mailla poro-paran ja kaiken elävän olennon kimpussa, miltei henkimenoksi. On mitä monenlaisinta tihulaista: sääskeä ja paarmaa, saulakantekijää ja kurmuntekijää eli pottaposkaa. Varsinkin vaaleat porot saavat räkästä kovin kärsiä, sillä niiden kimppuun osaavat kaikki paholaiset, ja pienet heikot vasat monesti sortuvat ja kuolevat erämaahan syöpäläisten ylenmäärin kiusaamina. Mutta on räkästä hyötyäkin porokarjan paimenelle. Kiusaajain ahdistamana porolauma laukkaa vuomilta ja jängiltä ylös viileille tuntureille ja pysyy siellä paremmin yhdessä koossa. Räkkää pakoon Näkkälän Jussankin tokka joka päivä vaeltaa Raaskaltion niemelle. Tätä tihulaisten ansiopuolta muistelee lappalainen joiatessaan:
— Sääski ajaa porot tunturiin, vuomista pois porot ajaa kokoon. Ei porojen kanssa tulisi toimeen, jos ei sääskiä olisi. Se on pikku elävä, mutta kyllä sen edessä elo pakenee.
Mutta pieniä peurakorvaisia vasoja odottaa kova kohtalo. Käy niemelle mies suopunkeineen, heittää vasan toisensa jälkeen kiinni, keikauttaa maahan, istuu päälle ja suurella puukolla leikkaa korviin veriset merkkinsä. Vasa-parka roukuu ja kimpuroi, ja vipattaa vainottuja korviaan, mutta säälimätön suurpuukko sivaltaa kappaleen korvasta, palasen toisesta, lisäksi vielä puraisee reunohin pikku pykäliä ja halkoimia, jonka jälkeen vasta laskee elukan irti. Sukkelasti ponnahtaa vasa pystyyn ja roukuen ja verisiä korviaan puistellen juoksee etsimään emoansa. Mutta nyt on pikku elukka otettu muun karjan yhteyteen ja omistajan merkkeihin, eikä ole enää kenen tahansa, porovarkaan, kähvellettävänä. Tämän seurakuntaan ottamisen ovat kaikki porot saaneet elämässään kokea. Jokainen sekä iso että pieni sarvipää on korvarikkoinen, saman isännän porot samalla tavalla. Joka poromiehellä on oma merkkinsä, ja kun on satoja poromiehiä, pitää olla satoja erilaisia merkkejäkin. Niitä saa poromies sivaltamalla poron korviin erilaisia leikkauksia, "sanoja", eri asentoihin. Leikkauksia on hyvin monenlaisia, on poikkikorvaa, vitaa, haaraa ja halkoa, pykälää, pisteitä ja reikää, vuoluhankaa, pistohankaa, vastahankaa ja rappuhankaa, lumppiota, linnunvarvasta, kengänilttiä, suovankantaa, salvosta ja vintintolppaa, svatnaa ja kieskaa. Niin on esim. vanhan kuulun porolappalaisen Matti Pongun poromerkki seuraava: oikeassa hanka päällä, pykälä alla ja päällä, vasemman nokka poikki, päällä pistohanka, reikä ja siitä hankaan halki. Ja Enontekiön rikkaimman poromiehen, 1921 kuolleen Isko Näkkäläjärven merkki oli: oikea poikki, pykälä päällä ja kaksi pisteltä alla, vasemmassa hanka päällä ja siinä pistel.
Vanhat lapinäijät entisaikaan ottivat talteen vasan korvista leikatut merkkipalaset, pujottelivat ne rihmaan ja piilottivat kiven alle erämaahan niille seuduille, missä porot enimmin palkivat. Silloin porot pysyivät paremmin niillä mailla, erämaahan kätketyt osaset niitä sinne vetivät ja siellä pitelivät.
Iltapuoleen asti viipyvät porot leponiemellään. Sillä aikaa toiset paimenet, toinen renki ja palvelustyttö, Proksin Elle, koirineen varustautuvat vuorostaan seuraavaksi yöksi raitioimaan. Heinillä täytetyt kengät pauloitetaan jalkoihin, hartioille vetäistään harmaa sarkakaapu, "luhkka", ja suopunkivyyhti heitetään yli olan, evästäkin varataan reppuun. Koiransa kaulaan nauhoittaa renki ison puukalkareen; koira kun muuten olisi liian kova poroja laukoittamaan. Näkyy piski kyllä tottuneen mokomaan kaulakellukkaansa, kantaen sitä tyytyväisenä kuin ainakin asiaan kuuluvaa virkamerkkiä. Näin kaikin valmiina odotetaan porojen lähtemistä, sillä tokka saa itse ratkaista sen asian.
Kuuden, seitsemän tienoissa, kun päivä jo paistaa Seyristunturin päältä, kuuluu taas huuto:
— Elo tulee!
Ja omasta halustaan, kenenkään käskemättä, lähtee koko tokka liikkeelle.
Mutta tällä kertaa on laumassa melkein yhtä monta mieltä kuin päätäkin: yksi osa pyrkii jängälle, toinen tolvailee rantaa pitkin kodalle päin, kolmas lähtee laukkomaan Jierstitunturia kohden, ja siellä täällä yksinäinen emo vasoineen nulkkailee omia aikojaan sinne tänne pitkin jänkää.
Näyttää kuin koko lauma villinä ja mielettömänä yrittäisi hajaantua ympäri erämaita.
Mutta silloin, parhaaseen epäjärjestykseen saapuvat paimenet, kumpaisellakin koira kintereillään. Tyttö viittaa sauvallaan, komentaa koiraansa, ja heti kaapaisee rakki haukkuvana karvakeränä pitkin kenttää; käskee renkikin ressuansa ja samoin sekin lähtee laukkomaan toisen joukon jälkeen, niin että kalkkare vain kaulassa keikkuu. Pitkälle eivät karkulaiset ennätä, kun kiukkuinen rakki on jo kintereillä räkyttämässä. Mitä kauemmas poro yrittää poiketa, sitä kiivaammaksi tulee räkytys ja sitä lähemmäksi hyppii haukkuja karkulaisen kinttuja. Helposti sentään tottelevat porot karvaista kaitsijaansa; monet palaavat jo nähdessään sen lähenevän vapaaehtoisesti takaisin karkutieltään. Niin on pian taas tokka koossa.
Mutta kohta tulee uusi kommellus. On mentävä pienen virran ylitse, ja sitä säikkyen villi tokka taas vauhkoilee kuin lammaslauma ja syöksähtelee levotonna sinne tänne. Joku yrittää jo virralle, mutta heti taas pelästyen hypähtää pois ja pyrkii pakoon. Mutta haukkuja-paimenet pitävät laumaa kurissa ja painavat sitä yhä joelle päin. Viimein muuan suurisarvi uskaltaa astua vettä solkkaamaan, ja kohta törmäävät perässä toisetkin, ja yhdessä rytäkässä polskehtii koko tokka ylitse.
Silloin on päästy pahimmasta. Seitsensatainen elo järjestyy taas pitkäksi jonoksi ja asettuu rauhallisena jänkää vaeltamaan.
Pohjoiselle painuva päivä valaa paljaslakiselle tunturille ihanan sadunomaisen väriloiston, ja laaja, aitolappalainen, ruskea jänkä loistaa aivan ihmeellisenä auringon valjussa valossa. Jängällä liikkuu satasarvinen lauma harmaana elävänä virtana kohti kesäyön auringossa hohtavaa Seyristunturia.
Paimenet astelevat sauva kädessä, koira kintereillään, rauhallisesti perässä kuin ainakin "hyvät paimenet" laumaansa seuraten.
Seyristunturin matalaan, harvaan rantakoivikkoon katoaa tokka ja hajaantuu laitumelleen.
Päivän tärkein toimi on päättynyt, elo saatu tunturille palkimaan. Paimenesta saapuneet raitiot jäävät kotaan loikomaan ja juomaan emännän keittämää kahvia. Mutta isäntä on kymmenvuotisen Inga-tyttären kanssa lähtenyt kalalle, ja palaa sieltä vasta puoliöissä. Silloin laitetaan heti kalakeitto kattilaan ja saadaan oikein rasvainen iltanen, sillä tunturijärvien siika on tavaton tauromaan, antamaan rasvaa keittoon ihan kanneksi — kun vain pyyntimies ei ole erehtynyt kalalla ollessaan kääntämään venettään vastapäivään. Jos sellaisen taitamattomuuden tekisi, silloin ei kala tauroisi. Mutta semmoista erehdystä ei vanha lapinukko ole tehnyt. Ei hän myöskään ole laskenut venettään rantaan kiinni, ennenkuin on korjannut pois pyydyksensä, sillä tällöinkin olisi kaloista tauro mennyt maahan. Niin tauroo ukon tuoma siika vahvasti, ja kotaväki saa päivänsä päätteeksi yltäkylläisen kalakeiton, jonka päälle voi aivan tyytyväisenä kellahtaa porontaljoille ja vetäistä peitokseen paksun ruijanraanun. Niin sopii siinä, väsymättömän auringon valvoessa, vedellä unia seuraavan päivän puolille asti.
Silloin taas elo saapuu kotajärvelleen tuulluttelemaan, palatakseen iltasella uusien paimenien saattamana tunturiinsa.
Samanlainen on jokainen seuraavakin päivä, oli se pyhä taikka arki, sillä tunturikodassa ei ole koskaan pyhää, yhtämittainen loputon arki vain, yksitoikkoinen kuin kotaa ympäröivä rannaton tunturimaa. Elo tulee ja menee samalla tavalla joka päivä, ja kalamies käy joka ilta järvellä. Vuoropäivin loikovat paimenet ja koirat kodalla, jossa emäntä istuskelee lapsineen kaiket päivät, hoitaen mustaa kahvipannuansa ja keittäen kalaa sekä pari kertaa päivässä koirillekin mustan vellin, ja välitöikseen kutoen sukkaa, vantutta, kengänpaulaa taikka ommellen monikirjaisia "lapin parseeleja".
Ei tiedä tunturimajan asukas maailman menosta. Ei jaksa tänne asti postimies kulkea, eikä hänellä olisi tänne mitään tuotavaakaan. Sanomalehti on kodan harrastuksille vieras, onpa pieni, lapinkielinen, Norjassa toimitettu "Nuorttanastekin" täällä tuntematon. Vain joskus, ani harvoin, etsii joku kirjelappunen tunturin asukasta, tullen jonkun kulkijan matkassa, tai tavaten omistajan sen kirkolla käydessä.
Heinäkuun lopulle, Jaakonpäivän aikoihin asti, oleskelee Näkkälän Jussa Raaskaltiolla. Mutta sitten kun pahin räkänaika on ohitse, muuttaa ukko pois järvirannan kesäiseltä kentältä, jota korkeat tunturit, Jiersti-, Seyris- ja Tiermesvaarat kolmelta puolelta piirittävät, ja jossa porokarjakin joka päivä on saanut järvenhengessä rauhassa levähtää.
Kun porolappalainen muuttaa, muuttaa hän koko taloineen. Hän rysäyttää kotansa kasaan, kääräisee leveät kotalouteet kokoon ja sitoo kimppuihin pieljipuut sekä kotariuvut, parikymmentä pitkää seivästä. Samoin kimppuaa hän kaikki muutkin talon tarvekalut, keittoastiat, kiisat, laukut, ruokatavarat, vähät työkapineet, vaatteet ja makuutarpeet. Autio kotamaa koivurisuineen ja tulisijoineen, luövvi, jonka katoksen alle on kasattu porokelkat ja ahkiot odottamaan talvea, ja kalakodat kalapönttöineen vain jäävät rannalle osoittamaan ihmisen aherruspaikkaa.
Niin sälytetään koko koti kaikkineen porohärkien selkään ja lähdetään jutamaan uusille laitumille. Takkahärät on kollostettu raitioon, jota kotakunnan päämies itse johtaa taluttaen ohjasnuorasta etumaisinta poroa. On härillä millä mitäkin kannettavaa: mikä laahaa kyljilleen kahden puolen sonnustettuja kotariukuja, mikä vetää pieljipuita, mikä taas kantaa louteita. Joku poro on saanut osakseen keittokalut, toinen ruokatavaroita, kolmas makuuvaatteita. Tavarat on sonnustettu kahden puolen poron kylkiä, puisen kantosatulan korvakkoihin, ja nuoritettu poron vatsan alatse, etteivät ne pahojakaan maita kuljettaessa pääse putoamaan.
Muutaman härän selässä istuu pikku tyttönen, toisella taas ratsastaa poikatallukka, mutta kaikkein pienin kyköttää äitinsä selässä kietkamessa. Eukko tallustaa perässä tyttärineen pitäen huolta raidon jälkipäästä. Rengit, piika ja poika hoitavat koirien kanssa tokkaa, joka niinkuin ainakin tahtoo kulkea omia teitänsä. Näin meneskellään länttä kohden poikki maiden, poikki vuomien ja purojen, kiertäen vain isot jängät ja aavat.
Jotkut lappalaiset, kun muuttomatka ei ole kovin pitkä eikä pahoja maita myöten tarvitse kulkea, sonnustavat härät kelkkojen eteen, latovat tavarat ja lapset kelkkoihin ja laskettavat pitkin sulia maita, niin että anturat kahisevat.
On se matkantekoa, kun tunturin kotakansa on liikkeellä. Toisaalla jutaa hiljalleen takkahärkien raito, toisaalla mennärymistää tokka. Ja kyllä sen sivullinenkin kuulee, missä satapäinen lauma liikkuu: tuntuu kuin olisi koko tunturin vanhaväki liikkeellä. Siellä paimenet huutelevat koirilleen, koirat ajelevat räkyttäen karkulaisia tokkaan, ja roukuen ja napsavin sorkin lainehtii poroelo eteenpäin.
Päästään Seyristunturin takaisille tievoille, ja siellä taas asetutaan taloksi.
Sukkelasti käy tunturilaisen talonteko, eikä siinä toimessa tarvita edes miestäkään. Neljännestunnissa pari naista kodan kokoon kapsauttaa. Pieljipuut vain hosaistaan reijistään suommuorraan, nykäistään pystyyn ja sitaistaan väliin poikittain tueksi toaresmuorrat; sitten pistellään kotariuvut niitä vasten nojalleen, ja peitoksi räväytetään suuret louteet, toinen toiselle, toinen toiselle sivulle. Louteiden reunat piställetään nauhasilmukoilla toisiinsa ja kotapuihin, ja puukapuloihin sitaistu pitkä kapea vaatekappale ripustetaan ovireiän peitteeksi. Sitten vielä kuusi, seitsemän kiveä arinaa ympäröimään, pari puukappaletta oven reunasta arinakiviin sivupuolen oleskelusijoja rajoittamaan sekä kattilakoukku riippumaan suommuorraan. Talo on valmis. Sitten ripustetaan kahvikattila haahlakoukkuun, viritetään tuli alle, ja kohta kodanhuipusta kohoava savusuitsu ilmoittaa uuden ihmisasunnon nousseen erämaahan.
Näppäriä ovat lapinnaiset kodantekohommissa, pienestä pitäen siihen tottuneita. Satoja kertoja he ovat saaneet kotinsa purkaa perustuksia myöten ja yhtä monta kertaa taas kohentaa sen pystyyn.
Vaivaisenvarvut ja tunturikoivun kuivuneet oksankäkkyrät ja risut ovat täällä lappalaisen polttopuita. Lannanmaan hirsitalojen asukas saisi sellaisilla puilla tuskin ruokaansa kypsäksi, mutta niillä vain lappalainen kiehauttaa keittonsa ja "lämmittää" kotansa talvellakin, ja ne ovat hänestä kaikkein "parhaimmuksia" puita. Mutta se vain pitää varoa risuja kotaan viedessä, ettei työnnä niitä latva edellä, sillä silloin poronvasat syntyisivät nurinpäin.
Taitava ja tottunut on lappalainen sytyttämään tulta, helposti hän saa sen tarttumaan kurjannäköisiinkin pökkelöihin, kun tuntureilla liikkuessaan asettuu ruokailemaan. Pikku risunlatvoja hän taittelee kasan, nyhtää tuohenpalasia kuivista oksista ja raapaisee niihin tulen. Talvisin on lapinmiehellä useasti povessa tuohenkäppyrä taikka tervaskappale, josta kiskoo sytykkeitä käydessään virittelemään lumisia ja jäätyneitä risuja.
Mutta tievan laelle ei lappalainen koskaan tee asentotultaan eikä myöskään metsäpolulle. Tievan laella palavan tulen saattaisi Stallo helposti huomata ja tulla ahdistelemaan, ja metsän palkaita liikkuu maahiainen.
Pari, kolme kuukautta on Seyristunturin seutu Raaskaltiolta tulleiden kotipaikkana. Täällä raitioidaan tokkaa ympäristön tievoissa ja kalastellaan lähijärvissä. Täällä jo joudutaan lypsämään poroja, sillä vasat ovat varttuneet jo niin isoiksi, etteivät enää ole aivan riippuvaisia emon ruokinnasta. Joka päivä lypsää lappalainen vaatimet ja saa joka porosta korttelin verran maitoa pyöreään, kapeasuiseen, koivunpahkasta koverrettuun varsinaappuunsa.
Osan maidosta hän kuivaa kotasavussa poronvatsapalleroissa "maitomahoiksi", osan tekee juustoiksi. Kattilassa haalistetun maidon hän juoksuttaa vesitilkalla, jossa on liotettu poron makonahan suortuvia, ja juustot hän puristaa vartavastisiin kaavoihin, lokkiin. Niitä on varakkaalla poroisännällä kymmenkuntakin erikokoista — isoimman halkaisija 32 sm, pienimmän 10 sm — pyöreää kehystä, joiden reiäkkäät pohjat ovat täynnä koristeleikkauksia; useasti niissä on vuosilukukin sekä omistajan nimikirjaimet. Valmiiksi puristetut juustot lokkineen ladotaan päällekkäin, kapeampi aina yläpuolelle ja viimeksi iso kivi painoksi. Siinä saavat juustot yökauden puristua ja valuttaa heraa pois, jonka jälkeen ne ripustetaan luövviin kuivamaan.
Mutta kun talvi heittää ensimmäiset lumensa, heittää Näkkälän Jussakin Seyristunturin takaiset tievat, lyö taas kotansa ja tavaransa kasaan ja lähtee pois koko tunturimaasta. Sillä alastomilla, tuulisilla tuntureilla ei lappalainenkaan saattaisi talvella asua. Talvella on pakkanen siellä vielä ankarampi kuin muualla, ja myrskyt möyryävät niin rajuina, ettei keveä kota pysyisi pystyssä. Eikä porokarjakaan tulisi talvella tuntureilla toimeen. Siksi muuttaakin kotakunta eteläisempiin outamaihin Hetan ja Näkkälän välille. Outamailla ei talvi tunnu niin ankaralta kuin puuttomilla tuntureilla.
Lumikelillä käy majanmuutto paljon hauskemmin kuin kesällä. Tavarat saadaan ahtaa ahkioihin ja kelkkoihin, ja ajella suoraan yli jänkien ja järvien. Pitkänä raitona vain lasketellaan pitkin maita, ja koko tokka, paimenien ja koirien ohjaamana, tulla rytistää mukana. Kankaalle jonkun jängän taikka järven lähimaille pystytetään kota; lumi lapioidaan vain paikalta pois, ja sitten talo pystyyn.
Luminen erämaa on yht'äkkiä keskellä talvea herännyt eloon. Kota työntää savua ilmaan, nahkapukuinen metsänväki häärii kodan ympärillä, jossa on ahkioita, kelkkoja ja kaikenlaisia tavaroita sikin sokin, ja joitakuita porojakin seisoo kotamaalla jäkälän ääressä. Metsä ihan vilisee ja elää, kun sarvipäinen harmaa lauma siellä liikkuu.
Samoille Hetan outamaille ajautuvat talveksi myös Pöyrisjärven Näkkälät ja Proksit. Hekin heittävät tunturinsa ja jutavat Hetasta etelään, Muotkajärven ja Palojoen kankaille, jopa aina Sonkamuotkan takalistoille. Palojoen tienoille laskeutuvat korkeasta tunturimaastaan myöskin "Käsivarren" lappalaiset Poro- ja Kilpisjärven ympäristöiltä. Mutta Pöyrisjärven Maggat viettävät talvensa Peltovuoman ja Nunnasen seuduilla.
Silloin ovat Hetan talviset metsät asuttuja, kun niissä Näkkälän ja Porojärven lappalaiset pitävät majaansa, ja porolaumat palkivat kankailla. Poroja on Näkkälän miehillä yhteensä yli neljätuhatta. Rikkaimpana isäntänä häärii joukossa Tuomaan Antti, jolla on 600-700 sarvipäätä; sataisia laumoja hoitelevat myöskin Isko-vainajan perilliset. Mutta aikoinaan oli Näkkälän joukkokunnalla poroja tuhansittain. Isko-äijäkin omisti yksinään lähes kolmituhantisen suurlauman, josta saattoi jakaa jokaiselle kuudelle lapselleen, sitä mukaa kuin ne tulivat aikuisiksi, perinnöksi 600 päätä. Porojärven poromiesten, Lapin palkisen, lauma nousee neljännelletuhannelle, ja heidän rikkaimpiansa on Palojärven Antti, viisisataisen tokan isäntä, sekä Valkeapään Maaret, jolla on neljäsataa.[9] Sodan aikana on Enontekiön miesten, niinkuin muidenkin lappalaisten, poroelo entisestään paljon vähentynyt, mutta on sitten taas ruvennut nopeasti kasvamaan.
Koko talvikauden oleskelee porolappalainen suojaisessa metsäseudussa muutellen sielläkin aina vähän päästä paikasta toiseen. Hyvällä jäkälämaalla saattaa porotokka viivähtää toistakin kuukautta, mutta huonolta kankaalta täytyy sen siirtyä pikemmin pois. Ja kotaväen pitää seurata perässä.
Samaa Lapin pakkasperää on alava outamaakin, mutta vaatekodassa lappalainen viettää talvensakin. Kesäinen kotaverho on kyllä vaihdettu paksuihin villaisiin ruijanraanuihin, jotka kaksinkerroin vetäistään seiniksi, ja alaosan ympärille lumi heittää vallin. Mutta räppänäaukko on aina avoinna, ja pakkasöinäkin katsovat kotaan synkän kylmän taivaan tähdet taikka valaisevat sitä roihuavat ruijantulet. Päivisin kyllä palaa kodassa alituisesti tuli, ja tuntuu sen loimossa lämpöiseltä, mutta kovilla pakkasilla ei savu tahdo jaksaa kohota ylös, vaan täyttää koko kodan. Keitoista nouseva ja hengityksestä sekä kosteista vaatteista lähtevä höyry vielä sekaantuu joukkoon, niin että kota on täynnä harmaata huurua kuin kylmä sauna. Purkuilmoilla kyllä ei pakkanen eikä huuru ahdistele, mutta silloin rajuilma ryöpyttää lunta räppänästä ja ovivaatteen raosta sisään, jopa välistä niinkin, että kodan asukkaat aamulla saavat kaivautua kinoksesta. Mutta kotaväki, kodassa syntynytkin, on alun pitäen jo tällaiseen tottunut. Ei sitä huuru häiritse, ei lumipurku kiusaa, eikä öinen tähtien tuikkiminen räppänästä pelota. Lämpöisissä moninkertaisissa poronnahka-pukimissaan nukkuu lappalainen yönsä taljoilla paksun villaraanun alla, tietämättä pyrystä ja pakkasesta, vaikka talvenisäntä tulee monesti kotaan niin kovana, että aamulla on keitto vesikattilassa paksussa jäässä.
Pakkanen ei lappalaisen luontoa langeta; päinvastoin hän on silloin paljon toimeliaampi kuin talvisella suvisäällä, samoinkuin porokin, joka kiljuvalla pakkasella on tavallista hurjempi menemään. Talvi on lappalaisen ja poron ihana aika. Silloin pääsee vapaasti menemään minne haluaa, ja saa kulkea mistä mieli tekee. Eivät pidätä järvet, eivät estä pohjattomat jängät, ja leveillä sorkillaan oiustaa poro kyllä umpienkin halki. Hyvillä mielin ajelee lappalainen tunturimaassaan, päästelee yli tunturien Koutokeinoon ja Jäämeren rannalle, Alattioon, josta jutaa elintarpeita kesänkin varaksi.
Ei ole talvella kiusallista räkkääkään, joka Lapin valoisan kesän tekee niin sietämättömäksi kaikille eläville.
Mutta on talvellakin vastuksensa: Lapin suuret susilaumat. Ne ryöpsähtävät tunturilta väliin koko joukolla porokarjaan ja tekevät kamalaa jälkeä, syöksyvät saman tien toiseen, kolmanteen ja neljänteen tokkaan, ja joka paikassa iskevät eloa maahan, kaatavat ja hävittävät kuin tuli. Kymmenittäin poroja saattaa hukkaparvi yhtenä yökautena tuhota, kiitäen pitkät matkat laumasta toiseen. Hukka on tavaton menijä, ja on sillä oma kyytinsä. Komealla "raamikkaalla nuotilla" siitä lappalainenkin laskee joikunsa:
— Hukka se se on koko mies: yhdeksän tunturivuomaa menee yhdessä veikissä poikki, ja se on vain nelijalkainen elävä. Se on eri poika se, joka niin pitkältä menee ja hakee pyytöä. Mahtaa se poron herra olla. Kun se poron saa kiinni, niin se repii niinkuin valkia, se polttaa niinkuin valkia, niinkuin hyvä valkia; se poron hajoittaa ja syöpi, niinkuin valkia polttaa. Ja hukan työ on niin kauhea. Kun se työn on tehnyt, niin se menee tunturiin ja ulvoo.
Vihatulle hukalle tekivät entiset lapinäijät joskus sellaiset räähkät, että nylkivät sen elävältä ja sitten laskivat alastonna laukkaamaan. Ja tästä tekosesta oli se hyöty, ettei susi enää koskaan tullut niille maille, missä nyljetty toveri oli henkitoreissaan harpponut. Näin teki ennen Jouni Hetta, Enontekiön lappalainen, hukalle, joka syöksyi hänen kimppuunsa tunturilla. Äijä survaisi karvakintaisen kouransa pedon kurkkuun, kieppasi suopungin kaulaan, sitoi leuat samalla suopungilla yhteen sekä nuoritti kuonon puuhun. Välittämättä hukan keturoimisesta ratkoi ukko suurpuukollaan nahan auki, kuoraisi sen pois selästä, ja sitten vasta laski paljaan elukan menemään.
Eikä liioin tullut hukka enää siihen tunturiin.
Joulu ja pääsiäinen ovat lappalaisen suuria pyhäaikoja, jolloin hänenkin alituiseen arkeensa tulee hauskaa vaihtelua antava katkeama. Ajetaan jouluna joukottain kirkolle yhdeltä ja toiselta kotipaikalta. Mutta silloin on Lapin pimeä yö kaikkein synkimmillään, ja kaikki tunturin pimeät peikot ovat liikkeellä. Silloin metsäkodassakin pitää kaikkien liikkua aivan hiljaa ja äänetönnä. Eivät edes lapset saa taajoa eikä telmätä. Jos kovin taajoisivat, tulisi tunturista Stallo ja söisi taajojat suuhunsa. Niin teki Stallo Koutokeinossa, Oskalon lähellä, Turkihanvaaran kodalla, tappoi ja söi lapset, jotka vanhempien kirkossa ollessa pahasti taajoivat, vieläpä muutti kodat, porot ja kaikki kiviksi. Ja ne kivet ovat vieläkin vaaralla nähtävinä.
Jouluyönä onkin itse Stallo liikkellä, ajaen raitoineen kodan ohitse. Siksi siivotaankin kodan ympärys hyvin puhtaaksi, ettei Stallon raito tarttuisi mihinkään oksaan taikka puuhun. Ja kotaan varataan vettä, että Stallo saa, jos haluaa, pistäytyä juomassa. Ellei vettä olisi, imisi Stallo veren nuorimmasta lapsesta.
Pääsiäinen on paljon iloisempi ja valoisampi pyhäpäivä. Silloin koko tunturienmaa ajaa kevättalven kirkkaita hankia lähiseutujen kirkkopaikoille, Koutokeinoon, Kaaressuvantoon ja Hettaan. Silloin on tunturikansa komeimmissa pukamissaan, mustissa ja valkoisissa purkapeskeissä, joista punainen ja keltainen paistaa, ja hopea ihan häikäisten hohtaa ja helkkää. Outo luulisi näkevänsä jopa satujen tontturuhtinaita ja kääpiökuninkaiden koreita tyttäriä. Silloin haudataan edesmennyt lappi, kastetaan vastasyntynyt kansa ja vihitään monet uudet parit uutta tunturipolvea jatkamaan. Pääsiäispyhät ovatkin tunturiväen varsinaisia hääpyhiä. Silloin on kotapoika toimittanut kosimisensa, valinnut omansa, vaihettanut hänen kanssaan poroja, antanut monet hopeaiset ja kultaiset sormukset, vieläpä hopeahelyjä rinnan ja vyötäret täyteen, ja sitten saattanut kirkolle papin eteen.
Lapin kiertäjakansa, nuoret ja vanhat, vieläpä — kotakansan koiratkin täyttävät pääsiäispyhinä kirkon käytäviä myöten. On silloin kirkonmenokin oikeaa erämaan menoa, johon koiratkin ottavat osaa. Eri kotakuntain rakit iskevät kiljuen yhteen keskellä käytävää, pojanvekarat heittelevät niitä suopunkeihinsa ja kiljuttavat vielä enemmän, ja kietkamien asukkaat parkuvat hoitajiensa sylissä. Papin saarnan sattuessa monet vanhat eukot tulevat liikutuksiin ja rupevat hurjina hihkumaan, hyppimään ja käsillään huitomaan. Mutta pappi on tottunut tunturilaisten kirkonmenoon, korottaa vain ääntänsä ja pauhaa sitä voimakkaammin.
Keväällä ennen kelin loppua jättävät lappalaiset taas outamaansa ja muuttavat takaisin tuntureillensa. Näkkälän Jussakin jutaa Vapun tienoissa Seyristunturin eteläpäähän ja oleskelee siellä suurien jänkien äärellä porojen vasoitusajan. Sitten juhannuksen edellä tulee vielä muutto entiselle kesäkentälle Raaskaltiolle.
Niin on vuosi kiertänyt ympäriinsä, ja kotakansa kiertänyt erämaansa. Sitten alkaa taas sama erämaan kierto, jolle ei tule loppua enempää kuin ajan kiertokululle.
Ei ole tunturilaisella pysyväistä olinsijaa, vaan hän elää kuin alituinen matkamies. Vaikka hänen kotansa seisookin tunturin juurella, on se kovin löyhästi maahan kiinnitetty.
Porolappalaisen kotina on koko erämaa, ja siihen hän on vahvasti kiintynyt. Täällä elää hänen suuri elonsa, hänen liikkuva valtava viljavainionsa, joka hänet säätää ikuiseksi erämaan kiertäjäksi. Se tarvitsee aina uutta voimaa maasta, ja hänen täytyy pitää alituisesti sitä silmällä, olla viljansa vierellä kesät, talvet, niinkuin lannanmieskin asuu aina peltojensa äärellä. Silloin tulee elo parhaiten hoidetuksi ja menestyy hyvin sekä säästyy susilta, ahmoilta ja muilta tunturien rosvoilta.
Sillä tunturi-maissa on paljon pahempiakin rosvoja kuin nelijalkaiset ryövärit, vaikka nekin liikkuvat ja polttavat kuin tuli. Monesti katoaa laumasta poro, saattaa kadota useampikin sarvipää, jopa joskus hävitä kymmeniä, satojakin, niin ettei aina edes löydy raatojakaan, kuten suden jäljiltä.
Silloin on ihmisrosvo liikkunut erämaissa.
Milloin vain tokkaa ei kylliksi tarkoin vartioida, saattaa siitä päästä joku parttio karkuteille ja joutua toisen seudun alueelle taikka muuten eksyä kauas erämaihin, ja siiloin voi koko joukko helposti olla mennyttä. On joskus käynyt niinkin, että useampisatainen tokka on toisessa tunturimaassa kokonaan tuhottu. Niin menetti kerran Inarin Salkko-Niila seitsemänsataa poroa, jotka kulkeutuivat Enontekiön erämaihin ja hävisivät sinne joka sorkka. Kerran taas autioissa tuntureissa tuhottiin Kaaressuvannon poroja kuusisatainen karja, ja muuanna talvena katosi Ruijanrannan lankoniemeläisten elukoita puolitoista tuhatta, ettei päätäkään löydetty. Hyvin häikäilemättömästi menettelevät vanhat tottuneet poromiehet anastaessaan vierasta karjaa. Sattuupa vain toisen poroparttio eksymään rohkean porovarkaan tokkaan, ajaa hän koirien ja paimenten kanssa koko lauman piiloiseen autioon tunturikuruun ja panee siellä heti toimeen joukkoteurastuken.
Täysikasvuiset porot lyödään lihoiksi ja nahoiksi, mutta vasat ja nuoret porot, joita ei omistaja niin helposti voi tuntea kuin vanhoja eläimiä, muutetaan omiin merkkeihin. Ellei yhdessä paikassa ennätetä tehdä valmista kaikista vieraista elukoista, saavat loput jäädä tokkaan, kunnes taas sopivassa tilaisuudessa rymäytetään koko karja toiseen jylhään kuruun ja jatketaan siellä teurastusta; näin tehdään vielä siitäkin edelleen siksi, kunnes on saatu kaikki selväksi. Taljat ja lihat myydään Norjaan, mutta sisälmykset ja muut jätteet heitetään tappotantereelle. Kolonnäköinen on tällainen erämaan teurastuspaikka. Niinpä oli Vuomavaaran pohjoispäässä Enontekiöllä eräässäkin suuressa kurussa, jossa joku suurvaras oli toimittanut oikein joukkosurmat, koko tanner yhtenä rapana ja lihana.
Saattaa sukkela ja kälmi lappalainen hyvän hetken sattuessa siepata poron ja toisenkin oman seutulaisen, jopa naapurinkin karjasta, ja peurakorvan vasan hän voi näppärästi merkitä omilla pykälillään ja linnun varpaillaan, kun ensin on suurpuukollaan toimittanut emon päiviltä. Sillä porojen mailla toisen "elävän" omaisuuden kähveltäminen on aivan tavallista elinkeinoa, eikä sitä pidetä juuri rikoksenakaan. Ei liene edes syntikään heittää jotakuta poroa semmoiselta, joka myös tekee samalla tavalla, sati vain sattuu sopiva tilaisuus. Ja mikäpä synti se olisi? Ei ainaskaan! Sehän on ainoastaan toisen lainaaman tavaran takaisin noutamista. Mutta jo vain se on synti, jos keikauttaa poron sellaiselta isännältä, joka itse ei koskaan koske toisen tokkaan. Samoin myöskin "kuolleen" tavaran ottaminen on häpeällistä varastamista ja kuolemansyntiä. Näin sanotaan lapinäijien rikoskaaren varkauspykälässä, ja lappalainen noudattaa sitä ja ottaa, milloin vain onni hänet hyvälle paikalle ohjaa, "lainansa" pois. Ja tämän todistaa lappalainen joiussaankin:
— Salkko sanoo, nun nun nuu: Kyllä niin paljon saapi, toisen poroja varastaa, kun itseltäki katoaa, eikä se synti ole, nun nun nun nuu.
Ja niin "lainailevat" lappalaiset alituisesti toistensa tunturieloa ja panevat silloin tällöin vierasseutulaisten karjassa toimeen oikein suursurmat. Autioissa jylhissä tuntureissa tapahtuu salateurastuksia ja poromerkkien väärennyksiä sekä suurlahtauksia niin paljon, että jos ne kaikki kertoisi, tulisi niistä "ainakin raamatun kokoinen kirja, ja siihen raamatun verran sanoja, olkoon vain raamattu niin iso kuin onkin."
Mutta sitten kumminkin, kun kuolema rupeaa kurkistelemaan kodanovesta, tulee lapinäijälle hätä, ja entinen elinikäinen lainanotto alkaa tuntua synniltä ja näyttää hänelle kadotuksen kuilua. Kun on äijä viiteen-, kuuteenkymmeneen ikävuoteensa saakka suruttomana ja rentona keikautellut poroja, niin rupeaa jo seitsemännellekymmenelle joutuessa uskoa tunnustamaan ja etsimään uskovaisilta synninpäästöä, sillä eihän sitä tiedä, vaikka taivaan Herran lakipykälissä "lainaaminenkin" luettaisiin kuolemansynniksi. Moni vanha äijä-parka pelkää kuoleman uhatessa kamalasti ja makselee naapureilleen niitä poroja, joita muistaa joskus heiltä ottaneensa. Ja naapurit tietävät selän takana kertoa ukko-raiskalla olevan siksi paljon ottoja, ettei hänen koko omaisuutensa riittäisi niiden maksamiseen, jos suorittaisi kaikki, mitä on tunturien takaisiakin poroja päästänyt päiviltä. Sanovatpa muutamat äijällä olevan tunnollaan niin paljon poronsurmia, että saisi joka "hyyksen" panna päästään, eikä vielä sittenkään riittäisi. Jotkut vielä arvelevat:
— Sati äijä vielä siitä virkkuu ja pääsee porokiekeröillensä, niin jo vain se ottaa luonnossa takaisin kaikki, mitä on maksellut.
Lopun lähetessä useat ukko-rukat turvautuvat uskonveljiensä todistukseen anteeksiannetuista ja verellä maksetuista synneistä, uskovat ja saavat autuaan lähdön. Monet kutsuvat papin neuvomaan pelastuksen tietä ja antamaan synninpäästön. Niin tuotiin pappi vanhan poro-äijän kotaan, kun tämä jo oli henkimenoissa. Kysyi kuoleva jumalanmieheltä:
— Na, jaksatko sie antaa anteeksi sata poroa?
— No, kyllä sen nyt jaksaa, pappi vastasi.
— Na, jaksatko tuhat?
— Noo, kyllä senkin.
— Na, kakstuhatta?
— Ehkä vielä.
— Na, kolmetuhatta?
— Ehkä…
— Na, viistuhatta… kaheksantuhatta… kymmenentuhatta?
Näin suunnaton määrä hirvitti jo pappiakin, eikä hän kyennyt sanomaan mitään. Näin tavattomat synnit olisivat vaatineet anteeksi saamista varten suurempaa todistajien joukkoa kuin sillä hetkellä sattui kuolinkodassa olemaan. Kuoleva äijä-raukka näytti olevan kauhean kadotuksen ovella. Mutta silloin äijän poika löi kämmenellä isää olkapäähän ja sanoi:
— Kuole sie, isä, rauhassa, kyllä kaikki maksetaan!
Äijä kuoli rauhassa, ja kymmenentuhatta päätä jäi pojan maksettavaksi.
Samalla tavalla ehkä lienee äijäkin aikoinaan saattanut kuolevan isänsä tuolle ilmalle, mutta jättänyt sitten maksamatta, lisännyt vain ja niin saanut kymmentuhantisen anteeksi-pyydettävänsä. Ja saman hyvästelyn ja maksulupauksen taas vuorostaan ukon poikakin kuolemanhetkellään saanee pojaltaan, ja tämä taas pojaltaan. Kuinka monta tuhatta sitten lopuksi tulleekaan papilta anteeksi pyydettävää!
Näin suuriin lukuihin ennättäneet lapinäijät ovat sentään jo päätään pitempiä muita poromiehiä, tavallista ovelampia tunturikettuja, jotka osaavat liikkua niin taitavasti, ettei heidän jäljilleen milloinkaan päästä, vaikka he väliin panevat toimeen oikein suurkaatojakin. Heillä on omat renkinsäkin, jotka saavat päämieheltään "elatusta", joskus kruunun joka porosta, mikä metsästä "löydetään", kun vain osaavat pitää suunsa kiinni ja todistaa käräjilläkin päämiehensä puolesta, sillä monesti joutuvat poromaiden "suurmiehet" tuomarin pöydän eteen kertoilemaan erämaan retkistään. Sellaisista äijistä kannattaa kyllä jopa komealla nuotilla joiatakin, vieläpä ansaitsee hän useammankin nuotin. Sillä jota ovelampi mies on vieraita poroja kadottamaan, sitä suurempana ja merkillisempänä häntä kunnioitetaan ja hänestä joiataan.
Niin eräästäkin, jo manalle menneestä kota-äijästä saatiin kuulla komea joiku:
— Äijä oli elatusisä, ku luu lulu luu luu, ku luu lulu luu luu, Sillä olit vakinaiset vierahat miehet, joita se aina käräjille vei, ku luu lulu luuluu. "Pojat" istuskelivat ympärillä ja kuuntelivat mitä äijä sanoi, ku luu lulu luu luu, ku luu lulu luu luu. Ja äijä haisi savulle aina, ku luu lulu luu luu. Se jakeli niille elatusta: vuorsoja se anteli, ku luu lulu luu luu, jauhoja ja kahvia anteli aitastaan, ja itse kullakin oli pussi, ku luu lulu luu luu, ku luu lulu luu luu.
Jopa semmoisen äijän rengistäkin, "pojasta", kannattaa joiata:
— Voi sen äijän Iskoa, ku luu luu luu, äijältä otti jo seitsemänsataa, ku luu luu luu. Seitsemänsataa poroa selällään, ku luu luu luu. Sitten meni käräjiin ja vannoi kruunun päälle poron, ku luu luu luu. Sitten tuli käräjistä Isko, levitteli äijän satakruunusia ja sanoi, ku luu luu luu: Onko näissä äijän taljoissa jo kurmuja? Ku luu luu luu, ku luu luu luu.
Mutta pikkuisesta porojen kähveltäjästä vain, jopa melkein pilkaten joikaistaan:
— Varastaa hän nyt muutaman kalppinokka vuorson, naa naa naa naa.
Joskus kyllä sattuu lapinukolle käymään niin ohraisesti, että joutuu porolainauksistaan linnaan. Mutta ei parane lappalainen linnassa, tulee siellä vain pahemmaksi. Kun äijä pääsee takaisin tuntureilleen, juroo hänen mielessään vain kosto niille, jotka hänet laittoivat linnaan, ja sitä enemmän hän yrittää heidän porojaan hävittää.
— Tappakoot hekin minun porojani senkun saavat… Enkä mie lähe vallesmannille valittamaan. Kortot kehtaavat vallesmannille kannella! päivittelee hän.
Samaa lapinäijien rikoskaarta osaavat kyllä Lapissa asuvat lantalaisetkin noudattaa. He "löytävät" metsästä poroja ja nuijaavat niitä yhtä hyvin kuin lappalaisetkin. Moni hävinnyt tunturin sarvipää on joutunut lannanmiehen kouriin. Ei ole pitkää aikaa kulunut siitä, kun Näkkälän miesten tokasta Vuontisjärven ja Peltovuoman takamailla lantalaiset kuorivat ja löivät lihoiksi seitsemänkymmentä poroa ja ajoivat Ruijanrannan kauppiaille. Mutta kukapa otti niistä selvän, kun suurteurastus toimitettiin asujaimettomassa kiveliössä. Lantalaisten porovarkaus onkin oikeaa varkautta ja silkkaa syntiä, eikä mitään lainaamista taikka omansa takaisin ottamista, niinkuin lapinukkojen välinen poronkähveltely. Sillä monellakaan Lapin lantalaisella ei ole edes sarvenkantavaa, sati sitten siksi, että lappalainen voisi vuorostaan häntä verottaa. Ummehtuneissa hirsikömmänöissään useatkin vain asuvat, mitätön pottutilkku ja ohraläiskä seinustallaan sekä likainen lehmänkanttura navetassa. Nälissään he sitten tappavat ja syövät lappalaisten poroja, jopa raivailevat muka niittyjä erämaihin ja sitten kiskovat lappalaisilta suuria korvauksia, kun porotokka sattuu kesällä niiden ylitse kulkemaan. Ilman lappalaista ja hänen porokarjaansa ei moni laiska lannanmies tunturimaissa saattaisi elääkään.
Kyllä on monella lantalaisukolla kuoleman uhatessa sama tilinteko papin kanssa kuin lapinäijälläkin. Sadat metsään kadonneet porot nulkkaavat silloin ukko-raiskan kimppuun ja uhkaavat työntää hänet iankaikkiseen kadotukseen.
Vaikka lappalaiset näin toisiltaan vuoron perään poroja keikauttelevatkin, ovat he silti "kristittyjä", Laestadiuksen opin hartaita tunnustajia, niinkuin melkein järjestään koko Lappi ja Perä-Pohjola. He käyvät pappia kuulemassa suurina kirkkopyhinä ja maallikkosaarnaajien seuroissa vielä ahkerammin. Seuroissa tulevat herkät erämaan lapset, jotka saavat pitkän talvensa viettää hermoja rasittavassa pimeydessä, helposti liikutuksiin, ja ne liikutukset purkautuvat rajusti kuin luonnonvoima.
Moni vanha eukko ei tarvitse kuin pari sattuvaa sanaa synnistä ja lunastuksesta, kun hän jo hypähtää ja hihkaisee. Ja kun yksi antaa alun, seuraa pian toinenkin, ja kohta on koko seurakunta sellaisessa valtavassa riemun huumauksessa, että se on mahdollista ainoastaan herkässä ja kehittymättömässä luonnonlapsessa. Seuroissa myös uskovaiset todistavat toisilleen synnit anteeksi; pikku syntejä ja mielen rasituksia voi kyllä yksikin todistaja päästää, mutta suuriin rikkomuksiin ja emäsynteihin tarvitaan jo kokonainen todistajien lauma vakuuttamaan anteeksi antamusta. Monet poro-"löydötkin" voidaan tällä tavalla pyyhkiä pois tunnon päältä — jos ne jotakuta vaivaavat.