Yhtä ihmeellinen kuin on Lapin maakamara salaperäisine maahiaisineen ja Stalloineen, pelottavine tunturihaltijoineen ja haltijatievoineen, monine seitapaikkoineen ja kummittelevine aarrekätköineen, yhtä ihmeellisiä ovat Lapin lukuisat vedet, järvet, lompolot ja kaltiot. Niissäkin asustaa vielä vanhalappi.
Kaikkein merkillisimpiä Lapin vesistä ovat saivot ja saivojärvet, sellaiset ihmeelliset järvet, joita saattaa olla ainoastaan Lapissa, ihmeitten maassa.
Oikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja vuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos, ja joihin ei laske mitään jokea. Maan uumenista vain kumpuaa niihin alituisesti maanalainen vesi, virraten taas toisia teitä pois maan alaisin puolin. Ne ovat tavattoman syviä ja kirkasvetisiä, sillä vaikka saivovesi työntyykin maan mustista pimennoista ja syvänteistä, on sillä kuitenkin ihmeellinen kuulakka kirkkaus, kun se nousee maanpäällisiin valoihin, eikä siinä ole minkäänlaista maavesien sekoitusta eikä pilausta. Useasti on saivossa hyvin korkeat ja jyrkät rannat, niinkuin Rumassajärvessä, Salmijärven seuduilla Muoniossa. Rumajärvi onkin merkillisimpiä saivoja: toisinaan on siinä vettä monta syltä, mutta toisinaan taas vesi katoaa, niin että paikoin pohja näkyy. Mutta pohjoispää on niin syvä, että lieneekö siinä pohjaa ollenkaan.
Saivoiksi sanotaan myöskin pieniä, kirkasvetisiä, jyrkkärantaisia tunturi- ja vaarajärviä, joita kapeat salmet taikka pikku joet yhdistävät muuhun vesistöön. Niitä on Lapissa kaikkialla. Pöyrisjärven pohjoisrannalla on pari pientä saivoa, Mustasaivo ja Palosaivo, sekä Törmisvaaran seuduissa Norjan rajoilla Kaamuksensaivo ja Surkimo; Sitshajaurin tienoilla on Kuossasaivo. Ylimuonion takamailla Kajankitievoilla, Taapurivuoren vierellä, on korkearantainen saivo, Muoriksi sanottu, ja siitä laskee pikku puronen Akkaan, josta lähtee isompi joki. Kaikkein komeimpia on pieni Pakasaivo Pakajärven eteläpuolella Muoniossa. Kymmeniin metreihin kohoavat pahtaseinät ympäröivät saivon pohjukkaa ja korkeiden hiekkatievojen välitse se kapeana yhtyy Pakajokeen. Mutta tätäkin mahtavampi on Äkäsjoensaivo, Äkäsjoen juoksulla yläpuolella Äkäslompoloa. Se on semmoinen vesi, etteivät kaikki uskalla mennä sitä katsomaankaan, eivät heikkoveriset ainakaan: siinä ovat näet niin kauhistavat pahtaseinät. Toisella puolella on korkea Kirkkopahta, toisella hirveä Hammaspahta, ja ylpeiden kallioseinien välitse juoksee saivosta kapea väylä Äkäsjokeen. Niin kirkas on saivon vesi, että kalatkin näkyvät niin syvältä, ettei niitä ylettyisi iskemään, vaikka olisi kuinka pitkä arina. Saivon syvyyttä ei tiedä kukaan, eikä sitä uskalla ruveta mittaamaankaan. Äkäslompolon Heikki-vainaja kerran yritti mitata laskien nuoraa monta syltä, eikä tavannut pohjaa. Mutta silloin tuli haltija sanomaan Heikille:
— Jos vielä toisen kerran tulet mittaamaan, niin tulet itse perässä.
Kaloilla on saivoissa hyvä elämä, niissä kun on niin hohtavan puhdas vesi ja suotuisa pohja. Tunturiseutujen saivoissa ovat kalat niin lihavia ja rasvaisia, ettei missään maavesissä ole sellaista viljaa; siiatkin ovat niin suuria kuin taimenet, ja Pakasaivossa elää rautukin.
Entisaikaan oli joka lappalaisella oma saivonsa, josta hän kävi kalaa pyytämässä, ja saivon rannalla seisoi useinkin palvoskivi. Niin oli Prokseilla pikku saivo asuntopaikkansa kohdalla Pöyrisjoen itäpuolella; Pöyrisjärven Mustasaivo ja Palosaivo palvoskivineen olivat taas Pöyrisjärven lappalaisten omia. Proksin saivo oli niin haltiakas, ettei se antanut kaloja kelle tahansa. Oli vain yksi mies, joka siitä osasi ottaa viljan. Pakasaivo taas oli Suikkien oma, ja sitä sanottiinkin "Suikkilaisten helvetiksi".
Sitten on Lapissa vielä saivojärviäkin, suuriakin tunturien piirittämiä järviä, joiden vesi on niin kirkasta, että pohja näkyy monen sylen syvyydestä. Nekin saavat suuren kirkkautensa maanalaisista hetteistä ja pohjakaltioista, joista saivovesi kohoaa. Saivojärvet ovatkin usein "kaksipohjaisia". Itse järvi on jo kymmenien sylien syvyinen, eikä alahaisen pimentopohjan syvyyttä ole kukaan kuolevainen voinut mitata. Kukaan ei tiedä, mihin maanalaiset saivovedet johtavat juoksunsa.
Tällaisia kirkkaita salaperäisiä saivojärviä on Lapin tunturimaissa paljon. Kilpisjauri ja suuri Pöyrisjärvi ovat saivojärviä, samoin lukematon joukko muita vesiä. Pieni, kaunis jumalten järvi, Levi- ja Kätkätunturien kurussa Kittilässä oleva Immeljärvikin on kaksipohjainen saivojärvi. Niinkuin saivot ovat saivojärvetkin hyvin kalaisia. Niissä on kalaa väliin ihan puurona, mutta sitten taas, kun mennään nuottaa vetämään, ovat kaikki kalat kadonneet. Suuren silmänteen kautta, joka järven pohjasta avautuu alas, on vilja paennut alempiin saivovesiin. Toisinaan saadaan vain nähdä, kun kalat suurin laumoin kiertävät haudassaan ja sitten parvittain peräsukaa painuvat pimeyteensä, niin että pyrstöt vain vilkkuvat.
Saivojärvissä elää suuri kalojen isäntäkin, Kalojensampi eli Kalojen vanhin, mahtava jättikala, joka toisinaan on nähtykin. Nulusjärvessäkin Ylimuoniossa nähtiin kerran niin tavaton kalaäijä, että se kelletteli vedessä niinkuin vene kumollaan ulottuen poikki järven. Ja eräänä kesänä sai koko Muotkajärven kylä keskellä jumalan kirkasta päivää Juunaan talon pihamaalta katsella kokonaista neljä tuntia ainakin viittä syltä pitkää kalanvönkälettä, joka keskellä järveä vain makaili, kunnes taas äkkiä roiskahti veden alle. Kelontekemäjärvessäkin on nähty Kalojenvanhin monet kerrat. Joskus on kalamiehen vene keskellä syvää järveä karahtanut niinkuin karikkoon ja noussut kokka ylös niinkuin olisi rantaan töölännyt; sitten on joku näkymätön veurahtanut veneen alla, ja alus päässyt jälleen liikkumaan. Kerran Koskaman muori ja Antti sekä Takalon äijä, "Jans-Päkki", näkivät, kuinka järvellä, niemen takana, makasi kalakummitus niinkuin kaksi nuottavenettä olisi ollut vastakkain. Takalon äijä, joka oli monet kesät kulkenut Ruijan merellä, ollen höösmanninakin, ja siellä nähnyt vaikka mitä kummia, lähti soutamaan lähemmäksi. Kummitus katosi, mutta nousi taas uudelleen ylös, ja kun Jans-Päkki pääsi lähelle, veurahti se veteen sellaisella tohauksella, että äijän vene tuli puolilleen vettä, ja äijäkin kastui läpimäräksi. Peirajärvessä, Enontekiön luoteisessa tunturimaassa, on joskus nähty tavattoman kalanvönkäleen niinkuin itse irtopirun viilettävän pitkin vedenpintaa, niin että muuten tyyni järvi on koskena kohissut.
Kaikissa saivojärvissä asustaa vesikansaa, veden haltijaväkeä, joka näkymätönnä elää järvessä, mutta useasti kyllä näyttäytyykin maan ihmisille. Menee vain keväällä heti jäiden lähdettyä sulan veden rannalle, tömistää jaloillaan maata ja huutaa: "Onko isäntä kotona?" Kyllä silloin kohta näytetään, millainen isäntä on järvessä.
Mutta näyttäytyy järven isäntä ja haltijakansa monesti kutsumattakin ja kysymättä. Niinkuin Liepimäjärvelläkin Muoniossa, Ylimuonion takalistoilla. Siellä jäkälänpanijat kerran keksivät ison mustapukuisen äijänrumilaan kahlaavan syvässä vedessä vyötäisiään myöten. Miehet kummissaan meloivat lähemmäksi katsomaan ja sanoivat: "Kuka tuo köriläs on? Souvetaan nokka halki!" Mutta äijä kääntyi päin ja katsella möllötti venemiehiä suurilla silmillään, jotka olivat kuin vanhanaikaiset "plakkarikellot", Siitä miehet ja naiset säikähtivät niin kolosti, että kiireesti pyöräyttivät veneensä ympäri ja soutivat pois, jättäen järven äijän rauhassa kahlomaan. Tämä tosiasia on tapahtunut vasta kymmenen vuotta sitten.
Oostajärvelläkin, joka on kaksipohjainen saivojärvi Muonion kirkonkylän lähimailla, on monet kerrat nähty vesikansaa. Kerrankin kun poikaset siellä "pulimassa" ollessaan oikein ilvehtivät ja ylpeilivät, ilmestyi rannalle kuusien pituinen, rääsyinen, ontuva akka ja pelotti uimamiehet pois. Kerran taas samalla järvellä nähtiin akan pieni tytär, ja jopa sitten ilmestyi itse järven isäntä, iso mies ketunnahkaisissa vaatteissa. Mutta ketunnahka-ukko oli hyvännäköinen äijä, joka ei herättänyt ollenkaan kammoa, sillä haltijaväessä on asia samoin kuin ihmiskunnassakin: toiset ovat tylyjä ja kolonnäköisiä ja kammottavat, mutta toiset ovat hyvännäköisiä ja rauhallisia ja rakkaampia, eivätkä ensinkään anna kammoa, eivätkä ketään vistota. Haltijat eivät kyllä kaikille näyttäydy. Tavallinen jokapäiväinen ihminen, joka mistään välittämättä vain olla vällöttää, ei näe niitä koskaan. Mutta rupeaapa vain saivojärvellä ilvehtimään ja ylpeilemään, niin saa pian kostonsa. Oostajärvellä saivat kalamiehet kerran reivillä kahta vaille kahdeksankymmentä haukea samalla kertaa. Siitä ylpistyivät miehet, menivät taas, heittivät reivinsä ja röyhkeilivät:
— Nyt me otammekin koko koranuksesta kaikki kalat!
Mutta eivät saaneet kalansukuakaan, ei yhtä päätä.
Eivät uskaltaneet Muonion miehet tehdä sentään sillä tavalla kuin Kittilässä Karhulan Murri-Pekka, joka muorineen oli kalaa pyytämässä Ahvenjärvestä Paanosenjoen latvoilta. Kun järvi ei antanut mitään, vaikka he kävivät palvoskiveänsäkin puhuttelemassa, suuttuivat he, kapusivat korkealle rantatörmälle ja rupesivat vierittämään kiviä järveen. Suuren lohkareen jo laskivat pahdalta kierimään ja mielissään katselivat, kun se poukkoili pensaasta toiseen. Mutta silloin nousi järvestä lappalaisäijä polvilleen veden pinnalle ja avossa sylin odotteli ja siirrälteli aina sitä mukaa kuin kivi kiepsahteli syrjään. Kun kivi putosi alas, otti äijä sen syliinsä ja laski sievästi veteen. Kauhuissaan pakenivat kalamiehet pois koko järveltä.
Mutta niille kalamiehille, jotka pyhittävät ja siunaavat veden, eivät koskaan kolonnäköiset vedenhaltijat näyttäydy eivätkä tee mitään poikkipuolista. Heille esiintyy haltija vain ystävällisenä ja hyvännäköisenä. Vesi onkin aina pidettävä pyhänä ja oikeassa arvossa; sitä ei saa kirota eikä sen kanssa pitää mitään ilvettä; vesillä ollessa ei liioin saa vihellellä. Tuulta kyllä saa vesillä liikkuessaan loitsia ja viheltää, jos tietää itsensä taitavaksi veneenhoitajaksi. Silloin saattaa sanoa:
— Tuuli, nouse tuulemahan, mailmanranta, riehumahan! Meren Musti, tsöh!
Ja sitten viheltää, niin kyllä haltija nostaa vihurin.
Toisissa saivojärvissä on niin arat haltijat, etteivät ne kärsi puhetta eivätkä minkään korttoelävän nimeä. Sellainen arka vesi on Vuontissaivo Enontekiöllä, Lätäsenon päällä, Saimatunturin juurella, jossa on koko joukko muitakin saivoja. Vuontissaivolla kun ollaan nuottaa vetämässä, ei saa puhua mitään, ei mainita korttoa eikä mitään saastaista elukkaa, ei petoeläintä eikä kissaakaan. Muuten ei saivo anna kaloja. Vieläpä vaatii vesi tupakkaa uhriksi, että antaisi paremmin. Samanlainen arka haltija on Matilaisensaivossakin Ounasjärven alapäässä. Sekään ei suvaitse minkäänlaista puhetta eikä kolinaa. Vanha kirkkoväärti, Juhani Hetta-vainajakin, oli siellä kerran nuotalla, ja nuotta oli kaloineen jo aivan apajalle tulossa. Mutta silloin karjaisi puittio: "Jo näkyy kaloja!" Siitä heti kaikki kalat paneutuivat kuolleiksi, löivät kyljellensä ja menivät yli paulan. Eikä saatu yhtään kalaa.
Monet saivojärvien haltijat ovat lapinpahnaa. Kittilän Paarnajärvelläkin oli kerran Tepsan vanha äijä nähnyt peskipukuisen lapinämmän juoksevan rannalla nuottatauvot kainalossa ja kuullut sen huutelevan:
— Paarneh vuolkin kainutta, paarnai vuolkam kainukoita![19]
Paarnajärven vanhat haltijat olivat parhaillaan kalastushommissa, sillä vesikansa käy kalassa niinkuin maanasuvaisetkin, pyydellen omassa kotijärvessään. Koutokeinon Pajasjaurilla, joka on suuri järvi Suomen rajamailla, näki Aitjärven ukko kerran, ajaessaan talvella porolla verkkopyyntiin, koko lappalaisjoukon kalahommissa. Poroineen olivat kalamiehet järvellä ja kovalla kiireellä sysivät verkkoja jään alle. Mutta sitä mukaa kuin ukko ajoi lähemmäksi, siirtyivät verkkomiehet yhä edellä pohjoista kohden, tullen aina pienemmiksi ja pienemmiksi, viimein kuin koiriksi ja sitten kaikki kadoten.
Vesikansa hoitaa karjaakin samoinkuin maahiaisväki sekä maan päällä asuvaiset. Monesti nousee vedenkarja järven rantaruohikkoon syömään, painuen sitten taas järveen, ja joskus käyvät vedenmuorit itse karjaansa maalla paimentamassa. Kelontekemän Koskaman Kaisakin sai kerran nähdä, kun vanha lapinmuori nousi järvestä lehmäkarja perässään ja lähti astelemaan metsää kohden. Metsästä käsin tuli toinen muori, pitkä ja laiha, kumarteli järvenmuoria ja sanoi; "Täälläkö tekin olette?" Toinen selitti: "Mie tehen lehmille uutta tietä, kun vanha tie on koskettu ja pilattu." Ja järvenmuori selitti metsänmuorille, kuinka Koskaman asukkaat ovat vainioillaan ja pelloillaan sotkeneet hänen karjapolkunsa. Haastellen astelivat muorit karjan edellä ja painuivat metsään.
Vesikansan karjaa saattaa vallata samalla tavalla kuin maahiaisenkin karjaa. Rikinä-muorikin meni kerran Tepsassa tulukset kourassa vahtimaan vesikarjan laidunpolulle, ja kun karja tuli lähelle, lennätti hän tuluksensa yhden lehmän ylitse, juoksi kellonriesimeen ja talutti elukan kotiinsa. Navetan edessä heitti muori hameensa lehmän päähän, pyöräytti elukan kolme kertaa ympäriinsä, ennenkuin vei navettaan. Ja sitten lehmä kyllä pysyi talossa, lypsi paljon ja teki vasikoita. Rikinä-muori jätti talonsa ja karjansa Kaija-tyttärelleen, ja Kaijan poika, Jussa-äijä, sai sen jälkeen periä maat ja karjat; sitten tuli perilliseksi Jussan poika, Lassi, joka kuoli viisi, kuusi vuotta takaperin. Talossa on vieläkin samaa vedenlehmän sukua, mustankirjavaa rotua, sellaista lyhytjalkaista, lyhytraatoista, pyöreää lajia. Samaa mainiota vesirotua on sieltä sitten saatu muuallekin. Jussa-äijä antoi kumminlahjana nuorukaisvasikan Alatepsan Jussalle, joka oli Koskaman muorin veljenpoika, ja Alatepsasta taas Koskaman muori hankki alun komeaan vedenlehmän-lähtöiseen karjaansa.
Ihmeellisiä vesiä ovat myöskin Lapin kaltiot, pienet kuohuvat hetteet ja lähteet tunturien ja tievojen juurilla. Niissäkin on kirkas ja hohtava saivovesi, elävä vesi, joka iänkaiken kuin aina uudesta syntyneenä iloisesti pulpahtelee maanalaisista pimennoista ylös kirkkaaseen päivään, kohahdellen kuin ikuisesti nuori veri ihmissydämessä. Maanalaisista elämänlähteistä nouseekin saivovesi puhdistuneena tunturinjuuriseen pikku kaltioon, ja imee siellä itseensä maan salaisia väkeviä voimia, niin että kaltioiden saivovesi on kaikkia muita maanvesiä merkillisempää ja voimallisempaa.
Lapin erämaita kiertävä ja erämaissa asustava kansa, alituisesti luonnon kanssa kosketuksissa ollen, onkin oppinut ymmärtämään kuohuvien kaltioittensa ihmeellisen voiman ja käyttämään sitä hyväkseen.
Lapissa on paljon kuohuvia kaltioita, joissa tunturien alta hersyvät vedet kumpuavat ilmoille. Mutta vain harvat ovat tulleet huomatuiksi ja saaneet merkkilähteen maineen, lukemattomien muiden saivovesien jäädessä erämaihinsa vain omiksi iloikseen pulppuilemaan.
Sellaisia ihmelähteitä on Santsinlähde Enontekiön Peltovuoman lähimailla, neljänneksen matkan kylästä pohjoiseen. Kaltio on koko seutulaisten parannuspaikka, Betesda, johon paikkakunnan sairaita saatellaan saamaan parannustaan. Varsinkin kaikenlaisiin tarttumuksiin, rupiin ja vammoihin sekä maasta että vedestä hinkautuneisiin rohtumiin on lähteen vedessä parantava voima. Pitää vain pistäytyä kolme kertaa kaltiossa, peseytyä siinä ja joka kerta kyykistyä umpisukkeloon. Mutta ilmaiseksi ei saivoveden haltijoilta saa pyytää veden voimaa, vaan lopuksi on heitettävä lähteeseen joku rahalantti, nappi taikka muu pikku esine uhriksi ja korvaukseksi sekä sanottava:
— Ve'en uhri ja sairaan terveys!
Siitä vasta antaa kaltion vesi parantavan voimansa. Maitoruvessa käytetään lasta lähteessä, piirrellään neulalla ja neula heitetään veteen ja sanotaan:
— Menköön neulan matkassa tauti sinne!
Lakson Mikko, paikkakunnan paras parantelija ja vammojen sekä maan pyörryttäjä, oli aikoinaan kuin Santsin ylilääkäri. Hän käytti aina potilaansa kaltiolla, kolmesti ne siellä valoi ja painoi sukelluksiin, niin etteivät hiuksetkaan näkyneet, ja heitti heidän puolestaan uhrit veteen.
Samanlainen parantava uhrikaltio on myöskin Poikkijärven eli Mojotien kaltio, kaunis, kolmi-, nelimetrinen maansilmä Ounastunturin juurella, Ounasjärven etelärannalla, vastapäätä Hetan kirkonkylää. Sinne hettalaiset saattelevat tarttumatautisiaan, pesevät ja käyttävät upposalla ja heittävät maksuksi neulan sekä uskovat, että neulanen lähteessä pistelee tautia, jolloin sen pakostakin on poistuttava sairaasta.
Kuttaisen kylällä, joka on korkealla Muonionjoen päällä Palojoensuusta pari penikulmaa ylöskäsin, on Kurkionniskan lähellä, joen pohjoisrannalla, niinikään oma Betesdan lammikkonsa, Rovannenän alustakaltio. Lähdettä sanotaan myös Noitakaltioksi, ja on se kymmenkunta metriä leveä, kirkas, ruostevesinen hete korkean, jokea kohden juoksevan hiekkatievan päättymillä. Keskellä kaltiota on sammaltunut pikku saari, johon rannalta vie porraspuu. Sitä myöten astuvat tietäjät potilaineen saarelle parantamistyötänsä toimittamaan. Kuttaisen Noitakaltio on huomattu hyvin terveelliseksi; jo vanhat ihmiset ovat tutkineet sen lääkekaltioksi, kun siitä vielä ojakin virtaa länttä kohden. Lähteellä käyvät suomalaiset, Ruotsin Kuttaisen kylä, lappalaiset ja kaikki lähimailla asuvaiset. Sinne saatellaan silmäkipeitä, vamman saaneita, rokko- ja rupitautisia, pitaalisia ja kaikkia, joita ahdistaa mikä tahansa ulkonainen tuska. Kaltiossa sairas pestään, upotetaan hänet siihen, painellaan sammalilla ja luetaan parannussanoja. Lopuksi heitetään veteen rahaa taikka muuta "rauvanpuolta", sillä jos ei sitä tee, eivät luvut eivätkä välikappaleet auta mitään. Mutta jos kaikki toimitetaan niinkuin asia vaatii, lähtee kaltiosta varma apu. Iskon Fiinakin Kuttaisesta, joka oli pureskellut putkentyveä ja saanut siitä maan tartunnan suuhunsa, niin että löi lopulta koko naamankin rupeen, meni Noitakaltiolle, pesi ja pyyhki sammalilla kasvonsa ja ruumiinsa sekä antoi kaltionhaltijalle uhrin. Hetipä myös rupesi maantartunta pyörtämään ja tuskat loppuivat.
Samoilla tunturimailla, Ruotsin puolella, Kaaressuvannon kirkonkylän vierellä, on seutukunnan kuulu Hilkukaltio, kuohuva lähde, jonka pohjasta alituisesti kylmä vesi kumpuaa. Tämä hete on etupäässä silmätautisten parannuspaikka. Sen viileällä vedellä on tunturien savuisten kotien kansa jo vanhastaan käynyt kipeitä, vettävaluvia silmiään huuhtelemassa, ja yhtä ahkerasti Hilkulla vieläkin käydään. Muuankin lapinäijä pystytti kotansa kaltion äärelle, asusti siinä koko kesän, käyden joka päivä parannuspesulla ja antaen uhrinsa vedenisännälle. — Samanlainen parannuskaltio on Luspavaaralla Nunastunturin nenällä, yläpuolella kaunista Kelottijärveä, Kelottijärven talon tienoilla. Siitäkin etsitään apua maan aiheuttamille raville, ja kolme kertaa pitää siinäkin käydä umpisukkelossa ja sitten heittää uhrit sijaan.
Yhä vieläkin korkeammalla tunturimaissa, jo Könkämäenon päällä, vielä Vittangista pohjoiseen, on Suppimuotkan kaltio. Se on lähellä Suppijärveä, Suppivaaran juurella, vain pieni kirkas silmä, ympyriäinen kuin muuripata. Tämä aution puuttoman erämaan kirkas saivosilmä on havaittu erinomaiseksi parannuskaltioksi. Lähteen pohjaan, jonka hiekkakin on kirkasta kuin kristalli, on pudotettu valkea kivi paikan merkiksi, ja kaltion äärellä on kivipaasia kuin vartavastisina istuimina. Vieritse kulkeekin seudun kalamiesten polku, ja retkillään istahtavat kalanpyytäjät kaltion kiville levähtämään ja ryyppimään kirkasta saivovettä. Suppimuotkan kaltion vettä ei näet käytetä ulkonaisiin pesuihin, eikä siihen potilaita paineta upposalle, vaan vettä juodaan, joten sen voima vaikuttaa sisällisesti.
Ja se vaikuttaakin. Kun Siikavuopion Johan-Petteri ukkokin kulautteli sitä sairauteensa, tuli hän pian terveeksi; samoin sai myös Matias-vainaja, Johan Petterin isä, sen voimalla terveytensä takaisin. Kaltion vesi onkin niin parantavaa ja niin terveellistä, että kaikista viisaimmankin tohtorin kuulemma häätyy tunnustaa se mahdottoman voimalliseksi. Puoli tuntia sitä nautittua sen merkillinen vaikutus jo alkaa tuntua.
Maasta saa tämäkin vesi ihmeellisen voimansa ja väkevyytensä sekä puhtaan kirkkautensa, sillä maasta löytyvät kaikki väkevätkin aineet ja välikappaleet sekä merkilliset voimat, mitä näin luonnosta on saatavana.
Ihmeellisimpänä esiintyy se Lapin saivoissa ja saivovesissä.
Tuli-Lapin komeimpia näkyjä ovat taivaanvalkiat, revontulet, jotka mahtavina loimuavat talven yössä.
Nekin ovat Lapin suuria kummia, Pohjan talvisen taivaan ihmeitä, joista etäinen Etelä ei tiedä juuri mitään, saaden vain joskus nähdä pohjan äärillä himmeähkön valokaaren kuin kaukaisen valkianvaaran kajastuksen; vain heikon aavistuksen se kuitenkin antaa heille Pohjan perän suuresta roihusta.
Kesäkautensa elää Lappi kyllä valossa ja paistattaa päivää kuukausittain yhtä päätä, mutta talvella se on unohdettu pitkään pimeyteensä ja niin kokonaan hylätty, ettei Etelän päivä ennätä pitkään aikaan edes pikimmältäänkään katsahtamaan tunturien takaisen maailman autioita lumikenttiä. Kalpealle kylmälle kuulle ja taivaan tähdille on aurinko jättänyt koko Lapin talvisen valohoidon.
Mutta vanha kuulu noitien Pohja pitää itse huolen, että Lapin yössäkin on valoa. Se iskee tulen omiin tauloihinsa taikka hieraisee kuin kansanrunojen Ilman Ukko tai vanhankansan suurtietäjä kipinät omista kouristaan ja puhaltaa ne valtavaksi pohjaisen paloksi, joka roihuaa yli koko Lapin maan.
Heti kun Etelä rupeaa jakamaan kallista valoansa kovin säästellen, kun yönpimittäjät käyvät äänettöminä lentelemään kuin salaperäiset tuliset noidannuolet syksyöisellä taivaalla, ja Lapin koivut muuttuvat kalmankeltaisiksi, sytyttää Pohja soihtunsa. Jo syyskuun ja lokakuun pitkinä pimeinä rupeavat ruijat palamaan ja valaisemaan Lapin syksyisiä kenttiä. Mutta vasta talvella, kun pimeys ja pakkanen pääsevät oikein täyteen valtaansa, joulun kaamosaikana, kun ei päivä enää viikkomääriin ole jaksanut kohota eteläisten jänkienkään takaisilta ääriltä edes tunturien huippuja punertamaan, jolloin on vain pimeä pimeässä kiinni ja pakkanen painuu kolmeen-, neljäänkymmeneen, silloin puhaltaa pohjoinenkin palonsa täyteen loimoonsa.
Ja se palo on mahtava.
Silloin on Lapinkorvessa komea yönuotio, kun koko pohjoinen taivas leimuaa kuin valtava noitavalkea. Jossakin kaukana tunturien takaisilla pimeillä perillä on ensin vain kuin aarnihaudan virvatuli kehunut ja värähdellyt — mitkä lienevät näkymättömät voimat siellä kiernanneet, niin että on ottanut ilmivalkean, ehkäpä jonkun mahtavan lapinnoidan ärsytyksestä — ja niin on viimein koko avaruus leiskahtanut liekkeihin.
Toisinaan leimuavat taivaanvalkiat aivan kauheasti. Ne kärhähtävät ylös taivaanlaelle ja tapailevat linnunrataa sekä taivaannapaa, niin että loimotuksen raja käy yli taivaan "kahtaalle kuutta", aamukuudesta iltakuuteen. Lehahtavatpa liekit vielä siitäkin ylitse, linnunradan poikki ja riehahtavat Seulasiin, jopa joskus Kallanpoikiin asti. Ja silloin ne oikein liehuvat ja lieputtavat punaisina, sinisinä, vihreinä ja vaikka minkä värisinä. Taivaalla on niin mahtava kirkkaus, että sen loiste käy yli koko Lapinmaan, tunturit hohtavat melkein kuin päivällä, ja kuvahainenkin näkyy hangella. Mutta salaperäisen äänettöminä liekit vain hulmuavat, juoksevat, tempautuvat takaisin, sitten uudelleen juoksevat ja taas tempautuvat takaisin. Mutta sitten, kuin olisi joku tulenlumooja noita ollut siellä kiernaamassa ja lopettanut leikkinsä, loimot vähitellen kuin väsähtäneinä vaipuvat, painuvat pohjoiselle ja raukeavat. Huoahtaminen ei kyllä kestä kauan. Pohjan peikko rojauttaa uutta honkaa yönuotioonsa, ja kohta taas roihuaa avaruus entistä komeammin. On kuin koko Manalan valkialla vaatetettu kansa ja kaikki Lapinmaan kyöpelit tulisina keijuisivat ja suihkaisivat ilmassa.
Mutta aivan eteläiselle taivaalle eivät liekit saata suihkata, sillä siellä on liian lämmin pakkasen maan palolle. Ne leimuavat vain omalla kylmällä puolellaan ja torailevat pakkasen kanssa.
Niin valtava on taivaanvalkioiden voima, että ne saattavat masentaa kovimmankin pakkasen. Kun ne iltapuhteen saavat avaruudella omissa valloissaan oikein riehua, on pakkaselta pian mahti pois. Muutamia vihaisia paukauksia ja rysäyksiä vain, ja kohta on sää muuttunut. Tulee lauhempi ilma, jopa vielä perässä ankarat tuiskut ja purkusäät. Sen tietää kyllä vanha tunturien vaeltajakin, joka pohjoisen loimutessa joikailee:
— Taivaanvalkiat valaisevat maailman, ja silloin valkenee ilma. Kohta kovat tuiskut tulevat, ja pitää neuvonsa korjata tuiskun jaloista pois. Ja pyytää itsekin, jos on matkalla, hopusti pois, kun yön aikana oikein on valoisa.
Mutta ei aina sentään pohjoisenpalo jaksa nousta niin suureen loimoon, että saisi aikaan säänmuutoksen. Toisinaan taivaanvalkiat jurovat vain tunturien takana taikka kumottavat pohjoisen äärillä suurena valokaarena. Silloin pakkanen hyvillään hihkaisee, lisää voimaansa ja puristaa, niin ettei tahdo henki kulkea. Mutta kun pakkanen on oikein ylpistynyt ja rehentelee koko Lapinmaan isäntänä, leiskahtaakin yht'äkkiä koko pohjoinen taivas ilmiliekkeihin. Ja kohta on isännältä otettu valta pois.
Monet tunturiäijät ja erämaan ukot ovat tutkineet ihmeellisten taivaanvalkioiden lähtöä ja syntyperää ja tulleet siihen käsitykseen, että ne saavat alkunsa Ruijanmerestä. Mailleen mennyt päivä kun paistaa meuraavaan suolaiseen mereen, ja siellä jumalanilmassa suuret jäävuoret heittelehtivät ja välkehtivät, ja vaahtopäiset aallot räiskyvät jäävuoria ja korkeita rantapahtoja vasten, niin siitä heittyy hohde, kuvastus ja liehuminen taivaallekin, sitä komeampi, mitä kovemmin Jäämeri läikkyy. Ja samalla tavalla kuin lainehtii ja läikkyy Ruijanmeri, aaltoilee ja päilyy sitten taivaan avaruuskin.
Mutta taivaan valkiat eivät kuitenkaan ole Ruijanmeren meuruamista eikä sen kuvastelua, vaikka se siltä näyttääkin. Kyllä vanhimmat ja viisaimmat tunturimaiden äijät sen tietävät, ja tietävät senkin, että ne eivät ole tavallisia tulenliekkejäkään, vaan suuria salaperäisiä paloja, joita näkymättömät voimat pimeässä pohjassa synnyttävät. Ne salaiset voimat ja niiden henget liehuvat itse liekeissäkin. Senkin ovat tunturimaiden asukkaat monet kerrat tulleet kokemaan.
Ruijantulien haltijat ovat äkäisiä olentoja, jotka tahtovat rauhassa polttaa taivaallisia roihujaan ja kisailla avaruuden korkeilla öisillä tanhuvilla. Ne eivät pidä siitä, että matalan maan vaivaiset asukkaat puuttuvat heidän ylhäisiin menoihinsa. Siksipä ruijantulien oikein roihutessa onkin viisainta olla kiroilematta ja pitämättä pahaa menoa. Se pitää järjellisten ihmisten ymmärtää, koska järjettömät luontokappaleetkin sen käsittävät. Porotkin säikkyvät suuria paloja, pysyen silloin paremmin yhdessä koossa, ja ovat niin valppaina, ettei ihminenkään tahdo päästä lähelle. Ja tunturien nälkäiset sudet pysyvät silloin arkoina piiloissaan.
Taivaanvalkioiden haltijoita kiusaa varsinkin kaikki maanpäällinen kihnutus, kitinä ja kiernaaminen. Kun ruijantulet ovat oikein valloissaan, ei tarvitse muuta kuin kantapäällään vain kiernaista lumitannerta, niin siitä ne jo yltyvät sähähtelemään. Taikka jos kitkuttaa vanhaa kopparajaa tai pitää muuta kitinää tai helistelee rautaista kattilaa, niin sekin jo ärsyttää. Uimaniemen äijäkin muuanna iltana ajella kihnutti Alakylästä Molkojärvelle taivaanvalkioiden roihutessa. Äijän aisoissa vitsasaverikot kiernasivat ja ritkuttivat niin ilkeästi, että liekit rupesivat kärhäyttelemään alas ja sattumaan ajajaan, niin että korvat kuumenivat. Äijän täytyi pysäyttää hevosensa, kiskaista vitsat pois ja sonnustaa saverikot nuorasta. Muuten olisivat liekit korventaneet ukon siihen paikkaan, vaikka hän ei tahallaan ritkuttanutkaan.
Tahallisesta hämäyksestä ruijantulet ovatkin vielä äkäisempiä. Varsinkin jos rautakangella kiernottaa kovaa lumitannerta, jotta se oikein pahasti kitisee, ne miltei sähähtävät kimppuun, sillä tämä vihlaisee pahasti liekkien henkiin. Ja jos vielä uskaltaa puhaltaa päälle pitkän vihellyksen, tulevat tulet yhä hullummiksi, kähisten ja kärhähdellen oikein jalkoihin saakka, niin että pitää olla hyvin jalo, ellei jo rupea vistottamaan. Sellaisia kyllä ei ole monta; vain suuret tietäjät, joilla on kaikki voimat vallassaan, rohkenevat näin pelehtiä.
Monet ikänsä tunturien tulen alla eläneet lapinäijät tuntevat kyllä taivaanvalkioiden voiman ja tietävät, miten paljon ne sietävät. Muutamilla on semmoinen mahti, että he saattavat loitsia ruijantulet aivan aluttomasta mustaan yöhönkin, taivaltaessaan pimeässä tuntureilla. Niinpä Ketomellan Jussa-äijälläkin oli sellainen voima, ettei hänen tarvinnut muuta kuin vain sormellaan tuikkia taivaalle ja hokea:
— Ruonu, raanu, hut, hut, hut!Ruonu, raanu, hut, hut, hut!
Ja pian leimahtivat liekit mustan tunturin takaa. Mutta sen enempää ei äijä niitä ärsytellyt, ajeli vain tyytyväisenä valossa värjyviä kenttiä pitkin. Eivätkä taivaanvalkiatkaan ahdistelleet, leimusivat vain avaruudessa ja antoivat ukon ajella. Yhtä suuri mahti on vieläkin Näkkälän Salkolla, Enontekiön vanhalla tunturienkiertäjällä. Hänkin saattaa, milloin vain tahtoo, loitsia taivaanpalon pilkkopimeästä. Ja se on lappalaiselle mahdottoman hyvä mahti, sillä silloinhan ei hänen tarvitse suurilla jängillään eikä vaarallisilla tuntureillaan pimeässä harhailla. Salkko manaa ruijat esiin härsyttämällä:
— Ippu, paiska, tmolle daal, gal lee heitto, ko i buolle! [20]
Sen enempää ei tulenhaltija siedä kuulla Salkon suusta, kun jo läväyttää liekkinsä avaruuteen, eikä vanha viisas lapinäijäkään enempää kiusaa, sillä hän tietää, että jos vielä jatkaisi joikuaan, sähähtäisivät tulet alas ja polttaisivat hänet poroksi.
Vanha Muonion ukko, Liikavainion äijäkin, mahtoi loitsia taivaanvalkiat esiin. Hän usutteli:
— Vuohkuta, vuohkuta, vuohkuta,lurkuta, lurkuta, lurkuta!
Sitten vielä vihelsi päälle, ja pian loimottivat taivaan tulet. Kun äijä vielä toisen kerran lausui yllytyssanansa ja vihelsi, puhaltuivat liekit lumihangelle, kähisivät ja kärhähtelivät siinä sekä säväyttelivät äijän jalkoihin. Mutta ukko olikin suuri tietäjä, joten äkäisimmätkään tulet eivät voineet hänelle sen enempää.
"Vanha-Vasara", Muonion pieni lappalaisäijä, ajeli taivaanvalkiain leimutessa ja joikaili hiljalleen:
— Jumala, jumala, jumala,voia voia voia nanaa!
Kauan sai Lapinkorven nahkapukuinen kiertäjäkansa elää häiritsemättä omassa uskossaan, palvoa omia metsäjumaliaan, pänyttää noitarumpua ja luottaa kotoisten tietomiestensä isiltä perittyihin oppeihin, satoja vuosia vielä senkin jälkeen kun muut kansat jo olivat omistaneet uuden uskon. Etelässä kirkonkellot kaikottelivat erämaista entisiä peikkoja ja kastevesi pesi pois kansan vanhaa uskoa, mutta tunturien maata ei malmin helinä häirinnyt, eikä poroja paimentavaa metsäläistä pyritty huuhtelemaan siunatuilla vesillä. Porokellot vain poukkuivat Lapinkorvessa, kumisi tietäjän kannus, ja pyhinä vesinä olivat kirkkaat tunturien saivot sekä tietomiesten taikapesut. Tehtiin kyllä jo puolivälissä 1200-lukua Lapin erämaihin muuan ristiretki ja väkipakolla työnnettiin kasteveteen kymmenkunta metsäläistä, mutta kastetut lappalaiset riensivät ristiherrain lähdettyä heti omille kaltioilleen ja huuhtoivat elävillä saivovesillään pois heidän saastutuksensa. Kovin vähäisiksi ja tuloksettomiksi jäivät nekin yritykset, joita 1300—1400-luvuilla tehtiin lappalaisten käännyttämiseksi. Piispa Hemmingin mainitaan Torniossa 1340-50:n vaiheilla kastaneen parikymmentä pakanaa, ja kuningatar Margareetan hallitessa, 1300-luvun lopulla, saarnaili uutta ihmeellistä oppia erämaiden sijtapaikoissa kristinuskoon kääntynyt lappalaiseukko, Margareeta; seuraavan sataluvun alussa lähetettiin kotakansan luokse Toste-niminen pappi. Mutta vasta 1500-luvulla aloitettiin Kustaa Vaasan toimesta ankarampi hyökkäys Lapinkorven erämaahan. Lähetti kuningas silloin muutamia pappeja sekä luostareista karkotettuja munkkeja saarnaamaan peskipukuiselle kansalle pelastusta, hävittämään heidän pyhiä paikkojaan ja kastamaan metsäjumalien palvojia uuden opin tunnustajiksi.
Näiltä ajoilta alkuisin on Enontekiön Lapin ensimmäinen kirkko,Rounalan kirkko,[21] joka jo 1500-luvun puolivälissä rakennettiinRounalan jutamakunnan alueelle, mikä siihen aikaan käsitti nykyisenRuotsin-Lapin pohjoisimman osan, lisäksi vielä Koutokeinon sekäEnontekiön aina Muonion seutuja myöten.
Jylhässä erämaassa sai kaukaisen Lapin ensimmäinen kirkko paikkansa, jopa aivan "villitunturissa", jossa vielä siihen aikaan Stallot, maahiaiset ja saivojen kansa sekä lappalaisseidat hallitsivat. Korkealla Könkämäenon päällä, vain kolmisen penikulmaa Kilpisjärvestä alaskäsin, Ruotsin puolella väylää, on nykyään Vittangin talo. Talosta neljä, viisi kilometriä länteen, suurien tunturien ja paljakkain, Kirkkovaaran, Sapihoivin ja Toolisoivin lomassa, Veivijärven, Kirkkojärven ja Sudijoen seutuvilla, on vieläkin aukea tasainen siljo, joka lienee jo ikivanhoista ajoista ollut lappalaisten talvisena kokous- ja markkinakenttänä sekä pyhänä palvontapaikkana. Tänne kohotettiin erämaan esikoistemppeli. Vanhojen muistelusten mukaan rakensi sen kolme uuteen uskoon kääntynyttä lappalaisveljestä. Penikulmien päästä, tunturien takaa, Norjanmeren rannalta, vedättivät veljekset hirsiä puuttomaan tunturiseutuun ja tekaisivat temppelin lapinkoivikkoon, pienen Kirkkojärven länsirannalle, korkean, tunturimaisen Kirkkovaaran eteläiselle laidalle.
Ei ollut erin suuri eikä komea tämä lapinveljesten laatima tunturikirkko, ollen vain harmaa, neliskulmainen, 12 kyynärää pitkä ja 9 leveä rakennus. Pari pientä ikkunaa oli, ja sisässä joitakuita penkkejä sekä alttari ja saarnatuoli. Eikä ollut kovin mahtava kellokaan, mikä sitten alkoi kirkolla helkyttää erämaalle uutta aikaa — olipahan vain kahdeksan naulan painoinen vaskikulkunen, kuin suuri aisakello. Mutta vaikka sen heikko ääni ei kantanutkaan kauas tunturien taakse, vierivät viestit siitä sekä uudesta merkillisestä lantalaisten jumalan palvospirtistä sitä kauemmaksi. Kotakansasta oli hirsihuone kuin palatsi verrattuna heidän metsäjumaliensa asentosijoihin, ja porokellon helinään tottuneelle kiveliönmiehelle soi ristinjumalan suuri kulkunen kuin tuomiokello. Loppua ja tuomiota se paukuttikin heidän vanhoille jumalilleen.
Kirkolle, vanhaan kokouspaikkaansa, kerääntyi kansa edelleenkin suurin joukoin, ja silloin sinne saapui etelästä pappikin julistamaan uutta oppia ja valamaan vedellä niitä, jotka tahtoivat luopua isiensä uskosta. Saapui sinne vanhaan tapaansa myöskin etelän kauppasaksoja vaihtamaan rihkamaansa Lapin ukkojen tavaroihin. Niin muodostui Rounalan kirkolle suuri Lapin markkinapaikka, johon riensi väkeä sekä etelästä että pohjoisesta. Ilmestyipä markkinapaikalle kuninkaan veronkantajakin vaatimaan lappalaisilta veronahkoja, tuli tuomarikin apumiehineen tunturikansan riitoja käsittelemään. Kirkon lähelle kohosi pian kauppiaiden pikkupirttejä, sekä tupanen, jossa pappi saattoi saarnamatkallaan majailla.
Oli tänne etelän matkamiehillä taipaleet kuljettavina, monien tunturien yli he saivat ajella, ja olla vaarassa jos toisessakin. Pitkänä jonona juoksevan Rostojaurin ohitse Kummaenoon asti ulottuvan Rostotunturinkin Kalmuskursuun vierähti kerran Rounalan matkalla tuomarin tulkki, ja päätönnä löydettiin mies kursun pohjalta.
Markkina-aikoina oli kirkkokentällä tunturilaaksossa elämää ja menoa. Mutta sitten taas jäivät kirkko ja tyhjät markkinatuvat pitkäksi aikaa ypöyksinään tunturien turviin. Vain silloin tällöin joku erämaita kiertävä lappalainen juti suurine porokarjoineen ohitse. Arastellen ja äänetönnä kiersi erämaan mies aution pyhätön, sillä kirkonjumala oli pelottava olento, joka saattoi kostaa vielä ankarammin kuin tunturien jumalat, jos sen ohitse kulki meluten ja kelloja kilistellen.
Saatiin pikku kirkon hoiviin pieni hautausmaakin, nelikulmainen, 12 x 15-metrinen kenttä; sen siunattuun multaan laskettiin erämaa-seurakunnan vainajat viimeistä tuomiota vartomaan. Vain nahkoihin taikka louteisiin kääräistyinä tai puukoperoon huollettuina kuopattiin sinne monet metsän lapset. Ensimmäisenä kerrotaan pyhään kenttään kätketyn kirkon rakentajaveljeksistä ensimmäisen peruskiven laskija, ja niin pääsi rakennusmies esikoisena lepäämään oman pyhäkkönsä hoiviin.
Mutta kovin kaukana ja syrjäisessä erämaassa oli Rounalan kirkko ja markkinapaikka niiden lappalaisten — ja lantalaisten — mielestä, jotka asustelivat jutama-alueen läntisillä ja pohjoisilla laitamilla, Suontavuomassa, Hetassa, Muonion seutuvilla, Peltojärvellä, Koutokeinossa, Aviovaarassa ja Tenon varsilla. Niinpä aikojen vieriessä tulikin kysymys uuden kirkon rakentamisesta jonnekin alemmaksi ja keskemmälle seutukuntaa. Suontavuomalaiset Palojoen juoksulla rupesivat jo omalle kokoontumispaikalleen, pienelle Markkinajärvelle, pystyttämään temppeliä. Mutta siihen taas eivät toiset tyytyneet. Tehtiin silloin vanha taika: heitettiin Kaakelissa, Rounalan kirkon tienoilla, hirsi Könkämäenon kuljetettavaksi. Ja eno otti hirren huomaansa, kohisten heittelivät kosket sitä alemmaksi ja alemmaksi, ja viimein osui kohtalopuu rantaan Lätäsenon suuhun, kuusi, seitsemän penikulmaa alapuolelle Rounalan seutua.
Oikeaan paikkaan puu osuikin. Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymillä on suuri jokisuvanto, Muonionjoen lähtökohta, ja suvannon pohjoisrannalla, pienen Kuonnajärven ja suvannon välissä, korkea komea kunnas, kuin ainakin aiottu merkkipaikaksi.
Ja siihen sitten kunnaan harjulle, uusi Lapin kirkko rakennettiinkin 1661.
Ei ollut tämäkään temppeli suuren suuri: 22 kyynärää pitkä, 12 leveä, ja korkeutta lattiasta katonreunaan 6 kyynärää 6 tuumaa. Mutta edeltäjäänsä, pikkuiseen tunturitemppeliin verraten oli Lätäsenon kirkko jo aivan suurenmoinen. Ikkunoitakin oli seitsemän suurempaa ja pienempää lyijyristikkolasia — sivuseinillä viisi, 7 korttelia leveää, 10 korttelia korkeaa, kuorissa korkea kapea kaksiosainen ikkuna ja sitä vastapäätä lehterin yläpuolella 3 korttelia korkea, 7 leveä valoaukko. Ovia oli kaksi, ja länsipäädystä kohosi 6 kyynärää 6 tuumaa korkea nelikulmainen kellotorni. Sisustukseksi saatiin saarnatuolit, alttarit, nelisenkymmentä penkkiä, sitten parileiviskäinen messinkinen kynttiläkruunu, rautaisia ja tinaisia kynttiläjalkoja ja seinäpitimiä, jopa alttaritaulukin sekä muita kuvia seinille. Ja lopuksi, v. 1791, saatiin kirkkoon lehteri sekä pieni viisikyynäräinen sakastirakennus kirkon kylkeen, vieläpä viereen 6 x 7-kyynäräinen kaksiovinen "ullakko" ruumispaarien, jalkapuun ja multauskojeiden säilytyssuojaksi. Samoihin aikoihin lienee kirkko laudoitettukin ja maalattu sekä sisästä että ulkoa. Sisälaudoistus maalattiin valkeaksi, vasta tehty, komeasti leikattu saarnatuoli, samoinkuin alttaripöytä ja lehterikaiteet sekä ikkuna- ja ovipielet siveltiin sinisiksi, mutta lehterin kannatinpylväät ja monet muut koristeet vedettiin punaisella ja alttariaitaus vihreällä, penkit keltaisella. Ulkopuolelta kirkko punattiin, ja paanukatto vetäistiin tervalla.
Rounalasta tuodulla, 8-naulaisella kellolla alussa kilkuteltiin, mutta sitten kun pikku rounalalainen särähti halki, hankittiin 1706 uusi, oikein puolineljättä leiviskää painava kello, vieläpä jonkun ajan päästä toinenkin, kolmileiviskäinen. Siitä lähtien Lapin kaukainen kulma kumahteli jo kahden malmikellon soinnista.[22] Kummastellen kuunteli tunturikansa suurien kellojen komeaa kumahtelua, ja ihmeissään se astui ristinjumalan koreaväriseen pirttiin.
Kirkon suojiin laitettiin täälläkin vainajainpelto. Hirsistä salvetun, toista metriä korkean, laudoilla harjatun aitauksen sisään suljettiin sekä kirkko että hautausmaa, 35 x 40-metrinen kenttä. Ja niin kohosi temppeli kunnaallaan kuin mikäkin entisaikainen puuvallituksilla ympäröity korpilinna.
Lätäsenon kirkkokumpu kehittyikin sitten koko seutukunnan suureksi keskuspaikaksi ja sai nimekseen Enontekiö, joka tuli koko pitäjänkin nimeksi.[23] Etelämpänä Ruotsin-Lapin tunturimaissa olevaan Jukkasjärven emäseurakuntaan, joka sai kirkkonsa 1680, kuului Enontekiö alussa kappelina, kunnes 1747 pääsi itsenäiseksi seurakunnaksi.
Rakennettiin tänne erämaahan pappilakin. Lätäsenon ja Könkämäenon väliselle niemekkeelle, Markkinasuvannon länsirannalle, jyrkälle Sorvaisentörmälle, vastapäätä Ruotsin puolella olevaa Sotanientä.[24] Mutta kun suuri tulva[25] kerran ahdisteli papin asuntoa, siirrettiin se kirkkokummun laitamalle, satasen metriä kirkosta länteen. Komea oli papintalo senaikaiseksi tunturipappilaksi, vaikkakin vain harmaa hirsirakennus ja huoneet mataloita — 2,10-2,20 m korkeita — pieni-ikkunaisia. Portaat olivat etelää kohden, ja pitkästä kapeasta eteisestä päästiin suoraan isoon saliin. Vasemmalla oli keittiö nurkkakamareineen, oikealla papin pieni virkahuone, jonka kalkkilaastilla silatut seinät ja katto olivat noesta mustuneet, sekä vielä pienempi makuukomero. Päivätöntä pohjaista kohden avautuivat ikkunat, vain keittiön sekä virkahuoneen ainoa ikkuna katsoivat päivään päin.
Täällä äärettömien korpien helmoissa erämaan kansan sielunpaimenet elivät ja saarnasivat. Täällä Olaus Sirma, Enontekiön ensimmäinen kappalainen, lappalaissyntyinen ja Upsalassa oppinsa saanut pappi, kävi vuosina 1675-1719 ankaraa taistelua heimolaistensa vanhaa uskoa vastaan, samoihin aikoihin kuin Gabriel Tuderus, toinen tuima hengen mies, sorti ja tuhosi Kemin-Lapin vanhoja pyhättöjä. Noituudesta Sirma monesti ahdisteli kansaansa, vaikka itsekin noitiin uskoi,[26] huonosta elämästä heitä haukkui, vaikka monta kertaa itsekin erehtyi juopotteluun ja tappeluun, jopa sai kerran maksaa sakkoakin vallesmannin, Maunu Martinpojan, pieksämisestä.[27] Ankarana "Herr'-Vuolevina" jäikin Sirma elämään kansan muisteluksissa. Täällä Jukkasjärven pappi, Johan Tornberg saarnaili Sirman jälkeen ja samoin Michael Wichman; turkulainen Henrik Ganander toimi vuosina 1730-1744 ja lahjoitti seurakunnalleen kirkonkellonkin sekä valatti uudestaan haljenneen Rounalan kellon;[28] täällä myös Salomon Tornberg, vahva mies, joka saattoi veneenkin täysine väkineen vetäistä järvestä maalle, vaikutti Gananderin seuraajana, kunnes 1773 kuoli kuumeeseen ja pistokseen; hänen sukuaan elää vieläkin Ruotsin-Lapin lantalaistaloissa. Eli täällä sen jälkeen armovuosien ja väli-ajan saarnaajana Daniel Engelmark; Erik Grape raitioi tunturikansaa kolmattakymmentä vuotta (1787-1809).[29] Kansanmuistelusten "Herr'-Erkki" oli toimekas järjestyksen mies, korjautti ja maalautti satavuotisen rappeutuneen kirkon, parannutti vanhan pappilankin, piti huolta kansan-opetuksesta[30] ja antoi ankaria määräyksiä vainajain hautaamisesta[31] sekä kansan kirkossa käynnistä. Kauniilla huolellisella käsialalla kirjoitti Grape kirkonkirjansa samoinkuin kaikki muutkin asiapaperinsa. Lappiin kuoli ja Lapissa sai "Herr'-Erkkikin" leposijansa, ja hänenkin sukuaan elää vielä Ruotsin ja Suomen-Lapissa sekä Länsipohjassa.
Ei liene sielunpaimenen elämä ollut näillä kaukaisilla perukoilla kovinkaan kadehdittavaa eikä suurellista. Yksitoikkoisia lapinpäiviä he saivat viettää, talvisin ajella porolla, kesäisin sauvoa koskia, raivata ja raivauttaa niittyjä, tehdä heinää ja hoitaa lehmiä sekä kalastella Lapin vesissä. Oli papeilla oikein omituisena kalavetenään Muonionjoen eteläpuolella Mannajärvi, johon muut eivät saaneet mennä pyydystelemään.[32] Papit kyllä saivat kalastella muissakin vesissä. "Herr'-Erkkikin" kävi Lätäsenon varrella pienissä tunturijärvissä pyytämässä siikaa, ja joella, neljänneksen ylös Markkinasuvannosta, on vieläkin kenttä, jota sanotaan "Herr'-Erkin valkamaksi". Kalaa ja poronlihaa olikin papeilla yltäkyllin, mutta pellonviljaa saivat lappalaiset noutaa sielunpaimenelleen Torniosta asti, joko talvella jutaa pororaidoillaan tai kesällä sauvoa neljinkymmenin penikulmin ylös Tornion- ja Muonionjokien äkäisiä koskia. Mutta "Herr'-Vuolevin" palkkajyville kävi keväällä 1677 hullusti. Ne oli talletettu Köngäsen pruukin patruunan Momman aittaan, kun suurtulva tempasikin aitan matkaansa, niinkuin Keksi laulaa:
— Puodin Mommalta pudisti,Sijrman jyvät siirsi pois.Sinne Sijrman jyvät jouduitkahden puolen Karungia.
Alituisessa yksinäisyydessä saatiin erämaan pappilassa kestää niin ilon kuin murheenkin päivät. Pari neljännestä Könkämäenoa ylös oli lähin lantalaistalo Maunu, jossa Sirman aikana asusti kuuluisa ja sangen ymmärtäväinen mies, Maunu Martinpoika; alaspäin enoa Kaaressuvannon lantalaisasutukselle oli viisi, kuusi neljännestä. "Villilappalaiset" vain syksy- ja kevättalvin majailivat seutukunnalla jutaessaan Ruotsin-Lapin tunturimaiden ja Ruijanrannan väliä.
Kirkkokummun pieneen kalmistoon, pikku koivujen suojaan, täytyi joskus kätkeä joku rakas omainen, ja sinne päättyi lopulta omakin erämaan taivallus. Kolme pappia kerrotaan haudatun kirkon multiin, itse temppelin sillan alle. Viimeksi joutui sinne "Herr'-Erkkikin". Kalmistossa lepää myös hänen pieni tyttärensä, joka hukkui Markkinasuvantoon. Niin kaipasi isä pikku tyttöään, että veisti siivekkään enkelinpään ja asetti sen kirkonseinälle; suvannon rannalle puuhun hän naulasi kuparilevyn, johon oli kaiverrettu tytön nimi, ikä sekä kuolinpäivä.[33]
Mutta "Herr'-Vuolevi", lapinsynty, Enontekiön esikoispappi, haudattiin Rounalaan. Hän halusi sinne, Lapin ensimmäisen temppelin siunattuun kalmistoon, oman heimonsa seuraan, ollakseen ylösnousemuksessa ja viimeisellä tuomiolla joukkonsa johtomiehenä.[34] Rounalan tunturikirkko olikin tunturikodassa syntyneen Sirman mielipaikka. Sinne hän tuon tuostakin teki saarnamatkoja, jopa niin ahkerasti, että häntä lopuksi varoitettiin ainakin rukous- ja juhlapäivinä pysymään pääkirkolla. Ja kun jo 1600-luvun lopulla oli kysymyksessä Rounalan kirkon purkaminen, pyytää Sirma, että kirkko saisi seisoa paikallaan, jotteivät sen seudun lappalaiset pitkän matkan takia jäisi pois kirkosta. Oma heimo olikin Olaus-papille muita rakkaampi. Lapiksi hän sille puhui, matkusti kesäisin kymmenin penikulmin meren rannalle kansalleen saarnaamaan, käänsipä lapiksi aapiskirjan, Gezeliuksen katkismuksen sekä muutamia salmeja, vaikka ei saanutkaan niitä painatetuksi. Lapiksi oli "Herr'-Vuolevi" ahkera pauhaamaan, niin että täytyi antaa hänelle määräys saarnata vuoroin suomeksi, vuoroin lapiksi.
Jumalan suuri luonto, Lapin rannaton äänetön erämaa, mikä kirkkokummulle niin suurenmoisena avautui, oli korven sielunpaimenella aina ihailtavana. Mahtavia tuntureita näki hän kaikkialla, katsoi minne tahansa, ja aavoja jänkiä ja vuomia oli silmäin edessä mittaamattomat matkat. Kirkkokummun alla aukeni laaja lehtorantainen Markkinasuvanto, johon lännestä työntyi komea Könkämäeno, luonteisesta taas pujottelihe koukerrellen Lätäseno Vakkovalta-, Seitavuopio- ja Kuonnajärvien lomitse.
Niinkuin Lapin suuri koskematon luonto pohjattomine jänkineen, rannattomine aapoineen ja autioine tuntureineen oli säilynyt alkuperäisessä tilassaan, melkein yhtä alkuperäisenä luonnonlapsena vaelteli se kansakin, jota nämä sielunpaimenet olivat tulleet kutsumaan Herran kansaksi. Kirkon jumalan palvelijoiksi olivat kyllä useimmat kastetut, toiset väkipakollakin. Ja lähimailla raitioidessaan kävivät monet Herran temppelissä "papan pauhaamista" kuulemassa sekä kirkon peräisen komean pöydän edessä polvistuen saamassa papin kädestä "poramust ja juhkemust". Mutta kirkosta päästyään monet taas tuntureillaan hiipivät vanhojen jumaliensa luokse uhraamaan ja lukemaan isiltä opittuja rukouksia. Käväisivätpä muutamat jo salaisin puolin kalmismaallakin uhritoimituksilla. Siellä seisoi kaakkoisnurkalla vanha petäjärutimo, paksutyvinen uhriaihki, jonka rosoiseen tyvikoloon uhrianti pistettiin. Kuolleilta ja hautausmaan haltijoilta toivoivat uhraajat poro-onnea taikka apua sairauteensa, sisusvikoihin, silmäkipuihin taikka muihin tauteihin.
Pitkä oli näiden harvaan asuttujen erämaiden eläjien kirkkomatka, kymmenin penikulmin laidimmaisista kiveliön pälvipaikoista. Varsinkin kesäisin oli tiettömien taipaleiden kulku hankalaa, eikä metsien kansa tuntenut kovinkaan suurta kutsumusta vaivalloisiin kirkkomatkoihinsa. Mutta kun "Herr-Erkki", toimen mies, tuli papiksi, piti hän huolen, ettei kirkko jäänyt tyhjäksi. Tunturiseurakuntaansa päästyään hän jo marraskuussa 1788 kutsui koolle kirkonkokouksen, jossa hänen johdollaan määrättiin, että suuren pitäjän kaukaisimmankin kolkan oli saavuttava sanaa kuulemaan. Niinpä piti Maunusta ja Gunnarista, jotka olivat parin neljänneksen päässä kirkolta, samoin Kaaressuvannosta, johon oli toista penikulmaa, tulla kirkkoon joka sunnuntai. Idivuomasta, parin penikulman päästä, ja Kuttaisesta, kolmen penikulman matkalta, piti joutua joka toinen pyhä, ellei sattunut olemaan kelirikon aika. Palojoensuulaisten, viiden, kuuden penikulman päästä piti työntyä kirkkoon talvella joka kolmas sunnuntai, ja kesällä juhannuksena sekä Jaakon messuna. Kaikkein syrjäisimmät perukat, Hetta ja Peltovuoma, määrättiin taivaltamaan kymmen-, neljätoista-penikulmainen erämaansa kuusi kertaa vuodessa: neljänä suurena katumus- ja rukouspäivänä sekä jouluna ja pääsiäisenä. Ja tähän oli kansan tyydyttävä, painuttava kirkkomatkalle ainakin jonkun hengen joka talosta määräyksen mukaan. Palojoensuun Henrik Ohlsson Baas vain pani vastaan ja valitteli kesämatkojen vaivalloisuutta kovin koskisessa Muonionjoessa ja sanoi, että talvella hän kyllä rukattaa vaikka useamminkin. Mutta "Herr-Erkki" arveli, että se joka rakastaa Herraa ja hänen pyhää sanaansa, tulee vapaaehtoisesti ja ahkerasti Herran huoneeseenkin. Samaa mieltä olivat muutkin Palojoensuun miehet. Niin piti Henrik Ohlssoninkin juhannuksena ja Jaakon messuna lähteä sauvomaan Muonion ankaria koskia Lätäsenon suulle.
Lätäsenon kirkkokumpu tuli Rounalan sijaan Lapin perukan suureksi markkinapaikaksi. Monia kymmeniä pikkuisia, neli- ja viisiseinäisiä — n. 4 x 4 m sekä 4 x 8 m — kauppiasten "markkinatupia" sekä lappalaisten tavara-aittoja kohosi sikin sokin kummun joen- sekä pappilan puoleiselle rinteelle. Oli joukossa Nenättömän Heikinkin, lapinnoidan, kömmänä,[35] ja pappilan vieressä oli "prykitupa", missä pappi keitätti viinaa. Tuomarinkummulla, pappilan ja kirkon välillä, oli "tuomarintupa" sekä siitä hiukan pohjoiseen, Kuonnajärven rannalla, nimismiehen asunto. Koko kumpu oli kuin pieni hökkelikaupunki keskellä Lapin erämaata. Ylinnä kohosi kuin kaupunkia valvoen komea Herran temppeli, alapuolella taas piti vartiota muita asumuksia muhkeampi papintalo.
Markkinakummulle saapui helmi- ja maaliskuun vaiheilla koko pohjoinen maailma. Sinne nousivat Tornion kauppasaksat satoine tavarakuormineen, sinne Karjalan kupetsit riensivät lapin komeita turkiksia ostamaan, ja pitkinä raitoina, huutaen ja porokelloja kilkatellen, juti sinne loistavapukuinen Lappi Ruijanrantoja myöten, ahkiot täynnään lapintavaraa, poronlihaa, nahkoja ja turkiksia. Pyrki Lapin markkinoille kerran ruttokin, piiloutui torniolaisen hamppukuormaan ja pääsi nousemaan lähelle Lätäsenoa, Mannakoskelle asti. Mutta siellä sattui suuri lapinnoita vastaan, keksi heti, mikä kauhistus juroi ahkiossa — se kun aina lämpöisenä höyrysi ja sulatti lumen peitoltaan — ja määräsi koko ahkion upotettavaksi Mannasuvantoon. Sinne turmionkuorma heti työnnettiinkin, ja hirveästi parkaisten painui rutto jään alle. Etelän rihkamaa ja helyjä, kotavaatetta ja koreita verkoja, rautakaluja sekä hamppua ja viinaakin vedättivät Lappiin Tornion miehet. Joskus sattui Tornion kauppasaksalta tavara loppumaan kesken markkinamenojen. Silloin täytyi turvautua Nenättömän Heikin apuun. Niinpä kerrankin nouti Heikki Torniosta kauppiaalle keittokattiloita. Meni äijä illalla vain törmän alle, laulautui loveen ja aamulla jo tulla tomautti kauppiaan tuvan eteen ahkio täynnään kattiloita. Se ei ollut mitään ihmettä sellaisen suurnoidan yötyöksi, sillä hän saattoi ilmipäivälläkin päästellä porottomalla ahkiolla pitkin jäätynyttä jokiväylää, niin että rannat vain vilisivät.
Markkina-aikana oli talvisen erämaan kummulla vilkasta menoa; monenkirjavana se kiehui ja kuhisi kuin valtava muurahaiskeko. Ajeltiin poroilla sinne ja tänne ja tehtiin kauppoja. Lappalaisten ahkiosta siirtyivät tavarat Tornion miesten kuormiin ja torniolaisten tuomiset nuoritettiin tunturimaiden raitoihin. Kumpaisetkin olivat tyytyväisiä vaihtokauppaansa. Torniolaisten viina teki parhaat kaupat; joskus papinrouvakin laittoi prykitupansa käyntiin, ja sitä mukaa kuin viina tippui torvista, kulahteli se markkinamiesten pulloihin ja kurkkuun. Ja sitä mukaa kohosi elämäkin erämaassa. Lannaniniehet lauloivat ja hoilasivat, rähisivät ja tappelivat, mutta lappalaiset vain hihkuivat ilosta, ajelivat joiaten poroilla ja kokoontuivat väliin sylikkäin yhteen ilokasaan koko peskiparttiossa joikaamaan ja hyppiä ressuttamaan.
Markkinapäivinä saarnattiin markkinarahvaalle kirkossa evankeliumia ja jaettiin ehtoollista. Tuomarintuvassa istui lainmies selvittelemässä tunturimaailman eripuraisuuksia. Monet markkinarötökset joutuivat heti verekseltään lain kouriin. Ruttoahkion ajajankin vei hamppukuorman omistaja heti tuomarintupaan ja vaati korvausta tavarastaan, mutta kun todettiin asian laatu, vapautettiin mies kaikesta edesvastuusta. Sattui tuomarille joskus suurempikin juttu käsiteltäväksi, kuten esim. Uijajärven isänmurhakin: Uija-ukon poika oli surmannut isänsä kalaretkellä ja upottanut pata kaulassa Uijajärveen. Poika oli äkämystynyt siitä, että isä aina ensimmäisenä oli ennättänyt hotaisemaan kalakeitosta parhaat palat, siian korvamurun eli vietnarastikan, sekä lihakeitosta etukäteen peuran kaulassa olevan kiiremurun. Pojan rikos katsottiin kuitenkin kuolemansynniksi, sitäkin suuremmalla syyllä kun huomattiin, että murhamies oli kaksineuvoinen; hänet mestattiin ja teilattiin Teiliniemellä, Lätäsenon suussa, vastapäätä Markkinakumpua.
Kun kirkkokummun luona tapahtui tällaisia kauheuksia ja vielä sen rinteillä, ihan vainajain leposijan vieressä, pidettiin niin hurjaa markkinamenoa, ei ole ihme, että paikalla kovin paljon kummitteli. Nähtiin monet kerrat harmaita äijänhaamuja ja monia muita kummajaisia liikkeellä. Tuomarintuvassakin, jossa markkinapäivinä miltei myötäänsä juotiin ja meluttiin, jatkoivat näkymättömät henget samaa elämöimistä ja möykkäämistä, kun tupa oli jäänyt autioksi. Ovikin monet kerrat ihan itsestään paukautettiin auki.
Mutta Rounalan vanha pieni tunturitemppeli jäi melkein kokonaan unohduksiin. Silloin tällöin vain Jukkasjärven taikka Lätäsenon pappi kävi siellä saarnaamassa, kun porolappalaiset sillä kulmalla karjoineen kotailivat. Olipa kerran autioon temppeliin astunut joukko lappalaispoikia muka kirkonmenoa pitämään: toiset olivat istuneet penkkeihin sanankuulijoiksi, ja muuan pojista, Pieti Nutti, oli astunut saarnatuoliin, saarnaamaan muka hänkin.
— Dast lee Herr'-Vuolev paafitam, dast aikom munki…[36] oli saarnamies aloittanut.
Mutta silloin oli kirkon sillan alle haudattu Vuolevi-äijä noussut esiin, lähtenyt astumaan poikia kohden, ja kirkkomiehelle oli tullut äkkilähtö.
— Allit muu guoddeh don pärgalas halddui![37] oli saarnamies kauhuissaan parkaissut, lähtenyt laukkaamaan toisten jälkeen ja ollut ulkona ennemmin kuin hänen sanankuulijansa.
Hoidotta sai hylätty lappalaiskirkko rappeutua. V. 1794 ilmoittaa pastori Grape Hernösandin konsistorion tiedusteluun, että kirkon perushirret ja lattiapalkit ovat kovin lahoneet, välikatto rappiolla, saarnatuolista ja alttarista vain palasia jäljellä; samoin oli jäljellä muutamia penkkejä. Niin päättikin sitten mainittu konsistorio myydä vanhan temppelin neljästä, viidestä riikintaalarista Tornion kauppiaille. Kauppa kai sitten tehtiinkin, ja pikku kirkko muutettiin Jyygeän markkinamatkojen majataloksi Könkämäenon rannalle. Siellä, markkinamiesten pauhaamisia kuullen, lienee villitunturien temppeli viimein vaipunut maahan.
Kirkkovaarassa, Rounalan kirkon entisellä paikalla, on nyt enää vain vanha kenttä kauniissa pikku koivikossa. Näkyy siljolla vielä kirkon muinainen sija, näkyy vanha hautausmaakin, ja kirkon sijalle on pystytetty muistokivi kirjoituksineen.
Näin kävi vanhan Rounalan kirkon ja markkinapaikan, ja niin tuli vuorostaan käymään Lätäsenon mahtavammalle kirkkokummulle ja markkinakentälle. Senkin vuoro tuli joutua hylätyksi ja unohdetuksi. Pohjoisäärillä oleva Koutokeino sai oman pappinsa jo 1674 sekä kirkon 1701, Utsjoki sai kirkkonsa 1700, ja 1741 erotettiin koko Koutokeino, Karasjoki ja Aviovaara Ruotsista ja yhdistettiin Norjaan.
Sitten tuli "riikinjako" 1809, Suomi erotettiin Ruotsista, Muonionjoki ja Könkämäeno joutuivat rajajoiksi, ja iso joukko Enontekiön sieluja jäi Ruotsin puolelle. Niin joutui Lätäsenon kirkko kovin seurakuntansa alueen syrjään.
Ja taas tapahtui lapinkirkon muutto. Kesällä 1826 jaotettiin vanha temppeli maahan, iskettiin seinähirret ja lattiaparrut lautaksi, kasattiin lautalle kaikki muu tavara ja kirkon omaisuus ja ruvettiin laskemaan Muonionjokea alas. Mutta pyhä lautta ei ottanutkaan lähteäkseen lähes pari satavuotisen kotikumpunsa rannasta, vaikka vahva virtakin koetti sitä työntää ulommaksi. Vasta sitten kun lauttamies heläytti vanhalla Rounalan kellolla, alkoi kirkkolaiva työntyä virtaan. Niin päästettiin Muonion myötälettä alas, monet kymmenet kosket, nivat ja kurkkiot, ohi Kaaressuvannon ja Kuttaisen ja ohjattiin Palojoensuun kylän rantaan, yli kuusi penikulmaa alapuolelle Markkinasuvantoa.
Palojoen ja Muonionjoen väliselle niemekkeelle, Muonion länsirannalle, kirkko taas pystytettiin. Niin tuli Palojoensuun pahainen kylä kirkonkyläksi ja pitäjän keskukseksi, vaikka olikin melkein seudun eteläisillä äärillä. Mutta vanha pappila jäi erämaahan autiona rappeutumaan, joutui markkinamiesten ja muiden matkalaisten majataloksi, jopa lopulta jo hevostalliksikin. Eikä Palojoensuun kirkkokylä saanut uutta pappilaa, sillä Enontekiön vähäväkinen tunturiseurakunta yhdistettiin jo "riikinjaossa" kappelina Muonioon, jonka papit sitten hoitivat koko tunturiperukkaa ja kävivät silloin tällöin Palojoensuun kirkossakin pauhaamassa, majaillen silloin Baasin pienen pirttirakennuksen peräkamarissa. Oli sitten muutamia vuosikymmeniä Enontekiöllä Muonion kanssa yhteinen "koulupappi", papiksi vihitty katekeetta, joka sekä koulasi että saarnasi, mutta hänkin asui Muoniossa.[38] Enontekiön uusi kalmisto sijoitettiin Palojoen suun itärannan törmälle.
Mutta ei kauankaan saanut olla Palojoensuun kylä, niin väylän varrella kuin olikin, kirkonkylänä, eikä tunturimaista tuotu vanha temppeli jumalansanan julistushuoneena. Kovin se jo olikin vanhuuttaan raihnaantunut ja lisäksi vielä kolhiintunut pitkällä koskisella lauttausmatkallaan. Niinpä jo v:n 1838 kalustotarkastuksessa huomattiin, että kirkko oli kovin korjauksen tarpeessa: lattia vaati laittamista, katot paikkaamista ja tervausta, ulkolaudoitus oli huono, kellotornin luukut olivat pudonneet taikka rempottivat vitsasaranoissa, ovista ja ikkunoista puuttui ulkopuolisia kehyslautoja, ikkunoita oli rikki, sisäpuolinen maalaus oli rapistunut, tuntilasi epäkunnossa, kynttiläkruunusta oli 8:s haara poikki, sakastissa ei ollut viinikellaria eikä uunia, ullakko oli aivan rappiolla, ruumispaarit huonot, vain jalkapuu oli käytettävässä kunnossa. Kelpasi kirkko kuitenkin vielä pari-, kolmekymmentä vuotta erämaan kansalle, mutta sitten sekin vuorostaan tuli hylätyksi, kun Hetan kylään Ounasjärven pohjoisrannalle 1864 rakennettiin Enontekiön nykyinen kirkko. Viimeisen saarnan piti kirkossa B.F. Cajanus, joka asusti viimeiset vuotensa Hetan kirkolla Pekkalassa, kuollen siellä 1868; hänet haudattiin Palojoensuun kalmistoon. Hänen saarnansa tuli parisatavuotisen tunturitemppelin jäähyväissaarnaksi.
Vanhat Lätäsenon ja Rounalan aikaiset taulut, kuvat, kynttiläkruunut, kellot ja kaapit riistettiin entisiltä sijoiltaan ja vietiin uuteen paikkaansa Hetan kirkkoon, joka komeana ja uudenaikaisena kohosi Ounasjärven rantajyppyrällä, mistä entisaikaan jo lapinakka oli ennustanut, että siinä vielä kirkkokin seisoo.
Mutta ikänsä palvellut, autioksi riistetty kirkkovanhus myytiin 1870 huutokaupalla: Muonion nimismies Nikander oli myyjänä ja ylimuoniolainen isäntä, Muotkan Salkko, huusi sen 50 ruplasta. Sitten sekä myyjä että ostaja yhtiössä kukistivat temppelin, raastaen sen maahan kivijalkaa myöten ja rötistäen suureksi lautaksi seinät, katot ja lattiat, ikkunat, ovet, penkit, saarnatuolit, alttarit ja lehterit, vanhat numerotaulutkin ja kaikki koristeleikkaukset sekä koristellut patsaat, sakastit ja ullakot. Ja taas toistamiseen sai kovia kokenut kirkko lähteä pitkälle vesimatkalle yhä alaspäin pitkin vuolasta Muoniota, surulliselle viimeretkelleen.
Lautan hirsistä ei näet enää rakennettu pyhää temppeliä, saarnatuolia ei enää pystytetty papin pauhaamispaikaksi, eikä penkkejä asetettu sanankuulijain istuinsijoiksi. Ylimuonion rannassa jakoivat saarnamiehet saaliinsa ja käyttivät tavarat talonsa tarpeisiin. Seinähirsistä, kattolaudoista ja lattiaparsista rakennettiin heinälatoja ja muita ulkohuoneita, joiden oviksi käytettiin kirkon ja sakastin ovia; alttarin, lehterin ja penkkien maalatut aitauslaudat laitettiin aittoihin viljalaarien seiniksi, ja saarnatuolin pystytti nimismies Nikander puutarhansa porttipylvääksi. Mutta monet koristelaudat ja pylväät, numerotaulut, multakaarat, ja sen semmoiset, joita ei voitu mihinkään käyttää, heitettiin talon romukasaan. Sakasti ja ullakko pystytettiin semmoisinaan niitylle ja ovat vieläkin siellä "Sakasti"- ja "Ullakkolatoina".
Se oli Lapin erämaiden kirkon surullinen loppu.
Mutta vanhan pyhätön raastaminen ja rikkominen ei mennyt mainioittaan, sillä temppeli kukistettiin vasten kirkonväen ja haltijoiden tahtoa, ja saatettiin vielä toistamiseen vedenväen kanssa kosketuksiin. Siksipä jo alas laskettaessa Nikanderin kirkkolautta yritti Akamellan ikivanhan hautausmaan kohdalla väkisin painua kalmiston kosteeseen: kirkon jäännöksissä piilevä väki veti sitä sinne siunatun mullan ja kalmanväen seuraan, ja samoin taas puolestaan "Akamellan äijät" sitä kiskoivat luokseen. Kirkonväki ja kova kostava voima kulki tavarain mukana taloonkin ja tuotti paljon onnettomuutta. Muotkan talon navetta paloi, ja lehmiä sekä hevosia meni mukana, isäntä itse saatiin puoshaalla vetäistyksi pois palavasta rakennuksesta, ennenkuin katto romahti alas. Sitten alkoi surma vaatia ihmisiä, ja melkein peräperää kuoli talosta kuusi, seitsemän henkeä. Vieläpä rupesi talossa näkymätön pitämään möykettä, jopa joutui talo viimein niin "piruitten keskeen", että täytyi heittää kylmille ja muuttaa siitä pois. Viisikolmatta vuotta oli asumus möykkääjäin hallussa, ennenkuin siihen taas uskallettiin palata. Ja silloin oli jo näkymättömän väen valta vaipunut.
Vaipunut on vanhanväen voima entiseltä Lätäsenon kirkkokummultakin, jossa ennen myös paljon näkymättömät voimat liikkuivat.
Tyhjänä ja autiona on nyt Lätäsenon muinainen markkina- ja kirkkopaikka. Monilukuiset markkinatuvat, aitat ja tuomarintuvat ovat jo aikoja hävinneet. Sijat enää vain tuntuvat.
Mutta vanhalle lapinkansan kalmismaalle, jonka entisestä hirsiaitauksesta samoinkuin kirkonsijastakin vielä näkyy jäännöksiä, on kymmenien hautakuoppien ympärille kohonnut pieni komea koivikko. Seisoo siellä kaakkoisnurkalla vielä vanha uhripetäjäkin, ryhmyinen aihki, kuin harmaa tunturiäijä nuoren väen vartijana. Aihkin uhrikoloon vieläkin vanhaan tapaan tunturinkiertäjät vievät antimiansa.
Kummun laidalla kyhjöttää Enontekiön vanha pappila, surullisen näköinen, ränsistynyt rakennus, josta jo koko länsipuoli on raastettu maahan. Vain yksi suoja, entinen papin virkakamari, on enää asuttavassa kunnossa. Siinä mustassa, matalassa, yksi-ikkunaisessa komerossa on toimelias "Herr'-Erkkikin" aikoinaan pitkiä yksinäisiä päiviään istuskellut ja pienestä ikkunastaan katsellut päivänmaita kohden.
Mutta kaukaiset Ruotsin-Lapin tunturit ovat häneltä sulkeneet eteläisen näköpiirin.