The Project Gutenberg eBook ofLappalaisia lauluja

The Project Gutenberg eBook ofLappalaisia laulujaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lappalaisia laulujaEditor: Otto DonnerRelease date: March 25, 2024 [eBook #73262]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1876Credits: Jari Koivisto and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPPALAISIA LAULUJA ***

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Lappalaisia laulujaEditor: Otto DonnerRelease date: March 25, 2024 [eBook #73262]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1876Credits: Jari Koivisto and Tapio Riikonen

Title: Lappalaisia lauluja

Editor: Otto Donner

Release date: March 25, 2024 [eBook #73262]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1876

Credits: Jari Koivisto and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPPALAISIA LAULUJA ***

Kokoili

O. Donner

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1876.

OmistettuElias Lönnrot'illesuomalaisen kansalaulun ansiorikkaalle herättäjälle.

Sisällys-luettelo:

Alkulause.I. Varemmin julkaistuja Lappalaisia runoja. —Fjellner. -Sorsele.II. Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne,Piššan Paššan pardne, Päiven neita ja Kassa muödda.III. Lapin runouden eri lajit: kertoma-runo, tarinoitaja elinsatuja. -Sananlaskuja ja arvoituksia.IV. Lyrillistä runoutta.V. Runo-mitta.VI. Ikä. — Laulujen muoto Syrjäniläisillä jaMordvalaisilla. — Yhteinen ja alkuperäinensatu-aine. — Jumaluus-käsitykset.VII. Kertoma-runot.VIII. Pienempiä lauluja.

Alkulause (Elias Lönnrot'ille).

Tuo paimentolaisten puutoksista niin yltäkylläinen elämä Lapinmaan härmäisillä takamailla ei suo heille paljon tilaisuutta antautua runollisuuden onnellisempiin unelmiin; ankara taistelu olemuksen puolesta antaa ajatuksille kokonaan niiden sisällön. Sen vuoksi kuvastavatkin tässä jäljempänä seuraavat laulut, ainoat jotka nykyiseen aikaan saakka ovat kootut, ainoastaan aivan vähän kehittynyttä henkistä elämää. Kuitenkin on Sinusta, joka olet niin perehtynyt suomalaisten kansalauluin kukkaistarhaan, halvalla kanervallakin tuore metsätuokseensa. Ota se siis hyväntahtoisesti vastaan.

Sinä tiedät kyllä ett'ei se vaadi itselleen suurta runollista arvoa. Kansatieteellisenä kuvaelmana, osoitteena siitä, kuinka ihmisen ajatustapa muodostuu niin puutteellisissa ja vaivanalaisissa suhteissa lienee tällä kokouksella kuitenkin suomalaisten kansain sivistyshistoriassa arvonsa. Sulimmat kiitokseni siitä harrastuksesta, jota olet osoittanut tätä kohtaan, mutta erittäinkin "Päivän poikain" suomen- noksest Sallittakoon minun tässä lausua kiitollisuuteni niillekin, jotka tiedonannoillansa ja aikaisemmilla käännöksillänsä ovat saattaneet tehtäväni mahdolliseksi. Rakkaassa muistossa on vanha Fjellner Sorselessa säilyttänyt muistelmia lapsuudesta — vuosisatamme alusta. Hänettä olisivat ne luultavasti jo aikoja sitten haihtuneet kansan muistosta. Olkoot nämä vanhuksen mielestä ikään kuin hänen oma pystyttämänsä muistopatsas esi-isille!

Useimpia lauluja antoi minun käytettäväkseni kuolinvuoteellansa, nykyjään tuonen majoihin muuttanut, Jaakko Fellman Lappajärvellä, toisia antoi minulle ystävällisesti J.U. Grönlund Tukholmassa. Kääntäissä olivat erittäinkin herra pastori Joh. Mörtsell Maidissa ja A. Laiti Vesijärvellä sekä J. Krohn ja A. Genetz täällä useimpain lauluin suomentamalla ystävällisimmästi avulliset. Heille jokaiselle pyydän lausuani sulimmat kiitokseni.

Laulunäytteet, joita on ko'ottu Venäjän Lapissa, saattavat arvelemaan, että niitä on vielä melkoiset määrät lappalaisten kesken. Onnistukoonpa vielä jonkun saada kootuksi sellaisiakin, 'joilla on suurempi runollinen arvo ja tulkoon siten todistetuksi, että lappalaisetkin kerran ovat olleet samanlaisten tunteiden elähyttämät kuin heidän heimokansansa.

Helsingissä, tammikuussa 1876.

Varemmin julkaistuja lappalaisia runoja. — Fjellner'in elämäkerta. —Sorsele.

Vaikka Lappalaiset ja heidän omituinen elämänsä Pohjani lumitanterilla jo lähes kolme vuosisataa ovat olleet vilkkaiden kertomusten esineenä, joita sekä oman maan miehet että ulkomaalaiset ovat julkaisseet, niin on kuitenkin aivan luonnollisesti tämän elämän ulkonaisempi puoli ollut muukalaisille viehättävin. Tosin on tämän ohessa annettu myöskin jonkinlaisia tietoja kielestä ja sen heimoista, mutta ensimäinen täydellinen kieli-oppi, jonka toimitti P. Fiellström Etelä-Ruotsin murteesta, ilmestyi vasta 1738. Vähän laveammalta ovat lähetyssaarnaajat ja muutamat matkustajat kertoneet Lappalaisten pakanallisista jumaloista; täydellisen kuvauksen heidän mytologiastaan antoi kuitenkin vasta v. 1871 J.A. Friis, tuo Lapin kansan tuntemisessa ansiollinen Christianian yliopiston professori, joka myöskin samassa kirjassa norjan-kielisenä käännöksenä julkaisi suuren joukon lappalaisia satuja ja tarinoita Lapin eri tienoilta. Siihen saakka oli tämmöisiä ilmestynyt paraasta päästä satunnaisesti. Ensimäiset julkaistut lapinkieliset tuotteet, jotka olivat lähteneet kansan omasta kuvaus-aistista, ovat Friis'in v. 1856 ulosantamat lappalaiset sadut ia tarinat, 41 luvultansa, jotka hän julkaisi "kielen näytteinä".[1]

Tämä huolimattomuus ominaisesta, lapinkielisestä osoitteesta, joka kuvaelisi kansan ajatustapaa ja mielenlaatua, on kuin jo 17 vuosisadan alusta pappien ja lähetyssaarnaajien tarpeeksi oli ruvettu painattamaan lapinkielisiä kirjoja ja sentähden varmaankin, yksistään kielen taidonkin vuoksi, myöskin omakielistä tekstiä olisi tarvittu. Mutta kansalle omituisten tarinain arvo oli jotenkin alhaalle laskettu, erittäinkin koska niitä julkaistiin enimmiten suorasanaisessa muodossa. Vaan että myöskin runoja Lappalaisilla oli olemassa, olivat jo useat kirjailijat väittäneet. Scheffer julkaisi arvokkaassa kirjassansa Lapin maasta kaksi pientä laulua, sekä alkuperäisellä kielellä että latinaisella käännöksellä, jotka tähän asti ovat olleet ainoat lapin kielellä.[2] Sjögren kertoo,[3] että Sodankylän Lappalaisilla on runoja, joissa lauletaan heidän esi-isiensä menneinä aikoina loihtovoimalla toimittamia urostöitä, ja hän lausuu tässä tilaisuudessa, että täydellinen semmoisten runojen kokoelma olisi varsin tärkeä käsitykselle Pohjanmaiden pakanuuden omituisesta luonteesta. Samassa Sodankylän pitäjässä kirjoitti hän muistoon, monista muista puhumatta, myöskin yhden lappalaisen runon, joka kertoi miten köyhä Wenäjänpuolinen Lappalainen kosi ruotsalaista lappalaistyttöä naapuristossa (l.c. siv. 221). Mihin nämä runot ovat joutuneet, sitä ei tiedetä; hänen jälkeen jättämissänsä papereissa Pietarin akatemian kirjastossa niitä ei löydy, sen mukaan minkä minulle hra valtioneuvos Wiedemann on suosiollisesti ilmoittanut.

Tämä viittaus lappalaisten kansanrunojen keräilemiseen ei näy synnyttäneen uusia puuhia. Mutta v. 1849 ilmestyi ruotsalaisessa aikakauskirjassa "Läsning för folket", vuosikerta XV ja seurr., jokseenkin hauskoja kertomuksia Ruotsin Lapista ja sen asukkaista, jotka oli toimittanut ijäkäs, tätä nykyä jo yli 90 vuoden vanha, pastori J.A. Linder Uumajalla, ja jo kirjoituksensa ensimäisessa osassa (vuosik. XV, siv. 341 ja seurr.) ilmitoi hän ruotsalaisena käännöksenä otteen lapin kielisestäPeiven parneh(auringon pojat) nimisestä runosta; hän oli saanut tämän eräältä pastori Fjellner'iltä. Tämä tällä tavoin julkaistu kertomaruno levisi päivälehtiin, (Postoch Inrikes Tidningar Tukholmassa, Helsingfors Morgonblad N:o 84 vuosik. 1850, St. Petersburger Zeitung.) ja näistä toimitti sen W. Schott saksalaisena käännöksenä A. Erman'in aikakauskirjaan "Archiv für wissenschaftliche kunde von Russland" nid. XII ss. 54-61, Berlinissä v. 1853. Moniin vuosikausiin tästä runosta, saatikka sitten alkuperäisestä, ei kuulunut sanaakaan; se näytti joutuneen unohduksiin. Friis sen uudestaan painatti mythologiaansa (J.A. Friis, Lappisk Mythologi, eventyr og folkesagn. Christiania 1871, s. 169 seurr.) sen muodon mukaan, mikä runolla on lehdessä "Läsning för folket"; sittemmin saatti sen taasen t:ri Bertram saksalaisen yleisön luettavaksi (Peivash Parneh, Die Sonnensöhne. Nach bruchstücken einer epischen Volkssage aus Lappland, von Dr Bertram. Helsingfors 1872.), ehkä kuitenkin muodossa, joka varsin vaillinaisesti kuvastaa tuon lappalaisen runon alkuperäistä luonnetta ja suoraa esitystapaa. Myöskin englantilainen käännös ilmestyi, nähtävästi sommiteltu viimemainitusta saksalaisesta mukailemasta.(Peivash Parneh, the sons of the Sun-god. Translated to English by Mr Weatherby, Colburnin New Monthly'ssa. Katso aikakauskirjaa "Academy", 17 tammik. 1874, siv. 61.)

Perinpohjaisessa kuvauksessaan Lapin oloista: "Om Lappland och Lapparne, företrädesvis de svenske. Ethno-grafiska studier af Gustaf von Düben. Stockholm 1873", jota runsasvaraista kokoelma-teosta varten on käytetty kaikki kirjoitukset, mitkä siihen saakka tästä aineesta löytyi julkaistuna, omistaa kirjäntekijä kokonaisen luvun sivv. 318-347 Lappalaisten runollisuudelle ja soitannolle. Aivan oikein muistuttaa hän, että useimmat heidän tutkijansa ovat laiminlyöneet tätä puolta heidän sivistyselämässään. Mutta tähän oli syynä se, että asiasta ei paljon mitään tiedetty. V. Düben'in onnistui Sorselen pastorin A. Fjellner'in suusanallisen kertomuksen mukaan, jota miestä kirjoittajan "Läsning för folket" lehdessä tuli kiittää ensimäisestä tiedosta Päiven parneh runosta, antaa täydellinen käännös tuosta runosta, vieläpä myöskin ilmituoda ihan uusi epillinen runo: Pišša Pašša'n poika, ynnä useain lyrillisten runojen, mytillisten kertomusten ja eläintarujen kanssa. Yhden osan näistä sai hän hra kauppaneuvos J.U. Grönlundilta Tukholmassa, joka on syntyisin Lapista. Nämä runot ja laulut antoivat arvollisia ja tärkeitä lisäkeinoja Lappalaisten henkisen kehityksen tuntemiseen. Tarkoituksensa saavuttamiseksi -hän tahtoi saada aikaan kansatieteellisen kertomuksen Lappalaisista -oli kirjantekijä kyllä kylliksi tehnyt, sillä hän täytti tuon aukon heidän henkisen elämänsä kertomuksessa. Saattaaksemme päätellä lappalaisen ja suomalaisen kansanrunon synnystä oli kuitenkin välttämättömän tarpeellista, että saatiin verrata alkuperäiset runot toinen toiseensa. v. Düben'istä päättäin on pastori Fjellner ainoa koko Lapinmaassa, joka nyt enää nämä runot tuntee. Mutta hän on jo -sanoo v. Düben -lähes 80 vuoden vanha ja sokea eikä sentähden pysty niitä enää kirjoittamaan muistoon. Minä sentähden suvella 1874 päätin, tavatakseni hra Fjellneriä, tehdä matkustuksen hänen luokse, kuljin Uumajan kautta Lycksele'en ja täältä osittain jalkaisin osittain veneellä Sorsele'en, missä tuo jo vuosien painosta vaipunut sokea laulaja asiaan harrastuneena päivät pitkin minulle muistostaan luki useimmat näistä runoista, jotka alempana olen alkuperäisessä muodossaan julkaissut. Jo nuoruudessaan oli hän muiden muistista pannut joukon näistä paperille; mutta suurin osa oli niin katkonaista ja aukkoista, että sikäläisen murteen paras tuntijakaan ei olisi sitä ymmärtänyt. Oikokirjoitus oli ylen mielivaltaista ja Säännötöntä, jotta usein saimme hikoilla kauvan aikaa, ennenkun voin tavailla ilmiin oikean sanan. Kaikki, mitä hänen suusanansa mukaan kirjoitin, panin paperille tarkkaan niinkuin hän äänsi; en ole mitään yhtämukaisuutta kokenut saada toimeen, lapin kirjakieltä Ruotsissa taikka muiden puhumista vertaamalla. Viivyttyäni Sorselessa puolitoista viikkoa matkustin Malå'n kautta Norsjö'hin 13 à 14 Ruotsin penikulmaa, ja täältä kärryillä Skellefteå'hon.

Koska sen miehen elämäkerran tunteminen, joka jo monia vuosia on ollut ainoa, millä vanhemmista runoista on jotakin tietoa, ei saata olla vähäpätöistä, niin annan tässä hänestä muutamia tietoja, jotka olen saanut osittain häneltä itseltään osittain v. Düben'istä.

Anders Fjellnersyntyi syysyön kylmässä v. 1795 18 p. syyskuuta taivasalla Rūta vuoriston lumitunturilla Votta ja Sāl vuorien välissä Herjedal'issa, lähellä Ruijan rajaa, ja tuli kylmässä kaltiossa pestyksi; paikkakunta on Heden pitäjää. Hänen vanhempansa olivat kiertäviä poro-lappalaisia. Mutta kun isä jo vuonna 1804 kuoli, lähetti eräs kaukaisempi sukulainen tuon vilkkaan nuorukaisen Östersund'in kouluun Jämtlannissa. Sieltä tuli hän Hernösand'in lukioon, jonka lukujaksot suoritettuaan hän harjoitti lukemista Upsalan yliopistossa v. 1818. Jo koulussa oli hän omaksunut nimen Fjellner siitä syystä, että hän oli syntynyt korkealla vuorella (fjäll), samate kuin muutkin nuorukaiset lappalaista syntyperää olivat omaksuneet fjäll-sanasta johtuneita nimiä: Fjellström, Fjellman. Luku-vuotensa kaikki lupa-ajat vietti hän kotiseuduillaan sukulaisten luona, pitäen täyttä paimentolaiselämää. Täällä kuuli hän usein vanhojen ihmisten pitkinä iltapuhteina muistostaan lukevan muinoisia runoja ja kertovan satuja sekä tarinoita, taikka tuotiin tunteet ilmiin ilavissa lauluissa,vuole'issa, jotka sanoin sävelin kuvastivat mitä erilaatuisimpia mielen toiveita ja taipumuksia. Näitä vuole'ita laulettiin tavallisesti ainoastaan taivasalla. Paraim-pien laulajain joukosta muisti fjellner vielä erään Serri Jū'n, Anders Nilssonin, Per Mihte'n ja Ruijan puolella Sakari Olavin-pojan vaimon, Kant ja Stolt nimisestä suvusta. Liike Ruijan ja Ruotsin välillä oli, näet, näillä rajatienoilla varsin vilkas, erittäinkin vaelsivat Lappalaiset usein edes takaisin; kertomaja laulutaito oli heissä kaikkialla yleinen.

Vuonna 1820 jätti fjellner yliopiston ja vietti nyt lähetyssaarnaajana monta vuotta Pohjois-Ruotsin Lappalaisten kesken, kuluttaen suurimman osan aikaa matkoihin. Niin tapaamme hänet v. 1821 apulaisena tuolla Lapin oloihin perehtyneellä pastori L. L. Læstadius'ella Karesuannossa, joka on Ruotsin Lapin pohjoisimpia pitäjiä. Vuodesta 1828 vietti hän apulaisena jonkun ajan Jukkasjärvellä, missä hän sitten yhtä mittaa oli asuntoa vv. 1831-1842. Viimemainittuna vuonna muutti hän, vaimo, kaksi lasta ja 11 peuraa parissansa, ihan samalla tapaa kuin Lappalaiset talvisaikana asuinpaikkojansa vaihtavat, Sorsele'en, missä hän siitä lähtien on pappina oleskellut.

Tämä Sorselen pitäjä on Westerbottnin Lappia, jonka ala on 364 neliöpenikulmaa ja asukasluku 18,495 henkeä. Suurin osa näitä tosin asuu rantamailla, mutta miten ruotsalainen asutus vireästi entää edespäin, samalla kun lappalainen väestö joko vähentyy taikka pysyy entisillään, on huomattava siitä, että väkiluku samojen rajojen sisällä v. 1789 nousi ainoastaan 1,027 henkeen, joista suurin osa Lappalaisia. Mutta yllämainituista 18,495 asukkaasta v. 1873 oli ainoastaan 1,147 Lappalaisia, ja näistä tuli Sorselen pitäjän osalle ainoastaan 267 Lappalaista 1,331 Ruotsalaista vastaan; P. Læstadius'en mukaan (journ. II, 435) oli v. 1790 Sorselen Lappalaisten luku 323 ja v. 1832 360. Miten tämän maan alan viljelys 80 vuotena on edistynyt, nähdään siitä, että veroitetun maan arvo v. 1790 laskettiin 49 ¼ manttaliksi, mutta v. 1873 jo 225 % manttaliksi. Vaan mitä enämmin viljelys voittaa alaa, mitä enämmin ruotsalaiset uutisasukkaat leviävät pohjoseen ja Norjan rajalle päin, sitä varmemmin katoavat myöskin vähitellen Lappalaiset. Lapset oppivat jo tähän aikaan suurimmaksi osaksi ruotsia ja sulavat siten ruotsalaiseen väestöön, ihan samoin kuin Wermlannin Suomalaiset, mitä kieleen tulee, nyt enää ainoastaan korpiensa kaukaisimmissa perukoissa käyttävät äidinkieltään. Eikä saattane enää kestää enämmin kuin vuosisadan taikka korkeintaan kaksi, ennenkun Lapin kansa Ruotsissa, parannettujen kulkuneuvojen ja oppilaitosten vaikutuksesta, on täydelleen sulanut Ruotsalaisiin.

Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne. — Piššan Paššan pardne. —Päiven neita. — Kassa muödda.

Ennenkun v. Düben arvokkaassa teoksessaan Lappalaisista käännöksinä julkaisi nuo lukuisat runot, ei tiedetty mitään semmoista runomittaisessa muodossa, paitsi tuo yllämainittu runo Päiven parne. Hän julkaisi nyt kirjassaan, kuten jo ylempänä sanottiin, Fjellner'in käännöstä noudattaen, sekä tämän runon että myöskin tuon yllä mainitun Pišša Pašša'n pojasta, vieläpä kolmannenkin:Peijen neida, päivän tytär, jonka suurin osa kuitenkin on suorasanaisessa muodossa. N.s. Stalu-saduista löytyy hänen teoksessaan runomittainenKassa muodda, vahva turkki, ja muutamia suorasanaisia, eläintäni lohesta ja taimenesta, joitakuita uudempia runoja sekä lyhykäisiä epigrammatillisia pätkiä. Näistä tahdomme, kustakin erikseen, laveammalta puhua.

Tuon epillisen runoelmanPäiven pārnepäivän pojat, jonka entiset julkaistukset ylempänä olemme ottaneet huomioon, on v. Düben kokonaisuudessaan ilmituonut seuraavalla uudella nimityksellä:Peivebarnen suongah jehtanasain maajisn, päivän pojan kosiomatkat jättiläisten maassa. Tätä verrattaessa ennen julkaistuihin teksteihin huomaa, että pääasiallinen sisällys on sama; v. Düben on vaan antanut runolle, niinkuin sillä alkukielessäkin on, metrillisen muodon; myöskään ei löytynyt ennen alkuvärsyjä. Fjellner'in aikaisemmin antaman tiedon mukaan on runo korjattu paperille Tornion Lapissa (Jukkasjärvellä) Leuhnje niinisen Lappalaisen suusanan mukaan. Minulle kertoi hän, että runoa on laulettu sekä Jukkasjärvellä että Herjedal'issa, missä viimeinmainitussa paikkakunnassa nuo jo mainitut Serri Jū ja Sakari Olavinpojan vaimo sen olivat osanneet.[4] Viittä viimeistä riviä arvelee hän myöhemmäksi lisäykseksi, minkä myöskin näkyy todistavan Linder'in väite, että niitä tunnettiin ainoastaan Tornion Lapissa.

Minun alempana julkaisemani teksti on Fjellner'in lausunnosta tarkasti kirjoitettu hänen äänteensä mukaan. Minulla oli tässä edessäni myöskin toinen kopio, minkä hän monia vuosia sitten itse oli kirjoittanut; muutamat toisinnot ovat lähteneet tästä lähteestä taikka syntyneet hänen muistutuksestaan: on myöskin näin laulettu. G. kirjaimella merkityt olen saanut eräästä käsikirjoituksesta, minkä kauppaneuvos J.U. Grönlund Tukholmassa hyväntahtoisesti käytettäväkseni antoi. Myös senkin tallensi Fjellner 40 vuosikymmenen alussa paperille, pehmeämmällä etelä-murteella kirjoitettuna; siinä seurataan, kuten edellisissäkin norjalais-ruotsalaista oikokirjoitusta, missä etenkin vokali-ääntiöt varsin vaillinaisesti kuvautuvat.

Tämän runon sankari on Kallajälkeinen; hän ja koko hänen sukunsa ovat syntyperää auringon tyttärestä. He keksivät sukset, he ajoivat ja kesyttivät peuroja, joita löytyy Cassiopæa'ssa, ja ylimalkaan on kaikki mitä heidän elämäänsä kuuluu likimmäisessä yhteydessä taivaallisten kohtain kanssa. Jupiter'inä on tuo loistava peura, Venus'ena karvan-vaihtava naaraspeura, kiertotähtinä ovat ylimalkain nuoret koiraspeurat, joita kiiman aikana on ajettu erilleen karjalaumasta. Otava on heidän kaarensa, seitsentähti on Kalla-poikain njalla'na, aittana.[5] Itse ovat he myöskin tähtiä: Orion on yksi, Sirius on Kalla pardne, ja monet muut, niinkuin āks kuč, käls kuč, kums kuč, jumpik ovat Päive pārne'ita, auringon-poikia. Mitä kalla nimeen tulee, muistuttaa Schott, että se oikeastaan merkitsee ijästynyttä taikka nainutta miestä, mutta että se ehkä on jossakin yhteydessä suomalaisen Kaleva nimen kanssa; tässä kohden olisi etenkin muistaminen, että Suomalaiset nimittävät Orion tähteä Kalevan miekka.[6]

Toinen epillinen runo onPiššan Paššan pardne, Pišša Paššan poika. Ensimäisistä rivistä käy selväksi, että isän nimi oli Pišša, äidin Pašša, mutta runon joutuessa saapi kuitenkin isä molemmat nämä nimet. Runo on sangen omituinen. v. Düben siitä sanoo: Koko Runosta käypi selvä lappalainen henki. Aatteet ovat, jos luetaan pois Noidan pitkä puhe, umpilappalaiset; samote myös tapausten kohdat. Ne paikat, missä kaksintaistelut, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat sekä noidan tappeluksen vaatijana astuvat esiin, ovat ihan uusia ja vieraita; mitään siihen vastavaa en ole missäkään tavannut.[7] Epäilemättä on runo vallan vanha, jos ei sitä, niinkuin Fjellner tekee, juuri johdattaisikaan Lappalaisten alkukodista Aasiassa. Jo tästäkin syystä on mielestäni v. Düben aivan oikeassa, kun hän v. 54 kääntää sanat varrek ja krappuk kannuskenkä ja kinnas sanoilla, sillä näillä on yksinään tämä merkitys eivätkä ne ensinkään tiedä mitään raudasta; kypärä sanaa on hän paremman puutteessa käyttänyt. Säejaksoissa 83 ja 124 on hän kuitenkin säilyttänytrautapantsarisanan, se kun näet on tärkeä, koska sankari sen painaa vihollisen rintaan, ja se siitä syystä myöskin arvattavasti oli rautainen. Muistuttaminen on kuitenkin, että yhdessä toisinnossa molemmissa paikaissarautasanan sijassa onsōte sarkab, mikä merkitsee ainoastaan sotapaitaa.

Runon sisällys, jonka v. Düben käännöksessä kehittää, pitää jotenkin tarkasti yhtä erään alkumuodon kanssa, joka vielä on Fjellner'in omassa hallussa ja jonka hän moniaita vuosia sitten kirjoitettavaksi luki silloiselle apulaiselleen, nykyiselle Malån kirkkoherralle Juhana Mörtsell'ille. Sanat, jotka hän minulle mennä kesänä kirjoitettavaksi luki ja jotka alempana olen julkaissut, poikkeevat ainoastaan erityisissä lauseissa ja varsin vähäpätöisestä ensinmainitusta, niinkuin muistutuksista on nähtävänä. Paluumatkallani Sorselesta viivyin kaksi päivää Malå'ssa, missä olin tilaisuudessa hra Mörtsell'in kanssa tarkastella P.P. runon alusta loppuun, jolloin hän ystävällisesti antoi minulle monta hyödyllistä ja valaisevaa selitystä. Tämä runon muoto on Fjellner'in mukaan kotoisin Pohjois-Lapista, mutta toisen paljon lyhyemmän on hän jo nuorena ollessaan kirjoittanut Herjedal'issa Tämä löytyikin hänen papereistaan nimelläPiššan Paššan alge, P.P:n poika. Pahaksi onneksi oli kuitenkin tämä toisinto kirjoitettu niin huonolla käsi-alalla' ja oikokirjoituksen puolesta niin mielivaltaisesti, että siitä ei enää voinut saada il-miin mitään järjellistä sisältöä; Mörtsellkin, vaikka hän on hyvin tutustunut Ruotsin Lapin kieleen, sai mukaan ottamastani kopiosta ainoastaan paikoittain selvää. Otan siitä seuraavat pääkohdat: Miehen kuoltua, pakenee hänen vaimonsa metsältä metsään (vulga batera tzemem tzememest). Viimein saapi hän pojan, joka, suureksi kasvaneena, kysyy äidiltään:etnem, gokte mu atijen njemme, äiti, mikä on isäni nimi? Vastaukseen, ett'ei hänellä ole nimeä ensinkään, lausuu hän:imen lem monno muoriste gedkiste tjettjelem(varmaankin čuočelam), enhän toki ole syntynyt puista ja kivistä. Kun äitinsä hänen pyynnöstään (etnem, daita mennen laipem) on leiponut hänelle leivän, pakoittaa hän hänet, puristaen leipää käteensä:etnem, sardna mu atjen nimmem[8] äiti, sano minulle isän nimi. Nyt saapi hän tietää syntyperänsä ja että mustan vuoren harjanteen (tjebpes asen) Stalu on hänen isänsä tappanut, mutta, jatkaa äiti:alle me pardnem dohka vuelke, älä mene sinne, poikani. Hän menee kuitenkin ja astuu sisään Hasman'in (?) kotaan:Hasmannen kåtan tjanga. Stalu käskee palvelijansa kutsua vieraan luoksensa; nuorukainen tulee ja tapaa vanhuksen leikkaamassa omistusmerkkiä peuran korviin. He tervehtivät toinen toistansa, ja vanhus, turhaan koettaen osata nuorukaista nuolillaan, antaa nuoren sankarin kysymyksiin nuo täydellisemmästä runosta tunnetut vastaukset (Piššan Paššan banine!). Tähän loppuu käsikirjoitus muutamilla sanoilla, joista ei saa selvää. Tärkein kohta tässä katkelmassa on se, ett'ei noita muka Aasiasta muistuttavia paikan nimiä (Altait, Baikkala peeliit, Lääna, Ammart ja Čukčan oive) mainita sanallakaan, sekä myöskin, että tuo uhkea tappelukseen vaatimus noidan kautta, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat jäävät pois; ja vieläkin, tuo pitemmässä runossa tavattava noidan ylen pitkä, kristillisillä lauseilla koristettu, puhe puuttuu kokonaan. Jos kohta v. Düben'in kanssa myöntää, että tuo kohtaus miekkaisille vaatimuksessä on selvin lappalainen ja varsin hyvin soveltuu runon sisältään yleensä, näkyy kuitenkin tämä toinen toisinto todistavan, että muut osat s.o. nuo epäiltävät nimet ja mainittu, pitkä puhe, ovat pidettävät myöhempinä lisäyksinä. Johtopäätös joko tehdään tämä, taikka on otaksuminen, että runo aikaisemmin on sisältönsä puolesta ollut mytillisempi ja sitten vähitellen muodostunut semmoiseksi kuin se nyt on. Asianomaiset välirunot ovatkin hyvin höllässä yhteydessä muun sisällön kanssa. Nämä muistutukset koskevat myöskin 64 v. löytyviä säejaksoja Huureskuče'sta ja llma-račče'sta; ne hääritsevät varsin tuntuvasti kertomuksen juoksua ja puuttuvat: Herjedal'ista saadussa käsikirjoituksessa. Tämä katkelma kun on erinomattain tärkeä tätä miellyttävää runoa arvosteltaessa, liitän sen tähän kokonaisuudessaan, kirjaimesta kirjaimeen semmoisena kuin se Fjellner'in käsikirjoituksessa löytyy; sulkumerkissä liitän siihen muutamia arveluita.

P.P. alge.

Stalo P.P. alge luotem ja itz dem nielem kojneb vuositze vulga batera tzemem tzememest. Algem fihkije dej ne fontere. Gosse Stora sjadta. Olle mosme gosse ge don tsepesse osonn valze olla. Njorte dueikte manninne tetzelle. Aktelzem gåtan pucklelle fjerte (virttī) smavelle. Vuejna ferte adnae. Ahtjem, etnem åtnei. A. etnemse gihchie: Etnem gokte mu Atjen njemme? E. I ma namme do mige. Ahtjet. Imen lem monno muoriste gedkiste tjettjelem (čuočelam). E. Arme krovehkem gelijem possju raikem pekta kalkem sardnet. Maje tjaka ge ficke goltte. Arme Momse (ruömse) kalles pjelje rohtziste moriten verdet possja njalman votatella. Dille ahtzette njemmem påtah kolenne. Dem vojte nimte siekta meitten. I dilloge sardnh. A.E. Daita monnen lajpem. Etnebbe dojte. Rivest dem vuoss kerdam pueke gessa tjoppam monnen! monne itz pessam. Dem fihkje. Etnebben ketem beksa ketem dejne gekke lajpine djen taesti Etnem sardna mu atjen nimmem. E. Hauh. P.P. mana mo. A.E. ff. Gop. pah le siett. E. Tjehpes Asen. Stalo le ålge luotem. Alle me pardnem dohka vuelke. Elge Ednisse ketem tuoj ta tellah tåhka tjolije. Hasmannen kåtan tjanga. H. Tälla Pardne Ih den diste påte puosta geje rajkemb knömme jokte kuossje påte tjetem. Itsim Ajiesse sardneje. A. Vattsidde vatsidde pejkatetidde (piikutete, lasset wissen). Sij vatse. St. Vattsidde kattsidde (koččute, rufet) kuössem. Mo kajk. Dah kotsia sodne vadllde. A. Puorek Ajia. St. Buörest. Todne Ajietsje toh (todn) Nuppen siten åjve. A. Jabette Aja. Stalo stuöre sjeram tsiekkija (cehkije). St. Vatse Aijetse Pissema, tjöppeh kjietebbem koh Itse. Pahtse olgesse tjettjelle (čuočele). Stalon verje kudnedde. A. Aja manne dahkesn datte donjole noolemme. St Pissan Pn banine. A. Aja masne date do spakkak njölem. P P buoenihe. A. Aja kosne dat Do kurtek noolem. St. Mam lä pist dat äpa dam monnom telpemene. Voji P P ålge kokka kalken tsettselit U vuo — — —

* * * * *

Viimeinen epillinen runo, joka on luettavana v. Düben'in teoksessa, on oikeastaan sarja pienempiä satuja (Fjellner arvelee useampia satoja), sisältönsä puolesta vertauksellisia ja mytillisiä, jotka koskevat päivän tytärtä ja kertovat hänen elämäkertaansa, hänen töitänsä ja kaikenlaisia siihen kuuluvia kohtia. Tähän kuuluu myöskin satu Lappalaisten vaelluksesta etelämmistä maisemista Pohjaan. Suurin osa näitä satuja näkyy ilmitulleen runollisesti toimitellulla suorasanaisella muodolla, jolla ei vielä ole runomitan tarkasti määriteltyjä jäseniä. Toisinaan muuttuu kertomus vähitellen neljälle trokeelle perustettuun runomittaan. Pahaksi onnekseni en saanut tästä laveasta runosta muuta kuin katkelman Fjellner'in lausumuksen mukaan; hän näkyi kovasta työstä pian liian väsyneeksi voidaksensa kohdastaan luetella minulle enempää; useampia viikkoja minä taasen en voinut siellä viipyä. Tämä runo nimitetäänPäive neitaja kuvaa tuota, yli suurimman osan Lapinmaata levinnyttä, luuloa, että muka se, joka voi saada auringon tyttären haltuunsa, siten myöskin saapi hänen peurakarjansa ja rikkautensa. Fjellner itse luuli kerran, samotessaan Herjedalin vuoriston poikki, hänet nähneensä. Ilma oli käynyt sumuun. Yhtäkkiä kuuli hän karjakellojen soivan ja näki tuon arvossa pidetyn neidon istuvan kiven päällä. Hän kiipi hänen taakseen likistääksensa häntä syliinsä -hän halaili kiveä, johonka hän löi päänsä, ja kaikki oli kadonnut! Minä mainitsen tämän näyt-tääkseni perittyjen taikojen valtaa Lappalaisten mielikuvituksessa; vaikka kerrottu ilmiö tapahtui hänen nuoruudessaan, olihan kertoja kuitenkin mies, joka vuosikaudet oli nauttinut koulusivistystä. Auringon tytöillä nimitetään myöskin toisinaansaivo neida, manalan tytär, taikkaraana, ruona neidavihertävä, s.o. kevään tytär, joka antaa vuorille viheriän puvun.

Saduntapaisiin tarinoihin vivahtava, taikka oikeastaan niihin jo kuuluvakin, on runomitan muotoon pukeunutkassa muodda, vahva turkki. v. Düben'in antama toisinto on Tornion Lapista; itse olen Sorselessa kuullut kaksi eri toisintoa samasta sadusta, ainakin osaksi runomittaisia. Toisen kertoi 25 vuotias palvelustyttö Anna Sara, joka, syntynyt lappalaisista vanhemmista, oli Sorselen isäntäni palveluksessa. Toisessa sanoopi nuorempi poika, nähdessään lappalaisen katsovan ympärilleen:ahčam, ahčam, čalme jollaret(= jorralet), isä, isä, silmä liikkuu[9] Tämä tarina näkyy olevan levinneenä yli koko Lapinmaan. Fjellner'in tiedonannon mukaan sanottiin sitä Herjedal'issakissa muodda'ksi, mitä muotoa myöskin Sorselessa käytettiin. Linder julkaisee kertomuksen "Läsning för folket" nimisessa aikakauskirjassa XV, 3 siv. 213, ja Friis antaa L. L. Laestadius'en mukaan kirjassaan "Lappiske eventyr og folkesagn" siv. 78-81 vasta mainitusta varsin vähän eroavan toisinnon nimelläPatto poadnje. Myöskin 75 vuotias Nils Jansson, joka enemmän kuin 50 vuotta takaperin ensimäisenä uutisasukkaana tuli Soks-jaur'iin ja oleskeli ahkeraa lappalaisten parissa, minulle saman jutun kertoi; tämä oli myöskin tunnettu Arjeplog'issa, kuten Mörtsell minulle ilmaisi.

Lapin runouden lajit: epillistä runoutta, satuja ja eläintaruja. —Sananlaskuja ja arvoituksia.

Friis, joka tuntee umpilappalaisia satuja ja taruja ainoastaan suorasanaisessa muodossa, jakaa ne sisällän puolesta kolmeen lajiin:

Ensimäinenliikkuu mytillisissä olennoissa taikka sisältää muistelmia lappalaisten vanhasta jumaluusopista, sadun muotoon puettuina.

Toinenlaji perustuu historiallisiin tapauksiin ja kertoo otteluista vihollisten kansojen kanssa entisyydessä.

Kolmaspuhuu eläinten omituisuuksista ja eri mielenlaaduista, antaa kansallisia selityksiä heidän ulkonäöstään, väristään j.n.e.[10]

Saduista ovat, kuten Friis muistuttaa, useat nyky aikaisia ja vieraita, lainattuja ympäri asuvilta Suomalaisilta, Ruotsalaisilta ja Norjalaisilta. Näihin kuuluvat epäilemättä ne lukuiset jutut, jotka puhuvat kuninkaista, ruhtinaista ja ruhtinattarista, linnoista j.n.e. Toisinaan tapaapi kuitenkin myös näitäkin nimiä vanhemmissa taruissa.

Muutamilla lisäyksillä saattaa tämä Lapin runouden jako yleensä vieläkin pitää paikkansa epos-lajin suhteen. Ensimäiseen osastoon, mytilliseen epos'een kuuluu etupäässä Päiven pärne ja kertomukset Päiven neida'sta, ehkäpä myöskin erinäisiä kohtia Piššan Paššan pardne'sta, mikä kuitenkin on enemmän historiallista luonnetta. Stalu-sadut kuuluvat kyllä niinikään ensimaiseen jaksoon, etenkin ne, joissa puhutaan Saivö'sta, Haššis-ädne'stä ja Njavvis-ädne'stä j.n.e. Useimmiten kuitenkin ovat perin saduntapaiset seikkailukset kertomuksen aineena, ja nämä eroavat korkeammasta mytillisestä käsitteestä samaten kuin senkaltaiset sadut muissa kansoissakin. Mutta tuo vähitellen ilmestyvä prosallinen käsite näyttäikse tässäkin, esim. jos vertaa tuon puhdasrunolsen Njavvisene sadun Düben'issä siv. 331-334 sitä vastaavaan Friis'issä, Sprogprøver siv. 81-83 ja 87-89, Eventyr siv. 14-23. Toisen vielä mitättömämmän toisinnon samasta sadusta kuulin kerrottavan Sorsele'ssa; molempien äitein nimetkin oli siinä, unohdettu, puhuttiin ainoastaanStalu'sta. Tätä, joka pää-asiassa on samaa kuin jättiläiset (jättenes, jähtanas, jätanas) kerrotaan kömpelöksi, ihmissyövaksi mieheksi, lappalaisia suuremmaksi. Toisinaan silmäpuoli tai sokea; hän asuu etäällä erillään muista ja on usein rikkirikas. Mutta hän kun on typerä, heikommat Lappalaiset hänet usein pettävät. Hänen vaimonsa nimi onLudač, Luhdač(lude), jolla on tuon elävän muoto ja joka tavasta käypi sokeaksi siten, että hän kätkee silmänsä kynnyksen alle. Vihollisensa tappaa Ludač rautaisella putkella, jonka läpi hän imee vihollisensa veren.[11] Friis johtaa nimen Stalu ruotsalaisesta sanastastål, teräs, joka ennen äännettiin myöskinstal, ja pitää sitä seikkaa, että hän joskus on puettuna rautaiseen takkiin, todistuksena siitä, että hän alkuansa merkitsi viking. Kuinka oikea tämä etymologia on, lienee paha päättää.

Useat kirjoittajat ovat Stalu-satuja julkaisseet, niinkuin Högström,[12] Laestadius,[13] Friis kielinäytteissään ja satukokoelmassaan siv. 73-110, sekä myöskin hänen mukaansa v. Düben. Sorsele'ssa olen itse useampia kuullut, osittain Fjellner'ilta, osittain muilta; tavallisesti pitivät ne yhtä ennen julkaistujen kanssa. Semmoisia tavataan yltympäri koko Lapinmaan.

Historialliseen jaksoon kuuluvat kaikki ne sadut, joissa taistelut naapurikansoja vastaan kerrotaan. Nämä ovat tavallisestiTschudejä, joita enimmiten ja erittäin pohjoisessa Lapissa pidetään karjalaisina. Etelän puoleen merkitsee tämä nimitys ensimäisiä Lappalaisiin tunkeuvia Ruotsalaisia, niin ainakin Sorsele'ssa, missä heidän nimensä äännetäänčure=čuude; sana merkitsee nyt ainoastaan vihollista. Myöskin Venäläiset saavat tavasta tämän nimityksen, vaikka kyllä tavallisia Karjelah, Ruošša-čudeh nimiäkin käytetään. Tämänkaltaisissa tarinoissa ei ole vaihtelevaisuutta paljon. Etenkin pohjasessa näytetään kaikkialla paikkoja, missä viekkaammat Lappalaiset ovat syösseet vihollisen, joko kohisevaan koskeen taikka syvään vuoren rotkoon, taikkapa jätetään tämä yksinäiselle saarelle, missä hän koko joukkonensa kuolee nälkään tai muutoin kaikellaisten konnankoukkujen kautta heittää henkensä. Högström[14] ja Laestadius,[15] niinkuin myöskin Friis[16] ja muut julkaisevat koko joukon semmoisia satuja, Aslak Laiti on kertonut minulle moisia Utsjoen tienoilta.

Kolmas laji on tuo Lappalaiselle erittäin rakas eläin-taru, joka häntä usein aika lailla huvittaa. Friis'in kokoelmassa on kolme semmoista: kettu ja karhu, lohi ja ahven, metsäja koti-eläimet.[17] Niitä on kuitenkin paljon enemmän, ihan kuin suomalaisilla. Niistä lyhyemmistä lauluista, jotka alempana julkaisen, ovat muutamat tätä läjiä, usein, kuten v. Düben muistuttaa, epigrammatillisesti teräviä ja supistuneita. Mainittavat ovat vieläsananlaskut (sadne-vajasak) ja arvoitukset (arvadusak), nämä näytteet kansan terävästä havaintovoimasta, joita niin kosolta on Suomalaisilla ja Virolaisilla. Friis on ottanut muutamia kielinäytteiden joukkoon; painatan ne uudestaan tähän, koska kokoelma on, ensimäinen tähän saakka tunnettu; ja hänen kirjansa ei ole helposti saatavissa. Kielimurre on Finmarkin tai norja-laislappalainen.

Sadnevajasak, Sananlaskuja.

1. Adde bädnagi ja gula baha sanid. -Anna koiralle ja kuule pahoja sanoja.

2. Buöreb lä čagar giedast, go buojde mäcest. -Parempi nahka, (laiha puoli) kädessä, kuin rasva metsässä.

3. Buöreb lä bitta njalmest, go havve oajvest. -Parempi naarma suussa, kuin haava päässä.

4. Buöreb lä jode, go oro. -Parempi mennä, kuin jäädä.

5. Dam olbmast läk ämbo juonak go suonak. -Tällä ihmisellä on, enemmän juonia kuin suonia.

6. Dat, gäst gukkek läk dolgek, allagassi girda. -Jolla on pitkät siivet, hän korkealle lentää.

7. Galle gaddest visaj, go avest vahag šadda. -Kyllä maalla viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu.

8. Garranasa bäsest matta gavdnujuvvut majda njufčamonne. -Kaarneen pesässä saattaa olla joutsenenkin munia.

9. Go čiegnalis lä čacce, de lä rukkas bodne. -Jos vesi on syvää, niin on pohja mutainen.

10. Havske guojbme oaned matke. -Hauska kumppani lyhentää matkan.

11. I goarpa goarpa čalmi čuokko, -Toinen varis ei kaiva toisen silmiä.

12. I läk jakke jage viellja. -Toinen vuosi ei ole toisen veli.

13. I šat häppad niära gaske. -Ei häpeä enää poskiansa pure.

14. I šat oarre-gaƷza galloi baste. -Oravan otsaa ei enää hänen kyntensä syö. (Hän on haltioissaan ilosta taikka surusta).

15. I bäjve nu gukke, atte igja iboade. -Ei päivää niin pitkää, ett'ei yötä tule.

16. Ik galga čalmetës gavpe dakkat. -Hän ei tee silmätöntä kauppaa.

17. Loge visasa äi nakaš sanigujm ovta jalla SabmelaƷain. -Kymmenen viisasta ei sanoissa pidä paikkaansa yhtä hullua lappalaista vastaan.

18. Oapes bahha lä buöreb, go âmâs buörre. -Paha ystävä on parempi kuin hyvä vieras.

19. Ovče visasa äi buvte buoddot ovta jalla. -Yhdeksän viisasta ei osaa hullulta suun tukkia.

20. Äi läk buok vielljakj ovta ädne čiƷid njammam. -Ei kaikki veljet ole yhden äitin rinnasta imeneet.

Arvadusak, Arvoituksia.

1. Aleb go buok varek ja vuöllegeb go dagnasak? Balgës. -Korkeampi kuin kaikki vaarat ja matalampi kuin kanerva? Polku.

2. Alo vagjol ja ucca noadaš sälgest, mutto i vajbagoassege? Dorte. -Aina se käypi, takka selässä, mutta ei väsy? Rukki.

3. Audal go ačče lä bälledagos, de lä bardne vuovdest? Suovva. -Ennenkun isä on puoli-valmiina, on poika metsässä? Savu.

4. Bäjve giddagasast, ikko luovos? Juölge-suormak. -Päivin vankeudessa, öisin vapaana? Varpaat.

5. Färra ija bäjve, mutto i oaƷo goassege smakko? Dimo, boccu bjällo. -Hakkaa yöt päivät, mutta ei kuitenkaan saa lastua? Kello, poronkello.

6. Gavvot guoros, gobmot dievva? Gapper. -Ylöspäin käännettynä tyhjä; alaspäin täynnä? Lakki.

7. Gi lä buok visasamus majlmest? Bismar. -Kuka on kaikkein viisahin maailmassa? Puntari.

8. Gierrag ald čuƷzo ja madda bajas od. gierra vuöllen, madda bagjen. Gussasäjbe. -Se seisoo latvallaan juuret ylöspäin, tai latva alaspäin, juuret ylöspäin. Lehmänhäntä.

9. Gädge-juölge, arpo-ärtegak ja muorra-oajve? Nuötte. -Jalat kivestä, kupeet langasta ja pää puusta. Verkko.

10. Jabme gässa ellid vuovdest? Čokko. -Kuollut vetää eläviä metsästä? Kampa.

11. Jomfruva čokka aja gaddest ja lukka oajvest (od. luodko oajve)? Botka. -Neito istuu lähteen reunalla hattu päässä? Angelica (puhkeematon).

12. Lokketäbme ja vuodotäbme, njuoska biergo dadde dievva? Suormas. -Kansiton ja pohjaton, kuitenkin täynnä tuoretta lihaa? Sormustin (syyrinki).

13. Manna bejvid, manna ijaid, mutto i goassege uvsa gavdna? Dimo. -Käy päivät, käy yöt, mutta ei löydä koskaan ovea. Kello.

14. Mi lä dat, go ovta rajge čagna, golma rajge oktanaga itta? Olmus, mi beski čagna. -Mikä se on, joka menee sisälle yhdestä rei'ästä, mutta yht'äkkiä näyttäikse kolmesta rei'ästä? Ihminen, joka pukeutuu lappalaiseen pukuun.

15. Mi čakka sappan bossi, ige sate jorgalet vuovsa basist? Soabbe. -Mikä mahtuu hiirenreikään eikä saata kääntyä härän hinkalossa? Sauva.

16. Mi dat lä, mi jokki manna bâsadet ja guodda siskelusaid vissui? Guödda. -Mikä se on, joka menee joelle pesemään jä kantaa sisukset kotia? Korvo. (Friis'in tekstissä onrguodda siskelusaid vissui = jättää sisukset kotona. Epäilemättä guodda = kantaa on parempi).

17. Mi lä ellid dat, mi lä olbmui buok lâgâmusta? Dikke. -Mikä se elävä on, joka on ihmistä lähinnä? Täi.

18. Mäce čada vagjol ja säjbes mäccai lappa? Nallo. -Kulkee metsän halki ja jättää häntänsä metsään? Neula.

19. Njalmin borra, niskin bâjka? Häval. -Suulla syöpi, niskasta oksentaa? Höylä.

20. Njällja oabaš guvlëk ovta roggai? Goattebälljek. -Neljä sisarusta tirkistävät yhdestä rei'ästä. Teltan seivästen päät.

21. Oajnak galle, mutto gidda ik fatte? Suovva. -Näet sen kyllä, mutta et voi siihen tarttua? Savu.

22. Okta gäčča vuölas ja čacce golga vuösta-luökkai? Hästa go jukka. -Joku katsoo alaspäin ja vesi kulkee, ylöspäin? Juova hevonen.

23. Olmaj färko ja smakkok gačadëk, ige gullu? Muotta. -Mies hakkaa, lastut putoavat, eikä mitään kuulu? Lumi.

24. Ouda-gäčče dego gagga ja gasko dego farpal ja manna-gäčče dego suopal? Hästa. -Etu-puoli kuin vati, keskikohta kuin tynnyri ja takapuoli kuin luuta? Hevonen.

25. Roakke bajas, roakke vuölas ja mokke gasko? Skirtek. -Vekara ylöspäin, vekara alaspäin ja käyrä keskellä? Patakoukku.

26. Skarfa girda rasta ave, vârâk sojin gojkuk? Vâuas, go sukkek. -Kaarne lentää merellä, verta siivistä juoksee? Vene jota soudetaan.

27. Čappis hästa njolgasta ija bäjve, äige ajsak goassege likkad? Dädno. -Musta hevonen juoksee yöt päivät, mutta aisat eivät koskaan liiku? Joki.

28. Čuödejakkasaš boadnje ja oajve ijabirrasaš boares? Jalgnës. -Satavuotinen mies ja pää yön vanha. Puun-kanto, jonka päällä on nuorta lunta.

29. Ucce dego monne, mutto vägjemättos dadde bodnai gäččat? Olbmu vajbmo. -Pieni kuin muna, mutta mahdoton sen pohjaa nähdä. Ihmissydän.

30. Äjdo luossa-fiermo-arpo gaseb, mutto bäjve i oajne goassege? Muorra-vajmos. -Tuskin lohen verkon lankaa vahvempi, mutta päivä ei sitä kuitenkaan koskaan näe? Puiden ydin.

Lyrillistä runoutta.

Lappalaisten lyrillinen runous ei ole niin peräti tyhjän arvoinen kuin ennen on otaksuttu ja niinkuin v. Dübenkin arvelee; hän sanoo kaikkia näkemiänsä laulaja suorastaan ilkeiksi ma'ultansa (Lappland s. 321). Tämä ankara tuomio tulee varmaankin siitä, että hän on tuntenut ainoastaan vähäsen näitä lauluja; kolme semmoista jotenkin kuivaa tarjoo hän luettavaksi. Ja kuitenkin vanhimmat kolme, jotka jo aikoja sitten ovat korjatut runollisen kirjallisuuden helmaan, ovat yleviä ja hellätunteisia. Kuten kansanlaulut yleensä, ovat lappalaistenkin hetken synnyttämiä, silmänräpäyksellisen tunteen lausujia, milloin surullisia, milloin riemuitsevia, milloin katkeruuden tai vihan valtaamia. Toisinaan sisältävät ne kuvauksia luonnosta, kertomuksia seikkailuksista, metsästysretkistä, riitaisuuksista, kosiomatkoista j.n.e. taikka kertovat ne yksinkertaisilla värssyillä eläinten elämää.

Että niissä ylimalkain ei löydy mitään ylevämpää henkeä, ei saata kummastuttaa, kun on puhe alhaisesta Pohjoisnavan kansasta; sielun ja ruumiin kaikki ponnistukset ajavat yhtä ainoaa tarkoitusperää: hengen säilyttämistä kaikenlaisten vaivaloisuuksien vallitessa. Mainitut kaksi laulua luki jo kaksi sataa vuotta sitten eräs Olof Sirma, Lappalainen syntyänsä, Schefferille kirjoitettavaksi, joka ne julkaisi sekä alkukielisinä että käännöksenä,[18] ensimäiset alkuperäiset runot mitkä tähän saakka ylipäänsä ovat olemassa. Herder julkaisi ne "Stimmen der Völker" nimisessä teoksessaan nimityksillä "Brautlied" (morsiuslaulu) ja "an das Rennthier" (peuralle), ja täten joutuivat ne usein runokokoelmiin. Toisen on mainio maamiehemme runoilija Franzén mukaillut tuossa rakkaana pidetyssä ja lavealta lauletussa ruotsalaisessa runoelmassaan "Spring min snälla ren". Olen asettanut sen lyrillisten runojen etupäähän ja, kun oikokirjoitus hyvin sekavaa, pannut viereen Aslak Laitin avulla Utsjoen murteella toimittaman toisinnon.

Lappalaiset nimittävät pienempiä laulujaanvuole'iksija säistävät niitä nuotilla; joka on hyvin yksitoikkoinen ja sentähden myöskin, kuten omasta kokemuksestani voin vakuuttaa, aivan vähän viehättävä. P. Læstadius sanoo näitä nuotteja eleleviksi luonnonääniksi, jotka muka vieraille korville tavallisesti soivat hyvin ikäviltä, vaikka ne, hyvillä äänillä laulettuina, eivät kaipaa suloa.[19] Venäläinen kirjailija Dantschenko, joka kesällä 1873 teki matkustuksen Venäläiseen Lappiin ja siitä Golos sanomalehdessä kertomuksen on julkaissut, yleensä puhuu hyvin kehuvalla tavalla lappalaisten runoustaiteesta; hän antaa venäjäksi näytteen semmoisista lauluista, tuodaksensa ilmiin mitenkä yleisinhimillinen tunne suloisessa puvussa saattaa ilmaantua Lappalaisissakin. Runon, jonka tähän liitän, lauloi matkustajan soutaja, nuori Lapin tyttö, Imandra meren poikki kuljettaissa. Julkaisen sen tässä suomeksi sekä runomittaisena, koska venäläisestä käännöksestä eri värssyt melkein taytymyksellä ovat karsittavat selville suomalaisten laulujen runomitan mukaan:[20]

Tuli vanha kalamiesi,Rikas miesi Murdi-järven,Toipa kanssa kultaverkot,Verkot kultaset hopeiset.Kuule neito, vanhus virkki,Verkkohon mielin sun veteä,Kultaisehen, hopeisehen.Saatan sitten sinut kauvas,Vuorten taate verkossani,Kultaisessa hopeisessa.Nauroin hurjaks kalamiehen,Jotta kajahti vuorten taate:Myöhän tulit, kalamiesi,Rikas verkkojen vetäjä,Kultaisien, hopeisien.Hukkahan sai kalan saalis,Kalan pakohon sä päästit.Toisehen on tarttununnaKala kiinni verkkosehen,Ei kultaisehen, hopeiseen,Tarttui hamppuverkkosehen,Eipä sulle saalihiksi, rikas miesi,Sai sen köyhä nuorukainen.

Tämä on henkensä ja aatteensa puolesta täydellinen vastine tuohon Kalevalan runoon, missä Väinämöinen kaikin voimin ponnistelee säadaksensa viedä ainoisen Ainon morsiamena kotiinsa ja viimein, vaikka turhaan, vetää verkkojansa meressä ristin rastin, saadaksensa tuota kaunista kalaa. Dantschenkon tiedon annon mukaan lauletaan tämmöisiä ja muita runoja häissä, muissa juhlallisuuksissa ja talkoissa, sekä myöskin matkustettaessa raido'ssa (pitkä jono lappalaisrekiä perätysten) Venäjän Lapissa. Niitä on siis olemassa varsin kosolta, yltympäri koko Lapin, vaikka Lappalaiset itse ovat vastahakoista laulamaan niitä muukalaiselle. Tämä heidän kammonsa on ollut niin suuri, ett'ei Friis eivätkä monet muutkaan tutkijat siitä ole tietäneet. Toinen runo on seuraava:

Kävin tuonoin tunturilleYlös peuran hiihdäntähän.Siellä nuolen, rautanuolenAmmuin peuran syämmehen.Heti hengen heitti peuraKaatui jo lumelle kohta.Mie olallein otukseniKannan nyt kylähän sieltä,Sarvet suuret pois on viilsinViilsin viskoin virran viedä.Katkoin kaikki kaviotkinKatkoin ja vetehen viskoin.Ruumihin vaan ainoastiOtin vanhempien mökkiin,Lihat kaikki annoin heille,Sydämen vaan lämpykäisen,Lämpykäisen, kuuman annoinIloisesti tytölleni.

Kun herra Dantschenko ei ole julkaissut vielä koko laulukokoelmaansa, eikä nähtävästi ole kirjoittanutkaan sitä muistiin alkukielellä, niin olen minä pannut ylläolevat laulut tähän näytteeksi. Mitä muihin lauluihin tulee, joita alempana julkaisen niiden alkuperäisessä muodossa, ilmoittavat kuhunkin eri kohtaan liitetyt muistutukset laulujen ilmaisijaa ja muistiinpanijaa. Muutamat niiden seassa ovat erittäinkin huomattavat naivin-raittiista ja runollisesta katsantotavasta. Niinkuin muistutuksista näkyy, on C.A. Gottlund painattanut kolme lyhyempää strofia jo v. 1832 Otavassaan. Viisi, Utsjoelta pohjoisimmassa Suomessa saatua laulua ovat v. 1847 julkaistut ruotsiksi aikakauskirjassa "Fosterländskt Album";[21] julkaisijana on ollut taidostaan lapin kielessä tunnettu provasti Lappajärvellä Jaakko Fellman, joka myös on kääntänyt yhden osan Mateuksen evankeliumia lapinkielelle. Vähää ennen kuolematansa, maaliskuussa tätä vuotta, lähetti hän hyväntahtoisesti minun käytettäväkseni useampia lappalaisia käsikirjoituksia. Näiden seassa oli kaksi hyvinkin pitkää, kumpikin sisältävä enemmän kuin 200 värssyä, ja toinen nimeltäänsuolavaras, toinenkaskias raukki juoigamkurjan Kaskian laulu. Kumpikin näistä on niin prosallinen, kuin suinkin saattaa, ajatella; yhtähyvin olen minä, niiden keveästi sujuvan ja muodon puolesta säännöllisen mitan tähden, ottanut toisen kokonaan ja toisesta otteita, siten todistaakseni, että mitalle tehtyjä lauluja on muuallakin Lapinmaassa, eikä vaan Päiven paarne'n syntymäsijoilla. Fellman oli pappina Utsjoella ja Inarissa, v. 1819-1832 ja sillä ajalla hänellä oli tilaisuutta oppia tuntemaan sekä Lappalaisia että heidän olojansakin. Tietojansa julkaisi hän monessa kirjoituksessa, jotka ovat painettuina eri aikakirjoissa. Kokoelmani muista lauluista on v. Düben ruotsiksi julkaissutsurgo vuolle, samin jelemjaSuonga vuollenimiset kappaleet. Minun tulee niistä, niinkuin myöskinVedde karinvuolle jabiren vuollerunoelmista, kiittää herra J.U. Grönlundia Tukholmassa, joka 40 vuosikymmenen loppupuolella kirjoitti ne muistoon erään 15 vuotisen lappalaistytön lausumuksesta Wilhelminan Lapissa. Kieli näissä runoissa on hyvin ruotsinsekaista, ja myöskin muotonsa puolesta eroavat ne toisista.

Aivan omituista lajia ja pakanallisen katsantotavan piirissä vielä pysyvänä on yksi laulu, jonka olen tavannut Castrénin käsikirjoituksista täkäläisen yliopiston kirjastossa. Se on jonkunmoinen loihtoruno vihollisia ihmisiä vastaan, jotka, tehtyänsä rynnäkön laulajan kotaan, uhkaavat anastaa hänen karjanlaitumensa ja metsästysalansa. Laulaja kertoo sitten, miten nämä viholliset ovat raastaneet häneltä kaikellaisia kalleuksia, kultaa ja hopeaa, mitkä hän yleistä tapaa noudattaen on pitänyt koettuina kivijumalansa ympärillä. Mikään ei ole auttanut, vaikka jumalankuvalle on uhrattu peuransarvia ja karhunluita ja häntä karhunja peuran-ihralla voideltu. Hän päättää sentähden etsiä itselleen toisen asuinsijan ja siellä valita toisen kiven jumalakseen (jumalanku-vaksi). Jos vihollinen sitten uudestaan lähestyy, niin tervehditään häntä luukärkisillä nuolilla ja suojellaan siten uutta metsästysalaa. -Castrén ei mainitse missä ja milloin hän tämän laulun on kirjoittanut taikka keneltä hän sen on saanut. Kielestä päättäen kallistuu se kuitenkin Pohjois-Suomen murteesen, vaan on varmaankin vanha. Henki on ihan lappalainen ja kerrotaanpa useista Lappalaisista pakanuuden aikana, että he, kun vaarassa taikka hädässä eivät saaneet kivijumaliltaan mitään apua, pieksivät heitä. Lopuksi ovat vielä mainittavat n.s. karhulaulut. Scheffer kertoo, Samuel Rheen'in ja muiden tiedon antojen muukaan, jotenkin tarkkaan karhunajosta ja niistä runoista, joita semmoisessa tilaisuudessa laulettiin. Runojen tekstistä tuopi hän kuitenkin ilmi ainoastaan yksityisiä lauseparsia; niin lauletaan esim., kun karhu on tapettu:kittulis puorra! kittulis i skaada sobbi jella sajiti, suuri kiitos, kultasemme, siitä, ett'et ole pilannut kankea etkä keihästä.[22]

Hänen kertomuksestaan käy ilmi, että Lappalaiset kunnioittivat metsän kuningasta yhtä suurilla juhlamenoilla ja lauluilla kuin Suomalaiset. Siinä lyhyessä kertomuksessa, minkä Gabriel Tuderus on antanut Sodankylän Lappalaisten käännyttämisestä, tuopi hän ilmi katkelman moisesta karhurunosta, joka siis on vuodelta 1669.[23] Friis, joka kumma kyllä pitää sitä lappalaisena, antaa siitä mytologiassaan käännöksen, vaikka hän katsoo kieltä hämmentyneeksi ja runossa näkee enemmän suomalaisia kuin lappalaisia sanoja.[24] Lähemmin tutkiessa havaitsee kuitenkin kohta, että tämä lappalaisena pidetty runokatkelma, vaikka typistynytkin, on ihan sama karhuruno, minkä piispa Bång kirkkohistoriassaan näytteenä Keskisuomen kansanrunoudesta on julkaissut.[25] Schefferin täydellinen esitys, luettuna puhtailla lappalaisilla lauseilla, sekä muut samanlaiset runot, joita myöhemmin Lappalaisilta on kerätty, todistavat kuitenkin täydelleen, että ne kauvan ovat olleet myöskin Lappalaisten omina, vaikka pappismiehet ovat ponnistaneet voimiansa saattaaksensa heitä tuntemaan semmoisia "törkeitä syntejä" ja sentähden niitä tukehduttamaan. Ettfei niitä siis enää voi saada niin täydellisinä kuin ne löytyvät Kalevalan 46 runossa on helposti ymmärrettävä. Niitten lauluin joukossa, jotka Grönlund on kiijoittanut Wiihel-minassa, löytyy kuitenkin yksi tätä laatua.

Epäilemättä oli noitureilla (noaidik) paljon runoja, joita he noitarumpua käyttäessään lauloivat. Mutta nämä ovat varmaankin kadonneet tuon kapineen kanssa, jonka papit kaikkialla,' missä sen vaan tapasivat, poroksi polttivat, sekä sen vihan vaikutuksesta, minkä he tätä konetta vastaan itse Lappalaisissa virittivät. Olen ottanut runoihin osoituksen semmoisista lauluista. Se on kappale satua, jossa kerrotaan kuinka eräs tunturilappalainen löytää noitarummun kiven alta. Hän panee sen pystyyn ja rupeaa sitä koetukseksi lyömään. Nuo alempana julkaisemani värssyt on kansantarun mukaan kansakoulunopettaja A. Helander, itse lappalaisena syntynyt, paperille pannut Utsjoella. Ne ovat tosin vallan jokapäiväisiä ja samalla nykyaikaisia, mutta olen ne kuitenkin julkaissut, koska muisto noitarummusta tähän aikaan jo on jotenkin yleisesti kadonnut.

Fjellner kertoo nähneensä Kassa muodda'a, yksityisiä osia Päiven neita'sta ja myös muitakin satuja sillä tapaa toimiteltavan, että eri henkilöt seurassa, kukin kullensa, ottivat osan (rollin) runosta ja toimittelivat tämän sanoilla ja liikennöillä. Tämä tapahtui osittain huvin vuoksi, niinkuin alkulauseessa Kassa muodda'an mainitaan, osittain käräjiä pidettäessä, josta Pissa-runossa on puhe. Tämä olisi siis näytelmäin todellinen ja kansallinen alku. Kuuluu kuitenkin, Fjellneriin mukaan, löytyvän runoja, joissa on täydellinen dialogi ja dramatillinen asento, vaikka niitä tähän aikaan kansassa tapaapi ainoastaan katkelmina;[26] mitään näytteitä semmoisista ei ole säilyyn korjattu.

Runomitta.

Paremmin käsittääksensä lappalaisissa runoissa käytettyä runomittaa, on tarpeellista saattaa huomattavaksi pääkohdat suomalaisesta runomitanopista.

Tuo ansiokas Porthan oli ensimäinen, joka tätäkin seikkaa on tarkemmin tutkinut kirjassaanLe Poesi Fennica, Aboæ1766-1778. Hän keksi, että runomitta on rakennettu neljään trocheoon tavujen laajuuden perustukselle, vaikka vähän toisella tapaa kuin Kreikkaja Roomalaisilla. Alkulauseessaan Kalevalan ensimäiseen painokseen (1835) kehitti Lönnrot tarkemmin suomalaisen runon laajuus-seikat, mutta vieläkin syvemmältä on Ahlqvist teoksessaan Suomen runo-opista asiaa kielelliseltä kannalta[27] käsitellyt. Kuten Lönnrot saattaa hän huomattavaksi cæsur'in tärkeyden Suomen runoudella, tämä rytmillinen side, jolla eri runonjalat solmitaan lähemmälle toisiaan ja joten omituinen, viehättävä kauneus kielen muodossa saadaan. Mutta kun klassilliset kielet käyttävät cæsur'ia siten, että arsis aina vastaapi laajuudeltaan pitkää tavuuta, joutuvat päinvastoin Suomen runomitassa juuri lyhyet, korottomat tavuut cæsur'in kautta pitkiksi. Sitä vastoin tulee korollinen tavuu usein thesis'een, mutta se ei saa silloin olla pitkä, paitsi ensimäisessä runonjalassa. Sanalla sanoen, cæsuri Suomen runo-mitassa jakaa sanat niin, että rytmillinen korko tukauttaa sanankoron.

Muutamat esimerkit näyttävät tämän selvästi:

Pehmeämpi cæsuri ilmestyy neljäja kuustavuisissa sanoissa:

Ensimäisessa runojalassa saavat tätä paitsi kaksi tavuuta olla mielin määrin pitkät taikka lyhyet, kuitenkin sattuu har-yoin, että sanoja semmoisia kuin avaa käytetään. Tämä ensi-mäinen trocheo saattaa myöskin vaihtua dactvloon taikka neljään lyhyeen tavuusen:

Viimeistä läheisimmässä esimerkissä näkyy omituisuus, josta Lönnrot huomauttaa, se nimittäin, että korottomat, position'in kautta pitkät tavuut ovat epämääräiset (ancipites), jos niiden sija on pitkän ääntiön perässä; sentähden tässä: suutän.

Jos tämän kaavan mukaan tarkkaamme runomitan puolesta edistyneimpiä lappalaisia runoja, niin huomaamme että ne ylimalkain niinkuin Suomenkin runot ovat rakennetut neljän trocheon perusteelle. Mutta toiselta puolen ei ole runomittaa niin tarkasti noudatettu kuin suomessa, ja myöskin laajuus-säännöt ovat enemmän laimin lyödyt. Tuon tässä esille esimerkin. Runomitan täydellisentämiseksi ovat välistä muutamat, värssyt luettavat niin, että yhdestä tavuusta tulee kaksi, niinkuin:

Oikeampi on kuitenkin tässä runomittaa kolmejalkaisena pitää, niinkuin laita on seuraavissa värssyissä, missä välistä puuttuu yksi taikka useampikin tavun, joita ei saata täyttää:

Päiven paitejen skerrun.Cummä-čuölmait čuölmadPaarne'pa pootein puutuistJahnam jauhkasahta,Päruit paiskasahta.Nalne somattiin morssem,Unnoi olmučen uutan.

Sitä vastoin löytyy myöskin värssyjä, joihin on lisätty kaksi tavuuta, esim.

v. 68 Sālahaisn, juokuisn nalmebäälastallinja 189 Avageijan āltu' čuöppadallin,

jos ei tässä tahdo otaksua neljätavuista runonjalkaa, jonka ensimäinen tavuu olisi pitkä ensimäiseksi ja kolmanneksi.

Ei ainoastaan ensimäisessä runonjalassa, vaan myöskin kolmannessa on varsin usein trocheo vaihtunut daktyloon, jopa ottaa tähän osaa toinenkin, vieläpä neljäskin:

Poddusisnpārne' lien tūlen,

samate myös v. 40, 160, 174.

Määra-kaisekovvaideskähče,

ja II, 20, 21, 98, 102, 161.

Polpiitpoihturitpātertahta,

sekä 38, 121, 159, 172.

Hōla,hūmaha'. pārunpaukasa', 159.

Niinkuin viime mainittu värssy näyttää jopa kaksikin daktyloa, niin on myöskin 175 värsyssä kaksi semmoista vieritysten:

Lääkusvadnases päggdbanvaaree, jos ei tässäkin värssyssä tahdo otaksua kaksi liikamääräistä tavuuta.

Mitä rytmilliseen koroitukseen tulee, niin peruuttaa se niinkuin suomessakin sanankoron: lyhyttä korotonta tavuuta käytetään pitkänä. Niin heti alussa Neita' |liin vaa-|nesa' |olmait; Eetne |lii nam-|matam | kuöttams. Toista ehtoa, että korollinen tavuu, thesis'iin pantuna, pitää olla lyhyt, jos se ei ole ensimäisessä runonjolassa, ei ole kuitenkaan noudatettu: Varrai-|tas vuo-|čotam | akti; alle-|len päi-|ven ja | maanun; Kuh kal-|les ked-|kamems | čekčai. Sanoja semmoisia kuinpoddusisn, saalahaisn, vatnasin, valnasems neitavuotskäytetään dyktyloina. Nämä kaikki vapaudet kielen säännöllisessä käyttämisessä ikäänkuin häiritsevät runon vapaata juoksua, siinä ei ole tuota suomalaisen runon vaihtelevaa sointua, se on enemmän ikäänkuin ryntääminen epätäsaisen korven halki. Daktylon runsaampi käyttäminen antaapi kuitenkin runolle sujuvamman juoksun.

Jos käännymme toiseen epilliseen runoon, niin tapaamme ylimalkain samat säännöt runon käyttämisessä; ainoastaan runonjalkain lukumäärä ei ole niin tarkoin määrätty kuin edellisessä. Tavallisten neljän jalan lisäksi tulee usein yksi tai kaksi, usein on niitä ainoastaan kolme taikka, etenkin kysymyslauseessa, kaksi. Daktylisiä runonjalkoja käytetään vieläkin kosommalta, jopa neljätavuista jalkaakin, jonka ensimäinen tavuu on pitkä (pæon primus), niinkuinFidnalan le rieksak, | aaldun le | sorva. Kassa muodda on runomittaisessa muodossa säännöllisempi, vaikka siinäkin ilmestyy useampia kolmejalkaisia värssyjä. Fjellner'in mukaan olisi lappalaisilla saduilla ja tarinoilla melkein aina ollut tämän runomitan muoto, sekä sentähden, että kieli luonteensa tapaan niin helposti soveltuu trocheilliseen mittaan, kuin myöskin siksi, että ne paremmin pysyisivät muistissa, v. Düben kertoo kuulleensa pitemmällä jalkaretkellä pysähdyspaikoissa laulettavan lappalaista "Kettu Repolais"-satua samalla runomitalla.[28] Mutta tässä nousee nyt kysymys, josko myöskin lappalaiset entisajoissa käyttivät samaa tarkempaa runomittaa, joka suomalaisissa runoissa vallitsee ja vasta runollisen muodon vähittäisen löyhtymisen taikka, jos niin tahdotaan, huonontu misen kautta ovat tulleet nykyistä runomittaa käyttämään, vai josko he ylimalkain ensinkään ovat itseänsä koroittaneet tuohon vakaampaan runorakennukseen. Minulle näyttää viimemainittu arvelu luultavammalta. Sillä jos lukee pois Wilhelmina Lapin runot, jotka nähtävästi ovat enemmän nykyaikaisia ja muotonsa puolesta myöskin poikkeavat muista,[29] ilmestyy kaikissa muissa runoissa sama hoiperteleminen kahdesta kuuteen runonjalkaan, jonka ohessa daktyliä käytetään useammin myöskin muissa kuin ensimäisessä runonjalassa, mikä oli luonteen mukaista opillisille lauluille. Niin on myöskin laitaMorse faurogjakulnasatznimisissä kappaleissa, jotka jo ovat yli kahden sadan vuoden vanhoja. Jos otamme saduista yksityisiä paikkoja, jotka ilmestyvät runomittaisina, kertomuksen muuten juostessa suorasanaisessa muodossa, niin pitää sama mielipide paikkansa.Accečan niejdasadussa lau suu veli mereen uponneelle sisarelleen:[30]

Oabbačamaj,Boade gaddai!Mannat čierra,Gussat mäkko,Boade gaddai!

Sisar kulta,Tule rannalle!Lapses itkee,Lehmäs ammuu,Tule rannalle!

Jos tässä nyt saattaisikin jakaa toisin ja yhdistäisi neljä runonjalkaa toinen toiseensa, niin jäisi kuitenkin kaksi jalkaa yksin. Voisipa vielä siinä seikassa, että kolmaskin runonjalka niin usein vaihdetaan d aktyloon, nähdä viittauksen, että runomitta alkuansa on ollut rakettu ainoastaan kahdesta runonjalasta. Vielä selvemmästi näyttäikse runon mielivaltainen käyttäminen toisissa katkelmissa:

Ale boaldenjämmäin nji£ačidad!Ale boalde baččad!Gälle mon jo dittim,basse varas duökkendon läk ällam![32]

Älä poltaNänniäs, nisiäsiÄlä polta poikaas!Kyllä mä jo tiedän,Pyhän vaaran takanaSä oot elänyt!

Mainitut seikat todistanevat kylliksi, että lappalaiset kansanrunot ovat käyneet omaa tietänsä kehitykseen, ja ett'eivätkä ole syntyneet suomalaisia runoja mukailemalla. Sanokaamme ennemmin, ne ovat tuota suomalaisten kansojen yhteistä taru-aarretta ainoastaan vaillinaisesti huuhtoneet ja alkuperäisesti yhteisen ajatustavan perusteella pukeneet sen ylevämpään pukuun. Sillä että kansallista runoutta ainakin suomalaiseen lahkoon kuuluvissa kansoissa oli olemassa, ennenkun ne toisistaan erilleen erkanivat, sitä ei käy minun mielestäni kieltää. Seuraavassa osastossa tulemme vielä tästä seikasta laveammalta puhumaan, tässä tahdon ainoastaan huomauttaa siitä ihmettävästä yhdenkaltaisuudesta, joka muodon suhteen on olemassa lappalaisten runojen ja niiden harvain syrjäniläisten laulujen välillä, jotka tiedoksemme ovat tulleet. Sjögren antaa teoksessaan Syrjäneistä kaksi näytettä jonkinmoisesta runollisesta lastenleikistä, tuottaaksensa näkyviin ainakin muodon. Ne ovat nähtävästi jo hyvin vanhoja, sillä syrjänin kielen paraimmillekin tuntijoille on monta sanaa jäänyt käsittämättömäksi. Sjögrenin (J. A. Sjögren, Die Syrjänen, Gesam. Schriften. I, s. 440-1.) kirjoituksen mukaan ovat ne tänkaltaiset:

Ögödym ögödymTyvjän konjönSödtsör pödtsörNiss jam vartönPuön pegyschöi,Brotön lyijiss.

Tschukläki mukläkiOkinakin kurkinSäröbygyn kyrsynJagan tschiran Guordyn SjuojynTylavylyn tschuktschjynBadjdoryn baidögynKarei bareiSjöpyssyn kydsjylynLei lei juDa i kandala juMatöny juDa i pudu juKuima juDa i sybana juPotsch potschin ulutschynKonaschja kotyrTschuklä kotyrMaklä kotyr.

Jaettakoon värssyt miten tahansa, runorakennuksen perustuksena pysyy kuitenkin kaksi tai kolme trokeoa, jotka tuon tuostakin vaihtuvat daktyleihin. Niin on myöskin niiden laulujen laita, mitkä muut paljoa myöhemmin ovat Syrjäneissä keränneet. Tästä on seuraavassa osastossa tarkemmin puhuttu. Alkusoinnusta pääsemme muutamilla sanoilla. Runomitan puolesta täydellisemmissä lauluissa tapaapi sen useammin, sekä kahdessa että kolmessa sanassa peräksyttäin: päiven paarne laivems luota; pieggapa poijosit possuht; hilat laivem lafferdatta. Usein sointuu yhdessä värssyssä kaksi sanaa parittain toinen toiseensa: kolle kiila, silpa šiila; kiika kiilte, muotoses moije. Myöskin parallelismo on kaikkialla lappalaisissa runoissa tavattavana, vaikk'ei sitä sentään ole käytetty samassa määrässä kuin suomessa.

Back to Index Next