Kun Vappu pantiin asialle mille hyvänsä, niin unehutti hän sen. Se oli tietysti sulaa huolimattomuutta. Ja kun ei ankarat nuhteet eikä tukistelemiset auttaneet, niin sai Vapun äiti neuvoja ja kehotuksia kurittamaan ankarasti Vappua. Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.
Vappu kävi asioilla ja sai piiskoja. Sen tiesi äiti ja Vappu etukäteen.Niin tapaus juoksi kuin vanhaa latuaan.
Vappu pantiin naapurilta, toiselta puolen katua lainaamaan kerinpuita. Hän lähti, viipyi hetken aikaa, palasi ja jäi seisomaan äidin eteen, katsoen häneen suurilla sinisillä silmillään.
—Tietysti unehutit! sanoi äiti ja piiskat annettuaan kysyi:—Muistatko nyt?
—Muistan. Kurolasta kerinlaudat: Äiti lähetti pyytämään, että Kurolan täti olisi hyvä ja lainaisi kerinpuut äidille.
—Siitäpä näkee, että piiskat selvittävät muistiasi.
Mutta äidin sydäntä särki: Hyvä Jumala, jos lapsi raukka ei olekaan haluton, vaan on jotenkin puutteellinen? Kuka tietää, kuka ymmärtää, missä on vika?
Äiti koetti helpotuksekseen itse toimittaa asioita niin paljon kuin suinkin. Mutta eihän hän kiireiltään aina joutanut. Ja toisekseen olihan se lapsen opettamista laiskuuteen, huolimattomuuteen.
—Vappu, mene ostamaan kymmenellä pennillä siirappia Työväenkaupasta.
Huone vilisi Vapun silmissä.
Äiti pani rahan Vapun käteen, jonka sitten puristi nyrkiksi, ripusti mukin kahvasta toisen käden koukkusormeen.
—Elä nyt vain pudota rahaa eläkä säre mukia.
Vappu kouristausi kokoon ja liikutteli jalkojaan kuin olisi lattia poltellut.
—Ei ole kiirettä! sanoi äiti.—Mutta muista asia. Jollet muista, niin tuo palatessasi itse vitsat.
Äiti avasi ikkunan ja huusi vielä kadulle:—Kymmenellä pennillä siirappia!
Vappu äänen kuultuaan pysähtyi kuin köydellä kiskasten. Enempää kun ei enää kuulunut, lähti hän taas liikkeelle hokien: kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia.
Kädet olivat jäykkinä, kun toisessa puristi rahaa lujasti nyrkissä ja toista piti koholla varoen mukia. Koko ruumis oli omituisesti väärässä. Ja tajuttomasti katseli hän jalkoihinsa, joita nosteli kuin peläten pieneen kivimuruunkin lankeavansa. Varotukset pudottamasta rahaa, särkemästä mukia, uhka muistamaan asia, ja kaikki kiellot ja käskyt olivat kuin tunkeutuneet jäntereihin.
Yhtäkkiä pysähtyi hän ja hyvin varoen ja yläti astui kuin olisi ollut korkeampikin ja vaarallisempi este kuin kaksi pientä jalkaa, yhtä pienet kuin omansakin. Hän ei niitä jaloiksi tajunnut eikä huomannut miksikään Nikolan Fannia, joka istui katuvierellä. Vasta kun Fanni äänsi, heräsi Vappu kuin unesta. Hän pysähtyi.
Fanni istui siinä sylissään nukke, jota rupesi näyttelemään Vapulle. Se oli nukke semmoinen ettei ennen nähty. Se äänsi ja se painoi silmänsä umpeen. Se oli ihan kuin oikea, elävä pikku ihminen!
—Saat joskus, kun tulet meille, pitää tätä sylissäsi. Vappu liikutti jalkojaan ja hoki: kymmenellä pennillä siirappia.
—Saat sinä nyt hetikin, sanoi Fanni. Ja hän tarjosi oikein kiihkeästi Vapulle nukkea syliin aivan kuin luullen, että Vappu ei muuten oikein ymmärrä ihailla sitä, jos ei saa sylissään pitää. Ja itseäänkin halutti nähdä, miltä nukkensa toisen sylissä näyttää.
Hän asetti Vapun kädet niin, että saattoi panna nuken lepäämään käsivarsille, ja sitten syrjästä katseli iloisena ja onnellisena siitä, että tuo nukke, jota Vappu piti sylissään, oli hänen omansa.
Vapusta oli melkein kuin unta. Siinä käsivarsillaan nukkuvaa nukkea katseli hän suu leveässä hymyssä, silmät kirkkaina, liikutteli jalkojaan kuin olisi seisonut tulisilla hiilillä. Pää kallellaan hän hellällä tuudittavaalla äänellä, vähän kuin laulun tapaan hoki:
—Kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä…
Kun Fanni otti nukkensa ja kutsui häntä tulemaan asialla käytyä heille leikkimään nukeilla, lähti Vappu juoksemaan hiljalleeen. Kädet ja ruumis olivat yhä enemmän jännitettyinä ja äänekkäämmin hän hoki asiaansa.
Muutamasta portista syöksyi hänen jälkeensä tyttöjä, jotka takerruttivat hänet keskelleen ja kaikki yhtä aikaa kertoivat hänelle, että he olivat lähdössä Isolan niitylle, jonne oli kolme kilometriä kaupungista. He pääsivät sinne hevosella ja ovat iltaan asti, jolloin taas pääsevät hevosella takaisin. Heillä on eväätkin. Ja siellä on hyvin hauska!
—Tule sinäkin Vappu!
Vappu pudisti päätään:
—Kymmenellä pennillä siirappi…
—Ole tuossa hiljaa siirapistasi, kyllähän me sinulle sitten muistutamme!
Ja tytöt alkoivat houkutella Vappua sinne, selittäen, että hän ehtii mukaan, kun käy hyvin joutuin ja muistaa asiansa kerralla.
—Kymmenestä pennistä, joka sinulla on kourassa, muistat että sen edestä, neuvoi muuan.—Ja siirapin muistat—
—Siirapin muistat, jatkoi toinen, kun ajattelet mikä on kaikkein makeinta. Tahi muista siirappikaramelliä!
Vappu kun oli jo kaukana menossa, huudettiin hänelle vielä:
—Kymmenellä pennillä siirappia! Juokse kiireesti!
Vappu juoksi, että paljaat pohkionsa vilisivät vain. Mutta yht'äkkiä hiljensi hän kulkunsa. Hän säikähti muistaessaan äidin sanoneen, että ei ole kiirettä! Pelotti oikein, että jos kiireesti juostessa olisi langennut, särkenyt mukin, pudottanut rahan ja unohuttanut asian. Kauheaa!
Hänestä tuntui kuin kaikki äidin varoitukset olisivat olleet vähän aikaa uneuksissa. Kädet ja ruumis vetäytyivät taas täyteen jännitykseen. Henkeä vetäessäkin hän hoki: Kymmenellä pennillä siirappia…
Ja yhä kiihkoisemmin hoki hän sitä tullessaan puistoon, jonka läpi oli mentävä. Hän oli aikonut mennä toista tietä, mutta tämä aikomus oli juuri tuossa uudestaan jännittyessä unehtunut. Huomasi vasta puistoon tullessaan. Hän painoi alas päänsä mennessään muutaman tuuhean koivun sivu, jossa oli suuri tuulenpesä. Siihen oli joskus asiansa unehtunut katsellessaan sitä. Hän vain kerran vilkasi sinne, että onko se vielä siellä, jossa hänestä olisi niin mukava asua… Puiston läpi juoksevan puron siltaa meni hän ummessa silmin. Sillalta oli hänen usein pitänyt kääntyä takaisin pysähtyessään siihen vain hetkeksi aikaa katsomaan pientä kuohuvaa putousta, jossa oli niin kauniita paikkoja, ja jossa aivan kuin olisi eletty ja leikitty… Hän kuunteli vain, kuuluiko kohinaa. Ja kiireesti juoksi loppumatkan puistoa, missä sileä nurmikko, joka oli kuin viheriää samettia puiden välissä, oli niin houkuttelevan näköinen kuvailemaan mielessä kaunista metsää, jossa Peukalo-Liisa asui kukissa ja perhosten selässä matkusti kukasta kukkaan. Hän vilkasi vain vähän syrjäsilmällä sivuilleen.
Kadulle tultua näkyi jo Työväenkaupan kyltti, joka kimalteli auringon paisteessa.
—Kymmenellä pennillä siirappia…
Hän hoki matalammalla äänellä, ja vaikka ruumis oli entisessä jännityksessä vielä, niin oli hänellä kuitenkin kuin helpompi ja turvallisempi olla. Ja hän uskalsi vähän katsella sivuilleenkin ja ulommaksi eteensä, mutta teki sitä kuin varkain.
Hän huomasi yhtäkkiä edessään korean höyhenen, joka liipotteli ilmassa, juuri hänen silmäinsä tasalla. Se väikkyi siinä yhdessä kohden ja väreili niin kauniisti. Kun se sitten kulkeutui lähemmäksi seinää, niin nousi se samassa hiljalleen seinäviertä räystään tasalle, siitä syöstyi keskemmäksi katua ja laskeutui, vaan alkoi sitten taas kohota.
Hän seisoi ja kiintyi katsomaan, ruumis jännityksissä ja hokien siirappiansa, mutta ajatukset jo karkutiellä, omissa valloissaan.
Höyhen kohosi, se nousi yhä ylemmäksi kulkeutuen samalla poispäin yli kaupungin. Korkealla ja kaukana siellä pilkotti sitä pikkuisen, niin niin vähän, ja sitten katosi viimein.
Minnekähän se menee?
Vappu lähti kävelemään kädet lauenneina jännityksestään, ruumis suorana ja katse taivaalla siellä, minne höyhen oli lentänyt.
Kuinkahan kauas se lentää?
Lentää varmaan ulkomaille asti…
Jos hän olisi hyvin pieni, vielä pienempi kuin Fannin nukke, ja istuisi suurelle höyhenelle…! Se lentäisi johonkin hyvin kauas… Valtamerelle johonkin saareen, jossa olisi pieniä ihmisiä. Ja siellä olisi kristallilinna, joka paistaisi monivärisenä… Ja kaunis puutarha… Kaikki eläimet olisivat kesyjä… Sieltä tulisi hän sitten aina käymään täällä, höyhenellä lentäisi… Höyhen laskeutuisi kotikartanolle…
Hän säpsähti aivan kuin muistaen äkkiä jotakin, katsahti kuin jotakin etsien. Ja säikähti uudelleen niin, että vavahti.
Hänestä tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin kuin eksyksiin ja niinkuin ei tietäisi mihin siitä mennä. Hän kuunteli, sanoiko hänen suunsa mitään. Ei sanonut. Kaikki ajatukset olivat ihan pysähdyksissä ja päätä huimasi.
Kuin henkimeneissä juoksi hän tietämättä mitään, ennen kuin oli kotipihalla. Hän meni liiteriin, kiskoi varsiluudasta kourallisen vitsoja, riensi sisälle, ja suuret siniset silmät luotuina avonaisesti äitiin hän ojensi vitsakimpun äidille ja lausui:
—Kymmenellä pennillä siirappia.
Äiti katsoi pitkistään Vappua. Sitten hänen silmänsä vettyivät.
Hänen entinen ankaruutensa tuntui julmuudelta.
Olihan Vappu nöyrä. Valmis lähtemään aina, ilman vähintäkään haluttomuuden merkkiäkään. Kesken leikkiensäkin… Ei, mitta oli täysi. Hän ei vitsaan tartu enää ei kuuna päivänä!
Äiti samassa otti vitsakimpun.
Vapun ruumista kylmä karsi ja kaikki jäsenet pinnistyivät jännityksiin. Hän valmiina odotti äidin viimeistä käskyä. Poskia poltteli ja korvat humisivat. Tuntui niin ahdistavalle, että ei saattanut ajatella mitään.
Äiti taittoi vitsat ja viskasi uuniin.
Vappu oli ihmeissään. Hän ei ehtinyt selvään ajatella, eikä tehdä mitään päättelyitä, mutta hän tunsi ja uskoi, että äiti ei enää koskaan piiskaa! Samalla kertaa pyrki esiin itku ja nauru, hän syöksyi äidin kaulaan.
—Kyllä minä äiti muistan nyt aina!
—Yhdentekevä, lapsi rakas, muistatko vai et.
Ihme ja kumma! Vappu muisti aina.
Eilinen päivä ei ollut mikään siunattu päivä Liisalle. Kaikki hänen ilkeytensä, olemattomatkin, kantautuivat äidin korville.
Niistä oli käynyt valittamassa taas Korkalan emäntä, joka oli saanut aihetta siitä, että pojat roirosilla juostessaan olivat kilmuilleet heidänkin katoilla ja villipeurat särkeneet tikapuut! Ja kaikki se oli Liisan syy, sillä hän se oli aina etunenässä kaikessa ilkeydessä ja villitsemässä poikia. Liisa oli hurjempi ja ilkeämpi kuin hurjin ja ilkein poika! Siihen todistukseksi oli Korkalan emäntä kertonut, että Liisa oli tuota silmäpuoli suutariraukkaakin, Plataania, joka oli Kallisella suutaroimassa, pistänyt naskalilla silmään!
—Se on teidän omia valheita! oli Liisa sanonut ja saanut siitäkin piiskoja, kun vanhalle ihmiselle sillä tavoin sanoi.
Hän ei ollut koskaan Plataania kiusannut, vaikka pojat kiusasivat. Eivätkä pojatkaan olleet silmään pistäneet, vaan käteen. Muuan poika oli pitänyt naskalia ulohtaalla, niin että Plataani ommelta vetäessä oli iskenyt kätensä naskaliin. Ja kun poika oli pyörähtänyt Plataanin selän taa, johon ei nähnyt häntä sokealla silmällään, niin luuli Plataani ensin, että hän se oli joka pisti, kun istui siinä penkillä.
Vaikka vain, vaan Liisa sittenkin oli ilkein kaikista! Palon Kalleakin oli pallikepillä lyönyt otsaan niin, että suurella mustalla kuhlolla on. Hyvä, ettei pyörtynyt tai kerrassaan kuollut koko poika!
Ja niin oli Korkalan emännällä ollut toista toisen jälkeen, jota äiti kauhistuksissaan oli saanut kuunnella ja itkeä Liisan ilkeyttä.
—Mikä siinä onkin, että sinä et tyttöin kanssa ole, vaan reuhastat poikain parissa? Tyttöhän sinä olet etkä poika! sanoi äiti.
Liisa päättikin, että nyt hän ei mene enää koskaan poikien pariin, vaan on aina ja ikänsä tyttöjen kanssa! Huomenna jo lähtevät leikkimään metsässä ulkona kaupungista! Ei voi sitten kukaan haukkua eikä mistään tulla kantelemaan ja pauhaamaan äidille! Ja hänestä tuntui niin äärettömän hauskalle olla siellä rauhassa tyttöjen kanssa.
Hän lähti jo illalla valmiiksi puhumaan tytöille, että lähdettäisiin leikkimään hautajaisia.
Niitä hän aina leikki tyttöjen kanssa, kun niissä sai hommata. Ja tytöt eivät juuri muulloin leikkineetkään hautajaisia, sillä kukaan muu ei osannut niin lystiä hautajaisia hommata kuin Liisa. Ja aina kun Liisa oli tyttöjen kanssa, niin leikittiin niitä monta päivää perätysten.
Suuret hautajaiset, suuremmat kuin koskaan ennen, hommasi nyt Liisa. Jokainen tyttö pyytää kotoaan sokuripalan tai kaksi. Hän käy vielä tänä iltana hakemassa variksenmarjoja, joista puserretaan mehua viiniksi. Ja hän kävi tilaamassa jo pastorinkin, jona heillä aina oli muuan kerjäläispoika Aappo, leipäpalkalla ja väliin paljaasta asianharrastuksesta.
Jo aamulla varhain oli Liisa sitten puuhassa ja touhussa. Äitinsä oli hänelle antanut runsaalla kädellä kaikkea hyvyyttä iloissaan, että Liisa tyttöjen kanssa meni leikkimään.
Metsän laidassa katajapensaikkoisella tasangolla oli heidän leikkipaikkansa. Sinne järjestettiin kaikki niinkuin olla piti.
Lampan Eedla, jolla oli nukke, oli muka lanssihteerska. Häneltä oli muka kuollut tytär Amanda, ja oli haudattava. Se lepäsi arkussaan havumajassa suruhuoneen vieressä. Kaikki vieraat olivat jo pukunsa järjestäneet, hameet oli kurtattu niinkuin herrasväellä ja huivit kääritty hatuiksi. Aapon puki sitten Liisa papiksi: kaksi paperipalasta, jotka hän aina varusti mukaansa asiaa varten, hän kiinnitti neuloilla Aapon paidankaulukseen ja vyöliinansa sitoi riippumaan hänen selkäänsä, ja niin oli pappi valmis, avojalkainen pappi ja karvalakissa.
Hautajaiset olivat hauskimmillaan, kun äkkiä syöksyi poikalauma metsän peitosta häiritsemään kaikki puuhat huutaen ja kirkuen. Muuan heistä hyppäsi suoraa päätä suruhuoneeseen, tyhjensi poskeensa muutaman viiniastian ja pisteli makeaan suuhunsa sokuri- ja nisupaloja, joille herkuille heti toisiakin tuli. Panivat kaikki puhtaaksi! Ja aivan kuin viini olisi päähän mennyt riehuivat he. Muuan keksi Amanda-vainajan ja viiletti sen ilmaan lentämään. Se sekaantui läheisen petäjän oksiin ja jäi sinne.
Tytöt olivat huutaen lähteneet hyppyyn. Vaan Liisa, joka poikien tullessa oli sattunut olemaan ulompana, lähestyi paikalle ja pojat jouduttautuivat pakoon. Pari heistä, Terilän Heikki ja Lapin Mikko, jäi seisomaan nyrkit puristuksissa uhaten:
—Tulehan, litulatu!
Mutta hekin lähtivät hiljalleen menemään, kun Liisa meni heitä kohti.
Hän katseli hävityksen jälkeä ja kuin raivostunut syöksyi sitten Heikin ja Mikon jälkeen.
Hän tapasi Mikon, tuuppasi hänet siimalleen hietikkoon ja leipoi siihen miestä, joka rääkyi pahasti.
—Teetkö vasta ilkeyttä? uteli Liisa ja vannotti moneen kertaan poikaa, joka vannoi, mitä vain Liisa vannotti.—No sillä puhein pääset, vaan varo vasta tekemästä!
Itkeä nyhertäen lähti Mikko kävelemään. Mutta Heikin luo ja mielestään tarpeeksi etäälle päästyään hän kääntyi ja huusi:
—Karhumaija! Poikatyttö! Litulatu!… Ja molemmat alkoivat viskellä kivillä.
Liisa sydäntyi ja kuin vihuri hän kiiti poikien jälkeen kadoten heidän mukanaan metsään.
Muut tytöt olivat jo kerääntyneet hävityspaikalle, kun Liisa palaili. Silloin uskalsi tulla siihen Aappokin, joka poikien tullessa oli piiloutunut pensaikkoon ja siellä raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Itkua ja valitusta kuului tyttöjoukossa.
Lampan Eedla varsinkin itki, kun hänen nukkensa oli puussa. Se lepäsi siellä vatsallaan puun lehvällä, tirkistellen puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin aina viimeiseen lepokammioonkin saatettaissa. Mutta tyttöjen oli sääli raukkaa, että havut siihen pistävät.
Liisa, jonka nenä juoksi verta, kun pojat metsässä olivat lyöneet siihen jollakin, seisoi vähän aikaa nenä kourassa katsellen puuhun ja kapusi sitten sieltä nukkea hakemaan.
Hänen mielikseen esitti Lampan Eedla, että pidettäisiin vielä hautajaiset, talonpoikaishautajaiset, kun ei ollut enää viiniä eikä muitakaan tarpeita herrashautajaisiksi.
Mutta Aappo ei välittänyt enää. Ja kun Lampan Eedla tahtoi velvottaa Aappoa, muistuttamalla, että Aappo ei ollut kertaakaan ollut pappina sen jälkeen, kun he antoivat hänelle hyvin paljon leipää, niin riitaantui Aappo lopuksi tyttöjen kanssa,—mikä oli aina tavallista. Hän sätti tyttöjä, ja nuken, jonka viimeisen lepokammion oli monasti juhlallisesti siunannut, viskasi hän lähellä olevaan vesikuoppaan ja lähti juoksemaan.
Liisa oli heti jäljessä. Ja Aappo tiesi olevansa helisemässä. Hän päästi rämäkän huudon jo ajoissa. Sen verran siitä oli hyötyä, että Liisa ei muuta kuin tukkapäästä vähän pöyryytti ja sanoi:
—Vai tämä pastori!
Hautajaishommat olivat menneet ihan myttyyn. Ei ollut mitään tarpeita, ei pappia eikä enää haluakaan, kun suurten hommain oli niin käynyt huonosti. Oltiin kuin käsille lyötyjä. Ja Liisa oli kaikista alakuloisin.
—Saatko sinä taas piiskoja? kysyivät tytöt.
—Jos käyvät kantelemassa äidille, niin saan. Mutta eivätkö olleetkin pojat ilkeitä?
Toiset myönsivät, sillä äänellä, että Liisan syytä ei ollut ollenkaan. Vakuuttivat vielä, että Liisa olisi saanut antaa oikein selkään Mikolle, joka oli aina pahin tyttöjen kiusaaja!
Liisa oli hyvillään. Tuntui että kun hän selittää, mitä toiset tytötkin ovat sanoneet, niin äiti ei itke eikä välitä, jos tulevatkin kantelemaan…
Viitattuaan tytöille korkeata hiekkatöyrästä, joka oli lähellä, hän lähti sinne juoksemaan kuin tuuliaispää olisi kiskaissut. Hän kiipesi rintuukselle ja sitten puulausi alas pää edellä, niin että kuperkeikkaa vyöryi kuin kerä alas.
Toisetkin innostuivat heti siihen. Ja se oli oikein, oikein hauskaa! Hekin saivat hurjastella kerran. Ja aivan kuin ummessa silmin he antautuivat siihen. Jokainen puulausi pää edellä alas huimaavaa kuperkeikkaa tulemaan, jossa tuntui että jalat, kädet ja kaikki jäsenet aivan kuin pyrkivät lentämään erilleen toisistaan. Suu ja sieraimet olivat täynnä hiekkaa aina alas tultua.
He järjestyivät rinnakkain lähtemään töyräältä, yhtä aikaa puulausivat alas, huiskahtelivat sikin sokin, vyöryivät päälletysten ja kasaantuivat yhteen kokoon rintuuksen alle, jossa melulla ja naurulla selvittelivät itsensä irralleen toisistaan.
Tämä oli melkein hauskempaa kuin hautajaiset!
* * * * *
—Jopa sinä tulet sieltä! sanoi äiti ankarasti heti kun Liisa astui sisään.—Joudu nyt kiireellä pyytämään anteeksi Lapin emännältä ja Mikolta.
—Sietää se saada piiskojakin! pauhasi Lapin emäntä.—Mokoma villimys, joka pian silmät puhkoo kaikilta!
—Piiskoja tietysti, mutta ensin anteeksi pyytää, selitti Liisan äiti.
Liisa seisoi pystyssä ja uhkaavana, katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.
Äiti yhä komensi anteeksi pyytämään ja työnsi Liisa lähemmäksi Mikkoa, jolloin Lapin emäntäkin toimitti Mikon lähemmäksi, niin että seisoivat vastatusten.
—Sinä olet lyönyt Mikkoa, sanoi äiti, ja Lapin emäntä lisäsi:
—Syyttömästi lyönyt! Eihän Mikko tehnyt mitään sinulle.—Ethän Mikko tehnyt?
—En.
Liisa tyrkkäsi Mikkoa niin, että tämä hoipertui äitinsä syliin, ja uhkasi siihenkin häntä, kädet nyrkissä.
Lapin emäntä siunaili päätään heiluttaen. Liisan äiti etsi piiskat. Ja Liisa näki jo äidin muodosta sekä muutenkin tiesi, että piiskasauna nyt oli varma.
Hän oli aivan masentunut, hävetti niin, että kuumiksi posket karahtivat. Hän pyörähti ja tarttui äidin kaulaan ja kuiskaten pyysi, että äiti piiskaisi porstuassa. Mutta äiti ei siihen suostunut. Niiden edessä oli rangaistava, joille oli pahaakin tehnyt!
—Äiti, rakas äiti … porstuassa!…
Äiti irrotti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti hänet alas. Mutta kun äiti rupesi paljastamaan, pyörähti Liisa käsistä ja kiljaisi:
—Ei saa!
—Mutta kun saa!
—No, ei saa! karjui Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaa.
Äiti tarttui häneen lujalla kädellä ja piiskasi. Mutta heti kun Liisa pääsi irti, hän pyörähti Lapin emäntään päin ja poikasi hänelle jalkaa ja kirosi!
—Voi kauhistusta! päivitteli Lapin emäntä ja Liisa sai heti uudet piiskat.
Sittenkin seisoi hän uhkaavana ja jäykkänä. Oli sama kuin olisi seinälle puhuttu!
Äiti itki. Liisan ilkeyksistä hän sai kuulla joka päivä! Hän on koettanut kurittaa, mutta ei apua.
Lapin emäntä puhui jotakin, että Liisassa on paha henki saanut niin suuren vallan, ja että ei hyvä seuraa Liisaa.
Liisa seisoi allapäin ja katseli syrjäsilmällä heitä. Mutta kun sitten rupesivat puhelemaan, miten onnellinen on se, jolla on siivoja lapsia, mainitsivat jonkun tytön, joka oli niin siivo, että ankaraa sanaa ei tarvinnut, niin Liisakin alkoi kehua muuatta toista tyttöä.
—Niin, ota sinäkin siitä esimerkkiä. Koettaisit olla yhtä kiltti! sanottiin hänelle.
Liisa häpesi, painoi päänsä alas. Ja häntä halutti pyytää anteeksi, vaan ei viitsinyt. Kun käskettiin siihen, niin painoi päänsä ihan rintaan ja suu oli omituisessa virnussa, kun halutti ja ujostutti.
Kehotettiin ja kehotettiin. Mutta Liisa ei päässyt liikkeelle.
—Ei ole saanut vielä kuritusta tarpeeksi! sanoi Lapin emäntä, ja äitikin alkoi heti uhkailla.
Liisa kohotti päänsä ja oli uhkaavan näköinen.
Hän sai piiskat.
Turhaan kehotettiin senkin jäljestä anteeksi pyytämään. Äiti vei hänet Mikon eteen ja pani Liisan kädet Mikon kaulalle, mutta Liisa riuhtaisi irti ja sanoi halveksivasti:
—Nenän alustakin märkänä turjakkeella!
Äiti oli purskahtaa nauruun, mutta sai pidätetyksi, kun Lapin emäntä suuttuneen äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan, pyyhkiessään Mikon nenää vyöliinaansa.
—En minä saa häntä taipumaan, sanoi äiti.—Olkoon iltaan asti, kun isä tulee kotia. Ja rangaistukseksi siihen asti hän pani Liisan vintin porstuaan.
—Saat siellä miettiä, miten pahanilkinen olet ollut.
Liisan oli paha olla, mielensä kuohui. Mutta sitten hän tyyntyi vähän, istahti vintin rappusille ja alkoi itkeä.
Lapin emäntä oli sanonut, että hänessä on pahahenki ja Häntä ei hyvä seuraa. Ei ole pahahenki! Hän rukoilee Jumalalta anteeksi, vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä.
Hän tunsi kuin vihaa äitiäkin kohtaan. Ja kuin kostoksi hän ajatteli, että hän menee metsään ja eksyy sinne ja kuolee, niin saa äiti itkeä…
Itkiessä siinä mieli sulautui. Hän nousi vintille, kulki perimmäiseen sopukkaan ja pani maata seinävierelle. Siinä hän nukkuu vaikka kuin kauan, niin kauan että nälkään kuolee… Ja ajatellessa, että isä ja äiti tulevat hakemaan ja näkevät hänet kuolleena, purkautui hän itkemään sitä surua. Hän itse suri itseään!
Hän tunsi olevansa niin yksin koko maailmassa, kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki muut paitsi Tepon Iikka. Mutta hänkään ei huoli kenestäkään muista! Jos tulisi sairaaksi, niin hän rukoilisi Jumalaa, että kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Siellä olisi hänen hauska olla.
Hän katseli sinistä taivasta, mikä näkyi vintin ikkunasta hänen siinä maatessaan. Tuolla sinisessä taivaassa olisi yksinään ja hyppisi noille pilville…
Hän siihen nukahti ja herättyä tuntui pahalle ja ikävälle. Ulkoa kuului iloista melua ja hän siirtyi ikkunasta katselemaan.
Muutamalla kartanolla näki pieniä tyttöjä leikkimässä, toisaalla poikia pallolla. Näytti niin hauskalle ja kirkkaalle ulkona, täällä vintissä oli niin ikävä ja paha.
Hän seurasi poikien pallonlyöntiä. Sepä näyttikin somalle täältä ylhäältä ja etäältä. Kuuli selvään mitä jokainen sanoi ja saattoi seurata jokaisen liikkeitä.
Muuan teki vääryyttä, löi väärällä vuorolla.
Liisa huusi, vaan eivät kuulleet! Seekatti kun olisin siellä!
Sinne tuli nyt Tepon Iikkakin. Ja Liisan piti nyt päästä, vaikka mikä olisi ollut. Helpostihan hän pääsikin. Oli ennenkin mennyt vintistä ikkunan kautta.
Hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain seinänvarauksiin nojasi ja kun oli niin kokonaan ulos päässyt, nousi ikkunan pielestä pidellen, kurkotti ja sai päätylaudasta kiinni käsin. Ikkunan lautahirrelle nosti jalkansa ja pinnisti niin, että pääsi katolle. Hyppäsi solan yli naapurin puuliiterinkatolle ja sieltä naapurin kartanolle ja lähti juoksemaan pallonlyöntipaikalle hyräillen:
Rimmin nalla reen evers perran pee, litvik likka vee, vuotok rassa see unter riivantee.
Oli jo ilta tulossa, kun lopettivat pallonlyönnin ja rupesivat roirosille. Liisa ei ruvennut sille, vaikka pojat kärttivät. Iikkakin tahtoi, vaan ei hän ruvennut sittenkään. Iikka ei tiennyt, mitä oli tänä päivänä tapahtunut!
Tuntui niin syntiselle koko päivä. Mitähän äiti sanoo, kun ei löydäkään häntä vintistä? Sitä ei ollut pallolla ollessa tullut ajatelleeksi.
Ja vaikka hän ei mitään syytä tiennyt, mistä olisivat nyt voineet käydä kantelemassa, tuntui kuitenkin kuin olisi käynyt paljon akkoja äidille pauhaamassa ja lapsineen valittamassa. Oli ihan kuin olisi tapahtunut tällä aikaa, kun hän oli pallolla, jotakin hyvin paljon ja hyvin pelottavaa.
Hän mietti, miten pääsisi vinttiin sitä tietä, jota oli tullutkin. Mutta se oli mahdotonta. Miksikä tulikin sieltä? Tuntui nyt, että ei ollut pallolla ollut hauska ollenkaan, vaikka Iikkakin oli. Häneltä oli ihan itku tulossa.
Ei ollut kerrassaan mitään neuvoa. Kun ajatteli huomiseksi hautajaisia tyttöjen kanssa, aivan kuin sillä äitiä lohduttaakseen, niin tuntui sekin mahdottomalta, kun Aappo oli vihassa eikä ollut miten sovittaa Aappo.
Hän riemastui, kun Viitasen isäntä pyysi viemään hevosta laitumelle. Sillä emäntä oli siitä hyvästä antanut hänelle aina nisuleipää, jonka Liisa sitten vuorostaan antoi Aapolle papin palkkaa. Ja kun hän oli hevosen vienyt ja suitset paluuttaessaan Viitaselle sai kaksi suurta nisuleivän kämpälettä, niin hänen suunsa meni leveään nauruun. Mieli oli keveä aivan kuin olisi ollut maailmasta kaikki paha poissa, jota hänen syykseen sanottiin.
Riemastuneena meni hän jo muutamien tyttöjen luona käymään ja ilmoittamaan, että huomenna pidetään hautajaiset. Mutta se oli paha, että hän ei tavannut Aappoa eikä saanut hänelle leipiään. Kotona arvaavat, että hän on taas ollut hevosta viemässä, josta äiti ei pitänyt.
Hänestä tuntui lohduttavalle, kun arveli, että isä on jo työstä tullut kotia. Ja isä istuikin jo syömässä.
Näyttivät molemmat olevan hyvällä tuulella, äitikin, josta Liisa heti päätti, että ei ole käyty kantelemassa. Jos nyt tulisivatkin, niin isä sanoisi, että antaa lasten sopia keskenään. Niin hän aina sanoi.
Mutta äitiä häveten, kun oli ollut hevosta viemässä, Liisa jäi seisomaan ovensuuhun nisuleipäkämpäleet kainalossa ja ujosti katsellen heitä.
—Jopa olet taas ollut hevosiakin ajamassa!
Äiti ei sanonut ankarasti, mutta juuri sen vuoksi Liisaa hävetti oikein! Hän olisi paiskannut leipäpalat johonkin, mutta kun olivat jumalanviljaa. Hänestä oli ennen ollut hauska ratsastaa, mutta nyt hän ei halua milloinkaan! Eikä hän ollut oikeastaan välittänyt leivistä eikä Aaposta, vaan säälinyt muka Viitasen isäntää.
—Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen kanttura kulkemaan semmoista matkaa… Häneltä olisi mennyt puoliyöhön!
—Mihin asti sinä veit? kysyi isä.
—Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti.
—Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä.
—Voi veikkonen! vastasi Liisa aivan kuin samalla kertaa muistaen kaikki retket, joilla oli ollut hevosta viemässä ja laskettanut mitä kavioista oli lähtenyt.—En minä nyt tällä kertaa enää olisi ajanut kovasti, vaan Kuivalan Janne tapasi minut matkalla. Hän vei Heikkilän tammaa ja rupesi sitä kehumaan.
—Hyvä se onkin Heikkilän tamma! sanoi isä.
—Ei, veikkonen, se kestä Viitasen mustalle! Ei siitä ollut yrittääkään. Kun me lähdimme koettamaan ja minä räpsäytin suitsiperillä muutamia kertoja kahta puolta, niin seekatti kun se meni vihaisesti! Vedet silmiin tulivat minulla. Sitten ei tarvinnut kuin aina vähän kiljasi, niin musta painoi korvansa luimuun ja paransi menoaan!
Liisa oli ihan innostunut ja alkoi kertoa muitakin tapauksia, jolloin Viitasen musta oli kunnostanut itseään, mutta isä ehti kysyä, että palkakseenko Liisa leivät sai.
—Niin.
—Noin paljon?
—Niin.
—Äiti, sanoi isä.—Käy sinä puhumassa Viitaselle, eikö hän ottaisiLiisaa rengiksi.
Liisa katsoi pitkistään isää ja syöksyi sitten äkkiä ulos. Hän juoksi vinttiin, missä heittäytyi maata ja rupesi itkemään.
Hän ei rupea rengiksi!
Mutta kun ajatteli, että oli niin monasti ajanut hevosella, ja että kaikki sanoivat häntä poikatytöksi niin tuntui kuin pitäisi hänen ruveta rengiksi. Sitä se merkitsi Lapin emännän puhe, että pahahenki on hänet valtoihinsa saanut, ja että hyvä ei seuraa! Ja hän näki itsensä lakki päässä, housut jalassa ja piippu hampaissa! Tuntui melkein siltä, että joku tulee hänet täältä vintistä ottamaan ja viemään rengiksi heti.
Kun kuului askeleita portailla, niin hän ajatteli mennä ikkunan kautta ulos, juosta Tepolle ja sanoa Iikalle, että hänet pannaan rengiksi. Mutta hän ei olisi ehtinyt päästä pakoon, ja hän sieppasi käteensä korennon, jota vaatteita kuivatessa käytettiin nuoran kannattimena. Sillä hän uhkasi lyödä tulijaa. Hän lyö pään halki! Sieltä tulikin vain isä. Mutta hän oli vihassa isällekin. Ja kun ei viitsinyt uhata isää, niin hän ajatteli, että hyppää ikkunasta alas vaikka pää murskaksi menisi!
Isä vakuutti, että hän sanoi leikillään sitä, että Liisa rengiksi, ja houkutteli hänet sisälle.
Liisa vielä epäili, että isä tarkoitti sittenkin, että hänet pannaan rengiksi. Ja hän sanoi päättävästi, aivan kuin koko maailmaa vastaan, ettei hän tässä maailmassa rengiksi rupea eikä tahdo, vaan muuksi.
—No miksi muuksi?
—Merimiehen akaksi. Tepon Iikka rupeaa merimieheksi ja on aikonut sitten minut naida!
Isä ja äiti nauroivat.
—Ja likankin kanssa toissa päivänä tappelit! sanoi äiti.
—Kuka sitä on sanonut!
—Itse kerroit.
—Niin, no sen verran, se ei haittaa! Iikka on se poika, joka ei välitä pikku asioista.
—Liisa raukka! sanoi äiti.
—Mikä raukka Liisa on? sanoi isä muka hyvin totisen näköisenä, ja Liisa sanoi kuin jatkoksi siihen:
—On niitä raukempiakin!
Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maata pannessa vielä pelotti, että jos panevat sittenkin rengiksi ennen kuin Iikka ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta hevosella, ei tappele eikä ole poikien kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti.
Ulla oli hyvin mahtava. Miksi ei olisi ollut, kun kaikki aina kilvan pyrkivät hänen mukaansa marjaan!
Se oli yleinen, juurtunut ja vahva usko, että Ulla tietää ja löytää aina parhaat marikot. Siinä oli aivan kuin jotakin salaperäistä, jonka vuoksi tytöt ihan palvelivat Ullaa marjaretkillä. Ja pojatkin varoivat, että eivät suututtaisi häntä.
Mutta Raution Kalle hänet suututti!
Kerran kun tulivat marjasta, niin Kalle ei uhrannutkaan jumalanmarjoja.
Niitä näet, pirautettiin johonkin määrättyyn paikkaan, ja tavallisin paikka oli muuan korkea kivi heti kaupungin tullin takana maantieltä poikeavan metsätien varressa. Sanoivatkin sitä Jumalankiveksi. Sen laella oli suurehko kuoppa, johon marjat pantiin.
Kalle oli saanut päähänsä, että Jumalalle ei tarvitse marjoja antaa. Mitä Jumala niillä tekee? Parempiahan ovat omenat, joita ulkomailla kasvaa puut täynnä!
—Ja viikunat ja rusinat! arveli joku poika, joka oli Kallen uskoon taipuva.
Tytöt katselivat Ullaa kysyvästi. He olivat vahvasti uskoneet tähän asti, että Jumala syö marjoja. Mutta onhan ulkomailla omenia niin paljon kuin haluttaa, ja Jumalahan saa ottaa mitä tahtoo! Mutta heissä herännyt epäilys poistui heti, kun Ulla selitti, että marjat ovat jumalanviljaa niinkuin omenat, viikunat, rusinat ja kaikki. Ja jos ei anna marjoja, niin Jumala ottaa pois kaikki marjat.
Ulla uhkasi, että hän ei ota Kallea mukanaan marjaan. Semmoista pakanaa!
—Otapa kun tahasi. Semmoisia marikoita kuin sinä, löydän minä ummessa silmin!
Kaikki hämmästyivät. Tyttöjä melkein kauhistutti, ja ne pojat, jotka eivät olleet jumalanmarjoja panneet, juoksivat takaisin ja ripsauttivat kivelle kourallisen. Kun seuraavana päivänä olivat menossa marjaan, tiedustelivat kaikki Ullalta, että miten Kallen käy, kun ei antanut jumalanmarjoja.
Ulla selitti, että Kalle ei löydä koskaan marikkoa. Ja jos kuin hyvään marjapaikkaan tuleekin niin muuttuu se kanervikoksi!
Pojat säälivät Kallea, mutta tytöt sanoivat, että niin saa Jumala semmoista rangaistakin! Ulla vakuutti, että saisi ankaramminkin rangaista mokomaa!
—Sanoi niin hyviä marikoita kuin minä löytävänsä ummessa silmin! mitähän sanoisi, jos Jumala laittaisi niin, että pitäisi hänen olla aina ummessa silmin?
Toiset jo uskoivat, että Kallesta tulee sokea, kun hän niin sanoiUllalle.
Kun he menivät Jumalankiven ohi, niin juolahti muutamalle pojalle mieleen käydä katsomassa, onko marjoja syöty. Sitä eivät olleet ennen koskaan tulleet merkille panneeksi.
—Ei ole syötykään!
Kaikki syöksyivät omin silmin näkemään, ja olivat ihmeissään.
Jumala ei siis välitäkään marjoista?
Kaikki katsoivat kysyvästi Ullaan, ja olivat aivan kuin iloisina Kallen puolesta. Ulla oli vähän aikaa epäröivän näköinen. Mutta sitten hän sanoi:
—Kalle varmaankin on käynyt ja pilannut marjat.
Voi kauhistus! Mikä Kallen perii?
Ulla selitti, että Kalle marjaan mennessään eksyy, joutuu synkkään korpeen, josta ei ilmo-ikinä pääse pois. Siellä saa asua metsänpeikon kanssa, joka poimituttaa Kallella marjoja. Aina kun Kalle saa astiansa täyteen, niin se tyhjenee yht'äkkiä. Aina vain pitää hänen poimia!
Tuntui kauhealle kaikista. Ja marjasta palatessaan he panivat jokainen kourallisen, muutamat kaksikin kourallista jumalanmarjoja kivenkuoppaan, jonka ensin tyhjensivät entisistä ja tarkoin havuilla puhdistivat.
Se on varma, että nyt syödään. Huomenaamulla on kuoppa tyhjä. Ja he toivoivat huomenna löytävänsä oikein hyvän marikon, kun olivat antaneet niin paljon ja hyviä marjoja.
Ulla vakuutti, että he löytävät semmoisen marikon, että eivät koskaan ole semmoista nähneet—hän löytää! Mutta iltapäivällä tulivat jotkut Ullalle kertomaan, että Kallekin oli ollut marjassa ja saanut enemmän kuin he! Ja oikein kauniita marjoja.
Ulla joutui hämilleen.
Miksi ei Kalle ollutkaan eksynyt? Miksikä ei Jumala Kallea rangaissut? Ehkä ei tarvinnutkaan Jumalalle antaa marjoja. Ehkä Kalle oli sittenkin oikeassa.
Illan suussa Ulla lähti katsomaan, onko Jumala syönyt marjojaan. Hän hiipi yksinään metsätielle ja kiipesi kiihkoisena kivelle.
Ei ollut syöty! Marjat olivat aivan niin kuin oli pantu. Niin kauniita ja niin paljon niitä! Ullakin oli nyt varma, että ei Jumala välitä marjoista. Mitä hän niistä söisi, kun on omenia ja kaikkea muuta, joka on makeampaa! Ja jos Jumala haluaa, niin saahan hän metsästä vaikka kuin paljon!
Hänkin oli pannut kaksi kourallista marjoja kuoppaan.
—Minä otan ne pois!
Ulla ammensi kaksi vankkaa kourallista helmaansa ja sieppasi lisäksi puoli kourallista. Sittenkin teki vielä mieli ottaa.
Kun ei Jumala kuitenkaan niitä syö…
Hän otti taas kourallisen. Mutta siihen jäi vielä niin paljon hyviä marjoja ja kauniita marjoja!
Mitä niitä siihen jättää? Pilautumaan!…
Ulla lappoi kaikki helmaansa. Mikä joukko niitä oli! Oikein tuntui raskaalle helmassa. Ja hänen marja-astiansa kotona tuli kukkurilleen, ja vielä toinen astia puolilleen.
Mutta mitä sanoisivat toiset, jos tietäisivät, että hän on ottanut jumalanmarjat? Eipä toki kukaan tiennyt, että hän on ne ottanut.
Mutta näkeväthän tytöt, että kuoppa on ihan tyhjä! Hän sanoo, että Kalle on ne käynyt ottamassa, Kalle on ne—varastanut!
Seuraavana aamuna marjaan mennessä Ulla kulki kiireesti kiven ohi ja koetti sanoa toisille, että katsotaan palatessa. Mutta kaikki muut halusivat nähdä, oliko jumalanmarjat ennallaan. Kilvan juoksivat kivelle Ullan rientäessä edelleen.
—Ulla, Ulla! huudettiin joukolla.
Ulla ihan vavahti.
—Jumala on syönyt marjat!
Oikein helpottavalle tuntui Ullasta. Oli turhaa pelännyt! Miten ei ollut huomannut sitä, että tytöt luulevatkin Jumalan syöneen!
Toiset tytöt olivat iloissaan ja hyväilivät Ullaa, joka oli heistä kuinJumalan enkeli! Ja Ulla oli mahtava puolestaan.
Marjasta palatessa toiset panivat jumalanmarjoja runsaasti, runsaammin kuin ennen. Niin teki Ullakin.
Mutta iltamyöhäsellä Ulla meni kivelle ja ammensi helmaansa kaikki.
* * * * *
Joku toinen poika oli tehnyt ensiksi julkisen tenän, että hän ei rupeaJumalalle enää niin paljon marjoja panemaan.
Eipähän Kallekaan ole eksynyt ja löytää ja saa marjoja, oli poika sanonut. Ja oli luopunut Ullasta ja aikonut mennä Kallen kanssa, vaikka Ulla oli pelotellut, että nekin, jotka Kallen kanssa menevät, eksyvät.
—Metsänpeikko houkuttelee sillä tavalla, että antaa Kallen löytää hyviä marikoita, mutta sitten viimein, kun saa hänet kauas, vie eksyksiin.
Siitä pelosta huolimatta houkuttausi muitakin poikia Kallen tovereiksi, kun Kalle oli löytänyt niin mainion hyviä marikoita, että kaikki, jotka olivat olleet Kallen kanssa, olivat saaneet enemmän kuin he.
Viimein alkoivat tytötkin nurista, kun piti jumalanmarjoja antaa mitallisittain. Ja joka kerta enemmän. Koko joukko kerran niskotteli jäykästi vastaan, eivät ruvenneet antamaan niin paljoa kuin Ulla vaati. Ulla itse pani nyt mitallisittain, enemmän kuin kukaan oli koskaan antanut. Ja, hänen, Ullan ei olisi tarvinnut antaa ollenkaan—»hänen kautta kun Jumala näytti marikot»! Ja Ulla kaasi marjat kivenkuoppaan itseensä tyytyväisenä ja mahtavana kuin olisi kumassut suoraan Jumalan kouraan!
Seuraavalla kerralla, kun mentiin joukolla marjaan, niin —eksyivät.
—Mitäs minä sanoin? Minä sanoin, että hyvä ei seuraa! ilkamoi Ulla.
Ja toisille tuli hirveä hätä. Tytöt itkivät ja lupasivat, että he antaisivat vaikka kaikki marjansa, jos vain vielä pääsisivät kotia. Pojat, joita Ullan joukossa oli vielä muutamia pieniä, olivat yhtä nöyriä. Ja kaikki aivan kuin rukoilivat Ullaa, jolle heidän mielestään Jumala ei voinut olla vihassa, kun hän oli viime kerralla uhrannut, vaikka ei olisi hänen tarvinnutkaan.
Ulla oli tyyni ja rauhoitti heitä. Kyllä he löytävät tielle ja pelastuvat kotia, kun hän vähän hommaa!
Hän sylkäisi kämmenelleen ja sopotti jotakin niin kiiruusti, ettei kukaan selvää saanut.
Ihmeteltiin ja jännityksellä seurattiin hänen toimiaan, luottavalla odotuksella katsottiin joka liikettä.
Sopotettuaan jonkun aikaa löi Ulla etusormellaan sylkeä kämmenellä, jolloin sylki pirskahti kahtaalle päin. Ulla lähti päättävästi liikkeelle.
Kulettiin, kulettiin joku matka, niin jo muuana tunsi paikat. Ulla sylkäisi kämmenelleen, uudisti koko konstinsa.
—Joo, kohta ollaan tiellä!
Niin oltiinkin.
Kyllä se oli tuo Ulla erinomainen! Ja kaikki marjansa he jakoivat Jumalalle ja Ullalle, jolle antoivat päältä osan ja loput kumasivat kivenkuoppaan roskineen päivineen.
Oli sääli vähän, kun kotia ei jäänyt ollenkaan. Mutta saavathan he huomenna. Ja paljon toivoivat he saavansa. Ulla vakuutti.
Pienehkön saavillisen vei Ulla jo sinä päivänä marjakauppiaalle. Ja vanhempansa ja naapurin akat ihmettelivät ja kehuivat Ullaa.
Mutta illempana hän tapasi Kallen, joka muitten poikien kanssa tuli marjasta. Niillä jokaisella oli suuri vasullinen ja niin komeita puolukoita, ihan kypsiä ja suuria kuin karpalot!
—Me olemme löytäneet hyvän marikon! sanoi Kalle, johon toiset pojat heti liittivät selitykseksi, että Kalle sen on löytänyt.
Kalle käski Ullankin tulla huomenna heidän kanssaan, että näkee kerran oikean marikon! On semmoinen pitkä kankaan harju, jonka rinne ihan punaisenaan. Sen rinteen alla on suoperäinen alanko ja siinä ovat mättäät täynnä, että kihisee, ja niin suuria! Ja Kalle selitti tarkoin marikon, missä se on.
—Tulepa varsin! yllytteli Kalle Ullaa.
Ulla sanoi välinpitämättömästi, että hän menee omaan marikkoonsa, jonka hän tietää semmoisen, että parempaa ei voi olla. Mutta hän päätti itsekseen, että he menevät sinne Kallen marikkoon hyvin varhain aamulla, että ehtivät poimia astiansa täyteen siihen, kun Kalle tulee. Ottavat hyvin suuret astiat, ettei jää Kallelle ja toisille pojille mitään!
—Minä tiedän nyt hyvän marikon! kehui hän kumppaneilleen, joita meni huomiseksi haalimaan marjaretkelle. Ja toiset tulivat intoihinsa, kun Ulla selitti, että siellä on kuin punaista verkaa ja peukalon pään kokoisia marjoja! Pitää olla suuret astiat ja lähteä jo varhain, kun marikko on kaukana.
Toiset toivoivat, että ehkä hekin saavat myödä asti. Ja sen vuoksi pyysivät he Ullalta, ettei heidän tarvitsisi jumalanmarjoja panna nyt kovin paljon, kun he eilenkin panivat niin runsaasti. Ullalle he lupasivat kukin yhden mitallisen.
—Riittäähän jumalanmarjoiksi kaksi mitallista!
Ulla sanoi riittävän hyvinkin ja ehdotti, että antaisivat hänelle kaksi ja jumalanmarjoiksi yhden. Se hyväksyttiin. Samahan se oli!
Mutta kun aamulla menivät marjaan ja olivat toimessa ja kuin toivoaan lähempänä, että saavat suuret astiansa täyteen, niinkuin Ulla vakuutti, niin arvelivat, että raskivat he antaa enemmän jumalanmarjojakin.
Kuoppa kukkurilleen! se oli yhteinen päätös.
Olivat kulkeneet pitkältä ja jokainen oli ehtinyt kysyä monastikin, eikö marikko jo tule. Kaikille oli tien varrella seudut outoja, Ullallekin, kun eivät vielä koskaan olleet täällä asti käyneet. Tuntui matka sen vuoksi pitkälle, varsinkin kun kiihkeästi odottivat marikkoa.
Ulla katseli ja tarkasteli muistellen, miten Kalle oli selittänyt. Tulee vasemmalla puolen tietä keto, jonka nurkkauksessa on koivikkometsää ja ladon edessä lakkapää petäjä. Sen kohdalta kun kääntyy oikeaan käteen ja kulkee suorastaan poikittain tieltä, niin tulee vähän matkan päässä se kangas.
Tuli muuan keto, jonka päässä oli metsää. Mutta siinä ei ollut petäjää ladon edessä. Ulla kulki vielä edelleen. Tie teki polven ja lähti ihan toiseen suuntaan eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että enää tulisi ketoja. Ja tuntui siltä, että edempänä ei voinut se marikko olla, kun olivat jo niin pitkältä kulkeneet. Hän palasi takaisin kedon luo, jota vielä katseli. Siinä olikin pieni mänty muutamalla laidalla, vaikka se ei ollutkaan aivan ladon edessä, vaan vähän ulompana.
Se on se keto. Ja tuolla oikealla näyttää metsä kohoavankin kankaaksi.
Hän poikkesi tieltä metsään.
Tytöt tulivat virkeiksi, hyppivät ja iloitsivat. Kaikki alkoivat katsella, milloin alkaa punaisena paistaa. Marjanvarsia jo oli ja joku marjakin aina siellä täällä.
Mutta marikkoa ei tullut, vaikka olivat kahloneet metsää jo kuinka kauan. Ei näkynyt marjanvarsiakaan. Paljasta kanervikkoa oli vain!
Ulla kulki kiireesti etumaisena ja kiihtyi yhä kulussaan, niin että toisilla oli vaiva pysyä jälessä.
He tulivat viimein muutamalle kanervikkokankaalle ja siitä laskeutuessa kopiksi suohon, joka oli silmänkantaman aava, ja jossa ei ollut puuta ei ainoata pensastakaan.
Ulla lähti rohkeasti taas liikkeelle palatakseen tielle, jossa vielä tarkastaa, ovatko oikeasta paikasta kääntyneet. Mutta ennen kuin vielä odottikaan tietä, olivat he taas kanervikkoisella kankaalla ja siitä laskeutuivat suon laitaan samaan paikkaan kuin äsken.
Ulla säikähti. Hänellä tuli mieleen, että tämä ehkä on se oikea marikko, mutta on muuttunut kanervikkokankaaksi ja suoksi!
Toiset kyllästyivät jo ihan tykkänään ja alkoivat tahtoa, että palataan tielle, ja mennään entisille marikoille!
Ulla taipui siihen heti ja lähti uudestaan tietä tavoittamaan. Mutta pitkän aikaa kuljettuaan tulivat taas kanervikkokankaalle, siitä suon reunaan, aivan samoille jalkainsa sijoille.
Ulla seisoi ja vapisi. Hän oli varma, että tämä oli se hyvä marikko, mutta muuttunut tällaiseksi, kun hän oli ottanut jumalanmarjat. Ehkä hän jää tänne ijäksi!
—Eikö kukaan osaa tielle? kysyi hän rukoilevasti toisilta.
—Olemmeko eksyneet?
—Olemme…
—No, tee se sylkikonsti! sanoi joku sillä äänellä, että hätäkö oli, kun on semmoinen konsti. Ja siihen luottivat toisetkin.
Ulla epäröi. Mikäs oli sen avulla löytää silloin, kun hän tiesi tien.Mutta kuitenkin hän vähän kuin toivoi nytkin ja koetti.
Sylki pirskahti kahtaalle, yhtä suuri osa kummallekin päin. Hän katsoi toisiin aivan kuin kysyen, minne päin oli lähdettävä. Mutta he odottivat juuri hänen päätöstään ja olivat valmiit lähtemään minnepäin tahansa, varmoina että Ulla osaa sen konstinsa avulla.
Ulla lähtikin taas, mutta lyhyen ajan kuluttua oltiin siinä, mistä oli lähdettykin.
—Sinähän et sopottanut ennen pärskäyttämistäsi! sanoi joku, joka oli silloin viimeksi ihmetellyt, sitä sopottamista ja pitänyt sitä juuri pääasiana, sillä muun osasi hän itsekin.
Mutta Ulla itse oli aivan ryhditön ja ihan kuin turvaili muihin. Hän taipui tekemään konstin uudelleen, mutta kuin tajuamatta mitään ja oli aivan kykenemätön. Hänellä ei ollut sylkeäkään suussa. Toiset toimittivat sitä hänen kämmenelleen niin, että riitti kai!
Mutta hän ei osannut sopottaa! Hän kysyi, lukisiko hän isämeidän. Toiset arvelivat, että se sopotus on parempi, mutta toiset taas päättelivät, että ehkä isämeitä on kaikista paras.
Ulla aloitti isämeitää, mutta sekosi jo paljon ennen jokapäiväistä leipää. Hän käski jonkun toisen lukea sen hänen edestään.
Se tehtiin ja Ulla löi sormellaan suureen sylkilammikkoon kämmenellään.Sylki säteili joka suunnalle ja pirskui kaikkien silmille.
—En minä tiedä! sanoi Ulla tuskan äänellä, heittäytyi toimettomaksi ja rupesi itkemään.
Häntä pelotti ja hän oli siitä varma, että muut osaavat kotia, mutta hän jää tänne yksin. Eksyy jotenkin toisista. Toisetkin, jotka olivat väsyneet kiireellisestä kulusta, istahtivat kanervikolle ja muutamat tytöt rupesivat itkemään.
He eivät osaa mihinkään, vaan jäävät tänne ikipäiviksi!
Ulla tunsi siitä jonkunlaista lohdutusta, kun toisetkin pelkäsivät. Mieluummin hän kuoleekin tänne muitten kanssa kuin jää yksin… Ja hän aivan kuin säikähti, kun joku sanoi nyt muistavansa varman keinon, miten osaavat kotia.
Oli käänneettävä vaatteet nurin!
Ullalla tuli kiire kääntämään vaatteensa, ettei jäisi muista. Ei ollut kuin siunaama hetki, kun hän oli apposten alasti. Hän kiskaisi paitansa hätäisesti nurin, niin että se repesi siinä kiireessä. Ja hänellä oli taas vaatteet yllään, kaikki nurin, siihen kun toiset olivat päässeet vasta parahiksi riisumisen alkuun. Kenkäinsä ruojusetkin käänsi hän niin alas kuin menivät, jota varten päästeli ne irti nauhoista.
—Kuulitteko? kysyi pari heistä yhtä aikaa ilahtuneina ja niin kovasti, että Ulla säpsähti, luullen jonkun hänen takanaan karjaisseen.
Kaikki rupesivat kuuntelemaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin variksen raakuntaa kaukaa. Se tuntui Ullasta pahalle, tuo variksen raakunta. Pelotti, että varikset hakevat sitä, joka jumalanmarjat on ottanut!
Hetken perästä varis raakkui juuri heidän päällään. Heti tuli toisiakin siihen lentelemään ja raakkumaan.
Ne ilmoittivat, että täällä se on!…
Ulla tunkeutui toisten keskelle, heidän turviinsa. Mutta sittenkin pelotti, että jostakin päin tulee joku, joka hänet sieppaa ja kantaa kynsissään syvään korpeen, josta hän ei pääse koskaan pois, vaan saa ijankaikkisesti poimia marjoja… ja aina kun astia on täynnä, niin se yht'äkkiä tyhjenee …
—Kuulkaa! huudahtivat kaikki yhtä aikaa.
Kuului laulua, Raution Kallen ääni!
Kaikki riemastuivat. He pukivat jo vaatteensa, mitä olivat riisuneet. Ulla vai kytrötti liikkumatta. Ja kun toiset ehdottivat, että huudettaisiin oikein kovasti yhteen ääneen, jotta Kalle kuulisi, niin rukoili Ulla, ettei huudettaisi. Pelotti häntä, että jos huudetaan, niin tuleese!
Toiset jäivätkin ääneti ja rupesivat taas kuuntelemaan. Kuului vain silloin tällöin himmeitä äänen katkelmia ja sitten lakkasi kuulumasta kerrassaan.
Tytöt rupesivat itkemään. Tuntui, että nyt he eivät enää pääse koskaan täältä. Koti tuntui olevan niin äärettömän kaukana, että eivät yhdessä päivässä sinne ehtisikään, jos osaisivatkin.
He syyttivät Ullaa, kun hän ei antanut huutaa!
—Ja senvuoksi me eksyimmekin, kun Ulla tahtoi itselleen kaksi mitallista marjoja, ja Jumalalle vain yhden. Vaikka parempihan Jumala on kuin Ulla! sanoi joku tyttö syyttävästi, ja siihen yhtyivät toisetkin tytöt, joilla nyt oli selvänä eksymisensä syy.
—Voi, voi Ulla sinua!
Ulla ihan luhistui kokoon aivan kuin toisten syytössanat olisivat hänet kolhineet siihen lysmyyn.
—Mutta mehän lupasimme panna kivenkolon kukkurilleen! sanoi joku sitä tarkoittaen, että heidän syytään ei ole eikä tarvitse siis heidän jäädä eksyksiin, vaan ainoastaan Ullan.
Ja Ullasta tuntui kuin vajoaisi hän maan sisään.
—Voi, älkää jättäkö minua!…
Ihan heidän läheltään kuului nyt puhetta. Siellä meni Kalle ja muita poikia, joitten äänen myöskin tunsivat!
—Kalle! Kalle! Kalle! huusivat kaikki ja hyppivät ääntä kohden kuin hurjistuneet. Muuan kymmenkunta askelta, niin he olivat tiellä.
Kalle tovereineen marjaan menossa. He katselivat kummissaan heidän luo syöksynyttä joukkoa, jossa kaikki olivat hurjan iloisia, hyppivät ja hyväilivät heitä, selittäessään, että he ovat olleet eksyksissä. Mutta Ulla heistä oli kummallisimman näköinen ja seisoi kuin tuomittu yhdessä kohden.
—Mikä tuolla Ullalla on?
Toiset selittivät, että Ullalla on vaatteet nurin, jotta osattaisiin kotia.
—Se on koko noitaämmä! nauroivat pojat.
Hän noitaämmä! Jos tosiaan muuttuukin noitaämmäksi, semmoiseksi, joka pääsiäisyönä lentää kylpyvasta pyrstönä!
Kallen kävi sääliksi Ullaa, joka rupesi itkemään. Hän katsoi poikiin nuhtelevasti ja sanoi kuin pyytäen:
—Ei saa kiusata Ullaa.
Hän meni Ullan luo ja lohdutti häntä, ettei hän ole noitaämmä.
—Tule nyt meidän kanssa marjaan. Ja tulkaa kaikki. Siellä on hyvä marikko, että saa vaikka sata saavia! Se on tässä lähellä, tuon tien polvekkeen takana.
—Mutta jos eksytään? sanoivat tytöt pelokkaasti, joilla aivan kuin mielessä kajasti, mitä Ulla oli Kallesta sanonut: että metsänpeikko houkuttelee hänet aina edemmäksi ja sitten vie.
Mutta Kalle vakuutti, ettei eksytä, sillä he ovat jo ennenkin käyneet samassa marikossa. Ja toiset selittivät käyneensä paljo edempänäkin. Joku huomautti sitäkin, että eivät ole eksyneet, vaikka eivät ole jumalanmarjoja antaneet hyppysellistäkään.
Se oli kummallista tytöistä! Ja he huomauttivat Kallelle, että Jumala syöpi marjoja vaikka Kalle oli sanonut, ettei syö. Aina oli kuoppa tyhjä vaikka olivat jos kuin paljon panneet!
Sitä oli Kallekin ihmetellyt, kun pojat olivat kertoneet hänelle. Mutta hän oli äidiltään kysynyt ja äitinsä oli sanonut, että varmaan varikset käyvät syömässä tai joku pojan ilkimys käy aina ottamassa.
—Mutta eihän sitä tiedä, arveli joku poika, jos käypikin ne syömässä se, jolla on pitkä häntä ja toisessa jalassa kavio!
Ullasta tuntui aivan kuin hän pakahtuisi. Hän seisoi kuin onneton vaivainen ja rupesi taas itkemään. Toinen jalka jo tuntui niin omituiselle. Hän ei uskaltanut katsoakaan sitä.
Kalle uteli ja tiedusteli, mitä hän itkee. Ulla sai sanotuksi ainoastaan: jalka.
—Sinulla ei ole toisessa jalassa kenkää, sanoi Kalle.—Missä se on?
Sitä ruvettiin joukolla etsimään ja löydettiinkin metsästä, johon seUlla juostessa oli kirvonnut jalasta. Kalle toimitti kengän jalkaanUllalle, joka itse oli aivan saamaton.
—Käännetään tuo leninkikin oikein! sanoi Kalle, riisui sen Ullalta, käänsi ja puki taas päälle. Hän auttoi ja vaali Ullaa kuin pientä sisarta. Ja kaikki muutkin olivat niin ystävällisiä.
Mutta Ullan oli omituisen paha olo. Aivan kuin kyllästytti marjain poiminta, vaikka oli niin hyvä marikko, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt, ja toiset myötäänsä iloissaan huusivat ja ihastelivat marjojen paljoutta.
—Poimitaan sitten, Ulla, pienemmille, sanoi Kalle.—Se on niin komeaa, kun kaikilla on astiat täynnä!
Ulla alkoi riipiä tulisella kiireellä kaksin käsin kyyköttäen saman marjamättään ääressä kuin Kalle uskaltamatta erota hänestä muuta kuin minkä kiireellä juoksutti marjansa jonkun vasuun, aina kun oli saanut mitan täyteen. Hän poimi kaksi mitallista siihen kuin Kalle yhden. Kaikki huomasivat suurten astiainsa täyttyvän kuin itsestään, ja riemu oli yleinen.
Kun marja-astiat kukkuroillaan suuria kauniita puolukoita puuhattiin kotia lähtöä, huomattiin Ullan iso vasu typötyhjäksi. Nyt kaikki vuorostaan Ullalle poimimaan ja joukko taas hajalleen metsään. Mutta Ulla heittäytyi Kallen marjamättään ääreen toimettomana istumaan ja rupesi katkerasti itkemään. Kallen udellessa sai Ulla itkunsa seasta vaivalla selitetyksi, että hän oli ottanut jumalanmarjat kuopasta.
Kalle antoi Ullalle täydellisen synninpäästön, niinkuin ainoastaan lapset voivat antaa toisilleen. Ja Ullakin nyt näki, miten metsässä päivä paistoi kirkkaasti.
Iloiten ja laulellen palasi joukko kotia.
* * * * *
Kotona ihmeteltiin Ullaa.
Hän on ennen näyttänyt tietävänsä, että hän oli etevämpi muita. Oli ollut aina johtajana, määrääjänä ja käskijänä, jota toiset tottelivat nöyrästi kuin orjat. Mutta nyt hän oli muuttunut toiseksi.
Hän oli nyt aina siivo, ystävällinen, avulias, nöyrä ja palveleva toisille lapsille. Sellainen oli kotona ja kaikkialla. Oudompikin huomasi heti ensi silmäyksellä hänen palvelevaisuutensa.
Se oli omituista hänen vanhemmistaan, jotka siitä paljon puhelivat keskenään. Ja tuli siitä melkein aina puhetta vieraittenkin kanssa, jotka ihailivat Ullaa ja sanoivat monasti olleen oikein liikuttavaa nähdä Ullan käytöstä toisia lapsia kohtaan ja sitä mieltymystä, jolla toiset häneen ovat kiintyneet.
—Lapsissa tapahtuu joskus äkkiä muutos, arvelivat jotkut.
Omituista se oli heistä kaikista ja vähän niinkuin yliluonnollista.