Hän on suurimpia humoristeja laajemmaltakin alalta etsien. Puheissaan hän on hiljainen, tasainen ja hidas, eikä hän käytökseltäänkään eroa tavallisista maalaisisännistä. Mutta kuitenkin hän on pitäjänsä kuuluisin mies, ja hänen kujeistaan on lukemattomia juttuja liikkeellä, jotka hyvin pian tulevat puheeksi, niin pian kuin vain joku vieras sattuu niille maille, missä hän asuu.
Varakkaan isän ainoana poikana hän on perinyt useampia maatiloja. Niistä oli hän haltijaksi päästyään antanut kaikki muut arennille paitsi yhden, jota hän itse asui.
Mutta mitenkä hän sitä asui?
Ja hänen taloudenhoitonsa on jo yksi niitä puolia hänen elämästään, joita naapurit eivät lakkaa ihmettelemästä.
Ensiksikin on hänellä se tapa, ettei hän tee minkäänlaisia korjauksia huoneisiinsa. Ei hän laita kattoa, kun se alkaa vuotaa, eikä pane uutta siltaa, kun vanha rupee hajoamaan. Mutta kun vesi yhdessä tuvassa tulee ahdistamaan ylhäältä ja pakkanen pyrkii sisään alhaalta, niin muuttaa hän toiseen tupaan ja jättää ensimmäisen kylmilleen. Tuota tietysti on moni mies ihmetellyt, ja moneen kertaan on häneltä kysytty, miksi hän ei paikkaa kattoaan. Ja yhtä monta kertaa on hän antanut tämän vanhan klassillisen vastauksen:—»Mikä sinne sateella menee paikkaamaan.»— »Mutta onhan poutiakin?» Ja taas on hän vastannut niinkuin vanhan tarinan mies:—»Eihän se poudalla vuodakaan!»
Katot kestävät ikänsä, mutta ei ikää kaikkea. Ja kun ei enää toisessakaan tuvassa ala kuivana säilyä, niin jättää hän koko talon, muuttaa toiseen ja alkaa sitä samalla tavalla asua.
Se on tullut toisistakin syistä välttämättömäksi. Sillä samalla tavalla kuin häneltä tuvat loppuvat, loppuvat häneltä pellotkin. Hän ei näet milloinkaan ole ottanut maastaan enempää kuin minkä se mielisuosiossa suostuu antamaan. Kun ei pelto enää näytä rupeavan kernaasti viljaa kasvamaan, ei hän pane siihen pakkoa, vaan jättää sen kedoksi. Ketona hän niittää siitä heinää niin kauan kuin se heinää antaa. Mutta kun niitty alkaa ottaa metsää, sallii hän sen ottaa ja siirtää viikatteensa toiselle saralle. Ja kun häneltä kysytään, miksi hän metsää kasvattaa pellolleen, vastaa hän:—»Pitäähän sen metsänkin saada jossain kasvaa, kun tuo ei enää nykyaikana näy muuallakaan säilyvän.»
Kaksi maata on hän jo tällä tavalla viljellyt ja muutti mennä syksynä kolmannelle sitä samalla tavalla viljelläkseen.
Yhtä suuren vapauden kuin maalleen ja kartanolleen antaa hän muillekin. Aitoja hän ei ole pannut muita kuin raja-aidan, jonka hän naapurin vaatimuksesta olipakotettupanemaan. Sentähden saapikin karja kulkea valtoineen, missä se milloinkin tahtoo. Pitkin kesää näkee lehmiä, hevosia, sikoja ja lampaita sekaisin niityillä, pelloilla ja pientarilla. Ne kyntävät, leikkaavat ja tekevät heinää kilpaa muun väen kanssa. Jo kysytään häneltä taas, miksi hän noin:—»Onhan niiden sieltä itsensä yhtä hyvä ottaa kuin minunkin», vastaa hän.
Sellaisella hoidolla viihtyvät elukat mainiosti. Niistä tulee siivoja ja lihavia, eivätkä ne, ihmeellistä kyllä, teekään niin suurta vahinkoa kuin luulisi. Ei ainakaan kukaan ole kuullut, että Matilla milloinkaan olisi ollut huonoa vuotta tai tullut puutetta karjan rehusta.
Naapureilla on tietysti kaikenlaista muistuttamista Matin huushollia vastaan. Ne hän kuitenkin lopettaa hyvin lyhyeen. Kerran juoksee toisen talon akka sanaa tuomaan:—»Hyvä isä tokkii, kun siat syövät auman sisässä, ettei kuin saparoita vähän vilkkaa!» huutaa hän jo ovessa. Matti on juuri ruokalevollaan ja vastaa rauhallisesti pitkältään:— »Menkääpä, akat, viemään niille ryyppäämistä, ettei tarvitsisi kesken rupeaman tulla pihaan juomista tahtomaan!»
Toisen kerran kysyy, häneltä joku, minkä tähden hän elättää yksiä sikoja seitsemän kahdeksanvuotisiksi. Syyksi siihen selittää Matti:— »Mitäpä heistä tappamaankaan, kun ne ovat siivoja sikoja ja kun niitä sikoja kuitenkin talossa tarvitaan.»
Matti kun on yksinäinen mies eikä ole tullut vielä eukkoa otetuksi eikä muutakaan apumiestä, niin sattuu välistä tulemaan kolme kiirettä yht'aikaa.—Pitäisi mennä heinään, pitäisi mennä leikkaamaan ja olisi asiata kaupunkiinkin, ja kaikki menot olisivat yhtä tärkeitä. Jos yhteen menee, niin kärsii toinen, ja jos toiseen, niin kärsii kolmas. Tällaisen pulan selvittää hän aina siten, ettei yksi meno pääse toistaan moittimaan: hän panee maata ja makaa niin kauan, että menoaika menee ohi.—»Nytpä niihin ei kerkiä kuhunkaan», sanoo hän sitten noustuaan ja panee tyytyväisenä tupakan.
Kerran hän oli ottanut jyviä lainaksi pitäjän makasiinista. Kun tuli maksun aika ja Matti toi velkansa takaisin, moitittiin hänen jyviään pahasiivoisiksi. Matti sanoi säilyttäneensä ne semmoisinaan kirkkokortteerinsa aitan hinkalossa, jonne hän ne otettuaan oli jättänyt, ja pyysi anteeksi, ettei ollut tullut vieneeksi niitä kotiinsa siivottaviksi.—»No, mutta minkä tähden sinä sitten otit, kun et tarvinnut» kysyttiin häneltä.—»Kun nuo näkyvät muutkin ottavan», arveli Matti.
Ei koskaan ole Matti vielä maksanut verojaan muuten kuin ryöstämällä. Vasta sitten, kun nimismies tulee taloon ja alkaa kirjoittaa elukoita, vetää hän rahat pöytään.
Mutta kerran tahtoi hän jatkaa pilaa pitemmällekin ja antoi kuljettaa lehmänsä kaupunkiin huutokaupalla myytäväksi. Aletaan jo vasarata heiluttaa, kun Matti saapuu paikalle ja suorittaa velkansa.—»Mikset ennen tuonut?» kivahtaa vallesmanni. Vaan Matti vastaa:—»Olisihan nämä rahat olleet ennenkin, vaan kun tulivat hakemaan näitä lehmiä, niin ajattelin, että antaapa heidän kerran heidänkin käydä kaupunkia katsomassa, kun ei niitä kuitenkaan olisi itseltä tullut tänne asian alkaen tuoduksi.»
Tämmöisiä kujeita on hänen elämänsä ollut täynnä, ja joka vuosi hän keksii jonkun uuden. Nähtävästi ei hän tule toimeen, jos ei hänestä puhuta.
Kirkon kirjoissa on hänen nimensä Kupeelan Matti eli Matti Kupeinen, mutta kylän kesken on häntä jo kauan kutsuttu Kujeelan Matiksi eli Matti Kujeiseksi.
Pikkukaupungin kuva.
Pieneen kaupunkiin on jo monta päivää odotettu laivoja tuleviksi. Päivä on paistanut jo viikon ajan varsinkin kuumentanut katot ja seinät ja saanut pienimmänkin tuulen hengen huokaistessa kadut porona pölähtämään. Esplanadin koivuissa on aurinko vetänyt vihertävät urvut koteloistaan esille ja nykkinyt kulon keskestä nurmen oraita sieltä täältä näkyviin. Kaupungin herroilta on ensimmäinen lämmin päivä kädet päällysvaatteiden hihoista irroittanut, toisen päivän ovat takit vapaasti hartioilla heiluneet, mutta kolmantena ne ovat solahtaneet kokonaan pois, niin että he nyt ovat kuin perhoset koteloistaan lentäneitä, valmiina kukkasten kimppuun käymään. Neitosten hattuihin on taas muutamien päivien paisteesta kukat puhjenneet punaisina, sinisinä ja valkoisina hohtamaan, ja niitten ympärille pian kokoontuukin perhosten liihoitteleva parvi. Pitkiä kierroksia tehden ne sinne tänne keikuttelevat, tulevat vastaan, menevät ohitse, mutta viimein seuraan yhtyvät, pyytäen saada tarjota lasin limonadia »saftin» kanssa. Siinä he sitten istuvat vesipuodin edessä ja puhelevat kohteliaasti tämän kevään kuumuudesta ja siitä, että on väri.
Tuo kuumuus se kaikki muutkin ajaa vesipuodille. Uutten uhkain lähtee sinne virastosta päästyään nauttimaan herra ja samaan aikaan ilmaantuu kartanonsa portille rouva, kahta pienintä lastaan käsipuolesta retuuttaen ja muita kolmea edellään ajaen.
—Kyll' on väri, puhaltavat siinä toisilleen herrat, päästyään vesipuodille.
—On ihan niinkuin keskellä kesää, huokaavat taas toisilleen rouvat … ihan kuin keskellä kesää, vaikka vasta ollaan alkupuolella toukokuuta.
—Ja kun eivät jäät vielä ole lähteneet!
—Niin, eivätkä tule laivat!
—Eivät tule … vaan jos tämmöistä ilmaa vielä kestää muutamia päiviä, niin sulavat jäät paikoilleen.
—Kun edes sulaisivat, ja kun pian tulisivat laivat!
Mutta eivät sulaneet jäät eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Siellä ne vain liikkumattomina ja jäykkinä lepäsivät talvellisilla tiloillaan, tuumien omia tuumiaan ja tukkien tien ihmisten innolta…
—Kaikilla on aikansa ja meillä on kanssa. Ei tästä ole ennenkään tähän aikaan lähdetty, eikä lähdetä nytkään.
Niin ne arvelivat ja antoivat auringon paistaa.
Ja aurinko teki parastaan, aina päivä päivältä kukon askeleen korkeammalle kohoten ja uuniaan yhä kuumemmaksi ahtaen. Ponnisteli se siinä verkkaisata ponnisteluaan ja sai kuin saikin muutaman päivän perästä jäät rannasta repeämään ja sulamaan virtaiset salmet. Mutta suuri selkä ei ollut millänsäkään. Lepäsi laveassa sängyssään selällään kuin suuri jättiläinen, joka ei pienten itikoiden puremista tunnekaan. ja kuta enemmän sitä tahdottiin herätellä, sitä rauhallisemmin se näkyi uneensa painuvan. Välistä kyllä näytti pitkän, helteisen päivän perästä käyvän vähän murheelliseksi, kadotti iloisen, vaalean värinsä ja musteni, kuin olisi häntä kurkusta kuristettu. Mutta yö oli kylmä, ja aamulla näki aurinko noustessaan yhtä puhtaan muodon kuin ennenkin. Ja jättiläisen voitto oli täydellinen ja auringon tappio silminnähtävä, kun venhe venheen perästä toiselta rannalta läheni ja yhtenä iloisena helinänä kävi koko rautaisen jään pinta aina rannasta toiseen.
Mutta kun tämä helinä kuului ylös kaupunkiin, niin vimmastui kaupunki ja noitui noita kirottuja venheitä. Se olisi suonut niiden sinne uppoavan, sillä niin kauan kuin jäitä kuljettiin, niin kauan ne tietysti eivät lähteneet. Mutta eivätpä ne sinne uponneet, sillä lujaa oli jää, hyvästi kesti vielä kengän anturan ponnistella ja hangata venheen rautaisen pohjan.
Ja niin kului päivä ja kului kokonainen viikkokin. Yhä helakammin paistoi päivä, ja kevät oli kehkeimmillään… Aivan niinkuin heinäkuussa lämmön suhteen, sanoivat toisilleen limonaadin juojat, kukat ja perhoset, herrat ja rouvat. Puhkeava lehti jo hiirenkorvalla lemahteli, maalin hajua levisi maalattavista seinistä ja lankuista, ja rannasta, jossa venheitä ja lotjia tervattiin, kuljettivat veltot etelätuulen huokaukset tuoreen tervan tuoksun katuja pitkin läpi koko kaupungin ja aukinaisten ovien kautta kaikkialle, yksin kirkkoonkin ja aina alttarin eteen, jossa parhaillaan juuri korjaustöitä tehtiin. Kirkkoa sitä muuten sitäkin maalattiin, ja suuri summaton teline oli tapulin seinää vasten asetettu. Mies siellä luukkuja ja ristejä kertamaalilla hiveli, ja joka häntä alhaalta katseli, ei muuta nähnyt kuin rikkinäiset kengänpohjat ja paikatut housujen takapuolet.
Vaan jäät eivät lähteneet eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Sähkösanoma oli sähkösanoman perästä lennähtänyt lähinnä eteläisemmästä kaupungista ja ilmoittanut, että yhä uusia laivoja sinne talviteloiltaan saapui ja että ne tulisivat kaikki, kun vain jäiltä pääsisivät tulemaan. Toinen toisensa perästä olivat ne koettaneet väylää murtaa, mutta rauta oli joka kerta rautaa vasten kalahtanut. Häpeissään oli heistä kukin saanut kilpistyä takaisin ja tarjota sijansa muille, joille jokaiselle kävi yhtä nolosti. Ja noista sanomista oli kaupunki raivoissaan, sillä kaikkialta muualta jo sanomalehdissä luettiin, että laivakulku oli siellä alkanut ja että se pian oli oleva täydessä voimassaan. Herrat tälle tämmöiselle asiain menolle kiroilivat ja mutisivat parrassaan, että se oli liikanaista … että se oli suorastaan hävytöntä…!
—Mutta mikä siihen on syynä tähän? kyselivät he kiihkeästi toisiltaan.Mikä tähän on syynä?
—Niin, mikä tähän on syynä? sai kysyjä vastaukseksi toiselta, joka oli yhtä liikutettu.
—Siihen on tietysti se syynä, ettei tuule, tiesi kuitenkin muuan vanha kaupunkilainen ilmoittaa.
Ja se selitys nyt yksimielisesti oikeaksi tunnustettiin. Herrat siitä kaikkialla puhuivat, ja rouvat käyttivät toisaalla aivan samoja sanoja… Ei tuule! Tietäähän sen, etteivät jäät tuulematta lähde. Siinähän se on, kun ei tuule. Vaan kun tuulisi! Kun oikein puhaltaisi!
Ja kun nyt oli saatu se puheenaineeksi, niin ei muusta puhuttukaan. Puhuttiin, tarkastettiin ja punnittiin asia kaikilta kannoilta. Muistuteltiin ensin, miten oli ollut tuonnoisina vuosina, kun ei ollut tuullut eikä satanut. Siten oli silloin ollut, etteivät jäät lähteneet ennenkuin kesäkuussa. Sitten arveltiin, niistä päin olisi paras tuulla, jos tuulemaan rupeaisi. Pohjoisestako vai etelästä? Epäilemättä etelästä, sillä sieltä olivat laivat tulossa ja niiden edestähän piti tuulen puhdistaa tie. Sillä jos pohjoisesta tuulisi, niin työntäisi jäät suurilta seliltä ahtaisiin salmiin ja sulkisi väylän… Niin, niin, kyllä oli tavallaan oikea sekin mielipide, mutta toiselta puolen ei saanut jättää huomioon ottamatta, ettei etelätuuli siellä ahtailla salmivesillä saisi hetikään sitä vauhtia, minkä pohjoistuuli… Itätuuli tunnustettiin kuitenkin lopullisesti parhaaksi tuuleksi, sillä se perkkaisi heti kohta väylän, joka kulki itäisen mantereen puolta.
Kaupungin sanomalehtikin, joka tahtoi tarkasti seurata yleisönsä mielipiteitä, otti tuulestapuhuakseen. Puhui yhtä totisesti kuin jostain tärkeästä, valtiollisesta asiasta. Mainitsi ensin tosiasiana sen seikan, ettei ole tuullut moneen päivään ja että varjossa on ollut 20 astetta lämmintä. Mutta toisessa numerossa lausui lehti jo toivomuksen siitä, että hyvä olisi, jos tuulisi. Punnittuaan monipuolisesti eri näkökohdat tuli lehtikin itätuulen puolelle ja vakuutti, ettei kesä ole idän tuulematta koskaan tullut, »sillä pitää muistaa, mitä ikivanha suomalainen sananlasku sanoo: idän suvi, idän talvi, idän ilmat ilkeimmät, josta edellisen osan voimme sovittaa puheena olevaan tilaisuuteen, nimittäin jäiden lähtöön.»
Ei vain tuuli ottanut näistä toivomuksista totellakseen. Silloin tällöin kyllä puhalti kuin torkuksista herännyt ja hoiperteli unissaan vähän aikaa paikasta toiseen, pannen pölyä liikkeelle ja siirrellen maalin ja tervan hajua paikasta toiseen, mutta laskeusi sitten taas levolle ja lepäsi pitkät hetket värähtämättä. Päivän helteisestä paisteesta rupesi jäiden vastarinta kuitenkin vähitellen raukeamaan. Jo olivat ne kadottaneet iloisen muotonsa, käyneet surullisen harmahtaviksi, siitä yhä tummemmiksi ja lopulta aivan sinertäviksi.
—No, kohta siinä ei auta mikään!
—Ei se niin vain mene … viikon päivät kestää vähintäänkin vielä, ennenkuin painuvat, jos ei rupea tuulemaan.
—Jokohan niin?
—No se on varma. Olen minä siksi vanha mies … minä olen jo viisikymmentä vuotta kirjoittanut muistiin jäiden lähdön ja laivain tulon ja tiedän, että kymmenen vuotta sitten oli niinikään tällaista tuulematonta ilmaa eivätkä laivat päässeet tulemaan, ennenkuin jäät tuohon märkänivät paikoilleen. Ja sen minä olen sanonut ja sanon vieläkin, ettei laivain tulosta vielä viikon päiviin ole puhettakaan.
—Ei vielä viikon päiviin puhettakaan! Sjeh! Olkoot aikansa, tottapahan lähtevät.
Ja kaikki menivät kotiinsa vesipuodin luota ja päättivät olla odottamatta. Mutta kotona olivat herrat hermostuneita rouvilleen ja tarkastelivat otsa rypyssä ruokapöytää. Rouvat taas riitelivät pienimmistäkin asioista piioilleen ja nämä taas vuorostaan lapsille, jotka aina olivat jaloissa. Ei huvittanut ihmisiä enää niin joka päivä käydä limonaadipuodillakaan, ja ne, jotka eivät muuten tahtoneet saada aikaansa kulumaan, makasivat pitkään aamusella, panivat levolle iltasilla varhain ja nukkuivat päivällisunta ainakin tuntia kauemmin kuin muuten oli tavallista.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä, kun päivällinen juuri oli syöty ja paperossit hampaissa heittäytty ruokalepoa loikomaan, kun rouvat veivät hopealusikoita kaappiin ja kun piiat parhaillaan astioita peseksivät,— niin silloin yht'äkkiä kajahti kautta koko kaupungin kiihkeä huuto:
—Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!
Jo oli samanlainen huuto muutamia kertoja ennenkin kuulunut, sillä rannassa asusti talven yli pari pienoista »pakettia», jotka siellä sulan tultua häärivät edestakaisin ja viheltelivät. Ja näiden huutoa oli ensin luultu suurten laivojen huudoksi ja alettu hypätä rantaan. Mutta kun erehdys huomattiin, käännyttiin puolitiestä takaisin, oltiin vihaisia ja päätettiin olla toista kertaa uskomatta.
Mutta nyt kajahti sama huuto kadulta sellaisella vakaumuksen voimalla ja kuului miltei epätoivon parahdukselta, niinkuin olisi tulipaloa ilmoitettu, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että suuret laivat ne siellä nyt tulevat ja että nyt ne siellä vihdoinkin tulevat.
—Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! hihkaistiin erään ikkunan alla.
—Tornin maalari sanoi…! huusi jo sama ääni toisen ikkunan luona.
—Mitä sanoi? Mitä sanoi?
—Että nyt ne jo tulevat! huudettiin kolmannen talon kohdalla.
—Mitkä? Mitkä?
—Laivat! Laivat! Suuret laivat! Savu näkyy!
Katosi siitä kysyjäkin ikkunasta, ei joutanut sitä hakaankaan panemaan, jätti omine valtoineen remppasemaan.
Vaan kummako ikkunain, kun ovetkin jäivät. Auki remahtivat joka talossa ja olivat saranoiltaan retkahtaa.
—Laivat tulee! Laivat tulee! kirkaisi kimakimmalla äänellä lapsi isänsä korvaan, ja isä kimposi kuin kumipallo ylös sohvaltaan, johon juuri oli heittäytynyt ja aikonut sanoa jotakin.
Vaan sanomatta jäi asia, lieneehän kuinkakin tärkeä ollut. Polttamatta jäi paperossikin, panematta lusikat kaappiin ja pesemättä piialta astiat. Hattunsa sieppasi herra, keppinsä kaappasi ja hyökkäsi ruumis eteenpäin kumarassa keittiön kautta suorinta tietä pihalle.
—Elä jätä! huusi hänelle rouva.—Odota, minä tulen kanssa! Kuule!
—Tule sinä lasten kanssa!
—Ne jo menivät! August, kuule, ne jo menivät!
Vaan ei ole Augustilla aikaa kuulla. Tuolla hänen takkinsa hännys jo portissa vilahtaa, ja sinne hän katoo. Eikä kauan viivy, ennenkuin rouvakin sinne hupenee, ja pian ovat piiatkin perässä ja talo autiona. Kanarialintu vain häkissään pyrähtelee ja on herennyt melun tähden laulamasta.
Kaikki ne, joilla on jalat, ne nyt rantaan rientävät. Ja nekin, joilla niitä vain vähän vanhuuden varaksi on ja jotka niitä kaikissa muissa tiloissa hyvin säästäen käyttävät, nekin panevat joka nivelen liikkeelle ja pukkaavat kepillä vauhtia suuremmaksi, niin että rautainen pää kadun kivessä kipenöitsee. Eikä ole niin vanhaa herraa eikä niin lihavaa rouvaa, jonka arvolle ei sopisi tässä tilaisuudessa pientä juoksuaskelta itselleen varastaa, kadulta käytävälle siirtyessään ja toisen edelle ehättäessään.
—Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! Kohta ne on jo rannassa! käypi yhä isonevana huutona kautta koko kaupungin, ja ihmisiä pursuaa kuin muurahaisia pihoista ja porteista kaduille ja kaduilta kuohuvana koskena alas rantaan ja laivasiltaa kohti.—Elä jätä, elä jätä! Odota! Voi, kun jättää!… Ja katkerata itkua, joka lapsen juostessa kurkussa pulpattaa, kun ei vanhempi sisar odota. Ja samassa: »Ai saakeli!» toiselta puolen katua, jossa kisälliltä jalka katukiveen veträhtää suuren kengän sisässä. Ikkunasta hän on kadulle hypännyt, puhaltautunut pöydältä suoranaan ja heittänyt siihen ompeluksensa ja neulansa ja rautansa. Vaan ei ole hänellä aikaa kauan hipristelemään. Mennä pitää, ja tulkoon töppönen perässä! Väkijoukko tunkee päälle, ohitse rientää, ja ottaa voiton, jos ei ennen ennätä. Yhä se lisääntyy, yhä se kasvaa ja sitä mukaa aina kovemmin kohisee. Hameet humajaa, kengät katuun karahtaa ja yhä isommaksi käy keskenkasvuisen kansan huuto ja hälinä. Mutta muutamia neitosia hävettää tämä tämmöinen meno, eivätkä he tohdi näyttää olevansa uteliaita. Huoneistaan he kyllä hekin ovat suinpäin ulos hyökänneet, pihoissaan juoksivat vielä, mutta kadulla he kävelevät, vaikka sydän poukuttaa ja rinnassa hypittää ja hytkyttää ja jalkajäntereet pidätetystä innosta vapisevat. Niin neitoset, mutta suurin osa ei muusta välitä kuin siitä, että päästä ja nähdä ja saada katsella! Muutamat ajurienkin kärryihin hyppäävät, istuvat kolme neljä sylikkäin ja neliä alas rantaan laskevat. Sillä hätä on ennättäessä rantaan ennenkuin laivat.
—Montako niitä sieltä tulees? Joko ne ovat missä asti? Kuule! Sano, tiedätkö?
—En minä jouda … enkä minä tiedäkään!
—Kuusi kuuluu olevan … jo huutavat!
—Jo huutavat! Jo huutavat! Joudutaan!
—Ei ole vielä kiirettä! Saaren takana ne vasta…
—Pian ne sieltä saaren takaa! Pian ne sieltä … kyllä ne sieltä…!
Yhtenä läähätyksenä käypi koko katu, yhä kiihtyy menon vauhti, ja vinkuen, haukkuen pakenevat joukon jaloista rakkikoirat sivukatujen suihin ja porttikäytäviin.
—Ei me ehditä! Juostaan, juostaan! Jo on koko ranta täynnä ihmisiä … ei me päästä likellekään … tuossa ne nyt jo… Herrra—!
Siunaus jää juoksun pakossa päättämättä…
Mutta siinä ne nyt laivatkin tulevat. Tulevat saaren takaa torvenaan toinen toisensa perästä: »Salama», »Impi» ja »Vellamo».
Kolme niitä vain onkin, mutta sama se on, onko kolme vai kuusi, kunhan vain tulevat. Ja tuossahan ne nyt tulevat! Ihka elävinä! Uusina, komeina, puhtaina, ihan kuin uusina! Voi hyvänen aika sentään! Katso, kuinka päivä valaisee kylkiä ja kuinka viirit hulmuavat kokassa ja perässä. Savu siinä pitkänä, vaaleana suortuvana jää piipuista jälelle iltapäivän paisteessa. Ja katso, kuinka murtavat veden vaahdoksi edessään ja jakavat kahden puolen laineensa! Jo huutavat toiseen kertaan, ensin yksi, sitten toinen ja kohta kaikki kolme yhteen ääneen…
—Hurraa!—Hurr…rrraa…aa!
Ihmisiä oli jo laivasilta täynnä ennen toista huutoa. Ne työntelivät, survivat ja ahdistelivat toisiaan ja tahtoivat kaikki olla reunimmaisina rannalla. Pikkupojat ne kuitenkin kaikista muista voiton veivät. Aikaihmisten kainalojen alitse tunkivat esille, eikä kukaan saanut heitä estetyksi. Ne, jotka eivät muuten päässeet, sukelsivat reisien välitse. Sillä kaikilla heillä oli kiista pollarien luoksi päästä köyden nenää vastaanottamaan ja sen silmukkaa pollariin kiinnittämään. Kaikilla heillä oli siihen etuoikeus, ja veriin asti he olivat valmiit tätä oikeuttaan puolustamaan.
—Mene matkaasi sinä!
—Minä tässä ensiksi olin!
—Elä survi! Minä otan rossin kiinni!
—Mutta minäpä pistän pollarin päähän silmukan … pääsetkö pois siitä!
—Minä tässä ennen olin kuin kukaan muu!
—Se ei siihen kuulu!
—Elä tappele!
—Siivolla pojat! huusi silloin muuan isomahainen herra, »Salaman» omistaja.—Pois joka kynsi siitä, vai heitänkö minä teidät järveen! Pois, pois joka kynsi, vai voitelenko minä kepillä!
Hän tahtoi itse ottaa rossin pään ja kiinnittää silmukan pollariin. Laiva oli hänen, ja joka kevät oli hänellä tapana se tällä tavalla toivottaa tervetulleeksi.
—Soh, pojat! Nyt se tulee! Pois tieltä! Elkää työntäkö sieltä takaa!
Maha matalana kuin laukkaavalla hevosella oli sieltä vielä huutonsa jälkeen vähän aikaa tulla tohkaissut »Salama». Mutta sitten se yht'äkkiä vauhtiaan hiljensi, kohosi korkeammalle ja läheni juhlallisesti ja vakavasti laituria. Voimakkaasti se vieläkin vettä viilti ja näytti suurenevan jättiläisen kokoiseksi sitä mukaa kuin tuli likemmä. Ei kuulunut hiiskaustakaan rannalta. Tuhannet silmät vain tuijottivat tulijata vastaan, huomaten sen pienimmänkin liikkeen. Kokassa ja perässä odottivat laivamiehet, köysikääryt käsissä, valmiina heittämään, niin pian kuin kapteeni antaa merkin. Komentokannellaan hän seisoi, kapteeni, piti kiinni toisella kädellään puhumatorven suusta ja kohotti toisella lakkiaan.
—Terve tulemaan, Fellman! Terve tulemaan! huusi silloin vähän vavahtavalla äänellä laivanomistaja seistessään siinä odottavassa asennossa, sääret tanassa, kädet ojona ja keppi hampaitten välissä. Muu väki päästi taas »hurraan» tulemaan, ja lakit lensivät ilmaan.
—Heittäkää trossi! komensi kapteeni, ja samassa oikenivat köysikäppyrät suoriksi ilmassa kuin käärmeet, kiitäen kukin pollariaan kohti. Laivanomistaja sai niistä yhden vasten kasvojaan, ja kun peräytyi, läiskähti silmukan häntä hänen jalkojensa juureen laivasillan kiville. Pojat siitä vuorostaan taas uudelleen innostuivat ja hyökkäsivät rähisten ja toisiaan survien sitä tavoittamaan. Estetyksi saivatkin veteen putoamasta köyden pään, mutta kepillään heitä kynsille lyöden tempasi laivanomistaja silmukan heidän käsistään ja vei sen voitonriemulla pollarin päähän, kaataen köyden pohjukalla pari poikaa selälleen.
—Bakk! komensi kapteeni, ja laiva pani tuota kiihkeätä, koneensa syvimpien intohimojen purkauspakkia, joka veden nostaa perän alla koskena kiehumaan ja tärisyttää runkoa sen pienimpiinkin liitteisiin. Katsojille on tämä kaikista hauskin kohtaus, sillä laivan tulinen tärinä panee heissä sisun yhtä mukaa tärisemään, ajaa veren poskipäille sihisemään ja viiltää kylmästi koko ruumista niinkuin torvella korvan juureen soitettaisiin.
—Stopp! kuului vielä kerran kapteenin komennus, ja alhaalta veden rajasta tunki katsojien korviin koneenkäyttäjän vastaus. Silmänräpäyksessä herkesi kone ponnistelemasta, kuohu perän alla silisi sihisten, ja köysien avulla vetäytyi laiva hiljalleen laituriin. Siihen päästyään päristeli se sieraimiaan kuin tiukkaan ajettu hevonen ja puhalsi sen perästä rinnastaan pitkän, voimallisen huokauksen helpotuksesta ja itseensätyytyväisyydestä. Ja rannalla seisova väkijoukko seurasi silmillään sen pienimpiäkin toimia kuin elävän olennon ja otti täydestä sydämestään osaa hänen kaikkiin tunteisiinsa.
—Se on poika se! kuului ihmettelevä ääni väkijoukosta.
—Aina ensimmäinen jäitä murtamaan!
—Onpas saanut naarmuja kokkaansa… Vaan tämä se ei siitä huoli!
—Suhhuhhuhuu! Kuuletteko, kuinka huokuu!
—Hengästyyhän sitä semmoisen matkan juostuaan! Tohise, tohise! Hyvän tekee! Henki se on sinussakin!
Ja toiset tätä lemmikkiään kävivät taputtelemaan ja käsillään hyväilemään. Nousivat kannelle ja hivelivät laitoja ja koettelivat etusormillaan maalausta. Uusi oli maalaus, mutta tuoss' oli tuoresta vähän vielä lautojen liitteessä. Kuinka oli sileiksi lukot silitetty ja kuultaviksi hangattu vaskiset käsipuut. Nimi oli uusilla kirjaimilla merkittynä joka astiaan, ja perään oli »Salaman» alle tehty delfiini, joka pitkän vesisäikeen sieraimistaan puhalsi. Sitä kaikkea he katselivat ja katsellessaan mainitsivat kutakin laivan osaa nimeltään. Sanoivat: »kokka», ja kun sitten menivät perään, niin sanoivat: »siin' on perä». »Tyyripähän on siinä», virkettiin peräsimen kohdalla ja mainittiin erikseen: »pytsit», »luupit», »kumpassit» ja »ankkurit». Ovien päältä tavailtiin »salonki», »kyökki», »perämies», »hytti» j.n.e. Kaikkia paikkoja katseltiin ja kaikkia ihailtiin.
Joka laivan luona käytiin, tarkastettiin jokainen ja oltiin kuhunkin tyytyväisiä. Tämä oli kuin uutta taas, ja samalla jokaiselle vanhastaan tuttua. Niin oli kuin olisivat hyvät ystävät ulkomaanmatkaltaan palanneet, uusissa vaatteissa ja ehompina entistään, mutta pääasiassa kuitenkin samanlaisina.
Mutta laivamiehet lepäsivät reunoja vasten nojallaan ja kuuntelivat, tyytyväinen ja vähän itserakas hymy huulillaan, joukon puheita. Ja kun heitä joskus hauskuutti johonkin kysymykseen vastata, niin he vastasivat kukin haarallaan lyhyillä lauseilla ja aina vähäisten väliaikain perästä. Niinkuin olisivat lapsia puhutelleet, joiden uteliaisuutta täytyy tyydyttää. Ja sen tähden antoivat he kansan olla ja ihailla. Ja kyllä siinä ihailtiinkin ja yhä vain kyseltiin matkanteosta, oliko ollut jäitä paljon, ja semmoisesta.
—Tämäkö se vain koko ajan jäitä murti?
—Ei tämä ole vielä koskaan ketään edelleen laskenut.
—Vai tämä laskisi … eihän nyt, että tämä ketään edelleen laskisi…
—Eivätkö muut masinat koettaneetkaan?
—Koetti »Vellamon» kapteeni kerran, pyysi päästäkseen eturintaan, vaan siihen töksähti kuin seinää vasten…
—Vai että niinkuin seinää vasten…
—Juuri kuin kallion kylkeen…
—Katso, katso!
—Ja sitten te taas rynnistämään…
—Sitten me taas otettiin pakkia ja kolme syltä lohkesi puskullaan…
—Jo se on ollut pässin pusku… Vai niin, että peräytettiin ja sitten taas muksautettiin…
—Niin on toki menevän näköinen tuo kokka…
—Se on suikea kuin kuikan kaula…
—Paras paatti tämä on näillä vesillä…
—Paraspa toki tavallakin näillä vesillä ja taitaa se saada vertaistaan hakea muualtakin.
—Kaukaapa saa hakeakin…
—Ja se ei jäiden lähtöä odotakaan, vaan aukoo itse itselleen ja muille…
—Tokko lienee vielä tämän täällä ollessa muu laiva mikään ennen tätä tullut rantaan?
—Eikä ole tullutkaan, eikä tule…
Niin siinä juteltiin ja puhuttiin samat asiat moneen kertaan, mutta eri sanoilla ja uusilla vivahduksilla.
kun toiset ihmettelijät poistuivat, tunki toisia sijaan, ja samat temput tehtiin uudelleen.
* * * * *
Mutta sill'aikaa kun alhaiso laivan ulkopuolisia osia tarkasteli, olivat kaupungin ylhäisemmät salonkeihin menneet kapteenia ja laivanomistajaa onnittelemaan. Kaikki tahtoivat olla tuttuja kapteenin kanssa, ja ne, jotka eivät ennestään olleet, ne antoivat esitellä itsensä. Kaikki onnittelivat ja tavattoman ystävällisesti hymyilivät, naiset varsinkin.
—Terve tullut siis vihdoinkin! Terve tullut! Terve tullut!
—Kiitoksia!—Kiitoksia!
—Ja onnea siihen, että taas olitte ensimmäinen, niinkuin aina ennenkin!
—Elkää minua onnitelko, vaan onnitelkaa laivanomistajaa, jonka laiva on. Enhän minä ilman laivaa enkä huonommalla laivalla olisi mihinkään päässyt.
—Niin, todellakin, herra kauppaneuvos! Onnea, onnea!
—Ei, ei, ei suinkaan minua, vaan kapteenia. Hänen on kunnia kaikesta, hänen on kaikesta kunnia!
—»Salaman» se on oikeastaan kunnia… Olisitte nähneet, kuinka se jäätä murti ja aukaisi väylää. Suuri oli todellakin hauskuus sitä komentaa.
—Jaa, jaa, kyllä tämä on niitä ensimmäisen luokan laivoja.
—Mutta kyllä teidän kuitenkin kesti, ennenkuin pääsitte perille. Ennen me teitä odotimme.
—Ennen oli mahdoton … jää oli kovaa kuin kallio, ja vaikea oli siinä nytkin tulla. Mutta lopulta minä kyllästyin odotukseen, ja kun ei tuullut moneen viikkoon…
—Niin, niin, sehän se on, kun ei tuullut…
—Ei tuullut, ja sentähden minä suutuin ja päätin koettaa.
—Ja se onnistui…
—Onnistui, vaikka jo vähän pelkäsin, etten pääsisi…
—Mutta kapteeni Fellman on tietysti kaikista eillimmäisin?
—Tietysti kapteeni Fellman! Hänhän se aina aloittaa laivakulun ja saattaa meidät suuren maailman yhteyteen.
—Hänellä tulee tietysti olemaan pysyvä paikka meidän kaupunkimme laivakulun historiassa, rupesi eräs filosofianmaisteri selittämään eräälle kansakoulunopettajalle, kun ei päässyt sitä kapteenille itselleen sanomaan.
Mutta silloin koroitti äänensä laivanomistaja ja huusi yli muun puheen:
—Niin, hyvä herrasväki! huusi hän.—Koska nyt siis saattaa sanoa laivakulun alkaneen ja kun meidät tänä päivänä … täällä Lapin porstuassa … on taas saatettu suuren maailman yhteyteen … joka ei … joka ei tapahdu kuin yksi kerta vuodessa. Ja kun tämä laiva on minun, niin pyytäisin minä, että arvoisat herrat ja naiset … kuka vain tulee, tuttu tai tuntematon, sillä tässä ei tehdä eroa … että olisivat hyvät ja jäisivät tyhjentämään maljan kapteenin ja tämän retken kunniaksi … olkaa hyvät ja istukaa ja levätkää hyteissä ja istukaa tai kävelkää salongeissa … onhan täällä tilaa … olkaa hyvä … minä menen…
Ja tuiskuna meni hän, sukelsi kuin kärppä alas bufettiin boolia tilaamaan. Ja sill'aikaa kun sitä laitettiin, hajosivat kaikki tuttavat alas salonkeja ja hyttejä tarkastamaan.
Rouvat asettuivat sohville istumaan, tavallisesti vastapäätä peiliä, ja puhuivat suurella innostuksella siitä, että laivakulku on alkanut ja että siis on päästy suuren maailman yhteyteen. Toiset, joilla oli kesämatka jonnekin tiedossa, kertoivat sitä toisilleen useampaan kertaan, että tulevat tässä laivassa matkustamaan ja että he ottavat sen ja sen hytin … tai ei kuin sen ja sen. Joka soppi tarkastettiin, joka hyttiin pilkistettiin ja joka peiliin katsottiin. Ja muutamat nuoremmat naiset, joiden kesähatut istuivat hyvin, olivat erittäin iloisia ja hauskoja. Ottivat osaa suurella hellyydellä kaikkiin keskusteluihin, halailivat ehtimiseen toisiaan vyötäisistä ja puhuttelivat lakkaamatta toisiaan hellillä nimillä. Mutta oli siellä muutamia synkänkin näköisiä kasvoja. Tarkkaan nekin joka paikan kävivät, avasivat joka oven ja katsoivat joka peiliin. Mutta peilit heidän mielestään rumensivat sekä kasvot että hatun. Ja kun he näkivät jonkun perhosena hyppivän ja jonkun toisen lintuna laulavan, niin kohottivat he pilkallisesti olkapäitään, katsoivat toisiaan merkitsevästi silmiin eivätkä sanoneet ymmärtävänsä, mitä tässä nyt on niin erinomaista ihailemista.
Vaan herrat tupakoivat ja porisivat ruokasalongissa ja väittelivät siitä, saattoiko sanoa jäitten vielä Sotkanselästä lähteneen. Se oli sitä varten tarpeellista, että se nyt piti tulevia aikoja varten muistiin pantaman.
—Tottahan saattaa sanoa, koska laivat ovat jo tulleet!
—Niin, niin, mutta puoli selkää on vielä jäässä, ja ellei tuule, niin…
—Mutta sitä ei ole ennenkään otettu lukuun, aina on ymmärretty jäiden lähdöllä Sotkanselästä sitä, että laivat ovat tulleet…
—Jaa, jaa, mutta ei saa niin mielivaltaisesti ottaa, lasku ei tule matemaattisesti tarkka.
—Vähät sen matemaattisesta tarkkuudesta!
—Tämä on kuitenkin tavallaan meteorologista observatsionia, ja siinä tarvitaan…
—Hyvät herrat! kuului samassa laivanomistajan ääni ja kilinä maljan laitaan.—Hyvät herrat ja arvoisat naiset! Tässä ei tarvita, mutta tässä tarjotaan! Suokaa anteeksi, että keskeytin! Mutta olkaa hyvät ja ottakaa klasit! Juodaan malja! Juodaan sen malja, että laivakulun taas saattaa sanoa alkaneen ja että me täällä Lapin porstuassa … olemme tulleet saatetuiksi … saatetuiksi muun maailman … suuren maailman … yhteyteen … hm … mikä ei tapahdu kuin yksi kerta ihmis- … hm … yksi kerta vuodessa … minä en ole mikään kaunopuhuja, mutta minä pyytäisin, että joisimme … että tyhjentäisimme klasin eli maljan … eläköön kapteeni Fellman … hurraa!
Maijat tyhjennettiin, kapteenin kanssa kilistettiin, ja kolminkertainen »hurraa» huudettiin.
Kuului se hurraa alhaalta salongista ylös laivasillallekin ihmisjoukkoon, ja siellä sanottiin, että »hyvinpä ne nyt rupesivat herrat yhteen ääneen huutamaan».
—Tottapa se heistä sillä lailla paraiten passaa…
—Ne on ne herrat…
—Niin poikia … no jo ne on koko poikia…
—Kun ottaisivat meidätkin siihen yhteen iloonsa…
—Vaan ottaakos ne…
—Mennään pyrkimään joukkoon, ehdotteli äskeinen kisälli.
—Rahallaanhan sinne päässee.
—Vaan jos ottavat ilman, niin sanotaan, että me huudetaan heidänkin edestään…
—Ei ne herrat huutamisessa apumiestä tarvitse…
—Jos kohta kaikessa muussa…
—Ei pidä pilkata herroja … herrain pitää antaa ilojaan pitää niinkuin muidenkin…
—Taidetaan niitä pitääkin, kun kerran syönnytään … ei ne yhteen yöhön jätäkään .. tämä yö menee, ja meneepä vielä toinenkin…
—Tuossa menee neuvoksen konttoristi … myöhäänpä jouduit…
—Antakaa tietä…
—Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin…
—Suu kiinni, kollo!
Ylpeimmällä tuulellaan kulki sinne neuvoksen konttoristi erään toverinsa kanssa, molemmat kaupungin ahkerimpia kapakkavieraita. Ja heidän jälestään tuli suuri joukko muitakin kaupungin nuoria miehiä, jotka olivat kuulleet, että salongissa boolia juotiin ja että oli heti kohta sen perästä tuleva toinen.
—Vieläkö siellä on naisia? kyselivät he toisiltaan.
Saatiin tietää, että niitä vielä siellä on, mutta että ne kohta varmaankin lähtevät.
—No, me odotamme täällä kannella, kunnes lähtevät.
Ehkä olisivat naiset siellä alhaalla enemmänkin aikaa viihtyneet, mutta heidän omilla herroillaankin näytti olevan halu saada heidät lähtemään. Hellästi ne sieltä rouvansa ulos taluttivat, hyppäsivät vikkelästi laivasta alas laiturille ja auttoivat rouviaan lautaa myöten tulemaan. Vieläpä ajurinkin huutivat, istuttivat heidät tavattomalla huolella rattaille ja päälle päätteeksi rahankin maksoivat.
—Elähän nyt aivan kauan viivy, varoitti rouva, mielissään tästä hartaasta ja harvinaisesta kohteliaisuudesta.
—En, en, kultaseni, nuku sinä vain rauhassa, kyllä minä pian tulen … vaan ymmärräthän, että minun täytyy jäädä ottamaan osaa kauppaneuvoksen booliin, kun hän kerran itse…
—Niin, niin, no hyvästi siksi!
—Hyvästi, kultaseni, kyllä minä kohta tulen …. tuskin olet ehtinyt nukkuakaan, kun jo tulen.
Ja helpotetuin sydämin palasivat herrat laivaan. He miltei hihkaisivat sydämessään, ja heistä tuntui kuin he olisivat olleet nuoria miehiä jälleen. Ja kun he muistivat lupauksensa tulla kotiin vielä valvonta-aikaan, niin he eivät voineet olla ajatuksissaan huudahtamatta: »hehhei! vai valvonta-aikaan! Ei ennenkuin päivä koittaa!» Ja yhdellä harppauksella olivat he alhaalla salongissa meluavan herrajoukon keskessä, jonne jo olivat yhtyneet herrat tuolta kanneltakin. Ja joka miehen mielessä oli vain yksi ainoa ajatus, että »nyt on siis laivakulku alkanut!» Josta ajatuksesta taas muodostui yksi ainoa johtopäätös, että »kun on siis laivakulku alkanut, niin pitää siis sen kunniaksi juotaman.»
* * * * *
Ja sill'aikaa kun salongissa juontia aloitettiin, parveili vielä muuta väkeä laivasillalla. Toisia jos meni, niin toisia tuli sijaan. Ja vähän verryteltyään jalkojaan muiden pienempäin laivain luona palasivat taas sinne »Salaman» luo entisetkin katsojat vielä vähän aikaa sitä katsomaan. Tyttöväki varsinkin ja ne, jotka eivät olleet ensi hötäkkään joutuneet, kiertelivät ja katselivat laivoja vielä kauan illallisajan ohi mentyä. Auringonlaskun ajoissa tuli sinne niitäkin, jotka eivät olleet tahtoneet uteliaisuuttaan näyttää. Semmoisia arvon miehiä olivat muun muassa piispa ja kuvernööri. He eivät edes laiturille asti tulleet, mutta kun tapasivat toisensa rantakadun suussa, niin seisahtuivat siihen katsomaan, peräänsä keppiä vasten nojaten, ja ilmoittivat toisilleen, että olivat vain lähteneet iltakävelylleen. Ja vähän aikaa siinä seistuaan tervehtivät he toisiaan hyvästiksi ja lähtivät eri haaroille, sanallakaan laivoja tai niiden tuloa mainitsematta.
Mutta alas sitä samaa katua, joka rantaan saattaa ja jota myöten väkijoukko oli sellaisella suurella melulla hyökännyt, astui vähää ennen auringon laskua vielä eräs filosofianlisensiaatti. Hän oli tieteitä paljon lukenut, eikä hän hyväksynyt muuta kuin tieteitä. Ja itsensäkieltämisestä hän oli pitänyt »Suomalaisessa Seurassa» esitelmän, jossa varsinkin puhui pilkallisesti uteliaisuudesta pienissä kaupungeissa. Siitä hän oli saanut paljon vihamiehiä. Mutta niistä hän ei ollut milläänkään. Nyt hän kulki alas rantaan ja piti suutaan pilkallisessa hymyssä. Sillä hän oli ikkunassaan istunut ja kuullut laivain tulon ja nähnyt koko kaupungin rantaan rientävän. Jo monta päivää ennen laivojen tuloa hän oli päättänyt, ettei hän hyökkää rantaan laivoja katsomaan silloin, kun ne tulevat. Eikä hän ollut hyökännytkään, tuskin oli päätään kirjoistaan nostanut. Ja nyt kun hän käveli verkalleen rantaan, odotti hän jotain tuttavaa, joka olisi huohottaen juossut häntä vastaan ja kysynyt jotain laivoista. Ja sille hän olisi kauhean rauhallisesti, mutta samalla kauhean ivallisesti sanonut, että hän kyllä oli kuullut laivojen tulevan, mutta että hän, kun juuri oli piippunsa sytyttänyt ja heittäynyt pitkäkseen, ei viitsinyt nousta. Niin olisi hän sanonut jollekin tuttavalleen. Mutta ei ketään tuttavaa tullut vastaan. Ainoastaan tyttöjä tuli rannasta pyhävaatteissaan, jotka he olivat varta vasten sinne lähtiessään pukeneet ylleen. Ja kun hän sen näki ja muisti kisällin, jonka oli nähnyt vastapäätä hänen ikkunataan kadulle hyppäävän, niin kysyi hän itseltään, missä on tuo kehuttu suomalainen maltillisuus ja eivätkö ihmiset huomaa, kuinka hassuilta he näyttävät pikkumaisessa uteliaisuudessaan. Kysyi näin itseltään ja meni kotiinsa.
* * * * *
Mutta ilta oli kulunut lopulleen ja päivä jo painunut kaupungin lähellä olevien kukkuloiden taa. Laivakin oli jo sisuksensa tyhjentänyt, ajanut veden ja höyryt vatsastaan ja ainoastaan pientä pihinää piti enää vihoviimeisen lämpimän liike koneen sisässä.
Väkikin laivasillalla oli harvennut muutamaksi kymmeneksi, ja nekin alkoivat jo väsyä seisomiseensa. Eivät jalat enää oikein kannattaneet. Nivelet tuntuivat helpponevan, ja yhä tiheämmin tungeskeli leukojen väliin haikea haukotus.
—Eikö lähdetä kotiin? Johan tämä on nähty…
—Lähdetään vain…
Ja he lähtivät kaksitellen kaupunkiin kohoamaan. Kulkivat verkalleen kukin kotiaan kohti ja tuumivat kadunkulmassa erotessaan:
—Niin on, niin se on. Laivakulku on siis alkanut … hm …. no, hyvästi nyt sitten!
—Jumalan haltuun…
Ja kotiin päästyään panivat he kukin maata. Mutta ennenkuin nukkuivat, ajattelivat he kaikki kuitenkin kerran vielä uudelleen saman ajatuksen, että »laivakulku on siis alkanut … niin on, niin on.»
Ne, jotka aivan rannalla asuivat, kuulivat kuitenkin vielä ikkunata sulkiessaan laivalta päin sekavaa melua. Alhaalta ruokasalongista se tuli joka kerta, kun sen ovi aukesi, ja kannelle ilmaantui avopäisiä ja paitahihasillaan olevia olentoja, sanellen sekavia sanoja. Siellä ei nukuttu, eikä näytty vielä kohta aiottavankaan käydä levolle.
Mutta laiva jo sentään nukkui eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään siitä melusta, jota sen vatsassa pidettiin. Kellotti rauhallisena tyynessä rannassa, kuvastuen koko korkeudessaan veden kirkkaaseen pintaan. Ja vähän ajan perästä lakkasi se pieni pihinäkin konehuoneessa. Ainoastaan tuolloin tällöin liikahteleva järven vesi lokkaili laivan ja laiturin välissä.
Seisoimme ryhmässä lippumme ympärillä Ylioppilastalon edustalla ja järjestyimme riveihin Alppilaan lähteäksemme. Valkolakkeja kuohuili tuo pieni aukea tulvillaan, ja toisia kiiruhti kuin pulppuavia puron kuplia kaikilta haaroilta suureen vaahtoon yhtyäkseen. Luonto oli keväinen ja kaunis, katot kimmeltivät auringonpaisteessa, puut tekivät lehteä ja kaikkien kävelijäin rinnassa helotti tuoreita kukkasia.
Me laulajat olimme kerääntyneet lippumme ympärille, odotellen vielä muutamia ensimmäisiä bassoja, jotka tavallisesti aina tulevat myöhemmin kuin muut. Siellä tuli se, tuolla tuo, tuli vanhoja miehiäkin ylioppilaslakeissa ja ruusut rinnoissa. Kaikki vanhatkin laulajat tahtoivat vappuna olla mukana, ja kaikkia tervehdittiin hyväksyvillä hoo!- hoo!- huudoilla ja suljettiin seuraan.
Oltiin jo liikkeelle lähdössä, laulajalippu oli kierretty auki tangon ympäriltä ja lähtölaulusta sovittu, kun Henrikin puistosta juoksee kadun yli keppiään heiluttaen Antero. Hänet otettiin vastaan erityisellä mielihyvällä, sillä hauskempaa toveria ja iloisempaa laulajaveikkoa tuskin oli toista. Olisihan vappuilo ollutkin vain puolinainen, ellei Antero olisi ollut mukana. Ilo oli sitä suurempi, kun ei häntä oltu nähty moneen kuukauteen eikä tiedetty, minne hän oli kadonnut. Laulajana hän nyt ei juuri ollut etumaisimpia, olihan tuollaisia äänenkannattajia, joista ei ole väliä muualla kuin ulkoilmassa. Mutta seuramiehenä, pöytyeen hauskuuttajana oli hänellä ainainen etusijansa. Kun tuli soololaulujen aika erityisessä huoneessa, piti hän koko osakunnan iloa yllä iltakauden ja yötäkin kappaleen. Hänen mehevät, savolaiset rekilaulunsa olivat jo saavuttaneet miltei klassillisuuden maineen. »Tukkipoikain laulu» lienee niistä kuuluisin; siihen aikaan laulettiin sitä kaikissa ylioppilasiloissa ja laulettaneen vieläkin. Hyvin tunnettu oli Antero myöskin savolaisesta murteestaan, jota hän puhui välistä aivan verrattomalla huumorilla.
—Katohan poikia, kun eivät meinanneet oottookkaan! Mittee työ oisia siellä Alappilassa iteksenne tehneet? sanoi hän tuolla hänelle ominaisella äänen ja kasvojen vivahduksella, joka meidän, hänen ystäväinsä, mielestä teki kaiken, mitä hän virkkoi, niin hullunkuriseksi.
Nytkin hänelle tietysti naurettiin.
—No, kah, mittee työ tässä ennee seisotta … alakakee voan lähtee.
Marssi kajahti, ja jono lähti liikkeelle.
—Mistä se on Antero saanut noin kauniin kukan rintaansa kysyi joku meistä, joiden keskessä hän kulki.
—Yks ryökkynä antoi.
Kaikki kukkasmyyjättäret—samoin kuin bufettineidet—olivat hänelle »ryökkynöitä», kaikki muut neidit—mamsselleja.
Mutta ei se ollut ainoastaan kukka rinnassa, joka meitä Anterossa ihmetytti. Koko hänen olentonsa oli ehompi entistään: uusi lakki, uusi kesäpalttoo, valkoinen kravatti, hansikkaat, kiilloitetut kengät ja »posliini»-housut, joiksi hän kutsui kaikkia sileitä, hyvin istuvia ja räätälin kädestä vasta lähteneitä housuja. Tuollaisissa tamineissa ei Antero ollut miesmuistiin esiintynyt, tuskin koskaan. Varsinkin viime aikoina oli hänen ulkoasunsa ollut hyvinkin ränstynyt, ja ränstynyt hän oli ollut itsekin. Liian iloinen mies, huoleton asioissa, varaton, velkoja koulussa ja yliopistossa,—ja tuota tavallista rinnettä hän oli vuosien kuluessa luisunut niin alas,—aina laitakaupungin pikkukapakoiden kävijäksi,—että nyt ei enää pitkään aikaan ollut muusta kysymys kuin panna kaikki voimansa liikkeelle estääkseen itseään lopullisesti suuta myöten suohon vaipumasta. Päällä hän oli sentään vielä pysynyt, ei kuitenkaan aivan kokonaan Ylioppilastalolta kadonnut, etupäässä iloisen, hilpeän ja hyväntahtoisen luontonsa avulla—ja toverien avulla. Mutta kun hän tuonoittain asuntoaan maksamatta katosi kaupungista, katsottiin sitä tuollaiseksi hyvin tavalliseksi pakoretkeksi ja valmistauttiin kukin kohdastaan matkalaskuja suorittamaan.
Toverien mielihyvä oli nyt sentähden vilpitön, kun hän taas näytti päässeen kohentumaan. Miten se oli tapahtunut, se saatiin pian tietää, sillä Antero ei ollut niitä, jotka itseään millään salaperäisyyden verhoilla ympäröivät.
—Se on nyt siistiä miestä, selitti hän vastaukseksi kysymyksiin ja katseisiin. On soanna seisovan lainan, maksaa huomenna kassavelat, tenttieroo tässä kuussa pois tieltä pahimmat lautatuurit ja ensi lukukauvella alakaa auskultierata.
Puhe tentteeruusta ja auskultteeruusta oli nyt tietysti kuvaannollisesti ymmärrettävä, mutta johan siinäkin, että hän oli saanut asiansa sikseenkään järjestetyksi, että voi ruveta sellaisiaajattelemaankin, oli tarpeeksi ilon aihetta tovereille, jotka tavallisesti niin lämpimästä sydämestä suovat toisilleen hyvää ja ovat aina valmiit mitä parasta uskomaan ja toivomaan. Ja sehän tiedettiin, ettei Antero ollut niitä, jotka tutkinnoistaan ja väitöskirjoistaan puhumalla ja niitä kehumalla koettavat saada luottoaan pysymään.
—Mistä sinä olet lainan saanut? kysyttiin.
—Enpä sano. Mänisiä vielä pahhoo puhumaan.
Pitkin askelin ja kasvot pyylevinä astui Antero laulajain rivissä lauluun yhtyen ja kepillään tahtia lyöden. Alppilaan tullessaan pisti hän vielä uudet rillitkin nenälleen, »että näyttäisi oikein herraspojalta».
Päivä oli kaikille juhlapäivä, mutta Anterolle kaikista enimmän. Olisi voinut luulla siitä innosta päättäen, millä hän lauloi ja joka näkyi hänen silmistään ja hänen poskistaan kuvastui, että hän oli vasta vuoden vanha ylioppilas, ensi kertaa vappua viettämässä. Sydämensä pohjasta veteli hän, tuo niin tuttu ihanteellinen ilme kasvoillaan, laulua:
Jos sydän sulla puhdas on ja mieli vakaa, pelvoton j.n.e.
Ja kai oli hänellä, niinkuin on semmoisissa tiloissa niin monella muulla, se tunne, että olkoon nyt vanha vanhaa, mennyt mennyttä, nyt aloitetaan elämä uudestaan siitä, mihin se, oikea elämä, viimeksi jäi. Ja näytti hänellä olevan siihen voimaakin, ainakin aluksi. Kun punssibooli oli tuotu pöydälle ja maljoja täyteltiin, lauloi Anterokin mukana:
Maljanne, veikkoset, täytelkää, kun nuoruuden aika on vielä!
mutta kaasi omaan lasiinsa soodaa.
—Etkö juo punssia
—En maista vettä väkevämpöö.
Antero vesipoika! Se oli sitä suurempi voimanosoitus, kun ei raittiusliike silloin vielä ollut niin edistynyt, että se olisi pakottanut antamaan arvoa ihmisten vakaumuksille siinä kohden. Muutamat pitivät Anteron raittiutta yhtenä hänen tavallisista kujeistaan ja kaatoivat hänelle täyden lasin boolia:
—Terve mieheen, Antero, juo, kun tarjotaan!
Lieneekö hän koskaan ennen ollut juomatta, kun tarjottiin. Mutta nyt hän kieltäytyi.
—Etkö juo?
—En juo. Oon ollu kaks kuukautta maistamata.
Ei hän todellakaan juonut, vaikka se arasta silmäkulmain värähdyksestä päättäen näkyi ponnistuksia vaativan. Ehkä hänen tutkintopuheensa sittenkin olivat sanan mukaan ymmärrettävät…
Olin häntä tähän saakka melkein yhtämittaa tarkastanut, mutta nyt hänet hetkeksi kadotin näkyvistäni. Laulettiin laulu laulun perästä ja innostus kohosi sekä laulajissa että yleisössä. Ihana lempilaulun tenorisoolo sai vaikenemaan mäen rinteillä parveilevan ja kaikilla parvekkeella istuvan yleisön, eikä sen loputtua kuulunut muuta kuin yksinäisen linnun liverrys ja kaukaa Malmilta päin tulevan junan vihellys, kunnes kaikki kädet remahtivat riemuisiin kättentaputuksiin.
Hyvä-huutoja huudettiin, silmät säteilivät, maljat kohotettiin korkealle ja tyhjennettiin. Mutta Antero ei koskenut boolilasiinsa, joka yhä seisoi täynnä ja koskematonna hänen edessään.
… Hän tyhjensi sen vasta sitten, kun Maamme-laulu oli laulettu ja isänmaallinen mieliala kohotti mielet korkeimpaan innostukseen ja paljasti päät ja laulun johtaja lyhyesti ja voimakkaasti esitti eläköön-huudon isänmaalle, eläköön-huudon Suomelle—tyhjensi yhdellä siemauksella, seisovilta jaloiltaan, pohjaan saakka.
—Johan maistoit, Antero!
—Käypkö katteekses … eikö käy … koa sitten lissee! vai minä tässä iliman … vappuna?
Se oli tietysti meidänkin ajatuksemme, ja me riensimme kilistämään hänen kanssaan, kaikki samanpöytäläiset.
Harvoinhan vappuna vielä Alppilassa ollessa päihdytään. Isänmaallinen juhlatuuli sen estää, lippu on myöskin vietävä pois, ja laulajat menevät sen mukana. Se kuuluu perintötapoihin. Ollaan vähän niinkuin kuninkaalliset, joista aina sanotaan: kello 12 yöllä vetäytyivät heidän majesteettinsa sisäsaleihin illalliselle, ja kello 2 puhallettiin hovitanssiaiset päättyneiksi.
Anterokin seurasi meidän muiden mukana hilpeänä ja iloisena ja ehkä hiukan nousuhutikassa niinkuin useimmat muutkin. Mentiin ylioppilastalolle, jossa oli tavanmukaiset juhlapäivälliset.
Ylioppilastalon ilmassa on juhlatiloissa jotain—en tiedä, mistä se tulee—joka väkisinkin houkuttelee hoilaamaan ja huutamaan. Sepiselvätkin miehet käyttäytyvät niinkuin olisivat vähän hutikassa. Se kai tulee siitä, että täällä ollaan kuin kotona, isäntinä talossa, ja että musiikki soittaa ja sen vuoksi on vaikea huutamatta kuulla toisiaan.
Mutta on siinä muistojakin, jotka johtuvat mieleen, muistoja niin monesta hurmaavasta humalasta, jolloin »silm' ei näe kuin taivaan maita ja sydän juo vain hekkumaa», ja joita tekee mieli uudelleen elää.
Se mieliala meidätkin valtasi. Olimme anastaneet Anteron omaan pöytäämme, joka oli katettu erääseen sivuhuoneista. Muutkin pöytyeet olivat koettaneet saada häntä omakseen niinkuin aina hänen parhaimpina aikoinaankin, aikaisempina ylioppilasvuosinaan, jolloin aina oli kilpailua siitä, kuka saisi tuon hauskan miehen seuraansa. Mutta meidän luo hän tuli, tuoden viinakarahvin ja suuren lautasellisen viinapöytäpötyä tullessaan. Tuon tuostakin siinä huudahdeltiin ja läimäyteltiin nyrkkejäkin pöytään musiikin tahdissa, ja Antero oli siihen erityisesti innostunut, hihkaistenkin jo silloin tällöin. Mutta jos kravatti ja rinnan kukka joutuivat siitä hiukankaan epäjärjestykseen, minkä hän näki vastapäätä olevasta peilistä, kiiruhti hän niitä järjestämään ja haki yht'äkkiä kesken päivällisen valkoisen lakkinsa porstuasta, asettaen sen huolellisesti ja varovasti ikkunalle.
—Sitä täytyy varjella, ettei ryvety… Se on niinkuin se ois se ens'mäinen ylioppilaslakki, sanoi hän selitykseksi ja tulkitsi sillä kaikkien meidän muidenkin suhteen lakkeihimme, joita emme enää tavallisissa oloissamme käyttäneet.
—Maljasi, Antero!
—En minä oluviin kanssa kippistä … putel' viiniä!
Vastusteluihimme vastasi Antero, että hän tahtoo tarjota, että suuttuu ja että panee pahakseen (»tykkee pahhoo»), jos ei anneta hänenkin tarjota. Ja pian oli hän viinaa, olutta ja viiniä sekaisin nauttien tullut siihen mielentilaan, että alkoi puheita pitää. Hän tahtoo kiittää meitä, sanoi hän … tai oikeastaan tahtoo hän juoda toveruuden maljan. Me olemme aina uskoneet häneen, olemme olleet hänen parhaita tovereitaan … ei pahaa sanaa miesten välillä … toveruus on pyhä … huono mieshän minä olen …. renttu semmoinen ja heikkoluontoinen. Mutta se minua on aina ylläpitänyt, että on niitä, jotka luottavat … ja sen saatte nähdä, että kyllä minä tästä vielä … ja hän tahtoo juoda toveruuden maljan, sen toveruuden, joka tukee, ylläpitää ja miestä kainaloista kannattaa.
Malja juotiin ja maljaan vastattiin… Eläköön Antero!
Antero heltyi ja innostui siitä niin, että tilasi uuden pullon viiniä. —Elä ole hullu! huudettiin.—Mutta tilattu oli tilattu. Ja pian oltiin sillä asteella, että Anteron rekivirret olivat esille otettavat.
Vielä niitä honkia humisee tuolla Sa-aavon sydänmailla— eikä ne nuoret Karjalan poiat enää ole mitään vailla,
lauloi Antero, ja me yhdyimme loppusäkeeseen, johon kohta yhtyi koko suuri salikin. Siellä oli jo päivällinen päättynyt ja booli tilattu. Ja erityinen lähetystö tuli esittämään, että mekin siirtyisimme sinne yhteiseen iloon.
Ennen pitkää seisoi Antero malja kädessä tuolilla, yhteen siirrettyjen pöytien keskessä, koko ylioppilaskunnan säestämänä, seisoi siellä kunnian kukkulalla, jonne toverien suosio vain harvat valitut kohottaa, mutta josta se ne yhtä usein kukistaakin. Autuaallinen hymy huulilla ja haaleat silmät onnesta harrallaan laskeutui hän tuolilta, noustakseen siihen yleisestä vaatimuksesta pian taas takaisin uusia lauluja esittämään.
Meitä alkoivat ne vähitellen kyllästyttää, ja kun elämäkin oli ruvennut käymään kovin meluisaksi, lähdimme me pois. Anteroa ei saatu mukaan. Hänen heikkoutensa oli aina ollut se, ettei voinut keskeyttää. Ja sinne hän nytkin jäi—niinkuin oli jäänyt muutamia vuosia takaperin entisistä lukuineen ja tutkintoineen ohi rientäneistä tovereistaan—vielä kerran elämään ensimmäisten ylioppilasvuosiensa iloisia muistoja.
Kun illemmalla kävelimme Kaivopuistoon, ajoi sinne ohitsemme suuri seurue valkolakkeja. Ajurin rattaat olivat täynnä miehiä, toiset istuen kuskin vieressä, toiset astuimilla seisten. Kahden nuorukaisen sylissä näimme Anteron horjuvana ja tuontuostakin hihkaisten mennessään.
Tapasimme hänet Kaivohuoneen verannalla ylioppilaselämänsä kolmatta näytöstä esittämässä. Ympärillään oli hänellä joukko nuoria, meille tuntemattomia ylioppilaita. On aina arveluttavaa, kun vanha civis istuu keltanokkain kanssa ryyppäämässä. Ja Antero oli nyt joutunut sille asteelle.
Meillä vanhemmilla kun ei siinä seurassa ollut mitään tekemistä, kuljimme ohitse, niinkuin me sellaisissa tiloissa olimme usein ennenkin saaneet tehdä. Kun olimme tulleet vappuelämän ilveilyä katselemaan, istuuduimme vähän matkan päähän seurasta, joka oli ottanut muutamia pöytiä haltuunsa.
Siinä laulettiin ja hoilattiin ja rähistiin. Antero istui keskessä milloin laulaen ja milloin kaskuja kertoen kiitolliselle kuulijakunnalleen. Samat laulut ja samat kaskut, joita olimme kymmenet kerrat ennen kuulleet. Mutta tapa olla ja esiintyä oli toinen kuin meidän seurassamme. Varmasti ja hiukan mahtavastikin puhuen koetti hän vaikuttaa ympäristöönsä ja joi veljenmaljoja alentuvasti kuin vanha setä, joka sallii veljensä poikain itseään sinutella. Ja kaikille hän tarjosi, leikkien pohattaa ylpeästi ja huolettoman näköisesti, kuin olisi ollut tuhat markkaa joutilaita rahoja taskussa. Punssipullo toisensa perästä tuli, oli ja meni.
—Nuoriso! kuului hän heille hokevan,—nuorisoa minä rakastan … nuoriso on kansa … pitäkää te aatteen lippua yllä, niinkuin me aikoinamme olemme pitäneet!
Mutta nuoriso oli laulutuulella, ja Anteron täytyi taas heitä johtaa. Laulettiin ja ryypättiin, toisia tuli ja toisia meni, mutta vähitellen alkoi kuulijakunta harveta.
—Elekeehän vielä männä … minnekkä teillä on semmoinen kiire … aikoo tässä muutkin tenttierata! koetti hän meneviä houkutella, mutta nuorilla ylioppilailla oli vappuna muutakin tekemistä kuin pitää hänelle seuraa. Lopulta ei siihen jäänyt kuin joitakuita ahnaimpia tyhjentyvien pullojen pohjatähteitä puristelemaan.
Kun me, tehtyämme pienen kävelyn puistoon, palasimme sieltä takaisin verannalle, istui Antero vielä vanhalla paikallaan, mutta uudessa seurassa. Valkolakit olivat poistuneet ja sijaan tullut joitain epämääräisiä olentoja, joista ei voinut sanoa, olivatko ne kauppapalvelijoita vaiko kirjaltajoita vaiko joutilaita kyyppareja vaiko juhlimassa olevia käsityöläisiä. He olivat olutpulloineen asettuneet saman pöydän nenälle, jonka ääressä Antero istui ja josta hän nähtävästi oli pyytämättä heidän seuraansa liittynyt. Nämä tekivät pilaa päihtyneestä ylioppilaasta, pitivät häntä narrinaan ja joivat hänen tavaroitaan, joita hän rajattomasti tilasi. Aikansa sitä tehtyään katosivat hekin jättäen Anteron tyhjien pullojensa seuraan.
Menimme häntä houkuttelemaan pois, vaikka vanha kokemus oli tarpeeksi usein sen turhaksi vaivaksi osoittanut.
—En lähe … en ensinkään … nyt sitä vasta ryypätäännii. Vippoo mulle viis' markkoo.
—Elä huoli juoda enää … joko sitten olet kaikki rahasi tuhlannut?
—Jokoko? Jo kai oon, koskei oo kuin viiskymmentä penniä… kyyppari hoi, pullo olutta! Elekee työ minun rahojani surko … välipä näillä … ei noita paljon ollukkaan … männyt on männyttä eikä tule takaisin.
Oli vivahdus katumusta siinä huokauksessa, päihtyneen katumusta, silloin kun häntä alkaa uuvuttaa ja hän taistelee unensa kanssa. Hän tuuskahti eteenpäin ja hänen valkoinen ylioppilaslakkinsa putosi ryvettyneelle pöydälle, lykäten muutamia laseja lattialle. Oikaistuaan itsensä käski hän meitä menemään hiiteen ja tarttui olutpulloonsa, jonka viimeisillä rahoillaan maksoi.
Siihen täytyi meidän hänet jättää, ja siihen hän meistä jäi. Lakki liassa, hänen viimeinen valkolakkinsa, kravatti niskassa, uusi, vaalea palttoo ryvettyneenä ja hartioilta alas valahtamassa, ei mitään enää jälellä tuosta uudistustaan toivovasta miehestä, joka aamupäivällä oli kaikkine hyvine aikomuksineen liittynyt laulajain jonoon. Aste asteelta oli hän muutamien tuntien kuluessa pudonnut läpi ylioppilaselämänsä kaikkien kehityskerrosten, toveripiirinsä sitä mukaa vaihdellessa, ja nyt hän istui sen alimmassa, istui samalla sijalla, missä viime aikoinaan oli istunut—täydellisen rappion rajalla.
Mutta siitäkin hänet vielä tänä hänen viimeisten toiveittensa viimeisenä vappuna karkoitettiin. Jouduttuaan myöhemmin yöllä yhteen tappelua hakevain merimiesten ja rantajätkäin kanssa, oli heidät ajettu ulos Kaivohuoneelta, ja kaikki yhdessä he olivat joutuneet poliisin huostaan.
Eikä häntä näkynyt, ei kuulunut kassakokoukseen seuraavana päivänä.
Tutkintopuuhat jäivät, velat jäivät maksamatta, eikä Antero-raukka enää koskaan päässyt voimiinsa viimeisen onnistumattoman ponnistuksensa jälkeen. Äskettäin päätti hän päivänsä tuomarin sihteerinä eräässä kaukaisessa maaseutupitäjässä.