Eivät ole isot hänen ilonsa, eivät suuret nautintonsa, piippu parasta ystävää maailmassa.
Sentähden hän sitä rakastaa ja hellii ja hoitaa tupakkakojeitaan kuin tietäjä uhrikalujaan.
Mikä ero siinä, miten nykyinen nuoriso panee tupakan ja kohtelee savukalujaan ja miten Matti! Puntissaan rutistunut paperossi ja taskussa rähjäytynyt sikari sysäistään huolettomasti hampaiden väliin, sytyttää hotaistaan ja heitetään puoleksi poltettuna ilman mitään kunnioitusta lattialle. Matilla on piippuunpano kuin pyhä uhritoimitus, juhlahetki, hänen elämänsä hauskimpien hetkien muistojuhla.
Sen näet jo siitä, millä hartaudella hän kaivaa tuon taikakalunsa poveltaan, millä huolella hän tiukottelee vartta koppaan ja millä hellyydellä nuo kömpelöt sormet koppaa hyväilevät … on niinkuin lapsen päätä silittelisivät! Hänen oma saamansa se onkin tuo visainen pää, ja mieluiset ovat sen yhteydessä olevat muistot, jotka johtuvat hänen mieleensä joka kerta, kun hän sitä sormii.
Kaunis oli kesäinen lauantai Matin nuorra miessä ollessa, kun hän kylän töistä kulki uudismökilleen ja tapasi tiepuolessa ikivanhasta koivusta visaisen pakkulan. Huolellisesti irtautti hän sen koivun kyljestä ja kantoi kuin karitsan mökilleen—se oli siihen aikaan, kun hän vielä oli mökillisenä. Kesän hän sitä kuivaili ja aina väliin tarkasteli ja talven pitkän sitten puhdetöinään vuoleskeli. Oman näköisensä hän siitä teki, leveäleukaisen, turpeahuulisen, lituskanokan, suun ison ja huulet paksut kuin hänellä itsellään.
On nyt kesäinen ehtoo, kylpenyt on Matti ja syönyt täyteisensä aterian ja laitakse koppaansa täyttämään. Kerput tuoksuu tuvan orsilla ja piennarheinät lattialla. Suu on totinen, pielessään käyrä varsi, yhdestä puusta tehty, mutta silmä hymyilee, ja housuntaskusta pullahtaa ulos pehmeä pallo, häränrakkoinen kukkaro, täynnä muhottavia rouheita.
Ei ole Matilla enää aikoihin ollut iloa omista viljelyksistä, pois hän on joutunut pelloiltaan toisten ojia kaivamaan ja kasakkana vieraiden kaskia viertämään. Yhden on kuitenkin itselleen pellon pidättänyt, tupakkamaan, entisen isäntätalon tallin taa, kahden ulkohuoneen nurkkaukseen etelän puolelle, että lämmin oikein heijastaisi seinistä kylminä öinä.
Niinkuin ikkunakukkia hoitaa Matti taimiaan, kastelee niitä väkevillä vesillä, kitkee rikat, riipii pois liiat kukat ja tähystelee poutaisina iltoina taivasta ja tuulia ja pistäksen välistä yölläkin ulos kopeloimaan, onko maa kuurassa. Eikä ole halla vielä milloinkaan saanut Matin toukoa tuhotuksi, pois hän on korjannut elonsa, ennenkuin vihollinen on päässyt niitä puremaan, eikä ole sirppihallaakaan koskaan tullut. Ja makea on Matin tupakka, ei liioin laimea eikä liioin väkevä, sillä tarkat on hänellä taiat, miten tupakka on kuivattava, miten säilytettävä, miten hakattava ja—miten piippuun pantava.
Sukeltaa koppa nyt härän rakkoon, kerää käsi kuin hellästi ruopotellen sen rouheita täyteen, nousee koppa kukkurana piilostaan ja istahtaa taas huulille varren varaan, sill'aikaa kun rakon suu verkalleen kuroutuu kiinni ja kukkaro solahtaa vasempaan housun taskuun eikä koskaan oikeaan.
Malttaa Matti keittää ja malttaa jäähdyttääkin, ei pidä kiirettä tulen teolla, vielä on iltaa istua ja poltella, ja huono on hätäisen työn jälki. Ja tyynesti ja perinpohjaisesti ja silmillään myhäellen käy hän uhritultansa tekemään.
Ei hän ole niitä, jotka omia tekojansa kehuvat ja moittivat toisten, mutta siitä hän silloin tällöin ylpeilee, ettei ole vielä eläessään piippuaan tulitikulla sytyttänyt. Ei luota hän noihin sähisijöihin, jotka sylkevät silmille kuin äkäiset kissat ja sammuvat tai ovat syttymättä juuri silloin, kun niitä enimmän tarvitset. Matti tahtoo tekemällä tehdä tulensa ja tekee sen aina tuluksillaan.
Ja monet ovat ne muistot nekin, jotka Matilla taulantekoon liittyvät. Ei hän kaiva kertaakaan tulirautaa liiviensä taskusta, sijoita taulaa piin päälle ja iske siitä välkkyviä kipinöitä, ettei aatoksensa saattaisi häntä etäisille saloille, missä kääkkyräiset koivut kääpiä hedelmöivät ja minne ei nykyinen nuori kansa enää tietä tunne. Kerran vuodessa, juhannuksen jälki viikolla, kun kevättouot on tehty eikä vielä ole aika heinään lähteä, katoo Matti kontti selässä ja kirves kainalossa erämaille, syvenee sinne synkimpiin korpiin, viettää yöt nuotiolla ja palaa sieltä selässään kannannainen kuorma kääpiä, metsässä jo valmiiksi vuoltuja. Tarkkaan hän tietää, minkä mistäkin löysi, minkä notkosta, minkä vaaran rinteeltä, minkä sen huipulta.
Jo välähtää kipinä Matin piistä ja melkein aina ensi iskulla sattuu taulaan ja sen sytyttää. Toista on taulatuli kuin tulitikun tuli, ei pistä nenään, kytee siivosti ja levittää tupaan lemua kuin palava suoperkkiö autereisena kesäiltana. Ja saman tuoksunsa antaa se tupakallekin, jonka se hellävaroen sytyttää. Rouheet ritisevät ja kohoavat kukkuralle. Matti painaa niitä vähän peukalollaan, kohentelee, laittelee. Ja kun luonnonvoimat piipun kopassa ovat asettuneet ja savu alkanut tyydyttävästi vaeltaa vanhaa väyläänsä kopasta varteen, varresta pullistuvaan poskeen ja siitä toisen suupielen kautta ulos, samalla kun koppakin joka imaisulle pullahuttaa pyöreän pilvensä ylös ilmaan, kumartuu Matti kyynärpäineen polviensa varaan ja vaipuu mietteisiinsä.
Ilta on pimennyt, tuli vain tuikkaa kopasta ja sen hiilloksen valaisema savu ruskottaa tuvan mustaa seinää vasten. Mitä miettii Matti istuessaan siinä syrjässä muista, heidän puheisiinsa sekaantumatta? Paljon on ollut hänellä huolia, paljon puutetta. Halla vei viljat ja ajoi mökiltä. Vaimo kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle. Selkä on kangistunut, käsivarret koukistuneet, raskaasti nousee jalka, sivuja pakottaa ojalla. Kun on illalla työstä uupunut, laskeutuvat nämä muistot lisäpainoksi mielen päälle. Mutta silloin tuprahtaa unhotuksen tupakka ja loihtii esiin toiset muistot, nämä tupakkamuistot: kun hän koppapuun löysi, kun taulakääpiä haeskeli, tupakkamaata vaaliskeli ja sitten näin piippuun pisti, pisti työhön lähtiessä aamulla, työstä tultua illalla ja silloin tällöin keskipäivälläkin ojan laidalle istahtaessaan. Niiden muistojen savuun, niiden ainoain iloisten, mitä hänellä on, häipyvät Matin entiset murheet ja niihin peittyvät tulevatkin huolet: kuka minulle tupakan kasvattaa, kuka noutaa minulle taulatarpeet, kun en enää itse jaksa? Vaan vielähän noita on entisiä kasvuja ainakin viideksi vuodeksi ja on ennen tehtyä taulaa vuosikymmeniseksi, ja ehkä tämä koppanikin loppuikäni kestää. Ja mitäpä häntä huolia huomisesta…
Pohjilleen on palanut piippu Matin näitä miettiessä, räiskähtää vielä viimeisen kerran ja sitten sammuu, muistuttaen Matille, että jo on maatamenon aika käsissä.
Ennen sitä käväisee hän kuitenkin katsomassa tupakkamaataan. Isolehtisenä kuhottaa Matin vilja ja on pimeiden öiden tultua alkanut yhä paksumpaa vartta työntää. Ei ole vielä pelkoa pakkasesta, pilvessä on taivas, ja lempeästi liehtoo tuuli etelästä järven yli.
Penkilleen painautuu Matti, piippu ja kukkaro päänsä pohjissa. Ei ole hänellä muita vartioitavia aarteita, eikä hän ketään kadehdi. Mutta minä luulen, että on paljon niitä, jotka kadehtivat Mattia ja hänen rauhoittavia tupakkatunnelmiaan ja jotka olisivat onnellisempia, jos ei heillä olisi sen suurempia aarteita vartioitavina kuin on Matilla.
Juna kulki pitkänä talvipuhteena autiota sydänmaan rataa. Vaunu oli melkein tyhjä, ulkona oli pimeä ja tuprutti lunta.
Seisahduttiin jollekin nimettömälle pysäkille, ei ollut ketään meneviä, tulijoita oli yksi. Hän tuli varovasti ja arasti, niinkuin tulee talonpoika herrashuoneeseen, ja kun ei kukaan käskenyt ulos eikä kysynyt, mitä oli asiaa, valitsi hän kapean penkin ovensuunurkassa, istuutui siihen, laski konttinsa lattialle jalkojensa väliin ja riisui hatun päästään.
Hän oli luminen ja väsynyt. Hän oli nähtävästi joko hiihtänyt suksilla tai kahlannut umpitietä. Kasvot olivat laihat ja kuopilla, katse oli uupunut ja samalla palava. Koetin päätellä, mikä mies hän oli, ja tulin siihen käsitykseen, että hän oli uudistorppari. Työmies hän ei ollut, sillä niillä on tätä nykyä varaa kulkea paremmissa vaatteissa, ja niillä on aina jotakin ostettua yllään. Tällä oli kaikki kotitekoa, nähtävästi oman vaimon kutomaa ja etupäässä paikkaamaa, sillä koko puku, ja varsinkin housut, oli paikkaa paikan vieressä.
Vähän katseltuaan ympärilleen kumartui hän konttiaan aukaisemaan. Vähän aikaa kopeloituaan siinä otti hän sieltä esille nyytyn ja alkoi päästellä sen solmuja.
Vitkalleen kävi kohmettuneiden sormien työ, ja minusta näytti siltä, kuin olisivat hänen kasvonsa jännittyneet ja ilme silmissä tuimentunut sitä mukaa kuin se edistyi. Seurasin uteliaana penkiltäni, mitä sieltä ilmaantuisi.
Sieltä tuli esille yksi ainoa musta leipäkannikka. Saatuaan sen vihdoinkin käsiinsä—hän tarttui siihen kahden käden, ja ne vapisivat— käänteli ja pyöritteli hän sitä katsellen joka taholta. Sitä oli jo ennen nakerreltu, hän näytti etsivän sopivaa paikkaa käydäkseen sen kimppuun. Hän sitä kuin hyväili, ja kasvoihin tuli hellä tyydytetyn tunteen ilme, samalla kuin hänen sormiensa liikkeet muistuttivat kissaa, joka leikkii pyytämänsä hiiren kanssa. Yht'äkkiä puristuivat sormet saaliin ympärille, suu aukesi isoksi, pää ponnahti eteenpäin, katse näytti kuin vimmastuvan, silmät seisoivat, pullistuivat kuopistaan, ja hampain, nenin, kasvoin, suin ja silmin karkasi hän kannikkaan kuin peto saaliinsa kimppuun. Ja hän järsi sitä kuin kissa— ja minulla oli se tunne, että olisi vaarallista mennä häntä häiritsemään. Hän piti sitä kauan hampaittensa välissä, puri niin, että silmät menivät kiinni, puri kuin koira puree luuta ja vilkkuu ympärilleen, tuleeko kukaan sitä ottamaan. Vihdoin lohkesi kannikka, ja hän sai siitä posken täyteisen palan suuhunsa, alkaen sitä hiljalleen jauhaa hampaittensa välissä. Nielaistuaan muutamia kertoja otti hän kontistaan pienen piimäleilin ja keikisti siitä kulauksen suuhunsa, löysi palan suolakalaakin nyytyn poimuista ja rauhoittui vähitellen syömään hillitymmin, kunnes kokonaan tyyntyi.
Mutta minä olin nähnyt tarpeeksi, saadakseni siinä häntä katsellessani aihetta muutamiin mietteihin.
Oli kuin olisi kannikka ollut hänen pahin vihamiehensä, niinkuin olisi kauan pidätetty kiukku ajanut häntä sille kostamaan kaikkia niitä kärsimyksiä, joita se oli hänelle tuottanut.
On niitä, joille työ on huvi ja jokapäiväinen leipä sen huvin palkka, on toisia, joille työ on tuska ja vaiva ja leipä sen palkka. Edelliselle on leipäpalanen suun täysi ravintoa, jonka ohimennen ostaa tai ostattaa, jälkimmäisille se on koko ravinto ja sen hankkiminen elämän työ. Hän oli niitä jälkimmäisiä ja hänelle oli leivän hankkiminen loppumatonta sotaa ja vaivaa, alituista saaliin takaa-ajamista, jonka kun vihdoin saa vangikseen, silloin armotta siihen hampaansa iskee.
Millä lailla on hän tuon mustan, kovan kannikkansa hankkinut?
Hän on kylmään metsään pellon raivannut. Ei ole köyhällä varaa paikkoja valita, täytyy tehdä toukopaikkansa siihen, mihin muilta saa. Paitsi kantoja on täytynyt penkoa kiviä. Yksin on täytynyt työ tehdä, ei ole varaa palkollista pitää. Sitten on se kiviröykkiö kuokittu ja kynnetty. Vuosia on kulunut, ennenkuin siihen voi rukiin kylvää. Ja ennenkuin sen siemenen irti sai! Velaksi oli tietysti otettava ja korkea korko maksettava. Ei pääse hevosella eikä venheellä kirkonkylästä sydänmaan mökille pahain taipalien taa, selässä on siemen kannettava soiden poikki ja salojen halki. Vihdoin on peltotilkku kylvetty. Vasta vuoden päästä se leikattavaksi valmistuu. Syksy, talvi ja kesä on odotettava, pelättävä sitä, että lumi painaa, hanki märättää, rae särkee, suuret sateet heilimöidessä lakoon lyövät, ja lopulta halla mennessään puraisee. Ja jokainenhan se näistä ottaakin osansa köyhän pellosta, nuhdosta maasta, jolla ei ole itsellään voimaa. Ja johon ei ole sitä muualtakaan saatu. Tähteet vain saadaan kuhilaalle kohoamaan. Mutta niitä varten on ollut riihi rakennettava ja puut hakattava, niitä varten on se riihi lämmitettävä, ja elot puitava. Ei ole vesi eikä tuulimyllyä, vaan vilja on oman pirtin nurkassa käsikivellä jauhettava.
Viimein pääsee hän taikinaa tekemään, ja silloin huomaa hän, että jos mieli talven yli päästä, on kakku hienoksi leivottava ja kovaksi kuivattava, ettei hupenisi.
Semmoinen oli se kannikka, jonka hän viimein sai syödäkseen, semmoinen se saalis, jonka hän sitä näännyksiinsä asti takaa-ajettuaan vihdoin saavutti.
Siksi hän kävi sen kimppuun semmoisella vimmalla, niinkuin kostaaksensa sille kaikki kiusansa.
Mutta nyt hän on jo rauhoittunut. Hän on syönyt sen puoleksi ja kietoo toista puolta nyyttyynsä säilöön toiseksi ateriaksi, kapaloi kuin kallista kalua, ja kasvoissa on rauha ja silmissä hellä ilme. Kerää murut, joita on polville pudonnut, panee kaikki takaisin konttiin ja huokaa helpotuksesta.
En malta olla antautumatta puheisiin hänen kansaan, siirryn hänen viereensä, kysyn, minne on matka, ja saan kuulla, että hän on menossa lääninvankilaan suorittamaan vedellä ja leivällä sakkoja maksamattomista ruunun rästeistä.
Hän oli saanut sen vihdoinkin valmiiksi, elämänsä työn ja kaiken työnsä tarkoituksen: oman huoneensa metsään, kannokkoisen ahon laitaan.
Kaiken ikänsä oli hän toisen karjaa paimentanut, toisen hevosta ajanut, toisen auralla toisen peltoja kyntänyt. Toisen kaskia oli hän hakannut, toisen paloja viertänyt. Toisten pelloilla olivat hänen kaivamansa ojat, satasyliset. Toisen pöydältä oli hän syönyt, toisen vuoteella maannut ja toisen saunassa kylpenyt—ahneitten isäntien, jotka kovia töitä teettivät ja maksoivat huonokuntoiselle palkkaa minkä tahtoivat. Toisten olivat vaatteetkin, eivät koskaan omalla mitalla tehdyt— paikatkin vieraiden vaimojen panemat, kun ei ollut varoja omaa ottaa.
Eikä ollut omaa muuta kuin nuo laihtuneet luut, tuo kumara selkä, tuo rykivä rinta ja ainainen hengenahdistus.
Oli sentään, oli vielä keskentekoinen saunatuvan salvoskin kylän takalistolla, aholla palaneen metsän reunassa.
Kymmenen vuotta hän oli sitä kyhäellyt, kerroksen kaksi vuodessa, niin että alimmat hirret olivat jo harmaantuneet kuin vanhassa huoneessa, kun ylimmäiset valkoiselle hohtivat. Oli vihdoinkin katto pantu, turvekatto, ja kiuasuuni saatu valmiiksi ja ovi ja ikkuna paikoilleen ja alimmat hirret piiluttu yhtä valkeiksi kuin ylimmät. Viimeiset voimansa oli vanha ponnistanut ja välistä ollut vähällä nääntyä, kun ei ollut auttavata ketään sillä, joka ikänsä oli muiden apuna ollut. Eikä hän muuta ollut toivonutkaan, kuin ettei kesken katketa ehtisi, että pääsisi edes oman katon alle kuolemaan.
Ja nyt oli pantava pirtti lämmitä ja tehtävä tuli takkaan, ensimmäinen tuli elämässä omaan takkaan.
Hän on kämpinyt metsän reunaan ja saanut siinä suurella vaivalla kuivuneen hongan tyvestä sylyksen halkoja pilkotuksi. Ne oli vietävä, mutta hän on uupunut, tahtoo hetken verran puun rungolla levähtää.
Vetiset ovat silmät, murtunut on katse, veltot ovat kasvot, leuka tutisee, kädet vapisevat, vaikeasti pihisee henki ahtaassa rinnassa, ja heikosti sydän lyö. Syksyisen lehdettömän lehdon läpi näkee hän valkoisen tupansa, ja sen aukinaisen oven aholle paistavan mustaa metsää vasten kelmeän syysillan valossa… Se on hänen tupansa, hänen oma tekemänsä… Kun jaksaisi saada nuo puut tästä pihaan… Hän katselee sitä, ja yht'äkkiä näyttää se olevan hyvin kaukana, niinkuin jossakin toisella puolen maailman. Hän pyhkäisee vettä silmästään, ja nyt on tupa lähempänä, mutta näkyy hyvin epäselvästi yhä tihenevän oksaverkon läpi … ei näy muuta kuin valkoinen seinä ja musta ovi. Taivas on metsän takana kuulakka ja keltainen. Kylmä puistattaa hiestyneitä hartioita. Pitäisi pian saada pirtti lämmitä… Nyt se on taas paikoillaan, ja siitä erottaa nurkat ja salvaimet. »Siinä ehkä vielä vuosia elän. Ehkä kunta antaa tähän apuaan, jos en itse jaksa…»
Lämmin virtaus tunkee ruumiin läpi, vaan ei tunnu jaksavan vielä nousta, täytyy vielä hetkinen huoahtaa. Ja hän istuu eikä mitään ajattele.
Silloin kuuluu naputusta jostakin, niinkuin lyötäisiin siellä vasaralla naulan päähän ja tulee mieleen ajatus: »Kenenkähän kirstun nauloja lyönevät?»—Vähän ajan päästä kuuluu hovista iltakellon soitto toiselta puolen järven:—»Kenenkähän sielukelloja soittanevat?»
Yhä himmenee maailma, on kuin olisi usva noussut tuvan eteen. Ei kuulu enää naputusta eikä soi enää kello, mutta nyt on kuin metsä humisisi. Hän kumartuu poimimaan puita syliinsä, mutta silloin tuuskahtaa hän suulleen halkojensa päälle, vierähtää siitä kyljelleen maahan karisseiden lehtien päälle, kuivuneen puun viereen, kivi päänaluisena.
Valkoinen tupa seisoo pimenevän ahon reunassa mustien kantojen keskessä, ja musta ovi katselee eteensä kuin kummissaan kysyen: »Kenelle se minut teki, kun ei tulekaan?»
Toisille oli Matti tupansakin tehnyt…
Olin polkupyöräretkellä, ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin alentunut, ellen olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni. Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä. Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset, tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului siitä vihaisesta äänestä, millä merkkitorveni törähti. Pois tieltä!… tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!
Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamista pyörällä, ellen saisi vikaa korjatuksi.
Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat, ja tietysti oli se minusta erinomaisesti meidän kehittymättömiä olojamme kuvaavaa, ettei meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman vamman polkupyörässä parantaa—josta minulla kyllä oli usein ollut kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, missä niitä tarvittaisiin. Mikseivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin tarpeisiin saapuvilla!
Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta. Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa ei ollut ainoastaan seppä, vaan seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden mutterin polkimeeni.
Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin heinäaika, ja hän teroitti parhaillaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut, vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin touhuissani kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla, ja huusin jo kynnyksen takaa:
—Hoi, seppä, hevostani kengittämään!—ja pyöräytin koneeni oven eteen.
Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti, minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse katosi kohta, ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotakin heille uskottua korjattavaa kapinetta.
—Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.
Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja tunnustaa oikeaksi ehdotukseni, että hänen pitäisi hankkia pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja sen semmoisia—siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella, varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen.
Ukko teki työtään eikä vastustellut, ja minä intouduin yhä enemmän omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat—no, niitä hän tietysti voisi tehdä sivutöinään…
Lienee minulla kuitenkin ollut jonkinlainen tunne siitä, että minä tässä sentään pidän liian paljon ja liian suurta ääntä pyörästäni ja itsestäni—olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni—koska minä, sitten kun seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu paikoilleen, katsoin pitäväni sanoa jotakin kohteliasta hänenkin kapineistaan.
—Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.
—Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi:—Olisi ollut tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.
Vasta nyt minä huomasin istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen varteen.
—Kukas tässä on takonut? kysyin.
—Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.
—Missäs poika nyt on?
—Kuoli kaksi viikkoa sitten.
—Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen, hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt—näön vuoksi vain, ilman sen suurempaa osanottoa:—Mihin tautiin kuoli?
Hän käänsi kasvonsa päin—en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä, ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja ja virkkoi:
—Tapaturmaisesti hän kuoli.
Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli … minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?
—Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui kuoliaaksi.
Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteisiin, ja lennättää kattoon ja paiskaa sieltä alas…
—Ja siihen kuoli?
—Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa eikä tiettyä luun vikaakaan päälle päin nähden.
—Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä.
En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut hänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli hän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen silmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut peukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en tiedä, saiko hän sieltä jostakin syvemmältä tulvimaan yrittelevän lähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt. Yhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen kertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus semmoisenaan olisi häntä ennen muuta kiinnostanut ja niinkuin se olisi ollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se, että se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.
Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä. Rattaiden välistä peräytyessään oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti taakseen, niin ei nähnytkään Anttia.—»Minnekkä se poika joutui?» kysyi hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.
—Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä luun vikaa … makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia kalventanut.
Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että vainaja oli maannut kirstussaan niin—kauniisti.
Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?
Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan maailman nähtäväksi.
—Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.
—Olisiko paljon viisikymmentä penniä.
Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen rakennetta, niinkuin se olisi ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava tässä maailmassa.
Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alasimella—olisinkohan minä ensimmäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa hänen urheiluinnostukseensa—kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?
Tulin kerran kotiin meluisesta, rientävästä maailmasta, jossa elämä sätkättää ja särisee kuin herättäjäkello, ajaen sinut armottomasti ylös makeimmista unistasi.
Ajan kuluessa alkoi minusta tuntua kuin olisi jokin muutos talossa tapahtunut, vaikken voinut sanoa, mitä se oli. Oli tullut sen ilmaan jotakin uutta, joka ei oloaan ilmaissut, mutta joka kuitenkin oli olemassa. En tehnyt siitä sen tarkempaa selkoa itselleni niin kauan, kun talossa valvottiin. Vasta sitten, kun kaikki muut olivat vetäytyneet pois huoneestani ja minä kävin laittautumaan levolle, alkoi korviini kuulua kuin hiljainen tassutus. Oli kuin olisi joku raottanut ovea, joku vanha täti, talon tonttu, joka sukkasillaan tulee sanomaan hyvää yötä ja kuiskaten kysymään, onko täällä kaikki, mitä tarvitaan.
Se oli seisahtunut oven pieleen, ollut siinä koko illan, tuo vanha kaappi, satavuotinen Morakello ja näytti nyt hyväntahtoisesti ja myhäellen minulle silmää iskevän.
No, katsohan sitä! Mitä sinä siinä … kaikkia vanhoja romuja tässä … tuommoinen koppoli kuin kellotapuli!
Lähestyin sitä hyvin epäkunnioittavasti, avasin sen oven, ivasin sen raskaita malmiluoteja ja nuoraketjuja ja nostin sen päähinettä, jonka sisässä oli taulu ja koneisto. Se oli todellakin kuin vanha eukko, pyöreänaamainen ja hyvin naurettavan näköinen, kankea hame yllä ja keskeltä vain vähäistä kaitaisempi kuin muualta. Mutta samassa alkoi minua säälittää sen turvattomuus, oli kuin olisin riistänyt myssyn omalta äidiltäni ja paljastanut hänen harmaat ja harvat hiuksensa vierasten nähden.
Asetin sen varovasti paikoilleen, pyysin melkein anteeksi röyhkeyttäni, ja se antoi—löi hiljaisesti ja kuin kuiskaten hyvää yötä.
En ole elämässäni nukkunut niin rauhallista yötä kuin silloin. Kuuntelin sitä ennen uneen vaipumistani. Se käveli yhä edelleen yhtä varovasti ja löi tuntinsa unettavasti ja tyynnyttävästi kuin jokin etäinen kirkon kello. Yön kuluessa se valvoi ja karkoitti pois kaikki unien pahat henget. Ja kuinka hellävaroen ja hienotuntoisesti se aamulla minut herätti! Oli kuin olisi tullut sisään tuo sama vanha täti kahvitarjotinta kantaen, jättänyt sen pöydälle pääni pohjiin ja poistunut yhtä hiljaa kuin oli tullut. Mikä ero tämän ja herättäjäkellon välillä!
Meistä tuli tämän jälkeen parhaat ystävät.
Kuinka yksinkertaiset ja samalla lujat ovat sen rakenteet! Siinä on tekijänsä käden jälki ja osa hänen hengestään jokaisessa yksityiskohdassa! Käsin tehty on pieninkin ratas ja sormin nakerrettu jokainen hammas. Ei ole siinä ainoatakaan liikaa laitosta eikä turhaa koristetta. Ei ole ruuveja, vaan tarkasti kotkatuita nauloja, ei raksahtelevia vitjoja eikä vietereitä, vaan lujasti punotut nuorat, joiden päässä riippuvat luodit käyttävät sitä ikuisen ja aina yhtä levollisen painovoiman avulla. Se on tuo salaperäinen luonnonilmiö, avaruuksien koneistoa käyttävä voima, joka Moraakin käyttää. Ja se on kai se sukulaisuus, joka luopi siihen sen salaperäisyyden, joka sillä on ja jota sen pitkä, joukealiikkeinen heiluri tasaisilla naksahduksillaan tulkitsee. Ne liikkeet eivät ole hätiköiviä kuin taskukellon eivätkä myöskään teeskennellyn hitaita niinkuin uudenaikaisen regulaattorin, josta ei tiedä, käykö se vai seisoo.
Ei koskaan sillä ole kiire, mutta aina se ennättää. Ja samoin tekee sekin, joka sen mukaan elämänsä järjestää. Se jakaa aikaa kuin äidin kädellä, aina runsaasti, mutta ei koskaan liiaksi, sillä vaikkei se ketään kiirehdi, niin ei se laiminlyö muistuttamattakaan. Sen jälkeen, kun se tuli taloon, en ole koskaan myöhästynyt, rauhaisuudellaan ja tyyneydellään pakottaa se minut säännölliseen elämään. Minun on nyt mahdoton valvoa yli puolen yön, sillä jokainen nappaus on kahdentoista jälkeen kolkutusta omalletunnolleni. Ja yhtä vaikea on minun nukkua liian pitkään aamulla, sillä jos sen teen, näyttää minusta, kuin se minua moittivin, suurin silmin katselisi. Sen kasvot ovatkin niin rehelliset ja sen arapialaiset numerot niin avonaiset, että niistä heti näkee, mitä sillä on mielessä. Tuo vähän kupera, kiilloittamaton taulu ei koskaan heijasta valoa niinkuin niin monet uudenaikaiset kellot, joita katsoessa aina saat kiertää määrättyyn paikkaan kurkkimaan. Vilkaisemalla saa jo Moratädiltä tiedon ajan menosta, ja ulkona kulkijatkin käyvät usein ikkunan ohi siltä aikaa tietämään. Ja se vastaa tarkoitustaan siihenkin nähden, että on kookas, niinkuin pitää ollakin sen, joka mittaa suuruutta semmoista kuin on aika. Tarkkaan se aikansa mittaa. Liekö vielä ikänään jättänyt tai edistänyt. Kuka tietää lukea tunnit, jotka se on soittanut! Kuinka monelle liekään se hänen ensimmäisen hetkensä lyönyt ja kuinka monelle viimeisen soinut! Aika joutuu usein pois tahdistaan, edistyy, taantuu ja saattaa joskus mennä kokonaan saranoiltaan, jonne sitä ihmiskunnan onnen sepät saavat kauan takaisin sijoitella. Mora ei koskaan kiihkoile, ei koskaan hermostu eikä näytä koskaan aikovan polultaan poiketa. Yhtä se vain pyytää: että kerran viikossa häntä kohennat.
Vaan kerran se ehkä senkin veto loppuu, katkeaa joku kara tai rikkoutuu ratas. Heilurin koukku ei saakaan enää kiinni hampaasta, sen vauhti hiljenee ja ääni menee vähitellen painuksiin ja päättyy hiljaiseen kuiskaukseen. Henki on lähtenyt, ajan rattaat ovat lakanneet liikkumasta. Ei mitään kouristuksia, ei mitään kuoleman kamppausta, kauan aikaa liikkuu vielä heiluri, kunnes antautuu sen saman voiman vangiksi, joka oli sen elämä, ja seisoo suorana maan keskipistettä kohti, valmiissa kirstussaan.
Mutta vielä on siihen aikaa paljon. On niin omituista ajatella, että tuo ystäväni tuossa, joka nyt sekunti sekunnilta elää samaa elämää kanssani, on elänyt yhtä läheisissä suhteissa kokonaisen vuosisadan muiden minulle tuntemattomien kanssa ja että se vielä tulee seuraamaan aikaa ja ihmisten rientoja kauas tulevan vuosisadan helmaan. Sata vuotta käytyään voi se käydä vielä toiset sata vuotta, voi soittaa vielä monen sukupolven syntymän ja lyödä heidän viimeiset hetkensä.
Sekö se lienee, joka on herättänyt minussa vanhaa kelloani kohtaan niin suurta kunnioitusta, että välistä vaistomaisesti otan lakin päästäni käydessäni kysymään häneltä ajan kulusta.
Hän astuu keväisenä yönä Alppilan tietä kaupunkiin päin. Hän kulkee kiivaasti kuin jotakin paetakseen. Puheet, maljat ja tanssin soitto soivat hänen korvissaan ja kiusaavat häntä, ja lattialla parveilevien ihmisten kasvot, vartalot ja liikkeet ovat yhä hänen silmissään, häntä seuraten. Hän tahtoo päästä sitä kuulemasta ja näkemästä, ja kiirein askelin koettaa hän rientää, jättääkseen kaiken sen jälkeensä, ainiaaksi jälkeensä.
Hän on komea ja pitkä nainen, vartalo suora ja solakka ja kasvot sopusuhtaiset ja säännölliset. Ne olisivat kauniitkin, jos eivät olisi niin rehellisen totiset ja vakavat, niin tiedottomat kaikista eduistaan, ja jos eivät nyt niin peittelemättä, niin hillittömästi ilmaisisi sitä surua ja tuskaa, joka hänen rintansa täyttää. Niissä on ilme niinkuin äidin, joka on ainoan lapsensa kadottanut, joka sitä etsii, tietäen ei koskaan enää löytävänsä ja joka melkein kiukkuisesti kysyy kohtalolta, miksi, miksi piti sen niin käydä, miksi piti juuri minulle niin … mitä olen minä tehnyt?
Hän on etsinyt onneaan … ei ole sitä oikeastaan etsinyt, ei ole osannut etsiä, on sitä vain toivonut. Toivonut nuoresta tytöstä alkaen, unohtanut sen usein pienempiä sisariaan ja äitiään hoitaessaan ja heitä opettajatartuloillaan elättäessään, mutta toivonut taas, saanut siitä voimaa ja ollut sen alle menehtyä.
Mutta hän ei ole löytänyt onneaan, tai oikeastaan onni ei ole löytänyt häntä. Hän on niitä, joista tulisi parhaat vaimot ja hellimmät äidit, mutta joita ei kukaan huomaa eikä kukaan älyä pyytää siihen, mihin he parhaiten sopisivat. Ne ovat niitä kylmän näköisiä solkikoivuja, joiden ohi silmä aina katsoo pysähtyäkseen pihlajaan tai tuomeen, jotka kukkivat ja tuoksuvat. Koivu ei keikaile, ei lepattele lehtiään, on hiukan yksitoikkoinen, mutta uskollinen ja totinen.
Taas oli toivo herännyt kauan aikaa unohduksissa oltuaan. Ja nyt se oli ensi kerran tullut niin likelle, että tuntui olevan toteutumassa. Ei hänellä ollut aikaa etsiä ystäviä nuorten iloista, ei varoja tanssiaisiin pukeutua, köyhän lesken tytöllä, eikä kesäisin maalla matkustella ja olla kylpypaikoissa tuttavuuksia tekemässä. Niin pian kuin hän koulustaan pääsi, alkoivat opetustunnit milloin missäkin koulussa. Nyt viimein oli hän saanut vakinaisen paikan. Ja samassa koulussa oli ollut viime kevätlukukauden sijaisopettajana—hän.
Se olisi sopinut niin hyvin, yhdessä olisivat he työskennelleet, panneet palkkansa yhteen—se oli näyttänyt kaikin puolin mahdolliselta. Pitkin kevättä, kun päivä paistoi luokkahuoneen suurista ikkunoista sisään ja hänen syvä bassonsa kuului toiselta luokalta ja kun he opettajain huoneessa tapasivat toisensa ja keskustelivat totisesti ja vakavasti kasvatusopillisista kysymyksistä ja hra Lind häntä joskus kotiinkin saattoi, vaikkei ollut sama matka—oli hän sitä alkanut ajatella, hellytellä sitä ajatustaan kuin kapalolasta, pukenut sen pienoisensa yhä somempiin vaatteihinsa, hymyillyt sille kuin haavenukelle, uskonut unelmaansa yhä enemmän ja viimein kiintynyt siihen kuin omaansa. Hra Lind, joka kuului Matkailijayhdistykseen, sai hänetkin rupeamaan jäseneksi ja käymään kokouksissa. Ja nyt oli hän saanut hänet ottamaan osaa kevätjuhlaankin, joka vietettiin Alppilassa. Hän oli mennyt sinne.
Hän oli mennyt sinne siinä varmassa toivossa, että nyt se tapahtuisi. Jos se yleensä ollenkaan tapahtuisi, niin pitäisi sen nyt tapahtua. Ei hän enää voisi ajatella kesää kuumassa, ikävässä kaupungissa tai yksinäisessä kalastajan majassa saaristossa kahden kesken äidin kanssa. Sisaret olivat jo niin suuret, että tulivat omin voimin toimeen eivätkä hänen hoitoaan tarvinneet, ensi kesäksi olivat he kutsutut mikä minkin toverinsa luo. Niin kauan kuin he tarvitsivat hoitoa ja johtoa, oli jotakin tarkoitusta tällä tämmöisellä elämällä; nyt ei sillä ollut mitään. Hän oli ajatellut tätä uutta käännettä elämässään mahdollisena, ainoastaan kuin palkkiona kaikista uhrauksista ja kaikesta epäitsekkäästä työstään. Jos se tulisi hänelle, onni, tahtoi hän sen vain siinä muodossa ottaa vastaan. Siksi tuntui se niin todelliselta, niin oikeutetulta. Ja siksi oli hän mennyt tähän kevätjuhlaan ilolla ja luottamuksella, melkein varmuudella.
Mutta hänen ei olisi pitänyt sinne mennä!
Eihän ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut, ei ollut mitään kysymystä tehty eikä vastausta annettu, ei ollut edes viitattukaan siihen. Mutta Hannan mielestä oli se kuitenkin kuin sovittu, ja nyt se sopimus tänään vahvistettaisiin.
Hän tuli yksin Alppilaan, jonne jo suurin osa muita osanottajia oli ennen häntä kokoontunut. Hra Lind oli hänkin juuri tullut, nähtävästi eräiden neitosten seurassa, joilta juuri auttoi päällysvaatteita yltä. Tuttavallisesti, mutta kylmästi ja ilman mitään salaisen sopimuksen ilmettä silmissään tervehti hän Hannaa ja meni sitten toisten kanssa saliin. Ja siitä alkoivat pettymykset. Hannasta oli, niinkuin ei häntä olisi ollutkaan olemassa. Istuttiin ryhmittäin tuttavapiirien mukaan eri osissa salia ennen keskustelun alkamista ja sen aikana. Hanna joutui lähelle hra Lindin seuraa, mutta kun seura oli hänelle tuntematon, ei hän siihen itsestään liittynyt eikä hra Lindkään esittänyt häntä tuttavilleen, vaikka oli ollut tyhjä tuoli heidän pöydässään.
Yht'äkkiä, niinkuin kylmän aamutuulen kosketuksesta, hajosi silloin hänen unelmainsa toivo, jonka ympärille hän oli haaveittensa hunnun kietonut. Ja kylmässä, räikeässä valossa näki hän kaiken, mitä sinä iltana tapahtui.
Keskustelu alkoi, sen aiheena olivat sopivimmat matkailijasuunnat, ja esillä oli myöskin kysymys mukavimmista matkailijapuvuista. Kaikkien puheista kävi ilmi, että he innolla valmistautuivat lähtemään kukin taholleen. Herra Lind kuului aikovan kanoottiretkelle sisämaahan.
Vuosikokouksessa oli valittava myöskin seuran johtokunta, johon ei kukaan tahtonut suostua rupeamaan, varsinkin kun jonkun sen jäsenen olisi pitänyt oleskella kaupungissa kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita varten. Siitä väiteltäessä tuli hra Lind yht'äkkiä Hannan luo ja kysyi hänen viereensä istuutuen, missä hän aikoi kesänsä viettää.
Ilo pulpahti hänen rinnassaan, pettymys oli kuin pois puhallettu, hänestä tuntui vastatessaan, niinkuin ei hän enää ollenkaan olisi uskonut, mitä sanoi:
—Kai minä vietän sen täällä Helsingissä, niinkuin ennenkin.
—No, sehän sopii! huuhdahti hra Lind iloissaan. Minä juuri aioin…
Mikä sopi? Mitä hän aikoi?
Hra Lind pyysi puheenvuoroa, ja kun hän sanoi juuri kuulleensa, että neiti Hanna Holm tulisi jäämään kesäksi kaupunkiin, ehdotti hän häntä valittavaksi johtokuntaan.
Hämmästyksessään, masennuksessaan ei Hanna saanut sanaa suustaan, se pidettiin suostumuksena, hänet valittiin huutoäänestyksellä, ja hra Lind nousi hänen vierestään liittyen omaan seuraansa, josta kääntyivät häntä katsomaan hänen nimensä kuultuaan.
Hänen täytyi jäädä illalliselle, jota jo keskustelun aikana oli alettu kattaa. Se ei ollut Lind, joka häntä pyysi jäämään, se oli seuran puheenjohtaja, joka nähtävästi katsoi velvollisuudekseen olla hänelle kohtelias sen palveluksen vuoksi, jota hän oli osoittanut yhdistykselle. Hra Lind istui neitostensa kanssa toisessa päässä pöytää jotenkin isoäänistä iloa pitäen. Kerran nosti hän sieltä lasinsa tervehdykseksi vierusneitonsa mukana, joka sen ensiksi teki.
Hanna istui iloisessa, yhä vilkastuvassa seurassa, kuuli ääniä ja puheita ja maljan esityksiä—yksi niistä omistettiin hänellekin, johtokunnan uudelle jäsenelle. Mitä varten hän oli täällä, mistä hän oli tullut, kuka hän oli, ketä ne olivat nuo? Kuka se oli tuo mies, josta hän oli jotakin kuvitellut, jotenkin yhdistänyt johonkin elämässään … menneisyydessäänkö, tulevaisuudessaanko? Eihän sillä ollut etäisintä aikomustakaan ollut, ei epämääräisintä ajatustakaan siihen suuntaan. »Semmoiset kuin minä emme ole lähitienoillakaan hänen ihannettaan. Se on ihan tavallinen herra, ei eroo yhtään niistä, jotka rakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia».
Hän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne rinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian aikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja tanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra Lind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään ivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian pitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen jälkeen ja poistui.
Miksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?
Hän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko hän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?
Mutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma tanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan ulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt siihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.
Rappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa viillyttelemässä.
—Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.
—Täytyy mennä, onhan jo aika.
—Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa kesää!
—Samaa teille!
Ja hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa. Häntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli kunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli tehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?
Hän kysyi kiukkuisesti, mutta voi vastata vasta sitten, kun pahin kipu oli ohi ja mieli rauhoittunut.
Eihän häntä ollut kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt hänelle vääryyttä, ei pettänyt kukaan muu kuin hän itse. Miksi olisikaan se hänestä välittänyt? Eihän se ollut mitään luvannut, ei mihinkään sitoutunut. Mistä hän siis kiukutteli ja kenelle? Hän purskahti itkuun, ja kyynelet valuivat maahan kuin veripisarat haavoitetun, pakenevan otuksen rinnasta. Hän huomasi istuvansa kallion laella, josta näkyi kaupunki ja sen takaa meri kesäyön valossa. Pää käsiensä varassa itki hän kyynelensä kuiviin ja itki vielä hetken aikaa sen jälkeenkin, kun ne eivät enää vuotaneet. Ei itkenyt enää niin paljon omaa pettymystään, oman onnensa olemattomuutta, omain toiveittensa toteutumattomuutta, viimeiset nyyhkytyksensä omisti hän kaikille niille, jotka ovat kerran elämässään itkeneet niinkuin hän nyt itki. Niitä oli paljon, niitä seisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään: tuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat astuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi, niinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli sääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.
Aamun tuulahdus sattui kuumentuneeseen poskeen, viillytteli sitä ja tuntui niin suloiselta ja jäähdyttävältä luomien alla. Aurinko teki nousuaan, ja sen ensimmäinen valo sattui kirkon ristiin kaupungissa ja värähteli siinä kauan kuin luokseen vilkuttaen, kuin huomiota herättääkseen, kuin tahtoen sanoa jotakin tärkeätä, jota juuri tällä hetkellä oli muistettava.
Hän nousi lähteäkseen. Alppilan tieltä vuoren alta kuului iloisia miesten ja naisten ääniä, kuului miehekäs bassokin ja laulua. Hanna lähti laskeutumaan kallioita myöten toiselle tielle, joka vei lahden ympäri kaupunkiin, ja näki tuon tuostakin kirkon ristin kimmeltävän yhä kirkastuvan aamukoin valossa.
Ei hän tahdo moittia ketään, ei olla kenellekään katkera. Hänen täytyy joutua kotiin, ennenkuin äiti herää. Hänen täytyy laittaa sisariensa kapineet järjestykseen heidän lähtöönsä huomiseen junaan. Täytyy koettaa saada äiti sijoitetuksi kesäksi johonkin lähelle saaristoon. Niin, ja sitten on hänen matkailijaseuran sihteeriltä käytävä tiedustelemassa noiden juoksevien asiain hoitoa.
Ilmassa oli kevättä ja kiimaa. Pahimmat talvipakkaset olivat ohi, ja aurinko alkoi jo lämmittää. Päivällä sulatteli jo hiukan hangen pintaa ja yöllä sen jääti niin, ettei näkynyt jälkiä missään. Mutta sitten satoi eräänä yönä vitilumen, ja silloin ilmaantui polkuja pelloille ja vainioille niin, että oli kuin olisivat metsän asukkaat yhtäkkiä kymmenkertaisesti lisääntyneet. Jänikset näyttivät kaiken varovaisuutensa menettäneen ja olivat laukkailleet ylt'ympäri missä vain sattui; oravat olivat laskeutuneet puista maahan häätanssiaisia toimeenpanemaan, teiret, metsot ja muut linnut olivat juoksennelleet laumoittain niitynvarsia pitkin ja siivillään karustelleet puoliympyröitä lumeen. Ei kellään näkynyt olevan vähintäkään pelkoa vihollisista, jotka muulloin joka hetki pälyivät ja piilivät. Eikä ollut vihollisiltakaan aikaa väijymään, sillä kihlahommansa oli heilläkin. Yökaudet kuului kurahtelemista, ulvontaa, kotkotusta, kuherrusta ja rausketta. Sillä metsän väen kuherruskuukausi oli alkanut.
Se oli vanha Mikko Repolainen, joka näitä huomioitaan teki, lähdettyään liikkeelle päiväisiltä makuiltaan mäkimailla ja kulkiessaan kuutamoisena iltana verkalleen tavallisille pyyntimailleen vainioille ja järvien rannoille.
Ei nyt kuitenkaan häntäkään tuntunut tänä yönä haluttavan käydä saalista vaanimaan. Kun on juhla nuorilla, silloin on vanhainkin vaikea työssä olla.
Ja vielähän kihahti veri vanhankin suonissa, vielä oli voimaa jänteissä ja häntä pyrki omin päinsä heilahtelemaan. Vielä oli hän ollut mukana viime keväisissä karkeloissa ja hyvätpä oli pitänytkin ilot nuoren revottaren kera, jonka valloitti pois penikkamaiselta sulhaseltaan. Eihän siitä tosin taloutta tullut, muille maille juoksi neito ja sinne jäi, mutta hauskaa aikaa oli ollut se hankiaisten aika, ja hyvää oli tehnyt mielelle sitä talven pitkään muistella.
Jos sen nyt vielä saisi käsiinsä, tai toisen kenen hyvänsä, sitäkin nuoremman! … ja vieläkin kivertyi valkoinen hännänpää sitä ajatellessa. Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki.
Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.
Pääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei tullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi mielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta vainioiden takaa.
Mutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen kaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin, samoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen. Ei vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja lähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten se on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.
Hän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen keskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin tuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä komeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo suloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi jaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.
Siitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan pohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja kantapäillään ja puittanut takaisin metsään.
Hypähti sydän vanhan herran rinnassa, kun hän huomasi, että täällä se on kulkenut, täällä hiiviskellyt ja saattaa olla saavutettavissa minkä näreen juuressa tahansa. Noilla toisilla, niillä ei ole aavistustakaan immestä, minulla yksin on jälki tiedossani. Kun muut ilmaan houkuttelujaan huutavat, ja kun neito niitä kuuntelee, tulen minä takaa, hiljaa hiivin, yllätän ja omakseni otan. Vanha on viisas, vaikkei olekaan väkevä, hammas on tylsä, vaan järki terävä, tuntee ketutarten tavat ja ne saavuttaa, vaikkei kestäkään kintut penikkain kanssa kilpaa juosta.
Lähti Mikko jälkeä noutamaan ja niin oli varma siitä, että siinä se on hänen omansa juossut, että alkoi uutta onneaan mielessään kuvailla. Nuoren vaimonsa hän voittaa, pesä hietaiseen harjuun yhdessä kaivetaan,—tietää hän paikankin, jonne ei kukaan muu osaa—siellä penikkain kanssa piehtaroidaan poutaisina päivinä, yhtenäistä iloa pidetään kesäsydän runsaiden ruokain ääressä, vesilintujen poikasia lampiloista ja luhtaniityiltä väijytään.
Keveästi nousi vanhan ketun jalka ja aina astui hän entiseen jälkeen, ettei tietäisi toinen tuleva nartun tästä juosseen. Silloin tällöin pisti hän turpansa maahan, nauttiakseen jäljen tuoksusta tuoreella lumella; ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä uudemmalle se oli ja ihanammalle.
Mutta silloin sattui sieraimeen jotakin, joka nosti karvat niskassa pystyyn ja päästätti vaistomaisesti suusta äreän äänen kuin kirouksen. Siinä oli yht'äkkiä toinen ennen häntä jälkeen yhtynyt ja lähtenyt sitä seuraamaan… Sen minä nujerran, vaikka kuinka äkäinen olkoon, aina minä yhden kanssa suoriudun, aina yhden penikan laudalta lyön! Ja nyt lähti hän täyttä laukkaa mäen rinnettä alas.
Mutta mäen alla, juuri järven rantaniitylle päästessä yllätti hänet uusi hämmästys. Siinä oli vielä toinenkin jälki, joka oli aivan äsken kahteen edelliseen yhtynyt ja kaikki kolme olivat täyttä laukkaa laskeneet jäälle päin, naaras nähtävästi vain vähän edellä, koska ei ollut ero iso jälkien tuoksu voiman. Ei ollut enää toivoakaan hänen yksin omistamisestaan.
Ei lähtenyt jäälle jälkeen vanha kettu, rantapajukon reunaa päätyi astelemaan, häntä melkein maata viistäen. Raskaalta tuntui askel, mieli meni hajalleen, tuli mutkia matkaan. Oli kivi rannalla, sen päälle hypähti, töksähytti hännän juuren lumeen ja vaipui, pää kallellaan ja silmät ristiin tuijottaen, alakuloisiin mietteihin.
Mitä miettii vanha mies? Miksi keskeytti matkansa? Miksi ei käy onnensa tietä astumaan, vaikka oli jo saanut sen päästä kiinni?
Valoisat olivat äsken muistot, nyt tunkevat mustat mieleen.
Semmoisia ne ovat, nartut, kyllä minä ne tunnen, kaikki yhdenlaisia, ulkoa heidän temppunsa osaan, tämmöisiä ovat: viekastelijoita, pettureita, miesten viettelijöitä. Jälkiä tehdään metsä täyteen houkutukseksi, ilmoitellaan itsestään, editse juostaan, hyvää hajua tuprutellaan, missä tiedetään miesten asustelevan. Lähdet heitä vainullasi seurailemaan, tartut jälkeen kiinni, juoksentelet edestakaisin, että pääsi pyörälle menee, etkä lopulta enää tiedä, missä olet. Laukkaat kielen ulos kurkustasi ja jo luulet hänet ensi askelella yllättäväsi, niin äjähtää otsasi yhteen—toisen koiraksen kanssa. Kaikkia houkuttelevat, kaikille häntäänsä heiluttavat. Siitä tappelu syntyy, silmät, korvat päästä revitään ja rähistään niin, ettei nähtäisi, ei kuultaisi, vaikka metsämies meitä molempia häntään tarttuisi ja päät mäsäksi kiven kylkeen paiskaisi.
Ja miksi hyväksi? Ja miksi huviksi?
Onneksi sinulle, jos saat selkääsi ja alakynteen joudut, sillä pääset. Vaan jos voitat ja käännähdät ottamaan haltuusi vaivojesi palkkaa, jonka näit pensaan juureen painautuneen ja luulit sinua siinä odottavan—poissa on, tiessään, matkainsa päässä ja karkaa vereksin voimin minkä kerkiää, ei sinua enää välttääksensä, vaan kiusatakseen, kiihoittaakseen, viimeisen hengen keuhkoistasi pusertaakseen. Parasta, kun selkäsi kääntäisit ja heittäisit mokoman hetaleen…
No, saavutat hänet, saat hänet omaksesi—et häntä sinä saa, vaan hän sinut. Orjansa hän sinusta tekee, panee sinut pesäänsä kaivamaan, pakottaa sinut itselleen ja sikiöilleen pitkin kesää ruokaa kantamaan. Parhaat palat suustasi vievät ja repivät ja rähisevät ja näykkivät, jos eivät saa mahaansa niin täyteen, ettei kieli suuhun sovi. Vartioi siinä luolan suuta, kierrä yhä pesän tienoilla kuulostelemassa, onko vihollista väijymässä, ja jos risahduksenkaan kuulet, riennä oman henkesi uhalla ilmoittamaan. Syksyllä heitä sitten, kun ominpäinsä ulos uskaltavat, metsä täynnä vilisee, tappavat, mitä eteen sattuu, haaskaavat riistamaat, kaikkialla jaloissa nahuavat, eikä auta lopulta muu, kuin kaikkoa pois itse koko seudulta ja hae uudet pyydysmaat mistä löydät. Se siitä lyhyestä ilosta, että kerran kaksi halata sait. Se heitä siittäköön!
Mutta tyyni oli yö, ja leudosti paistoi kuu, ja salaperäiset ja houkuttelevat olivat puiden varjot tuolla metsän rinteessä, jossa hyrisi ja hurisi ja kuului kummia ääniä. Vanha kettu istui yhä kivellään, yksin kaikessa tässä ilossa. Kaikilla muilla oli heillä täällä ystävänsä, yhteiset polkunsa ja piilopaikkansa. Yksinäisyys painoi, alakuloisuus tunki turkin alle ja kuonoa kylmensi. Koko pitkän talven oli hän elänyt vihoin muun maailman kanssa, vihamieheksi muuttui pyydysmaiden päältä oman heimon mies, vihamieheksi oman heimon nainen, vihamiehiä olivat keskenään kaikki, jotka jalan neljän kulkevat. Mutta nyt olivat kaiken maailman eläjät ystäviksi tulleet eikä toinen toistaan pelännyt.
Ei ollut metsämiehestäkään pelkoa eikä hänen pyydyksistään. Nyt se olisi ollut oma ystävä saatava, jos mieli. Viime kesän oli hän omastaan eksyttyään saanut koko kesän yksinään juosta. Se oli surullinen suvi, vaikka riista suuhun juoksi. Missä vain kulki, kaikkialla luolat täynnä toisten lapsia. Minne vain tuli, vaikka olisi ukkosta piiloon paennut ja vaikka olisi koppelo tuomisina vieraaksi tullut, vastaan harisivat ja ikeniään irvistivät. Ei ole yksinkään elämisestä. Pitäisikö tulevakin kesä yksinään elostella? Tulisiko niin aina vast'edes käymään? Jos ei nyt saisi, saisiko vastakaan? Eikö ollut kohta käsissä aika, jolloin alkaisivat hampaalliset hampaatonta hakata, jolloin saisi alkaa etsiä kallion koloa nälkään kuollakseen?
Ei vielä!—Ja vanhan miehen hetkellinen tarmon tempaus oikaisi hänen selkänsä ja koukisti taas tiukalle kaarelle hänen häntänsä.—Ei vielä, vaikka sadan suden suusta olisi otettava.
Ja juuri, kunhan aikoi hypätä kiveltä alas lähteäkseen sinne päin, minne luuli ketun nuoren tyttären takaa-ajajineen menneen, toiselle puolelle järven, näki hän, kerran vielä taakseen metsän rantaan katsahtaen, näyn, joka sai selkäpiin suloisesti kirpeloimaan.
Hän näki kettuneidon lähenevän kiveä, tulevan hänen omia jälkiään. Kuinka joustavaa oli sen juoksu kuun valaisemalla hangella, kuinka notkahteli selkä, kuinka sojotti suorana häntä! … se pysähtyy, kuulostaa, lähtee taas tännepäin. Se on haihduttanut kosijansa, joista ei välitä, tulee nyt minua hakemaan, minua vainuaa, minua etsii— tiesinhän sen. Antaa vain tulla lähemmä, minä häntä hämmästytän, valmistan hänelle odottamattoman ilon…
Hän hypähti koppinaan alas kiveltä, kun tulija oli kohdalla. Tämä pelästyi ja harppasi syrjään, naristen ja ikeniään näyttäen. Vanha kettu kavahti eteen, etujalat sujoina, maha maassa ja häntä leimuavana liekkinä. Toinen harisi vielä äkäisemmin, näykkäsi purrakseen, ja kun Mikko mistään huolimatta yllätteli yhä ystävämmäksi, puraisi neito vanhaa miestä suojattomaan paikkaan, niin että valitus pääsi puraistulta. Mieletönnä kivusta täytyi hänen käydä polttoa nuolemalla sammuttamaan … narttu oli samalla kadoksissa … ja kun hän siitä vähän tointui, kuuli hän rauskauksen metsän rannasta, näki kaksi koirasta siellä kohti laukkaamassa ja ennätti parahiksi kaapaista kivelle, kun nämä jo sen ohitse pyyhkäisivät, toinen toiselta puolen.
Nämä olivat kadottaneet jälen ja iskivät sitä etsiessään yhteen. Siitä syntyi tulinen tappelu kiven ympärillä. Luitaan myöten laihtuneet kosijat kävivät toistensa kimppuun ulinalla, rähinällä ja repivät toisiaan niin, että karvat pölisi. Narttu, joka oli piiloutunut kiven alle, ilmaantui sieltä taistelua ihailemaan, höyläkehteli siinä ympärillä, niinkuin olisi tahtonut joka puolelta nähdä ja iloita siitä, mitä näki. Kuta kiihkeämmäksi tappelu kävi, kuta enemmän hanki punotti, sitä vilkkaammin häntä heilui, sitä riemuisammin hän tanssi ympärillä.
Vihdoin päättyy kahakka. Toinen on joutunut alle ja toinen sitä häristen kurkusta lumeen painaa. Vasta sitten, kun ei voitettu hievahdakaan, kun makaa kuni kuolluksissa hangella, päästää hänet toinen, kyyditsee menemään ja ottaa omaksensa valloittamansa neidon, joka edessä kiemaillen houkuttelee hänet metsään takaisin.
Vanha kettu on seisonut kivellään sitä näytelmää katsomassa, ja kovin se hänen mieltään kääntää ja sydäntä etoo ja inhottaa. Hyi! tuhkaisee hän sieramistaan. Pthyi! sylkäisee hän, ja hänen karvaista turkkiansa puistattaa. Kuinka se on typerää, rumaa ja äitelätä! Ja hänkin on semmoiseen menoon osaa ottanut, semmoista tapoinaan pitänyt, siitä ilonsa löytänyt ja sitä iloaan takaa ajanut! Onko se elävistä älykkäimmälle soveliasta? Kuinka ei hän sitä ennen ole huomannut? Missä on ollut hänen järkensä, että on semmoista hulluutta harjoittanut? Missä siveyden tuntonsa, ettei sen saastaisuus ole hänelle ennen selvinnyt?
Hän pudistaa turkkiaan, niinkuin tahtoisi nahan ruumiistaan pudistaa. Inho itseensä ja inho koko tähän elämään tympäisee häntä. Tympäisee koko tämä seutu, jossa sellaista elämää pidetään. Se on vasta alulla, tämä on vasta kiimakauden ensimmäinen yö, ja sitä tulee jatkumaan siihen saakka, kunnes kuu lakkaa paistamasta. Kuta enemmän kuu suurenee, sitä hurjemmaksi mellastus käy. Ei täällä tule saamaan päivän lepoa, ei yön rauhaa. Mistä minä tiedän, milloin joku hurja nartun hurtta taas kimppuuni käy, milloin kaiken maailman nulikat niskaani karkaa! Pois lähden! päätti hän oikeutetun vihan ja loukatun mielen kiukulla. Pois lähden koko paikkakunnalta, juoksen suoraan jotakin ilmaa kohti, sama se mitä, ojennan yhteen suuntaan, en kierrä, en kaarra enkä jäljelleni katsahda … päätynenpä sitten minne päätynenkin. Heti paikalla lähden!
Ja minkä hän oli pikaisesti päättänyt, sen pani hän pikaisesti toimeen. Loikkasi pitkän laukan kiveltä ja jatkoi samaan suuntaan, siinä sen kauemmin virkailematta. Juoksi ensin sen, mitä oli tähteenä tästä yöstä, juoksi koko seuraavan päivän ja yön, saapuen yhä oudommille ja tuntemattomammille maille, kuta kauemmaksi tuli. Oli hän joskus ennenkin ystävätä etsiessään näin yhteen menoon juossut, mutta ei koskaan näin yhteen suoraan, kupeelleen katsomatta, jäljilleen peräytymättä. Ja kun oli omasta päätöksestään näin jonkin aikaa kulkenut, kulki hän lopulta, niinkuin olisi häntä joku vetänyt ja toinen työntänyt jotakin varmaa matkan määrää kohti. Houkutuksia oli tiellä, ja kiusauksia hän kohtasi, mutta ei hän niistä huolinut. Monet nartun jäljet olivat poikkiteloin ja pitkinpäinkin tiellä, mutta ei hän niiden tähden suunnastaan poikennut.
Jo oli outo, ennen tuntematon tuores ilma vähän aikaa vastaan tuoksahdellut, niinkuin sulan veden henki, kun hän eräänä iltana yht'äkkiä näki kallioiselta kukkulalta edessään aavan, lumisen ulapan, jommoista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hyvin kaukana oli matala maa kuin metsän ranta, mutta kahden puolen sitä ei näkynyt muuta kuin lunta ja taivasta.
Pani Mikko merkille maan suunnan, ja kun aurinko laski ja kuu alkoi valaista, lähti hän outoa maata kohti juosta vikittämään jättäen kuin viivottimella vedetyn jäljen peräänsä lumiselle kentälle.
Sinne vei jälki eikä ole sen nähty sieltä takaisin tuovan. Sillä luvattuun maahansa katseli vanha Repolainen kiviseltä kukkulalta meren rannalla ja pääsikin sinne. Eikä ole maata sen vertaista maailmassa kuin kaukainen saari meressä. Ihana on siellä asua, ja rieska ja hunaja siellä vuotaa. Kallioinen saari kasvaa manteren puolella sakeata metsää ja marjan varsikkoa, missä pesivät teeret ja metsäkanat. Kivikkoa ja kalliota on meren puoli, missä hautovat lokit ja tiirat ja haahkat ja telkät ja koskelot. Ja jäniksiä on ja on rasvaisia käärmeitä, ja tuon tuostakin heittää aalto rannalle kalan raadon, usein ketun itsensä kokoisen. Kalaa on, ja on lihaa ja munia yltä kyllin, eikä ole ketään muita näitä eväitä jakamassa.
Voi, kuinka täällä on hyvä olla ja elellä raittiin ilman hengessä, jossa ei ole koskaan liian lämmin eikä koskaan liian kylmä!
Siellä hän nyt vanhuutensa päiviä viettää, eikä ole hätää hampaan tylsymisestä, kun ei ole, ketä vastaan niitä tarvitsisi hioa. Lihoo vain ja antaa turkkinsa tuuhistua.
Usein istuu hän kesäisinä päivinä, kun aurinko lämpimästi paistaa ja lounaistuuli viileyttä liehtoo, korkeimman kallion huipulla ja katselee meren väikettä ja ohi purjehtivien laivain valkealle paistavia purjeita. Lämmin on sileä kaiho, täysi on vatsa ja mieli tyven ja tyytyväinen. Tulee hän silloin tämän maailman menoa mietiskellessään kysyneeksi itseltään, mistä hyvästä kaikki tämä maallisen onnen ja tavaran siunaus hänelle, kaikkien hylkimälle, yht'äkkiä tuli osaksi? Millä oli hän sen ansainnut, minkä palkaksi se hänelle annettiin? Kun muut raukuen kurjia rantoja juoksevat, hiiriä ja sammakoita pahimman nälkänsä sammutteeksi syöden, kun koirat vainuaa ja myrkky ja jalkarauta vaanivat, hän hienointa ravintoa pureksii ja kesät talvet rauhassa astelee ja kenenkään ahdistelematta—miksi on hänen niin ylen hyvä ollakseen?
Usein kysyy hän sitä itseltään, ja kun ei ole muita, jotka vastaisivat, vastaa hän itse:
—Siksi se on annettu minulle kaikki tämä, etten nartuista välittänyt, että tein heistä tiukan eron, että pysyin erillään viettelijäin parista ja muun metsänväen himoista ja haluista ja sukuni kevätkisoista. Siitä hyvästä se minut tänne johdatti, sentähden se minut tänne toi, etten oikealta tieltä poikennut. Sentähden on täällä loppumaton riistan vilja, sentähden on kesä niin pitkä ja viileä ja talvi niin lyhyt ja lauha, ja sentähden eivät muut tänne tietä löydä, etteivät tee niinkuin minä tein.
Ja suu vetäytyy viekkaaseen hymyyn, ja hän kellähtää kyljelleen lämpimälle kalliolle ja oikaisee koipensa herttaiseen lepoon ja iskee tuttavallisesti silmää auringolle, joka on hänen ainoa toverinsa ja ystävänsä, eikä hän toista tarvitse, ja joka suopi niin hyvää tämmöisille vanhoille veitikoillekin eikä lue heille viaksi heidän vanhoja syntejään, kun he kerran itsensä totisesti parantaa tahtovat.
Kerran vuodessa, kun on ilmassa kevättä ja kiimaa ja kaukainen manner salamyhkäisenä häämöttää, yhdyttää hän itsensä sinne päin katselemasta ja kysymästä itseltään, olisiko vieläkin parempi ollakseen, jos sieltä nuori ketun tytär ketteränä kaarena tänne päin juosta vikettelisi? Ja vähän aikaa mietittyään vastaa hän itselleen, että jos hän semmoisen näkisi, pois hän sen ajaisi, tieltä käännyttäisi ja takaisin kyyditseisi. Erakkona hän täällä elää tahtoo. Vakavana vanhanapoikana kuolinpäiväänsä kellehtiä.