The Project Gutenberg eBook ofLaukaus y.m. kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Laukaus y.m. kertomuksiaAuthor: Aleksandr Sergeevich PushkinTranslator: Lauri SoiniRelease date: August 25, 2016 [eBook #52895]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAUKAUS Y.M. KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Laukaus y.m. kertomuksiaAuthor: Aleksandr Sergeevich PushkinTranslator: Lauri SoiniRelease date: August 25, 2016 [eBook #52895]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Laukaus y.m. kertomuksia
Author: Aleksandr Sergeevich PushkinTranslator: Lauri Soini
Author: Aleksandr Sergeevich Pushkin
Translator: Lauri Soini
Release date: August 25, 2016 [eBook #52895]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAUKAUS Y.M. KERTOMUKSIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Alexander Pushkin
Suomentanut Juho Ahava
Kirjallisia pikkuhelmiä I.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.
O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Alexander Pushkin.Laukaus.Aatelisneiti talonpoikaistyttönä.Postimestari ja hänen tyttärensä.
Alexander Pushkinsyntyi Moskovassa 1799 vanhanaikaisesta ylimyssuvusta ja peri ylimykselliset katsantotavat. Jo kouluaikana heräsi hänessä voimakas isänmaallinen tunne, pian nousi myös halu arvostella ja vastustaa. Hän lauloi tulisia kumouslauluja, joita salaisissa seuroissa syttyneinä luettiin. Toukokuussa 1820 hänet niiden tähden karkotettiin Pietarista, mutta sai sitte palata, vieläpä keisari Nikolai osotti hänelle suurta suosiotakin hänen isänmaallisten runojensa tähden. Karkotusaikanaan maatilansa yksinäisyydessä kypsyivät hänen parhaat teoksensa, joissa hän pyrkii yhdistämään ulkomaista romantiikkaa kotoiseen kansanomaisuuteen, jota tutki kansanrunoudesta. Lukuisilla runoillaan, novelleillaan, runo- ja suorasanaisilla romaaneillaan ja näytelmillään on hän vienyt Venäjän kirjallisuuden uusille urille. Hän teki runouden elämän jalostajaksi, kirkastajaksi, vapauden ja aatteiden tulkiksi ja antoi sille venäläisen sävyn tunnelmassa ja kielessä. — Kaksintaistelussa saatuaan vaarallisen haavan, kuoli hän tammik. 29 p. 1837.
Laukaus.
Olimme sijotettuna N:n pikkukaupungin linnanvarustuksille. On tunnettua, millaista on linjarykmentin jokapäiväinen elämä: aamulla marsseja ja ratsastusta, sitte päivällinen komentajan luona tai jossakin juutalaisessa ruokapaikassa, illalla kortit ja punssi — siinä tavallinen päivätyö. N:n kaupungissa emme olleet mihinkään perheeseen tervetulleita, siellä ei ollut ainoatakaan naimakelpoista tyttöä. Vietimme aikaamme asunnoissamme — ja silloin saimme nähdä vain univormuihin puettua väkeä.
Olimme sentään päästäneet piiriimme yhden siviilihenkilönkin. Hän lienee ollut noin viisineljättävuotias ja niinpä pidimmekin häntä vanhana miehenä. Hänen kokemuksensa herättivät meissä suurta kunnioitusta, sitä paitsi hänen tavallinen vaiteliaisuutensa, hänen ylpeä luonteensa ja ilkeä kielensä olivat tehneet suuren vaikutuksen nuoriin mielikuvituksiimme. Hänen entisyyttään ympäröi eräänlainen salamyhkäinen hämärä. Hän näytti olevan venäläinen, vaikka hänellä olikin vieraskielinen nimi. Hän oli aikaisemmin palvellut husaariväessä ja oli hänellä ollut onni ja menestys mukanaan. Kukaan ei tiennyt, miksi hän oli eronnut palveluksestaan ja asettunut viheliäiseen kylään, jossa hän eli niukasti ja kuitenkin tuhlasi sangen paljo rahoja. Hän kulki aina jalkaisin ja oli aina puettu vanhaan, mustaan päällystakkiin, mutta siitä huolimatta osotti hän kaikille rykmenttimme upseereille suurta vierasvaraisuutta.
Tosin hänen illallisillaan oli vain pari tai kolme ruokalajia, jotka oli valmistanut eräs eläkettä nauttiva vanha sotilas, mutta sampanja vuoti virtanaan. Kukaan ei tuntenut hänen suhteitaan, kellään ihmisellä ei ollut aavistustakaan hänen tulolähteistään eikä kukaan meistä rohjennut tätä seikkaa kysyä. Hänellä oli myös kirjoja, nimittäin sotilaallisia sisällöltään ja niiden ohella muutamia romaaneja, joita hän lainasi meille mielellään. Hän ei vaatinut niitä koskaan takaisin; eikä hänkään puolestaan antanut koskaan takaisin niitä, joita muut olivat hänelle lainanneet.
Ajanvietteenään hän enimmäkseen ammuskeli pistoolilla. Hänen huoneensa seinät olivat luoteja täytenään ja näyttivät mehiläispesältä. Arvokas pistoolikokoelma oli ainoa ylellisyys vaatimattomassa majassa jossa hän asui. Mestaruus, jonka hän oli saavuttanut taiteessaan, oli uskomaton, ja jos hän olisi tarjoutunut ampumaan omenan kenen päälaelta tahansa, ei kukaan olisi epäröinyt sitä päälaelleen asettaessaan.
Tuon tuostakin kohdistui keskustelu kaksintaisteluihin. Silvio — niin tahdon häntä nimittää — ei ottanut koskaan siihen osaa, ja jos häneltä kysyttiin oliko hän koskaan taistellut, sanoi hän tosin niin tehneensä, mutta ei puuttunut mihinkään erityisseikkoihin, ja oli aivan ilmeistä, että tällaiset kysymykset eivät olleet hänelle mieleen. Päätimme siitä, että jonkun hänen taitavuutensa uhrin muisto painoi hänen omaatuntoaan. Meidän ei lainkaan pälkähtänyt päähämme pitää häntä pelkurina. On ihmisiä, joiden ulkomuoto jo riittää pitämään sellaiset otaksumiset loitolla.
Odottamaton tapaus sai meidät kaikki suuresti hämmästymään.
Eräänä päivänä oli kymmenen rykmenttimme upseeria Silvion luona. Joimme kuten tavallisesti — toisin sanoen: tavattoman runsaasti — ja illallisen jälkeen pyysimme isäntämme pitämään pankkia Faraopelissä. Kotvan aikaa hangoteltuaan vastaan — sillä hän pelasi sangen harvoin — käski hän tuoda kortit. Sitte heitti hän viitisenkymmentä dukaattia pöydälle ja istuutui kortteja jakamaan. Asetuimme kaikki paikoillemme ja peli alkoi. Silvio oli tottunut olemaan pelatessaan aivan vaiti; koskaan ei hän ryhtynyt mihinkään selityksiin, jos joku teki virheen, maksoi hän hänelle heti ylimäärän tai merkitsi muistiin, mitä hänellä oli vielä velottavaa. Tiesimme tämän kaiken ennaltaan ja annoimme hänen tehdä mielensä mukaan. Mutta joukossamme oli muuan nuori upseeri, joka vasta äskettäin oli saapunut rykmenttiimme. Hän otti osaa peliin ja hajamielisyydessään laski väärin. Silvio tarttui liituun ja kirjotti summansa. Upseeri, joka luuli hänen erehtyneen pani vastaan. Silvio jatkoi äänetönnä korttien jakamista. Upseeri menetti kärsivällisyytensä ja pyyhkäsi pois sen, mitä luuli väärin itselleen kirjotetun. Silvio otti liidun ja kirjotti uudelleen. Silloin luuli viinin, pelin ja toveriensa naurun kiihdyttämä upseeri, että häntä oli verisesti loukattu, ja raivoissaan tarttui hän vaskiseen kynttiläjalkaan ja heitti sillä Silviota päähän, joka sentään onnistui heiton väistämään. Olimme pahasti hämillämme. Aivan kalpeana vihasta nousi Silvio ja sanoi säkenöivin silmin:
"Arvoisa herra, olkaa hyvä ja poistukaa ja kiittäkää luojaanne, että tämä tapahtui minun kattoni alla."
Kukaan meistä ei ollut epätietoinen tämän välikohtauksen seurauksiin nähden ja me pidimme jo uutta toveriamme menneenä miehenä. Upseeri poistui selittäen, että hän oli valmis herra pankinpitäjälle antamaan hyvityksen, millä tavoin tämä vain halusi.
Peli jatkui vielä kotvan aikaa; mutta huomattuaan ettei isäntämme enää ollut asiassa mukana, poistuimme yksi toisensa jälkeen ja palasimme asuntoihimme puhellen todennäköisesti pian avautuvasta upseerinpaikasta.
Tavattuamme seuraavana päivänä maneesissa, tiedustelimme kohta toisiltamme, vieläkö luutnanttiparkamme oli hengissä. Silloin näimme hänen saapuvan omassa personassaan. Satamalla satoi hänelle kysymyksiä. Hän vastasi, ettei ollut Silviosta kuullut mitään. Tämä hämmästytti meitä suuresti. Menimme Silvion luo ja tapasimme hänet parhaallaan ampumassa kuulan toisensa jälkeen oveen kiinnitettyyn ruutuässään.
Hän otti meidät vastaan kuten tavallisesti eikä ainoallakaan sanalla viitannut eiliseen tapahtumaan. Kului kolme päivää ja luutnantti oli yhä vielä hengissä. Kummastuneina kyselimme:
"Eikö Silvio sitte lainkaan taistelekaan?"
Silvio ei taistellut. Hän tyytyi sangen pinnalliseen selitykseen ja rauha oli jälleen palannut.
Tällainen seikka alensi suuresti hänen arvoaan nuorten toveriemme silmissä. Nuorison ei ole mitään vaikeampi antaa anteeksi kuin uskaliaisuuden puutetta — heidän silmissään on rohkeus ensimmäinen kaikista hyveistä — se sovittaa koko joukon muita syntejä! Mutta vähitellen peittyi kaikki jälleen unhoon ja Silvio nautti keskuudessamme pian entistä arvoaan.
Mutta minä en voinut hänelle leppyä. Kun luonto oli minulle suonut sangen romantillisen mielikuvituksen, olin kiintynyt enemmän kuin kukaan muu tähän mieheen, jonka olemassaolo jo oli arvotus ja jota pidin salaperäisen draaman sankarina. Hän voi minua hyvin sietää; ainakin jätti hän minua puhutellessaan terävän äänensävynsä ja vältti ilkeitä huomautuksiaan. Leppeällä ja miellyttävällä äänellä pakinoi hän kanssani mitä erilaisimmista asioista. Mutta taanoisesta kovan onnen illasta lähtien en saanut päästäni ajatusta, että hänen kunniansa oli tahrattu ja että hän tahallaan jätti tästä tahrasta puhdistautumisen sikseen. Tämä ajatus kidutti minua lakkaamatta, jottei minusta enää ollut miellyttävää hänen seurassaan.
Silvio oli siksi viisas mies, jotta hän huomasi sen ja arvasi käytökseni syyn. Häntä näytti se loukkaavan, ja useammat kerrat luulin huomanneeni hänen mielellään haluavan selittää minulle asian. Mutta minä vältin jokaista tilaisuutta siihen, ja Silvio väistyi tieltäni. Siitä pitäen näin häntä vain toverieni seurassa ja aikaisempi kiintymyksemme oli lopussa.
Onnelliset, niin moniin huvituksiin tottuneet pääkaupungin asukkaat eivät voi lainkaan käsittää sitä suurta jännitystä, johon pikkukaupungin asukkaat ovat niin herkät esim. postia odottaessaan. Tiistaisin ja perjantaisin oli rykmentin kanslia upseereja täpötäytenään. Joku odotti rahaa, toinen kirjeitä ja kolmas sanomalehtiä. Tavallisesti avattiin heti paketit; vaihdeltiin uutisia ja kanslia tarjosi sangen vilkkaan kuvan nähtäväksi. Silvion kirjeet tulivat rykmenttimme postilaukussa ja sentähden oli hän aina saapuvilla niitä noutamassa.
Eräänä päivänä sai hän kirjeen, jonka hän heti repäsi auki. Hänen silmänsä säkenöivät vilkaistessaan sitä lävitse. Upseerit olivat siinä määrin kiintyneet omiin lähetyksiinsä, etteivät sitä huomanneet.
"Herrat", sanoi Silvio, "asiat vaativat minua heti lähtemään matkalle. Vielä tänään on lähdettävä, ja toivon, ettette kieltäydy syömästä viimeisen kerran luonani… Odotan myös teitä", jatkoi hän minuun kääntyen. "Odotan teitä välttämättä."
Näin sanottuaan riensi hän pois, ja sovittuamme, että menemme kaikki hänen luoksensa, hajosimme.
Määrättyyn aikaan saavuin Silvion luo. Melkein kaikki upseerit olivat läsnä. Silvion koko irtain omaisuus oli jo pantu kasaan; oli tuskin muuta jälellä kuin rikkiammutut seinät. Istuuduimme pöytään. Isäntämme oli parhaimmalla tuulella, ja hänen hilpeytensä tarttui pian meihinkin. Lakkaamatta paukahtelivat pullot ja lasit vaahtosivat, — ne täytettiin yhä uudelleen, tyhjennettiin ja taasen täytettiin, ja liikuttavan hellyyden valtaamana toivotimme eroavalle onnellista matkaa ja kaikkea mahdollista siunausta.
Oli jo myöhä, kun nousimme pöydästä. Sanoessamme jäähyväisiä tarttuiSilvio käteeni ja pidätti minut.
"Minun täytyy puhua kanssanne parisen sanaa", sanoi hän minulle hiljaa.
Minä jäin.
Muut vieraat olivat poistuneet. Yksin jäätyämme istuuduimme vastatusten, ja aloimme äänettöminä polttaa piippujamme. Silvio näytti huolestuneelta. Hänen teennäisestä iloisuudestaan ei näkynyt enää jälkeäkään. Hänen kasvojensa kalpeus, hänen säkenöivät silmänsä ja paksut savupilvet, joita hän puhalteli suustansa, antoivat hänelle aivan demonillisen ulkonäön.
Niin kului useampia minuutteja; sitte keskeytti hän äänettömyyden.
"Kentiesi näemme tänään toisemme viimeisen kerran", sanoi hän. "Ja sentähden tahtoisin, ennenkuin eroamme, päästä teidän kanssanne selvyyteen. Te olette kyllä huomanneet, miten vähä välitän maailman arveluista; mutta te miellytätte minua ja minusta olisi kiduttavaa, jos saisitte minusta väärän käsityksen."
Hän vaikeni ja alkoi kopistella tuhkaa piipustaan. Minä olin vaiti ja silmäilin suoraan eteeni.
"Teistä tietenkin näyttää kummastuttavalta", jatkoi hän, "etten R:ltä, tuolta juopuneelta narrilta, vaatinut hyvitystä. Teidän täytyy itsennekin myöntää, että, kun minulla oli oikeus valita aseet, hänen henkensä oli vallassani enkä itseäni olisi asettanut mihinkään suurempaan vaaraan. Olisin tämän anteeksiantoni johdosta voinut näytellä jalomielistä, mutta en tahtonut valehdella. Jos minun olisi ollut mahdollista R:ta kurittaa panematta mitenkään omaa henkeäni vaaraan, ei hän olisi siitä päässyt niin helpoilla kaupoilla."
Katsoin kummastuneena Silvioon. Tuollainen tunnustus sai minut suurimmassa määrin hämmennyksiin. Hän jatkoi:
"Mutta onnettomuudeksi minulla ei ole oikeutta panna henkeäni vaaraan.Kuusi vuotta sitte sain korvapuustin ja viholliseni elää vielä."
Olin tietysti hyvin utelias.
"Ettekö taistellut hänen kanssaan?" kysyin. "Mutta silloin ainakin ovat sangen omituiset asianhaarat teidät siitä estäneet."
"Taistelin hänen kanssaan", vastasi Silvio. "Ja täällä muisto kaksintaistelustamme."
Hän nousi ja veti eräästä laatikosta esiin punaisen, kultaisella töyhdöllä ja kaluunilla koristetun lakin — jollaisia ranskalaiset sanovat "poliisilakiksi." Hän pani sen päähänsä: tuuman verran otsan yläpuolelta oli sen luoti lävistänyt.
"Tiedätte", jatkoi Silvio, "että N:ssa kuuluin husaariväkeen. Tunnette luonteeni. Olen tottunut kaikkialla olemaan etunenässä. Nuoruuteni päivinä oli se suorastaan intohimoni. Siihen aikaan olivat vallattomat kepposet muodissa ja minä olin suurin kujeilija koko armeijassa. Me kerskuimme sillä kuinka paljo kestimme juoda; olen Denis Davidoffin ylistämän kuuluisan Burnoffinkin juonut pöydän alle. [Burnoff oli ratsuväen upseeri, joka oli tunnettu juopottelustaan ja kerskailustaan ja jonka Alexanteri I:sen aikana elänyt sotilasrunoilija Denis Davidoff on tehnyt kuolemattomaksi.] Kaksintaistelut kuuluivat rykmentissämme säännölliseen päiväjärjestykseen. Minä otin kaikkiin osaa joko todistajana tai toimivana henkilönä. Toverini jumaloivat minua ja rykmentin komentajat, jotka muuttuivat vähänväliin, pitivät minua välttämättömänä pahana.
"Ja seurasin levotonta kunniani rataa, kunnes rykmenttiimme lähetettiin nuori mies eräästä rikkaasta ylhäisestä perheestä — hänen nimeään en tahdo mainita. Konsanaan en ole nähnyt toista niin onnen hemmottelemaa ihmistä! Ajatelkaa nuoruutta, neroa, kauneutta, kuohuvaa iloisuutta, hurjaa rohkeutta, helähtävää nimeä, rahaa niin paljo kuin tahdotte — ja voitte saada käsityksen siitä vaikutuksesta, jonka hänen ilmestymisensä teki meihin. Yliherruuteni sai sysäyksen. Maineeni häikäisemänä etsi hän aluksi ystävyyttäni. Mutta minä kohtelin häntä kylmästi, ja silloin kääntyi hän vähintäkään nureksimatta minusta pois. Minä aloin häntä vihata. Hänen menestyksensä rykmentissä ja naisten kesken saattoi minut epätoivoon. Etsin aihetta riitaan. Mutta minun pilkkapuheihini vastattiin pilkkapuheilla, jotka minusta aina näyttivät nokkelammilta ja purevammilta kuin omani; ainakin olivat ne paljoa hauskempia. Hän laski leikkiä, minä vihasin. Vihdoin, tanssijaisissa, jotka antoi eräs puolalainen kartanon omistaja, nähtyäni, että kaikki naiset ja nimenomaan emäntäkin, jonka kera olin hyvissä väleissä, tekivät hänet huomionsa esineeksi kuiskasin hänen korvaansa karkean typeryyden. Hänen vihansa leimahti ja hän antoi minulle korvapuustin Tempasimme miekkamme. Naiset pyörtyivät: meidät erotettiin, mutta vielä samana yönä läksimme sovitulle paikalle kaksintaistelua varten.
"Aamu koitti. Kahden todistajani kera olin taistelupaikalla ja odotin sanomattomalla kärsimättömyydellä vastustajaani. Aurinko oli jo noussut ja sen säteet alkoivat jo kuumottaa. Silloin huomasin hänet etäältä. Hän tuli jalkaisin, paitahihasillaan, ainoastaan yhden todistajan seuraamana. Menimme häntä vastaan. Kun hän läheni meitä, huomasin, että hänen lakkinsa, jota hän piteli käsissään oli täynnä kirsikoita.
"Todistajamme mittasivat kahdentoista askeleen välimatkan. Minun vuoroni oli ensin laukaista; mutta raivoni ja vihani olivat niin suuret, etten voinut luottaa käteni varmuuteen, ja voittaakseni aikaa ja rauhottuakseni luovutin hänelle ensimmäisen laukauksen. Mutta vastustajani hylkäsi sen. Silloin päätettiin, että arpa saisi ratkaista Hän ampui ja hänen luotinsa meni lakkini lävitse. Nyt oli minun vuoroni. Vihdoinkin oli hänen henkensä käsissäni. Katsoin häneen tarkkaavaisesti havaitakseni hänen kasvoillaan edes hiemankaan levottomuuden jälkeä. Ei — siellä seisoi hän pistoolini suun edessä ja haeskeli kypsiä kirsikoita lakistaan ja syleksi sydänluita eteensä — ne lentelivät melkein jalkoihini. Hänen kylmäverisyytensä saattoi minut epätoivoon.
"Mitä hyvää minulle on siitä, jos otan hänen henkensä, kun hän panee siihen niin vähän arvoa?
"Silloin pälkähti häjynkurinen tuuma mieleeni. Laskin pistoolini alas.
"'Näyttää siltä', sanoin, 'ettette tällä hetkellä ole kuolintuulella.Haluatte mieluummin syödä aamiaista: En tahdo teitä häiritä.'
"'Ette häiritse minua lainkaan', vastasi hän. 'Pyydän, ampukaa vain… tai miten haluatte; teidän vuoronne on ampua ja olen milloin tahansa käytettävänänne.'
"Astuin todistajien kera syrjään ja selitin, ettei tarkotukseni ollut tällä hetkellä ampua; ja niin oli kohtaus lopussa.
"Erosin palveluksestani ja vetäydyin tänne maalle. Mutta siitä pitäen ei ole kulunut päivääkään, jona en olisi kostoa ajatellut. Nyt on hetkeni lyönyt…"
Silvio vetäsi taskustaan kirjeen, jonka oli saanut edellisenä päivänä, ja antoi sen käteeni. Joku — todennäköisesti henkilö, jolla hänen asiansa olivat hoidettavana — kirjotti hänelle Moskovasta, että "kysymyksessä oleva henkilö" aikoo pian mennä naimisiin erään nuoren, kauniin tytön kera.
"Arvaatte kai", sanoi Silvio, "kuka kysymyksessä oleva henkilö on. Matkustan Moskovaan. Saadaanpas nähdä, katsooko hän aivan häidensä edellä kuolemaa silmiin yhtä kylmäverisesti kuin ennen muinoin kirsikoineen."
Näin sanottuaan nousi hän, heitti lakin maahan ja kulki huoneessa edestakaisin kuin tiikeri häkissään. Olin kuunnellut häntä vaiti; omituiset, ristiriitaiset tunteet olivat minut vallanneet.
Palvelija astui sisään ja ilmotti, että hevoset olivat jo valmiina. Silvio puristi voimakkaasti kättäni ja me syleilimme toisiamme. Hän istuutui talonpoikaisille rattaille, joilla oli kaksi arkkua, toinen sisältäen hänen pistoolinsa ja toinen matkatavaransa. Sanoimme vielä kerran hyvästit ja hevoset kiitivät pois.
Useampia vuosia oli kulunut, ja eräät perheasiat vaativat minut asettumaan pieneen kyläpahaseen N:n piirissä. Vaikkakin minulla oli puuhaa maatilallani, en voinut olla huokaamatta ajatellessani huoletonta, vilkasta elämää, jota siihen asti olin elänyt. Vaikeinta oli minun tottua viettämään ypöyksin pitkiä, ikäviä talvi- ja kevätiltoja. Päivälliseen asti onnistuin jotenkuten tappamaan ajan jutellen starostan kera, innostaen työmiehiä ja katsellen uusia tekeillä olevia rakennuksia. Mutta pimeän tullen en tiennyt lainkaan mihin ryhtyä. Vähät kirjat, jotka löysin romuhuoneesta ja kaapista muistin jo ulkoa. Muutamat kertomukset, joita emännöitsijä Kirilovna tiesi — olin jo kuullut moneen kertaan. Talonpoikain laulut alkoivat minua ikävystyttää; olin paennut jo punssin ja muiden juomain turviin, mutta niistä sain päänkipuja. Ja sitä paitsi pelkäsin, totuuden tunnustaakseni, tulevani juopoksi pelkästä surusta — tunsin piirissämme monia sellaisia malleja, ne ovat pahimpia lajiaan.
Läheisiä naapureita ei minulla ollut, lukuunottamatta paria kolmea juoppoa, joiden seurakeskustelu rajottui melkein pelkkiin huokauksiin. Niiden seuraa parempana pidin yksinäisyydenkin. Lopulta päätin syödä päivällistä niin myöhään kuin mahdollista ja mennä levolle niin aikaisin kuin mahdollista. Siten onnistuin iltoja lyhentämään ja päiviä pitentämään; ja minusta oli kaikki hyvin.
Neljän virstan päässä tilaltani oli kartano, joka kuului kreivitär B:lle. Mutta siellä asui ainoastaan hoitaja. Kreivitär oli siellä käynyt ainoastaan kerran, avioliittonsa ensi vuosina ja silloinkin jäänyt sinne vain kuukaudeksi.
Erakkoelämäni toisena keväänä kuulin eräänä päivänä, että kreivitär miehensä kera tulisi viettämään kesää maatilalla. Ja tosiaan saapuikin hän kesäkuun alussa.
Rikkaan naapurin saapuminen on maalla sangen tärkeä tapahtuma. Tilanomistajat ja heidän alustalaisensa puhuivat siitä kaksi kuukautta ennen ja kaksi jälkeen. Mitä minuun tulee, täytyy tunnustaakseni, että tieto nuoren, kauniin naapurittaren saapumisesta kiihotti kovasti mieltäni. Paloin kärsimättömyydestä, haluten häntä nähdä, ja niin päätin seuraavana sunnuntaina hänen tulonsa jälkeen päivällisen syötyäni lähteä linnaan, tervehtimään rouva kreivitärtä lähimpänä naapurina ja alttiimpana palvelijana.
Lakeija vei minut kreivin huoneeseen ja meni tuloni ilmottamaan. Huone oli kookas ja kalustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä. Seinävarsilla seisoi kaappeja kirjoja täytenään, ja jokaisen kaapin päällä bronssinen rintakuva. Marmorikamiinin yläpuolella oli suuri peili. Lattialle oli levitetty villakangas ja se peitetty persialaisilla matoilla. Kun olin erakkolassani vierastunut kaikista ylellisyysesineistä enkä ollut pitkiin aikoihin nauttinut rikkauden näkemisestä, valtasi minut eräänlainen arkuus, ja minä odotin kreivin ilmestymistä samallaisella pelolla kuin maalaisanoja ministeriä, jolle tahtoo tulla esitetyksi.
Ovi aukeni ja kaunis, noin kolmenkolmatta vuotias mies astui sisään. Kreivi otti minut vastaan mitä suurimmalla, herttaisimmalla tavalla. Rohkaisin mieleni ja tahdoin selittää tuloni syyn, mutta en ehtinyt sitä saada esiin, kun hän jo mitä ystävällisimmin toivotti naapurin tervetulleeksi. Istuuduimme. Hänen vapaa, miellyttävä pakinansa karkotti pian saamattoman arkuuteni; ja olin jo saanut takaisin tavallisen kylmäverisyyteni, kun äkkiä näyttäytyi kreivitär — ja hämini oli suurempi entistään. Hän oli todellakin kaunis rouva. Kreivi esitti minut. Tahdoin näyttää vapaalta, mutta mitä enemmän ponnistelin esiintyäkseni luonnollisesti, sitä saamattomammaksi ja hämmentyneemmäksi tunsin itseni. Antaakseen minulle aikaa tyyntyäkseni, alkoivat uudet tuttavani puhella keskenään, ikäänkuin näyttääkseen, että kohtelivat minua ilman muodollisuuksia ja kuten vanhaa hyvää ystävää.
Sillävälin olin noussut, kävelin huoneessa sinne ja tänne, katsellen kirjoja ja maalauksia. En juuri ymmärrä maalaustaidetta, mutta muuan taulu veti huomioni puoleensa. Se oli jokin sveitsiläinen maisema, mutta minun silmiini ei pistänyt tekotavan etevyys, vaan se seikka, että taulun oli lävistänyt kaksi kuulaa; molemmat reiät olivat aivan päälletysten.
"Oivallinen laukaus!" huomautin kreiviin kääntyen
"Niin", sanoi hän, "sangen merkillinen laukaus. Oletteko perehtynyt ampumiseen?" jatkoi hän.
"Jokseenkin hyvin", vastasin sangen iloissani siitä, että keskustelu oli kääntynyt aiheeseen, josta minäkin voin puhua mukana. "Luulen, että saan sattumaan korttiin kolmenkymmenen askeleen päästä, — tietysti edellyttäen, että pistooli on minulle tuttu ennaltaan."
"Todellakin?" sanoi kreivitär eloisan harrastuksen ilmeellä. "Ja sinä, kultaseni, saatko sinäkin kolmenkymmenen askeleen päästä korttiin sattumaan?"
"Voimmehan jonakin lähimmistä päivistä koettaa", vastasi kreivi. "Aikoinani en ollut mikään huono ampuja, mutta viiteen vuoteen en ole pistooliin enää koskenut."
"Oi", huomautin, "silloin löisin vetoa, että ammutte ohi kahdenkymmenen askeleen päästäkin. Pistoolilla ampuminen vaatii päivittäistä harjotusta. Tiedän sen kokemuksesta. Rykmentissämme kävin parhaasta ampujasta. Sitte en sattumalta ottanut pistoolia käteeni kokonaiseen kuukauteen, omani oli näet korjattavana ja uskokaa pois, herra kreivi, kun aloin jälleen ampua, ammuin neljä kertaa peräkkäin pullon ohitse kahdenkymmenen askeleen päästä. Kapteenimme, hauska, hyväntahtoinen veitikka, sattui olemaan saapuvilla ja sanoi: 'Helkkarissa, toveri, ethän voi saada edes pulloakaan kallistumaan! Sepäs vasta raittiutta!' Ei, uskokaa pois, herra kreivi, täytyy alituiseen harjotella itseään, muuten ruostuu. Paras ampuja, jonka olen konsaan tuntenut, käsitteli pistoolia joka päivä, ampui vähintään kolme kertaa päivällisen edellä. Sitä unhotti hän yhtä vähän kuin viinaryyppyään ruuan alle."
Kreiviä ja kreivitärtä näytti miellyttävän se, että olin tullut puheliaaksi.
"Ja millainen ampuja hän sitte oli."
"No, jos hän esimerkiksi näki kärpäsen seinällä, — te nauratte, rouva kreivitär — mutta se on tosiaankin niin — kun hän sattumalta näki kärpäsen, huusi hän: 'Tuos, Kuska, pistoolini!' Kuska tuo ladatun pistolin. Pau, kärpänen on nuuskana seinässä."
"Sepäs taitoa!" huudahti kreivi. "Ja mikä hänen oli nimensä?"
"Silvio, herra kreivi."
"Silvio!" huusi kreivi hypähtäen pystyyn. "Oletteko tuntenut Silvion?"
"Olenkoko tuntenut! Olimme hyvät ystävät; häntä pidettiin rykmentissämme omaan väkeen kuuluvana! mutta viiteen vuoteen en ole hänestä kuullut mitään. Olette siis tekin hänet tuntenut, herra kreivi?"
"Niin, olen tuntenut hänet, sangen hyvin. Eikö hän kentiesi ole teille koskaan kertonut omituisesta tapahtumasta elämässään?"
"Tarkotatte kai korvapuustia, jonka hän kerran sai tanssiaisissa eräältä taivastelijalta."
"Eikö hän sanonut teille tämän taivastelijan nimeä?"
"Ei… mutta herra kreivi", huudahdin, aavistaen asian oikean laidan, "pyydän anteeksi, en tiennyt… olisitteko te kentiesi hän?"
"Olen, minä itse", vastasi kreivi tavattoman hämillään. "Ja tämä luotien lävistämä taulu on muisto viimeisestä kohtauksestamme."
"Oi, pyydän, rakas", sanoi kreivitär, "älä puhu siitä. Minua kauhistuttaa, kun kuulen tuota juttua mainittavan."
"Ei", vastasi kreivi, "minun täytyy herralle kertoa kaikki. Hän tietää, kuinka loukkasin hänen ystäväänsä, ja on kohtuullista, että hän saa myös tietää, kuinka Silvio kosti."
Kreivi sysäsi minulle istuimen ja minä kuuntelin uteliaalla jännityksellä seuraavaa kertomusta: "Ensimäisen kuukauden,honey moon, vietimme täällä, tällä tilalla. Tähän taloon liittyy elämäni onnellisimman samoinkuin tuskallisimmankin silmänräpäyksen muisto.
"Eräänä iltana olimme ratsastamassa. Vaimoni hevonen pillastui, häntä alkoi pelottaa, hän laskeutui maahan ja pyysi minua taluttamaan hevostaan, hän itse menisi jalkaisin kotiin. Siellä näin oven edessä matkarattaat. Minulle ilmotettiin, että muuan herra odotti huoneessani ja oli kieltäytynyt ilmottamasta nimeään, oli vain sanonut, että hänellä on asioita suoritettavana kanssani. Menin huoneeseen ja pimeänhämärässä näin pitkäpartaisen, pölyttyneen miehen. Hän seisoi kamiinin luona. Menin hänen luoksensa ja koetin hänen piirteitään muistella.
"'Etkö tunne minua, kreivi?' sanoi hän väräjävällä äänellä.
"'Silvio!' huusin minä.
"Ja täytyy tunnustaakseni, että tunsin hiusteni nousevan pystyyn.
"'Niin, se olen', jatkoi hän. 'Minulla on vielä laukaus puolellani, olen tullut sen ampumaan. Oletko valmis?'
"Sivutaskusta näin pistoolin pistävän esiin. Mittasin välimatkaa kaksitoista askelta ja pyysin häntä heti ampumaan, ennenkuin vaimoni ehtisi sisään. Hän vitkasteli ja tahtoi valoa. Tuotiin kynttilöitä.
"Suljin oven ja kielsin päästämästä ketään sisään, ja sitte vaadin vielä kerran häntä ampumaan. Hän kohotti pistoolinsa ja tähtäsi… Minä luin sekuntteja. Ajattelin häntä, vaimoani… kului kamala minuutti… Silvio laski alas aseensa.
"'Minusta on ikävää', sanoi hän, 'mutta pistoolini ei ole ladattu kirsikoilla… luodit ovat niin raskaita… mutta johtuipa mieleeni: tämä ei näytä kaksintaistelulta, vaan murhalta. En ole tottunut ampumaan aseetonta miestä. Alkakaamme kuten muinenkin: heittäkäämme arpaa, kenen on ensiksi ammuttava.'
"Päätäni pyörrytti… luulen, että hylkäsin tarjouksen… vihdoin oli toinen pistooli ladattuna. Käärimme pari paperilappua, panimme ne lakkiin, jonka kerran olin ampunut puhki. Vedimme arpaa. Minä voitin toistamiseen.
"'Sinulla on hittolaisen onni, kreivi', sanoi hän nauraen tavalla, jota en kina voi unhottaa.
"En tiedä, kuinka oli laitani ja kuinka hänen onnistui minut pakottaa — mutta minä ammuin ja luoti sattui tähän tauluun."
Kreivi osotti läväistyä maisemaa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Kreivitär oli valkosempi kuin hänen taskuliinansa ja minun oli vaikea pidättää huudahdustani.
"Ammuin siis", jatkoi kreivi. "Ammuin harhaan, luojan kiitos… sitte tähtäsi Silvio… tällä kertaa näytti hän todellakin hirvittävältä. Äkkiä aukenee ovi. Mascha syöksee sisään ja heittäytyy kaulaani. Hänen läsnäolonsa antoi minulle jälleen rohkeutta.
"'Kultaseni', sanoin, 'etkö sitte näe, että teemme vain pilaa? Kuinka pelästynyt olet! Mene, mene, juo lasi vettä ja palaa sitte takaisin. Esitän sinulle sitte vanhan, hyvän toverin.'
"Mascha yhä epäröi.
"'Sanokaa minulle, onko totta, mitä mieheni sanoo?' kysyi hän kääntyen hirveään Silvioon. 'Onko totta, että on vain leikki kysymyksessä?'
"'Hän laskee aina leikkiä, kreivitär', vastasi Silvio. 'Eräänä päivänä antoi hän minulle leikillään korvapuustin, leikillään ajoi hän luodin lakkiini; leikillään ampui hän äsken ohitseni. Nyt sallittanee minunkin laskea hieman leikkiä…'
"Näin sanoen aikoi hän minua tähdätä — vaimoni ollessa läsnä!
"Mascha heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"'Nouse, Mascha! Älä häpäise itseäsi!' huusin raivoissani. 'Ja te, herra, lakkaatteko pilkkaamasta vaimoani? Tahdotteko ampua vai ette?'
"'Enkä ammu', vastasi Silvio. 'Olen tyytyväinen. Tahdoin nähdä sinut hämmentyneenä ja pelokkaana. Pakotin sinut ampumaan itseäni; olen tyytyväinen. Tulet aina minut muistamaan; jätän sinut omantuntosi valtaan.'
"Hän astui askeleen ovea kohden; mutta kynnyksellä hän pysähtyi, heitti katseen ammuttuun tauluun ja laukaisi, melkein tähtäämättä ohitse mennen pistoolinsa hänkin.
"Vaimoni pyörtyi. Palvelijat eivät tohtineet pidättää Silviota, vaan katsoivat häntä kauhuissaan. Hän laskeutui portailta ja huusi ajajaa, ja ennenkuin olin päässyt oikein tajulleni, oli hän jo poissa."
Kreivi vaikeni.
Täten kuulin lopun kertomuksesta, jonka alku oli niin kiinnittänyt mieltäni. Sankaria en ole enää senkoommin nähnyt. Väitetään, että Silvio kapinan aikana olisi kuulunut Alexanteri Ypsilantin johtamaan harhauskoisten joukkoon ja kaatunut taistelussa Skullenin luona.
Aatelisneiti talonpoikaistyttönä.
Ivan Petrovitsch Berestoffin maatila sijaitsi eräässä etäisimmistä kuvernementeistamme. Nuoruudessaan oli hän palvellut kaartissa, mutta vuonna 1797 ottanut eronsa ja asettunut tilalleen, jota ei enää milloinkaan jättänyt. Hän oli nainut neidin, joka tosin oli aatelista sukuperää, mutta eli niukoissa olosuhteissa. Tämä kuoli lapsivuoteeseen, miehensä ollessa poissa, eräällä etäisellä syrjätilallaan. Leskeksi jäätyään löysi hän pian lohdutusta taloudellisista puuhistaan. Hän rakensi talon oman piirustuksensa mukaan ja perusti kutomatehtaan; hän laittoi rahalliset asiat kuntoon ja koko tienoo alkoi häntä pitää järkevänä ihmisenä — mielipide, josta eivät koskaan olleet erimielisiä ne naapurit, jotka perheidensä ja koiriensa seuraamina kävivät hänen luonansa. Arkipäivinä oli hän puettu venäläiseen mekkoon, sunnuntaisin päällystakkiin kotona valmistetusta kankaasta; hän hoiti itse laskut eikä lukenut sen lisäksi muuta kuin senaatinlehteä.
Hän oli yleisesti rakastettu, vaikkakin kansa piti häntä liian ylpeänä; ainoastaan lähin naapuri, Gregor Ivanovitsch Muronski, ei voinut sopia hänen kanssaan.
Tämä oli venäläinen aatelismies vanhaa mallia. Tuhlattuaan Moskovassa suurimman osan omaisuuttaan ja samoihin aikoihin jäätyään leskeksi, palasi hän vielä säästyneelle maatilalleen, jossa hän nyt eli huikentelevaista elämäänsä, joskin nyt hieman toiseen tapaan. Hän perusti englantilaisen puutarhan, johon hän hävitti melkein kaiken, mitä hänellä vielä oli. Hänen hevospoikansa olivat puetut englantilaisen jockeyn tavoin, hänen tyttärensä kasvattajatar oli englantilainen. Pellot viljeltiin englantilaiseen tapaan.
"Mutta vieraat kaavat eivät venäläistä leipää lisää", ja huolimatta tuntuvasta menojen korotuksesta eivät tulot ottaneet lisääntyäkseen. Maallakin oli hän löytänyt keinoja tehdäkseen uusia velkoja. Mutta yhtähyvin ei häntä kukaan pitänyt muuna kuin hulluna, sillä hän oli kuvernementin tilanomistajista ensimäinen, joka panttasi tiluksensa kiinnityslainaa vastaan — toimenpide, jota siihen aikaan pidettiin tavattoman sekavana ja uskaliaana. Hänen moittijoihinsa kuului myös Berestoff, joka käytti voimakkaimpia sanoja hänestä puhuessaan. Hänen luonteensa pääominaisuus oli viha moisia uudistuksia vastaan. Hänen oli mahdoton puhua tyynesti naapurin englantilaiskiihkosta ja hän käytti joka tilaisuutta tätä arvostellakseen.
Kun hän näytteli omistamiaan laitoksia vierailleen ja hänen käytännöllinen järjestyksensä houkutteli vieraan ylistyssanoihin, sanoi hän ironisesti hymyillen:
"No niin, meillä ei ole kuten naapuri Gregor Ivanovitschilla. Kuinka voisimme tuhlata kaikkemme englantilaisiin tapoihin! Olemme iloiset, venäläiseen tapaan voimme nälän pitää loitolla."
Tällaiset pilapuheet tulivat Gregor Ivanovitschin korviin — tietysti kulkiessaan täydennettynä ja koristeltuna. Englantilaiskiihkoilija voi sietää arvostelua yhtä vähän kuin sanomalehtimiehiämmekään. Hän raivosi ja nimitteli panettelijaansa karhuksi ja maanmoukaksi.
Sellaiset olivat molempain tilanomistajain välit keskenään, kun Berestoffin poika saapui maalle. Hänet oli kasvatettu X:n yliopistossa ja halusi antautua sotilasuralle; mutta siihen ei hänen isänsä tahtonut antaa suostumustaan. Mutta siviilivirkoihin ei nuorella miehellä ollut lainkaan mieltymystä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja niin eleli nuori Alexis edelleen toimetonna, vapaana herrana, samalla kuitenkin antaen viiksiensä kasvaa. [Aikaisemmin saivat Venäjällä ainoastaan sotilashenkilöt kantaa viiksiä.]
Alexis oli pohjaltaan kelpo poika, ja olisi tosiaankin ollut vahinko, jollei hän koskaan olisi saanut solakkaa vartaloaan näyttää sotilaspuvussa — jollei hän olisi saanut näyttäytyä hevosen selässä, vaan siihen sijaan kyyröttää kansliassa. Naapurit, jotka hänet metsästysretkillä näkivät aina etunenässä, huolimatta siitä, minne tie vei, väittivät kaikki yksimielisesti, ettei hänestä kuunaan tulisi kunnon virkamiestä. Kaikki nuoret naiset olivat panneet hänet merkille ja heittivät sopivissa tilaisuuksissa salavihkaan hänelle silmäyksiään; mutta Alexis välitti heistä vähät ja he saivat pitää hänen haluttomuutensa salaisiin lemmenliittoihin hyvänään. Itse asiassa kulki erään hänen kirjeensä osote kopioituna heidän keskuudessaan kädestä käteen: "Akulina Petrovna Kurotschkin, Moskova, Alexisluostarin vastapäätä, kupariseppä Saveljeffin talo, ja teitä pyydetään nöyrimmästi antamaan tämä kirje A.N.R:lle."
Kukaan lukijoistamme, joka ei ole asunut maalla, ei voi käsittää, kuinka lumoavia nämä nuoret maalaisneitoset ovat! Puhtaammassa ilmassa, puutarhojen varjossa kasvaneina, ammentavat he elämäntuntemuksensa yksinomaan kirjoista. Yksinäisyys, vapaus ja lukeminen kehittää heissä aikaisin tunteita ja intohimoja, jotka kaupunkiemme kaunottarille ovat vieraita. Maalaisille nuorille naisille on postikellon helkyntä kokonainen elinvaihe, matka lähimpään kaupunkiin on tärkeä tapahtuma, jonkun vieraan käynti jättää mieleen kauvan kestäviä, ikuisia muistoja. Luonnollisesti on jokaisella vapaus pitää heidän omituisuuksiaan pilkkanaan; mutta pinnallisten katsojain pilkka ei kykene painamaan varjoon heidän todellisia hyviä ominaisuuksiaan, joista etevin on luonteen riippumattomuus, mitä ilman ei Jean Paulin mukaan voi olla mitään inhimillistä suuruutta. Pääkaupunkien naiset voivat kentiesi saada paremman kasvatuksen; mutta seuraelämä kuluttaa pian heidän luonteensa omituisuudet ja muovaa heidän sielunsa yhtä samanmalliseksi kuin heidän hiuslaitteensakin. Siinä ei ole kiittämistä eikä moittimista; kumminkinnota nostra monet, kuten antikinen oppinut sanoo.
Voi helposti käsittää, minkä vaikutuksen Alexis teki nuoriin neitosiin. Hän oli ensimäinen, joka heistä näytti synkältä ja toiveissaan pettyneeltä; ensimäinen, joka meille puhui hävitetystä ilostaan ja lakastuneesta nuoruudestaan; sitäpaitsi kantoi hän surusormusta, johon oli kuvattu vainajan pää. Tämä kaikki oli uutta tällä paikkakunnalla.
Nuoret tytöt aivan hassahtuivat häneen.
Mutta Liisa — tai Betsy, kuten Gregor Ivanovitsch häntä tavallisesti nimitti — Liisa, anglokiihkoilijan tytär, oli erittäinkin häneen mielistynyt. Heidän vanhempansa eivät käyneet toistensa luona. Hän ei ollut nähnyt Alexia, ja tämä oli sentään kaikkien naapurityttöjen puheenaiheena. Liisa oli seitsentoistavuotias. Hänen mustat silmänsä ikäänkuin valaisivat hänen tummia ja sangen suloisia kasvojaan. Hän oli ainoa lapsi ja sentähden hemmoteltu. Hänen vallattomuutensa ja alituinen hyvä tuulensa ihastutti hänen isäänsä ja saattoi kasvattajattaren epätoivoon. Tämä oli luulosairas, nelikymmeninen vanha piika, nimeltään miss Jackson, maalasi kasvojaan ja kulmakarvojaan, luki "Pamelan" kaksi kertaa vuodessa, sai palkkaa 2,000 ruplaa ja ikävöi kuollakseen barbarisen Venäjän aroilla.
Liisaa hoiti Nastja, joka vaikkakin hieman vanhempi, oli yhtä vallaton kuin emäntänsäkin. Nastja piti kovasti emäntänsä puolta; sanalla sanoen, Nastja oli paljo tärkeämpi henkilö Anossoffin maatilalla kuin konsanaan uskottu kamarineiti ranskalaisissa murhenäytelmissä.
"Saanko mennä ulos?" kysyi kerran Nastja emäntäänsä pukiessaan.
"Kyllä; mihin menet sitte?"
"Tugilovoon, Berestoffille. Heidän kokkinsa rouvalla on tänään nimipäivät ja eilen kutsuivat he meidät päivälliselle."
"Merkillistä", sanoi Liisa. "Herrasväet ovat vihollisia mutta palvelijat ovat keskenään ystävällisellä jalalla."
"Mitä herrasväki meihin kuuluu?" vastasi Nastja; "Ja sitä paitsi kuulun teille enkä teidän isällenne ja ettehän te ole vielä riidellyt nuoren Berestoffin kera, taistelkoot vanhukset taistelujaan keskenään, jos heitä huvittaa."
"Koitapas, Nastja, saada Alexis Berestoff nähdäksesi ja sano sitte minulle, miltä hän näyttää ja mikä hän on miehiään."
Nastja lupasi, ja Liisa odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan.Vihdoin illan suussa näyttäytyi Nastja.
"No, Lisaveta Gavrilovna", sanoi hän huoneeseen astuttuaan. "Olen nähnyt nuoren Berestoffin ja katsellut häntä oikein kuvallisesti; olimme kaiken päivää yksissä."
"Kaiken päivää yksissä! Kerro, kerro minulle, mitä on tapahtunut!"
"Jos tahdotte — hyvä. Menimme sinne, minä, Anissja Jegorovna, Nenila,Dunka — —"
"Hyvä, hyvä, tiedän. No, ja sitte?"
"Sallikaa, että kerron kaiken järjestyksessään. Saavuimme juuri ruoka-aikaan. Huone oli väkeä täytenään. Siellä olivat Kolbinskit, Sacharevskit, kirjurin rouva tyttärineen, Shluedinkit ja — —"
"No ja Berestoff?"
"Mutta odottakaahan vähäsen. Sitte istuuduimme pöytään. Kirjurin rouva kunniasijalla, minä hänen rinnallaan — tyttäret murjottivat, mutta mitä se minuun kuului…"
"Hyvä isä, Nastja, kuinka pitkäpiimäinen olet noine yksityisseikkoinesi!"
"Mutta tepäs olette kärsimätön! No, sitte, nousimme pöydästä… kolme tuntia olimme istuneet ruuan ääressä ja kaikki oli niin oivallista. Syötyämme menimme puutarhaan pallosille, ja silloin näyttäytyi nuori herra."
"No, no, onko totta, että hän näyttää niin kauniilta?"
"Ihmeen kaunis! Niin ihana! Pitkä, solakka ja niin punaposkinen — —"
"Tosiaankin! Ja minä olen häntä aina kuvitellut kasvoiltaan vaaleaksi.No, ja kehen hän on? Näyttikö hän surulliselta tai miettivältä —?"
"Hyvä isä, ei lainkaan! En kuunaan ole nähnyt hilpeämpää ihmistä. Hänen pisti päähänsä leikkiä kerallamme pallosilla."
"Teidän kerallanne! Mahdotonta!"
"Ei lainkaan mahdotonta. Vieläpä hän koetti ottaa meitä kiinnikin ja suudella."
"Sano mitä sanot, Nastja, mutta tämä on satuja vaan."
"Sulin totuus! Tuskin pääsin hänestä eroon. Hän tahtoi olla kaiken päivää luonani."
"Mutta sanovathan ihmiset, että hän on rakastunut eikä katso kehenkään ihmiseen."
"Sitä en tiedä; mitä minuun tulee, katsoi hän minua liiaksikin, samoin Tanjaa ja kirjurin tytärtä ja Pascha Kolbinskia myös; totta puhuen ei hän loukannut ketään — hän on niin herttainen."
"Nämähän ovat ihmeellisiä juttuja. Ja mitä hänestä sanottiin kotonaan?"
"Sanottiin, että hän on sangen kaunis herra — niin hyvä, niin iloinen. Vain yksi hänessä oli moitittava — häntä huvittaa liiaksi juosta tyttöjen jälestä. Mutta minusta se ei ole niin suuri onnettomuus — ajan mukaan hän kyllä vakaantuu."
"Tahtoisin niin mielelläni hänet nähdä!" sanoi Liisa huoaten.
"Mikäs sitte estää! Tugilovo ei ole kaukana täältä — ainoastaan kolme virstaa: tehkää kävelyretki tai ratsastusmatka sinne päin; varmaankin hänet tapaatte. Hän lähtee aamuisin varhain pyssyineen metsälle."
"Ei, ei se käy. Hän voisi ajatella, että juoksen hänen jälestään. Sitäpaitse ovat isämme vihoin keskenään, niin että minun on mahdotonta tehdä hänen kanssaan tuttavuutta… mutta… ah, Nastja, tiedätkös mitä, minä pukeudun talonpoikaistytöksi!"
"Niin todellakin! Pukeutukaa karkeaan paitaan ja sarafaniin ja kulkekaa ujoilematta Tugilovoon päin; lyön vetoa ettei Berestoff kulje välinpitämätönnä ohitse."
"Ja minä osaan täkäläisiä talonpoikaisnaisia matkia niin mainiosti! Ah,Nastja, rakas Nastja! Mikä oivallinen päähänpisto!"
Ja Liisa pani maata aikeissa viedä tuumansa perille
Seuraavana päivänä istui hän kauan aiettaan tarkemmin miettien, lähetti sitte ostamaan karkeaa liinakangasta, sinistä noukkinia ja vaskinappeja. Nastjan avulla teki hän paidan ja sarafanin ja pani kaikki palvelijat neula käteen, jotta kaikki oli valmiina illaksi. Liisa koetti uutta komeuttaan ja täytyi hänen tunnustaa peilin edessä, ettei hän vielä koskaan ollut esiintynyt niin edukseen. Hän harjotteli vielä kerran osaansa, niijasi syvään ja pudisteli moneen kertaan päätänsä, puhui talonpoikaismurretta ja peitti nauraessaan kasvonsa hihallaan, joka kaikki saavutti Nastjan hyväksymisen.
Yksi vain oli vaikeaa: hän koetti avojaloin kulkea pihan ylitse, mutta piikit pistelivät hänen hentoja jalkojaan ja hiekka ja kivet tuntuivat hänestä sietämättömiltä. Mutta Nastja tiesi keinon tähänkin: hän otti mitan Liisan jaloista ja riensi pian lampuri Trofinille, jolta hän tilasi parin mitanmukaisia niinivirsuja.
Koitti tuskin seuraava aamu, kun Liisa jo oli hereillä. Koko talo nukkui vielä. Nastja odotti lampuria portilla. Torvi törähti ja kylän lammaskatras kulki kartanon ohitse. Nähtyään Nastjan antoi Trofin hänelle pienen, kirjavan kenkäparin, josta hän sai puolen ruplaa. Liisa jatkoi tyynesti pukeutumistaan talonpoikaistytöksi; kuiskattuaan Nastjalle määräyksensä miss Jacksoniin nähden, pujahti hän takaportaista puutarhaan ja juoksi vapaaseen luontoon.
Aamurusko punasi jo itäistä taivaanrantaa ja kultaiset pilvenhattarat näyttivät odottavan aurinkoa ikäänkuin hoviliehakot, jotka tähystelevät hallitsijansa saapumista. Kirkas taivas, aamun raittius, kaste, keveät tuulenhenkäykset ja lintujen liverrys täyttivät Liisan sydämen lapsellisella ilolla. Pelko kohdata jonkun tuttavan näytti antavan siivet hänen jaloilleen. Kun hän saapui metsään, joka oli hänen isänsä tilusten rajalla, kulki hän hiljemmin. Täällä tahtoi hän Alexia odottaa.
Kiihkeästi sykki hänen sydämensä, hän tuskin tiesi miksi; mutta eikö nuoruuden kepposiin liittyvässä pelossa juuri ole niiden pääviehätys? Liisa tunkeutui metsän synkinpään syvyyteen. Kaukaa kaikuva puronlirinä tuntui toivottavan nuorta tyttöä tervetulleeksi. Hänen iloisuutensa hieman hilliintyi. Vähitellen vaipui hän suloisiin unelmiin. Hän ajatteli… mutta kuinka olisi mahdollista tarkoin kuvailla, mitä seitsentoistavuotias nuori tyttö ajattelee ollessaan kevätaamuna viiden aikaan yksin metsässä. Ja niin kulki hän ajatuksissaan tietä, jota molemmin puolin korkeat puut varjostivat kunnes hänet äkkiä pelästytti kauniin metsäkoiran haukunta. Liisa kirkaisi. Samassa kuului ääni, joka huusi:
"Huut, Spogar, huut!…"
Ja nuori metsästäjä astui esiin pensaan takaa.
"Älä pelkää, rakas lapsi", sanoi hän Liisalle. "Koirani ei pure."
Liisa oli jo tointunut pelästyksestään ja osasi käyttää olosuhteita hyväkseen.
"Mutta, armollinen herra", sanoi hän, teeskennellen osaksi ujoutta, osaksi pelkoa, "pelkään niin että .. katsokaas sitä vain, se näyttää niin vihaiselta, voisi taasen törmätä valloilleen."
Alexis — onhan hänet jo tunnettu — oli sillävälin katsellut tarkkaavaisesti nuorta talonpoikaistyttöä.
"Tahdon sinua saattaa, koska niin pelkäät. Sallithan, että saatan sinua."
"Kuka sinua voisi estää?" vastasi Liisa. "Vapaus vapaille, ja onhan tiellä tilaa kaikille."
"Mistä tulet?"
"Prilutschinasta. Olen seppä Vasilin tytär ja minun piti kerätä sieniä."
(Liisalla oli niinikori kainalossaan.)
"Ja sinä, herra? Sinä kai olet Tugilovosta?"
"Niinpä olen. Olen nuoren herran kamaripalvelija."
Alexis koetti sovittaa asemansa seuralaisensa mukaan; mutta Liisa katsoi häneen ja purskahti nauruun.
"Jopa pääsi valhe", sanoi hän. "En ole niin tuhma kuin luulet. Näen, että olet nuori herra itse."
"Ja mistä sen näet?"
"Kaikesta."
"Mutta —?"
"No, kuinka olisi mahdollista, ettei voisi erottaa herraa palvelijasta! Sinähän kannat toista pukua, puhut toisin ja huudat koiraasikin aivan vieraalla nimellä."
Alexia miellytti Liisa yhä enemmän, ja kun hänen tapansa ei ollut paljo kursailla nuorten talonpoikastyttöjen edessä, tahtoi hän häntä syleillä; mutta Liisa hypähti syrjään ja samalla näytti niin tuimannäköiseltä, että Alexia tavattomasti huvitti; kuitenkin jätti hän enemmät kiinnitavottelut sikseen.
"Jos toivotte, että edelleenkin olemme hyviä ystäviä", sanoi hän arvokkaasti, "niin suvaitkaa olla unhottamatta itseänne."
"Kuka sinulle on sellaista viisautta opettanut?" sanoi Alexis nauraen."Olisikohan se hyvä tuttuni Nastenka, herrattarenne kamarineiti?Kulkeeko kulttuuri nyt sellaisia teitä?"
Liisa tunsi poikenneensa osastaan ja paransi heti virheensä.
"Mutta mitä pistääkään päähäsi!" sanoi hän. "Luuletko, etten milloinkaan ole ollut herrastalossa. Elkää luulkokaan; olen yhtä ja toista nähnyt ja kuullut. Muuten — jos lörpöttelen tässä kerallasi, en löydä yhtään sientä. Mene, herra, tietäsi ja minä menen myös. Hyvästi…"
Ja Liisa tahtoi mennä.
Alexis tarttui hänen käteensä.
"Mikä nimesi on, kultaseni?"
"Akulina", vastasi Liisa koettaen vapauttaa sormiaan Alexin käsistä."Päästäkää minut, herra, on jo aika mennäkseni kotiin."
"No, ystäväni Akulina, tulen aivan varmasti käymään isäsi, seppäVasilin luona."
"Miksi niin?" vastasi Liisa vilkkaasti. "Älkää herran tähden tehkö sitä! Jos kotonani huomataan, että olen metsässä kulkenut herrojen kera, käy minulle pahasti; isäni, seppä Vasili, löisi minut kuoliaaksi."
"Mutta minun täytyy ehdottomasti nähdä sinua vastakin."
"No, sitte tulen huomenna tänne jälleen sieniä keräämään."
"Mihin aikaan?"
"No, vaikka aamulla."
"Akulina kulta, tahtoisin sinua suudella, mutta en uskalla. Huomenna siis tähän aikaan, eikö niin?"
"Niin, niin!"
"Ethän vain minua narraa?"
"En."
"Vanno se."
"No, pyhän perjantain kautta, minä tulen varmaan."
Nuoret erosivat. Liisa riensi metsästä pois, juoksi yli peltojen, pujahti puutarhaan ja syöksi nurinniskoin vahtihuoneeseen, jossa Nastja odotti. Siellä muutti hän pukua, antoi hajanaisia vastauksia uskottunsa kysymyksiin ja meni sitte asuinhuoneeseensa. Pöytä oli katettu, aamiainen valmiina ja miss Jackson, joka jo oli maalattu ja sonnustettu, leikkeli ohuita voileipäviipaleita. Hänen isänsä kiitteli häntä aikaisesta aamukävelystään.
"Mikään ei ole terveellisempää", sanoi hän, "kuin nousta varhain aamulla."
Ja sitte mainitsi hän useampia esimerkkiä pitkästä ijästä, esimerkkejä, jotka hän oli ottanut englantilaisista aikakauslehdistä, liittäen niihin huomautuksen, ettei kukaan niistä, jotka olivat eläneet sadan vuoden vanhaksi, ollut itseään henkisesti rasittanut, vaan kaikki olivat niin talvella kuin kesälläkin nousseet aamun koitteessa.
Liisa ei häntä kuunnellut. Hengessään eli hän vielä kerran läpi kaiken, mitä hänen aamukävelyllään oli tapahtunut ja kertasi mielessään Akulinan koko keskustelun nuoren metsästäjän kera, ja hänen omaatuntoaan alkoi pistellä. Turhaan koetti hän vakuutella itseään, että heidän keskustelunsa oli pysynyt sopivaisuuden rajoissa etteikä hänen kepposestaan voinut koitua mitään seurauksia.
Hänen omatuntonsa puhui äänekkäämmin kuin ymmärryksensä. Lupaus, jonka hän oli tehnyt huomiseksi, vaivasi häntä enemmän kuin mikään muu, ja hän oli aivan aikeissa rikkoa juhlallisen valansa. Mutta eikö Alexis voinut, turhaan häntä odotettuaan, tulla kylään katsomaan todellista Akulinaa, seppä Vasilin tytärtä, — paksua, rokonarpista tyttöä — ja siten päästä hänen kevytmielisen kepposensa perille? Tämä ajatus pelästytti Liisaa pahoin, ja niin päätti hän seuraavana aamuna uudestaan esiintyä metsässä Akulinana.
Alexis puolestaan oli ihastunut. Kaiken päivää ajatteli hän uutta tuttavuuttaan; tumman kaunottaren kuva ei yölläkään poistunut hänen mielestään. Tuskin koitti aamu, kun hän oli valmiiksi pukeutunut. Hänellä ei ollut aikaa edes ladata kiväriään, vaan meni Spogarinsa seurassa metsään ja riensi kohtauspaikalle.
Kului melkein puoli tuntia sietämättömässä odotuksessa; vihdoin näki hän pensasten välistä pilkkuvan sinisen sarafanin ja riensi armasta Akulinaansa vastaan. Tämä hymyili hänen ihastuneelle kiitollisuudelleen; mutta Alexis huomasi kohta, että tytön kasvoilla oli surun ja huolen merkkejä. Hän tahtoi ehdottomasti tietää syyn.
Liisa tunnusti, että hänen tänne tulonsa näytti hänestä kevytmieliseltä, että hän sitä katui, ettei tällä kertaa ollut tahtonut rikkoa lupaustaan, mutta että tämä kohtaus oli viimeinen ja pyysi nuorta herraa lopettamaan tuttavuuden, joka ei voinut viedä mihinkään hyviin seurauksiin.
Tämän kaiken puhui hän tietysti maalaisella murteella. Mutta ajatukset ja tunteet, jotka yksinkertaiselle talonpoikaistytölle olivat niin tavattomat, saivat Alexin kummiinsa. Hän käytti koko puheliaisuutensa taivuttaakseen Akulinaa päätöksestään luopumaan: hän vakuutti tälle aikeidensa puhtautta, lupasi olla milloinkaan antamatta katumisen aihetta ja rukoili tyttöä, ettei tämä ryöstäisi häneltä iloa — iloa ainoastaan nähdä toisiaan, vaikkapa vain kerran viikossa. Hän puhu intohimon kieltä ja oli tällä hetkellä todellakin rakastunut.
Liisa kuunteli häntä vaieten.
"Lupaa minulle", sanoi hän vihdoin, "ettet tule kylään milloinkaan minua katsomaan etkä keltään minua kysele. Lupaa minulle, ettet etsi mitään muita kohtauksia kanssani kuin ne joihin suostun."
Alexis aikoi vannoa pyhän perjantain kautta, mutta Liisa keskeytti hänet hymyillen.
"Valaa en halua, sanasi riittää minulle."
Sitte kulkivat he ystävällisesti pakinoiden metsässä ympärinsä, kunnesLiisa vihdoin sanoi:
"On jo aika lähteä kotiin."
He erosivat, ja kun Alexis oli jälleen yksin, ei hän voinut käsittää, kuinka yksinkertainen talonpoikaistyttö oli kyennyt saamaan niin suuren vallan hänen ylitsensä. Hänen suhteellaan Akuliinaan oli hänestä uutuuden viehätys, ja vaikka merkillisen talonpoikaistytön asettamat ehdot tuntuivat hänestä sangen kiusallisilta, ei hänen johtunut mieleensäkään pettää sanaansa. Sillä pohjaltaan oli hän kukostava, kelpo nuorukainen, jonka vielä koskemattoman sydämen täytti puhdas, viaton iloisuus.
Jos voisin seurata taipumustani, kertoisin tässä kaikella seikkaperäisyydellä, kuinka nuoret toisiaan kohtasivat, kuinka he tunsivat molemminpuolista taipumusta ja lähestymistä toisiinsa, mitä he tuumivat ja puhuivat. Mutta tiedän, ettei suurin osa lukijoista ottaisi ilooni osaa. Yleensä ovatkin sellaiset seikat vastenmielisiä ja ikäviä, ja sentähden tahdon ne sivuuttaa ja aivan lyhyeen huomauttaa, ettei vielä ollut kulunut kahta kuukautta, kun Aleximme oli jo toivottomasti rakastunut, eikä Liisakaan ollut välinpitämättömämpi, vaikkakin hillitympi. Molemmat olivat onnelliset päivälleen ja huolehtivat vähät tulevaisuudesta.
Ikuisen liiton ajatus oli usein ollut heidän mielissään, mutta koskaan eivät he olleet siitä puhuneet. Syy oli selvä: kuinka Alexis olikaan rakkaaseen Akulinaansa mieltynyt, ei hän voinut pitää mitättömänä sitä kuilua, joka hänet erotti Akulinasta, ja Liisa puolestaan tiesi, mikä vihamielisyys vallitsi heidän isiensä välillä eikä voinut toivoa sovintoa tulevan. Sitä paitsi kutkutti hänen itserakkauttaan romantillinen toivo nähdä lopulta Tugilovon omistaja sepän tyttären jalkojen juuressa.
Silloin äkkiä uhkasi eräs tärkeä tapaus katkaista heidän keskinäisen suhteensa.
Kuulean kylmänä aamuna — aamuna, jollaisia Venäjän syksy tarjoo niin usein — ratsasti Ivan Petrovitsch Berestoff metsään, ottaen mukaansa kolme paria metsäkoiria, lakeijan ja useita tallipoikia räikkätorvineen. Samaan aikaan käski Gregor Ivanovitsch Muromski, kauniin, kuulean ilman houkuttelemana, satuloida lyhythäntäisen ratsunsa, ja niin ratsasti hän englantilaisella tilallaan ympärinsä. Metsää lähetessään huomasi hän naapurinsa, joka ketunnahkaturkissaan istui ylpeänä orhinsa selässä ja odotti jänistä, jota pojat huudellen ja torviaan räikyttäen ajelivat ulos tiheiköstä. Jos Gregor Ivanovitsch olisi voinut aavistaa tämän kohtauksen edeltäpäin, olisi hän varmaan kääntynyt takaisin, mutta hän oli aivan odottamatta törmännyt Berestoffin kera yhteen ja oli nyt ampumamatkan päässä hänestä. Ei ollut muuta keinoa: sivistyneenä europalaisena ratsasti hän vihamiehensä luo ja tervehti kohteliaasti. Berestoff vastasi tervehdykseen jokseenkin samalla innolla kuin kahlehdittu karhu osottaa, kun sen herransa käskystä täytyy tehdä kumarrus yleisölle.
Samassa hypähti tiheiköstä esiin jänis ja juoksi pellolle. Berestoff ja lakeija huusivat täyttä kurkkua, he päästivät koirat vapaiksi ja seurasivat täyttä neliä. Muromskin hevonen, joka ei ollut tottunut metsästykseen, pelästyi ja juoksi mukana. Muromski, joka piti itseään hyvänä metsästäjänä päästi ohjakset valloilleen ja iloitsi salaa hyvästä tilaisuudesta, joka hänet oli pelastanut epämieluisesta seurasta.
Mutta kun hänen hevosensa ehti erään rotkon reunalle, jota se ei ennen ollut nähnyt, teki se äkillisen sivuhyppäyksen ja viskasi ratsastajan maahan. Kun Muromski oli pudonnut jokseenkin raskaasti routaiseen maahan, jäi hän siihen makaamaan ja kiroili orhiaan, joka, ikäänkuin olisi äkkiä malttanut mielensä, pysähtyi kohta huomattuaan päässeensä taakastaan vapaaksi.
Ivan Petrovitsch ratsasti hänen luoksensa ja kysyi, oliko hän loukannut itseään. Sillävälin oli lakeija ottanut kiinni syyllisen hevosen ja talutti sen luo. Hän auttoi Muromskin satulaan ja Berestoff kutsui naapurinsa kotiinsa. Muromski ei voinut kutsua hyljätä, sillä hän tunsi olevansa kiitollisuuden velassa, ja niin palasi Berestoff, ammuttuaan ensin jäniksen, mainehikkaana kotiinsa, mukanaan haavotettu vastustajansa ikäänkuin mikäkin sotavanki.
Naapurukset söivät aamiaista yhdessä ja seurustelivat aivan kuten ystävykset. Berestoff tarjosi Moromskille vaununsa, sillä tämän täytyi tunnustaa, että hänen putoamisensa jälkeen oli mahdoton ratsain palata kotiinsa. Berestoff saattoi häntä aina vaunuihin saakka eikä Muromski tahtonut sanoa jäähyväisiä ennenkuin oli saanut lupauksen, että naapuri poikansa Alexis Ivanovitschin kera tulisi Prilutschinaan ja söisi hänen kanssansa. Siten näytti pillastunut, lyhythäntäinen hepo muuttaneen vanhan syvähaavaisen vihollisuuden painaneen unhoon.
Liisa riensi Gregor Ivanovitschia vastaan.
"Mitä tämä merkitsee, isä? kysyi hän hätääntyneenä. Miksi liikkaat?Missä on hevosesi ja kenen ovat nämä vaunut?"
"Sitä et ikinä voi arvata, lapseni!" vastasi Gregor Ivanovitsch, ja sitte kertoi hän mitä oli tapahtunut.
Liisa ei tahtonut uskoa korviaan. Gregor Ivanovitsch ei antanut hänelle aikaa selvitä kummastuksestaan, vaan ilmotti hänelle, että huomenna molemmat Berestoffit tulevat heille päivälliselle.
"Mitä sanot!" huudahti Liisa kalveten. "Berestoffit, isä ja poika, tulevat meille päivälliselle! Ei, isä, tee mitä tahdot, mutta mistään hinnasta en tahdo olla saapuvilla."
"Oletko mieletön!" vastasi isä. "Milloin olet tullut niin ujoksi? Tai elätätkö perivihaa povessasi kuin mikäkin romaanisankaritar? Kyllin, älä ole hassu!"
"Ei, isä, ei mikään maailmassa saa minua näyttäytymään Berestoffin edessä."
Gregor Ivanovitsch kohautti olkapäitään, ja kun hän tiesi, ettei vastustuksella ollut mitään voitettavissa, jätti hän jutun sikseen ja meni tämän vaiherikkaan ratsastuksen jälkeen levolle.
Lisaveta Gregorovna riensi huoneeseensa ja huusi Nastjan luoksensa. He neuvottelivat kauvan tulevan vierailun johdosta. Mitä ajattelisikaan Alexis, jos hän tuntisi Akulinansa hyvin kasvatetuksi vallasnaiseksi! Mitä hän ajattelisi hänen petoksestaan, hänen siveellisestä kannastaan, hänen ymmärryksestään! Toiselta puolen olisi Liisa mielellään nähnyt, minkä vaikutuksen sellainen odottamaton kohtaus häneen tekisi… Äkkiä pisti ajatus hänen päähänsä. Hän ilmaisi sen heti Nastjalle; molemmat riemuitsivat tästä ajatuksesta ja päättivät tuumansa ehdottomasti viedä perille…
Seuraavana päivänä kysyi Gregor Ivanovitsch aamiaisella tyttäreltään, aikoiko hän yhä vielä piilottua Berestoffien edessä.
"Isä", vastasi Liisa, "jos niin haluat, otan heidät vastaan, mutta yhdellä ehdolla — ettet, millaisena heille ilmaannunkin, mitä tehnenkin, minua moiti etkä osota mitään hämmästyksen etkä tyytymättömyyden merkkejä."
"Jokin uusi kuje taas!" sanoi Ivanovitsch nauraen. "No, hyvä; tee, mitä tahdot, mustasilmä pikku veitikkani!"
Näin sanoen suuteli hän tytärtään otsalle ja Liisa riensi pois tekemään valmistuksiaan.
Täsmälleen kahden aikaan ajoivat kuuden hevosen vetämät maalla tehdyt vaunut pihaan. Muromskin molempain livrepalvelijain avulla laskeusi vanha Berestoff vaunusta. Hänen poikansa oli seurannut ratsain ja he menivät molemmat ruokasaliin, johon pöytä oli katettu.
Muromski otti vieraansa ystävällisesti vastaan ja ehdotettuaan, että he aterian edellä tekisivät kävelyretken puutarhaan ja puistoa katselemaan, kuletti hän heitä huolellisesti haravoituja ja hiekalla siroteltuja käytäviä myöten. Vanha Berestoff säälitteli hengessään sitä työtä ja aikaa, joka noin hyödyttömiin seikkoihin oli tuhlattu, mutta piti hyvin viisaasti ajatuksensa omina hyvinään. Hänen poikansa ei ottanut osaa käytännöllisen ekonomin paheksumiseen eikä jalon anglokiihkoilijan innostukseen; hän odotteli kärsimättömästi isäntänsä tyttären ilmestymistä, tyttären, josta hän oli niin paljo kuullut, ja vaikkakin, kuten tiedämme, hän oli jo sydämensä luovuttanut, teki nuoruus ja kauneus yhä mahtavan vaikutuksen hänen mielikuvitukseensa.
Palattuaan sisälle, istuutuivat kaikki kolme tuttavallisesti yhteen, ja vanhusten muistellessa muinaisia päiviä ja kertoellessa sotilasaikansa urostekoja, mietiskeli Alexis, mitä osaa hänen oli näyteltävä Liisan läsnäollessa. Hän päätti, että kylmä välinpitämättömyys kaikin puolin oli paras, ja siihen alkoi hän valmistautua. Ovi aukeni; hän käänsi päänsä sellaisella huolimattomuudella, sellaisella huomaamattomuudella, että kivettyneemmänkin keimailijan sydän olisi alkanut kiihkeämmin sykkiä. Mutta onnettomuudeksi astuikin sisälle Liisan sijaan vanha miss Jackson, joka maalattuna ja sonnustettuna ja silmät lattiassa teki pienen niijauksen, ja Alexin sotilaallinen kumarrus raukesi veteen. Hänellä ei ollut aikaa koota voimiaan uuteen ponnistukseen, sillä ovi aukeni uudelleen ja Liisa astui sisään.
Kaikki nousivat. Hänen isänsä oli aikeissa esittää tyttärensä vieraille, mutta jäikin äkkiä seisomaan ja purasi huultansa… Liisa, hänen tumma Liisansa, oli maalattu kulmakarvojaan myöten ja punattu pahemmin kuin miss Jackson; irtokiharat, paljo vaaleammat kuin hänen oma tukkansa, olivat asetetut kuin mikäkin Ludvik XIV aikuinen peruukki; hihatà la imbecillepöngöttivät kuin mitkäkin Pompadourin vannehameet; hänen vyötärönsä oli niin nyöritetty, jotta se oli aivan X-kirjaimen muotoinen ja äitivainajan kaikki timantit, jotka onneksi eivät vielä olleet pantatut, säkenöivät sormissa, niskassa ja korvissa.
Alexis ei voinut tätä naurettavan loistavasti puettua olentoa tuntea Akulinakseen. Hänen isänsä suuteli neidin kättä ja hän harmissaan seurasi tämän esimerkkiä. Koskettaessaan pieniä, valkoisia sormia, tuntui hänestä kuin ne vapisisivat. Samassa huomasi hän neidin pienen jalan, joka tarkotuksella oli sievistelevästi pistetty esiin. Tämä sai hänet muuhun pukuun nähden hieman leppeämmälle tuulelle. Mitä tuli punaiseen ja valkoseen ihomaaliin, niin täytyy tunnustaa, ettei hän niitä ensi silmäyksellä huomannut eikä myöhemminkään aavistanut niiden olemassa oloa. Gregor Ivanovitsch muisti lupauksensa ja koetti olla osottamatta vähintäkään kummastusta. Mutta tyttärensä pila tuntui hänestä niin hauskalta, että hän tuskin saattoi pidättää nauruaan. Teeskentelevä englannitar ei voinut viehättyä nauruun. Hän aavisti, että ihomaali oli otettu hänen rasiastaan ja suuttumuksen puna tunkeutui hänen kasvojensa keinotekoisen ilmeen alta näkyviin. Hän heitteli syylliseen vihaisia katseita; mutta hän lykkäsi kaikki nuhteet sopivampiin tilaisuuksiin eikä ollut huomaavinaan mitään.
Istuttiin pöytään. Alexis näytteli yhä hajamielisen, ajatuksiinsa vaipuneen osaa. Liisa sievisteli, puhui venähtelevällä äänellä hampaidensa välitse ja muuten ainoastaan ranskaa. Hänen isänsä katseli häntä ohimennen; hän ei tiennyt mikä tarkotus tytöllä oli, mutta häntä tämä huvitti. Englannitar oli vaiti ja raivoissaan. Peter Petrovitsch yksin oli kuten kotonaan. Hän söi kahden edestä, joi vahvasti, iloitsi omasta iloisuudestaan ja puhui aina avomielisesti ja nauroi joka hetki hilpeästi.
Vihdoin nousivat he pöydästä. Vieraat sanoivat hyvästit ja GregorIvanovitsch päästi naurunsa ja uteliaisuutensa valloilleen.
"Mutta miten on pistänyt päähäsi pitää heitä pilkkanasi?" kysyi hän Liisalta. "Tiedätkös mitä, valkonen ihomaali somistaa sinua mainiosti. En tahdo tunkeutua naisten pukuasioihin, mutta jos olisin teidän sijassanne, käyttäisin aina ihomaalia — luonnollisesti määrän mukaan, hiukkasen vaan."
Liisa oli ihastunut oikkunsa menestyksestä. Hän syleili isäänsä, lupasi miettiä hänen neuvoaan ja riensi lepyttämään vihastunutta miss Jacksonia, jonka hän ainoastaan vaivoin sai avaamaan oven ja kuulemaan hänen puolustelujaan. Liisaa oli hävettänyt esiintyä niin tummaihoisena vieraiden edessä; hän ei tohtinut kysyä — hän oli vakuutettu, että hyvä, rakas miss Jackson kyllä antaa anteeksi j.n.e., j.n.e.
Miss Jackson, joka oli tyytyväinen, kun ei Liisa ollut tahtonut häntä tehdä naurettavaksi, suuteli häntä ja lahjotti hänelle leppymisen merkiksi pienen paketin englantilaista ihomaalia, jonka Liisa hyvän näön vuoksi otti vastaan vilpittömällä kiitollisuudella.
Lukijamme kyllä arvaavat, että Liisa seuraavana aamuna kiirehti metsään kohtaukselle.
"Herra, sinä olit eilen herrasväkemme luona", sanoi hän heti kohtaAlexille. "Mitä pidit nuoresta neidistä?"
Alexis vastasi, ettei ollut häntä tarkastellut.