The Project Gutenberg eBook ofLaulu HiawathastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Laulu HiawathastaAuthor: Henry Wadsworth LongfellowTranslator: A. E. OllilainenRelease date: October 2, 2016 [eBook #53195]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU HIAWATHASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Laulu HiawathastaAuthor: Henry Wadsworth LongfellowTranslator: A. E. OllilainenRelease date: October 2, 2016 [eBook #53195]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Laulu Hiawathasta
Author: Henry Wadsworth LongfellowTranslator: A. E. Ollilainen
Author: Henry Wadsworth Longfellow
Translator: A. E. Ollilainen
Release date: October 2, 2016 [eBook #53195]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU HIAWATHASTA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Henry Wadsworth Longfellow
Suom. A. E. Ollilainen
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Lappeenrannassa, Osakeyhtiö Lapveden kirjapainossa, 1912.
Johdanto
Laulu Hiawathasta:
I. Rauhanpiippu.II. Neljä tuulta.III. Hiawathan lapsuus.IV. Hiawatha ja Mudjekeewis.V. Hiawathan paasto.VI. Hiawathan ystävät.VII. Hiawathan purjehdus.VIII. Hiawathan kalastus.IX. Hiawatha ja Helmisulka.X. Hiawathan kosinta.XI. Hiawathan häät.XII. Iltatähden poika.XIII. Maissipeltojen siunaus.XIV. Kuvakirjoitus.XV. Hiawathan valitus.XVI. Pau-Puk-Keewis.XVII. Pau-Puk-Keewisin takaa-ajo.XVIII. Kwasindin kuolema.XIX. Aaveet.XX. Nälkä.XXI. Valkoisen miehen jalka.XXII. Hiawathan pois meno.
Muistutuksia.
Sanasto kirjassa löytyvistä intiaanisanoista selityksineen.
Henry Longfellow.
Henry Wadsworth Longfellow, pohjois-amerikalainen runoilija, oli syntynyt Portland'issa, Mainen valtiossa 1807. Hän toimi elävien kielien professorina Harvardin yliopistossa ja kuoli 1882.
Kirjallisista tuotteistaan olivat mainittavimmat runokertomukset ja idyllikuvaukset, kuten "Evangeline", "The song of Hiawatha", "The Courtship of Miles Standish", draamat "The Spanish Stutent", "The Golden Leyend" ja romaani "Hyperion", joita paitsi hän kirjoitti koko joukon pienempiä runoelmia.
Longfellowista mainitaan, että hän oli monipuolisesti sivistynyt, hienotunteinen, romantillinen, haaveilevan uskonnollinen, jalo ja ihmisrakas personallisuus, kirjailijana etevä, kypsynyt muodon mestari, paljon luettu ja pidetty, oli saanut englantilaisen kasvatuksen ja monilla Europaan tekemillään kielien tutkimismatkoilla perehtyi hän europalaiseen kirjallisuuteen, tehden monista kielistä käännöksiä, rikastuttaen kotimaansa kirjallisuutta, m.m. etevällä käännöksellä Danten Divina Commediasta.
Kirjailijana oli hän vähemmän omaperäinen, uusia luova nero kuin muototaituri. Niinpä hänen teoksissaan voipi huomata esikuvallisia vaikutelmia Goethen, Tegnérin y.m. teoksista. Muutoin se tapa, jolla hän käsitteli aiheitaan, oli herttaisen runollinen ja saavutti laajoissa piireissä mieltymystä. Hän olikin henkisten muinaisuuksiensa ja runoilijaluonteensa puolesta varsin sopiva käsittelemään ja runoilemaan kansanrunousaiheita, joiden luonne ja sävy oli ikään kuin sukua hänen romantilliselle ja ihannoivalle hengelleen. Tutustuneena mielenkiinnolla pohjois-amerikalaisiin intiaanitaruihin, tuli hän luoneeksi kuuluisimman teoksensa, Hiawatha-runoelman, josta on viime vuosisadan lopulla sanottu, että se on alkuperäisin runoteos mitä Pohjois-Amerikassa siihen asti oli ilmestynyt.
Pohjois-Amerikassakin oli monen monta intiaaniheimoa eri kielineen ja kielimuotoineen, kullakin omat tarunsa ja sankarinsa. He ovat kyenneet luomaan verrattain rikkaan kansanrunouden, joka ihmetyttää kauneudellaan ja omaperäisyydellään.
Noilla vanhoilla, kautta monien sukupolvien periytyneillä taruilla ja kertomuksilla on omituinen viehätysvoima, kuten tiedämme. Nepä sytyttivät Longfellowinkin herkän, runollisen mielikuvituksen palamaan, kehkeytyen lopulla tuoksi runolliseksi luomaksi, "intiaani-Eddaksi", kuten hän itsekin nimittää Hiawatha-lauluansa runoelman jälkeen liitetyissä "Muistutuksissaan", tehden niissä m.m. selkoa aiheistaan ja käyttämistään lähteistä.
Tutustuttuaan Kalevalaan saksalaisena käännöksenä, selvisi Longfellowille jo kauan hautomansa ajatus intiaaneja käsittelevän runoelman suunnittelusta, kuten hän itse päiväkirjassaan selostaa. Kalevalasta lainasi hän teoksensa runomitan ja käytti kaiketi sitä esikuvanaan muutenkin kirjansa yleisessä suunnittelussa. Lieneepä sen joissakin yksityiskohdissakin havaittavana vaikutteita Kalevalasta, kuten molempia teoksia verratessa tulee mieleen. Mistään varsinaisesta Kalevalan jäljittelystä ei sitävastoin voi puhuakaan, vaikkakin Longfellowia aikoinaan siitäkin syytettiin. Nuo monet yhtäläisyydet aiheissa, kuten esim. Kullervoa muistuttavat Kwasindin voimanäytteet verkonrepimisineen — monta muuta mainitsematta — johtuvat intiaanitarujen ja suomalaisen kansanrunouden samankaltaisuudesta. Samankaltaisen luonnon ympäröimillä kansoilla alkuperäisillä asteillaan on ihmeteltävällä tavalla voinut sukeutua toisiaan muistuttavia hengen tuotteita. Tuo suomalaiselle runorakenteelle ominainen kertokin mainitaan ilmenevän intiaanien runoudessa, joskin se Kalevalassa lienee erikoisemmin olennaista ja siitä syystä siirtynyt Hiawatha-runon säkeistörakenteeseen. Samoin on yhteistä intiaani- ja suomalaisessa kansanrunoudessa kielen käytön laaja monisanaisuus, päinvastoin englanninkielen lyhyydelle. Senpä vuoksi vaikuttikin Hiawatha-laulun runoasu oudosti englantilaiseen lukijaan. Tuo vitkasteleva säekerto tuntui kovin pitkäveteiseltä ja hidastelevalta heistä, jopa herätti ivailuakin. Kotimaassaan Amerikassa otettiin teos kumminkin yleensä mieltymyksellä vastaan ja onpa se sisäisellä viehättäväisyydellään voittanut ulkomaillakin mieltymystä ja ihailua, tullen useille kielille käännetyksi.
Meille suomalaisille ei se ainakaan tuntune oudolta tuttuine kalevalaisine säkeineen, vaikkakin verrattain kauan on se pysynyt suomalaiselle lukijakunnalle selostamattakin. V. 1911 ilmestyi "Nuori Voima"-lehdessä — sekä eri painoksenakin — kirjailija Selma Anttilan, lapsia varten toimittama, lyhyehkö suorasanainen Hiawatha-sovitelma. Sitä ennen, v. 1909 oli "Valvojan" Kalevala-vihkossa tohtori Zach. Castrén'in kirjoitus Kalevalan suhteesta Hiawathaan, missä viimemainittua selostettuaan ja lausuttuaan toivomuksen sen suomenkielelle saannista, kirjoittaja m.m. lausuu: "— — runo vaikuttaa tuoreella, rikkaalla mielikuvituksellaan, omaperäisillä aiheillaan intiaanien tarumaailmasta sekä hellillä tunteillaan sillä tavoin kuin tosirunous aina mieleen vaikuttaa. Laulu Hiawathasta ei kyllä ole maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia runoteoksia, mutta puhdasta, kirkasta runoutta se kyllä on." Lopuksi lausuu hän — vielä toteutumattoman — toivomuksen, että joku suomalainen, joka on valinnut alakseen maailman kirjallisuuden historian, ottaisi suorittaakseen tutkielman Hiawatha-runosta kirjallishistoriallisessa suhteessa, osoittaisi yksityiskohtaisesti tuon "intiaani-Kalevalan" synnyn ja arvon, varsinkin sen suhteen Suomen kansaneepokseen.
Suomentaja.
Johdanto.
Jos tahdot tarujen näiden, kummallisten kertomusten arvaella alkujuurta, kysellä kotiperiä, jotka tuoksuvat tutusti suviniittyjen sulolta, metsäsaunojen savulta virtavetten vieremillä, — kuulla, mistä kummat kaiut, virret viehkeät, väkevät kuni ukkosen kumina valtavina vyöryävät, kohta kertoisin sinulle mistä tarkkasin tarinat: Pohjan väljiltä vesiltä, synkiltä sydänsaloilta, ojibwain, dacotain mailta, nummimailta mahtavilta, valtavista vuoristoista, laajoilta lakeuksilta, suurimmilta suonseliltä, kurjen, laklan laitumilta; Nawadahan taikasoiton soman nää on soinnuttamat. Jos sa kuulija kysyisit, tarkoin tahtoisit tajuta, mistä suuri soittoniekka, Nawadaha tenhokieli villit virtensä tapasi, kohta vastaten sanoisin: Metsälintujen pesistä, majavain salamajoista, puhvelin jalanjäliltä, kotkan korkeista pesistä. Siellä sankassa salossa, rimpisoilla aukeoilla sinikurjet, villihanhet, hyypät, huuhkajat huhusi, villit virtensä viritti, laulut laajat huutelivat. Jospa vieläkin kysyisit, tuota tarkoin tiedustaisit: Kenpä oli Nawadaha, mikä ihme miehiänsä? Noinpa virkkaisin visusti, tarinoisin tiettäväksi: Tawasenthan notkelmassa,[1] rauhan laaksossa somassa, virran viehkeän ohella asuskeli Nawadaha. Siell' on seudussa somassa intiaaneilla kylänsä, pellot kiertäen kyleä, niityt vierellä vihannat, Takalolla metsä taaja, salo soittava sivulla, kesin keinuin vihreänä, talvin huuteisna humisten. Vesiväylät verrattomat löytäisit ne laaksomailta kevättulvain hyökyessä, kesäleppäin liekkuessa, syksyusmain sauhutessa, talvin tummana vetenä. Tuolla laulaja eleli Tawasenthan notkelmassa, viidakossa vihreässä, salossa sanattomassa. Siellä hän virret vieritteli, Hiawathasta hyreksi, soman syntymän saneli, kertoi kaunihin elämän, kuin tuo paastosi, rukoili, kuinka kärsi, työskenteli kansaheimonsa hyväksi, onneksi, edistykseksi. Sä kuin luontoa rakastat: kukkanurmien heloa, marjoa vakavan metsän, suvituulien suloa, lehdon lehvän heiluntoa, lumituiskun tuiverrusta talvisilla tanterilla, kuohuja vihaisen virran kautta honkakankahien, jylhintä ukonjymyä kaukovuorten kaikuessa, niinpä kuullos kaskut hurjat, Hiawatha-laulelmata! Sinä ystävä ylevä muinaisien muisteloiden, kansan kaunisten runojen, vienosti värähtävien, kuni henkien hyminä, luonnotarten laulelema satusaarien salasta, kuullos ääntä intiaanin, Hiawatha-laulelmata! Inehmo ihannemieli, sydän, sielu saastumaton, joka luotat luojahasi, luojan luontoa rakastat, sielun voimille syville annat arvonsa ikuisen, myönnät villinkin veressä, poljetuimmankin povessa kaihoa katoomatonta puolehen pyhän, ylevän, joskin heikosti tajuten haparoitsevat hämyssä, kättä luojan koskettaen saavat tiellensä tukea, askelillensa apua, vahvistusta voimillensa, kuullos kertomus koruton, laulelma Hiawathasta! Matkustanet maisemia, pensastojen peittämiä, missä pihlajat pyhäiset punamarjoin peittelevät allensa kivisen aidan, kuljet kumpujen ylitse, poljet paatta sammaleista, kussa kirjoitus kulunut, kömpelösti kaavaeltu kertovi koruttomasti vaipuneesta vainajasta. Lause, vaikka vaillinainen, sydäntuskat tulkitsevi, toki toivolla puhuvi, tunnokkaasti tulkitsevi vaiheista elon eletyn, tositoiveista paremman; viivy hetkinen, lukeos tämä kömpelö tarina, laulelma Hiawathasta!
Laulu Hiawathasta
Rauhanpiippu.
Tuolla Prairievuoristossa,[2] Piippukivilouhimossa laskihe Gitche Manito mahtava, Elämän Herra, louhimon punakiville; ylevänä seistessänsä heimot kutsui hän kokohon. Hänen jalkainsa jälistä lähde pulpahti, purona vierien vuoren rintehille, aamun arinahan valossa loimuten kuin pyrstötähti, kunnes mahtava manaten sormen pienen piirtämällä uran niiityhyn nimesi. johtaen puron joeksi. Louhimon punakivestä lohkoi mahtava murusen, hyppysissänsä hykersi, kirjokopan kaavaeli; otti ruo'on rannikolta, varren pitkän valmisteli, pisti punakoppasehen. Täytti piippunsa pätevän kuorilla punapajujen, hengähti ylitse metsän, tuulenpyörtehen puhalsi, kunnes oksat kuumenivat, kitkavalkea välähti tuleksi tupakkamiehen, mahtavan Gitche Maniton, joka yksin ylvähänä iki vuoren harjanteella kansoille calumetista, rauhanpiipusta pyhästä merkkisauhut tuprutteli. Ilmassa ihanan aamun savu tyynenä kohosi, juova suora ja sinervä hitahasti hiipieli, tuosta sankaksi sakeni, nousi, taivahan tapasi, särkyi laajahan lakehen, pyöri pilvinä sivuille yhä laajeten, leviten, yltäen ylitse maiden. Tawasenthan notkelmassa, Wyomingin laaksomailla, Tuscaloosan lehdikoissa, Kalliovuorten rintehillä, Pohjan väljillä vesillä heimot merkin huomasivat, paksun Pukwanan näkivät kohoovan calumetista. Tuosta kaikki tietomiehet, profeetat pyhät puhuivat: Kautta merkin kaukaisimman Pukwanan puhaltamalla mahtava Gitche Manito kuni kutsuva kätönen kansat käskevi kokohon, opastaaksensa urohot. Joukoissa alas jokia yli aavojen tulivat delawaret ja mohawkit, tuli choctawit, chamanchet, shoshonit ja mustajalat, tuli pawneet ja omahat, tuli mandanit, dacotat, huronit ja ojibwaytkin. — raivoisa soturijoukko saipa sauhun johtamana tuonne Prairievuoristohon, Piippukivilouhimolle. Siellä seisoivat soturit kilpinensä, kalpoinensa, mahtavasti maalattuina, välkkyviiruin värjättyinä; salamoina silmät säihkyi, kiukku kasvoista kuvasti, sydämissä synkkä uhma, mielissä äkä ikuinen, sukuriidat suunnattomat, kaunat polvikautehiset. Mahtava Gitche Manito, kansojen ylevä luoja katsoi lempikatsehilla langenneita lapsiansa, katsoi heidän kiistojansa kuni lastensa toria; käden oikean ojensi joukon yrmeän ylitse, tyynti vihan tyrskehiä varjolla käden vakavan. Sanat koskena kohisi vakavan varoittaessa: "Oi te luomani omani, lapsiraukat, rakkahani, kääntykäätte, katsokaatte, opiksenne ottakaatte neuvo suusta Suuren Hengen, kaikkivallalta varoitus! Loinpa teille, lapsukaiset salot laajat saalismaiksi, korvet täydet kontioita, peuroja ja puhveleita, hongan oksille oravat, veden vierille majavat, kaunihit, kalaiset virrat, lintumaisemat lihavat; miksi ette noihin tyydy, toisianne metsästätte? Olen suuttunut sotihin, kiusoittunut kiistoihinne, veritöihinne väsynyt, kostoihinne kyllästynyt. Sovinnos' on suuri voima, riidassa vakava vaara; siksi tehkäätte sovinto, veljinä vaeltakaatte. Minä profeetan lähetän kansaini vapahtajaksi, johtajaksi, neuvojaksi, elonne avustajaksi. Neuvonsa jos noudatatte, suureksi sukeudutte, opin hyvän hyljännette, teidät häätävi hävitys. Sotamaali kasvoistanne, veripilkut sormistanne virrassa viruttakaatte, asehenne haudatkaatte! Lohkokaatte louhimosta paljolta punakiveä, rauhanpiiput laatikaatte, sulkavarret suorikaatte, polttakaa calumetia, eläkäätte veljeksinä!" Silloin riisuivat soturit peurannahkaiset pukunsa, sotaiset varustimensa, kilvan vierien vetehen sotamaalinsa pesivät. Kirkkahana virta vieri Elon Herran hettehistä yläpuolella pesijäin, vesi liikehti likaisna, sotkuisna sotaväreistä alapuolella urosten. Nousivat soturit veestä kaikin puolin puhtahina, hautasivat rannikolle kaikki taisteluasehet. Mahtava Gitche Manito, Suuri Henki, lapsillensa hyvänsuovasti hymyili. Hiljaisuuden vallitessa, lohkoi louhesta soturit rauhan piipuiksi kiveä, ruokovarret valmistivat, sulilla koristelivat, sekä kääntyivät kotihin. Samalla Elämän Herra eestä kasvojen katosi, pilviverhoihin vetihe taakse taivon pihtipielten, häipyi häilyvään savuhun, rauhanpiipun Pukwanahan.
Neljä tuulta.
Kunniakas Mudjekeewis! kehuivat soturit vanhat, kun hän riemuten palasi pyhä wampum-vyö mukana pohjatuulien tuvilta, valtakunnasta Wabasson, maasta valkoisen jäniksen. Varasti hän wampum-vyönsä, Mishe-Mokwan, tuon mokoman suuren karhun kaulanauhan, kun tuo kuulu kansan kauhu vaipui vuorelle unehen niinkuin kallio kamala, ruskopaasi sammaleinen, järkäle jäkäläturkki. Hiljakseen hän hiivittäysi konnan kynnen yltämille, kunnes sauhu sieramista kättä lämmitti läheltä. Mukavasti Mudjekeewis wampum-vyön pian pujotti yli korvan — kuulematta, sivu silmän — näkemättä, ohi kuonon — koskematta, sivu sieranten — hajutta, joista löyhki lämmin löyly vastahan varastajalle. Tuosta oitis Mudjekeewis yli päänsä pyörähytti kauhean sotakurikan, sotahuudon hurjan päästi, iski itse Mishe-Mokwan otsahan olan takoa. Kolahduksesta kovasta vuoriston väkevä otso voihki puolipyörryksissä, lailla vaimojen valitti, hoippui hontelin jäsenin, taipuen takasillensa. Mahtavana Mudjekeewis katsoi karhua pelotta, nauroi pitkän pilkkanaurun, kovin ilkkuen, ivaten: "Kuulehan, katala karhu, peto pelkuri peräti,[3] olit urho ollaksesi, lailla vaimojen valitat! Karhu, tiedäthän katala sukujemme suuret vainot; jopa sain nyt selvän voiton, suorin heimosi häviön! pakene, pahennus, kauas, metsävuorille vaella! Jos oisin sortunut sinuna, voihkisi en vaikerrellen, kuten nyt sä karhu kurja tuossa heimosi häpäset, itket lailla Shaugodayan, parut pelkurin tavalla!" Sitten taas hän nuijan nosti kumautti kurikallansa otsaluuhun Mishe-Mokwan, kallon rikki rauskahutti, särki kuin avannon jäähän norppanuotalla kalassa. Siten sortui Mishe-Mokwa, vuoriston väkevä karhu, kauhu kansojen kamala. "Mainio on Mudjekeewis!" joukko huutaen hälisi, "kunnia kukistajalle! Olkohon tämän jälestä länsituuli sun nimesi, ollos valtias alati tuulten taivaisten ylitse! Mainita ei: Mudjekeewis, vaan: Kabeyun, Länsituuli." Siten tehtiin Mudjekeewis taivon tuulien isäksi; itse piti länsituulen, toiset antoi lapsillensa: Wabunille itätuulen, etelän Shawondoseelle; armottoman pohjatuulen sai hurja Kabibonokka. Nuori, kaunis kaikin puolin, oli tuo valoisa Wabun, aamun armahan tekijä; hänpä se hopeanuolin kaiotti pimeyden kauas; hälläpä värin helein oli posket pilkuteltu, äänensä kylän herätti, kytät peurojen perähän. Kävi vaivaksi Wabunin, ikäväksi ilman mailla, vaikka lintuset liversi, kukat tuoksuivat tuhannet, metsät hartaina humisi, joet lempeinä lorisi; sittenkin sydän surevi yksin ollen taivahalla. Mutta aamuna eräsnä kylän kaiken nukkuessa, joen uoman usmapeiton harson lailla haihtuessa aamuauringon edestä, hänpä neitosen näkevi, alahalla astelevan, keltakukkia keräten. Aina aamun auertaissa kahli hänen katsehensa immyt sinisilmillänsä kutsuvilla, kiehtovilla; niinpä tottui toisihinsa kaksi ylen yksinäistä: taivon ylhäinen asuja, ahon armas astelija. Kosi korkeuden olento kukkanurmen kulkijata hymyllä, hyväelyillä, sulavimmilla sanoilla, lauluilla lumoavilla, vienoimmilla kuiskehilla lehdon lehvien lomitse, kunnes veti vierellensä, kääri punakaapuihinsa, nosti tytön tähtöseksi, vienosti väräjäväksi. Yhä käyvät yksin matkoin ilman pitkillä pihoilla Wabun sekä Wabun-Annung. Wabun kointähden keralla. Vaan hurja Kabibonokka otti ankaran asunnon tuolia jäävuorten välissä, kinoksissa kiljuvissa, valtakunnassa Wabasson, mailla talvisten jänisten. Hänpä syksyisin syleili punasiksi puiden lehdet, koivut keltahan koristi, löyhdytellen patjoistansa lumituprakat tuhannet, joet, järvet jäädytteli, lokin, lunnin lennätteli merikorpin, kurjen kanssa etelähän einemaille, Shawondoseen seutuville. Kerranpa Kabibonokka lähti lumilinnastansa jäisten vuorien välistä. Liehuivat lumiset hapset virran vyöryvän tavalla yli talvitanteritten etelähän entäessä. Sielläpä hän Shingebisin. Kuikan, löysi kaislistosta, kalakitkoja vetävän yli jäisten soiden, maiden, heimoistansa heittyneenä, ollen mennehet mokomat kauan sitten Shawondoseen. Karjaisi Kabibonokka: "Kenpä uhmin uskaltavi viivytellä viuhkoillani? kun jo lensi kauan sitten Shuh-shuh-gah, sinervä kurki pois jo vieri villihanhi, Wawa ammoin jo vaelsi, entivät etelän maille. Minä vieren wigwamiinsa. tuhoan tulensa kehnon." Yölläpä Kabibonokka vihan vimmassa ulisten kodan kierti nietoksilla, savuaukosta ävästi, ravisteli ruotehia, oviverhoja leputti. Eipä Shingebis pelännyt, sukeltaja suurin surrut. Neljä oli nöylkkyä varattu nuottamiehen nuotioksi, yksi kuukauden osaksi, kaloja evähiksensä. Miespä paistellen kaloja nuotiolla naureskeli: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Sydäntyi Kabibonokka, tuli tupruten sisähän. Shinsebis, sukeltelija tunsi hyiset henkäykset, vaan ei laulusta lakannut, herennyt ei nauramasta: korjasipa nuotionsa, hiukan hiilestä paransi, että kirkkahat kipenet lakeisesta leimusivat, hiipoen hiuslumia kallosta Kabibonokan. Tippui hiki hapsistansa, jäljet tuhkahan tulivat kuni konsana kevähin lumen suuren liuetessa alla puiden, räystähien kinokset koloille käyvät. Vilmeinpä Kabibonokan naurut, laulut lannistivat, kuuma kulmia pakotti, syöksyi ulos uksen tiestä, lunta tallasi lujasti, painoi jäitä paksummaksi. Sitten vaati Shingebisin paidatonna painimahan talvisilla tanterilla. Shingebis nyt sitkeästi talviyönsä taistelevi, paini pohjatuulen kanssa ihan ilkosen alasti, kunnes jo Kabibonokka läähätti läkähtyneenä, kuurat heltyi heikommaksi, hoippui, horjuen pakeni valtakuntahan Wabasson, maahan valkoisen jäniksen, Shingebisin laulaessa, pilkkanaurun pistäessä: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Shawondoseepa suvessa laiskana lihavin päivin eli ainaista keseä alla auringon etelän; joka vuosi vuorollansa pohjan pitkille perille lauman lintuja lähetti, hanhet, pulmut, pääskysetkin, Opeecheen sekä Owaissan, henki luontohon elämän, loi tupakat, viinimarjat, meloonit, monet hedelmät. Nousi sauhu piipustansa, täytti taivahan udulla, värähdytteli vesiä, tasoitti rosoiset vaarat, saapui aika armahainen, ihme-intiaanikesä kuuna tuona kirkasöisnä, autereisella ajalla. Veltolla Shawondoseella yks' oli elämän huoli, yksi ankea asia. Katsoi kerran pohjosehen. kauas aavikon ylitse. keksi siellä neidon nuoren ypöyksin seisomassa, hoikan, vehrytvartaloisen, kultakassasen, korean. Katsoi päivät kaihomielin hetket heltyvin sydämin, riehui rinta rakkautta, lempi sylkytti sydäntä impeä ihastellessa; ei vain jaksa jalka nousta miehen laiskan ja lihavan, kohottautua kosihin, käydä immen yltämille; hän vain katsoi kaihomielin tunnoin tuskanpolttavaisin tuota aavikon tytärtä. Kerran aamun auetessa, kun hän katsoi pohjoisehen keksi neidon keltakutrit valkeaksi vaihtunehen. "Ah! mun veli veikkoseni valtakunnassa Wabasson, sinä poika pohjalainen, vai jo neitoni varastit, noilla Pohjolan saduilla suositit sulottareni, laskit kourasi lumisen, kultakutrini anastit!" Siten kurja Shawondosee itki ilmahan surunsa; lämpöinen etelätuuli henki tuskanhuokauksin, yhä eestyen kulussa, kunnes ilmassa kuvasti hienot lumihiutalehet kuni unnut ohdakkeiden. Ja tuo päivänpäily-impi häipyi silmistä häneltä; eipä konsa Shawondosee nähnyt keltakutriansa. Olit narri Shawondosee! Eipä neito katsomasi, impi kauan kaivattusi, keltakukka aavikolla kesäkauden katsomasi, jolle huolin huokaelit. puhki rintasi puhelit, olit narri, Shawondosee! Niinpä neljä taivon tuulta, Pojat Mudjekeewis-taaton saivat kukin kulmallansa tilan taivahan talossa; itsellensä Mudjekeewis säästi lauhan länsituulen.
Hiawathan lapsuus.
Läpi himmeän hämärän, iltana unohdettuna ammoin jo alas putosi tuo kaunis Nokomis-nainen, täysikuusta maahan tänne vaimo lapseton valahti. Kun hän naistensa keralla leikki kerran keinuellen viiniköynnöskiikussansa, nainen muuan, mustamieli Kosti kiikun katkomalla hälle viikkoiset vihansa; suistui säikkyvä sulotar alas kaaren kannikalta päälle niityn, Muskodayn, kukkaisalle aavikolle. "Tähden lento!" kansa katsoi, "tähti taivaasta putosi!" Siinä niityn sammaleella, aavikolla aukealla, liljan lehtien välissä, kuun ja tähtien valossa tytön synnytti Nakomis, Wenonahksi hän nimitti esikoisen armahaisen. Tytär kasvoi ja kehittyi kentän liljojen keralla, nousi kuin näre norosta, hohti kuin hopeinen kuudan, loisti tähtenä lumoten. Epäsi Nokomis neittä, kielsi aina ja alati: "Oi on tyttöni omani, varo, kulta, Länsituulta, Mudjekeewista kavahda, elä kuule kuiskeitansa, jää elä yksin aavikolle liljoille lepeämähän, ettei tulis Länsituuli, toisi turmoa sinulle!" Ei hän ottanut opiksi varotusta vanhempansa. Länsituuli lämminhuuli hipsutti kevein kengin, hiipi illoin heinän päitse, kuiski kukat kuulustellen, löysi liljojen välistä ihanaisen impyensä, kosi hempein hyväilyin, kosi kielin kiehtovaisin, kunnes vienoinen Wenonah synytti pojan surussa. Siten syntyi Hiawatha, saihe ilmi ihmelapsi. Vaan tytärpä Kokemisin, Hiawathan hellä äiti kuoli, tuskihin tukahtui Länsituulen jättämänä, petollisen pettämänä. Kauan kaihosi Nokomis, vaimo lastansa valitti. "Oi jospa minä olisin kuollut, sortunut sinuna! Tyyten on eloni tyhjä; Wahonowin! Wahonowin!" Partahalle Gitche-Gumeen, Suuren-Selän rantamalle, veden läikkyvän lähelle, Kuuttaren, Nokomis-vaimon oli wigwam valmistettu. Salo sankka sen takana, korpikuusikko kohosi, synkkä hongikko humisi, edessä silonen selkä, kirkas Suuri-Merivesi aallon hohteli hopeisin. Siellä ryppynen Nokomis vanhoillansa vaalieli Hiawatha-lapsukaista; liekku tehty lehmuksesta, pohja peuran jäntehillä, sideltynä sitkeäksi, vuotehena vihvilöitä, sammalpatja pehmykkäinen, Siinä viihti vienoistansa. "Elä karju, karhu viepi! Hush, mun pieni pöllöseni! Kenpä suurin silminensä valaisevi wigwamini? Ewa-yea mun tummaiseni, pikkarainen pöllöseni!" Neuvoi vanhus valvatille, tähtitaivoa opasti, näytti ihme-Iskoodahnkin, henkivarjot kun vaelsi, sulkatöyhtöiset soturit kirmasivat kirveinensä kohti Pohjan porttiloita, tien hän valkean osotti, polun pitkän ja leveän, yli taivahan menevän, ahdettuna aavelulla, Istui pieni Hiawatha kesäiltoina ovella, kuuli kuiskehet salosta, veden viehkeän lipinän, kuuli kummoa säveltä; männyt virkkoi: "minne-wawa! mudway-aushka!" aallot lauloi. Wah-wah-taysee kun vilahti, tunsi tulikärpäsensä, kun tuo pensaita valosti illan hiipivän hämyssä. Nokomisin neuvomana lauloi lapsi linnullensa: "Wah-wah-taysee, välkkeheni, valkotulikärpäseni, perho pieni, hohdollasi kirkastappas kasvojani, ennen kuin unehen uuvun vuotehelle vuottavalle!" Illoin kun kohosi kuuhut vedestä värehtivästä, kysyi hän Nokomisilta: "Mitkä on kuussa kummat pilkut?" Virkkavi Nokomis hälle, puhui muori pulmullensa: "Kerran suuttunut soturi isoäitinsä lähätti kuuta kohti taivahalle, jonne jäi se roikkumahan!" Näki hän kaaren taivahalla, kyseli Nokomisilta, joka kertoi ja selitti: "Se on taivas kukkasien, kukat kunne kuoltuansa, liljatkin lakastunehet ovat maasta muuttanehet yllämme heloittamahan!" Kun hän kuuli yösydännä huudot huuhkainten salosta, kyseli hän kauhuissansa syytä moisehen meluhun. Virkkavi hyvä Kokomis: "Se on huuto huuhkajien, siellä pöllöt poikinensa pakinoitansa pitävät." Niinpä pieni Hiawatha eläinten pakinat oppi, tuli nimet tuntemahan, niiden taidot hän tajusi, tiesi pesät, piilot, loukot, tunsi laumansa tuhannet; oppi kaiken metsän karjan tavat, tuumat ja tarinat, majavan rakennustoimet, käpykasnat oravien, peuran pitkät päivänretket, askelet aran kaniinin; kanoiksensa linnut kutsui, veljiksi otukset metsän. Saapuipa Iagoo kerran, taitava tarinaseppo, paljon matkoja mitellyt, Nokomiksen vanha tuttu. Hän teki Hiawathalle, suori jousen saarnipuusta nuolet tammen lastuloista piikärin, sulittamalla. Sitten neuvoi nuorukaista: "Suori poikani salohon, kussa peurat piehtaroivat, kaada kuulu härkäpeura, suurisarvinen nujerra!" Heti tuosta Hiawatha miesnä metsälle menevi jousinensa, nuolinensa. Linnut lauloi ympärillä: "Elä armas meitä ammu!" — lauloivat Opechee, kerttu, sinilintunen, Owaissa: "Ellös vainen meitä ammu!" Ylös tammehen hypähti oravakin, Adjidaumo, suikkelehti, puikkelehti, keinui, lehvillä livehti, virkkoi naurunsa lomassa: "Elä vaan minua ammu!" Tuolla valkoinen kaniini hiukan poikkesi polulta, istahti takasillensa, haastoi hiukan arkamielin, puolin leikillä puheli pienelle Hiawathalle: "Ethän vaan minua ammu!" Eipä hän välitä noista kupehella kuiskijoista, aatos peuroja ajavi, silmät seurasi jälillä, jotka johtivat joelle, kulettivat kaalamolle. Painui poika pehkon alle, vaani varjossa otusta. Jopa keksi sarvet suuret, parin silmiä erotti, peura polkua poleksi, astui lehvien alatse, varjot leikki lautasella. Kovin sylkytti sydäntä, veret urholla värähti, haavan lehtenä lepatti peuran astuissa alemma. Hiljaksensa Hiawatha nousi polvensa varahan, pidätellen henkäystä tarkoin tähtäsi otusta. Tarkoin vaani valpas peura iski kenttähän kaviot, — yksi valmisna, koholla kuunteli, heti hypähti… Oh! suhahti surmannuoli, rinnan lämpimän lävisti, kaatui peura kaalamolle, virran vierelle nukahti, heitti sydän sykkimisen. Mutta pieni Hiawatha riemulla rajattomalla peuran kantavi kotihin; Iagoo sekä Nokomis riemuin häntä tervehtävät. Nahkasta Nokomis neuloi haljakan Hiawathalle, peuran paksuista lihoista laativi Nokomis kestit. Kiitti kylä juhlivainen Hiawathan sankaruutta, kutsui kunnianimillä: Lujasydän, Soan-ge-taha, Urhomieli, Mahn-go-taysee.
Hiawatha ja Mudjekeewis.
Niinpä kasvoi ja kehittyi Hiawatha-poikasesta mies ja miesten ensimäinen; nuorten leikeissä ylinnä, miesten töissä miehen kunto; tiesi temput metsämiesten, taisi taiat ja tarinat, ikiluottehet isien. Nopeasti jalka nousi; ohi nuolen ampumansa juosten ennätti edelle, nuoli taaksensa tipahti. Kyllin voimia käsissä; ampui nuolta kymmenkunnan, ylös ilmahan lähetti, kymmenes jo pilvet kynti — Viel' ei maassa ensimäinen. Oli taikarukkasetkin, "Minjekahwun" mainittihin, peuran koivista kyhätyt; niillä lyöden paadet särkyi, kivet murskaksi mureni. Oli jalot jalkineetkin, moiset taika-mokkasiinit, peurankoipiset pätevät, virstan veivät askeleella. Nokomisilta hän urkki tiedot Mudjekeewisista, sai ilmi salat tuhoisat ihanuudesta emonsa, petturuudesta isonsa; tunsi tulta rinnassansa, sydän hiilenä kytevi. Tuumasi Nokomisille: "Luokse Mudjekeewisinpa lähden Länsituulen maille tuhdon taattoni oville, päivänlaskun portahille!" Läksi tuossa Hiawatha parahimmassa puvussa, päällä peurannahkapaita, peurannahkasäärystimet, metsäsian harjaksilla kirjaeltu, helmitelty, päässä kotkahöyhentöyhtö, wampum-vyöhyt vyötäreillä saarnijousensa kädessä, jänne peuran jäntereestä viinessänsä tamminuolet, sulitetut, piistä kärjet, taikarukkaset kädessä jaloissa lumotut kengät. Varoitteli vaimo vanha, kielsi nuortansa Nokomis: "Oi minun Hiawathani varo maita Länsituulen, Mudjekeewisin ovia. hän sun siellä sortanevi, taioillansa tappanevi!" Hiawatha uljasmieli huoli ei naisten neuvoloista läksi, metsähän menevi. astui virstan askeleella. Kaamealta taivas näytti tiensä synkältä kuvasti, tukalalta ilma tuntui, sydän tuskaisin, tukalin, ahjo alla rintaluiden. Hiinpä hän läheni länttä, astui ohi antiloopin, peurat, piisonit jätätti riensi poikki Esconaban mem poikki Mississippin, yli hyokkyjen hypähti, ohi Aavikon ylängön [Mountains of the Prairie] sivu kettujen, varisten. [Intiaaniheimoja] Kalliovuorille vaelsi, alueille Länsituulen, missä vanha Mudjekeewis, taivon tuulien isäntä istui vuoren kukkulalla Hämmästyen Hiawatha katsoi kunnioituksella isän ihmeistä näköä. Päässä pilviset hiukset lumituiskun tuiman lailla hurjimmasti hulmusivat, välkkyivät ja leimusivat komeana kuin komeetti. Hyvin mieltyi Mudjekeewis Hiawathan nähtyänsä, ilostui, ihastelihe; oli kuin viehkeä Wenonah oisi tullut Tuonelasta. Hiawathalle puheli: "Terve tullut, toivottuni kerran taattosi tuville! vuodet vuottelin sinua. Nuoruus kuin elämän riemu, vanhuus kuin väsymys kolkko; tuot sä päiväni eletyt, hetket tuskanhehkuvaiset, kaunokaisen Wenonahni!" Pyöri päivät, vieri viikot tuttavusten tuumiessa. Mahtavana Mudjekeewis kerskasi tekemistänsä rohkeista retkistänsä, urotöistä uljahista, rautaisesta ruumihista. Kärsivällisenä kuuli Hiawatha kerskaukset hymyhuulin istuskellen, ei väre vähäisinkänä, katse, ääni ilmi tuonut sydänpolttoja povensa. Viimein virkkoi: "Mudjekeewis? olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Kielsi suuri Mudjekeewis, kerskuissansa armollinen, virkkoi: "Ei mitänä konsa, muuta ei kuin musta Wawbeek. kallio tuhoisa tuolla!" Katsoi hän Hiawathaansa hyvänsuovalla hymyllä, ilmeellä isällisellä, ylevällä ylpeydellä; näkö sorja, varsi norja, ryhti reipas ja vireä. Tuostapa kysäsi viimein: "Oi minun Hiawathani, olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Hiawathapa varoen hetken tuossa tuumi, mietti, kuni päätöstä punoen, virkkoi viimein: "Ei mitänä paitsi tuota vihvilätä, isoa Apukwa-kortta." Mudjekeewis kun yritti maasta vihvilän vetäistä, heti huusi Hiawatha teeskennellyin kauhistuksin: "Kago! kago! elä koske!" "Kaween!" virkkoi Mudjekeewis, "enpä liikuta todella." Sitten tuosta tuummat jatkui Hiawathan velilöistä; Wabun ja Kabibonokokka, Itätuuli, Pohjatuuli, Myös Etelä, Shawondosee — kaikki siinä muistettihin. Viimein vierivi tarina kauniisen Wenonahnki, Hiawathan synnyntähän, äitikullan kuolentahan autiolla aavikolla, kuin oli kertonut Nokomis. Huudahtipa Hiawatha: "Kuulehan, oi Mudjekeewis, sinä surmasit emoni, Wenonahn sa viekastelit, nuoren, armahan elämän, aavikon ihanan liljan taitoit, tallasit lokahan; tunnustathan työsi tuhman!" Murtuneena Mudjekeewis tukat tuulehen hajotti, tuskamielin tunnustavi kuiskeetta, kumartamalla, Hiawatha hurjistuen heti hyppäsi, uhaten, tarttui taikarukkasilla tuohon turman kalliohon, mursi Minjekahwunilla Palat paksut Wawbeekista, vihan vimmassa kivitti katuvata taattoansa sydänpoltoissa povensa, ahjon rinnassa asuen. Länsituulen hallitsija puhalsi nyt parrastansa tuulentuprakan äkäsen, palat paukutti takaisin vihaselle viskojalle. Tarttui vielä vihvilähän, nyhti niitystä Apukwan, ulos mullisti mudasta jättiläisen juurillensa. Päästi tuosta Hiawatha ylen pitkän pilkkanaurun, silloin tappelu sukesi, kuolettava kamppaelu, jota kiljuen säesti Kenen, suuri sotakotka jyrkän kallion käreltä, viuhtoi vihvilä rajusti kuni honka myrskysäällä, tuli tuiskuna kiviä Wawbeekista valtavasta. Taiston tuimassa jymyssä vuoret järkkyi, maa vapisi, jyry ukkosen: "Baim-wawa!" virkki vuorien takoa. Viimein väistyi Mudjekeewis, painui läntehen pakohon; koko kolme vuorokautta Hiawatha heltymättä ajoi taistellen takoa, kunnes kumpikin tulivat Länsituulen kynnyksille, päivänlaskun portahille, viimeiselle vieremälle, aavan aukean rajalle, kunne aurinko aleten häipyvi hämärän tullen, laskevi flamingon lailla yöksi peittohon pesähän. Huusi vihdoin Mudjekeewis: "Pidätähän poikaseni, mahda et murhata minua, kukistaa et kuolotonta. Teinpä kanssasi kokeilen miehuuttas mitelläkseni; ota nyt palkka painistamme, käänny, käykösi kotihin, elä kansasi keralla, maasi puhdista pahoista, siivoa kala-apajat, noidat, hirviöt nujerra, jättiläiset, Wendigoet, matelijat, Kenabeekit, kukista, kuten minäkin Mishe-Mokwan, karhun kaasin. Ja kun kuulet Tuonen kutsut, Pauguk kun palavin silmin pimeästä pilkistävi, tule taattosi tuville valtakuntani jaolle! Luodetuulen, Keewaydinin olet ainainen isäntä." Niinpä taisto taisteltihin Shah-shahin sanattomina päivinä jo ammoisina alueilla Länsituulen. Yhä vieläkin näkevi metsästäjä melskehestä jälet laajat laaksomailla, joukot Wawbeekin jykevät, vielä suuren vihvilänkin vesiväylien sivulla. Kääntyi sitten Hiawatha kotihinsa kulkemahan. Hauskalta nyt taival tuntui, ihanalta ilma yllä; viha vieri mielestänsä, koston aatos aivoistansa, lauhtui polttava povensa. Vainpa kerran kesken matkan vauhti mieheltä väheni, osuessa ostamahan, noutaessa nuolenpäitä sepolta Dacotan maasta, missä kosket Minnehahan[5] naureskellen hyppelevät välkkyen välissä lehdon. Siellä vanha nuoliseppo nuolenpäitä valmistavi hiekkapaasista hioen, calcedonista kovasta, piistä sekä jaspiksesta, sileät, teräväsärmät, kallihit ja kiiltäväiset. Asui taattonsa keralla tummasilmä tyttärensä, oikukas kuin Minnehaha; mieli vaihdellen värehti, silmät synkkeni, hymyili, jalat vierivät jokena, hapset läikehti vetenä, pulppusi purona nauru. Vanhus neitosen nimesi veden nauravan mukahan, Minnehahaksi sanoen, Nauravaiseksi Vedeksi. Vaatiko käret vasaman Hiawatha-poikaseni taipaleensa taittamahan Dacotan tasankomailla? Eiköhän se impi ollut. Naurava Vesi vetänyt kasvojansa katsomahan, taakse verhojen vetänyt katsetta puvun kahina, hän kun välkkyi kuin vetonen. Minnehahan kuulu koski rannan lehdikon lomitse päivän päilyvän helossa. Aatokset ken arvannevi, nuorten miesten mielet tutki, kenpä kertovi unelmat, Hiawathan haaveksimat? Päivä päätyi, koti joutui; siellä hän Nokomisille kertoi Mudjekeewisista kiistat, taistot ja tarinat, ei vainen väheä virka nuolista ja neitosesta.
Hiawathan paasto.
Kuulkaa kuinka Hiawatha paastosi sekä rukoili metsässä menestymistä! eipä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta ei, mahtavuutta eikä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Ensin hän wigwamin kyhäsi, laati metsähän majansa, lehtikuussa sen rakensi kevähänä kukkeana, siellä pitkän viikkokauden paastosi, näki näkyjä. Ensi paastopäivänänsä läpi lehdon hän vaelsi, näkipä närehikössä peurojen hypähtelevän, kaniinin kolossa keksi, kuuli Benan rummutuksen, tammenterhojen rapinan Adjidaumon askartaissa, näki kyyhkysen, Omemen mäntyhyn pesän teossa, Wawa-parven vaelluksen pohjan soille aukeoille, nuo kun liiti korkealla, vienosti valittelivat. Huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Toissa paastopäivänänsä kulkeissa joen kuvetta läpi niityn, Muskodayn näki riisin Mahnomoneen, näki mustikan, Meenahgan, mansikan myös, Odahminin, vielä viiniköynnöksenkin, Bemahgutin kiertelevän lepän lehvien ylitse tuorehine tuoksuinensa. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Saapui kolmas paastopäivä; istuipa hän mietiskellen rauhaisalla rannikolla katsellen veden kaloja. Hypähtipä sampi, Nahma, helminä pisarat pärskyi, kellui kouri keltaisena, särki hohteli hopeisna, näkyi hauki, Maskenozha, sekä silli, Okahahwis, krapu, Shawgashee kuleksi. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Joutui neljäs paastopäivä, mies lepäsi lehdeksillä majassa masentuneena haaveillen, näkyjä nähden, tuijotellen tummin silmin mahtavata maisemata, päivän väikettä vedessä, ihanuutta iltaruskon. Näkipä hän nuorukaisen kellanvihrein pukimin lähenevän, loistellessa iltaruskon ruusuhehkun; sulat varjosti somasti kultahapsikulmiaxisa. Kauan seisoi hän ovella Hiawathaa silmäellen säälillä, osanotolla muotoa masentunutta; sai viimein sanelemahan, Hiawathalle puheli: "Kaikki sun rukouksesi ovat kuullut taivahassa! Rukoillut sa muiden lailla etpä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta et, mahtavuutta etkä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Luotapa Elämän Herran laskeudun mä, Mondamin ystävä inehmon, saavuin sulle neuvonantajaksi, miten tuskan, työn avulla saavutat rukoilemasi. Nouse oksavuotehelta kerallani painimahan!" Uros uupunut nälästä nousi oksavuotehelta, tuli wigwamin hämystä iltaruskon hohtehesen, Paini kanssa Mondaminin. Ensi kosketus elosti voimat miehen voipunehen, rohkeus, elämän tarmo täytti toivolla olennon. Niin he kahden kamppasivat iltaruskon loistehessa; minkä jatkui taistelunsa, vahvistui sen Hiawatha, kunnes piiritti pimeys, kunnes kurki kulkustansa päästi suolla suuren äänen, vaikean valitushuudon tuskissa nälän tuhoisan. "Riittää!" Mondamin sanovi Hiawathalle hymyten, "tulen huomisiltanakin sua taasen koittamahan!" Ja hän poistui ja hävisi kuin vetonen maan rakohon taikka usma taivahalle. Huomannut ei Hiawatha kumppanin katoamista, jääden yksin uupuneena, allansa utuinen järvi, yllä tähdet vaappuvaiset. Illan toisen saapuessa, auringon alentuessa niin kuin hehkuva kekäle Suuren Hengen hiiloksesta vierressä vesihin lännen, Mondamin sai kohtelulle Hiawathan wigwamille. Ilmestyi kuin illan kaste äänettä, älyämättä ilman mailla matkatessa; muodon sai kun maahan koski, ilmassa näkymätönnä, kulkunsa käsittämätön. Kolmasti he kamppasivat ilta-auringon helossa, kunnes taaskin kurki suolla päästi pitkän nälkähuudon Mondaminin kuultavaksi. Kaunisna hän seisoi tuossa kellan vihrein pukimin, sulkaseppel otsallansa läikkyi läähättäessänsä, hikikarpalot heruen päilyi päällä kastehena. Ja hän huusi: "Hiawatha, urhon lailla oot otellut nähdessä Elämän Herran, hänpä sulle voiton suopi!" Sitten virkkoi: "Huomennapa meill' on viime painipäivä, sulla viime paastopäivä, silloinpa minut sä voitat! Laita vuode maatakseni, siinä huuhdella satehen, päivän kyllin paistatella; kellanvihreät pukimet, sulat riistäös minulta, Pane maahan maatakseni, pelto päälle pehmittele. Ällös vierahan kätösen anna untani pilata, madot, rikkaruohot poista, korppi, Kahgahgee pois estä, häädä häiriön teosta, huolla, valvo, vartioitse, kunnes virkoan, kohotan pääni päivänpaistehesen!" Niin hän virkkoi ja erosi. Rauhoin nukkui Hiawatha; kuuli sentään Wawonaissan, whip-poor-willin valituksen katon harjalta kotansa, kuuli äänen Sebowishan, puron kuohuvan puhelun, tuumat kanssa tumman metsän, kuuli oksain huokaukset, kun ne keinui hiljallensa yötuulen ohitse mennen; vienot, kaukaiset puhelut kaikui korvahan unessa rauhassa levätessänsä. Joutui huomen, paastopäivä seitsemäs Hiawathalle. Silloinpa tuli Nokomis, ehätti evähinensä vaatien ja voivotellen, peljäten pahan perivän, nälän miehen näännyttävän. Mies ei koske, maista, tuumi vain: "Nokomis, vuota, Konsa päivä painunevi, yöhyt seudut ympäröipi, Shuh-shuh-gah kun suon selältä päältä rimmen raikahuvi päivän päättehen sanovi!" Itkien meni Nokomis kotihin, kovin peläten Hiawathan herpoavan, Paaston päättyvän pahasti. Istuskeli Hiawatha vuotellen väsynehenä Mondaminin saapumista, kunnes varjot viittilöivät yli kenttien itähän, lännen aurinko aleni, kelluen meren selällä kuni syksyn keltalehti vierivi, ulapat uipi siellä keinuen, kadoten. Katso, nuori Mondaminpa kiiltävine kutrinensa, kellan vihrein pukimin sulin somin, loistavaisin seisovi jo kynnyksellä, viittovi: lähemmäs käyös! Niin kuni unissa käypä, kalpeana, kuihtuneena, vaan muutoin masentumatta Hiawatha wigwamista tuli, käyden painisille. Maa ja taivas ympärillä pyöri yhtenä keränä, sydän rinnassa läpätti niinkuin verkossa vedessä sampi, silmiä repien; taivonranta tulta hohti, sata auringon keheä näytti katsovan kisoa. Äkkiä, odottamatta yksin seisoi nurmikolla Hiawatha, huohottaen ankarasta paininnasta. Elotonna eessä hällä maassa voitettu makasi hengettä, hajallahapsin, revityin sulin, pukimin, päivyen pimentyessä. Voittoisa Hiawathapa kuopan käsketyn tekevi, riisui verhot rikkinäiset, sulat yltä Mondaminin, hänet hautasi hyvästi, pellon päälle pehmitteli. Taaskin kurki kulkustansa kaihoisilta kankahilta, suruisilta suonseliltä vierähytti tuskanvirren, parkaisi pahan sävelen. Sitten läksi Hiawatha Nokomisin wigwamille. Siten päättyi pitkä paasto, loppui viikko vaivaloinen. Eipä jäänyt unholahan painopaikka, kiistakenttä, jäänyt ei hauta hoitamatta, missä Mondamin lepäsi alla paistehen, satehen, missä sulkansa, pukunsa ilman alla vaalenivat. Huolellisiin Hiawatha haudan hoiti, vartioitsi, tumman mullan mullosteli, kitki, hyönteiset hävitti, Kahgahgeen, kuningaskorpin pilkkahuudoin pois pelätti. Jopa viimein vehryt vihne alkoi nousta alta mullan, toinen, kolmaskin kohota. Niinpä kesän eestyessä seisoi maissi mahtavana kiiltävine kaapuinensa, pitkin, keltasin hiuksin. Ihastuen Hiawatha huusi: "Jalo Mondaminpa se on, ystävä inehmon!" Sitten nouti Nokomisin kera kerskurin Iagoon kasviansa katsomahan, näille jutteli näkynsä, painit, voittonsa; pakisi kasvistansa, lahjastansa, iki eineestä inehmon. Myöhemmin kun syksy muutti lehdet pitkät keltasiksi, jyvät pehmeät, mehuisat keltahelmiksi koviksi, kokosi hän kypsät tähkät, kuori lehdet kuihtunehet, riisuen kuin painijansa; ensi juhlan Mondaminin vietti, kansoille julisti Suuren Hengen uuden lahjan.
Hiawathan ystävät.
Hiawathalla on kaksi likimmäistä liittolaista, ylimmäistä ystävätä, joiden kanssa hän jakavi elonsa ilot, ikävät: Chibiabos, soittoniekka, sekä mies väkevä: Kwasind. Yhdistipä ystävykset polku ruohon peittämätön, eikä kierot kielikellot, rollit ja valehtelijat sopumieltä sotkenehet, rakkautta rikkonehet, vaan he aina myötämielin, suosiolla suunnitellen neuvotteli, tuumitteli Ihmisheimojen etua. Paljon myöskin Hiawatha piti Chibiabosista, laulajasta luontevasta, sulosointujen seposta. Mies oli kaunis, mieli puhdas, luonne uljahan urohon, sydän herkkä hennon naisen, notkea kuin viidan vitsa, arvokas kuin sarvipeura. Kun hän virtensä viritti, kävi kohti miehet, naiset, sai kyläjäs kuulemahan, soitto sielut innostuit, sävelin suli sydämet. Huilut ruo'osta rakensi, pillit pehmeäsävelet; pysähtyi puron lirinä, Sebowisha seisatteli, linnun laulut lakkasivat; oravakin, Adjidaumo heti heitti raksutuksen, jäi jänökin kuulemahan soittoa soman makuista. Seisattuen Sebowisha sanovi: "Oi Chibiabos, opettaos aaltoseni sävelinä soilumahan vienon virtesi tavalla!" Sinilintunen, Owaissa virkahti kateisin mielin: "Neuvo mulle, Chibiabos, virret kummat, villit, hurjat, raivosäihkyiset sävelmät!" Opechee ilolla pyysi: "Opeta, oi Chibiabos minulle sulosävelet, laulut armahat, iloiset!" Wawonaissa myöskin vaati nyyhkien: "Oi, Chibiabos, virka mulle murhevirret, kaihon ja surun sävelet!" Luonnon äänet sointujansa lainasivat laulustansa, syömmet ihmisten sulivat sävelistä taikasoiton, sillä hän viritti virret rauhasta, vapaudesta, kertoi kauneuden tarinat, lauloi kaikki lemmenkaihot, kertoi kuolosta, elosta Tuonensaarilla somilla, asunnoilla autuaitten, Ponemahn alustamailla, tulevaisessa elossa. Rakaspa Hiawathalla oli ystävä ylevä, lempimieli Chibiabos, tuo suloisin soittajista, paras laulajalajia; lempimieli, tenhokieli välit rakkahat rakensi. Rakaspa Hiawathalle oli myös väkevä Kwasind, kuolevaisista väkevin, urho, miesten ensimäinen; voiman ja hyvyyden vuoksi hän oli rakas toveri. Olipa Kwasind-nuorukainen: veltto, tuhma ja uninen, väisti lasten leikkilöitä, ei konsa kalalla käynyt, ei mennyt erän hakuhun, eli yksin ja erossa, piti aina pitkät paastot, haltiaansa haastatteli, maanitti Manitoansa. "Laiska Kwasind", äiti virkkoi, "kun et auta askareissa, kesät metsissä maleksit, jouten kiertelet ketoja, talvet kaiket kyyröttelet wigwamissa hiiloksella, kun minä kalassa käyden paukkuvilla pakkasilla jäitä rikki ryskyttelen, yksin verkkoja vetelen. Märät verkot on ovella valumassa, jäätyvänä, mene, väännä ne, vetelys, käännä päivän kuivatella!" Nousi poikanen porosta, kömpi töille kiistämättä, matkasi ulos majasta, ovenpielestä punalsi jäätyvät, vetiset verkot, väänsi nuo kuin heinävihkon, rihmat rikki rauskahutti; mitä koski, kohta mursi, voima vallaton käsissä. Taatto lausui: "Laiskurista metsän käynniss' ei apua, kosket jousta, kaaren poikki, nuolet rikki ripsahutat; tule kumminkin keralla, saatat saalihit kotihin!" Kulkivat puron kuvetta alas kautta kaidan rotkon, piisonin ja peuran tietä, liki rantaliejukkoa, kunes kulkunsa pysähtyi keloihin kupertuneisin, juuttuneihin juurakoihin, jotka tiensä tukkesivat. Taatto tahtovi takaisin, tuumi: "Tukkien lomitse mahdoton on mäyrän mennä oravan ylitse päästä." Istui ukko miettimähäu, pisti tulta piippuhunsa. Ei ehdi panos poroksi, kun on polku puhdistettu, Kwasind vahvoilla käsillä puita purki, murron särki, niinkuin nuolet männyt mätti, seipähinä seetripuutkin huiski helposti sivulle. Niityllä kun nuoret miehet kirmaten kisaelivat, virkkoivat he: "Kwasind, laiska, mitä jouten sä jorotat, katsot kallion sivulla, tules, painiksi panemme, käyös kiekon heitäntähän!" Vastannut ei Kwasind, laiska, veikallensa kääntelehti, käsin tarttui kalliohon, kiskoipa kiven syvästä, hetken heilutti koholla, syöksi virtahan syvähän, paiskasi sen Pauwatingiin, kussa nähdähän kesällä. Kerran kanssa kumppaneiden purjehti hän Pauwatingin, virran vaahtoisan uroa, siellä Ahmeekin näkevi, majavain kuninkahankin, joka kuohuissa kuleksi, hyppyreissä hyökyvissä nousten, vaipuen vaelsi. Äkkiä, pakisematta Kwasind harppasi jokehen, paiskahtihe pyörtehisin, alle aaltojen vihaisten, matkaten majavan teitä, syösten saarien lomitse, kauan viipyen vedessä. Kauhistuen kumppaninsa huutelivat säikkyneinä: "Jää hyvästi Kwasind-veikko, emmepä elävin silmin nähne konsana sinua!" Mutta kohta mies kohosi voitonriemulla vedestä, hartioilla hauska saalis: rumis mahtavan majavan. Nää oli kaksi, kertomani, Hiawathan ystäviä: Chibiabos, soittoniekka, sekä tuo väkevä Kwasind. Kauan rauhassa elellen alttiisti, avosydämin paljon he puheli, mietti, suutatuksin suunnitteli ihmisheimojen etua.
Hiawathan purjehdus.
"Anna mulle, koivu armas, joka kasvat juhlallisna virran vinhan rantamalla, anna keltatuohiasi! kevyen kanootin siitä, nopsan Cheemaunin laitan, purren purjehtiakseni, joka kelluvi joella kuni syksyn keltalehti, tai kesäinen keltakukka, kulta-ulpukka ihana. Laske vyösi vierellesi, vaippa valkoinen sivulle, ilman tuotakin tarennet, kun kesä jo kerkiävi, päivä lämmin läylentävi!" Noin puheli Hiawatha yksinäisessä salossa Taqwamenaw-virran luona, joen hyökyvän sivulla, lintujen ilosävelten lehtikuussa [toukokuu] helkkyessä, aamun auringon heräten, päiväsilmän pälkähtäen, aivan kun sanoen hälle: "Katso Geezistä, minua, katso suurta aurinkoa!" Puu puheli haaroinensa aamutuulessa humisten, kärsiväisenä saneli: "Ota vyöni, Hiawatha!" Hänpä viilsi veitsellänsä alta oksien alinten, päältä juurien, tyveltä, kunnes mahla maahan juoksi; puuta pitkin piirrätteli, tuohen tuohalti lävitse, nyhti puusta nylkimellä, rungosta sen rikkomatta kiskoi kiilalla erohon. Sanoipa hän seetripuulle: "Anna seetri oksiasi, luovutappas lehviäsi vakaviksi valitetuksi pienoisehen purteheni!" Kauhun huudahtus humahti, kaikui vastuksen mutina tuosta kautta seetrin latvan. Latva kumminkin kumarsi kuiskaten: "Oi Hiawatha, ota, ota oksiani!" Hänpä otti seetrin oksat, karsi kaariksi kanootin, käänsi käyriksi hyviksi niinkuin kaksi jousenkaarta. "Anna juuresi, Tamarack, luovuttaos lehtikuusi rihmasäie-juuriasi kanootin sitoakseni, ettei vuotaisi venoni, kulkijata kasteleisi!" Lehtikuusi juurinensa aamuilmassa värähti, tupsujansa heilahdutti, surun huokauksin saneli: "Ota juuret Hiawatha!" Hänpä kaivoi kuusen juuret, repi säikehet syvältä, levitti lujasti tuohen, kehyksehen kiinnitteli. "Anna kuusi pihkojasi, anna palsami parahin purren saumat sulkeani, ettei vettyisi venoni. joki uittaisi urosta!" Kuusi rohkea, vakava oihki, voihki oksinensa, viittoinensa vaikerehti, sorisi somerna rannan vastaten valittamalla: "Ota paras palsamini!" Otti hän kuusen kyyneleitä, pihkan, palsamin anasti, jolla saumoja siveli veden vuotamattomaksi. "Anna mulle, piikkisika, anna hyvät harjaksesi, niistä nauha tehdäkseni, kaulavyöhyt kaunolleni, tuohon tähtöset povelle!" Sika onton puun sisästä katsoen unisin silmin äkin heitti harjaksensa, unimielisnä mutisten parran takkuisen läpitse: "Vie ne villat Hiawatha!" Heti hän harjakset kokosi, nuolet kiiltävät keräsi, värjäsi ne välkkyviksi sini-, punakirjaviksi juurten, marjojen mehulla. Kanoottiinsa kaunihiksi kultavyöksi ne kutovi, kokkahan sen kaulanauhan, tähdet rintahan ihanat. Niinpä tehtihin kanootti, tuohilaita laadittihin laaksossa, joen lähellä, metsän mieluisan povessa. Siinä yhtyi metsän henki, tenhotaikansa salainen, koivun keinuvan keveys, sitkeys sorean seetrin. Ja se keinuili joella kuni syksyn keltalehti, tai kesäinen keltakukka. kulta-ulpukka ihana. Hiawathalla ei ollut airoja aluksessansa, oli aatos aironansa, melanansa mielenjohde, toive tiensä suunnittaja. Sitten virkkoi Hiawatha Kwasindille vantteralle: "Auta veikkoni minua, siivoa joki soaistu, raivaile haot ja haitat!" Kwasind vierähti vetehen syöksyi saukkona jokehen, majavaisena sukelsi; oli vettä vyötäreihin, kaalaella kainaloihin, uida umpisukkelossa. Haot hän ylös harasi, käsin kalvoi hietasärkät, jaloin mullisti mutia, limaheinät lievitteli. Sitten laski Hiawatha Taqwamenawia pitkin, purjehti sen polvekkehet, matkusti syvät, matalat, samalla kun vahva Kwasind ui syvät, matalat kaaloi. Niinpä kulkivat kumuten joka pohjukan joesta, saaret, salmet soutelivat, pohjan puista puhdistivat, haot haudasta vetivät, hiekkasärkät siivosivat. vesiväylät väljentivät, turvaisaksi tien tekivät, kaikkien kulettavaksi aina asti lähtehiltä vetosehen Pauwatingin, Taqwamenaw-lahdelmahan.
Hiawathan kalastus.
Gitche Gumeelle isolle, vedelle kimaltavalle seetrinkuorisiimoinensa kalojen kuningas sananen, Mishe-Nahman ongintahan läksi yksin Hiawatha, läksi veikaten vesille kanootilla koivuisella. Läpi välkkyvän vetosen kalat kaunihit erotti silmin altansa syvästä, siellä Sahwa, keltasäyne välkehti säteenä päivän, rapu, Shawgashee myös siellä hämähäkkinä kuleksi, valkohiekalla vaelsi. Hiawatha siimoinensa istui purtensa perässä; sulissansa aamutuuli leikki, kuni ritvakuusen lehväksissä läikkyvissä. Istui laidalla orava, Pysty häntä hangan päällä, turkissansa tuuli leikki kuni aavikon kulossa. Paras pohjassa makasi, Mishe-Nahma, sampi suuri, hirveä kuningaskala; pyörteinä vesi pyrehti kiduksissa ja evissä, pyrstö pohjoa lakasi. Siell' oli sampi mahtavana vankoissa varustimissa: kilvet suojana sivuilla, levyt luiset otsallansa, joka paikka pantsaroitu piikkilaita-luulevyillä; oli vielä viiruteltu sotamaalilla somasti täplät tummat, merkit mustat, punakeltaset pukimet, taikka taivahansiniset. Niin se pohjassa makasi eviänsä heilutellen, venhon vierressä ylitse, Hiawathan huovatessa seetrisiimansa keralla. Huudahtipa Hiawatha, sanoi sammelle syvähän: "Käy täkyhyn, käykkäleuka, tartu Nahma nauhanpäähän, astu aalloista esihin, voimankoittohon kohoa!" Laski lankansa vetehen, väkäsyötin välkkymähän, istui kotvasen, odotti veden alta vastausta, viimein karjasi kovemmin: "Käy täkyyn, kalojen herra!" Hitahasti vetten hirmu eviänsä heilutellen ylös käänsi katsehensa oudostellen onkijata, kuunnellen melua miehen, kunnekka väsyen viimein siitä hauille hokevi, Maskenozhalle puhuvi: "Syö syötti hävyttömältä, poikki siimansa purase!" Kohta tunsi Hiawatha ongessa nykäsyn oudon, siitä siimoa veteli; pursi pystyhyn kohosi kuni turta koivupölkky; orava kurahtelevi, keulan huipussa kapahui. Halveksuen Hiawatha kalan nousevan näkevi: tuopa hauki, Maskenozha, mikä koukussa kohosi! Ja hän karjaisi kalalle: "Häpeä hävytön hauki, mokomakin Maskenozha. viisi moisesta välitän, kuningastanne haluan!" Heti hauki hämmästyen vaipui vaappuen vetehen. Sampi aurinko-kaloa, Ugudwashia usutti: "Tartu kerskurin täkyhyn. poikki siimansa purase!" Nousi veestä verkallensa kala, kumma, kuun näkönen, kohti koukkua kohosi, iski siitä siiman päähän, tarttui kiinni täysin voimin, vieri, vehtasi vedessä, tuohipurtta pyöritteli. Lainehti vesi vetelä, aallot aavalle levisi, keinui kaislat kaukorannan, kurjenmiekat kuuristeli. Hiawatha, nähtyänsä kalan nousevan ylemmä. valkokiekkonsa kohoovan, pian pilkaten puheli: "Esa! häpeä hävytön, Ugudwashsa vain oletkin, et saalis haluamani, kalojen kuningas kuulu!" Taas kala vetehen vieri, vaipui vaappuen syvähän. Taaskin tuosta sampi Nahma Hiawathan huudon kuuli, taiston vaadinnan tajusi, tuon turhan melun, metakan, kautta rantain mi kajahui. Sampi suuri suuttuneena pohjahiekalta hypähti, jännitettynä, vapisten kolisti varuslevyjä, välkkyen sotaväreissä ylös ampaisi äkäisnä, veestä lieskahti valohon, laajat leukansa levitti, nieli miehen pursinensa. Alas synkkähän syvähän huiskahti nyt Hiawatha, tuiskahti kuin tukkipölkky kosken kuohuvan kitahan, löysi luolasta asunnon, haparoi ylen hämillä, kunnekka pimeydessä tunsi sykkivän sydämmen. Iski tuota nyrkillänsä, viimalti vihanväessä; silloin Nahma tuskan tunsi, tärähti tajuttomaksi, vesi korvissa kohisi, vaivoissaan kun viehkuroitsi kera syöminen särkynehen. Hiawatha tuosta oitis käänsi purren poikkipuolin, ettei mahtavan mahasta vierisi vesiajolle, hukuksihin huiskahtaisi. Orava ovelin kynsin hilpeästi hommaeli, puri, kiskoi ja kurisi, kunnes pursi poikkipuolin käättihin kalan mahassa. Sitten hälle Hiawatha virkkoi: "Oi mun ystäväni, hyvin autoit ja ahersit, ota kiitokset minulta, nimi uusi sen keralla. Nyt sinut nimettäköhön, pojat aina kutsukohot: pystyhäntä, Adjidaumo!" Taaskin Nahma, sampi suuri korahti, värähti veessä, siitä oikeni, ajausi liki rantahietikoita. Hiawatha hinkalossa korvin tarkaten tajusi kalan kuulun kuolleheksi, rantamalle rauenneeksi, kyljen kyntävän kiviä. Taas kuuli kuhinan kumman, siiveniskuja satoja, kirkunan ja kilpalennon, petolintujen rähäkän, näki valonvälkähdyksen. Läpi Nahman kylkiluiden lokit katsoi kiilusilmin, katsoi Kayoshkit, kajavat; näki niiden tirkistykset, kuuli keskiset tarinat: "Kas, veljemme Hiawatha!" Nyt hän kiljaisi kovasti, hihkaisi hyvillä mielin: "Lintukullat, kuomaseni, löin, voitin kuningas-sammen, repikäätte nyt rakoja, aukkoja avartakaatte, noukin, kynsin kiskokaatte pimennosta päästäkseni! Tästä lähtien alati hyvät työnne muistetahan, 'Kayoshkiksi' kutsutahan, 'jalokynsijä' kyvykäs." Kilvan kalvoivat kajavat, nokkivat kalan kuvetta, kynsin kylkeä repivät, veräjätä valmistivat. Niinpä pääsi Hiawatha vaikeasta vankilasta, veden vellovan sylistä, vatsasta kalan kamalan. Seisten rantaäyrähällä, aivan wigwamin lähellä huusi hän Nokomisille, viittoi muori-vanhukselle, osottaen saalistansa, joka rannalla rojotti lintujoukon järsimänä. "Minä kaasin Mishe-Nahman. kuuluisan kuningas-sammen", saneli hän, "katso tuota, miten lintu-ystäväni, parahat pelastajani sitä syövät ja repivät! Ellös sä pelota heitä, anna kyllin atrioida, kunnes päivän päättyessä soille siirtyvät pesihin! Kanna sitten kattilasi, talviöljyä varusta!!" Vartoi muori yön tuloa, kunnes illan-kuu kohosi yli tyynien vesien, kunnes kylläiset kajavat juhlaruualta meluten iltaruskon hohtehessa lensivät leposijoille sarasaarille pesihin. Sai levolle Hiawatha, nousi töillensä Nokomis, aherrellen kuun valossa, kunnes aamu autereinen saattoi päivän kuun sijalle, kunnes nälkäiset kajavat sarasaarilta samosi aamu juhla-atrialle. Koko kolme vuorokautta vuoroin linnut ja Nokomis riisti rasvaista lihoa, kunnes kyljykset kuluivat, aallot luita huuhtelivat, kunnes kaikkosi kajavat, luusto rannalla rojotti.
Hiawatha ja Helmisulka.
Rantamalla Gitche Gumeen, Suuren Veden välkehtivän seisovi Nokomis-muori, sormellansa länttä kohti, punapilvien pihoja yli vetten viittoellen. Illan aurinko aleten sytti taivahan takaisen, kuin joukot pakenevaiset sotatiensä suojeluksi polttavat kuloa kentän. Kuuhut, öinen aurinkoinen idästä esihin syöksi, seurasi sotaista tietä, vieri polkua punasta, liekin loimu kasvoillansa. Niin Nokomis, vaimo vanha länttä sormella osotti Hiawathalle sanellen: "Tuollapa asuvi noita, Helmisulka, Megissogwon, asuu Wampumin Manito, henki riistan, rikkauden, vartioina kyyt tuliset, pikijärvi suojanansa. Voit sä nähdä Kenaheekit vonkeroitsevan vedessä, tulikäärmehet kamalat, nähdä mustan tervajärven taakse, kauas yltäväksi ruskopilven reunamille. Tuopa tappoi taaton multa kavaloilla tempuillansa, kun hän saapui kuusta maahan mua täältä etsimähän. Hänpä, velhoista väkevin, sumut nostavi noroista, suon sylistä surman usmat, rimpilöistä ruttotaudit, valkoiset hävityshöyryt, herjat myrkkyhengitykset, kuolinkuumehet kamalat. Ota jousi, Hiawatha, ota nuolet jaspispäiset, sotanuijas, Puggawaugun, rukkasesi, Minjekahwun, kaunis tuohikanoottisi, Mishe Nahman liukas öljy, jolla voitele venosi; siten surmasta sukellat, pois pääset pikivedestä. Kukista vihainen velho, kansa kuumeesta pelasta, jota horna hengittävi; kosta mun isäni surma!" Heti tuosta Hiawatha suorihe sotasopihin, lykkäsi venon vesille, tuohilaitoa taputti, lempipurrelle puheli: "Cheemauni, lemmittyni, syöksy aukeinta, syvintä, läpi käärmeiden kähyjen mustassa pikivedessä!" Riensi riemulla venonen ja se uljas Hiawatha lauloi sotalaulunsa, villiä surusäveltä. Keneu, suuri sotakotka, ilman lintujen isäntä yllä kirkasi kovasti vierren pilvien pihoja. Pianpa hän Kenabeekit, tulikäärmehet tapasi. Madot väylällä makasi, loikoi konnat kiemurassa, hännät vieritti viriä, heltat hehkuivat koholla, tuliusmat suista suitsi; ei yli yrittämistä! Vaan peloton Hiawatha heille huuteli sanellen; "Väistykääpä Kenabeekit tietä kunnoin kulkeani!" Vaan ne suuttuen, suhisten tuiskivat tulisin kielin: "Saa takaisin, Shaugodaya, luoksi vanhan Nokomisin pian astu, arkamieli!" Hiawatha kiukustuen saarnijousensa kohotti, ampui ankarat vasamat käärmekonnien sekahan. Min järähti jousen jänne, se ol' sota-, kuolinhuuto, minkä nuolensa suhahti, kuolin on laulu Kenabeekin. Loikoen verivedessä madot raatona makasi Hiawathan ympärillä, joka huusi riemuissansa: "Riennä, lennä lempipursi mustahan pikivetehen!" Nahman öljyllä hän sitten sivut purtensa siveli, että pursi liukkahammin liukuisi pikivedessä. Kaiken yötä venho vieri rapakossa roskasessa, pinnalla ikihomehet, limat, lumpehet likaset, täynnä ruohoa, rytöä; taival kolkko, kuutamoinen virvatulten tuikkehessa, haudan haamujen valojen, Tuonen miesten leiritulten. Kuu valaisi ilman kaiken, vesi mustana makasi, sääsket ilmassa inisi soittaen sotasäveltä, tulikärpäset tuhannet hääri harhasoihtunensa. Sammakko, Dahinda tuolla kuutamohon pään kohotti katsoi keltasilmillänsä, kohta upposi, urahti. Rääkkyen räme avara virsin vastasi tuhansin, Shuh-shuh-gah, sinervä kura, ruokorannalla julisti suuren sankarin tuloa. Niin uros läheni länttä, Megissogwonin majoja, Helmisulan maata kohti, kunnes kuuhut taivonrannan häntä katsoi kalpeana, kunnes aurinko yleten takaraivoa tapasi, hartioitansa halasi. Eessänsä yläntehellä keksi majan kiiltäväisen, majan wampumin Maniton, velholoista mahtavimman. Virkkoi vielä venhollensa, purtta eellehen usutti; sepä yltyen uhemmin, riensi, riemuiten hypähti, kunnes kukkien ylitse, yli ruokoisen ryteikön pääsi rantapenkerelle Hiawatha kuivin kengin. Nyt hän otti saarnijousen, painoi kaarta polvellansa vasten tannerta tasaisia, kihisi jäntehen kovalle, otti nuolen jaspispäisen, kohti velhon wigwamia nuolen laulavan lähetti, työnsi tuiman tervehdyksen, valtavimman vaatimuksen: "Käy esihin, Helmisulka, Hiawatha vuottelevi!" Tuli kiiltowigwamista Megisogwon, mahtivelho, uros suuri, hartehikas, tumma, hirveän näköinen, varattuna wampumissa, asehin asestettuna; maalattu kuin aamutaivas kellalla, sinipunalla, suuri kotkansulkaheltta häilyi laskien, kohoten. Tuli ärjyi ukkosena, halveksuen haukuskeli: "Hyvin sun tunnen, Hiawatha saa takaisin, Shaugodaya, astu arka naiselahan, joudu luokse Nokomisin, tahikka tapan sun siihen, kuten muinoin sun isäsi!" Vastasipa Hiawatha, ilman pelkoa puheli: "Ei sanoin sotia käydä, kielenpistoilla tapella, nuija riidat ratkaiskohon, nuoless' on urohon usko!" Alkoi tappelun töminä, koitos ennen kuulumaton, sotakotkien kokema; kesti se kesäisen päivän, ajan iltahan edeten. Eipä nuolet Hiawathan Wampum-paitoa lävistä, pysty ei iskut iskemänsä Minjekahwun-kintahilla, nujerra ei nuijan heitot vaikka kalliot hajoitti, taioitellun Wampum-paida silmut, suomut ei murene. Illan tullen Hiawatha haavoista masentuneena saarnijousehen nojasi; sotanuija sirpaleina rukkaset räpälehinä, nuolta kolmisen jälellä. Painui juurella petäjän, alle lehvien lepohon; naavat lehvillä levisi, kaarna oli käävin kaunistettu, kuolleenmiehenkenkänahka [eräs sienilaji] peitti runkoa petäjän. Älysipä äänen moisen, tirskui tikka päänsä päällä: "Tähtää Megissogwonihin, pidä nuoli päätä kohti, tukan juuressa tuhonsa, suortuvissa surman paikka." Sulkanuoli, jaspiskärki heti vinhasti vilahti; Megissogwon kun kumarsi, kiven heittoa hepäsi, vasten kalloa vasama tukan juurehen jysähti ja hän hoippui, horjahteli, kuten piison aavikolla haavoitettuna hypähti. Yhä vinhemmin vilahti toinen nuoli toisen tietä, syvemmälle syöksähtäen kosketti kipeämmästi. Menehtyi jo Megissogwon, polvet vahvalla vapisi, niinkuin ruo'ot myrskysäällä. Kovimmasti kolmas koski, oli viimeinen vihaisin, Megissogwon maahan sortui, näki kummat kuolon silmät, silmät Paupukin palavat, pimeästä kutsun kuuli. Suisti surman suuren velhon Megissogwonin masensi Hiawathalle etehen. Kiitollinen Hiawatha Maman, lintusen mokoman, tikan, tietäjän tavoitti tuon suuren, suruisen männyn lehvältä, leposijalta; palkaksi parahan työnsä Maman pienen pääkkösessä höyhentöyhdön hurmehella värjäsi värilliseksi. Viel' on töyhtönsä punanen merkkinä hyvän tekonsa. Sitten Megissogwonilta pois nitisti wampum-paidan taistelunsa muistimiksi, voitonmerkiksi varasti. Jätti raadon rannikolle, pannen puoliksi vetehen, virui kasvonsa vedessä, hiekka jalkoja hiveli. Kenen, suuri sotakotka väijyi vaakkuen, meluten, teki yllä ympyröitä, laski, liikehti likemmä Wigwamista Hiawatha riisti velhon rikkaudet, Wampum-aartehet anasti, turkit piisonin, majavan, soopelin ja näädän nahkat, Wampumvyöt ja -nauhat, -pussit, viinet helmin kirjaellut nuoline hopeapäine. Riensi riemuiten kotihin läpi tervaisten vesien, yli käärmeröykkiöiden, meni voitonmerkkeinensä, laski laulellen, iloiten. Vartoi kotivalkamilla Nokomis ja Chibiabos, vartoi Kwasind, mies väkevä sankaria saapuvaksi, laulajaa lähestyväksi. Kylän kansa karkeloiden, kaikki riemuten, remuten juhlan hurmassa julisti: "Hiawathalle ylistys, Helmisulan sortajalle, taikurin kukistajalle, taikurin, mi taudit tuotti, soilta kuoleman kuletti, surman usmasta usutti." Mieluisa ol' Maman muisto Hiawathalle alati; osoitteeksi ystävyyden piipunvarren hän varusti tupsulla tulipunalla heltasta tikan heleän. Vaan varat Megissogwonin, suuret sotasaalihinsa kaikki kansalle jakeli, ositti osin tasaisin.