Hiawathan kosinta.
"Mitä jouselle on jänne, miehelle sama on vaimo, vaikka miestä taivuttavi, käypi kumminkin perästä; vaill' on toinen toisettansa." Noinpa nuori Hiawatha mietti illat, tuumi aamut, päivät, yöt yhä uneksi, mielessänsä Minnehaha, Naurava Vesi ihana Dacotan tasankomailta. "Naios heimosta omasta!" Nokomis varoittelevi, "elä maailman kyliltä, vedä vennonvierahia! Kuin kotoisen lieden loimu, tytär on kotikyläinen vaikka yksinkertainenkin, tähden tuike, kuun kumotus toisen on kansan kaunotarkin." Koin Nokomis neuvoskeli; Hiawatha vastaeli: "Ellös kiellä, muorikulta! Hauska on tulosen loimu, tähden tuike mieluisampi, armahampi kuun kumotus." Vakavammin vanhus kielsi: "Elä kuhnusta kuleta, vedä vennon joutiota, joll' on kankeat kätöset, jalat jäykät, saamattomat tuo vaimo sukevasormi, kevytkenkäinen kuleta!" Hiawatha vain hymyili: "Tuollapa Dacotan maassa tytär on nuolien tekijän, Minnehaha mielitietty, impi kaikista ihanin; tuonpa tuon ma wigwamiisi, käskyläiseksi kuletan, kuuksi, tähdeksi, tuleksi, kansan päivänpaisteheksi!" Nokomis yhä epäsi: "Tuo elä tupahan mulle vierasta dacotain naista, ylen on dacotat tuimat, käy vainot välillä meidän, kaunat mielissä kytevi, aueta voi vanhat arvet!" Hiawatha naurahtavi: "Siin' on syytä, jos ei muussa naida neitonen Dacotan. jotta vainot vaimeneisi, katoaisi vanhat kaunat, paraneisi vanhat haavat, heimot liittyisi likemmä!" Sitten lähti Hiawatha, taivalti Dacotan maille, maille naisten kaunokaisten; astui kautta numminiityn, metsien mitattomien salon hiljaisen hämyssä. Taika-mokkasiineillansa astui virstan askeleella; taival tuntui pitkistyvän, aatos eellä askelitten. Niin hän vieri viipymättä, kunnes kuuli kosken naurun, kuuli kuohun Minnehahan vetävän salon salahan. "Soma on sointu!" hän saneli, "ääni armas ja vetävä." Tuolla lehdon liepehellä, varjon, paistehen välillä polki kuusipeura-lauma, [Cervus doma] eivät häntä huomannehet. "Kanna!" kuiski kaarellensa, "satu!" nuolelle saneli, laski nuolen lentämähän rintahan pukin punasen. Olalle otuksen heitti, kiiti tietä kiihkeämmin. Wigwaminsa kynnyksellä dacotain eläntämailla istui vanha nuoliseppo, jaspiskärkiä näversi, valkopiitä valmisteli. Minnehaha, maan valio, immyt kukkea, ihana, istui vierellä isänsä kaislamattoa kutoen; vanhan mieli mennehissä, tulevissa nuoren tuumat. Mietti vanhus muinoisia, kuin hän nuolilla nujersi, piisonit ja peurat kaasi Muskodaylla, niittymailla, hanhet lennosta tapasi, Wawat siiviltä vajotti; muisti muinaiset soturit jotka hältä nuolet nouti, ilman ei tainnehet tapella Ah! ei löydy nyt eneä maassa moisia uroita, akkoja nykyiset miehet, kielin käyvät kiistojansa. Mietti neito metsämiestä, toisen heimon nuorukaista, kerran kun aamuna keväisnä saapui nuolen noudantahan. lepäeli wigwamissa, poistuessa pitkin silmin taakse tarkkasi ovelta; kuuli taattonsa kehuvan rohkeaksi, viisahaksi. Vieläköhän tuo tulevi täältä nuolen noudantahan! Käsi hervahti matolle, ruskosilmänsä uneksi. Heidät mietteistä herätti askel ja risun risahdus. Hikiposki Hiawatha — peura oikoisna olalla — vierähtävi viidakosta aivan äkkiä etehen. Nosti vanha nuoliseppo työstä katsehen vakavan, nuolet syrjähän sysäsi, pyysi käymähän sisälle, virkki, vastahan kohoten: "Terve tullut, Hiawatha!" Nauravan Veden etehen Hiawatha kuorman heitti, peuran seljästä pudotti. Neitonen kudoksestansa käänsi katsehen hänehen, ääni vienosti värähti: "Terve tullut, Hiawatha!" Maja oli väljäksi rakettu peuran valkeista nahoista, dacotain jumalankuvat oli verhoihin kuvatut. Korkea oven kamana, tuskin sulkia lupasi Hiawathan astuessa, miehen mennessä majahan. Nousi maasta Minnehaha, Naurava Vesi kohosi, mattonsa sivulle siirsi, ehätti etehen ruuat, vettä vihkaisi purosta; ruuat on kivikupissa, lehmustuopissa vetonen. Kuunteli kun vieras haastoi, tuumat taattonsa tajusi, ei vain itse ääntä virka, tartu juoksuhun tarinan. Kuuli kuin unessa ollen Hiawathan haasteilla, kun hän kertoi ja pakisi Nokomisista, se kuinka hänet hoiti, kasvatteli, kertoi Chibiabosista, väkevästä Kwasindista, rikkaudesta, runsaudesta, onnesta ojibwain maassa, hauskassa ja rauhaisessa. "Jälkeen viikkoisten vihojen verivainojen perästä, kansoilla on kaunis rauha ojibwain, dacotain mailla." Sitten jatkoi Hiawatha, tarina vakava vieri: "Että säilyisi sopumme, kädenlyönti kiintiäisi, sydän syömmehen sulaisi, antaos aviokseni Minnehaha, maan valio, dacotain ihanin impi!" Tuosta vanha nuoliseppo hetken viipyi virkkamasta, veti verkkahan savuja, katsoi ylpeesti urosta, hellin silmin neitoansa, sitten vastasi vakaasti: "Kuin haluat, Minnehaha? Anna syömmesi sanella!" Naurava Vesi ihana seisoi herttaisen somana, ei halukas eikä vasten, käyden vierelle kosijan; kuiskasi Hiawathalle, kasvoille veren kohoten: "Seuraan, mieheni, sinua!" Niin kosien Hiawatha, voitti impyen ihanan, sai sepon sydänkäpysen, tyttären Dacotan maasta. Sitten matkusti majasta, Naurava Vesi mukana, kulkivat käsikädessä läpi metsän, kautta niityn: jäipä vanhus seisomahan yksin wigwamin ovelle. Kuulivat he kulkiessa, kuinka koski Minnehahan heille kaukoa kohisi: "Jää hyvästi Minnehaha!" Siitä vanha nuoliseppo taaskin työhönsä rupesi eessä oven aurinkoisen, tuumi tuossa itseksensä: "Niin menevät tyttäremme, rakkahamme, vaalimamme, kun on vanhalle varaksi juuri joutunut tueksi, sulho sulkatöyhtöinensä ruokohuilua huhuten saapi soitellen kylähän, viehkeintä vihjoavi; saapi neito seurallansa, vierren vierahan mukana." Hauskapa kotihin kulku metsissä mitattomissa, yli vuoren, kautta niityn, joen poikki, rotkon päitse. Lyhyeltä taival tuntui, huvalta Hiawathasta, vaikka vauhtia vähensi Nauravan Veden mukahan. Yli virran vaahtokuohun sylissä kuletti kullan, kevyeksi kuorman tunsi kuni höyhenen hatussa. Poisti estehet polulta, oksat siirteli sivuhun, teki yöksi lehväteltan havuvuotehen varusti, tulen kuivista kävyistä laitteli oven etehen. Kaikki tuulet myöten tuuli kautta kaiken taipaleensa, öisin unta vartioivat yllä taivallan tuloset. Kätköstä, kolossa tammen pilkisti orava, valvoi avosilmin lempiviä. Kaniini, Wahossa myöskin pois polulta puikkelehti, istuen kolonsa suulla — lerpalla etukäpälät katseli rakastuneita. Hauskaapa kotihin kulku! Lauloi linnut lemmenvirttä, rinnanriemuja visersi; Owaissakin onnitteli: "Hyvä on, Hiawathan kera puolison parahan!" Kultarintakerttu kuiski: "Hyvän sait, jalon tavotit, Naurava Vesi ihana!" Paistoi armas aurinkoinen, läpi lehvien puheli: "Lempi on, lapset, päivänpaiste, viha varjoa elossa, vuorottain on kumpaistakin; lemmitellen vallitkosi Hiawatha armastasi" Katsoi kuuhut taivahalta, majan holvasi hopein, kuiski heille: "Lapsoseni, yö lepoisa, päivä työläs, käskevä mies, nainen heikko, vaikka puolta vartioitsen, menen sittenkin mukana; kärsi, nainen, kohtalosi!" Noin he kulkivat kotihin. Niinpä saattoi Hiawatha Nokomisille majahan kuuksi, tähdeksi, tuleksi, kansan päivänpaisteheksi Minnehahan, maan valion, Nauravan Veden ihanan, tuon dacotain kaunottaren maasta naisten kaunokaisten.
Hiawathan häät.
Kuulkaa kuinka Pau-Puk-Keewis kaunis Yenadizze kuinka Hiawathan häissä tanssi, kuinka soittaja suloisin, Cbibiabos lempimieii lauloi lemmet ja ikävät; Iagoo, iso kehuja, kuin tuo kertoja tavaton kummat seikkailut saneli juhlan kuulun kunniaksi, hetken hauskaksi huviksi, vieraiden viihdykkeeksi. Ylenpä komeat kestit, häiksi hankkikin Nokomis: kupit kaikki lehmuksesta. valkoiset, sironsileät, häränsarviset lusikat, mustat ja sironsileät. Oli käsketty kyläjäs, pantuna pajukapulat, kutsumerkit kulkemahan. Kävi vierahat kokohon mahtavasti maalattuina, pulskasti puetettuina wampumvöin ja turkisvaipoin, loistavin sulin ja helmin. Ensin söivät sampikeiton, haukipaistin haukkasivat, Nokomisin pyydystämät, sitten söivät pemmikaanin kera puhvelin ytimen, repäsivät peuran reittä, selkäherkut piisonilte, keltakakut Mondaminin, vielä päälle villiriisit. [Kasvaa vesiperäisessä mudassa, joen liejussa.] Hyvänsuopa Hiawatha, Minnehaha mielellinen, vanha, huolekas Nokomis ei murua maistanehet, palvelivat vierahia, ravitsivat rahvahia. Kun oli rahvahat ravittu, kohta ketterä Nokomis saukonnahkakukkarosta piiput nuo punakiviset tupakalla täyttelevi, ku oli kuorilla seatta, parkilla punapajujen, yrteillä ylen hyväksi. Sanoipa: "Oi Pau-Puk-Keewis tanssi meille hauskat tanssit, kiekuttele 'kerjäläinen' juhlan julkean iloksi, vierahien viihdykkeeksi'" Silloin kaunis Pau-Puk-Keewis joutolainen, Yenadizze. kuuluisa kurintekijä, huimapäiseksi hoettu piirin keskelle pirahti. Kyvykäs oli kisoissa, lumikenkätanssit taisi, kiekot, pallot pyöritteli, pelit uskalti uhaten, missä miestä tarvittihin, malja-, nappulapelissä, luumunsydänleikkilöissä. Vaikka moittikin soturit, parjasivat pelkuriksi, peluriksi, joutilaaksi, vähät hän vääjäsi pilasta, vähät huoli haukunnoista, häntä naiset kun rakasti, impyset ihastelivat. Paita vaatimen nahasta, [naaraspeura] pehmyt, valkoinen peräti, kärpännahkareunustalla, yltä, päältä helmet hohti; peurankoipisäärystimet kärpännahkareunustalla. Hirvas-nahka-mokkasiinit, [koiraspeura] kirjatut, helein helmin, harjaksilla kaunistetut, sulat päässä joutsenelta, ketunhännät kannoissansa kädessänsä sulkaviuhka, toisessa pätevä piippu. Pau-Puk-Keewisinpa naama viiruin hohti ja heloitti sinipunakeltasena. Valui otsalle hiukset, hajuheinin palmikoidut, kun hän huilujen helyssä, rumpuja rämistäessä joukon keskelle kohosi taitavasti tanssimahan. Ensin alkoi arvokkaasti, polki varpahin vakavin, eestakaisin taitavasti pehmein pantterin käpälin puiden varjoisten välillä siitä kiihtyen kovemmin pyöri piirissä, hyristi yli terästen vilahti, vieri, kierii wigwamia; ensi lehdet pyörtehenä, tomu tuulena perässä. Siitä rantoja ravasi, pursi pitkin hietikkoa, vieri niin kuin villikissa, somer kengissä kohosi, kieri hiekka kinterillä, lensi kuin lumi pyryllä, puhalti kuin puohtimessa; hiekan särkiksi hivutti,[6] kinoksiksi kiiätteli. Niin iloinen Pau-Puk-Keewis keikutteli "kerjäläisen", tanssin, juhlien huviksi, kunnes nauraen palasi, istui vierasten sekahan. Sittenpä Chibiabosta, Hiawathan ystävätä, sulavinta soittajata, laatuisinta laulajata pyyttihin pakisijaksi kumman laulun laulajaksi juhlan, kuulun kunniaksi, hetken herttaisen huviksi vieraiden viihdykkeeksi Lempeä Chibiabospa helähdytti soinnut hellät, soitteli syvin sävelin lemmen kaihot, kaipaukset; Hiawathaa silmäellen, Minnehahaa mielytellen virren vienoimman viritti: "Onaway! Oi rakkahani,[7] herää metsän kaino kukka, lintu arka aavikolta, joll' on katse kuin karitsan! Jospa soisit silmäyksen, oisin sangen onnellinen, kuni lilja aavikolla alla aamun kastehelmen. Suloinen on henkäykses kuni kedon kukkasien tuoksu aamuin, tuoksu illoin lehtien karisukuussa. [Syyskuussa] Vedä eikö mun vereni, sykähdä sinua kohti, kuni lähde aurinkoa kuussa öiden kirkkahien? [Huhtikuussa] Onaway, ilosydämin laulan sulle, vierelläni, kuni lehvät leyhkäväiset marjakuussa hansikkaissa. [Kesäkuussa] Kun liet, armas, angemieli, synkkä on sydämmenikin, kuni virran kuulas kalvo pimentävän pilven alla. Hyvin mielin kun hymyät, sydän synkkä kirkastuva kuin virinen virran kalvo, välkkyvä valossa päivän. Maat, vedet hymyelevi, hymyävi taivas kirkas, munpa hyytyvä hymyni, konsa et keralla liene! Itseä minua katso, katso, veri hehkuvainen! Oi heräjä, heräjä armas! Onaway, heräjä armas!" Niinpä lauloi Chibiabos lempi-, kaiholauluansa. Iagoo, kova kehuja, taitava tarinaseppo, Nokomisin vanha tuttu, katsellen kateisin mielin laulajan ylistelyä, keksi joukon katselusta, liikkehistä liiatenkin, tiesi heidän toivehensa saada kuulla kummat kaskut vallan huikeat valehet. Iagoo, kova kehuja eipä kuullut kamppailusta, ettei moista ois kokenut, uskonut urostekoa yli käyväksi omamsa, kertomusta kummallista, että ei enemmän tiennyt. Jos vain kuulit kerskuntaansa, häntä uskoa halusit, eipä toinen puolimäärin nuolta niin kauas lennättänyt, saanut saaliiksi kaloja, surmannut poron sukua, majavata maanitellut, pian juossut taivaltansa, syvälle sukeltanunna, ulapoita uiskennellut, tehnyt matkoja monia, nähnyt ihmeitä isoja kuin Iagoo ihmeellinen, taitava tarinaseppo. Niin tuli kuuluksi nimensä, sananparreksi satunsa, konsa kerskui metsänkäyjä taitonsa tavattomaksi, taikka suulla suurenteli sotatöitänsä soturi, varoitellen virkettihin: "Iagoo on tänne tullut!" Hänpä kätkyen koversi Hiawatha-poikaselle, laittoi rungon lehmuksesta, peuranjänteellä siteli, myöhemmin opasti miestä jouset, nuolet laatimahan, suorimahan saarnikaaren, nuolen tammisen tekohon. Nytpä häissä Hiawathan Iagoo, iso kehuja istui vanhana, rumana. Tuosta häntä pyydettihin: "Oi kerro, hyvä Iagoo meille joku outo juttu juhlan kuulun kunniaksi, hetken herttaisen huviksi, vieraiden viihdykkeeksi!" Iagoo heti lupasi: "Saatte kuulla kumman kaskun, oudon seikkailun sanelen tietäjästä, Osseosta, Iltatähtösen pojasta."
Iltaatähden poika
Onko päivä painuvainen taakse veen tasasen kalvon, vaiko joutsen joikuvainen,[8] tapoama taikanuolen, josta pursuvi punainen, vedet värjäten verellä, ilman holvaten ihanan vedet värjäten verellä, ilman holvaten ihanan höyhenverhon välkkehellä? Aleneva aurinkoinen on se, vaipuva vetehen, taivas puuntavi punaisna, ruusuisena ruskottavi, veri värjäten vesiä. Senpä on yllä Iltatähti, välkkyvä, värähtelevä, läpi pilven purppuraisen häilyvi hämyssä illan. — Ei, se on heleä helmi Suuren Hengen wampumvyössä, kun hän kulkevi hämyssä yli taivon äänetönnä. Iagoo ilolla keksi sen, ja virkahti välehen: Katsokaahan, Iltatähti, Pyhä taivahan tulonen! "Kuulla kumman kertomuksen saatte, Osseon tarinan, kerron kaskun kaunihimman Iltatähtösen pojasta: Aikoinapa entisinä, ajan alkua lähellä, taivaat kun likemmä ylti, jumalat oli tutummat, elelipä pohjolassa moinen metsien kävijä tytön kymmenen keralla, pulskan, kaunihin, solakan. Vaan Oweenee, nnorin neito oli oikukas olento, hiljanen ja haaveksiva sisaruksista ihanin. Kaikki saivat puolisoiksi jalot, ylpeät soturit. Vaan Oweenee, nuorin heistä, hyljäten hyvätkin sulhot, otti Osseon omaksi, köyhän ja ruman rituksen, heikkorintasen rykijän. Vaikk' oli outo ulkomuoto, kaunis sielu on sisällä; Iltatähdestä kotoisin, tuosta naisten tähtösestä, kiihkon, hellyyden tulesta, tuonpa hehku rinnassansa, kauneus sen hengessänsä, sen salainen tenho, taika, loistavi olennostansa. Oweeneen hylätyt sulhot, miehet pulskat wampum-vöiset maalinensa, sulkinensa, ivaten osoittelivat, pilkkanauruin seurasivat. Hänpä heille vain saneli. 'Viisi vöistänne välitän, vähät huolin höyhenistä, maalistanne, nauruistanne; onni Osseon keralla!' Sai he kerran juhlakutsut, illan kostean hämyssä sisarukset kaikki neljä meni miestensä mukana, Osseo perästä hiipi kera Oweeneen ihanan, astuisivat äänetönnä toisten mennessä meluten. Läntiselle taivahalle usein Osseo pälyvi, kuni pyytäen pysähti kiintyen, kysyvä katse illan silmähän somahan, tähtösehen hellimpähän vienosti värehtivähän. Kuulivatpa kuiskehensa: 'Ah showain nemeshin, Nosa! sääli, taatto, armahtaos!' vanhin sisko virnisteli: 'Kuulkaa, kuinka taattoansa palvoopi pahainen ukko! kumma kun se ei kuperru nurinniskoin pois, polulta.' Nauru kaikui, metsä raikui turhantuhmasta jutusta. Makasipa metsätiellä tammi myrskyn taittelema, oudonsuuri ontto runko loikoi sammalten sisässä, Osseo kun tuon näkevi päästi tuiman tuskanhuudon syöksyi sydän-ontelohon. Työntyi kuiluhun tyvestä mies vanha, ruma rutukka leimahtipa latvapäästä uros, uljas nuorukainen, pitkä, kaunis ja verevä. Niin Osseo muutettihin nuoremmaksi saatettihin. Vaan voi Osseon omoa, Oweeneeta uskollista! Oudoksi Oweenee muuttui, vallan vanhaksi, rumaksi, ämmäksi ikäkuluksi, kepin kanssa kulkevaksi. Nauroi siskot miehillensä että metsikkö kajahui joukon tuhmasta melusta. Eipä Osseo hylännyt vanhennutta vaimoansa, hiljemmin sivulle hiipi, kättä kurttuista puristi, kutsui häntä kullaksensa, puhutteli pulmuksensa, kunnes pääsivät pitoihin, wigwamihin istumahan, mi oli pyhitettynä itse Iltatähtöselle, tuolle naisten lemmikille. Näkyihinsä vaipuneena istui Osseo kemuissa, muut remusi riemullisna, eipä Osseo iloinnut, hylki ruuat, hylki juomat, eikä kuunnellut, puhellut, istui, ollen aatoksissa, silmin hellin, haaveksien ensin katsoi Oweeneehen, sitten tähtitaivahalle. Kuulipa sitten kuiskauksen kaukotähdestä tulevan, äänen mailta äärettyyden, hellän, sointuvan, matalan. Kuului ääni: 'Oi Osseo, poikaseni, rakkahani, taittuivat jo velhon taiat sinua sitelemästä; tule luokseni, ylene, syö'ös eestäsi evähät! ne on siunatut, lumotut, taikavoimalla varatut, ne sun hengeksi tekevät. Ei kupit ja kattilasi toiste puuta ja savea, kuppisi sun wampumista, kattilas helohopeiset simpukan sinipunaisna läikehtien välkkyköhöt. Naiset olkohot vapahat työn tukalan tuomiosta, lintuina livehtiköhöt, tähtösinä välkkyköhöt, tummina tulivaloina kuin ihanin iltarusko.' Minkä Osseo älysi, kuuli, setvisi sanoiksi, oli muille outo soitto, kaukolinnun lauleloa, whip-poor-willin viserrystä, valitusta Wawonaissan metsän harmaassa hämyssä. Alkoi sitten suuri kumma: Maja alkavi täristä, kohta tuntui se kohoovan, ilmoille yleneväksi puiden lehvien hämystä, latvaoksien ohitse tähtitaivahan valohon. Puukupit punertelivat näkinkenkinä somina, kodan kaikki ruotehetkin hohti kuin hopeavarvat, loisti tumma tuohikatto kuni siivet kuoriaisen. Osseo kun päänsä käänsi, yhdeksän on ympärillä sisarusta miehinensä lintuina moniväreisnä, mikä närhi, ken harakka, kuka rastas, kottarainen, kaikki hyppi ja viserti, sulkiansa suoristivat, höyheniä pöyristivät, pyrstöä pyristelivät. Vain Oweenee, nuorin sisko muuttumatta, äänetönnä istui vanhana, rumana, katsoi muita murhemielin. Osseo ylös pälyen päästi toisen tuskanhuudon, kuten tuonnoin metsätiellä luona tammen taittunehen. Heti vaimon vanha muoto muuttui nuoreksi, somaksi, vaihtui verhonsa räsyiset kärpännahkaturkiksiksi, välkkyi sauvansa somana hopeaisna höyhenenä. Taasenkin maja vavahti, syöksyi ilmojen lävitse kautta pilvien, sumujen loistehesen taivaisehen, Iltatähtehen laseikse, hiipi kuin höytyvä lumelle, lehti aalloille aleten, untuva vetehen vierren. Osseon isä iloiten heti tervehti tulijat, hän, vanhus hopeahapsi katsehin vakavin, hellin sanoi oitis: 'Osseoni, poikani, hopeinen häkki koreoine lintuinensa ripustaos riippumahan wigwamisi pieluksehen.' Häkin hän ovelle kiinsi; siitä astuivat sisälle kuullen Osseon iseä, Iltatähden ruhtinasta, kuin hän virkki: 'Osseoni, olen säälinyt sinua, nuorentanut, kaunistanut, Muutin vaimosi sisaret miehillensä lintusiksi, kuin he pilkkasi sinua vanhan miehen haamussasi, nähnehet ei nuoruuttasi, tunteneet syömmes tulta, Oweenee vain uskollinen lempi, ymmärsi sinua. Vasemalta välkehtivän sumun siintävän sisässä elelevä häijyhenki kaukotähden kainalossa, kateinen Wabeno-noita, mi sun muutti vanhukseksi. Vältä sattumat sätehen joita hän sieltä heittelevi; nuo ovat taikanuoliansa, joiss on tenhot loihtimansa!' Monta vuotta rauhallisna Iltätähdellä eleli Osseo isänsä kanssa, monta vuotta linnut lauloi wigwamin oven ohella hopeaisessa häkissä. Ja Oweenee uskollinen pojan synnytti pätevän, kaunihin kuni emonsa, urhokkaan kuni isonsa. Poika kasvoi ja kehittyi, Osseo hyvillämielin laati hälle jouset, nuolet, aukasi hopeisen häkin, emot laski valloillensa, tädit lentohon lähetti, linnut kiiltohöyheniset maaliksi matalan miehen. Linnut ympäri livehti, lauluin tähden täyttelivät, ilon ja vapauden virsin, lumosivat loistollansa, sulkiansa pöyhistellen, kunnes poika, pieni kyttä kohta jousen jännitteli, lennätti nopean nuolen, joka linnun loistosiiven haavoitti, alas pudotti. Näkyi kumma kuulumaton: Linnun loistavan sijasta nainen nuori, nuolirinta kohta ilmestyi etehen. Vaan kun vuotavi verensä Iltatähdelle pyhälle, silloin taittui taian mahti, luopui jo lumojen voima, tuo peloton jousiurho aivan äkkiä älysi vaipuvansa, painuvansa läpi pilvien, sumujen, kunnes viimein vihreälle saihe saarelle somalle Gitche Gumeessa isossa. Nähtihin korean karjan, linnut loistavat, tulevan, liidellen kuin syksyn lehdet saarelle samoa tietä. Vieri wigwami hopeinen, katto kaunis välkkyväinen kuni siivet kuoriaisten. Tuli kuin tuulen kantamana, saapui, saarelle vajosi, tuoden Osseon ohella uskollisen Oweeneenkin. Sitten linnut muodon muutti kuolevisien kuvahan, mut ei muuttaneet kokoa, jäivät kaikki pikkusiksi, puk-Wudjie-kääpiöiksi. Hauskoina kesäisnä öinä, Iltätähden loistaessa käyvät he käsikädessä karkeloiden kalliolla, hietikolla hipsutellen. Kesäiltojen hämyssä vielä wigwami hopeinen siellä välkkyvi somasti, kuulevi kalastelija iltatähtien valossa tanssijain iloiset äänet." Kunpa taukosi tarina, pääsi päähän ihmejuttu, juhlallilisnapa Iagoo. katsoi kaikkia, lisäten: "Tunnen suuria uroita, joit' ei kansansa älyä, pojat pilkaten puhuvat, ikämiehet irvistellen; onpa pilkkakirvehille oppi Osseon jutusta." Vihkivierahat imehti, kuullen kummoa tarua, naureskellen ja kehuen, keskenänsä kuiskutellen: "Lie hän itse urho ylväs, muut muka tätiä tässä, enoja erehtyviä." Sitten lauloi Chibiabos soinnuin hellin ja suloisin, raskasmielisin sävelin, lauloi immen vaikerruksen Algonquin-rakastetulle: "Aattelenpa armastani,[9] muistan rakkahaisintani, häntä syömmeni halaapi, mun Algonquin-armastani. Rakkahin erotessamme pani helmet kaulallani, valan valko-wampum-merkit, mun Algonquin-rakkahani! Kuiski käyvänsä keralla tuonne synnyinseudulleni, pyysi päästä seurassani, mun Algonquin-rakkahani. Kaukana — sanelin hänelle, kovin on kaukana kotini, etäällä elosijani, mun Algonquin-rakkahani! Kun ma katsoin jälkehensä ikävin erotessamme, silmät seurasi minua mun Algonquin-armahani. Päällä kaatun kuusen rungon, haaralla vesihakosen, siellä seisoi armahani, Algonquin, rakastettuai. Aattelenpa armastani, muistan rakkahaisintani, sua syömmeni halaapi armahani, mun Algonquin!" Näin oli häät Hiawathalla, tanssi Pau-Puk-Keewis'illa, Iagoon oli ihmejuttu, Chibiabosin sävelmä. Niinpä loppui häät hupaiset, vieri vierahat kotihin, onnehen jäi Hiawatha yön ja armahan keralla.
Maissipeltojen siunaus.
Laula, oi Hiawathan laulu sen jälestä seuranneesta onnesta Ojibwain maassa, hauskassa ja rauhaisassa! salat laula Mondaminin,[10] maissipeltojen menestys! Haudattu sotainen kirves, kuopattu sotakurikka, kaikk' asehet alla mullan, sotahuudot unholassa, rauha kansojen välillä. Miehet metsissä samosi, tuohipursia tekivät, ampuivat majavat, peurat, vetivät kalat vedestä. Naiset rauhassa sokerin vaahterasta valmistivat kokosivat villiriisin, parkitsivat metsännahkat. Loisti ympäri kyleä maissipellot mahtavina heilui sulat Mondaminin, silkkisuortuvat värehti, hyvin kasvoi kaunis vilja. Naiset kylvivät kevähin pellot laajat ja satoisat Mondaminin peittelivät, riisuivat taas syksyn tullen kuoret keltaiset sadolta kuten neuvoi Hiawatha. Kerran kylvännän jälestä, maissin maahan peitettyä virkkoi viisas Hiawatha, Minnehahalle puheli, neuvoi nuorta vaimoansa: "Viljapellon varjeluksi vedä yöllä ympärille taikapiiri suojukseksi ruostehelta, hyönteisiltä Ja Wagemin-varkahilta, Paimosaideilta pahoilta. Yön hämyssä hiljaisessa pimeyden peittehessä Nepahwin, unelan ukko ovet kun on kiinni pannut, ettei kuule korva herkin, tai tapoa silmä tarkin; hiivi hiljaa vuotehelta, pukimesi pois pujota, kierrä pellot kylvämäsi, pitkät pientaret kävele, hapset vainen harsonasi, pimeys pukimenasi. Siten vainiot vaotut[11] hedelmöivät herttaisesti, jälki armas askeleisi, taikaympyrät tekevi suojaksi tuhon tulolta; ei astu mato alitse, ruoste, hyönteiset ylitse. Se suoja sudenkorennon, hämähäkin häätökeino, este oiva heinäsirkan, madon karvaisen manaus, Way-muk-kwanan, karhunkarvan, ukonkoirien kuninkaan!" Korpit puissa kornahteli, vaakkui nälkäiset varikset, Kahgahgee, kuningaskorppi mustan laumansa mukana. Nauroi nuo Hiawathalle, heilui metsä hirnunnasta, naurustansa katkerasta Hiawathan haastelulle. "Kuulkaahan" — he haastelivat "Hiawatha-taikuria!" Hiipi hiljainen hämärä, yö laski ylitse maiden, Wawonaissan murhevirsi kuului kuusikon takoa, Nepahwin, unelan ukko ovet kun kiinnitti majojen; silloin nousi Minnehaha, puvun päältä pois pujotti, pimeys pukimenansa astuvi arastamatta pitkin pellon pientaria, piirsi pyhän taikapiirin, pellon suuren suojusteli. Muut ei häntä huomannehet kauneutta keksinehet, yö yksin näöstä nautti, Wawonaissa yksin kuuli sydänsykkehen povensa; hämy heitti varman vaipan, pimeys pyhäisen peiton ett'ei kenkään kerskoaisi häntä nähneensä hämyssä. Aamulla, kun päivä alkoi, Kahgahgee, kuningaskorppi mustat korppinsa kokosi, kutsui vaakkuvat varikset jotka metsässä melusi, lentäen pelottomana Hiawathan viljamaille, Mondaminin haudan päälle. Aikoi, moiset, Mondaminin ylös haudasta harata, taian turhaksi tuhota, panna pyhän taikapiirin, Nauravan Veden vetämän aivan pilkaten pilalle. Huolellinen Hiawatha, aina valpas ja varova kuuli parven pilkkanaurun, puiden latvoista puhelun. "Kau!" hän virkkoi Kahgahgeelle, "kuule, korppien kuningas, laitan teille lemmon läksyn, mi ei hetkessä unohdu!" Aamulla hän aikaisehen ansat pelloille asetti, pani pyydykset pahoille, itse painui piilosalle viereisehen viidakkohon, vartoi korppia, varista, vuotti närhin näpsimistä. Kohta ryövärit rymyllä riensi raakkuen, rähisten, tulivat kuin tuulen pyörre halmetta hävittämähän, maasta kynsin kaivamahan Mondaminin, maissiviljan. Hairahti hyvätkin rosvot, viejät viekkahat erehtyi, välttyi vaara silmiltänsä, kunnes kynnet kiinni jäivät, kunnes tunsivat tuhonsa ansoissa avuttomina. Pian piilosta pölähti Hiawatha hirvittävä; kamalata katsettansa korpit kaikki kauhistuivat. Hänpä oitis heilumahan, kuolonarmot antamahan; kurjat ruumihit ripusti ruo'on päihin roikkumahan pelloille pyhitetyille merkiksi kamalan koston, varkaille varoitukseksi. Yksin joukon johtolinnun, Kahgahgeen, kuningaskorpin, senpä päästi surmansuusta, panttivangiksi varusti, wigwamillensa kuletti, niininyörillä niteli[12] kiinni päähän kurkihirren. "Kuule, korppi!" — hän puheli, "ryöstöjoukon johdattaja, pahan alkuhun panija, sinutpa sitehissäni pidän panttivankinani, ollos hirmu heimollesi, varoituksena väkesi!" Niin jätti sydämmin synkin aamupäivän paistehesen korpin harjalle kotansa mielipahoin parkumahan. Riuhtoi rietas pintehissä, turhaan huusi heimoansa, vaatien vapauttansa. Kesän kukkean ajalla lietsoi lämmintä etelä, Shawondoseen suudelmia huulin lämpimin lähetti, maissi kypsyi ja kehittyi, kunnes seisoi kukkeana kellanvihrein pukimin; sulkinensa, töyhtöinensä loisti tähkät täyteläiset ompuista avautuvista. Silloinpa Nokomis-vanhus Minnehahalle puheli: "Nyt on syksy jo sylissä, villiriisit on kerätyt, maissi vallan valmistunut, korjuulle kokoontukaamme, pian painihin ruvetun, riisukaamme kaapu kaunis, sulat, töyhdöt Mondaminin, verho keltasen viherä!" Ilomielin Minnehaha lähti riemuiten majasta keralla Nokomis-muorin. Tuostapa tulivat koolle vaimot, neidot, nuorukaiset kultaviljan korjuusehen, maissin tähkäin kuorintahan. Tuolla metsän laitehella, tuoksuvaisten puiden alla, istuivat soturit, äijät, varjossa savuja veellen. Hetkin pitkin, äänettömin sieltä silmät seurasivat vaimojoukon häärimistä, nuorukaisten leikkityötä, impien ilonpitoa, nuo kun nauroi kuin harakat, närhinä räkättelivät, rastehina rallattivat. Konsa impi onnellinen löysi tähkän täyteläisen, välkkyvän, veripunaisen, kohta kaikki huutamahan: "Nushka! saatpa sulhon sorjan, kullan kukkean, verevän!" "Uh!" urahti ukkosetkin, varjostansa vastasivat. Mutta milloin nuorukainen taikka neito keksi tähkän ruostunehen, ränstynehen, käyräksi käpertynehen, kaikui taaskin naurut, laulut, kävi toiset mutkitellen vallan vanhusten tavalla liikaten ja loilotellen: "Wagemin, sä maissin viejä, Paimosaid, sä piilorosvo!"[13] Kaikui pellot naurelosta, kunnes korppien kuningas, Kahgahgee vihassa karjui Hiawathan wigwamilta; puissa, peltojen lähellä mustat ryövärit rähisi. "Uh!" urahti ukkosetkin, vastaellen varjostansa.
Kuvakirjoitus.
Tuumi kerran Hiawatha: "Kaikki kalveten katoopi, vanhat miehet muistoinensa, suuretkin sukutarinat; jäävät urhot unholahan, metsäretket mainioimmat, kaikki Mendain viisauskin, taito varma Wabenojen profeettojen ihmenäyt, Jossakeedien unehnat. Suurten suut jo surma sulki. Tuoni viisasten tarinat, kaikki väistyi kallis tieto polven poistuvan keralla, unhoittuvat ulkomuistot tiedosta tulevan polven, syntyvuoron vuottavaisen pitkässä pimeydessä, synkässä, sanattomassa. Taattojemme hautamerkit kaikki on kuvittamatta, eipä selvillä eroitus, Toteminsa tiedossamme, Kotka, Karhu tai Majava, ken heistä esi-isämme; tiedämme ne taatoiksemme, vaan ei varmasti eroa. Parhaiten pakina käypi miesten seisten vastatuksin, vallan on vaikea jutella etäisille ystäville; saavu ei salainen tieto viestin viejän tietämättä, hänpä voi sen häivytellä, saattoa sivulliselle." Noinpa tuumi Hiawatha, ajatteli yksinänsä, mietti metsässä kävellen kaiken kansansa hyveä. Värit koppoi kontistansa, maalit laukusta lateli, kirjaeli koivun kyljen, maalasi monet kuviot, ihmeiset, salaperäiset. Aatos kullakin kuvalla, sanoin piirrokset puhuvat. Ensiksi Elämän Herra, mahtava Gitche Manito — hän munaksi maalattihin, joka on kalto kaikkialle. — Suuri Henki kaikkialla — tuota tarkoitti kuvio. Mahtava Mitche Manito, Paha Henki kauhistava oli käärmeeksi kuvattu; Kenabeek, se Suuri käärme viekas, taitava, kavala, mateleva Paha Henki, — tuota tarkoitti kuvio; Valkoympyrä: elämä, tumma: kuoleman kuvio, kalat, ihmiset, elukat, metsät, vuoret, järvet, virrat. Suora viiva maan on merkki, päällä kaari: taivon merkki, päivää valkoinen välissä, siinä pilkut, tähdet: yötä; vasen piste: päivän nousu, oikealla: päivän lasku; päällä piste: puolipäivä, senpä alla aaltoviivat: pilvisäätä ja sadetta. Jalan jäljet wigwamille kutsun merkkiä olivat vieraille kokoutuville; ylöspäin verinen kämmen hävityksestä puhuvi, virkkavi vihollisuutta. Näytti näitä Hiawatha eessä kansan kummaksuvan kaikki merkinnät selitti, sanoi: "Hautapatsaitamme kaikk' ovat kuvuttomia, maalatkaa nyt merkit niihin, jokainen kotikuvansa, oman heimonsa Totemin, niin että tulevat polvet Toteminsa tuntisivat!" Kohta merkit maalattihin; ken vainen vähänkin muisti, Toteminsa toimittivat, pannen hautapatsahasen päälle heimopäällikkönsä kullekin oman kuvion. Siinä Karhut, Kilpikonnat Porot, Kurjet ja Majavat maalatut ylösalasin, — merkki kunkin kuolemasta, kelle kuuluvi kuvio. Profeetatkin, Jossakeedit, sekä taikurit, Wabenot, myöskin Medat, lääkemiehet tuohelle, poronnahalle laativat he laulumerkit, kullekin oman kuvion, kuvat kummat ja koreat, oudot ja salaperäiset, jotka johtivat tajuhun loihdut ja lumouslaulut. Salamoivan Suuren Hengen välkky-valot taivahiset, Kenabeek, se Suuri Käärme, pystyssä verinen heltta ylös katse, luikerteli; päivänkehrä kuunteleva, kuuhut kuoleva, pimeten, pöllö, kotka, kurki, haukka, merimetso, taikalintu; kulki miehet taivahalla päättä, nuolten puhkomana, ylöspäin verinen kämmen; hautaliput, suur-soturit maata, taivasta pidellen. Kuvat moiset maalattihin tuohelle komean koivun, taikka päälle peurannahkan. Metsästys-, sotimislaulut, lääke- sekä loihtulaulut kaikki kuvin merkittihin, kullekin oma kuvio. Eipä jäänyt unholahan lemmenlaulelo ihana, somin taika tarvittaissa, kaiken mahtavin manaus, sodan uhkoa isompi. Näin sen merkit merkittihin kuvio sekä selitys: Ensin: seisova inehmo, heleimmän tulipunainen, se on lemmenlaulelija, merkiten: väri väkevä voimistaa mun yli muiden. Sitten: istuva inehmo, joka lauluja latovi taikarumpua takoen, sen selitys: kuule kaiku, äänekseni tää älyä! Kun tämä punakuvio seisovi majan sivulla, tuop' on merkitys kuvion: intohimon hehkuvaisen, salatunnelman tulessa vieren, istun vierellesi! Taas kuviot: mies ja nainen, seisoen käsikädessä, sormet sormien lomassa niinkuin liitos liikkumaton, sepä niille on selitys: näen syömmesi sisällön poskesi punastuessa. Seuraava on saaren neito, neito saaren keskustalla. Tuo selitys sen on laulun: Jos sa oisit kaukomailla, kaukosaaressa asuisit, taitaisin väkevin taioin, sydänlempeni lumolla luokseni sun luonnutella. Sitten neito nukkuvainen, lempijä lähettyvillä korvahan sen kuiskutellen: Vaikkapa vaelteleisit etäällä unien mailla, kuulet sinne lemmen kaiun! Oli viimeinen kuvista: sydän ympyrän sisällä, taikakehä keskuksessa; tuopa tarkoitus kuvalla: Eessäni sydämmes paljas, sillepä mä kuiskaelen! Niinpä viisas Hiawatha kaikki kansalle opetti, salamerkit, maalaukset, taidon kirjata kuvia tuohelle sileän koivun, päälle peuran valkovuodan, kylän hautapatsahille.
Hiawathan valitus.
Kerran miettivät Manitot, pahat henget neuvotteli kademielisnä, peläten Hiawathan viisautta, ystävysten rakkautta, hänen ja Chibiabosin; teki liiton kehno liuta kummankin kukistukseksi. Usein viisas Hiawatha varoitti Chibiabosta: "Ellös poistu pois minusta kataloitten kaattavaksi!" Nauroi nuori Chibiabos, mustahapsi huoletonna lapsen luottavan tavalla: "Ellös veikkonen pelätkö, ei mua pahat lähesty!" Kerran kun Peboan, talvi kattoi jäällä Suuren Järven, kuivat lehdet kun kahisi tuiskutuulen tuprakassa, hanki hiljainen, levisi, peitti maat, majoja laati, muutti männyt wigwameiksi, vastoin veljen kiellänteä läksi yksin Chibiabos nuolilla asestettuna, lumikenkänsä jalassa sarvipeurojen perähän. Suuren Selän tuolle puolen rienti jo perästä peuran jäätä äsken jäätynyttä, kiihtyi, kiitäen uhemmin. Mutta alla, Ahtolassa katalat kateiset henget väijyksissä vuottelivat, alle aukoivat avannon, urhon suistivat sulahan. Unktahee, veden jumala, jumala Dacotan heimon hänet hautasi syvähän, peitti pohjahietikkohon. Gitche Gumeen, Suuren-Veden niemekkeellä Hiawatha nosti suuren tuskanhuudon, valtavan valitusvirren, että piisoni pysähti, itse ukkonen heräsi jyrähdellen; "uh, Baim-wawa!" Sitten naamansa nokesi, peitti päänsä viitallansa, istui surren itkemähän, wigwamiin valittamahan viikon seitsemän ajaksi; "Sortui soittaja suloisin, poistui laulaja parahin, meni meiltä ainiaaksi, muutti, matkusti likemmä soiton suurta mestaria, laulun herroa ylintä, oi, on veljyt, Chibiabos!" Kuiski tuosta tummat kuuset, puikutti punakäpyiset, vehrytlehväiset valitti. yltänsä ikävissänsä humisivat huoliansa; samat on huolet huolijoilla, saman vainajan valitus! Turhaanpa keväinen metsä, kaipasi Chibiabosta, puro, Sebowisha voihki, niityn vihvilät valitti, sinilintunen, Owaissa lauloi puiden latvuksilla. "Chibiabos! Chibiahos! kuoli soittaja suloinen!" Punakerttu, Opecheekin luona wigwamin valitti: "Chibiabos, Chibiabos! kuoli soittaja suloinen!" Kävi öisin kautta metsän whip-poor-will valitusäänin, awonaissa voivotellen: "Kuoli soittaja suloisin, laulajista kaunokaisin!" Tuli Medat, lääkemiehet, tuli noidatkin Wabonot, profeetatkin, Jossakeedit. saivat luokse Hiawathan katuvata katsomahan. Laativat he lohduksensa lähelle pyhän majasen; astuksivat äänetönnä. keralla parannuspussi nahkasta majavan, saukon, täynnä taikajuureksia, voimakkaita lääkkehiä. Askeleet ne kuultuansa, Hiawatha aivan oitis lakkasi valittamasta kuollutta Chibiabosta; ei kysellyt, vastaellut, päänsä paljasti surevan, kasvoista värit virutti, pesi äänettä, hitaasti, seuraeli hiljaksensa pyhän wigwamin sisälle, juoden siellä taikajuoman Nahma-wusk on valmisteesta sekä Wabeno-wuskista, yrteistä parantavista. Löivät velhot rumpujansa lauleskellen laulujansa, sanellen salaperäisnä: "Minä itse, katso mua, Harmaa Kotka — haastajata! Tulkaa valkoiset varikset, käykää häntä kuulemahan! Ukkonen, kovakitanen, henget kaikki auttelevat. minä kuulen kutsuäänet taivahan joka taholta; parannan sun, Hiawatha, väkeväksi sun puhallan!" "Hi-au-ha!" nyt kuoro vastas, "Way-ha-way!" soi noitajoukko, "Ystäväin on maan matajat, haukan kynttä heiluttelen; Mahngin myös voin surmaella, taidan tappaa valkolunnin, nuolin syömmesi sytytän, sinut vahvaksi puhallan, teenpä urhon terveheksi!" "Hi-au-ha!" taas kuoro vastas, "Way-ha-way!" jymisi velhot. "Kun ma, profeetta, puhelen, alkaa wigwami vapista, pyhä huone heilahdella näkymättömin kätösin, tanner taipuu astuissani, ääntä outoa pitävi; mä sun vahvaksi puhallan; nouse, haasta Hiawatha!" "Hi-au-ha!" taas kuoro huusi, "Way-ha-way!" jymisi velhot. Hiawathan pään ylitse pussejansa puistelivat; alkoi taikatanssiminen Hiawathan ympärillä ja hän houreesta heräsi, kalpeana kaihostansa, parani pahoista mielin. Kuten pilvet taivahalta poutatuuli pyyhkäisevi, huolet päästänsä hävisi; kutenpa keväinen virta jäänsä jättävi nopeesti, sydän selveni surusta. Sittenpä Chibiahosta Manan mailta maanittihin, Gitche Gumeen hietikosta vainajata vaadittihin. Kuuli hän kumman taikalaulun, mahtavan manauskutsun, oudon huudon hukkuneelle alla aaltojen, syvällä. Kuollut hiekasta kohosi, kuuli soitot, kuuli laulut, tuli kutsua totellen aina wigwamin ovelle, vaan ei laskettu sisälle, annettiin oven raosta kätehen tulikekäle, kuuma hiili hyppysihin. Kuninkaaksi kuollehille, tuomariksi Tuonelahan hänet tuosta määrättihin, nuotion sytyttäjäksi tään jälestä kuoleville öisten matkojen varalle, Ponemahn alustamaille itse Tuonelan isännän valtahan vaeltaville. Lapsuuden kotikylästä, armailta asuinmajoilta Chibiabos hiljallensa savurenkahan tavalla hitaasti etemmä häipyi. Eipä oksa eessä heilu, ruoho allansa rutistu, lehti kuivanut kahise poistuvan poleksiessa. Neljä päivää hän poleksi kuolleiden kinttuteitä, juhli kuolleen mansikalla, vieri poikki murhevirran pölkyn pyörivän avulla; sai Hopeajärvellekin, vietihin kivivenolla autuaitten saaristohon, aaveitten asuinsijoille. Matkalla maleksiessa näki hän monta kulkijata taakkoihin tukahtumassa, turkit, nuijat, nuolet, jouset, kupit, kattilat, evähät, lahjat on vainen vastuksina yksinäisellä polulla. "Ah kun antoikin elävät." — vaeltajat vaikeroivat — "meille moiset kantamukset! Parempi ois paastotenkin astella alastomana, kuin tää kulku kuormitettu, vallan vaikea vaellus!" Sitten läksi Hiawatha, vaelsi idät ja lännet, neuvoi siellä ihmisille tautien parannustavat, neuvoi kaikki lääkekasvit, vastamyrkyn valmistukset. Siten ensin saatettihin kaikkien tajuttavaksi salaisuudet Medaminin, pyhäinen parannustaito.
Pau-Puk-Keewis.
Kuules kuinka Pau-Puk-Keewis, kuinka kaunis Yenadizze, kansan hulluksi hokema, kiihoitti kylän pilalle. Kuulehan kujehistansa, äkki lähdöstä, paosta Hiawathan hyppysistä, sekä muodon muutannasta, seikkailustensa lopusta. Gitche-Gumeen rantamalla, Nagow Wudjoon särkänteillä, [Yläjärven hiekkasärkät] luona oli selän välkehtivän Pau-Puk-Keewisin asunto. Hän se hurja, vimmoissansa hiekat kieputti kokohon Nagon Wudjoon särkänteillä, keskellä kun vierahien Hiawathan hääkemuissa tanssi hypyn hurjanmoisen, "kerjäläisen" keikutteli. Taas hakien seikkailuita teki lähdön Pau-Puk-Keewis, tuli tuiskuna kylähän, löysi koolla nuorukaiset Iagoon majassa, jotka kuunteli hörölläkorvin hänen ihmejuttujansa. Hän oli heille kertomassa kun Ojeeg, Kesäntekijä ilman kaarelle kohoten teki reijän taivosehen kesän sieltä keinotteli, sai ulos ihanan ilman; kuin ensin yritti saukko, majava ja vyötiäinen ilves ihmehen tekohon; kuinka vuorenkukkulalla nyrkein taivasta takoivat, otsin halki hakkasivat, vaan ei murki murtanehet; kuin kohosi Wolverine, kovan koitoksen yritti, kyykisty! koni orava, kyynärpäänsä taivuttavi sirkan sirkeän tavalla. "Kerran rynkäsi rymyllä" — kertoi ihmettä Iagoo, "taipui kaari taivahinen jäänä järven tulvivaisen. Kahdesti kun karskahutti, taivas kahdeksi karahti, kohta kolmannen yritti: kappaleina taivon kansi, hän lovesta luisti sinne; kalakärppä, Ojeeg oitis myöskin suikahti jälestä!" "Hei!" hihkasi Pau-Puk-Keewis jo ovesta tullessansa, "väsyttää jo vanhat kaskut, Iagoon ikävät jutut, Hiawathan viisauskin; tuonpa teille hauskempata kuin tuo lörpötys loputon!" Heti hän otti juhlallisna sudennahkakukkarosta kuppi-, nappulapelinsä,[14] kolmitoistanappulaisen; yks' oli puoli valkeainen, toinen puuntavi punaisna. kaksi käärmehen kuvoa, kaksi Ininewugia, yksi suuri sotanuija, yksi hento kala, Keego, neljä pyörönappulata, sorsapoikia on kolme. Muut oli maalatusta luusta, vaskesta Ozawabeekit, toinen puoli kiilloitettu, toinen mustaksi jätetty. Pani ne pahkakupposehen, sotki, sylkytti sekaisin, sitten kaasi kaikki maahan sekä huusi ja selitti: "Ylöspäin punanen puoli kaikilla on nappuloilla, sekä käärme seisomassa päällä vasken kirkastetun, Ozawabeekin kiilloitetun, sata se, kymmeniä kolme, luku kahdeksan lisäksi." Sitten taaskin nappuloita puisteli ja sylkytteli, maahan heitälti eteensä, yhä huuteli, selitti: "Ininewug, Kenabeekit kuin on valkoiset molemmat, muut nopat punaiset kaikki, silloin viis on kymmeniä, luku kahdeksan lisäksi." Niin hän neuvoi ja opetti onnenpelin oikullisen, siten näytti ja selitti, neuvoi kaikki mutkat, metkut, toi tajuhun tarkoitukset. Silmää kaksikymmentäpä seurasi uteliaana. "Mont' olen nähnyt jo peliä", — tuumasi Iagoo vanhus — "eri kansojen seassa, pelannut monessa maassa. Kenpä käypi nyt pelihin, käyköhön kiverin sormin! Kilvon kanssas, Pau-Puk-Keewis, vaikka lienet kuinka varma, vielä oudon sun opetan kuppi-, nappulapelissä!" Sai ukot uskolla pelihin, nuoret miehet mielikiihkoin; puvut, wampumit, asehet pelattihin öitä myöten, kunnes kiero Pau-Puk-Keewis, kunnes kaunis Yenadizze kaikki aartehet anasti, puvut parhaimmat puhalti, riisti peurannahkapaidat, kaikki kärpännahkaviitat, wampum-vyöt ja höyhentupsut, piiput, kukkarot, asehet. Katsehia kymmenkunta suden silmin vaaniskeli. Tuumasipa Pau-Puk-Keewis: "Ikävä olo kotoinen; matkoilleni, retkilleni kunnon kumppanin haluan, Meshinauwon, palvelijan, piipunkantaja pätevän. Panen ehdolle pelihin kaikki voitetut tavarat, helmet, höyhenet, pukimet kertaheitolle asetan miehen nuoren vastineeksi, tuonp' on tuolla nuorukaisen, kuusitoista vuotiaisen, Iagoon sisaren pojan, 'kasvot usmassa' nimetyn!" Niin kuin hiilos tuhkan alla kytevi kopassa piipun, kiilui alta kulmakarvain Iagoon vihaiset silmät. "Uuh!" hän äissänsä urahti, "Uuh!" urahti kaikki miehet. Koppoi siitä luisin kourin ukko kupposen uhalla, maljan tempasi tuhoisan, puisti, riehälti rajusti; nappulat helisten soivat kun ne kentälle kopisti. Kenabeekit ol' punaiset, punaiset Ininewugit, sekä sorsat, Sheshebwugit mustat neljä vaskenmoista, kala, Keego valkeainen, viisi yhteensä tekivät. Hymyin sitten Pau-Puk-Keewis kupin puisti, nopat heitti, kautta ilman keikahutti, ympärillensä pudotti. Tummat, kiilto Ozawabeekit, toiset valkeat, punaiset, pystyssäpä keskustalla seisoi yksi Ininewug, kuten viekas Pau-Puk-Keewis keskellä pelurijoukon, virkkain: "viiden kympin voitto!" Silmää kymmenen paria häntä seivästi susina, kun hän kääntyi pois menohon senrassansa Meshinauwo, Iagoon sisarenpoika, pitkä, norja nuorukainen, joka voittoja kuletti, peurapeitot, kärppävaipat, piiput, vyöt sekä asehet, Pakisipa Pau-Puk-Keewis, viuhkallansa viittoellen: "Vie ne kauas wigwamiini Nagow Wudjoon särkänteille!" Pelistä punaisin silmin Pau-Puk-Keewis kuumenneena astui aamun autereisen, kesän kaunihin sulohon. Lintuset livertelivät, puroset pulahtelivat, sydän Pau-Puk-Keewisilla lauloi lintusten mukana rinnan riemut pulppuavat kulkeissa kylän lävitse aamuisessa autereessa kera viuhkan kalkkunaisen sulkinensa, tupsuinensa viimeiselle wigwamille asunnolle Hiawathan. Olipa autio asunto, tiellä ei tervehdyttäjätä, veräjällä vuottajata linnut siellä vain liversi ulkona sekä sisällä. Hyppien, rähisten, syöden harjavuolella rokotti Kahgahgee, kuningaskorppi Parkuun, palavin silmin Pau-Puk-Keewisin tavaten "Aivan autio asunto —" puhelevi Pau-Puk-Keewis, aikoellen konnantöitä. "Poissa varova Hiawatha, Naurava Vesi typerä Poissa on Nokomis-mummo maja vallan vartiaton." Koppoi tuosta korpin kiinni heitteli helistimenä, puisti taikapussinansa, korpin kaulasta kuristi, jätti raadon roikkumahan isännälle ilkeäksi, Hiawathalle häpeeksi. Meni rosvona majahan, kaikki kaateli kumohon heitti kalut mullin mallin, löi läjähän lattialle puukupit, padat saviset, puhveli-, majavaviitat, ilveksen ja saukon nahkat, loukaten Nokomis-muorin, Nauravan Veden häväisten. Sitten läksi Pau-Puk-Keewis laulellen lävitse metsän, vihelsi iloisin mielin oraville oksasilla, jotka terhoja tiputti; lauloi metsän lintusille, jotka lehdon siimeksestä riemuvirsin vastasivat. Sitten kalliot kapusi Gitche Gumeen niemekkkeillä, kunnes istui ilkamoiden kukkulalle korkeimmalle Sepäellen, loikoellen, Hiawathaa vuoteskellen. Etähällä aallot loiski, uinuivat utu-ulapat, yllä taivas kaarteleikse, ilma ääretön, avara, ympärillä pyöriskeli Hiawathan vuorikanat, linnut liki liitelivät, hiukan häntäkin hipoivat. Noita hän maassa maatessansa Monin kymmenin kuristi, viskoi raadot rannikolle kanat niemelle karisti kunnekka kajava, Kayoshk istuin kallion kärelle huusi: "Tuo on Pau-Puk-Keewis, meitä surmaa hän sataisin; viekää viesti veljellemme Hiawathalle varoitus!"
Pau-Puk-Keewis'in takaa-ajo.
Hirmustuipa Hiawatha, kun hän, tultua kotihin, keksivi kylänsä kesken häiriön ja hämmennyksen Pau-Puk-Keewisin piloista, kehnon konnan koiruudesta. Kovin hän tulistui tuosta, väänti päätä, murti suuta, syyti synkkiä sanoja, ampui uhkan ankarimman: "Minä kärvennän kirotun, Pau-Puk-Keewisin kuristan, pieni on maailma hänelle eessä vierevän vihani, päätyy pitkäkin pakonsa kostoni kurottaessa!" Heti läksi Hiawatha metsämiestensä keralla ajantahan ankarahan, painuen pahan jälille, jotka johti korpimaille. Kadonnut oli katala niemen kallion käreltä; marjan varret vaipunehet, ruoho runneltu, rikottu näytti paikan poistunehen. Alangolla, alla vuoren, nurminiityllä pysähti Pau-Puk-Keewis katsomahan, uhmaten ajajiansa ylen ilkkuvin elein. Huusi hälle Hiawatha kukkulalta kuuluvasti: "Niin ei maailma lavea, polku pitkä ja kolea, ettei vierevän vihani kosto kohtoa sinua!" Poikki vuoren, poikki virran, tiuhan viidakon lomitse loikki karkuri kavala, kunnes pääsi hän purolle luokse vienon metsävirran, min oli sulku suurentanut, majavien laittelema, tehnyt tyynen lamparehen, puut miss' polvin veessä seisoi, leijui lehdet lumpehien, viittoi vihvilät vihannat. Pau-Puk-Keewis seisattuvi puusululle katsomahan, vesi min raoista pursui, ryöppy reunoilta valuvi. Nousi pohjalta majava, katsoi miestä kaksin silmin, katsehin kysyvin, kummin. Pau-Puk-Keewis puusululla seisovi, jalat vedessä, virran vieriessä hopeisen majavalle hän puheli, haasteli hymyten hälle: "Majavani, ystäväni, vesi on viileä, mukava, suo mun luonasi levätä, majavaisena majalla!" Varoin vastasi majava, virkkoi vältellen hänelle: "Vuota hiukan, kun kyselen, kera toisten neuvottelen!" Siitä vieri hän vetehen, painui paatena purohon pohjalehtien lomahan. Pau-Puk-Keewis pohkeinensa veessä seisovi sululla, vesi reijistä valuen syöksyi suihkuna kiville, suvantohon suollatteli; valot, varjot lankesivat täplin tummin, välkkyväisin metsän lehvien lomitse Pau-Puk-Keewisin puvulle. Päitä pohjasta kohosi toinen toisensa perästä, mustanaamaiset majavat äänetönnä töllistellen täytti lammin laitoinensa. Pau-Puk-Keewispä puheli majaville maanitellen: "Ylen on mainio majanne veikot, varma vaaran suoja; voisitteko viisahina taidollanne toimitella majavaksi nyt minutkin?" Kohta myönteli kuningas, Ahmeek antoi tietäksensä: "Kyllä, syöstyös sekaamme, vierähdä vetehen tänne!" Pian painui Pau-Puk-Keewis, alas lampihin laseikse; pian musteni pukunsa, peurapaidat, Mokkasiinit muuttui mustaksi, levisi ketunhäntä jäljessänsä: tuli miehestä majava. "Minut tehkäätte isoksi!" Pau-Puk-Keewis pyytelevi, "suorikaatte suurimmaksi!" "Kyllä!" päällikkö puheli, "astuhan asuntohosi, siellä sinut suurennamme kyllä kymmenkertaiseksi!" Sitten painui Pau-Puk-Keewis veden ruskean sisähän, löysi pohjan peitettynä puitten rungoilla, risuilla, löysi liukut ja lokerot, avarat asuntopaikat, valtavat eväsvarastot talven vietännän varalta. Täällä hänet suurettihin majavista laajimmaksi, kyllä kymmenkertaiseksi. "Ollosi kuninkahamme!" tuumasi majavat hälle. Eipä kauan Pau-Puk-Keewis vallassa kerinnyt olla, kunnes kuuluvi varoitus, vieri viesti valtialta lummekukkien lomasta: "Hiawatha sai jo tänne, metsämiehensä mukana!" Sitten kuulivat kohinan, puhelua päänsä päältä, oudon huudon ja huminan, kunnes laskeva vetonen ilmaisi sulun särynnän. Kytät karkasi katolle, majan rikki runtelivat, Päivän paistaen katosta uivat uksesta majavat painuin piilohon syvälle, kilvan virtahan kadoten, syöksyen syvintä kohti. Mutta suuri Pau-Puk-Keewis ei nyt mahtunut ovesta, hau oli ruuasta revennyt ylpeydestä pullistunut. Hiawatha huusi hälle, karjaisi katon kolosta: "Oi pahainen Pau-Puk-Keewis, turhat on tuumasi kamalat, monet muodonmuuttelusi, hyvin sun tunnen, hylkykoira!" Pau-Puk-Keewis pieksettihin, Kuoliaaksi nuijittihin, Puitihin kuin maissiriihtä, kons' oli kallonsa mäsänä. Kuusi metsästysurosta veivät paareilla kotia, kantoivat majavan raadon. Eipä kuollut Jeebi, henki, kaikki tunsi ja tajusi kuni konsa Pau-Puk-Keewis; nyt hän riehui rimpuellen sinne tänne heilahdellen kuin majan ovessa verhot peurannahkanauhoinensa talvituulten puskiessa, kons' kokohon kääriysi, kunnes ruumiista erosi, kunnes otti muodon, hahmon Pau-Puk-Keewisin kavalan, kauas metsähän kadoten. Hiawatha kohta keksi, Pau-Puk-Keewis kun pakeni, näki hahmon haihattavan, metsän helmahan menevän, varjohon vajoavaksi takalolle metsän taajan, kohti aukeita ahoja, työntyen kuin tuulen pyörre, puun vesoja puistatellen, Hiawathan seuratessa sadepilvenä perässä. Hengästynyt Pau-Puk-Keewis saapui järven saaristohon, kussa telkät teiskaroivat, vesilinnut laulelivat, Pishnekuhit piipittivät, nokkiansa nostelivat, salmissa sukeltelivat lummekukkien lomissa, ollen varjossa välihin, toiste välkkyen valossa. "Pishnekuh, oi veljyeni!" huusi heti Pau-Puk-Keewis, "telkäksi tekisittekö, linnuksi mun muutatteko kiiltonokin, höyhen verhoin, koolta kymmenkertaiseksi!" Ne hänet telkäksi tekivät, laati siivet suunnattomat, kuvun pyöreän, sileän, nokan kuin melan mokoman. Niin hän heti muutettihin koolta kymmenkertaiseksi juuri rannalle keriten Hiawathan hihkuvaisen. Parvi parkuen kohosi siiven iskuin ilman maille noilta ruokosaariltansa, kurjenmiekkakukkaisilta. Pau-Puk-Keewistä epäsi kaikki alas katsomasta, ettei turmio tulisi, välttyisi vahinko, vaara. Kauan, kauas lentelivät läpi paistehan, sumujen, syöden soilta, nummimailta, maaten yönsä ruoistoissa. Kun he huomenna menivät suvituulen tuutimana, edellä etelänhengen, hauskan, vilpoisan vihurin, nousi korvihin kohina altansa asuinmajoista, ihmisäänien hälinä päästä virstojen, kylistä: väki päällänsä imehti telkkäparvea parasta, Pau-Puk-Keewis pitkin siivin, lentimin leveänmoisin kun nyt kulki korkealla. Pian taaskin Pau-Puk-Keewis tunsi Hiawathan huudon, Iagoon ison möläkän; varoituksen unhoittaen katsoi alas kauloin lyhyin; tuulen purstohon puhuen, höyhenviuhkaa heiluttaen alkoi hän alas vajota. Turhaan koitti Pau-Puk-Keewis tasapainoa tavata painuessa pyöriskellen, vuoroen kylä vilahti, vuoroin parvi päänsä päältä, joka joutuen eteni. Kylä kiivaasti läheni äänten yhä yltyessä, naurun kuuluen kovemmin. Parvi päältänsä pakeni, maan nyt vainen hän näkevi, jossa joukko hihkuvainen kohta keksi keskellänsä rajun, raskahan ryminän, linnun raadon rikkonaisen. Mutta sielunsa elävi yhä Pau-Puk-Keewisinä; muutti muodon muinaisensa, kaunehimman Yenadizzen, pikimmältänsä paeten Hiawathan seuratessa, jälkehensä huutaessa: "Pieni on maailma sinulle eessä vierevän vihani, kohta sun perivi kosto!" Hiawatha, jo likeni, ollen oikoisin kätösin kiinni saamassa kavalan, kunnes viekas Pau-Puk-Keewis pyöri piiriä, hyristi, liehtoi ilman tuulispääksi, lehdet lennätti, pölisti. Siitä äkkiä solahti onton tammen onkalohon, muutti itsensä madoksi, käyden maahan käärmehenä juurten, roskien lävitse. Kädellänsä oikealla Hiawatha hirmuisena, tammen pirstasi paloiksi, maahan murskasi sälöiksi. Turha taaskin tuokin temppu, sillä silloin Pau-Puk-Keewis ihmishaamussa näkyen tuulispäässä pois pakeni. Gitche Gumeen rantamalla, Suuren-Selän länsipuolla hiekkakiviniemekkeillä tuli Kuvakallioille,[15] korkeelle kohoaville. Siellä itse Vuorenvanhus, vuoren mahtava Manito ovet aukoi ammollensa, kuilut kolkot, kallioiset, luolan luovutti, lupasi Pau-Puk-Keewisin asua, lausui tervetulleheksi kallioisehen kotihin. Hiawathan saapuessa vastass' on ovet suletut; Minjekahwun-rukkasilla löi hän kalliot koloille, ukkos-äänin ärjähteli: "Aukaise Hiawathalle!" Aukaise ei Vuorenvanhus, virka vastahan väheä kuilun synkästä syvästä, hämärästä hiljaisesta. Käänsi käden taivahalle, sieltä myrskyä manaten, Waywassimaa, salamata, ukkosta, Annemeekeeta, jotka yltyi yön keralla, tuulen myrskyssä tulivat, ulvoen ulapan päällä, ukkosvuorilta etäältä. Vapiseva Pau-Puk-Keewis keksi ukkosen kuminan, salaman punaiset silmät, painui kyyryhyn pelosta. Sitten säihkyvä salama iski onkalon ovia, ukonnuolinuijallansa kajahutti kallioita; pahoin ukkonen pamahti, alta kallion kyseli: "Missähän on Pau-Puk-Keewis?" Vaipui kalliot kasahan, raukesipa raunioihin viimein viekas Pau-Puk-Keewis, kuoli, kaunis Yenadizze, ihmismuodossa menehtyi. Siten loppui seikkailunsa, päättyi päivänsä pahaiset, loppui viimein viekastelut, konnankoukut ja kujehet, pelit, tanssit ja kosinnat, neitosien narraukset. Sitten uljas Hiawatha otti sielun ja saneli: "Etpä enää, Pau-Puk-Keewis ihmismuodossa ikinä seikkailuita suorittele ilveillen ja naureskellen, etkä tanssi tuulispäinä, lehden roskia levitä! Ylähällä ilman mailla lennä, liidä ympyröissä, muutan sinut Keneuksi, sotakotkaksi sovitan, lintujen kuninkahaksi, kanojeni päälliköksi!" Pau-Puk-Keewisinpa nimi säilyy kansojen keralla laulajain luetteloissa, sadunkertojain seassa. Talvisin kun tuulenpyörre milloin lunta lennättävi, vinkuu nurkissa vihuri, savutorvissa tohisten, sanotaan: "Kas, Pau-Puk-Keewis tanssivi läpi kylien kooten saalista, satoa!"
Kwasindin kuolema.
Kauas, laajalle levisi Kwasindin nimi ja maine, ei kyennyt kilpomahan kenkään Kwasindin keralla. Pieni kansa, nuo Puk-Wudjiet, keijut, kääpiöt katalat vastahansa juonitteli. Tuumivat he: "mies mokoma, vihattava Kwasind-lurjus jos yhä tihut tekevi, rikki kaikki koskemansa mullin mallin murskoavi, meillekin tuhot tulevi; ken meistä välittänevi? Hänpä meidät talloavi tai vetehen viskoavi ruuaksi ruman olennon, Nee-ba-naw-baigin paloiksi, Vetehisen eineheksi." Pian laati pienten heimo liiton vasten Kwasindia, aikoen mokoman miehen, vastustajan vaarallisen surman suuhun suoritella. Voima suuri Kwasindilla oli päähän piiloitettu, päässä hällä heikoin paikka, sepä vain aseelle altis, muutoin mies ois murtumaton. asehin satuttamaton. Tuo oli turma ainokainen joka uhkasi urosta; käpy kuusen kukkalatvan, männyn heiluvan hedelmä. Tuo oli tuhonsa juuri, surmansaattaja salainen, jonka tiesi vainolaiset, pienet ihmiset älysi, taisivat tapantakeinon. Havupuita he hakivat Taquamenawn metsiköstä, kooten kuusista käpyjä veivät ne veden lähelle, rantakallion kärelle, kussa kalliot punaiset veden vierelle kohosi; siellä kääpiöt katalat Kwasindia vuottelivat. Kerran iltana kesäisnä, päivän kuuman päättyessä, veden tyynen välkkyessä, seistessä unisen varjon, perhot paisteessa kimalti, hyöri hyönteiset vedessä, siinä luistellen, suristen ininänsä ilman täytti, sotahuuto kauas kuului. Vahva miespä, Kwasind, kulki kanootilla tuohisella pitkin Taquamenaw-virtaa, lelluen levollisesti ilmassa unettavassa, lämpimän lamauttamana. Oksista vetosen yltä, koivupuiden urpuloista, Unenhenki heitältäysi, hyppäsi Nepahwin-tonttu kera joukon ilmamaisen, käskyläistensä salaisten, liki päätä liekaeli kuni kiilto- Dush-kwo-ne-she, sukkela sudenkorento. Kuului kumu korvihinsa kuten loiske lainehien, kosken kaukaisen kohina, taikka hongikon humina. Tunsi tuosta otsallansa iskut ilman keijukaisten, annit uniarmeijojen, Unenhengen hengityksen hienosti hiveleväksi. Heidän ensi iskustansa miestä tuntui raukaisevan, tuosta toisen saatuansa mela liikkeettä lepäsi, kolmannella silmissänsä pyöri maailma, pimeni — Kwasind vaipui jo unehen. Lellui hän alas jokea kuni istuva sokea, Taquamenawta menevi rantakoivujen alatse, alle metsäniemekkeiden, kääpiöiden, Puk-Wudjien sotaleirien lähellä. Sielläpä he vuottelivat kävyillä varustettuina, jotka heti heitältivät, pahoin päähän paiskasivat. "Kuolo, surma Kwasindille!" sotahuutonsa hurisi. Kwasind vierähti vetehen, suistui saukkona jokehen, Kanootti kumohon mennen, tuohipursi tuul'ajona ajelehtivi joella. Niin sai Kwasind vainajaksi, mutta muisto vahvan miehen pysyi kauan kansan kesken. Milloin myrsky talvisäinen läpi metsien melusi, oksat huojuen rutisi, kappaleiksi katkieli, huudettihin: "Kas kun Kwasind polttopuitansa kokoopi!"
Aaveet.
Eipä konsa korppikotka saavu saaliille salossa, kaatuneelle piisonille, ettei tuota toinen keksi taivahalta tarkatessa, syöksy seuraten perästä, kohta kolmas toista nouda avaruuden aukeoilla; ensin pilkku pilven päällä, lähetessään lintuparvi pilvenä pimentävänä. Yksin ei vahingot ennä, vaan ne vaanien tulevat toinen toisensa jälestä, ensin yksi, sitten toinen, tullen jatkuissa tukulta uhrin uupuvan ylitse; ensin varjo, sitten murhe, tuska tappava lopulta. Taas ylitse kolkon pohjan mahtava Peboan, talvi, henkien ylitse vetten kaikki jäädytti koviksi. Lumi hapsista pölisi, peitti kentät valkosiksi, aavat aukeat tasoitti, kuni luoja kuurullansa ois' ne sormin suoritellut. Kyttä kautta laajan metsän lumikengillä kuleksi; kylän naiset askaroivat, maissia murentelivat, peurannahkat peittosivat; miehet palloa pelasi, lumikenkätanssiansa jäätiköllä pyörelivät. Kerran, päivyen pimeten, Naurava Vesi majassa Nokomisin kanssa vuotti Hiawathan askeleita, miehen metsästä tuloa. Lieden loimu kasvoillansa heiasti punasin viiruin, Nokomisin silmä loisti kuni kuutamo vetinen, välkkyi silmä Minnehahan kuni aurinko vetehen. Takanansa kyyröttivät varjot wigwamin sopessa, savu kieri renkahissa liidellen läpi lakeisen. Oviverho verkallensa ulkoa kohotettihin, hehkui hetkisen tulonen, savu häälyi hetken verran, jolloin kaksi naisenpuolta kävi kutsutta sisälle, hiljaa, ilman huomiota, ilman tervehdys-sanoja majan nurkkahan menivät. Näkö, verhot näytti, että ovat vieraita kylästä, istuksivat kalpeoina surumielin, hiljaisina, kera varjojen vapisten. Oliko huuhkajan humina, Koko-koho metsikössä? lauloiko lakeisen suulla tuuli, tunkien sisälle? Varmasti selosti ääni: "Vainajat ne, vaatteissansa, aaveet, on asukkaitanne, Ponemahn alusväkeä tulevan elämän maasta!" Sai kotihin Hiawatha, metsäretkeltä palasi, lumikuura kutreillansa, punapeura olkapäillä; Minnehahan jalkoihinpa heitti peuran hengettömän. Kaunihimpi, uljahampi mies nyt mielestä hänellä, kuni tullessa kosihin muinoisin majalle taaton, peuran hälle kun pudotti toivehittensa tueksi. Kohta keksi Hiawatha vierailut värisemässä, oudosteli itseksensä Minnehahan vierahia; ei hän liikoja udellut, lausui tervetullehiksi. Illallisen laitettua, peuran pantua paloiksi verettömät vierahatpa hypähtivät varjostansa, söivät parhaimmat palaset, valtasivat valkorasvat, jotk' oli siirretty sivulle Nauravan Veden varalle, Hiawathan vaimon syödä. Kysymättä, kiittämättä ahmivat palat parahat, taas takaisin pyörähtivät, sopen varjohon vajuivat. Puhu eipä Hiawatha, tee ei liikettä Nokomis, moitiskele Minnehaha, pienin piirre ei paheksu; Minnehaha kuiski vainen: "Kyll' on raukat nälkäisiä! Tehkööt tahtonsa mukahan, syököhöt ravinnoksensa!" Moni päivä nousi, laski, valon yöhyet karisti kuni kuusi huutehensa pimennossa oksiensa. Istui päivät liikkumatta oudot vierahat majassa, mutta öillä, myrskysäillä taikka tähtien valossa aina metsähän menivät polttopuita noutamahan, aina äänettä, suruisna. Konsa vainen Hiawatha tuli metsästä, kalasta, kun oli valmis illallinen, ruoka kullekin jaettu, naiset kalpeat kavahti kodan synkästä sopesta, ahmivat palat parahat, Minnehahan mieliruuat, moittehitta pois menivät taaskin varjohon takaisin. Moittinut ei Hiawatha katsehella karsahalla, sanoilla, sadattelulla, ei konsa Nokomis-muori tehnyt ynseetä elettä, eikä heille Minnehaha tympeillyt pahoista töistä. Kärsivät ne äänetönnä, ettei oudon oikeudet, onni ilmanantamisen kautta katsehen vähene, säry syytöksen sanalla. Keksi kerran keskiyöllä Hiawathan valpas silmä kodan vienossa valossa, kekäleiden hiiltyväisten liekin yhä riutuessa, kuuli pitkät huokaukset, monet nyyhkehet suruiset. Ylös nousi vuotehelta, päältä vuodan pitkävillan, siirsi peurannahkaverhot, haamut kalpeat havaitsi lavoillansa yösydännä istumassa, itkemässä. Virkkoipa hän vierahille: "Miks on syömmenne suruiset, yönne nyyhkitte yhäti? Oisikko Nokomis-vanhus taikka Minnehaha joskus pahoin vieraita pitänyt, teitä loukannut jotenkin!" Heti haamut lakkasivat itkusta, valituksesta, äänin leppoisin puhuivat: "Haudan haamuja olemme, ennen kanssanne elimme, mailta Chibiabosinpa saavuimme varoittajiksi, koittamiksenne kävimme. Kun vieri surujen viestit, elävien tuskanhuudot autuaitten saaristohon, tahtoen takaisin sieltä kuollehia ystäviä, saattaen murehet meille turhilla valituksilla, siks' sua saimme koittamahan. Hylyt, oudot täällä oomme, teille taakkana pahana, eipä meille, kuollehille elossa sijoa olle. Mieti tuota, Hiawatha, puhu kaiken kansan kuullen, etteivät valita vasta täältä pois jo muuttaneita, saata sieluja suruhan Autuaitten saaristossa. Älkää haudoille varatko kantamuksia kovia, wampumia, turkiksia, paljo kuppia, patoja, että henget herpouvat tavattoman taakan alla; ei kuin hiukkasen evästä, tulta tiellensä valoksi! Täält' on neljän päivän matka aaveitten asuinsioille, neljä yötä yksinäistä, neljästi tulen tekoa. Perätysten neljä yötä tehkää haudoille tulia, ettei haamu matkallansa vall' ois lämpöä, valoa. Hyvästi nyt Hiawatha! Kovan koitoksen panimme kärsivällisyydellenne, hävyttömän julkeata oli kaikki käytöksemme; ylenpä ylevä, suuri, jaloluontoinen olitkin. Pidä vastakin varasi kovemmassakin kokeessa!" Puhelujen päättyessä kodan peittävi pimeys. Hiawatha hiukan kuuli vaatteiden kahisemista, verhon siirtyvän ovella näkymättömin kätösin, tunsi kylmän ulkoilman, valon himmeän ovesta; vierahat vaeltavaiset, Manan herran matkamiehet, oudot aavehet hävisi.