Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.
»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.
»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.
»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät rinnakkain toista rantaa kohti.
Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.
»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»
»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.
»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.
»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.
»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme iloitsee.»
»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.
He saapuivat hiljalleen rantaan.
»Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin omia vaatteitaan etsimään.
Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.
»Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi.
Tyttö vastasi silmillään.—Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien lomitse.
»Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten…»Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.»
Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi mieleensä painaakseen.
He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja seisahtuivat siihen.
»Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, »kuinka vaikea minun on sinusta erota!»
»Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi.
»Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?»
Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.
»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä kätke minulta silmiäsi!—Kyllikki…?» sanoi hän uudelleen, toivo ja epäilys katseessaan—irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen hänen vyötäisilleen.
Tytön vartalo värähti—kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.
Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta—tyttö kietoi käsivartensa yhä lujempaan.
Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui—häntä miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.
»Saanko minä…?» kysyivät hänen silmänsä.
»Saat!» vastasivat tytön silmät—huulet yhtyivät———.
Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne olivat aivan kuin toiset—hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni veripisara.
Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän ystävyyden salaperäinen sinetti—hän joi kiihkeällä suutelolla veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä hetkenä hukkunut.
Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.
Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista, metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla.
Se on uljas ja mieltätenhoava näky—mieltätenhoava joka aika. Syksyllä syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan, ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia päiviä vuodessa.
Penikulma virtaa, penikulma niittyä—vain eräässä kohti kaksi niityn vartijaa.
Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla olevaa naapuriaan.—Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan.
Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain kautta koko lakeutta.—Sitä Välimäeksi mainitaan.
Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät tukkilaiset sydänyön hetkeä—kuka käsivarren varassa loikoen, kellä eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä savupilviä nousi piippunysistä ilmaan.
Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät.
»Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!» huudahti vihdoin joku joukosta. »Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi virtaa.»;
Useita päitä kohoutui yhtaikaa.
»Mutta eikös siellä istukkin joku…?»
»Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.»
»Niin, se on semmoinen tarina…?» kysyy joku 'härkämies', joka kulkee vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia.
»Vai tarina—? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?» huudahtaa eräs vanhanpuoleinen mies. »Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.»
»Täsmälleen neljätoista vuotta», sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan piipustaan. »Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a, kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!»
»Oikeinkos te sen itse näitte?»
»Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut niitä kasvoja silmistäni—enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä sen ensi kertaa näin … ja silloin sen vieressä istui nuori herra.»
Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan.
»Olikos se sen sulhanen?»
»Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen—vaikka en minä sitä silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs ne muuten saisivat aikansa kulumaan.»
»Entäs sitte? Entäs sitte?»
»Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla—mutta herraa ei enää olekkaan…»
Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan.
»Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne—olisihan niitä ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä—juuri siinä puolenpäivän rinnassa, ja istui ihan samalla paikalla.»
»Mitäs se oikein teki?»
»Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.»
»Taisi Anttia omakseen katsella!» joku nuorukainen ilvahtaa. »Tehän olitte siihen aikaan vielä nuorimies?»
»Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi—ei tämä ole mikään pilajuttu!»
Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava runkoa myöten alas maahan—piiput ailahtavat miesten hampaissa.
»Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula—mitä lie ajatellut, sen yksin Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen tuon kallion vieritse Mantilaa kohti.—Se siellä kallion takana tulee minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin.
»No…?»
»No sitä minäkin ensin hämmästyn—kasvoillakin on musta harso. Mutta voi ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri ja jään katselemaan hänen jälkeensä.
»Olikos se nuori?»
»Nuori, nuori—liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja kulkee täällä suruaan haihduttamassa.—Minä Mantilaa kohti oikasemaan.
»Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!'
Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt.
'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan.
'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu rannalla.
Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin.
Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella—oli painunut kuin kivi pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis! Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa tällaisilla jätkänkourilla.»
Kukaan ei virka hetkiseen mitään.
»Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy.
»Surunpa tähden niinkin—vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!»
»Niinkö—? Olikos sen hullusti käynyt?»
»Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan—siihen herraan, jonka kanssa silloin istui—ja poika jätti.»
Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.
»Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku.
»Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi, ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!»
»Sano herrastyttöväen rattaat—ei ne talonpojan tytöt sillälailla hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se rupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi pariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa käymään, niin käypi vaikka takaperin.»
Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa hihittivät.
»Sen sinä oikein sanoit!» tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen mies. »Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan maitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä pitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin tytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan muistellut.»
Voimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta.
»Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa», sanoi muuan vanha mies, kaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. »Kyllä niitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä asioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy mihin vellikuppiin tahansa.»
Äänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli miesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa tutkivasti silmiin—joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia osottaen häntä sormellaan.
»Tunnen ainakin yhden talonpojan», jatkoi vanha mies, »joka rakasti nuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään tappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi rahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole voinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.»
Ukko vaikeni.
»Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies», sanoi se, joka äsken sormellaan viittoili.
Vanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että suuri lippa varjosti kasvot kokonaan—näkyi ainoastaan kuinka harmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu messinkihelainen väärävarsi tärisi.
Miehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka keskustelua.
»Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa», sanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies.
Männyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana runkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean häiveen—kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto.
»On jo aika lähteä!» sanoo Olavi ja nousee.
Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat hämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli—sehän puhuu samalla väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?'
»No pojat!» virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja astuu rantaanpäin.
Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja rientävät jälessä.
»Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä tahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat!—Mutta tiedätkö, Tuomenkukka, mitä elämä oikein on?»
»Kyllä», vastasi tyttö säkenöivin silmin—»se on rakkautta!»
»Niin, rakkautta se on—mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä ja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen johtaa.»
»Niinkö—? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä sen nyt sanoit?»
»Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme kuin maneetti rautaa—tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!»
»Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!»
»Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun! Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan ole niinkuin sinä.»
»Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla sellainen!»
»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta. Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»
»Älä puhu niin … en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!—Mutta sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»
»Eivät.»
»Miksi—? Eivätkö ne osaa?»
»Eivät, sillä nepelkäävätolla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka, kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan meidänkin käteemme.
»Niinkö se onkin…?»
»Niin se on.—Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja kiehtoo!»
»Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?»
»Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava oletkin.—Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!»
»Juuri niin!—Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä äänellä.
»Mitä, mitä sitte?»
Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento ruumis värisi.
»Mitä—? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?»
Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä… kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!»
»Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.»
»Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää? Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan…»
Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä pistänyt tulisena kipinänä.
»Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä.»Sehän on aivan järjetöntä!»
»Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini, ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.»
»Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?»
»Häpeisi—? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!»
»Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?»
»Ei, ei»—tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä, jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.»
Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät:
»Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto—minä tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!»
»Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.»
»En, en haudassakaan!»
»Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani onnellinen?»
»Ei!»
»Onko se sitte minulle välttämätön?»
»Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen—en minä muuta pyydä kuin saada vaan sinua rakastaa.»
»Ja minä sinua—ilman kysymättä, ajattelematta!»
»Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja siunata sinua…»
Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan:
»Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan koskaan kuollut onnesta?»
»En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä…?»
»Vaan jos onoikeinonnellinen?»
»En minä sittenkään luule.»
»Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan—ja jos oikeintahtoo?»
Riemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin.
»Tuomenkukka!» sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. »Ei kukaan ole niinkuin sinä!—Ja josseolisi mahdollista, niin en minäkään muuta tahtoisi.»
»Tahtoisitko sinäkin—minun kanssani…?»
»Tahtoisin … tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan hyväilyyn!—Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille…»
Kaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka kurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen kalvakoihin kasvoihinsa.
»Minullakin kuuluu olleen sisar—Sisar-Maiju», puheli hän haaveillen.
»Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!» virkahti iltahämy. »Kyllä minä sen hyvin tunsin.»
»Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut hänestä niin kaunista—niinkuin senkin, sen sairausjutun…»
»Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.»
»Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni. Äiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista tulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja Maiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun hänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen suojakseen levitettyinä.»
»Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi iltahämy vakavasti.
»Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies—vielä suurempi kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan saa viedä Olavia, ei vaikka!»
»Oikein sinulle on kerrottu », nyökäytti hämärä, »juuri niin se teki. Ja äitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti—eihän se poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!»
»Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine keinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään ilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas, ja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee suuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä, ja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle—ja minusta tuli vähitellen terve poika.»
»Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei sallinut muiden sattuvankaan—sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!»
»Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin heikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan minun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja naureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään—olinpa väliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä korvalehdestä tai tukasta…»
»Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille—ja hymyillyt!»
»Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään—kun minä semmoinen peto olin…»
»Aivan niin—kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!»
»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.»
Nuori mies vaipui mietteisiinsä———.
»Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva…?» sanoi iltahämy, ikäänkuin viekotellakseen häntä jatkamaan.
»Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien mailla!»
»Kuka tietää—ehkä se olihänelleparempi, että asia on niinkuin se nyt on.»
»Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri—ja kaikki! Minä näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi päätään koholla—ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät, niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset, joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi hiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta—melkein kuin Kylli…»
»Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt olisi!—Entäs sitte?»
»Ja hänen luonteensa—se olisi kummallinen! Vallaton, miltei yltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi kunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi… Näin talvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään että ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi kylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti silmiini:
'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?'
Mieleni kävisi jo lauhemmaksi—vakavasti kuitenkin vastaisin:
'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen!Pidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat…'
'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän munkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi tupruaa—ja tämä se on raitista..!'
Niin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni aivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin minun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta tuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet…'
Nuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan—ikäänkuin painaakseen tämän hilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä.
»Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten—hän, niinkuin kaikki muutkin?» kysyi hämärä tiukoin katsein.
Hymy pakeni nuoren miehen kasvoilta.
»Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee silmässä…?»
»Ei, ei … se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua noilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä: 'Olavi, sinusta kerrotaan…'
'Mitä minusta kerrotaan—?'
Hän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini:
'Sinusta kerrotaan … huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit tyttöjen sydämillä—onko se totta?'
Minä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas.
'Ajatteleppas, Olavi:minäkin olen tyttö!'
Se menee kuin piikki minun olemukseni läpi.
'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo minä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä tahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar—niinkuin me nyt olemme.'
'Niinkuin veli ja sisar…?' sanoo hän ja katsoo minua suurin, ihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin veli—pitäisihän sinun se itsekkin tietää!'
'Kyllä minä joskus voinkin.'
'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria—etkö sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?'
'En!'
'Kyllähän sinunpitäisituntea… Usko sitte minua! Kyllä kait sitä voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi—minä olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.'
'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!' sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin helmaan.
'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko—niin kovin heikko.' Ja hän silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin, sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan…'
'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!'
'Minä koetan … sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran perästä———»
»Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.—
»Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit aivan toinen mies.»
Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena.
»Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa—kyllä minä ne sinun mittauslistasi osaan kirjottaa?'
Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua—mutta sinähän oletkin Sisar-Maiju!
Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja niin vierähtää hetki toisensa perään.
Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi, eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä.
Minun täytyy pakostakin nauraa:
'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!'
Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten minä ymmärrä mitä hän tarkottaa.
'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa—sitä on nyt kestänyt jo kolme vuotta?'
'Onko sitä jo niin kauvan…?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä kestää…'
'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan—kyllä he ovat jo aikansa raataneet.'
Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki.
'Isäkö—? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on kuitenkin liian pehmeä isännäksi.'
'Luuletko sinä niin—?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä.
'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö, millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi … juuri niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet—koskas sinä sen aijot kuivata ja raivata?'
'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?'
'Miksen minä arvaisi—olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi—mutta sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva…!'
'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada sinua suudella—ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!'
… Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja me olemme niin onnellisia … sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän lapsemme—oh, mitä minä nyt hourailenkaan!»
»Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi—täällähän on pilkkopimeä!»
»Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun—syvän, sorean ja ihmeellisen laulun.
»Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni säestäisin.
»Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta, jolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun tyttöni—sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!»
»Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja soittoa», vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. »Laula minulle vielä—en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa lattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.»
»Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua!—Eikö se ole merkillistä, Elämänlanka, että minun piti sinut löytää—minun, joka jo luulin että kaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?»
»Syksyn keltaista verta…?» sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi silmiin.—»Olavi, älä pahastu minuun … oletko sinä rakastanut muitakin—sinusta on puhuttu niin paljon?»
Nuori mies oli hetken vaiti.
»Ehkä minusta onkin puhumista», sanoi hän sitte alakuloisella äänellä. »Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa minua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus muitakin rakastanut?»
»Ei, ei—en minä sitä tarkottanut», sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen polviaan. »En minä itseäni ajatellut…»
»Vaan…?»
He katselivat tuokion toisiaan äänettöminä.
»Niin, kyllä minä ymmärrän—minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!»
Hän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä:
»Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin arvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen, joka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.»
»Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut … minä tarkotan: antanutkaikki, mitä sinulla on ollut—voiko sitä sellaista antaa kuin kerran?»
Se tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi äänetönnä eteensä tuijottamaan.
»Kuka sen ymmärtää!» sanoi hän hetkisen päästä.
»Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin kerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena kuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole minulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen rikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen yli.»
»Niinkö—?… Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas … ja minä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa. Mutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia, sitä minä en ymmärrä?»
»Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen kesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään ole ollut avainta. Vain sinulla oli avain—muut ovat olleet esikamareissa, sinä vasta saliin astuit.»
»Onko se totta, Olavi-? Niitä sanoja en minä ikänä unohda!»
»Kyllä se totta on, vasta sinun kauttasi minä opin tuntemaan miten salainen, syvä ja ihmeellinen miehen ja naisen väli on. Ettei se ole vain satunnaista toistensa tapaamista, vain syleilyjä, suuteloita ja tunteitten kevätouruja. Vaan että se on niinkuin hiljainen onni veressä, tai niinkuin nesteet puiden suonissa, näkymätön mutta kuitenkin kaikki kaikessa, sanaton mutta kuitenkin kaikkisanova ilman että huulet kertaakaan liikahtavat.»
»Juuri niin», sanoi tyttö liikutettuna. »Etkö sinä sitä ennen tuntenut?Minä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.»
»En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko olemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan päällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa ilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman aurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen ymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä pitää.»
»Ja sinä ymmärrät että se onrakkaus, se suurin kaikista!—Mutta miksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu … minä tarkotan: oikein siitäitsestä, eikä vain nimestä?»
»Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi, että se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee. Ja että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää siitä.—Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä, hatarassa mökissä, ja se selittää kaikki…»
»Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?»
»Olen, olen—siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä talvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat jääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui takkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset kaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta…»
»Olivatkos ne niin köyhiä?» keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin.
»Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides ryysyjen keskellä äitinsä vieressä.»
»Siellä kylmässäkö—?»
»Niin—mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin mies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen vuoteessa—katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla kasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus…»
»Entäs äiti…?» kysyi tyttö jännittyneenä. »Eikös sekin hymyillyt, ja vielä enemmän kuin mies?»
»Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui lapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt, etten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin tylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä ymmärrän—heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki tuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin—siksi he hymyilivät.»
Molemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen väristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi.
»Nyt minä ymmärrän», sanoi tyttö vihdoin, »miksi sinä sanoit ihmistä niin syväksi ja tutkimattomaksi—en minä vielä äsken sitä niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä mökin vaimo minäkin tahtoisin olla—olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä vuoteessa, mutta olla…» Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen silmiinsä.
»Mitä olla…?» kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään.
»Olla se, jota rakastaa,kokonaan ja ainaisesti omana!» sanoi tyttö katsoen häntä tulisesti suoraan silmiin.
Olavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he keinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja haikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi sen läsnäolon.
»Ei, ei, vaikkei sitäkään … mutta olla hänestä se … se joka ryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee», päätti tyttö, kätkien äkkiä päänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt hänen eroamattomaksi jatkokseen.
Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa.
Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja sylissään—sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne olisivat kuuluneet hänelle.
»Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö. »Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka kaunis sinä olet.»
Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä.
»Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt…?»
Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen.
Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän numeron, jota oli vaikea saada pois.
»Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut mitään.»
»Niin ennen, mutta nyt—nytpitäisiolla!»
Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti, laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen. Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa—syvän, ihmeellisen lapsen, joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä pahottamatta.
Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti.
»Älä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin vaikea olla.»
»Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta toiste—ymmärräthän?»
»Kyllä—toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.»
Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous—niinkuin hän olisi sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen keskelle suuria kysymysmerkkejä.
Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä.
»Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?»
»Ei—mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain erikoista.
»Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni kertoisin sen sinulle nyt.»
»Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena. »Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin satuja sepittää.»
»Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti tyttö.
»No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat kätensä omiinsa. »Oli kerran … eikös niin?»
»Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi kielin kertoa.»
Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen alku teki.
»Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää salainen ajatus.
»Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan nähdä.»
Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?»
»Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!'
Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän tytöltä.
'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö.
Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen kohdalle…»
Vieno väristys kävi tytön läpi.
»Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän suuteli sitä merkkiä—ja he erosivat.»
Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi—nyt hän jo ymmärsi…
»Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?»
»Pojalle—?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.—»Siitä ei minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.»
»Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi.»Vaan tyttö?»
»Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen merkin kautta hänen kanssaan—ja oli onnellinen.»
»Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä.
»Ei—eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi … niin, tyttö hän vieläkin oli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli aivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla.
Mies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä.
'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö.
'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla rintasi!'
Tyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään tekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi tytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä salata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun mies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että minä aina hänen omansa olisin—ja niin minä olen ollutkin!'—Silloin miehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja iski sen merkin läpi hänen rintaansa…»
Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti—hän tunsi kuinkaOlavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten.
»Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se loppu oli niin kamala.»
»Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.—Eikä se vielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!»
»Vielä jatkoa—?» huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa mitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa.
»Niin», jatkoi kertoja, »sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan portille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on.
'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon merkki rinnassasi!'
Mutta Isäjumala kuuli sen istuimeltaan, sillä taivaansalin ovi oli raollaan. 'Avatkaa ovi!' sanoi hän ja katsahti tytön rintaan, eikä tyttö yhtään pelännyt. 'Etkö sinä näitä asioita sen paremmin ymmärrä?' sanoi Herra Pietarille nuhdellen. 'Hän on nuoruutensa rakkaudelle uskollinen ollut—astu sisään, tyttäreni!»
Molemmat olivat vaiti. Hiiloksen sininen lieska leikki punaisella pohjalla uunissa.
»Kiitoksia, Elämänlanka—kyllä minä nyt sinun ajatuksesi ymmärrän», kuiskasi vihdoin Olavi väräjävin äänin, suudellen tytön kuumia käsiä. »Ja kuinka kauniisti sinä sen sanoitkaan…»
»Tokkohan sinä vieläkään kaikkea ymmärsit!» tyttö sanoi. »Se ei loppunut vieläkään…»
»Eikö vieläkään—?»
»Ei!»
Tyttö irrotti kätensä, ja ikäänkuin kooten kaiken sen, mitä hän oli kertomukseensa kätkenyt, hän kiersi ne syleillen Olavin jalkojen ympäri ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin:
»Anna minulle se merkki!»
Niinkuin kylmä puistatus olisi kiitänyt Olavin läpi, ja senjälkeen kuuma, ja sitte rinnakkain sekä kuumia että kylmiä.
»Ei, ei, Elämänlanka! Älä vaadi minulta sellaista—enhän minä edes osaa sellaista tehdä», hätäili hän.
»Sinä osaat mitä tahdot—rakkaus osaa kaikkea!»
»Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen…»
»Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi—?»
»Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan minä sitä kamalaksikin—sitä erästä kohtaa.»
»Niinhän sinä sanoit—sitä kaikkein kauniinta… Etkö sinä voi antaa?» kysyi hän värisevin huulin.
»Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa…»
»Minä melkein arvasin, että näin kävisi—et sinä voi minua ymmärtää, sillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi ilman elää», sanoi hän kiihkeästi. »Katsoppas!»
Hän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka riippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine nauharuusukkeineen.
»Se ulottuu juuri sille kohdalle—katsoppas!»
»Kuinka kaunis!» huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon käteensä. »Ja sinä tahdot siihen jotakin?»
»Niin.»
»Kiharanko—oletko sinä niin lapsellinen?»
»En, niin lapsellinen minä en ole.»
»Kukan?»
»En niinkään lapsellista.»
»Muistovärsyn?»
»En sitäkään—vaan sinut kokonaan!»
Olavi katsoi hämmästyneenä, tietämättä mitä ajatella. Niinkuin se, josta hän oli koettanut irtiponnistella, olisi vain sitä lujemmin kietoutunut hänen ympärilleen.
»Etkö ymmärrä—? Sinun kuvasi!»
»Mutta minullahan ei ole kuin yksi ainoa, enkä minä ole antanut kenellekään kuvaani», pakotti hän itsensä sanomaan.
»Et—sinä olet säästänyt sen minua varten!» sanoi tyttö painokkaasti.
Olavia hävetti—millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa! Miksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta syliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä kieliä väräyttänyt—sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja ijankaikkisesti!
Hän nousi ja äänessä oli tulta:
»Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!»
Mutta sanat katkesivat siihen—niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut hänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja vaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen.
Tyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus kasvoillaan.
Olavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas:
'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?'
Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia.
»Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen.
»Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet poissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja aamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin ennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.»
Syvä liikutus oli vallannut Olavin—niinkuin joku olisi repinyt häntä kahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää, pyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä kummaa hänelle on tapahtunutkaan—?
Hän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa kaikki—sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja kokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei voinut—'sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi!' huusi kuin jäätävä viima hänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa ympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea kätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen otsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen polvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne kumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin—mutta erilaisista lähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin.