Sunnuntaiaamu—tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut partansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä.
»Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet», ajatteli hän itsekseen.—»No, miehekkäämmältä vain näyttää!»
Hän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä kerran.
»Taidanpa olla hiukan kalvakkakin», ajatteli hän edelleen.—»Vaan enhän minä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!»
Hän aikoi juuri nousta.
»Katsoppas vielä kerran—hiukan tarkempaan!» kehotti peili.
Olavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili:
»Enpä minä nyt enää mitään huomaa.»
»Vai et huomaa…?» virkahti peili miltei ilkkuen. »Vilkaseppas hiukan silmiesi alle!»
Niinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä tuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja ristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat juovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. »Onko se mahdollista?» huudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan.
»Onko se ihmeellistä?» vastasi peili kylmällä äänellä.
Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen.
»Mistä minä ne olen saanut?» huudahti Olavi tuskaisella äänellä.
»Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!» peili vastasi. »Sinullakin on nyt 'merkki'—pyytämättäsi.»
Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut. Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara mies, ruoska koholla ja komentanut: »katso!»
Hän katsoi.
»Katso tarkemmin, että opit itsesi tuntemaan!» huusi ruoskamies. »Katso niiden merkkiesi sisäkulmiin, mitä niissä on?»
Olavi katsoi. Joukko hienoja, velttoja viivoja—toiset syvempiä, toiset matalampia, toiset suoria ja varmoja, toiset sekavia. Kylmä hiki alkoi pusertua hänen otsalleen.
»Lue ne!» huusi takanaseisova.
»Mahdotonta—ne ovat niin sekavia!»
»Sen minä kyllä tiedän», sanoi ruoskamies miltei ivaten, »mutta lue!»
Olavi kuuristausi eteenpäin ja koetti tarkata.
»Montako niitä on?»
Ei vastausta.
»Montako niitä on?» kuului kuin jyrähdys ja Olavi oli tuntevinaan ruoskan vinhahduksen päänsä päällä.
»Yhdeksän tai kymmenen paikkeilla», sammalsi hän.
»Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?»
»En!»
»Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi!—Ensimäinen?»
»En minä tiedä.».
»Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!»
Se oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti painamaan päänsä alas—ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen:
»Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat!—Kyyneleitä ja tyhjiä lupauksia!—Kauneudenjanoa!—Valeveljeyttä!—Vallotushalua ja itsekkyyttä!—Sammuvia lapsuudenääniä!—Mielikuvituselämää ja itsensäpettämistä…!»
»Jo riittää!»
»Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin muistatkaan.»
»Älä piinaa minua!» huusi Olavi kuin uhaten.
»Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä muuta'…»
»Älä piinaa minua!» karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi peilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet helähtivät lattialle.
Hän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma lieska.
»Entä sitte—?» huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan polkaisten. »Itse minä merkkini kannan—ja kannan pää koholla!»
Sanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos.
Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat.
Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin kauvas—häntä vastapäätä istui nuori mies.
——-»Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja siitä ehkä olisi paljokin sanomista—vaan tuskinpa minun sopii ruveta teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan…?»
Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka.
»Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva. »Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on mielipiteitä.—Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle ajatuksenne lupaa kysymättä—eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut aivan luvan perusteella.»
»Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu kokonaan—herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä riennän avuksenne.»
Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei voinut olla nauramatta.
»Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen—se asia on ollut ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.»
Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään:
»Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä?Teidänhuulillanne se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.»
»Niinkö—?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi—se ei ainakaan ollut tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.»
»Aivan niin—kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!»
Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka.
»Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.—Sanotteko rouva…»
Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään, mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä.
Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui kodikkaaksi——.
——»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.—Vaan sitähän ei sovi sanoa!»
»Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?»
»Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti. »Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme kuin koiranpenikkaa—suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään … sitte huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!»
Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä.
»Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?»
»Ehkä—suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat, mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee … niin, siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.»
Juna kiiti sillan yli—puhujain ääni hukkui teräskiskojen säestykseen———.
———»Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan sellaiseen puhetapaan tottuneet?»
»Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi.
»Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin' on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat: 'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä sydämemme janoo?»
Nuori rouva katsoi hämmästyneenä—sillälailla hän ei ollut kuullut vielä kenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo? Miksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta keskustelemaan?'
»Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka oikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte», sanoi hän kuin torjuen, »niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat hetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että niin on parempi.»
»Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!» huudahti nuori mies ja iva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja joukko työmiehiä työntyi vaunuun—nuori rouva huoahti helpotuksen huokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean sinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia lasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun———.
———»Minä taasen loukkasin teitä», sanoi nuori mies omituisella verhotulla äänellä. »Mutta älkää itseänne ajatelko—josteidänavioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi puhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä naimaton, vaan ainoastaan—niinkuin kaksi ihmistä?»
»Niin, niin, niinhän se on», sanoi nuori rouva, mutta hänen levottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän jotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?'
»Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa», jatkoi nuori mies hillityllä äänellä. »Mutta pitäisikö meidän vaijeta nähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai tahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti—senvuoksi että se on vedessä?»
»Te ettesaapuhua tuollalailla!» huudahti nuori rouva tuskaisella äänellä. »Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan väärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet kunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.»
Nuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen:
»Minähän ymmärrän—mutta miksi te taasen itseänne sekotatte! Minä luulin», jatkoi hän alennetulla äänellä ja katsoen häntä miltei hypnotisoivasti silmiin, »minä luulin teidän minua paremmin ymmärtävän, melkeinpä hyväksyvän, sillä minun käsittääkseni te naiset olette tässä asiassa vieläkin huonommalla puolella kuin me miehet. Minä luulin että teille, joilla on hienommat vaistot ja ehkä suuremmat odotukset, pettymyskin on suurempi.»
»Teettekö te meistä pilaa—tahdotteko te tahallanne minua piinata?»
»En, kuinka minä pilaa tekisin, mutta itse asia on räikeintä pilaa kuin ajatella saattaa.» Hänen äänensä oli matala, mutta tunkeutuva kuin pumpuliin kääritty naskalinkärki: »Sanokaa, rouva, minulle yksi asia! Eikö jokaisella nuorella tytöllä ole miehestä 'ihanne', josta hän haaveilee, ja eikö hän odota avioliitolta sitä suurta ja pyhää, jolle koko hänen olemuksensa väreilee?»
»On on, siinä te totta puhutte!» sanoi nuori rouva lämpimästi. »Mutta ne ovat tyttöajan haaveiluja, jotka eivät aina toteudu.»
»Eivätkö muka toteudu? Toteutuvathan ne! Eikö jokainen meistä kelpaa, jokainen vapiseva vanhus, jokainen kuihtunut ruumis ja jokainen raaka, kömpelö henki? Mehän olemme jumalallista sukua, me miehet—ihanteita kaikki tyyni!»
Hän sanoi sen niin kylmällä, repivällä ivalla, että puistatus kulki nuoren rouvan läpi.
»Ja te kulette näiden 'ihanteittenne' kanssa kuin kievarikyydillä jonkun tuntemattoman herran kanssa, kapsäkit samoilla kärryillä. Ja te istutte ja puhelette ilmoista ja maisemista, ja muuta yhteistä teillä ei olekkaan. Mutta matka sujuu, sillä kärryjen alla on vieterit. Ja aikaa myöten ilmautuu lapsiakin, vaikkette te kaikkina hetkinä voi käsittää kuinka teillä voi olla lapsia tuon miltei vieraan matkustajan kanssa.»
Hän katsahti rouvaan kysyvin, terävin silmin, ikäänkuin hän olisi päässyt siihen, mitä oli tähdännyt.
Nuoren rouvan kasvoilla kuvastui yhä suurempi tuska ja levottomuus.
»Eikö täällä ole liian kuuma?» sanoi hän nousten ylös.
»Aivan varmaan—miten huomaamaton minä olenkaan!» Nuori mies riensi ikkunan luo ja avasi sen, mutta jäi ikkunanpieleen nojaten seisomaan ja loi seuralaiseensa katseen, jossa ilkamoi ylimielisyys ja salainen voitonvarmuus.
Nuori rouva seisoi toisella puolella vaunua ja katseli ikkunasta ulos. Tuo mies ahdisti ja veti häntä—miksei edes ketään tule vaunuun? Hänen olisi pitänyt vastata, mutta mitä? Saamattomuuden tunne ja yhä jatkuva äänettömyys alkoi lopulta käydä sietämättömäksi.
»Mutta mitä te tuolla kaikella oikein tarkotatte?» sanoi hän hermostuneesti, kääntyen ympäri.
»Minä tarkotan—uskallankohan minä sanoakkaan?» puheli nuori mies tullen hänen luokseen. Mielipiteet ovat niin erilaiset… Minä tarkotan että rakkaus on vapaa, vapaa avioliitosta ja synnistä ja muista ihmisten keksimistä siteistä!»
»Ja te uskallatte tuollalailla puhua?» huudahti nuori rouva tulistuneena.
»Miksen minä uskaltaisi—pyydän vain anteeksi mikäli se teitä loukkaa. Rakkaus ei tunne eikä tunnusta mitään rajoja. Puhutaan sivistyksen ja samansäätyisyyden vaatimuksista ja puhutaan sivistyneitten muka 'hienommista tunteista'. Lörpötystä kaikki tyyni! Hieno neiti voi olla varreltaan siro ja vyötäröltään pyöristetty—ompelijattaren armosta. Ja hänellä voi olla pää täynnä korulauseita ja kirjavernissaa—koulujen armosta. Mutta rakkausasioissa hän voi olla raaka ja kömpelö kuin navettapiika. Ja joku sivistymätön 'piika' voi olla kuin notkea koivunvirpi sekä sisältä että ulkoa ja hän voi haaveilla tuntikausia kuvin ja tauluin, joita ei tapaa missään kirjassa—ja sitä hän on luonnon armosta! Ja aivan sama on meidän miestenkin laita.»
Nuori mies puhui yhä hillityllä äänellä, mutta se ääni oli kiinteä ja sen pohjalla virtasi tulta ja sen lomitse välähteli salamoita.
»Ettekö siis anna sivistykselle mitään arvoa näissä asioissa?» kysyi nuori rouva tietämättä mitä sanoisi, sillä tuo ääni alkoi huumata hänen kuuloaan ja aistejaan niinkuin kirkonkellojen ääni, kun sitä kauvan läheltä kuuntelee.
»En, enemmän kuin tekään! Te naiset pidätte kyllä kauniista vaatteista ja hienoista huonekaluista, mukavuudesta ja lemmenkujertelusta. Mutta ne eivät ole sitä, jota teidän sisimpänne janoo ja jolle te väreilette, vaan…»
Hän keskeytti, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.
»Vaan…? Miksette sano suoraan, kun kerran olette jo näin pitkälle sanonut!» huudahti nuori rouva ja hänen maidonvalkeilla poskillaan paloivat tummanpunaiset täplät.
»Vaan te odotatte miestä, joka kykenee teidät ottamaan, ottamaan luonnon vapaalla valtakirjalla! Sellaisesta miehestä te unta näette, sellaisen perään teidän salaisimmat huokauksenne nousevat—miehen perään, joka ei lepertele, vaan ottaa teidät kahden lämpimän käden väliin ja kohottaa niin, että näette taivaan aukeavan ja tähtien tuikkivan. Ja vasta sellaisena hetkenä te tunnette mitä elämä on, ettei sen salaista voimaa kykene kukaan mittaamaan eikä rajottamaan.»
»Mutta eikö juna viheltänyt … eikö asema jo tule?» sanoi nuori rouva hätääntyneenä, ikäänkuin peläten onnettomuutta ja tahtoen rynnätä vaunusta ulos.
»Ei, ei vielä … tämä on pitkä väli.» Hänkin oli nyt levoton ja kiihottunut, silmät säihkyivät ja poskilla kukkivat kuumat veret———.
———»Ja tiedättekö, miksi minä teitä naisia sanoisin, sellaisina kuin te olette saadessanne olla oman luontonne mukaan?—Minä sanoisin teitäsabinittariksi!»
»Sabinittariksi—?»
»Niin. Muistattehan että heidät ryöstettiin, ja että heidän joukossaan oli sekä puolisoita että neitoja. Ja kun heidän miehensä ja isänsä tulivat heitä takaisin vaatimaan ja seisoivat miekka miekkaa vasten ryöstäjäin edessä, niin nuo neidot ja puolisot juoksivat hajallisin hiuksin ja revityin vaattein väliin ja vannoivat korkealla äänellä etteivät hetahdopalata, vaan jäädä ryöstäjäinsä roomalaisten luo. Ja jäivät, ja heistä tuli sen kansan esi-äidit, joka maailman vallotti.—Ontuuko minun tämäkin vertaukseni?»
»En minä tiedä—en minä ole koskaan sitä ajatellut siltä kannalta», vastasi nuori rouva hämmentyneenä.
Valaistuslaite oli joutunut epäkuntoon, kaasuliekit levottomina lepattivat.
Molemmat istuivat äänettöminä. Nuoren miehen veri kuohui ja kiihkeä maltittomuus kulki kuumepuistatuksina hänen lävitseen. Nuori rouva nousi seisoalleen, pyyhkien hikeä otsaltaan ja leyhyttäen nenäliinalla viileyttä kasvoilleen. Mutta käsi vapisi ja liina vierähti lattialle.
Nuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle.Mutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä.Käsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan—kaksi suurta sinistä silmääkatsoi häneen avuttomina.
»Ettekö pelkää minua?» huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen toiseenkin käteensä.
Tuskainen, tukehtunut huokaus—nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi kuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen käsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu.
Nuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät rouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen syleilyyn.
Niinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa pitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti ja painui itse lysähtäen penkille.
»Kurjaa!» huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. »Miksi matkia roomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään tahtoisitte olla mikään sabinitar!»
Veri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui jähmettynyt tuska ja neuvottomuus.
»Me olemme kurjia kaikki tyyni!» puhui nuori mies kuohuvalla raivolla. »Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme uskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on himoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei pisaraakaan!»
»Älkää puhuko enää!» nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. »Jos te tietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen…»
»Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!… Minä tiesin että te ette rakasta miestänne kokonaisesti!»
»Te—? Mistä te sen tiesitte?» huudahti nuori rouva kauhistuneena.
»Silmistänne—ne sanovat enemmän kuin sanat… Ja minä tiesin että te ette rakasta lapsiannekaan!»
»Älkää jatkako, minä en voi tätä kurjuutta kestää», rukoili nuori rouva.
»Kyllä te voitte, ja se onkin jo kestetty. Ja minä tiesin vielä muutakin. Minä näin että teidän talossanne luikerteli käärme, se sirosuinen lörppömaisteri, joka sattui olemaan teillä juuri sinä hetkenä, kun minäkin siellä kävin. Minä ymmärsin ettei teidän miehenne ollut voinut antaa sitä, mitä te kaipasitte, ja että te yhä haaveilitte 'ihannettanne'. Ja minä näin yhdellä silmäyksellä että tuo siloinen fariseus, jolla oli suu täynnä Goetheä, Schilleriä ja rouva von Steiniä ja joka katseli teitä kuin nälkäinen susi lammasta, luuli olevansa tuo etsitty miehen-ihanne. Ja tämän estetiseeraavan lörppöherran minä päätin tallata lokaan, jos minulle siihen tilaisuus sattuisi, ja näyttää ettei ainakaan hän voi antaa teille senkään vertaa kuin miehenne!»
Nuori rouva lyyhistäysi vaunun nurkkaan, niinkuin hän olisi ollut pahantekijä, jolle tuomiota julistettiin.
»Se oli pohjaltaan rehellinen ja kunniallinen ajatus», jatkoi nuori mies, »mutta siihen sekaantui muutakin—minun omaa kurjuuttani. Minun veressäni kuohui halu tehdä ivaa avioliitosta ja rakkaudesta, ja minun suoniani poltti kiihkeä halu syleillä toisen miehen vaimoa, sillä sitä arvolausetta ei minun kulkijankirjoissani vielä ollut. Mutta silloin ryntäsi minun toinen ihmiseni väliin ja huusi minun korvaani: sinä et ole roomalainen, sillä sinä et tahdo pitää etkä taistella sen ryöstetyn puolesta, vaan sinä olet samanlainen salavaras kuin kaikki muutkin!—Halveksikaa minua, sillä sen minä olen ansainnut!»
»Minäköhalveksisin—? Ja teitä…? Sanokaa itseänne miksi tahansa, te kuitenkin olette toisenlainen kuin monet muut.»
»Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi kuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni puhua—sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt mullassa.»
»Rehellinen te olette ja suora—siitä minä teitä kunnioitan», vastasi nuori rouva rauhallisempana.
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte kuin arastellen:
»Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni mieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut kuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee … niin, te ette voi ymmärtää millaista elämää minä olen elänyt—meitä on satoja, jotka elämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te … te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa ettei 'ihannetta' olekkaan?»
»Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla ryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he ovat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät huomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän eteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet minun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa sellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte roomalaisianne.»
»Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?» kysyi nuori rouva.
»Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi luulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan polttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.»
Puhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina———.
———»Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on kaunista ja puhdasta», puhui taasen nuori mies. »Sallitteko että minä sen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua—toinen onneton toista onnetonta.»
»Oi sanokaa!» huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken tulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen kimallus—hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi kyyneliään pidättää.
»Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi», puhui nuori mies. »Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta väräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse tekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii se kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja mustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät meidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus! mutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja meidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin.—Minä olen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.»
»Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.»
»On parempiollasiellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te, rouvani, olette vielä aidan tuollapuolella—tosin valheparatiisissa, jossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin parempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me muutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä täällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta hinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa kylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu—ja siihen teillä tuskin on kylläksi kylmä sydän.»
»Ettekö voi muuta sanoa—ainoatakaan lohdutullista sanaa?» kysyi nuori rouva kuin epätoivoksi kivettyneenä.
»En—tai ehkä sentään—ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita ette sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään kotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat ventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea—tästä vanhasta ei ole muuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia, jotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä pitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille rakkauden-ihannetta kylliksi… Kuulitteko? Juna vihelsi!»
Hän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli.
»Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi—te silläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme. Hyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin muistelko.» Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan huulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.
Hattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos.
Nuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä asemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään—kuuma virta himmensi hänen silmänsä.
»Mikä hän oli…?» kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti penkille.
»Hän oli sittenkin roomalainen!» vastasi hän hetkisen päästä.—»Tai ainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen nähnyt…»
»Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen yhdellä siemauksella pohjaan!» puhui nuori mies itsekseen.
»Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja minä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen minä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen humalluttavia pohjasakkoja—minä, niinkuin muutkin!»
»Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän kuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten tuntea—juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!»
»Malja pohjaan, ja naura elämälle—ei sekään sinua itke!»
Ja nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille kadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät, puolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat sille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi.
Kirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei liikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset valmistautuneet iltakirkkoon—hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut arkitamineissa työhön.
Korkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin osotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan kuristaa ja jyskyttää.
Se kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten ovea kohti ja kolkuttaa hätäisesti.
Ei risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana, tuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän kolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti.
Lyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita—luukku lennähtää auki.
»Hva' ä' de' för en drummel?» huutaa kimakka naisen ääni. »Bråskar de'? Packa dej i väg, din slyngel, och de' på eviga minuten!» Luukku lentää paukahtaen kiinni.
Kuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua tarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle—kaikkiin koko katuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle.
Ihmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää—hän rientää miltei juosten keskikaupungille.
Siellä hänet tapaa uudelleen raivo—loukatun ylpeyden ja uhman raivo: 'olenko minä karjapoika?'
Rivi ajureita. Eräs kääntyy päin: »Pitäisikö olla?»
»Ei!»—Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan!
Rivin päästä hän sen vihdoin löysi—lihavan, punaisen naaman ja hätäräiset, vilkkuvat silmät.
»Kyllä vaan, kyllä tunnen!»—kiiluva silmä iskee tutunomaisesti. »Nuoria tyttöjä, hienoja tyttöjä, eikä rahalla väliä—niinkö?»
»Niin.»
»Herra on hyvä ja istuu!»
Katu jyrisee.—Niinkuin hän olisi saanut hyvinansaitun hyvityksen.
Portista pihalle. Ajuri nousee, Olavi nousee.
Ruoskanvarsi koputtelee luukulla varustettua ovea.
»Flickorna ä' int' hemma nu!»—luukku sulkeutuu.
»Mennään! Ajakaa vaikka tulimaiseen kattilaan, mutta ajakaa täältä pian!» huutaa Olavi.
»No no, ei sitä niin heitetä, kun kerran on reisuun lähdetty…» Ajuri kääntää kadulle ja kiertää täyttä vauhtia eräälle toiselle pihalle.
Olavi jää kuin tajutonna kärryjen viereen seisomaan.
Taasen koputusta … sitte nuorekas, sointuva ääni. Ja se nuorekas ja ajurin basso puhelevat hiljaa, tutunomaisesti.
»Selvä—ja nuori—eikä rahasta puutetta», selittää basso.
Olavin veri kiehahtaa. Onko hän markkinaraavas, josta rietasnaamainen ajuri hieroi kauppaa? Hän aikoo huutaa ajurin pois—silloin ovi raottautuu.
»Selvä on!» puhelee ajuri kiiluvin silmin——
»Iltaa—stig in, var så go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan.
Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä.
»Istukaa!—Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti… rukkaset antoi, vai?»
»Niin—miten ihmeessä te sen arvasitte?» huudahtaa Olavi keventynein mielin. Mikä onni että tyttö on noin hilpeä ja alkaa lörpötellä! Ja hän tuntee pakottavaa tarvetta itsekkin lörpötellä, lörpötellä ja valehdella—muuten hän ei voisi täällä viihtyä hetkeäkään kauvemmin.
»Kuinka minä en sitä arvaisi! Tännehän te aina tulette, kun teidän tulee siellä ikävä … ja siellä teidän onkin melkein aina ikävä.—Olikos se nätti?» kysyy hän silmää iskien.
»Nättipä tietenkin—melkein yhtä nätti kuin te…»
»Pyh!» Tyttö purskahti nauramaan. »Antoikos se edes suukkoa?»
»Ei ei, ei sinnepäinkään!»
»Ja sitte te nipistitte jotakin toista tyttöä poskesta—ja saitte rukkaset?»
»Ihme, millainen arvaaja te olette! Niinhän minä nipistin—nipistin ja taisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.»
»Sellaisia ne ovat ne familjin naiset! Jes sentään, kuinka ne ovat raaria sen rakkautensa päälle! Niinkuin sitä ei olisi hevosenkuorma vielä hautaankin viedä.»
He nauroivat molemmat—toinen kevyttä ilkkanaurua, toinen vapauttavaa 'maassa maan tavalla' -naurua.
»Mitäs te mieluimmin haluatte? Sherryä—madeiraa—portteria? Minä juon mieluimmin sherryä.»
»Kaikkia!» huudahti Olavi.
»Kaksikymmentä yhteensä», nauroi tyttö, sai rahat ja katosi.
»Mitähän tästä tulee?» Olavi tunsi joka tapauksessa tyydytystä että huone oli siisti, melkein hienosti kalustettu, ja että tyttö osasi edes puhua.
Pullot tulivat, pullot ja lasit.
»Skool!» Tyttö kohotti keimeän viehkeästi lasiaan.
He joivat—Olavi ensi kertaa ijässään. Niinkuin kaikki se karvas ja levoton, mikä hänessä oli lainehtinut, olisi tyyntynyt ja sammunut sherryn aaltoihin.
»Ensikertaako te olette 'Iisakinkirkossa'…?» nauroi tyttö silmää iskien.
»Ensimäistä.» Niinkuin pala olisi tarttunut Olavin kurkkuun.»Kaadatteko lisää?» ehätti hän kiireisesti.
»Mjuka tjänare!» Lasit kilahtivat.
»Onkos teillä paperossia mukana?»
Molemmat sytyttivät tupakan. Tyttö nojausi rennosti taaksepäin, kohottaen toisen jalkansa toiselle polvelleen ja puhallellen savukiehkuroita ilmaan.
»Eikös tämä ole erinomainen laitos?» puheli hän nauraen. »Yleinen hospitaali—kruunu pöllö vaan ei älyä antaa edes ilmaisia huoneita! Te tulette tänne sairaina ja totisina ja levottomina, ja kaikki te lähdette täältä terveinä ja tyytyväisinä. Eikös vain?»
»Kyllä kai…»
»Niin, hitto soi, lähdettekin! Ja mitenkäs te muuten tulisitte aikaankaan? Kuolisitte kuin kiiskit kuivalla maalla! Ja kuitenkin me olemme muka muita huonommat. Jes sentään niitä familjin naisia! Tuostakin kulkee joka päivä ohi muuan asessorinrouva—ylhäinen, ylpeä kuin viirikukko, ja ukko——
»Puhukaa jotain hauskempaa!» huusi Olavi ja hänen täytyi taasen huuhtaista sherryllä alas sitä, mikä alkoi uudelleen kohota.
»Hauskempaa? Kippis!—Joo, joo; hauskaahan teille olla pitää. Laulankos minä vai vihellän? Pidättekös te laulusta?»
»Kyllä, kun ette vaan rivoa laula.»
»Vai rivoa—fint ska' de' vara!
Sohva, sohva, sänky sekä sohva Eikös meill' ole mööpeleitä, sänky sekä sohva?
Hva' sa'? Kelpaaks?»
»Kyllä, kyllä se laatuun käy!»—Olavia laulun kevyt tanssipoljento viehätti.
»Täkki, täkki, tyyny sekä täkki! Höyhentyyny ja silkkitäkki, tyynyllä tyttö nätti!»
Olavin täytyi pakostakin nauraa.
Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja—tyttö oli myötänään äänessä. Lasit kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni.
»Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua, kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!»
Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,—hän oli jo aivan nähtävästi humalassa—ja katosi viereiseen huoneeseen.
»Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan.
Tyttö palasi kuin ilmestys—kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla somistettu ohut viitta ainoana verhona.
»Oh!» pääsi Olavilta.
»Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja kumartui Olaviin päin—hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa silmissään.
Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti hänen kasvojaan vasten.
»Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen.
»Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?»
»Juomaan!»
Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva.
»Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki sellaisia—joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin… Te olette ensimäinen sellainen—maljanne!»
Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään.
Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta. Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti, että se hehkui pitkänä tulipuikkona——
Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen hellällä äänellä:
»Miksi te sellainen olette—sellainen mies! En minä maksun edestä, en vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minärakastanteitä? Vai eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä—kyllä minä olen elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi…»
Olavin läpi kulki inhon puistatus.
»Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!»
Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi:
»En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin.Juodaan pois!»
»Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda täällä pitääkin»—hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja illalla, juoda yöllä ja päivällä … ilman noita tuolla ei täällä kukaan voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä—hyi sentään, millainen minä olen!»
Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan, nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi.
Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä katsellessaan.
»Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy lakkaamatta kieltään kastaa—eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi, joi, joi…»
Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun.
Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin kitalakeen tarttunut.
Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että lasit ja pullot tarjottimella helisivät.
»Mitä h——ttiä minä tässä itken ja löllään—niinkuin se siitä paranisi!»
Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan.
»Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä—vasta opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko, taikka minä tulen mustasukkaiseksi…»
»Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi nousi ylös—hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat.
»Täältähän se kullanmuru tulee!»
Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö—ilmautui ja pysähtyi siihen hymyillen.
Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle.
»Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus.
»Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa.
»Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki kättä—ei, pussatkaa!»
Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään.
Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan, kääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi tempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi läiskähtäen kiinni—sitte ei kuulunut enää mitään.
Olavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain epäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi irti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien ajamana ovesta ulos.
* * * * *
Nuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut kylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa peitti hieno, valkea kuura—niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata taivasta.
Hän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie olisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi enää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä kirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui samantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä ja jäykistyä.
Hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä.Suki ja siisti itsensä, ja läksi ulos.
Ja hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja kolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä aamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään hävettänyt—niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa.
Luukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen:
»Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!»
»Milloinkas ne nousevat?»
»Parin tunnin päästä.»
»Jaha!» Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja toista tänne, lopulta tullista ulos maantielle.
Kun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa niin väsyneet, että tuskin kantoivat.
Kolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat—ovi avautui.
»No—?» kysyi avaaja, se eilinen tyttö—aamupukeissaan, samein silmin ja veltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja kaiken maailman hajua—hän tuskin saattoi hengittää.
»Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata», sai hän vaivoin sammalletuksi.
»Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on—katsokaa itse!»
Ja hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville ruttuisen postipaperiarkin.
Olavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä:
»Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä menen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla.—Elli.»
»Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?» kysyi tyttö miltei huutaen.
Mutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja hän luki yhä uudelleen ja uudelleen.—Niinkuin raskas paino olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.
»Saanko minä tämän?» kysyi hän kuumat veret kasvoillaan.
»Syökää se, jos haluttaa!»
»Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!» puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja pusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee.
»Piru heitä ymmärtäköön—puolihulluja ihmisiä!» mutisi tyttö Olavin rientäessä miltei juosten portaita alas.
Matkamies asteli maantietä pitkin—vaaleapohjaista, vihreäreunaista maantietä pitkin.
Hän kulki niinkuin kone, joka kerran on liikkeelle pantu: kysymättä, ajattelematta, sivulleen katsomatta—yhä vain eteenpäin.
Matkamies saapui mäen laelle, josta tie laskeutui laaksoon. Ja siinä hän äkkiä pysähtyi, ikäänkuin kone, josta käyttövoima loppuu tai jonka eteen voittamaton este ilmautuu.
Hänen edessään lepäsi pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät kuin rauhanaita onnentarhan ympärillä. Itse tarhassa pieniä kunnaita, rinnepeltoja ja taloja, niittytäpliä ja kuhilasrivejä, heinäketoja ja viillossarkoja, pieni joki ja silta, kohiseva koski ja sen molemmilla rannoilla mylly.
Äkillinen liikutus valtasi matkustajan nähdessään tuon kaiken yhtäkkiä edessään. Yksi ainoa silmäys toi mieleen tulvan muistoja ja tapahtumia, jotka olivat jo aikoja sitte unohtuneet.
Kaikki näytti olevan ennallaan. Ja hän katseli jokea ja kohosi siitä kosken vartta ylöspäin. Myllyt katselivat toisiaan, kumpikin rannaltaan, niinkuin ne olivat maailman ajan katselleet. Mutta ne eivät olleet entiset hirsiseinäiset myllyt, vaan uudet, upeat, kiviseinäiset.
Ja se löi kuin välähdyksenä hänen mieleensä: onko mikään muukaan enää entisellään, vaikka puitteet näyttävät samoilta? Mitä kaikkea onkaan voinut näiden vuosien kuluessa tuossa pienessä kylässä tapahtua?
Matkamies kävi levottomaksi—niinkuin hänen olisi vaikea astua näin äkkiä ja tietämättömänä noiden kaikkien mahdollisuuksien keskelle. Ja hän lähti hitaasti, raskain askelin laaksoon laskeutumaan, ja kuta likemmäksi kylää hän läheni, sitä levottomammaksi hän itsensä tunsi.
Tie kaartui. Kaarroksen takaa kilahti heleä kello ja näkyi joukko syödä nykyttäviä lampaita—niiden kohdalla aidalla keikkui avorintainen, liinahousuinen lammaspoika.
Matkamiehen mieli ilostui—että edes lampaat ja lammaspoika olivat entisellään.
»No päivää!» tervehti hän poikaa kuin vanhaa tuttavaa. »Kenenkäs poikia se mies on?»
»Olenhan vaan semmoisen Tiinan poika», kuului aidalta reipas, ujostelematon vastaus.
»Vai niin, vai niin.» Matkamies astahti ojan yli tienoheen, istui ja pani tupakan.
»No mitäs tänne teidän kylään oikein kuuluu? Minäkin, näetkös, olen liikkunut täällä joskus ennen ja tunnen vähän näitä paikkoja, mutta en ole nyt pitkiin aikoihin kuullut mitään», puheli mies.
»Jaa mitäkö kuuluu?» sanoi lammaspoika ilostuneena niin suuresta luottamuksesta, ja laskeutui aidalta alas. »Jokos olette kuullut että Mattilan 'Tyttö' sai varsanäyttelyssä ensimäisen palkinnon?»
»En veikkonen!» vastasi vieras hymyillen. »Vai ihan ensimäisen? Entäs muuta?»
»Niin, mitäs sitä taas onkaan?» Pienissä viisaissa silmissä näkyi pirteä välke. »Niin! Tiensuun Maija on nyt mennyt naimisiin. Ja se sai oikein kaupunginsuutarin, ja niille laitetaan nyt tupaa—tuonne noin kokkoaholle! Näettekös?»
»Kyllähän minä näen. Kaunis siitä näyttää tulevankin…»
»Ja tulee oikein hella ja paistouuni… Niin, ja Niemellä oli kanssa häät, sille Annikille. Se meni nyt vasta naimisiin—vaikka kyllä siellä on paljo riijareita käynyt, joka vuosi vaan, ja isollisia.»
»Vai niin.» Matkamiehestä tuntui niinkuin joku olisi napauttanut häntä vasaralla rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin.
»Entäs Koskelassa?» kysyi hän maltittomasti.
»Jaa Koskelassako? Se kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja…»
»Kuoli—?» Niinkuin olisi isollamoukarilla iskenyt matkamiestä rintaan, niin että kaikki meni sillä yhdellä iskulla turruksiin.
»Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja oli valkoset lakanat hevosten selässä … ja arkku oli ihkasen täynnä hopeatähtiä—niinkuin taivas vaan.»
Matkamiehestä näytti niinkuin ilma olisi äkkiä pimennyt ja sen pimeän keskellä tanssinut pieniä hopeatähtiä.
»Olikos se tuttu?» kysyi poika, katsellen ihmeissään matkamiehen kasvoja.
»Oli», kuului tukehtunut vastaus.
»Ja emännän asiat on kanssa huonosti», innostui poika jatkamaan. »Se makaa nyt aivan viimeisillään…»
Matkamies tunsi ahdistavaa kuristusta rinnassaan.
»Niin ettei siinä nyt ole oikein isäntää eikä emäntää…»
Matkamies halusi nousta, mutta pelkäsi jalkainsa pettävän.
»Sanovat että se poika on jossain poissa, jota on isännäksi meinattu… eikä ole tullut kotiin.»
Matkamies nousi ja lähti eteenpäin.
»Hyvästi nyt vaan, poika!»
»Hyvästi!» kuului kummasteleva ääni tienohesta. Ja lammaspoika jäi katselemaan hitaasti kulkevan vieraan jälkeen, jonka raskaat askeleet rauskahtivat kuin hiekkaiset huokaukset maantien tiiviiksisullotusta rinnasta.
»Astu!» kehotti avain.
Mutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet juuri oven takana vallannut.
»Astu—olet jo kyllin viipynyt!»
Ja väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin pieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa kiertää lukkoa auki.
»Kalakala!» helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan kätensä alla.
Silloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään.
Niinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui tuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla—aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin.
Ja hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle. Ja häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin—samanlainen ja kuitenkin niin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia kohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo—mutta kummankin kasvoilla asui suuri lempeys.
Vanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja siristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja kirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää kohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu avautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut—ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka ovipielessä seisoi.
Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha vaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä, ja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta sanaakaan sanoa.
Vanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille levisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla, kuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli voitolla.
»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. »Minä tiesin että sinä kerran tulisit … ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit…»
Ja vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui vuoteen vieressä olevalle tuolille—molemmat pitivät yhä toistensa käsistä.
Vanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä lempein silmin.
Mutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut kysymys.
»No, poikani…?» sanoi hän miltei kuiskaten.
Mutta poika ei voinut mitään vastata.
»Katsotko minua silmiin, Olavi?» pyysi vanha.
Ja se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä, joissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska—nosti, mutta laski ne taasen pian.
Hymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja tutkivasti—terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia, veretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa … kaikkea.
»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», sanoi hän tuokion päästä—ei niinkuin pojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen…»Ja koska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen ja…»
Ääni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi liikutuksesta.
Silloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja jähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt—hän lysähti polvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan peitteeseen.
Niinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin vaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa.
* * * * *
Vanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama surunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja kaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen asuntonsa pitänyt.
Mutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden etuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia partiojoukkoja.
»Oletko tänään sairaampi, äiti?» kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi, pyyhkien hikeä sairaan otsalta.
»En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni jotakin—mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.»
Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa:
»Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on aina hyvää.»
»Niin, tarkotus—kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja sellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia sitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan silmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni koettelemuksissa—mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa…»
Sairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi taasen otsalle.
»Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa», pyysi Olavi, kuivaten jälleen hänen otsaansa. »Kyllä se vielä selviää.»
»Kyllä … ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä jos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja koko entisen uskoni ja toivoni—se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata… Tulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi helpompi puhua?»
Vanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine kyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti vuoteen ääreen.
Sairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä vielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti.
»Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta tapahtuvaan perinnönjakoon», sanoi sairas vihdoin, »sillä tiedän että te niistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi kappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni antaa sen teille omin käsin.»
Sairas huoahti syvään ja vaikeni—niinkuin hänen olisi pitänyt välillä levähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan.
»Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs tapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut niin tärkeäksi ja merkilliseksi.—Se on tuo kaappi tuossa!»
Pojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin—kaappiin ja sitte äitiin.
»Te näytätte hämmästyneiltä … kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa sanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.»
Hän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte, omituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei kuiskaten—niinkuin kummitusjuttua kertoen:
»Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla paikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin synnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja uskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja hän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen syntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun hän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun palaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi niin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen vakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä…»
Sairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä, jotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa.
»Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka olikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja avojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin vielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo avasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka peitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen—hän oli vielä nuori ihminen—ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta noussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut parkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän läksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän…»
Sairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista—kuuntelijat istuivat kivettyneinä.
»Mitenkä hän kamariinsa tuli», jatkoi sairas, »sitä hän ei myöhemmin itsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja paineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä kiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi, ovi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka sai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka silmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan vuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä seurasi kamala karjahdus—molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen pään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi kättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä välähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen—mitä sitte tapahtui, sitä hän ei enää tiennyt…»
Niinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen. Äiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi tuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan.
»Kun vaimo sitte tointui», jatkoi sairas vapisevalla äänellä, »istui mies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät verestävinä—istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi kulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia tuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan kaappiin—se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on…»
Sairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä kertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen.
Olavi tarttui kiihkeästi vanhan käteen—tarttui, puristi ja katsoi häntä rukoillen silmiin.
»Kyllä, kyllä», nyökäytti sairas hänelle lempeästi. »Mies pyysi anteeksi, ja sai, ja he tekivät sovinnon. Ja mies haki vielä samana yönä kellarista kittiä ja täytti sillä kirveen iskemät haavat, ja siveli myöhemmin maalia päälle. Mutta … tahtoisitteko katsoa sitä korjattua kohtaa…?»
Olavi nousi ja asteli kuin kone kaapin luo, mutta vanhempi veli ainoastaan kääntyi tuolillaan, katsellen siitä sanaton kauhu yhä kasvoillaan.
»Niinkuin näette, sattui terä juuri kaappien liitekohtaan, iskien molempiin syvän haavan. Ja kitti ja haavat kajastavat tarkemmin katsellessa vieläkin maalin alta. Ja mitä vaimoon tulee…»
Lause katkesi, sairaan kasvot olivat aivan verettömät ja niitä tempoi tuska ja syvä liikutus.
»Niin, vaimo antoi anteeksi, eikä heidän välillään vaihdettu koskaan epäystävällistä sanaa, niin että syrjäiset pitivät heitä hyvin onnellisina. Mutta ne haavat, ne haavat…! Ei sellaisia voi kitillä eikä maalilla peittää—sellainen on vaimon sydän…»
Kertoja vaikeni, vain itkuja liikutus puhuivat hänen kasvoillaan.
Olavi palasi paikalleen, tarttui vanhan käteen ja suuteli sitä kerta kerran perään kuin anteeksipyytäen, kuumien kyynelten tipahdellessa. Nyt vasta hänelle ikäänkuin yhdellä näkemällä selvisi äitinsä koko olemus, sen lempeyden ainainen surunvoittoisuus. Eikä hän voinut karkottaa omituista, selittämätöntä tunnetta: niinkuin hän itse olisi jotenkuten syyllinen, vaikkei hän ollut tähän päivään saakka edes tietänyt mitään äitinsä salaisuudesta.
»Ja mitä mieheen tulee … niin, levätköön hän rauhassa. En ole tahtonut hänen muistoansa häväistä, mutta ajatellessani ettätekinolette nyt kasvaneet miehiksi, ja että teilläkin tulee olemaan vaimot… Niin, kyllä hän oli jalo mies kaikessa muussa, niinkuin kaikki hänen käsialansa todistavat. Ja minä tiedän että hän sai siitä itsekkin paljo kärsiä, ja hänellä on tuomarinsa ja meillä on tuomarimme, ja meillä on kullakin kyllin vastattavaa omassa kohdassamme…»