Sairaan valtasi ankara liikutus, niin ettei hän voinut puhua pitkään aikaan. Olavi istui ajatuksissaan, silmät kyyneleitä tulvillaan— vanhempi poika oli edelleenkin tuoliinsa lyyhistynyt.
»Ja nyt minä tahtoisin antaa teille perintöni», puhui sairas tyynemmällä äänellä. »Siihen liittyy paljo ajatuksia, toivomuksia ja rukouksia, oikeastaan koko minun elämäni raskain ja rakkain. Enkä minä ole ainoa, joka olen sellaisia haavoja kantanut. Niitä on monia, vaikka maailma ei niistä tiedä, sillä vaimo voipi kärsiä suuria kärsimyksiä niitä kenellekään ilmottamatta. Ja olen kuullut myöhemmin että näiden seinien sisällä on jo ennen minuakin samanlaisia huokauksia huokailtu… Jospa minä voisin olla viimeinen tässä suvussa! Siksi olen tahtonut antaa teille tällaisen perinnön, toiselle ylä- ja toiselle alaosan—nuo, joissa on muistuttajat. Katsokaa niitä usein ja kertokaa niihin liittyvä muisto joskus lapsillenne. Ja kulkekoot ne sukuperintönä polvesta polveen—muistoineen, toivomuksineen ja rukouksineen, nimet vain unohdettakoon!»
Kaikki kolme katsahtivat syvän liikutuksen valtaamina korkeaan, kattoon saakka ulottuvaan kaappiin, joka näytti ikäänkuin kasvaneen ja seisovan kuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.
Sairas kallistausi, levoton jännitys kasvoillaan, poikiensa puoleen:
»Tahdotteko ottaa tämän perinnön?» kysyi hän kiinteällä, odottavalla äänellä. »Kaikkinensa, mitä siihen liittyy…?»
Olavi painoi kosteat kasvonsa kiihkeästi sairaan laihoihin käsiin—se oli hänen vastauksensa. Vanhempi veli istui hievahtamatta, niinkuin hän oli koko ajan istunut, silmät räpähtelivät ja kasvot nytkähtelivät itkun väänteissä. Äiti luki vastauksen hänen sumeasta silmästään, joka katsahti kunnioittaen äitiin.
»Olen iloinen että kaikki on nyt ohitse», sanoi vanha keventyneellä äänellä. »Vain yksi lisäys tuohon perintöönne … minun siunaukseni!»
Hänen kasvoilleen levisi sama suuri lempeys, joka oli niillä vuosikausia asunut. Ja se vallotti ne kokonaan—hän katseli hellä loiste silmissään kauvan poikiaan.
»Olavi!» sanoi hän tuokion kuluttua, ikäänkuin havauttaakseen nuoremman poikansa mietteistään. »Setapahtui siihen aikaan, kun sinä synnyit…»
Vanhempi veli katsahti kummastuneena äitiinsä, sillä hän ei ymmärtänyt miksi äiti selitti semmoista, jonka he olivat jo aikoja sitte sanomatta käsittäneet.
Mutta Olavi kohotti äkkiä päänsä, niinkuin hän olisi kuullut suuren, hämmästyttävän uutisen. Sillä väre äidin äänessä sanoi mitä hän tarkotti, ja ilme hänen silmissään valaisi sinä hetkenä kaikki, niinkuin aurinko valaisee äkkiä pimeän loukon.
Ja Olavi katsahti äitiinsä kysyvin, avartunein silmin, ikäänkuin ajatukselleen vastausta odottaen.
Äiti nyökäytti tuskin huomattavasti päätään:
»Sitä minä olen monesti ajatellut näinä viimeisinä surun vuosina.»
Olavista tuntui niinkuin myrskytuuli olisi äkkiä kaatanut tiheän korven, niin että hän nyt näki yhdellä silmäyksellä sen paljastuneen sydämen, rotkot, sammaloituneet suolammet ja salaiset hetteensilmät.
»Niin, niin … kuka sen kaiken ymmärtää», lisäsi sairas melkein Olavin korvaan.—»Mutta menkää nyt askareihinne, minä olen väsynyt ja haluan olla yksinäni.»
* * * * *
Pojat nousivat ja läksivät. Oven luota he vielä kerran katsahtivat äitiinsä, mutta tämä ei enää heitä huomannut, vaan makasi selällään, kädet rinnoille ristiin liitettyinä, ja katseli rauha kasvoillaan vanhaa kaappia, joka seisoi seinävieressä niinkuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.
Hautajaiset olivat ohitse…
Veljekset istuivat vakavina ja harvasanaisina välikamarissa, kumpikin tuolillaan ikkunan luona.
»——Ja sinä otat nyt talon ja isännyyden, ja hankit tietysti emännänkin, ja alat hoitaa taloa, niinkuin sitä on miespolvesta miespolveen suvussamme hoidettu», sanoi Olavi.
»Mitäs sinä sillä meinaat?» kysäsi vanhempi veli rykäisten kuivan, lyhyen rykäyksen.
»Sitä, mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä», virkkoiOlavi miltei hilpeästi.
»Vaikka tiedät että sinua on aina siksi ajateltu ja ettei minusta ole isännän saappaisiin. Kyllä minä tiedän paikkani miesten edellä työmaalla, mutta komento…»
»Siihen sinä pian totut», sanoi Olavi vakuuttavasti. »Sitäpaitsi luulen talon pysyvän paremmin talona, kun isäntä kulkee ase kädessä miesten edellä, kuin jos hän kulkee suu täynnä suuria sanoja niiden jälessä.»
»Hm», sanoi vanhempi veli, rykäsi taas kuivan, lyhyen rykäyksen ja jäi eteensä tuijottaen miettimään ja sormillaan tuolin sivuun rummuttamaan.
»Mitäs sinä sitte oikein itsestäsi meinaat?» kysäsi hän hetkisen päästä.
»Jäädä itsekseni ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä—ja ehkä raivaamaan omia peltojakin.
»Mökkiä…?» ihmetteli vanhempi veli.
»Niin. Katsoppas, veljeni!» sanoi Olavi raskaasti. »Kullakin on omat polkunsa, ja minun elämäni on nyt joutunut siihen kohtaan, etten minä voi elää minkään ennenrakennetun päällä. Minun täytyy alottaa kaikki alusta ja rakentaa itse—ja jos minä kykenen alottamaan ja rakentamaan, niin minä kykenen elämäänkin.»
Vanhempi veli katseli häntä jäykin, hämmästynein silmin, niinkuin olisi kuullut vierasta kieltä—katseli ja alkoi taasen rummuttaa.
»Hm.—En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkkään», sanoi hän kotvan kuluttua kunnioittavalla äänellä, niinkuin ylempäänsä puhutellen. »Tiedän vaan, että niin on tehtävä kuin sinä sanot. Mutta uskotko sinä että Koskela pysyy minun käsissäni Koskelana?»
»Uskon!» vastasi Olavi sekä lämpimästi että vakuuttavasti.
»Olkoon sitte niinkuin sinä tahdot. Mutta jos jotain alkaa mennä vinoon, niin silloin täytyy sinun tarttua ohjaksiin.»
»Sen kyllä teen, mutta sen täytymisen sinä jo tänä syksynä kynnät peltoon viljaa kasvamaan. Olkoon nyt vaan kaikki onneksi uudelle isännälle!»
»No no! Hm.» Ja vanhempi veli taasen rykäsi.
»Minkäs hinnan talosta sovimme?»
»Ei mitään hintaa! Sinä otat talon semmoisenaan, niin olet heti hyvillä jaloilla. Minä pyydän itselleni ainoastaan Isonsuon ja kauramaan sen rannalta ja sen pienen metsäpalstan, mikä kuuluu samaan aitaukseen—ja mahdollisesti rakennuspuut talon metsästä.»
»Vai niin sinä olet ajatellut!» virkahti vanhempi veli pirteä välke silmissä. »Siitä tulee mainio pala, eikä siinä ole savikaan kaukana. Mutta kyllä se on monen hien takana—minä olen sitä katsellut. Hm, hirret! Tietysti, ja hevosapu myös. Mutta kyllä talosta hinta määrätään ja kaikki muukin pannaan tasan.»
»Ei nyt mitään määrätä eikä tasata, kaikki muu jääpi sinulle. Ymmärräthän, että kun kumpikin meistä tahtoo antaa enemmän kuin toinen huolii, niin siitä kyllä aina sovitaan. Jos minä myöhemmin tarvitsisin jotakin, niin minä kyllä tulen luoksesi, ja jos sinä tarvitset jotain, niin tietystihän ensiksi käännyt veljesi puoleen.»
»No, jos sitte sillälailla sovitaan—kyllähän minä koetan kaikki tallella pitää.»
Ja vanhempi veli alkoi taasen rummuttaa, tällä kertaa varmasti ja nopeassa tahdissa.
Mutta sitte hän ponnahti äkkiä hätäisesti ylös:
»Minä luulen että kotopellon karje tulee jo auratuksi—jos ne vielä riisuvat hevoset ennen aikojaan…!»
Ja hän riensi kiireisin askelin tupaan ja sitä tietä pihalle.
Olavi nousi hänkin ja meni jälessä tupaan. Pysähtyi ikkunan luo ja katseli kuinka veljensä harppasi pää itsepintaisessa etukumarassa ja kädet voimakkaasti sivuilla heiluen pitkin, vakavin askelin portista ulos.
»Kullakin on oma leiviskänsä», hymyili hän, tuntien liikutuksen sekaista hellyyttä, miltei kiitollisuutta veljeään kohtaan. »Ja sinun leiviskäsi taitaa lopultakin olla Koskelalle suuremman arvoinen, kuin kukaan on tähän päivään asti aavistanut.»
Olavi poikkesi maantieltä pienelle metsätielle—Olavi kirves olalla.
Oli syysaamujen juhla-aamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raitis ja kevyt, että se ikäänkuin kohotti ihmisen ilmaan—jalat vain vanhasta tottumuksesta vielä silloin tällöin hipasivat maan pintaa.
Jo maantietä kulkiessaan oli Olavin vallannut outo tunnelma. Molemmin puolin tietä juoksevan aidan seipäitten väliin olivat hämähäkit kutoneet riippusiltojaan, rihmapaulojaan, verkkoaitojaan ynnä muita taidekudoksiaan—siellä täällä keinui rihmojen varassa ristihämähäkin mestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri paraillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin hopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua tietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä sädelippuja.
Samoin metsässäkin. Sielläkin juoksivat hopealangat molemmin puolin tietä puusta puuhun ja näreestä näreeseen—lippujakin lieskui siellä täällä.
»Sanotaan hämähäkin ennustavan onnea», ajatteli Olavi itsekseen.»Ainakin ne nyt näyttävät minulle tietä viitottavan.»
Ja väkevä halu kiidätti häntä miltei juoksujalassa eteenpäin.
»Eikö jo?» kysäsi kirves maltittomasti olalta.
»Ei, ei vielä, mutta pian», vastasi Olavi, kouraisten varresta lujempaan.
»Tästä päivästä se kaikki riippuu», ajatteli hän taasen. »Se on kuin koe—jos minä sen kestän, niin tie on ainaiseksi selvä! Mutta jos minun vaellusvuoteni ovat minulta kaiken ytimen ja ponnen vieneet, niin silloin en minä toden totta tiedä minne askeleeni käännän.»
Ja maltiton kiihko tarttui häneen ja lennätti häntä niin, että hiki pusertausi hatunreunan alta, ja sai hänet odotuksesta vapisemaan.
»Ehkä minä liiottelen ja suotta hätäilen», ajatteli hän taasen itsekseen. »Mutta kun se on minulle elämänkysymys, ja kun en minä tiedä itsestäni vähääkään, vaan ratkaisu voi kallistua yhtähyvin toiseen kuin toiseenkin puoleen.»
Hän ponnahutti kirveen korkeassa kaaressa olalta eteensä, piti sitä vaakasuorassa ja pystyssä, ja heilautteli puoleen ja toiseen. Kirves tuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni lapsi—niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe.
Vihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä, sileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen maahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä. Vilkasi kerran ylös puuhun, kirves kohoutui ja iski punervaan puunkylkeen—hänen ensimäisen kädenlyöntinsä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden päästä.
Metsä vastasi raikkaalla kaiulla, vastasi kolmelta taholta ja niin kovaäänisesti, että Olavi pysäytti uudelleenkohotetun kirveensä ja katsahti hämmästyneenä vastaajiin.
Vastaajat katselivat häntä kohotetuin päin ja kirkkain otsin, ei päätä nyökäytellen tai hymyillen, vaan niinkuin miehet miestä tervehtien karskin katsein: »terve tulemastasi!»
»Terve!» vastasi Olavi välkähtävällä kirveenterällä.
Ja niin he alkoivat puhella, kysellä ja vastailla ja keskenään haastella———.
»Miksikö minä näin yksinäni häärään ja tällälailla reudon?» vastasi Olavi. »Se asia nyt on sillälailla että…» Ja hän kertoi koko asian punervien honganlastujen sinkoillessa ympärilleen.
»Vai niin—onneksi olkoon!» vastasivat puut. Vastasivat ja kaatuilivat toinen toisensa perään, niin että tanner jymisi ja metsä raikui.
Olavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä vain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta ulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla oksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui yhä enemmän.
»Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi», puheli hän taasen. »Pitäisi siitä tulla!»
»Hyvin sinä meidät tunnet», vastasivat puut. »Tuollainen tervassydän kestää miespolvia. Muuten olkoon meidän kesken sanottu, ettemme me teistä kirvesmiehistä liioin pidä, mutta kun noilla sinun hommillasi on sellaiset pohjat, niin … iske huoletta, hymy huulillaan sitä silloin kaatuu!»
Ja Olavi iski niinkuin kaikkien niiden vuosien edestä, joina hän ei ollut kirvestä heiluttanut.
Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen hirsikaski.
»No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään.
»Eipä hullummaltakaan—hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi.
Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi.
»Onpas tuossa paha mutka», puheli Olavi.—»Vaan sijansa se sekin saa, kelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.»
»Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät», sanoivat puut. »Vaan montakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta—siitä sinä et ole vielä mitään virkkanut?»
»Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat», selitti Olavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja kuistin satulakattoineen—aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut.
»Vai niin… Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät taasen puut.
»Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan—niin minä olen ajatellut.»
»Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa ja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo.
»Terve!» huusivat he yhteen ääneen. »Terve, ja menestys salvakoon seinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi—että vielä löytyy joku, joka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.»
»Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.»
»Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi—ihmiset?»
»Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko näistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi.
»Parasta onkin!» sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella Isostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon rantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista.
Kirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui. Ja sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan hämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää.
»No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös…?» kysäsivät puut odottaen.
Olavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä neljäänkymmeneen—ja hymyili.
»Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!» vastasi hän reippain mielin.
»Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», sanoivat puut.»Näkemään asti!»
Olavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui niinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat salvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se täytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi luisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut.
Hirvijoen Kylänpäässä 28.9.1897.
Kyllikki!
Sinä varmaan hämmästyt saadessasi näin monen vuoden päästä minulta vihdoinkin kirjeen. Vihdoinkin, sillä en tiedä enää tarkoin edes osotettasi—oletko vielä »Kyllikki», vaiko mahdollisesti jo joku »se ja se» jota minä en tunne. Olen taas liian ylpeä tiedustaakseni mitään Sinua koskevaa keneltäkään muulta kuin itseltäsi.
Ja sitte asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan täydelleen irti, en tahtomallanikaan. Olen koettanut sinut unohtaa, repiä jokainoan piirteesi sielustani, mutta Sinä olet siitä huolimatta kulkenut minun jälessäni kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina Sinä olet alkanut lakkaamatta väikkyä minun silmieni edessä. Onko se ollut Sinun ystävänajatuksesi, joka on sillälailla minua seurannut, vai onko se ollut minun paha omatuntoni, vaiko minun se ihmiseni, joka on Sinua kaivannut ja lakkaamatta hiljaisuudessa Sinun perääsi huutanut, vaikka minä olen koettanut väkivaltaisella kädellä sen suun tukkia?
Sitä en tiedä. Tiedän vaan että minä olen nyt koskeni laskenut ja kulkuni kulkenut ja asettunut kotipuoleeni. Tunnustan suoraan että olin väsynyt ja masentunut, revitty ja raadeltu, kun palasin kotiin—nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet hautaan. Enkä voi sanoa nytkään olevani paljoa parempi, jonkun verran sentään. Tunnen sisässäni jotakin, joka kasvaa ja ponnistelee, jotakin josta voin toivoa. Ja se on jo jotain sekin!
Rakennan paraikaa itselleni mökkiä, ja siihen liittyy vähän muitakin tuumia. Yhtä kuitenkin näissä puuhissani kaipaan, ja se kaipuu käy päivä päivältä yhä huutavammaksi—ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa ja johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria onnea jakamaan, vaan toveriakärsimään ja ponnistelemaan.
Et voi arvata, Kyllikki, kuinka paljo minä olen näinä viimeisinä aikoina sydämeni syvyydessä kärsinyt, epäillyt ja hapuillut. Onko minulla ollenkaan oikeutta vaatia itselleni toveria? Voinko luvata hänelle mitään?Ja kenelle…? Kyllikki, Sinä tunnet minut siksi tarkoin, että tiedät ja arvaat mitä kaikkea tuohon yhteen sanaan sisältyy. Se ei ole ollut pieni eikä helppo kysymys.
Nyt minä luulisin kuitenkin olevani siitäomastapuolestani täysin selvillä. Siksi kysyn: uskaltaisitko Sinä vielä kerran lähteä minun kanssani vesille—ei joen yli, vaan sille uintiretkelle, jonka päätä ei näy? En voi taata että pääsemme koskaan onnellisesti rantaan, voin ainoastaan luvata, että jos Sinun kätesi on vielä vapaa ja Sinä sen vapaasti ja luottavasti minulle ojennat, niin en minäkään ole siitä koskaan hellittävä—kävi miten kävi.
Vielä: uskaltaako Moision tytär lähteämökkiläisenvaimoksi, sillä mitään muuta en voi enkä tahdo hänelle tarjota? Jos hän siihen uskaltaa, silloin minäkin luulisin uskaltavani vaikka mihin.
Ja vielä:tahdotkoliittää kohtalosi minuun? Vai ehkä halveksit minua? En tahdo itseäni puolustella, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä tiedän etteivät yksityisseikat vaikuta Sinun päätökseesi, vaan se peruskäsitys, minkä olet minusta ihmisenä saanut.
Yksi asia ennen kaikkea: ei sääliä eikä armopaloja! Luulisin tietäväni ettei kumpainenkaan meistä tarjoa eikä huoli armopaloista, mutta olen kuullut sanottavan että säälillä on naisen sydämessä suuri sija. Tahtoisin kuitenkin sanoa ettei sillä montakaan viittaväliä päästä, jos se toinen, aikaisempi tunne kerran on kuollut. Ja sen vain Sinä tiedät!
Vieläkö Isäsi elää? Ja onko hän yhä entisellä kannallaan? Mutta sehän ei merkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla saa olla vaikka kymmenen isää! Sillä nyt minä tahdon niinkuin se tahtoo, joka vie tahtonsa perille.
Kuulemaan asti, Kyllikki! Tiedät että odotan jännityksellä kirjettäsi—sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän että miten asiat muuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen.
Olavi.
Osotteeni on:Olavi Koskela. Paikkaosote sama kuin ylempänä.
* * * * *
Kohisevassa lokak. 2. pnä 1897.
Olavi!
Sinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut kirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa. Olet ylpeä ja vaatelias niinkuin ennenkin, vaikka vähän toisella tavalla. Ja se on hyvä, sillä jos Sinä et sellainen olisi, niin se saisi minun epäilemään.
Kyllä minä uskallan, kaikkeen! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää miettiä, sillä minä olen kerran siinä suhteessa mietteeni miettinyt ja päätökseni tehnyt ja pysynyt sille uskollisena. En häpeä tunnustaa, etten ole ollut Sinusta niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut syrjästä askeleitasi aina siihen saakka, kun kotiisi läksit, ja päättänyt odottaa Sinua siksi, kunnes kaikki toivo on mennyt. Pidän omantuntoni velvotuksena juuri tänä hetkenä sanoa että näin on ollut, tietääksesi ettei tämä kirjeeni perustu mihinkään kauniisiin toiveisiin tai tietämättömän luuloihin, vaan vakavaan selvyyteen siitä, mikä minua Sinun kanssasi odottaa.
Älä pelkää armopaloja, Olavi! Minä uskon kohtaloon ja sen tarkoitukseen. Olen näinä viimeisinä vuosina usein miettinyt, onko minun elämälläni mitään tarkotusta ja miksi kohtalo niin kummallisesti meidät kerran yhteen toi. Kiusatakseenko ja haavottaakseenko? Ja päätös on ollut, että jos minun elämälläni on joku tarkotus, niin sen tarkotuksen täytyy liittyä Sinuun, ja että jos kohtalolla silloin oli joku tarkotus, niin Sinä tulet vielä kerran minun luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä tulit, ja tulit juuri se sana huulillasi, jota minä olen vuosikausia odottanut: että minä olisin Sinulletarpeellinen! Se oli se oikea tunnussana, jonka kuullessani en enää mieti, en kysele enkä epäile, vaan vastaan silmää räpäyttämättä: olen valmis!
En minäkään luule enkä toivokkaan että tiemme on kulkeva kukkaisten yli. Mutta tunnussana on oikea, siitä minä pidän kiinni, ja se on vievä varmasti lopulta perille!
Tule Olavi, tule pian! Minä odotan Sinua, neljän vuoden odotuksella, neljän vuoden kaipauksella, koko minun elämäni kaipauksella!
Sinun
Vedenneitosi.
J.K. Isä on entisellään, mutta siitä asiasta Sinä olet sanonut minunkin ajatukseni. Yhtä pyytäisin: tahtoisin tavata Sinua kahdenkesken, ennenkun astut isäni eteen. Pelkään nähdä Sinua näin monen vuoden päästä vasta hänen läsnäollessaan. Etkö voisi tulla ensin muinaiseen yhtymäpaikkaamme ja ilmottaa ennakolta kirjeessä päivän ja hetken?
Kyllikki.
Olavi astui Moision portaita ylös.
Hän oli mielenjännityksestä miltei kalpea, mutta tunsi itsensä niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi, että voisi kuulla tyynesti mitä tahansa—kuulla ja nähdä ja vaatia hellittämättä osaansa.
Avasi oven ja astui sisään.
Huoneessa oli kaksi ihmistä. Toinen oli tuikeannäköinen, tuuheakulmainen ukko, joka mitään aavistamatta juuri asteli perältä ovellepäin. Se toinen oli levotonta odotusta täynnä ja luuli sydämensä hypähtävän rinnasta, kun ovi avautui.
Kaikki kolme naulautuivat paikkaansa.
»Päivää!» tervehti Olavi kunnioittavasti, miltei pojanomaisen nöyrästi.
Kukaan ei vastannut. Olavi näki vain kuinka ukon tavattoman tuuheat kulmakarvat vetäytyivät toisiinsapäin kuin kaksi mustankellahtavaa ukkospilveä.
»Päivää!» kuului vihdoin perältäpäin kuivanlyhyesti, sillä äänenpainolla että sen on kunniallinen talo velkaa maantierosvollekin.
Mutta velka oli nyt maksettu ja sitte tuli kuin halkokirveellä iskien:
»Kun me erosimme, niin minä pyysin ettette enää ikänä ilmestyisi minun silmieni eteen—onko teillä jotain asiata?»
Nuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten.
»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.»
»Souvari!» kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni.
»Niin—mutta älkää kiivastuko!»
»Tukkisouvari!» kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta ja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin hohtimet.
Tumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä, mikä hänen sisässään alkoi kiehua.
»Niin», sanoi hän harvaan ja painokkaasti. »Savenkääntäjöitä on joka nurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!»
Ukon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin syvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat.
»Ulos!» jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi.
Sitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti sitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski:
»Te ajoitte minut kerran ulos, ja minä menin, mutta nyt en astu askeltakaan ennenkun asiamme on selvä! Minä tulin luoksenne nöyrällä mielellä ja pyysin silloista anteeksi, vaikken vielä tänäpäivänä tiedä kummallako meistä olisi enemmän anteeksipyydettävää. Ja minä menen nytkin, mutta en käskemällä enkä yksin, vaan vaadin mitä minulle kuuluu, vaikka se olisi tähtenä taivaalla!»
Ukko oli kuuristunut eteenpäin, hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin ja hän syöksyi sanaakaan sanomatta kiivain askelin ovea kohti.
Olavin päätös oli silmänräpäyksessä valmis: hän ottaa tuon äkäisen ukon syliinsä kuin lapsen, istuttaa hänet peräpenkille ja sanoo: istukaa siivosti ja puhukaa siivosti asiasta, niinkuin vanhalle miehelle sopii! Hän astui päättävästi ukkoa vastaan.
»Isä!» kuului silloin kaapin luota ja kalpea tyttö astui nopeasti eteenpäin, rientääkseen yhteensyöksyvien väliin. »Isä—minä …minä kuulun hänelle!»
Isä pysähtyi, niinkuin salahyökkääjä olisi iskenyt häntä takaa ratkaisevana hetkenä—pysähtyi, kääntyi tyttäreen ja katsahti pitkään.
»Sinä—?» huudahti hän kummastuneena. »Vai oikein sinäkuuluthänelle?» lisäsi hän selkäpiitä karmivalla ivalla. »Ja ehkä olet häntä oikein odottanutkin nämät vuodet, jolloin minä en ole saanut sinusta kenellekään ihmiselle kuuluvata?»
»Niin olen», kuului tyyni, rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt ruveta hänen vaimokseen.»
Ukko astui pari kiivasta askeletta tyttöön päin:
»Vai olet sinäpäättänyt—?»
Se sai tytön miltei säpsähtämään.
»Minä olen niin ajatellut», sanoi hän nöyrällä äänellä, »ja minä toivoisin että isä sallisi sen tapahtua suosiolla.»
»Vaan jospaminäkinolisin jotain päättänyt!» Ukko suoristausi, seisoen kuin vanha naavakuusi keskellä permantoa. »Ja nyt voitte kuulla minun päätökseni: Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle—hävetköön se, joka kehtaa pyytääkkään!»
Hän sanoi sen sellaisella isän mahdilla ja valtijaan varmuudella kuin se olisi ollut päätös, josta ei enää voi vedota.
Seurasi äänetön jännityksen hetki. Kyllikin pää oli painunut alas kuin raskaan iskun tapaamana. Mutta sitte se kohosi jälleen, hitaasti ja itsetietoisesti, ja Olavi huomasi hämmästyksekseen että noilla kahdella, jotka seisoivat vastatusten, oli sinä hetkenä sama asento, sama ylpeä ryhti ja sama päättäväisyys kasvoilla.
»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimattameneetukkijätkälle!» helähti kuin vasaralla teräskangen kylkeen.
Ukon pää kohosi entistäkin ylemmäs.
»Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!» tömähti kuin isomoukari alasimeen.
Sitte oli taasen hiljaista. Kyllikin poskille sävähti harmin puna ja Olavi tunsi kiihkeätä halua toteuttaa äskeisen aikeensa. Mutta hän ymmärsi että noiden kahden täytyi saada itse suorittaa asiansa, kolmas sen vain pilaisi.
»Valitse!» sanoi isä kylmän arvokkaalla äänellä. »Ja valitse pian, tuo toinen odottaa.—Yksi sana vielä!» Hänen äänessään väreili vihlova, voitonvarma iva: »Jos sinä päätät nyt mennä, niin sinä lähdet tällä minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon tulitkin—ymmärrätkö? Tee päätöksesi!»
Se iski niin yllättävänä ja syvän alastomana, että molemmat nuoret seisoivat hämmästyneinä ja neuvottomina.
»Täytyykö minunnäinvalita?» kysyi tyttö kalpeana, miltei rukoilevalla äänellä.
»Täytyy!»
Tyttö lennähti punaiseksi ja kalpeni taasen, ja seisoi niin liikkumattomana kuin hän ei olisi ensinkään hengittänyt.
»Kyllikki!» sanoi Olavi liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Minä en soisi isän ja tyttären välien särkyvän, mutta jos sinun päätöksesi lankee niinpäin, niin»—hän tempasi rajusti palttoon päältään ja hänen äänensä vapisi harmista ja katkeruudesta—»niin on tässä aluksi sen verran verhoa, ettei sinun tarvitse alasti maantielle astua.»
Ukko hymähti myrkyllisen hymähdyksen ja hänen kasvoillaan ilkkui alaston iva. Mutta tytön poskille kohosi lämmin puna ja silmä lennätti Olaville salaisen kiitoksen.
Olavi seisoi kuin elämän ja kuoleman edessä, tyttö seisoi yhä lattiaan tuijottaen—heitä molempia katseli ukko ilkamoiva iva kasvoillaan.
Silloin tytön pää hiljaa kohoutui ja hän ikäänkuin kasvoi ympäristöään korkeammaksi. Kädet kohosivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat yhdellä vetäsyllä, sitte vyötäisnauha—pusero lepäsi sängyn päälaudalla ennenkun katselijat ennättivät oikein oivaltaa mitä oli tapahtunut.
Ivahymy kuoli ukon kasvoilla.
Olavin valtasi hurja riemu. Hänen olisi tehnyt mieli temmata paljain käsivarsin seisova tyttö olalleen ja kiitää taakkoinensa ulos.
Mutta tyttö seisoi rauhallisena paikallaan. Päällyshameen haka avautui—hame teki puserolle seuraa.
Ukon kasvot kävivät tuhkanharmaiksi.
Olavi kääntyi selin, ja inho ja viha tormalsivat häneen niin rajuina, että veri pakeni hänen kasvoiltaan. »Kiiruhda!» kuului hänen tukehtunut äänensä olkapään yli.
Tyttö seisoi yhä paikallaan—kalpeana, mutta rauhallisena. Alushameen nappi avautui ja…
»Lopeta jo!» kuului isän ääni kuin maan alta.
Olavi kääntyi ympäri ja tyttö katsahti isäänsä kysyvin silmin.
»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niinkuin se, joka ei tiedä mitä sanoo. »Sinä näyt olevan sukuusi, kelvoton», huusi hän tyttärelleen, »vaikka sinulle olisi sopinut paremmin housut kuin hame!—Ja sinä! Tottakai jaksat vaimosi elättää, kun jaksat sen väkisin ottaakkin—hävytön!»
Kuumat veret törmäsivät nuorten kasvoille, mutta he seisoivat yhä hämmästyneinä, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan.
»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy istumaan!»
Kyllikin valtasi äkkiä sellainen kainouden tunne kuin hän olisi seisonut alasti suuren miesjoukon edessä. Hän tempasi hameensa ja puseronsa ja juoksi kiireisesti kamariin.
Vanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän vetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan ikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos.
Olavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään vanhan miehen niin masentuneena.
Hetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna—tuli ja hiipi hiljalleen kaapin luo.
Nuoret katsahtivat pikaisesti toistensa silmiin ja jäivät sitte katselemaan ikkunanpielessä istuvaa vanhaa miestä.
Äänetöntä hiljaisuutta jatkui kotvan. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen kasvonsa olivat liikutetut, mutta niillä lepäsi arvokas, miltei juhlallinen vakavuus, kun hän katsoi suoraan Olaviin.
»Kun meistä nyt näyttää pakostakin tulevan sukulaisia», alotti hän, »niin minä toivoisin että meidän välimme olisi ainaiseksi selvä. Minun suvussani on tapana sanoa sana ajallaan ja antaa korvapuusti paikallaan, mutta ei sitte enää menneitä märehtiä.»
»Se on kunnioitettava tapa», sanoi Olavi, tietämättä oikein mitä sanoisi. »Jokseenkin sama kuin minunkin isälläni.»
Seurasi taasen hetkisen äänettömyys.
»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä kai olisi yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko lauhtuneella äänellä. »Haluaisin tietää mitenkä olet aikonut tämän jälkeen elämäsi järjestää. Aijotko vielä naituasikin maailmaa kiertää?»
»En, olen sen jo jättänyt ja asettunut kotipuoleeni, jossa rakennan paraikaa itselleni mökkiä», vastasi Olavi.
»Hm, vai niin.—Muuten, asiain kerran käännyttyä tälle tolalle, olisi tässä meilläkin ollut mökkiä, jo entisestään. Sillä niinkuin luultavasti tiedät, ei minulla ole miehistä perillistä ja itse alan käydä jo vanhaksi.»
Olavi katsoi pitkään vanhan Moision silmiin.
»Nyt vasta minä ymmärrän mitä te sillä tarkotitte, ettei teidän suvussanne ole tapana menneitä märehtiä», sanoi hän. »Enkä minä voi kylliksi kiittää teitä hyvyydestänne. Mutta asia on siten, etten minä voi asua missään entisissä mökeissä, vaan minun täytyy itse rakentaa ja itse peltoni raivata. Minulla olisi ollut asuttu talo siellä kotonakin, mutta en minä voinut siihen ruveta.»
»Talo…?» huudahti ukko ja nousi seisoalleen. »Mistäs sinä sitte oikein olet kotoisin?»
»Hirvijoen Kylänpäästä—jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi.
»Olen nuorempana käynytkin sielläpäin», puheli ukko lämmenneenä, kävellen Olavia kohti. »Ja mistäs sieltä…?» kysyi hän vetäen pöydänedus-lavitsaa ulospäin ja istuutuen sen kulmalle lähelle Olavia.
»Koskelasta.»
»Koskelasta! Isosta-Koskelastako—?»
»Onhan se isonlainen», Olavi vastasi.
Ukko suoristausi, luoden pitkän, tiukan katseen:
»Ja miksikäs sinä et voinut tätä jo silloin sanoa, kun ensi kertaa meillä kävit?—Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.»
»Siksi», vastasi Olavi ja hänen poskipäilleen levisivät tummat punat, »etten minä ole aikonut koskaan ottaa vaimoa Koskelan nimellä enkä koskelaisille, vaan omalla nimelläni ja itselleni!»
»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa äänettä kiireestä kantapäähän. »Vai sillätavalla.»
Mutta sitte hän näki vilaukselta jotakin pihalta.
»Älä ole milläsikään», sanoi hän ystävällisesti, nousten kiireesti ylös. »Hevoset näyttävät tulleen pajasta, minun pitää pistäytyä hiukan ulos—en minä siellä monta minuuttia viivy.»
Tupaan jääneistä tuntui niinkuin nyt olisi ollut sunnuntaiaamu myrskyisen lauvantaiyön jälkeen ja kellotapulista paraikaa soitettu huomenkelloja.
Kaapin luona seisova tyttö riensi punottavin poskin Olavia kohti, joka nousi häntä vastaan—riensi ja kietoi hurmautuneena kätensä hänen kaulansa ympäri:
»Nyt vasta minä alan ymmärtää millainen sinä oikein olet!»
»Ja minä—millainen sinä oikein olet…!»
Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli metsissä—ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti.
Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa.
Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin eteen johtavan pihatien molemmin puolin—keinuivat pitkissä köysissä, niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan. Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä.
Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen.
Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita.
Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa.
Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu—ja yhä tanssittiin puoliyön jo lähetessä.
Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen—ei oltu ennen nähty niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata—kaikki kävi niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut.
Sulhanen oli onnellinen—kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian oli onnellinen—kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki, kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa.
Taas huudettiin sulhasta ja morsianta—satuparia, miehekkyyden ja uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan.
Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa. Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä puhtaanvalkealta pohjalta.
Tanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin virvokkeita saamaan—naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen kanssa erikseen. Tarjoojat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit kilahtelivat, hilpeä puheensorina täytti huoneet ja ihmisten silmissä läikkyi hääilo kuin kirkas juhlajuoma läpikuultavissa laseissa.
Taas vingahti viulu ja vieraat alkoivat painautua tupaan. Miehet vielä lasejaan ja kuppejaan tyhjentelivät ja tupakoitaan tupruttivat, mutta pian hekin läksivät.
Viimeisenä kulki sulhanen. Mutta hän muisti unohtaneensa ottaa pelimannille tupakkaa ja palasi senvuoksi vielä takaisin. Ja kun hän oli otettavansa ottanut ja kääntyi ympäri mennäkseen, seisoi hänen edessään lyhyt, tanakahko, vielä nuorenpuoleinen mies.
Olavi miltei säpsähti—että mies ilmestyi niin äänettä ja niin äkkiä kuin aave. Ja seisoikin kuin aave, liikkumattomana ja muutenkin kummallisen näköisenä: hajasäärin, vasen käsi housuntaskussa, oikea veltossa puuskassa kupeella, hattu kaukana takaraivolla ja paksu, tulipäinen sikaari suussa—muuten hienosti puettuna kiiltokauluksineen, punaisine rusettineen ja paksuine hopeaperineen liivin päällä. Sameankiiluvat silmät tuijottivat jäykästi Olaviin.
»Olisi pari sanaa sulhaselle—jos olisi aikaa kuulla?» sanoi mies paksunkäreällä äänellä, sikaari yhä hampaissa.
»Miksikäs ei … ainahan sitä … en edes tunnekkaan…?» Olavi vastasi.
»Kyllähän me tuttuja ollaan», tuli sikaaria myöten, ja hänen paksussa äänessään poreili jotain salaperäisen myrkyllistä—»enemmänkin kuin tuttuja, vaikkemme ole tainneet tulla esitellyiksi.»
Mies astui askeleen Olavia kohti:
»Sinä vietät tänä iltana häitäsi—minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää…»
»Mitä—?» huusi Olavi kuohuvin äänin kuin tilille vaatien.
Miehen lasittavat silmät pullistuivat ulospäin ja niiden terien keskeltä tunkeusi kuin kaksi tulikuumaa neulankärkeä:
»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä olisi tänä iltana hyvä tietää että …että luuletko sinä itsekkään valkoisen karitsan saaneesi!»
Ja mies näki kuinka Olavin hahmo mustui, kuinka hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät ja kuinka hän tärisi kauttaaltaan kuin kaatuva puu, joka odottaa vain viimeistä kirveeniskua. Mies päätti iskeä sen yhteen jaksoon:
»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!»—hän kumarsi ilkamoiden. »Minulla onkin suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla niinkuin osamiehiä samassa…»
»Kurja—raukka—p——le!» räjähti Olavin salpansa murtava tuska ja raivo. Syöksähdys eteenpäin, kaksi vihan karkasemaa kättä iskeytyi rintapieliin ja mies kohosi kynttilänä ilmaan.
»Siunaa itsesi!» sähähti Olavi hampaittensa välitse, pitäen miestä yhä koholla ja puristaen häntä rintapielistä niin, että tärkätty paita rutisi. Mies sätkytteli muutamia kertoja jalkojaan, mutta sitte ne riipahtivat hervottomina alas, kasvot kavahtivat kalpeiksi, sikaari putosi suusta ja Olavi tunsi kuinka puvun sisässä oleva räytyi äkkiä veltoksi, riippuvaksi lihakasaksi.
»Minä taidan olla ju-ju-o-vuksissa … enkä tiedä mi-mi-mi…» tohisi kalpeitten huulien välistä kuin lopputohahdukset tyhjentyvästä palkeesta.
»Kiitä onneasi että niin on—muuten…!» Olavi laski miehen tömähtäen lattiaan:—»Ulos!»
Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, kääntyi puoleen ja toiseen kuin pyörtynyt, kääntyi vihdoin kokonaan ympäri ja huojui sanaakaan sanomatta ulos.
Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttiläin liekit tanssivat piirongilla.
'Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta!' Se oli niin luonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen puhetta—kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja joka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä!
Viulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että koko rakennus tärisi—tuvassa alotettiin uutta tanssia. Olavista tuntui niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua, niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen häväistystään.
»Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun tekisi.
Joukko hymyileviä silmiä tähtäsi Olaviin, kun hän astui tuvan kynnykselle ja pysähtyi siihen hetkiseksi ahdingon vuoksi. Ja siinä hänelle selvisi, ettei hän voinut ruveta puukkojunkkarin tavoin tupaa tyhjentämään.
Sulhaselle tehtiin laitapuolella tilaa, ja hän riensi kapeata railoa myöten perälle—viuluniekan luo.
»Myötkö viulusi?» kuiskasi hän soittajan korvaan. »Joku haluaisi ostaa, on pyytänyt minun kysymään—hinnalla ei tingitä!»
»Enpä tiedä—on vaikea luopua», vastasi pelimanni hiljentäen viulunsa ääntä.
»Myötkö viulusi? Haluttaisiin,tarvittaisiin!»
»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!» »Hyvä! Ostaja tulee pian.—Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niinkuin se, joka hyväilee rakastettuaan viimeisen kerran! Repäsevä tahti!»
Viuluniekka nyökäytti päätään.
Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja helähti samalla polkaksi niin repäsevästi, että tanssijat jäivät hämmästyneinä katsomaan.
Mutta Olavi kiisi tyttönsä kanssa kuin tuulispää—useat muutkin parit läksivät taasen liikkeelle. Mutta ne lopettivat pian, sillä kaikkien silmät kiintyivät sulhaseen, joka oli kuin yliluonnollisen voiman haltioima. Silmät säihkyivät, huulilla väikkyi salaperäinen hymy ja kulmilla paloi ylpeä uhma.
Kaikki katsoivat ihmetellen ja ihastellen—sellaista tanssia ei oltu koskaan nähty! Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taasen. Ei saatellut heitä paikoilleen, vaan ikäänkuin kevyesti heitti luotaan ja kumarsi uudelle, ja tempasi hänet samassa hurjassa vauhdissa aivankuin edellisen jatkoksi.
»Mitähän se tarkottaa?» kuiskailtiin väkijoukossa.
»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt—viimeisen kerran poikamiehenä!»
»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa, salaperäistä tanssia—olisikin ollut ihme, ellei häissä olisi ollut jotain kummallista, kun kaikessa muussakin.
Olavi pyöräytti taasen toverinsa kevyesti syrjään ja kumarsi sitte erittäin syvään ja kohteliaasti—Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä ja levotonna, tietämättä mitä ajatella.
Soittoniekka, joka näki kenen hän nyt otti, puristi viulunkoppaa lujemmin rintaansa ja juoksutti kaiken tulensa jousen jouhiin. Viulu vinkui ja valitti, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa, sulavana ja hurmaavana. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri—yhä vain kiisi.
Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti ohitanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi samassa silmänräpäyksessä sadoiksi sirpaleiksi pöydänkulmaan—'vii-uu' huusi räsähdyksen keskeltä valittaen muuan pingottuneena katkennut kieli.
Häähuone hätkähti, väki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he seisoivat rinnakkain perällä, ikäänkuin tuo kaikki olisi kuulunut tanssin loppuaskeliin.
»Anteeksi, jos tuntui oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen. »Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi soitettu, enää koskaan soiteta.—Hyvää yötä!»
Joukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi keksinytkään!
Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana: niin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle—on minun tyttäreni yhden viulun arvoinen!
Morsian yksin seisoi kalpeana—niinkuin taasen olisi ollut kesäinen sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka rinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan lieska.
Morsiuskamarissa pienet lemmettäret leijailivat—hilpeinä, vallattoman veitikkamaisina.
»Hei!» huudahti muuan. »Minä se olen ensimäinen. Ensimäinen tervehdys minun, lentomuisku minun!»
»Entäs minä?»
»Ja minä…?»
He alkoivat puhua kaikki yhtaikaa.
»No no, kuulkaa nyt hiukan minuakin! Miltäs tämä minun onnitteluni kuuluu? Se pitäisi olla hienoa, vai?»
»Tui-tui!» visersi pienin kaikista lemmettäristä, joka oli toisten intoillessa pujahtanut salaa morsiusvuoteelle peitteen reunan alle, ja kurkisti sieltä veitikkamaisesti valkean lakanan laskoksesta. »Tui-tui—mitenkäsminunluulette heitä onnittelevan…?»
»Rasavilli!» huudahtivat toiset puolittain leikillä, puolittain tosissaan, sillä tuo oli jo kaikkienkin mielestä liian rohkeata. Ja he pyrähtivät kuin mehiläisparvi pienintä vekkulia vallattomuudestaan kurittamaan.
Mutta pienin lehahti lentoon ja piilottausi piirongin taakse—toiset jälessä.
»Hiljaa!» huudahti äkkiä joku joukosta. »Nyt se taisi vihdoinkin tanssi loppua!» Oltiin hetkinen äänettä.
»Niin loppui—nyt ne tulevat!»
Kukin riensi paikalleen, punottavin poskin ja sykkivin sydämin.
Viereisestä kamarista kuului läheneviä askeleita. Kaikkien silmät tähtäsivät oveen.
Sisään astui mies, jonka silmissä lieskui synkkä tuli—häntä seurasi kalpea morsian.
Tervehyttäjän käsi vaipui alas, hymy jähmettyi silmissä ja onnittelut jäätyivät huulille—lemmettäret hiipivät väristen seinäviertä ovelle.
Mutta mies, jonka silmissä paloi vihan tuli, astui kiivain askelin edestakaisin huoneessa, astui ja pureskeli raivoissaan ylähuultaan. Sitte hän pysähtyi äkkiä perälle pöydän luo ja kiinnitti kalpeaan naiseen läpitunkevan, kuurakylmän katseen.
Nainen, joka oli siihen saakka seisonut ajatuksissaan piirongin luona, läheni hitain askelin kylmää miestä.
»Olavi!» sanoi hän äänellä, jossa värähteli tuska ja hellyys. »Mitä tämä oikein merkitsee, rakas Olavi…?»
»Rakas—?» kalskahti miehen hampaiden välitse kuin raepuuska ikkunanlasia vasten, ja hänen äänessään värisi itku ja nauru, vihlova iva ja katkeruus. Hän tarttui kiivaasti naisen molempiin olkapäihin.
»Pysy loitommalla!» huusi hän vihasta kiehuen ja heitti kalpean naisen luotaan niin tuimasti, että hän lensi pari syltä syrjään ja horjahti sivuseinällä olevalle sohvalle.
Kalpea nainen jäi hämmästyneenä asentoonsa—heitto oli tullut niin odottamatta. Mutta sitte hän nousi ja astui pari askeletta Olavia kohti, tyynesti ja päättävästi, pää korkealla koholla ja poskilla punaiset pilkut.
»Mitä tämä oikein merkitsee, Olavi?» kysyi hän äänellä, jossa yhä vielä väreili hellyys, mutta jonka pohjalla jo läikkyi aalto kirkasta terästä.
Olavin veri kuohui kohisten—että syyllinen uskalsi seisoa tuollalailla pää koholla ja katsoa sellaisella ylevyydellä häntä suoraan silmiin. Ja kun hänen katseensa samassa sattui myrttikruunuun, morsiamen puhtauden tunnusmerkkiin, joka ikäänkuin häntä ilkkuakseen näytti sinä hetkenä kasvavan ja kohoavan entistäänkin korkeammaksi, niin hän pelkäsi verensä tyrehtyvän ja tunsi pakottavaa tarvetta syöksyä tuon riettaan teeskentelijän kimppuun ja repiä hänet kappaleiksi.
»Sitä», huusi hän miltei mielettömän raivolla ja syöksyi hänen eteensä, »että sinä kannat vääriä koristeita, petturi!» Ja hän repäsi yhdellä tempasulla myrttikruunun huntuineen, viskasi sen lattiaan ja survoi sitä yhä rajummin metallisten runkolankojen kohoillessa kuin uhottelevat käärmeenpäät hänen jalkainsa alta: »Valehtelija, valehtelija, tekopyhä!»
Kyllikki ei liikahtanut, ei äännähtänyt, hän vain katsoi kauhistuneena—punaiset pilkut poskilla yhä laajenivat.
Kruunusta oli vain metallilankoja ja myrtinsirpaleita jälellä—Olavi potkasi vielä viimeksi hunnun syrjään. Sitte hän suoristausi ja katsoi Kyllikkiin hurjasti, niinkuin mies, joka on kukistanut yhden vihollisensa ja nyt silmää toiseen.
»Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee» virkkoi Kyllikki—yhä tyynesti, mutta niin muuttuneella äänellä, että hän pelästyi sitä itsekkin.
»Kyllä, jumal-avita! Jos minulla olisi revolverini, niin vastaisin silmänräpäyksessä niin, ettet enää ikänä kyselisi!»
Kyllikistä tuntui niinkuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan ja sen sijaan virrannut kylmä viima, huutava hätä ja neuvottomuus. Häntä oli häväisty, hänen kruununsa ja morsianonnensa oli lattiaan polettu, jälellä oli vain mies, joka raivosi ja uhkasi. Hän tarkasti Olavia pitkään, ikäänkuin yhdellä silmäyksellä käsittääkseen mistä metallista hän oikeastaan oli tehty. Ja hän tunsi vaistomaisesti seisovansa jonkun suuren ja hirmuisen edessä, josta koko heidän tulevaisuutensa riippui—yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, mihin hän nyt ensiksi ryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri syöksyi humisten hänen päähänsä… Uskaltaisiko tuo mies? Onko hänen vihansa suurempi kuin rakkautensa?
Hän teki nopeasti päätöksensä: nyt taikka ei koskaan, muuten on kaikki hukassa! Astui piirongin luo ja avasi alimman laatikon. Etsi kiireisesti jotakin, ja kun ei löytänyt, niin työnsi laatikon kiinni. Avasi sitte toisen, kohosi hetken päästä ylös ja astui tyynein, päättävin askelin Olavin eteen pöydän luo, vaikka sydän löi niin että jyskytti.
Pöydälle laskeutui vanhanaikuinen kookas revolveri, jonka tummankiiltävä piippu välkkyi kynttiläin valossa.
»Siinä on se, jota kaipaat, luoteja on täysi panos—minä odotan vastausta.»
Hän sanoi sen harvaan, ponnistaen kaikki voimansa ettei ääni pettäisi, astui pari askeletta taaksepäin ja jäi odottamaan—kasvoiltaan lumivalkeana, värähtämätön katse Olaviin tähdättynä ja hengitys miltei lakanneena.
Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Se tuntui Kyllikistä pitkältä kuin ijankaikkisuus, ja hän olisi kaatunut, ellei olisi tuntenut itseään jäykäksi kuin jääpuikko.
Olavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen häneen kuin kummitukseen. Hän oli nähnyt hänet kerran ennenkin samanlaisena, yhtä kalpeana ja päättäväisenä—silloin vanhan Moision edessä. Ja tuo vertaus iski häneen kuin ahdistava tuska, ja revolveri pöydällä oli niinkuin vaatteet, joita Kyllikki taasen alkoi riisua.
»Mitä sinä oikein tarkotat—tahdotko tehdä minut hulluksi?» huusi hän tukehtuneella äänellä, repien molemmin käsin epätoivoisena tukkaansa ja syöksähtäen rajusti ovellepäin.
Kyllikki tunsi veren ja lämmön palaavan tyrskyten ruumiiseensa.
Olavi astui pari kertaa perän ja oven väliä ja riensi sitte kuin tuulispää Kyllikin eteen. Hänen verensä oli päässyt salpauksestaan ja hän tunsi taasen kohoavansa tuomari-istuimelleen.
»Sinä vielä uhmaat, salapetturi!» huusi hän vihasta kalpeana ja jalkaansa lattiaan polkaisten. »Tiedätkö mikä sinä olet? Valehtelija ja valapatto! Ja mitä sinä olet tehnyt? Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet turmellut minun hääiltani—sinä olet hävittänyt minun onneni ja tulevaisuuteni—sinä olet häväissyt minut koko maailman edessä—sinä et ole puhdas, vaan sinä…» Ilma loppui hänen keuhkoistaan ja hän veti sitä kiihkeästi, jatkaen särkyneellä äänellä: »Ja nyt on tilin hetki tullut! Tunnetko sinä erään miehen, elukan, jolla oli tänä iltana punainen nauha kaulassa ja paksut hopeaperät liivin päällä? Valehtele nytkin, jos uskallat!»
»Tunnen—hyvinkin.»
»Tietysti, kuinkas muuten…!» Hän nauroi kamalaa, hermostunutta naurua.»Ja tuo elukka tuli minun hääiltanani minun eteeni ja sanoi…»
Hän keskeytti lauseensa, hän tahtoi häntä kiduttaa. »Mitä hän sanoi—?» kysyi Kyllikki henkeään pidättäen.
»Sitä, minkä sinä itsekkin tiedät—että sinä olet ollut hänen vaimonsa, vaikka vihkimättä!»
Ja Olavi näki tyydytyksekseen kuinka tuo lause iski Kyllikkiin kuin vasama—niinkuin tarkotuskin oli.
Kyllikki tunsi joka luusolmunsa vapisevan. Hän tunsi vihaavansa Olavia—koko tuota sukua, joista yksi kantoi väärää todistusta ja toinen raivosi, jotka puhuivatheidänhääillastaan jaheidänonnestaan ja vaativat puhtautta—muilta vaan ei itseltään. Hän tunsi että heidän täytyi nyt iskeä yhteen ja repiä toisiaan, pelkäämättä ja armahtamatta—murskata kaikki, jos mieli mitään rakentaa.
»Entä sitte?» kysyi hän kylmänkirkkaalla äänellä, pää koholla.
»Entä sitte—?» huusi Olavi raivostuneena.
»Niin. Sehän on vain yksi ainoa, vai onko ilmotettu useampia…?»
»Yksi ainoa! Herra Jumala, minä tapan sinut—nyt, tällä hetkellä!»
»Tapa!» Ja hän kiinnitti Olaviin uhmaavan katseen ja jatkoi kylmällä, varmalla äänellä: »Kuinka monta vihkimätöntä vaimoa sinulla itselläsi on ollut…?»
Olavi mörähti niinkuin häntä olisi pistetty puukolla rintaan. Sitte hän iski raivoissaan molemmilla nyrkeillään päähänsä että jysähti, kääntyi poispäin ja alkoi karata hurjasti edestakaisin, tukkaansa repien ja raivoten: »Minä tapan sinut ja minä tapan itseni—tapan, tapan, tapan!»
Hetkisen riehuttuaan hän heittäytyi sohvalle, repäsi takkinsa auki niin, että napit sinkoilivat irti, tarttui valkoiseen rusettiinsa, tempasi sen poikki ja viskasi lattialle huutaen tuskissaan: »Miksi minun pitää tätä helvettiä kärsiä? Ei kellään ole näin kurjaa hääiltaa, ei kukaan ole näin onneton!»
Kyllikki seisoi yhä paikoillaan, antaen Olavin raivota ja tuskitella ja tuntien niinkuin se pohja, jolla hän itse seisoi, olisi yhä varmistunut. Vihdoin hän meni hiljaa Olavin eteen sohvan luo.
»Pitääkö minun vihata ja halveksia vai rakastaa sinua?» sanoi hän tyynellä äänellä. »Sinä kuuntelet juopuneen miehen valeita sensijaan, että kysyisit siltä ainoalta, johon voit ehdottomasti luottaa, tai edes olisit antanut selityksen, kun sitä pyysin. Minä en ihmettele, että tuo mies teki niinkuin teki ja antoi sinun hääiltanasi maistaa pisaran sitä samaa myrkkyä, mitä epäilemättä olet itse monelle muulle valmistanut. Mitä häneen tulee, niin hän on tavallaan nuoruudentoverini, erään mahtavan talon poika, ja minä olen ollut pienestä pitäin kuin hänelle luvattu. Ja hän, puolikymmentä vuotta minua vanhempi, kohteli minua lapsempana kuin morsiantaan, jopa yritti joskus hyväilemäänkin, kun olin niin lapsi, etten ymmärtänyt edes suuttua. Mutta siinä onkin kaikki, vaikka tuo raukka on juovuspäissään ja harmissaan koettanut uskotella sinulle jotain muuta.»
»Onko se totta, Kyllikki—?» huudahti Olavi ponnahtaen sohvalta ylös.
»On. Kylläminäolen puhdas, muttasinä—oletko sinä oikeutettu puhdasta vaatimaan…?»
»Olenko minä oikeu…?» kuohahti Olavi, mutta lause jäi kesken ja hän vaipui takaisin sohvalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja ummisti silmänsä kuin pahaa näkyä torjuen.
»Sinulle olisi ollut oikein», jatkoi Kyllikki, »jos asia olisi ollut niinkuin luulit—niin olisipitänytolla! Ja sinä tiesit sen itse, siksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa.»
Hän oli hetken vaiti, katsellen sohvalla voihkivaa Olavia.
»Niin, puhdasta, se on oikein että pidätte siitä vaatimuksesta kiinni. Mutta oletko sinä kertaakaan tänä iltana ajatellut mitä minä saan—minä, jokaolenpuhdas?»
»Älä kiduta minua!» valitti Olavi käsiään väännellen. »Kyllä minä sen ymmärrän, ja kyllä minä olen sinuakin ajatellut—oh, oh!»
»Niin oletkin … joskus. Siitä oli sinun kirjeessäsi, pari sanaa vain, mutta syvästi. Minä ymmärsin sen anteeksipyynnöksi, ja voin ottaa kaiken vastaan semmoisenaan, sillä minä ajattelin silloin enemmän muita kuin itseäni. Mutta tänä iltana…»
»Voi Jumala tätä kurjuutta—kaikki on mennyttä!» vaikeroi Olavi itkunsekaisen hermostuneella äänellä ja alkaen taasen tukkaansa repiä. »Tätä iltaa, tätä iltaa, joka on ollut minun kauniin unelmani, jota minä olen odottanut kuin suurta sovintopäivää. Kaikki on sirpaleina: kruunut ja hunnut, toiveet ja unelmat—minun hääyöni, minun hääyöni… sitä ei minulle annettukaan!»
Hän heittäytyi tuskissaan sohvan päänojan yli suulleen ja ratkesi raivoisiin nyyhkytyksiin.
»Sinun hääyösi?» sanoi Kyllikki värähtelevällä äänellä. »Eikö sinulla jo ole ollut hääyösi…? Mutta minun hääyöni»—hänen äänensä petti—»sitä ei ole ollut, eikä sitä tule koskaan…!»
Hän pyrskähti rajuun, epätoivoiseen itkuun, lysähtäen sohvan toiseen nurkkaan ja väristen koko ruumiiltaan.
Ja morsiuskamarin täytti itku ja valitus, nyyhkytykset ja huokaukset ja onnettomuuden tunto niin syvä, että olisi luullut seinien puhkeavan niiden jännityksestä. Kyllikin itku paisui toisinaan korvia vihlovaksi valitukseksi ja Olavi väänteli ja vieriskeli tuskissaan kuin avuton lapsi.
Hän säpsähti kuin unesta havahtuen tuntiessaan kierineensä tietämättään aivan Kyllikin viereen. Ja hän vierähti lattialle hänen eteensä, kiertäen kätensä hänen polviensa ympärille ja painaen päänsä hänen syliinsä.
»Tapa minut!» huusi hän epätoivoissaan. »Anna ensin anteeksi, ja tapa sitte!»
Kun Kyllikki tunsi hänen käsivartensa jalkojensa ympärillä, niin hän lakkasi värisemästä ja tunsi itkunsa ja tuskansa tyrehtyvän siihen puristukseen.
»Mikset sinä vastaa?» huusi Olavi. »Ellet voi antaa anteeksi, niin tapa edes—tai minä tapan itse itseni!»
Mutta Kyllikki ei puhunut mitään. Hän ainoastaan kumartui eteenpäin ja pujotti kätensä hiljaa Olavin käsivarsien alle, alkaen vetää häntä ylöspäin—voimakkaasti ja hellittämättä, kunnes sai Olavin puolikoholle, jolloin puristi hänet lujasti itseään vasten.
Lämmin aalto huuhtasi Olavin rintaa ja hän kiersi käsivartensa Kyllikin ympärille, niinkuin kiitollinen lapsi kietoo kätensä äidin kaulan ympäri:
»Purista minut nyt kuoliaaksi, niin minä olen saanut ne molemmat, mitkä pyysin!»
Mutta Kyllikki ei sanonut sanaakaan, ainoastaan puristi. Ja he lepäsivät siten pitkän aikaa, niinkuin kiivaasta itkusta väsyneet lapset.
»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin, hellittäen puristuksestaan. »Kun sinä pyysit minua omaksesi, niin sanoit ettet pyydä minua kanssasi onnea jakamaan, vaan kärsimään ja ponnistelemaan.»
»Se oli silloin», valitti Olavi, »mutta silloin minä kuitenkin toivoin onnea.»
»Vaan se tarkotti juuri tätä iltaa—tämä on meidän ensimäinen kärsimyksemme.»
»Johon kaikki särkyi … kaikki, kaikki!»
»Ei kaikki, ainoastaan hääyömme onni—kaikki muu on jälellä.»
»Ei ei, älä koeta pettää itseäsi ja minua. Ja mitä minä itsestäni! Minä olen osani ansainnut, mutta sinä, jonka täytyy…»
»Ei sanaakaan siitä enää, Olavi», keskeytti Kyllikki, »ei nyt eikä vasta! Minä olen sen jo unohtanut…»
»Kaikkiko…?»
»Kaikki—sinun tähtesi kaikki, Olavi!» sanoi hän lämpimästi. »Ei ihminen saa aina kaikkea, mitä toivoo, ja jos me emme voineet olla hääyönämme sulhanen ja morsian, niin voimme olla ainakin tovereita.»
»Onnettomuustovereita…!» huokasi Olavi raskaasti, ja he puristautuivat yhteen niinkuin kaksi orpoa, rikkirevittyä sielua, jotka voivat turvautua ainoastaan toisiinsa.
»Olavi!» kuiskasi Kyllikki hetkisen päästä. »Meidän täytyy mennä jo levolle, sinä olet niin väsynyt.»