Heidän katseensa lennähtivät yhtaikaa valkoiseen morsiusvuoteeseen ja sitte säikähtyneinä toisiinsa. Ja he lukivat toistensa silmistä kuin kirjasta, mitä kummankin sielussa sinä silmänräpäyksenä liikkui.
»Emmekö voi levätä tätä lyhyttä aamuhetkeä tällä sohvalla?» kysyiKyllikki väräjävin äänin.
Olavi tarttui hänen käteensä ja painoi sen sanaakaan sanomatta huulilleen.
Kun Kyllikki nousi, mennäkseen tyynyjä ottamaan, sattui hänen katseensa pöytään. Hän meni sen eteen ja otti Olavilta salassa jotakin, meni sitte piirongin luo ja sulki avoimen laatikon. Olavin kiitollinen katse saattoi häntä vuoteen luo.
Mutta kun hän otti esiin kaksi valkeanhohtavaa tyynyä, joiden pitseihin onnellinen morsian oli niitä kuntoon laitellessaan painanut sykkivin sydämin kaihon ja riemun suudelmia ja niiden rypytettyihin nauhoihin kuumien huulten salaisia tervehdyksiä, niin hänen hartiansa alkoivat värähdellä ja hän jäi selin paikoilleen, puuhaten kiihkeästi nauhain kera, ikäänkuin jotain olisi epäkunnossa.
Olavin silmäluomet alkoivat räpähdellä ja niiden väliin tulvahtivat kuumat vedet. Hän nousi ja hiipi varpasillaan Kyllikin taakse.
»Kyllikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä, kääntäen hänet hartioista hiljaa puoleensa. »Kaikkiko…?»
»Kaikki!» vastasi Kyllikki kyynelten läpi säteilevin silmin, kietoen kätensä Olavin kaulaan. »Anna minulle anteeksi lapsellisuuteni.»
Ja Olavi sulki, kuumain kyynelten yhä tipahdellessa, hänet kiitollisena ja riemullisena syliinsä——.
»Älä sammuta vielä tulia, Olavi—annetaan niiden palaa koko yö», pyysiKyllikki, joka lepäsi jo sohvalla.
Olavi nyökäytti päätään, ja laskeutui hänkin sohvalle—jalat sen jatkoksi asetetulle tuolille ojennettuina ja päätään Kyllikin syliin nojaten.
»Anna minulle kätesi!» pyysi hän ojentaen toisen kätensä päänsä yliKyllikkiä kohti.
Kaksi himmeästi sädehtivää silmäparia alkoi kuiskailla toisilleen kuin kaksi yksinäistä tähteä puolipimeällä syystaivaalla, maan huokaillessa öisen hämärän peitossa.
Hän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.
Sillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa.
Levoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana, mutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen verran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta kurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla harjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu niiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset lastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee, kavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka hiipii öisillä retkillään.
Olavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa—lähes siitä pitäin, kunKyllikki hänen toverikseen liittyi.
Hääyö oli unohdettu, siihen ei kajottu koskaan viittauksellakaan. He olivat koettaneet sulautua toisiinsa kaiken sen kauniin ja syvän pohjalla, jolla kummankin olemuksessa oli niin vankat juuret, ja kaiken sen eteenpäinpyrkivän ja rynnistävän pohjalla, joka aukoi heidän tulevaisuudensarkojaan ja -viemäreitään.
Olavi oli vaimostaan ylpeä, sillä hän liikkui kuin kesäinen sunnuntai heidän uuden mökkinsä palkeilla—tyyneenä ja kirkassilmäisenä, angervon tai katajan tuoksu aina ympärillään. Ja hän tunsi kiitollisuutta, kunnioitusta ja rakkautta häntä kohtaan—että hän oli niin hellä ja uskollinen toveri.
Mutta sitte tuli unissakäynti—hiljaa, hiipien kuin yölintu.
Hän oli kulkenut jo pitkät ajat siitä itse mitään tietämättä. Eikä hän tahtonut sitä vieläkään uskoa, vaikka oli jo muutamia kertoja ollut vähällä havahtua täyteen selvyyteen. Ja hän oli iloinen ettei ainakaan Kyllikki mitään epäillyt, koskei ollut mitään virkkanut. Sillä hän ei pelännyt mitään niin kuin sitä hetkeä, jolloin vaimonsa havahtuisi ja virkkoisi väräjävin äänin: eikö minun käsivarteni ole kyllin lämmin sinua luonani pidättääkseen, ja eikö minun henkeni ole kyllin joustava sinun sieluasi syliinsä sulkeakseen?
Aivan viime aikoina hän oli tuntenut itsensä levottomaksi pelkästä tuon mahdollisuuden pelosta. Ja hän pureutui vastapainoksi työhön, raataen kuin hurja Isonsuon rantamaa mökkinsä ympäriltä. Eikä puuhaillut ainoastaan omalla suo-osallaan, vaan juoksi ja hääri koko laajalla suolakeudella—siitä paisui lopulta suurenmoinen, koko kyläkuntaa koskeva kuivaus- ja raivaussuunnitelma.
Siitä huolimatta hän yhä unissaan käveli.
* * * * *
Oli muuan noita hiljaisia hämyhetkiä, jolloin Olavi oli juuri palannut työmaaltaan ja mökin seinähirret kuiskailivat ja odottivat.
Kyllikki hiipi hiljaa kuin hämärä hänen luokseen, pujottautuen hänen avautuvaan syliinsä, kysellen katseillaan hänen kuulumisiaan ja kertoillen omia mielialojaan.
Olavi hymyili, mutta hän ei etsinyt Kyllikin silmien sisintä, eikä hetkisen päästä enää edes häntä katsellut, vaan tähysti kauvas eteensä, ikäänkuin yhä vielä päiväisiä työmaitaan katsellen.
Kului hetkinen.
Olavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin hiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas. Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan—yhä hymyillen ja etäisyyteen katsellen—kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen.
»Oma tyttö!» kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja etsien hänen huuliaan.
Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin, mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen.
Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana.
Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa. Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä kasvoi—kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne.
Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis.
Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää.Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle.
Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa.
Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui sanattomana selvyytenä heidän katseissaan.
Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen.
Se lamasi voiman ja hyyti veren.
Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen.
»Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!» vaikeroi hän kuin pieni lapsi.
Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua tuosta kauhun lumouksesta.
»Kyllikki…?» pyysi hän rukoillen.
Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei tiedä mikä hän on.
»Kyllikki-rukka…» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan enempää esiin—niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.
Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin.
»Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva», puhui hän vavahtelevalla äänellä. »Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet hallussani—vaan minä en voinutkaan…» Hän ratkesi jälleen nyyhkytyksiin.
Olavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin sulettu kammio.
»Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja näen voimattomuuteni», valitti taasen Kyllikki.
»Sinä olet yhä vieläkin kulkija … ja minä olen heikko … ja sinä karkaat minun luotani … niiden luo, jotka sinua odottavat…»
»Voi Jumala!» vaikeroi Olavi tuskissaan. »Älä puhu semmoista—tiedäthän sinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan luonasi!»
»Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua vastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut, sillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat sinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa, kukin omalla tavallaan…»
»Kyllikki!» katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä rukoilevasti silmiin.
Mutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro:
»Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa! Ja kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja kuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa ja…»
»Kyllikki!» huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä.
»…ja sinä hetkenä sinä syleiletkinheitäja suuteletheidänhuuliaan!» päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä kiivaasti irti ja ratketen itkuun.
Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu—se, joka hiipi kuin kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.
Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista petoselämää he olivat eläneet—luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston toivottomuus ammotti kaikkialta.
»Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta … ja nyt minä ymmärrän syyn—minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!»
Hän rupesi ääneensä valittamaan.
Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen—arkaan, kivusta värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää. Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy—nyt sen ymmärsi tuo toinenkin! Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan.
Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä huomasi.
Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen tunnetta.
»Olavi, Olavi rakas!» sanoi hän tarttuen hänen käteensä. »Mitä minä olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä hyvin minun … ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.»
Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset kulkivat hänen lävitsensä.
Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska.
»Älä ole niin surullinen, Olavi!» sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. »Kuinka minä olinkaan sellainen—niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs…»
»Ei», sanoi Olavi. »Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun omatuntoni—muuten sinä et oikea toveri olisikaan.»
»Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa, joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella—yhdessä, kuuletko sinä Olavi:yhdessä!»
Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Ymmärräthän sinä?» puhui hän kuohuvalla äänellä. »Se tuli siitä, kun minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun … kuuletko sinä Olavi, minun, minun!—Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!»
Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa lämpenevän.
»Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!» sanoi hän kimaltelevin silmin. »Sinä olet minulle kaikki kaikessa—ilman sinua minä hukun. Kunpa minä vaan tietäisin yhden asian?»
»Minkä…? Sano se, Olavi!»
»Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun—siihen että minä tahdon olla ainoastaan sinun.»
»Luotanhan minä!» puhui Kyllikki. »Minähän tiedän että me tarkotamme samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut—kokonaan … niinkuin silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit…! Ja minä saan sinut—kokonaan … ja—kuuletko Olavi—silloin minä saan senkin… sen, jota ilman minä en voi elää…!»
Mökin seinähirret huokasivat syvään: »Sen sinä oikein sanoit, siitä se riippuu. Kirsi ja sammal—me ne kyllä tunnemme!»
Kirkkalassa 7 p. toukok. 1899.
Sinä ainoa!
Älä suutu, että minä sinulle kirjotan … kuinka sinä voisitkaan suuttua että minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi tahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle kerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee aina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada puhua sinun kanssasi … sitte minä taas voin odottaa seuraavaan kevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun luonasi … nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun osotteesi.
Muistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin … siitä tytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain. Minä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin joku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi, sellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja hätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se niin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken minä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja lujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä on yksi lause, joka sanoo kaikki: »Se hetken on työ, kun salama lyö, mut ijäks jäljen se puuhun syö!» Niin se on, siihen ei ole mitään lisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen täytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan.
Mutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin kummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista … esimerkiksi sitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi ymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin.
Vaikka … oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina tuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun täytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun sitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä minä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi, älä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi… Minua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut minun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on ystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli kuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä tuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin kutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua pelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista kuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit minuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin että minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua tuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit jälleen hyvä.
Sitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen minun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä sitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua… purevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja jo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut Koskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa paikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni myrkkyhaavaan … ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun veresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan odottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen nurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin sinulle uskollinen kuolemaan saakka.
Tätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit. Olisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja heikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit horroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa vähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu. Ei ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja juoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire. Minun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se vaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa. Vielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö vain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä havahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian, ja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun verimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina sinussa…!
Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut, ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni. Mutta kuolema ei tullut … minun täytyi vaan elää.
Minä olen ollut niin sairas, Olavi … minun sydämeni. Minä luultavasti olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi minuun … voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen.
Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan olin silloin niin lapsellinen ja köyhä … nyt myöhemmin minäkin olisin voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut, jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen, vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina niin onnellinen … mutta sen jälkeen minä itken niin kovin.
Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli … se oli … no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin sairas … enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni … hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli, kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka puhelen itsekseni … äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa…
Niin, mitäs minun vielä pitikään … en minä nyt enää muista. Minun on nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä, silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja aurinkoni!
Elämänlankasi.
Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa … ja muuta minä en pyydä.
Niinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin ilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja kuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat—häntä vastaan.
Ennen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut hänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi—salaperäisenä ja tuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana.
Hän ponnisteli kiihkeästi ja levottomasti, ikäänkuin aseita ja liittolaisia keräten. Hän kulki suoasian vuoksi talosta taloon yksityisiä taivutellen, ja suuressa yhteisessä kokouksessa hän puhui valtavasti ja sytyttävästi—äänessä oli malmin sointua, jokainen sana kuin vetonaula. Ja asia ratkesi onnellisesti ensi asteessaan: päätettiin hankkia ammattimies tarkastamaan ja kustannusarviota laatimaan.
Mutta sitä seurasi kotva toimetonta odotusaikaa, joka ikäänkuin riisui hänet jälleen aseettomaksi. Hänen täytyi taasen löytää jotain uutta, joka viritti ja jännitti, jossa oli vastuksia voitettavana. Ja niin hän juoksi erään viikon ristiin rastiin kotipitäjänsä ja naapuripitäjän välisessä metsässä.
Otuksen jäljetkin vihdoin löytyivät—uuden oikomaantien suunta.
Se oli oivallinen tuuma, se täytyi jokaisen myöntää. Siitä olisi tuntuvaa etua jo hirvijokelaisille, mutta varsinkin naapuripitäjäläisille ja monille muille, joiden matka asemalle, myllyille y.m. lyhenisi runsaalla parilla penikulmalla.
Olavi kulki taasen talosta taloon, vaikuttavimmille asiaansa esittämässä ja itsepintaisimpien vastarintaa järkyttämässä ennen yleisen kokouksen pitoa. Otti kotipitäjästä alun ja riensi sillä vauhdilla sitte naapuriseurakunnan isäntiä ahdistamaan.
* * * * *
»Onhan tämä Inkala?» kysyi Olavi pihalla liikkuvalta palvelustytöltä—sekä talo että haltijat olivat hänelle outoja.
»On oikein!» tyttö vastasi.
»Sattuukos isäntä olemaan kotosalla?»
»Ei ole—se läksi aamulla Muurilaan», toimitti tyttö.
»Vai niin… Milloinkas pitäisi palata?»
»En minä vaan tiedä.—Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi sisään … isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt tuvassa.
Olavi nousi portaita ylös.
Hän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori, solakka, vaalea nainen.
»Hyvää päi…!» tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi sinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi.
Vaalea nainen pysähtyi hänkin—huulet liikahtivat, mutta ääntä ei kuulunut.
He katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina.
Välähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta —silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa.
Naisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi vieraan luo.
»Päivää, Olavi!» sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan estää ääntään värähtelemästä. »Ole tervetullut … ja käy istumaan!»
Mutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon huikaisema.
»Sinä varmaankin ihmettelet … tavatessasi minut täällä», alotti nainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja kasvoilla kuvastui syvä hämi. »Minä olen ollut täällä jo neljä vuotta…» Hän vaikeni, katsoen ujosti alas.
»Vai niin … vai niin kauvan…» Muuta ei Olavi saanut sanotuksi.
»Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani mitään—minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään että olet nykyisin täälläpäin…»
»En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte…täällä, näin kaukana…»
»Niin, kaukanahan tämä on!» tarttui nainen innokkaasti puheeseen, ilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. »Kaikki täällä on niin toisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja väliä… Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin, vaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä kotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä…»
»Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?» kysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä sävy.
»Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta hänkin jo…»
Samassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni miehenalku.
»Poju!» huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti ovellepäin. »Mitäs poju nyt—täällähän on vieraita—ja pojulla on likainen esiliina…»
»Poju vaan tulee!» vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä päättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan.
Olavi katsoi lapseen kuin aaveeseen.
Nainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä.
»Mene sitte … sedälle päivää sanomaan!» sopersi hän lopulta, tietämättä mihin hädissään turvautuisi.
Poika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin polveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa katselemaan.
Niinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä kenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta.
»Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?»
Väristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka ensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään.
»Kuinkas poju nyt sillälailla…?» ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo ja tarttui pojan käteen. »Poju menee tupaan—sedällä on äidille asiata—äiti tulee pian jälessä!»
Poika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä vieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän katseen———
* * * * *
Vieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan.
Se oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se todella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä keskellä päivää?
Alussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan toisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella.
Mutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen viima huoneen läpi—niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla oli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan.
Hän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran oli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata lapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut sellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan.
Nyt viskasi—nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he olivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.
Niinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä.
Ensin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli suurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia.
Sitte kolmenkertaisella tilillä—Olavin, miehensä ja Jumalan edessä, koko salaisuuden edessä.
Ei kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka tiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut siitä koskaan vihiä saavan.
Ja se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä:
»Annansilmä—?»
Hän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti, niinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja ikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa. Kuinka sitte hän ilmestyi—hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli suurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa … että hän halusi köyhän torpantytön tällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi ystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella rakastavansa.
Ei, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta!—Niinkuin hänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle.
Olaville hän sanoi ainoastaan:
»Minärakastinhäntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme … sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en ollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä … sitä silloista talvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.»
Olavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi tarkemmin miettimään.
Mutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti:
»Sinä sen tiedät … kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta minä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli painunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun mielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen kerran ja kannoin esikoistamme, niin … sinä Jumala tiedät kaikki, minun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun lapsi syntyi … etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen olevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin kauheasti.»
Lopun hän puhui miehelleen, kuiskaten:
»Se on ollut niin kauheatasinuntähtesi—sinun, joka olet niin hyvä ja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton, ja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen yksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun täytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä tietää.»
Hän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen.
»Sinä arvaat sanomatta», puhui hän taas hänelle, »kuinka äärettömästi minä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran äidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun rukoukseni kuultiin. Se on tyttö—isänsä kuva. Ja se antoi minulle jälleen rauhani ja onneni takaisin…»
Hän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään alkoi lientyä ja sulaa.
Ja hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin kanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä miettinyt—elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja… Oliko Olavikin niitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli tullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran yhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata päästä kokonaan eroon … erittäinkin naisen. Ja että seensimäinenon niin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen keräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä ikäänkuin poltetaan ihmiseen…
Mutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina kokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa olisikaan mitään toisilleen sanomista—vain se yksi asia. Ja siihen hänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus:
»Sellaista se on—oleva ei tule olemattomaksi—eikä elämää voi kukaan paeta…»
Sitte puhui Olavi—ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui:
»Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät sinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät kerran, missä tahansa olemmekin—sen minä olen saanut viime aikoina kyllin kokea.»
»Oletko sinäkin…?» Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja lähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista, vuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta puolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta yhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin äärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana—lähellä entisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he olivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä.
Mitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut—puhuivatko he vielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi vihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä.
»Anteeksi…!» sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin siihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse heltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: »Anteeksi…!»
Hän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän itse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli välttämätöntä ja kaunista—niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös jollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin vapaat…
Yhden kohdan hän vielä muisti—aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut sisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin ajatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut.
»Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi … ja minä olen niin iloinen, että hän onsellainen. Sellaisen sinä tarvitsit … ei kuka tahansa olisi kyennyt sille sijalle…»
Sanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan? Sekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi, jokainoan sanan—hän näki sen hänen silmistään.
Sitte Olavi läksi—niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä——.
Vieraita tulee!Oho! Mistäs sen tietää?Kasi pankolla istuu, silmiään pesee.
Mutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin kirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä harvakseen naksaa.
Vakaisia vieraita tulee!Mistäpä sen tietää?Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee.Kasi usein kasvojaan pesee—Suon-rannassa harvoin vieraita käypi!
Olavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeatKyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona.
Vieraita, vieraita tulee!Älä tyhjää!Askeleet jo porstuassa poukaa!!
Ovi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä työstään nostaa.
Se tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä, kevyt hattu keimeästi kallellaan—suupielissä ivansekainen hymy.
Hän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä.
»Päivää!» virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu nopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä.
Olavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän—niinkuin tuntisi, eikä tuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea.
»Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne—omaasi» Hän hymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: »Vai oletko nähnyt niin paljon pihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä enää toisistaan erottaa…?»
Lapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin paidanhihat.
Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy sohvalle huolettomaan asentoon:
»No niin, tässä sitä nyt ollaan—ja töllistellään! Ei sitä aina näin töllistelty, vai kuinka…?»
Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo.
»Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy.
»Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita.
Nainen huomaa sen ja suoristautuu.
»Se on hyvä se!» huudahtaa hän kuin uhmaten. »Hänen kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä, vainsinulleminulla on asiata.—Ja eikö lie parasta hänellekin … tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen vieras.»
Se oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä.
Olavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä, joka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi, joita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta hillitse kielesi Kyllikkiin nähden—silloin nainen jo jatkaa:
»No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua katsomaan—pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas …rakkaudesta, ehkä minäkin jo osaan siitä jotain pakista!»
Niinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään naisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton naurunsa.
Mutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru.
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette—nyt kun minä teidät tunnen!» huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan. »Eläimiä kaikki tyyni—ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita, toiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa——
»Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran sileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi… Kuuletko nyt!»—Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen.—»Minä halveksin teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän elukkajoukkoonne kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne—sinun päästäsi kaikkein ensimäiseksi!»
Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin edessään seisoisi raivotar eikä ihminen.
»Teidän rakkautenne!» hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle. »Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia—siihen te puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että eläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte?Itseänne, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia, joiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet—sitä yhtä ja samaa te kaikki tähtäätte!»
Hän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään puuttua puolustautumaan—tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan, mahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta.
»Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua ulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte? Ruumista! Ja mitä vielä? Ruumista—hyi! Kyllä te silloin olette makeita, mutta sitte … te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa nukkua…!»
Hän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti, ikäänkuin odottaen.
»Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa? Niin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' … 'yhden vaimon mies'—täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'! Avioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne luoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli—ja hypitte kun sopii! Entäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me muutkin—teidän——!»
Tumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: »Sinä olet…»
… »Raaka—sen minä itsekkin tiedän!» keskeytti toinen. »Mutta en koskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto sellaisille heittiöille—ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole ehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne … että rakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa ruokarahat—Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia! Miltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet—kulkurikoiraltako?»
Olavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan kiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori, lapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea letti hartioilla ja——
»Älä ollenkaan!» huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. »Kyllä minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet itseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi ja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan—jälellä on vain hapan marja! Etkö muka ymmärrä…? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja vaikka mitä—sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko minä sinulle kerran mitä me itse olemme—me itse, ymmärrätkö?»
Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää.
»Me olemmenaisia—ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä hyvät että huonot—ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja, vaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja rakkautta. Mutta kuinka…? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa minulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden kanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista—vastaa, mutta älä valehtele!»
»Ei … se minun täytyy rehellisesti tunnustaa», sokeltaa Olavi liikutettuna.
»Se on hyvä, että olet edes rehellinen!—Ja siinä se on se juopa, joka meidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin voimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse tahtoisimme, sitä me emme teiltä saa—me saamme vain humalaa ja kohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me yhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes huomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään inhottaa…»
Olavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja saanut vain välillä hengähtää—raippa oli yhä koholla.
»Sellaisia te olette! Te otatte meidät, mutta miksette te myöskin meitäpidä? Miksi te annatte meille vain vihkisormuksia, ja rahaa, ja koreita vaatteita—miksemme me saa teitä itseänne, sillälailla kuin me tahdomme ja kaipaamme? Ettekö te ymmärrä että rakkaus on meille elämää, teille se on ajanviettoa. Mutta te ette ymmärrä mitään, te vaan lyötte rintoihinne ja kulette kuin puujumalat tietänne!»
Olavi istui tuhkanharmaana kasvoiltaan ja hänen yläluomensa räpähtelivät hermostuneesti.
Naisen kasvoilta oli iva kadonnut ja kovat piirteet lientyneet. Hän oli hetken vaiti, ja kun hän taasen jatkoi, oli hän aivankuin muuttunut, puhuen hiljaisella, pehmeällä ja värähtelevällä äänellä:
»Etkä ymmärrä sinäkään, Olavi… Kyllä minä tiedän, mitä sinun sisässäsi liikkuu. Sinä kysyt mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi, kosket sinä ollut minun kanssani sellaisissa asioissa kuin ne muut. Se on totta, et ollutkaan, mutta kuitenkin sinä olet ollut minun kanssani syvemmin ja lähemmin kuin kukaan muu. Mitä minä heistä! He ovat elukoita ja minusta on aivan yhdentekevää onko heitä ollut vai ei. Mutta sinun kanssasi minulla on ollut yhteyttä ja siteitä, vaikket sinä sitä ymmärrä. Olavi! Kun minä istuin sinun sylissäsi, niin minä tunsin että minun vereni kuului sinulle, eikä se tunto ole koskaan minusta hävinnyt. Sinua minä olen nämä vuodet etsinyt ja sen kaipauksen tyydytystä, minkä sinä minuun jätit. Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän rosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen hairahtunut ja syntiä tehnyt!»
Tuskanhiki helmeili Olavin otsalla—niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt teilattaisiin. »Ymmärrän, ymmärrän!» olisi hän tahtonut huutaa. »Nyt minä ymmärrän jo vaikka mitä!» Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin.
Nainen oli siirtynyt lähemmäksi ja katseli häntä tulisin silmin.
»Oi Jumala, älä näytä tuollaiselta!» huudahti hän, heittäytyen lattialle Olavin eteen ja kietoen kätensä hänen polviensa ympäri. »En minä sinua yksin syytä. Minä lupasin kynsiä silmät sinun päästäsi, mutta en minä mitään kynsi. Minä olen hullu, me olemme kaikki hulluja, meissä on kaikissa syytä! Älä inhoa minua, älä työnnä minua luotasi. Minä ole kurja ja huono, mutta etkö ymmärrä että minä olen sinua rakastanut, sinua enkä ketään muuta!»
Olavi vääntelihe tuskissaan—niinkuin koko hänen entisyytensä olisi muuttunut mustaksi käärmeeksi, joka nyt kietoutui hänen jalkojensa ympärille ja tahtoi puristaa hänet kuoliaaksi.
»Anna minun olla näin, älä vääntele irti—hetkinen vain, minä menen heti. En minä sinua syytä, älä ole vihainen. Et sinä tiennyt millainen minä olin—emmehän me silloin tietäneet mitään, emme yhtään mitään.»
Hän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin.
»Sanotko minulle yhden asian?» pyysi hän tuokion kuluttua. »Onkomuitakinkäynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin, ei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun sinä olisit ollut niinkuin ne toiset—sellaisten luo ei kellään ole mitään asiaa. Mutta sinä olit … niin, sinä olit sinä, ja me tulemme kaikki sen luokse, joka on kerran meidänsydämemmeottanut. Me luulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan. Ja kun maailma on meitä repinyt ja raastanut, niin me tulemme hänen luokseen, niinkuin … kuinka minä sanoisin, niinkuin kirkkoon … ei, vaan niinkuin pyhiinvaeltajat toivioretkelle … tunnustamaan syntimme … muistelemaan sitä, mikä oli kaunista ja puhdasta … itkemään miksei se saanut aina niin olla…»
Ääni tupehtui. Hän työnsi lapion, jota Olavi yhä vielä piti toisessa kädessään, syrjään, niin että se kaatui kolahtaen lattialle—tempasi kiihkeästi hänen molemmat kätensä ja painautui niiden päälle hänen polviaan vasten hillittömään itkuun.
Olavista tuntui niinkuin hämärä olisi täyttänyt huoneen. Hän istui liikkumattomana kuin patsas, leuka painui raskaasti rintaa vastaan ja silmistä norahteli suuria pisaroita, niinkuin räystästä peittävän hangen alta keväällä.
Kului pitkä aika. Vihdoin nainen nosti itkusta turvonneet silmänsä, istuutui Olavin jalkojen juureen ja puheli hänen silmiinsä katsellen:
»Älä ole minulle vihainen, Olavi! Minun täytyi tulla ja saada purkaa se kivilasti, jota minä olen nämät vuodet kantanut. Minä olen ollut niin onneton. Kun minä nyt näen sinut noin, niin minä ymmärrän että sinullakin on kuormasi. Anna minulle anteeksi mitä minä olen raakaa ja sopimatonta puhunut. Ymmärrätkö sinä—ellen minä olisi niin puhunut, en minä olisi voinut mitään puhua, vaan olisin ruvennut heti itkemään kun sinut näin … Olavi! Puhuinkos minä jotain sinun vaimostasikin? Ei ei, en minä häntä vihaa. En minä tiedä enää itsekkään mitä minä puhuin. Mutta minun on nyt parempi, kun minä sain taas kerran sinut nähdä.»
Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut.
»Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste. »Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla mielellä kotiin?… Kotiin!»—Hän säpsähti kuin unesta havahtuen.— »Jospa minä menisinkin kotiin…? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi? Isä ja äiti odottavat. Minä tiedän että he ottavat minut mielellään takaisin, vaikka olisin millainen, kun vaan tulen. Tiedätkö, Olavi? Minä en ole ollut kahteen vuoteen kotona—voi, millainen minä olen ollut!… Ja niin minä teenkin—nyt, heti paikalla! Mutta anna minun istua näin vielä hetkinen ja katsella sinua silmiin … niinkuin ennenkin, sitte minä taas jaksan.»
Ja nainen katseli häntä kauvan. Mutta Olavi istui ja tuijotti niinkuin hän olisi nähnyt näkyjä, sekavia näkyjä, jotka kulkivat kuin tummat varjot hänen ohitsensa.
»Kuinka sinä olet muuttunut, Olavi, sitte kun minä sinut viimeksi näin», puhui nainen hellällä äänellä. »Onkos sinulla ollut paljon suruja…?»
Olavi ei vastannut—vain huulet puristuivat lujemmin yhteen ja alaluomien reunaan ilmautuivat täyteläisyyttään värähtelevät kyyneleet.
Naisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä.
»Sellaista se on elämä…!» sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi kasvonsa äkkiä Olavin polviin.
Tuokio syvää, raskasta hiljaisuutta.
»Nyt minä menen», sanoi nainen vihdoin.—»Olemmekos me nyt…?»
Hän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka toivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään.
Mutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä:
»Menetkö sinä nyt kotiin?» kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja kuoleman kysymys.
»Menen—mutta olemmekosme…?»
»Olemme!» huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen kättään ja nousi.
Hän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui pihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä—mutta näki ainoastaan niinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon.
Mies miettii—huone ei huokaista henno.
Koputusta…
Mies säpsähtää, kohoaa kyynärpäittensä varasta ja katsahtaa ympärilleen levälleenrävähtänein silmin, niinkuin ei muistaisi missä on. Katsahtaa ovea kohti, ja ahdistava tuska ryntää kuin kylmä viima hänen lävitsensä: joko taas, kuka nyt…?
Kolkutusta…
Hän kavahtaa seisoalleen. Tuska pirskahtaa vaahtoavaksi raivoksi, lyijynä maannut veri liikahtaa ja syöksyy suhisten eteenpäin, hiljaa levänneet keuhkot vetävät kiihkeästi ilmaa—hän ryntää ovea kohti.
»Sisään!» huutaa hän survaisten oven paukahtaen selälleen. »Pian, kaikki! Hattupäät ja hatuttomat, viisaat ja hullut! Minä olen seisonut kuin koulupoika teidän edessänne, jo riittää! Pian, yhtaikaa—kaikki te kuitenkin tulette. Lopputilille! Jokainen saa—kappaleen kukin—minä olen valmis!»
Mutta hän huutelee tyhjään porstuaan. Ja kun hän sen vihdoin huomaa, niin hän lamautuu kuin taistelija, joka ei tapaakkaan vastustajaansa, vaikka tietää sen yhä vaanivan. Hän vetää hitaasti oven kiinni ja palaa takaisin.
Koputusta…
»Näkymättömät perkeleetkö minua ahdistavat…? Tilille!»
Hän kääntyy ympäri.
Taas koputusta—ja hän huomaa pienen linnun, joka istuu ovensuun ikkunan puitteella ulkopuolella ja kurkistaa kirkkain silmin tupaan.
»Sinäkö—? Sinun silmäsi…? Pois, pois, metsään! Etkö vielä tiedä mitä ihmisten asumuksissa on? Saaliinhimoisia silmiä, korisevia rintoja ja vertatihkuvia sydämiä. Pois metsääsi—äläkä enää koskaan lähene näitä kurjuuden majoja!»
Mutta lintu vain keikauttaa päätään ja katsoo häntä suoraan silmiin.
»Etkö ymmärrä…? Mene, mene!»
Hän kopauttaa ikkunaan. Lintu livahtaa tiehensä.
Niinkuin hänen verensä olisi taasen saennut liikkumattomaksi ja tuskanpärskeet puristautuneet jyrkkien törmien väliin.
»Te ette vielä tule … minä tiedän sen. Te tulette yksin erin, te tahdotte repiä minut pala palalta! Te seuraatte kuin kosto minun jälessäni, että minä alati tuntisin teidän palavien katseittenne polton niskassani. Jokainen kapsaus saa minun vavahtamaan, jokaiset oudot naisenkasvot sydämeni seisahtumaan. Ja jos minä voin joskus teidät unohtaa ja ruveta elämään, silloin joku teistä taas ilmestyy—kuin aave, millä minkinlaiset elämän sinimarjat kasvoillaan.»——Hän istahti raskaasti.
»Mitä te minua oikein vainootte, vaikka minä olen kuin näännyksiin ajettu eläin? Senkötähden, että minä olen kerran teitä rakastanut? Ettekö te muista mitä me vannoimme? Ettemme koskaan muulla tavoin toisiamme muistelisi kuin kiitollisina niistä lahjoista, joita toisillemme annoimme? Me olimme rikkaita ja lahjotimme kultaa. Kuinka te nyt tulette kuin kerjäläiset? Ja valitatte köyhyyttänne, vaikka tiedätte että minä olen vieläkin köyhempi. Vai tuletteko te vain minun kanssani itkemään … että me, jotka kerran olimme rikkaita, nyt olemme maantielle joutuneet?»——
»Ja kuitenkin te tulette kuin velkojat! Oletteko te hulluja? Minähän lauloin teille runoja! Elämä oli runoa ja rakkaus oli punaisia kukkia sen säkeiden välissä. Kuinka te nyt tulette ja koetatte uskotella että runo on muuttunut velkakirjaksi ja punaiset kukat numeroiksi, jotka osottavat summan suuruutta? Ei, menkää pois, jättäkää minut rauhaan! En minä kykene mitään lunastamaan. Ettekö te tiedä, että minä olen jo kaikki pantannut—sen viimeisenkin rovon, mikä minulla vielä oli jälellä?»——
Sitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi kylminä hikihauleina hänen iholleen.
»Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä kaikista…? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et notkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja sinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin—jäännöksiä, kuluneita repaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.»——
Hän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan sisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet valahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta tykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän.
Hän vähällä tyrmistyi.
Taas jysäys—sama kaamea tyhjyydentunne—hetkisen päästä sydämen hätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi kiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä—sitte seisaus … seisoo… seisoo … joko kokonaan lakkasi…? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä tuskanhiki pursuaa otsalle.—Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain sykyttää yhtenä tyrskynä.
Hän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia askeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän rauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne—hän pelkää kaatuvansa ja istuutuu.
»Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan…? Ja tulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja sinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme? Kyllähän minä sinut oikeastaan tunnen—olenhan minä jo ennenkin nähnyt sinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.»——
»Sinulla näyttää olevan paksu kirja!—Siitäkö asiasta ensiksi…? Tietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut … eikös se olekkin päätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin—äiti puhui jotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?»
»Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan takaisinpäin—polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen, tietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea saarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä—siinä tapauksessa sinä saisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää niinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja helvetin pelosta askeltakaan ottamatta—mehän kuitenkin saamme kaikki katuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan toisella puolellateotja toisellaseuraukset, ja sinä näytät missä yhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme, niin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun tilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.»——
Hän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. »Sinä avaat kirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en ymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun tekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen sattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne…?»
'Seurauksia!' sanot sinä.
»Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo käsitän—ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne, äärettömiin…?»
'Seurauksia!' sanot sinä taasen—'muihin!'
Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan.
»Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista paljoutta… Vedätkö sinä aina viivan?»—'Vedät!'
»Kaikestako…?»
'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!'
»Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?»
'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein ratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja—katso…!'
»Ei, ei … sule kirjasi … minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun tilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä! Minä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä nauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta tarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan huutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun tielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun eteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään semmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja, joita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja hänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat ilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet tahtonut!»
Hän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa pelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen jysäyttäisi—ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys——
Tuvan ovi aukeni.
»Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun… Mutta hyvä jumala, mikä sinun on…? Sinähän olet kuin…»
Kyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen.
Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti:
»Älä nyt tuollalailla … ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään. Minä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia … se on suvussa, minä olen sitä ennenkin tuntenut … pian se ohi menee.»
Kyllikki katseli häntä pitkään. »Olavi…?» sanoi hän vakavasti.
»Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!» hätäili Olavi.
»Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinullaonjotakin—on ollut jo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole tahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt…»
»Ja jos minulla olisikin jotain pientä», puhui Olavi tuskaisena, »niin ymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.»
»Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista…?»
Olavi oli hetkisen vaiti.
»Miksei—sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.»
»Ei—ei varsinkaan sellaista!» vastasi Kyllikki lämpimästi.
Hän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn.
»Sinä olet väsynyt, Olavi—sinun täytyy paneutua lepäämään!» sanoi hän, asettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin hellänpakottavasti pitkälleen.
»Ja sitte sinä kerrot kaikki … tunnethan sinä minut…!»
Hän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen kalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki.
Kului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä.
»Tunnenhan minä sinut», sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin käteen.———
* * * * *
Alkoi jo hämärtää, kun he kohoutuivat istualleen.
Molemmat olivat kalpeita ja liikutettuja, mutta katselivat toisiaan niinkuin ne, jotka hätä ja tuska vihdoinkin on puristanut yhteen.
»Lepää sinä vielä, sillaikaa kun minä laitan illallista», sanoiKyllikki, painaen Olavin jälleen hiljaa tyynylle takaisin.
»Ja huomenna on taas uusi päivä!» lisäsi hän säteilevin silmin, suudellen kepeästi kalpeata otsaa.