The Project Gutenberg eBook ofLaulu tulipunaisesta kukastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Laulu tulipunaisesta kukastaAuthor: Johannes LinnankoskiRelease date: June 29, 2004 [eBook #12780]Most recently updated: December 15, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Laulu tulipunaisesta kukastaAuthor: Johannes LinnankoskiRelease date: June 29, 2004 [eBook #12780]Most recently updated: December 15, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
Title: Laulu tulipunaisesta kukasta
Author: Johannes Linnankoski
Author: Johannes Linnankoski
Release date: June 29, 2004 [eBook #12780]Most recently updated: December 15, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA ***
Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
Kirj.
Johannes Linnankoski
1905.
Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä. Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät lämpimään syliinsä otti.
Koko rinne riemuitsi.
Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa, ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.
Koko metsä korviaan heristi.
Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»
Koko kukkula päätään nyökäytti.
Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita kuusenrunkoja maassa makasi—sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut punakukkaiset latvat vielä värähdellen.
Puun rungolla istui nuorukainen.
Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea, voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat, päivettyneet käsivarret.
Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.
Nuorukainen hymyili.
Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi pari kertaa leikiten ilmassa.
Nuorukainen hymyili uudelleen:
»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä vähääkään!»
Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.
»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet, ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»
Hän istui hetkisen pää käden varassa.
»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy… isoisä oli vielä itse nähnyt. Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä raastaa———.»
»Tprui Mansikki, tprui Mustikki, tprui piikain, ilta jo ois!»
Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella metsätiellä.
Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kiivaan tykinnän.
Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne, vai—?»
»Tprui Tähdikki, tprui Tiistikki, tprui tyttöin, tulkaa jo pois!»
Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.
»Hän tulee! Hän tulee tänne!»
Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä kukkulan lakeen tähdättynä.
Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.
»Metsänneito!»
Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne viettävää rinteen syrjää alaspäin.
Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.
Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna. Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi kiinteästi tyttöön.
Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.
»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»
Tyttö kulki suuntaansa—kirves kohoutui…
»Tprui Mansik…»
Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja seisattui paikkaansa. »Olavi—?»
»Annikki!»
Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»
»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»
He kättelivät—lämpimästi, toverillisesti.
»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole niinkuin linna—Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat simapillillä tullessasi…»
Tyttö katsoi hämmästyneenä:
»Mitäs sinä nyt…? Mistäs sinä tuommoista…?»
Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.
»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»
He astuivat hakkauksen keskelle.
»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut…?» Lämmin katse sattui nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa sinä vahva!»
Nuorukainen kiirehti askeleitaan:
»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki—eikös se ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»
»Ja isäntä…?» nauroi tyttö.
»Sivupenkille tietysti!»
He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.
»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin—vehreillä havuilla ja punaisilla kuusenkukilla?»
»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme viimeksi puhelleet—ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»
»Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä—»me jotka ennen oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?»
»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.
Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita ihmislasten talosilla-olosta.
»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte avasin, muistatko—ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»
»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»
Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet ikänä kuulleet.
»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja…»
Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä varustetusta talosta—nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan mitä siellä tehtiin.
… »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»
»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:»Tuommoinen pitkä hongankaataja!»
Puhe katkesi.
Puut kallistautuivat—odottaen, henkeään pidättäen.
Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.
Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.
»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki…?»
Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.—Lämmin kädenpuristus oli vastaus.
»Enemmän kuin kenestäkään muusta…?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.
Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.
Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin—lämmintä ja kuohuvaa. Tai tehdä jotakin—heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen polviensa ympäri … mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut.
Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.
»Etkö ottaisi tätä—muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?»
»Olavinlinnassa!» nauroi tyttö.
Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja nauroivat niin, että metsä raikui.
Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin. Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.
Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään kasvonsa pojan olkapäätä vasten.
Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.
»Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa…?»
Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:
»Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.»
»Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.
Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.
»Minun kukkaterttuni…» nyyhkytti tyttö.
Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.
Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka ei ollut tahtonut pahaa tehdä.
»Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi, Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka minun mieleni on paha!»
Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:
»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.»
»Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi koskaan ollut—oletko?»
Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.
»Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen kuusentertun maasta.
Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.
»Ja sitte minun täytyykin heti lähteä—äiti odottaa lehmiä!»
»Nytkö jo?»
He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.
»Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja kiitollisuutta.
»Ja sinä… Hyvästi, Olavi!»
»Hyvästi—Metsänneito!»
Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä vähääkään näkyi.
Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean puseropilven keskellä.
»Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen, istuutuen rungolle pää käsien varaan.
Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka!Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa!
Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet tahtiin.
Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen lettinauha.
»Piiriin, Olavi, piiriin!»
Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä.
Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka!Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan!
»Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»
kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja heilautti hänet korkealle ilmaan.
Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi.
Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät.
Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka!Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan!
»Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»
kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli varuillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin hassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä.
»Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!»
lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät.
»Eikö jo heretä tästä leikistä—se alkaa käydä liian lämpimäksi», ehdotti joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!»
»Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.»
Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi leskenjuoksu-riviksi.
»Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta päästään.—Viimeinen pari ulos!»
Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä.
Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen että sivuille.
Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo kaarsivat kaukaa yhteen.
»Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat.
Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni.
»Ympäri käydään, yhteen tullaan!»
Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne, väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan.
Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi pälyen sivuilleen.
»Viimeinen pari!»
Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä; tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.
Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.
»Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta.
Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.
»Nyt, nyt!» kuului kentän laelta.
Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus—Olavi suikahti nurmikolle suulleen.
Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas nauru.
Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt jotain muuta:
»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»
Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän poikki.
Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia.
»Älä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.»
Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan.
Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai alaspäin!
Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan.
Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto.
Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän koppina ilmasta.
Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta.
»Se se oli! Sillälailla, sillälailla!»
»Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.
Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se oli kiistaa voitosta tai tappiosta—kiistaa, joka kiihdytti katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen.
Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon tuostakin helman alta.
Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan kesyttämisestä—tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen villivarsan.
He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain sylen verran.
Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi ylöspäin.
Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt—tytön lantion kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan hänen kasvojensa editse—hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.
Gaselli! välähti Olavin mieleen—kuva jostakin ennen lukemastaan kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.
Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun rinnettä ylös.
»Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!»
Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse, metsästäjä jälessä.
Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien tarttuvan ympärilleen.
»Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä silmään uponneena—ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri.
Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja uneksia—kaatumisesta ja gasellinsilmistä…
»Mutta hyvä ihme, muut odottavat!»
He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:
»Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!»
Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen paikkaansa seisomaan.
Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja häntä harmitti tytön saamattomuus.
»Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!»
Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin kummun rinnettä alas.
Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta.
»Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta.
»Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä punotatkin!»
»Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi.
»Viimeinen pari ulos!»
»Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä nähdä!»
»Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!»
Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin.
»Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat tytöt.
»Ka pyöritään!»
Mitä nuo tähdet merkitsee, joita meidän kohdall' on kaksi? Että tyttö ja poika toisilleen on tullut jo rakkahaksi!
»Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään rinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen. Samassa joku vei Olavin piirin keskelle.
Mitä nuo tähdet merkitsee, joita meidän kohdall' on neljä? Omalle tytölle kättä annan ja muille käännän seljän!
»Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä.
Mitä nuo tähdet merkitsee, joita meidän kohdall' on viisi? Toivon on loimet ja kaihon kuteet ja lemmenlangasta niisi!
»Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.»
»Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!»
Enkä mä sinusta eroais, en eroais, vaikk' kivet kiljuis, maa halkeis, puut puhkeis, meri mustaksi muuttuisi En eroais, en eroais!
»Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!»
Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi.
Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään seisoi syvä, avonainen, sininen katse—Metsänneito! Se katse oli tyyni ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta eteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen.
Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen—kysyen, ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita, säihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri syöksähti jälleen kuumottaen poskille.
»Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi selin.
Nuoriso hajausi kukin suunnalleen.
»Enkä mä sinusta eroais,en eroais!»
kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta, kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös.
»En eroais, en eroais!»
toisti Olavi hyräillen—outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme kasvoillaan.
Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki oli hiljaista.
»Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli muutenkin huonompi näkö.
»On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.
He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat lautaset.
»Niin on!»
»Yöllä tulee ja yöllä menee—ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?» ihmettelivät taasen lautaset.
»Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä oli puhe.
»Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi.
Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.
Sitte oltiin hetkinen vaiti.
»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas lautaset.
»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.
Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.
»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»
»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin—minä en tiedä miksi äiti oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»
»Vaan jospa…» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen huulensa.
»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»
»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.
»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä? Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä kukaan tietäisi mitään.»
»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»
»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on tällaista. Se on niin kummallista—tiedätkö, minä tahtoisin…»
»Mitä sinä tahtoisit? Sano!»
»Puristaa sinut kuoliaaksi—tällälailla!»
»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla—nyt, tähän paikkaan!»
»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin—yhteen ainoaan loppumattomaan suudelmaan.»
Hämärä räpäytti silmiään—ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.
Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.
Ja taasen uudelleen, selvemmin—niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.
Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen käteensä.
Ja nyt jo aivan selvästi—askeleita, jotka lähenivät. Raskaita, viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai epäilisi astuakko eteenpäin vai palata.
Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi—olisi tuntenut tuhanten joukosta.
»Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat hyllyillään vavahtivat.
Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.
Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä—hänen tähtensä, joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.
Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon kuin raskaan painon alla.
Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.
Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois—jälelle jäi ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa välitse.
Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas.Nuorukainen seurasi jälessä.
Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi.
Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen jalkansa olisi totelleet.
He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle.
Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista.
»Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole hänen poikansa?»
»Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta.»Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.»
»Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut poikiaan yöjalasta hakea.»
Olavin pää painui yhä syvempään.
Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös.
»Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän kaivokiulu rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt—?»
Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla.
Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi:
»Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut—yöllä?»
Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi.
He olivat saapuneet portaitten eteen.
»Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä tekemä tuulihyrrä—poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti vielä toisen kerran: »mitä?»
Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa saunarakennuksessa.
Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja jäi hattu kädessä seisomaan.
Kului pitkä, äänetön hetki.
»Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen.
Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan.
»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi tultuasikin hävetä…?»
Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen.
»Äiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat.
Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä suonia myöten joka haaralle.
»Äiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista kertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa—ja…»
Lause katkesi.
Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä ulos.
»Ja—?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?»
Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi päänsä ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!»
»Naida…?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä salpautuvan.
»Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin! Onko …onko jotain huonoa jo tapahtunut?» Sanoi ja jäi henkeään pidättäen vastausta odottamaan.
»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minärakastanhäntä!»
Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.
»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa; se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä koskaan piikaa naitu … ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta sinä et tiedä vielä mitään.»
Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus kuoleutui sanoiksi syntymättä.
»Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste näistä asioista enemmän.»
Aamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos.
»Jäähän, Olavi!» virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. »Olisi hiukan puhumista.»
Olavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua—oli vain odottanut milloin se tapahtuisi.
He olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen.
»Istu!» tömähti peräpenkiltä kylmästi.
Olavi totteli. Sitte ei kuulunut kotvaan muuta kuin könniläisen harvat iskut seinällä.
»Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä.—Ettet sinä häpeäkkään!»
Olavin pää painui alas.
»Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!»
Olavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli kiihtymään päin.
»Mitä sinä oikein aijot?» jyrähti taasen peräpenkiltä. »Ruveta piijoille lapsia laittamaan—vai?»
»Isä!» kuului uunin luota ja äidin kasvoilla oli sellainen ilme kuin hän pelkäisi onnettomuuden lähenevän.
Peräpenkiltä kimmahti kylmä, vihainen silmäys uunia kohti.
»Ja tuoda ne tänne, vanhempiesi ruokittaviksi?»
Harmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan poskistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku raaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa?
Ja samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne—hän ei oikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi kaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös, ikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin.
»Minne nyt?» jyrähti peräpenkiltä.
»Pellolle!»
»Vai pellolle—?» Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata häntä kaulukseen. »Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat—ja paikalla!Sitäkösinä aijot?»
Nuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja tuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt tuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen täytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja salaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja vastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti:
»En! Minä aijonnaidahänet!»
Ukon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan silmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi.
»Naida?» ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken väärin kuullut.
»Niin!» tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin.
Ja sitte tuntui niinkuin hänen pitäisi kostaa äsken kärsimänsä häväistys ja sekä omasta että tytön puolesta vielä kerran viskata tuolla samalla aseella, jonka tiesi teräväksi kuin partaveitsen.
»Ja minänainhänet!» kuului kuin salpaan menevän lukon helähdys.
»Nulikka!» räjähti peräpenkiltä kuin haavotetun otuksen karjahdus. Ukko syöksähti tuulispäänä ovellepäin, riuhtasi ohimennessään tukin vierestä luudan, tarttui nuorukaisen kaulukseen ja tempasi hänet lattialle polvilleen, niin että palkit tömähtivät. Kaikki kävi silmänräpäyksessä. »Nulikka!» kuului vielä kerran ja luuta kohosi.
Mutta se huojahti samassa kuin poikki-isketyin polvin—ukko lensi pallina keskilattialta aina perälle saakka, jotta seinä jysähti.
Niinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän tunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon keskellä. Ei ollut enää valtaa tuon »nulikan» yli, ei isällistä eikä käsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää pystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman lieska.
Könniläinen seinällä korotti äänensä ja teki painokkaita kysymyksiä, mutta kukaan ei vastannut.
»Vai niin?» kuului vihdoin isän masentunut, läähättävä ääni.
»Niin!» karskahti ovenpuolelta toinen, liikutuksesta väräjävä, mutta yhä vieläkin uhkaava.
Isä heitti luudan nurkkaan, astui askeleen taaksepäin ja istahti raskaasti penkille.
»Jos sinussa on minun vertani», virkahti isä hetkisen päästä »niin tiedät myöskin mitä tämä merkitsee.»
»Tiedän!» kuului ovenpuolelta. »Minä lähden paikalla!» Äiti väänsi tuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin ja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi ajatusviivaksi.
Könniläinen seinällä korotti taasen äänensä.
»Minätarkotinsinusta jotakin», puhui kylmä ääni perältä.
»Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka päätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit parin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa, ja ne kirjat sinä näyt heittävän—piikaletukan sängynolkiin!»
Nuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska.
»Jätä sanomatta!» huusi isä. »Se on parasta!»
Sitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta kamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin.
»Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!» sanoi hän ylpeästi, ojentaen ottamansa poikaa kohti.
»Pankaa ne vaan takaisin!» kuului yhtä ylpeä vastaus. »Ei niillä eväillä pitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa», lisäsi hän olkansa yli, kääntyen syrjin tarjoojaan.
Isä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen.
»Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!» sanoi hän painokkaasti, pikemmin tyytyväisenä kuin harmistuneena.
Poika seisoi hetkisen mietteissään.
»Hyvästi, isä!»
Isä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen silmäkulmien alta.
Äiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse ulos käännettynä—ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita.
Nuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän katseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos.
Peräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta rinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja huulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän jänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen istumaan.
Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: »Olavi!»
»Äiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano enempää.»
Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä läpitunkevan katseen.
»Minuntäytyysanoa—siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai rakennatte.»—Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »Älä petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä—olkoon ihminen mitä säätyä tahansa!»
Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa sanaakaan.
»Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. »Älä unohda kotiasi—palaa kun…»
Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.
Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja. »Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.
Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan, ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.
»Talonpojalla lämmin sänky ja pehmeä pumpulipeitto; tukkipojalla turvetuutu ja taivaan kasteesta peitto. Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais, vaikka saataisi sata markkaa; kun tukkipojan rinnalla se talonmies on parka!»
Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.
»Kun tukkipojan rinnallase talonmies on parka!»
kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien sumansoluttajien joukkoon.
Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden.
Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro? Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.
Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita kuunnellen.
Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet säpsähtävät.
»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto.
»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.
»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään rantaan.
»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!»
Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.
Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.
»Missä se oikein on?»
»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä vasten!»
»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»
Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.
»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle, koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.
Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta pois.
»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»
»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa—jos sen hyvinkin voisi lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.
»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi katsoa.»
Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui ja puuhaili siellä kotvan.
»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.»
»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä heiluttaa?»
»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö.
»Ei, ei käy varppipeli laatuun!»
Nuorukainen palasi rannalle.
»Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä.
»Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin työnseisaus.»
»Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?»
»Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää laskeko häntä, päällikkö!»
»Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö.
»Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.»
»Uhkapeliä!» huusivat miehet.
»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?»
»Varma! Kirves tänne!»
Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan epätasaisuuksien mukaan.
»On siinä päätä!» sanoivat jotkut.
»Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä.
Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas—sitte ei kuulunut kotvaan mitään.
Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.
Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.
Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.
Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi kohoutui korkealle, terä välähti—ja vaipui.
Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.
Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten, joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.
Mutta sitte hän äkkiä horjahti—horjahti ja katosi.
»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta.
»Enkö minä sitä jo sanonut!»
»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!»
Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla.
»Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan, jos rantaan ajautuisi—ruuhi kiireesti vesille!»
Tummia varjoja juoksi alaspäin…
»Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki pysähtyivät.
Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja ruumis vasemmalle kaartuneena alas.
»On siinä poikaa!»
»On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.»
Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä.
»Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?»
»Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli nuorukainen hymyillen.
»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään—ja vaikka päiväksikin päälle!»
»Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan ja viskasi keksinsä ruohikkoon.
* * * * *
Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten takana.
Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt.
Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta—ei hän ollut kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään.
Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki tapahtui.
Hän seisoi porstuassa—se tyttö nimittäin—ja siivilöi lämmintä iltamaitoa suureen korvoon.
»Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee.
Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat.
Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna, hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii veitikka.
Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo menneen.—Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö mitään tiedä… Mitäs siitä mahtaa tulla?
Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön taakse—syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli huutaa tytölle että pidäppä varasi!
Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.
»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä puoleen ja näkee nuorukaisen edessään.
»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.
Ja hän—syrjästäkatselija—näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään vastata.
»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä mitään pahaa tarkottanut.»
»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!»
»Etkä ole enää minulle vihainen…?» kysyy nuorukainen.
»En suinkaan, mitäs minä leikistä.»
»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me olisimme olleet vanhat tuttavat—en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin sitä kysymään.»
Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee hän—syrjästäkatselija.
»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta…»
»Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä muuta halua kuulla!»
Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska tuo outokin siihen niin mielistyy.
»Entäs te…?» tyttö kysyy.
»Te…?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella, ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa—ja hän, syrjästäkatselija, nauraa myöskin.
»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».
Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö sinä kukista, Tumma tyttö?»
»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa tyttö.
»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä pidät?»
»Kuinkas muuten.»
»Näkyvätkö ne pihallekin?»
»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!»
»Mutta missäs se sinun ikkunasi on…?» sanoo nuorukainen ja veitikka hymyilee silmässä—»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä sinun kukkiasi katsella.»
Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä:»Enpäs sanokkaan!»