The Project Gutenberg eBook ofLaulu vaakalinnustaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Laulu vaakalinnustaRunojaAuthor: Martti HaavioRelease date: November 29, 2023 [eBook #72259]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1927*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU VAAKALINNUSTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Laulu vaakalinnustaRunojaAuthor: Martti HaavioRelease date: November 29, 2023 [eBook #72259]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1927
Title: Laulu vaakalinnusta
Runoja
Author: Martti Haavio
Author: Martti Haavio
Release date: November 29, 2023 [eBook #72259]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1927
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU VAAKALINNUSTA ***
Runoja
Kirj.
P. MUSTAPÄÄ [Martti Haavio]
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.
Laulu vaakalinnustaRuissaloKuuvannokassaTapaaminenHaapsalun valkea nainenPunaista ja kultaaViimeisestä illasta
AtlantisPiilipuitten allaLuuranko metsässä puhuuVainaja
Kaunas 1.2. (Hämärä metsä)TivoliFürstenhofWintergarten
Tripolis1. Miss Annabel2. Fatiman kuoloLasisesta silmästäYxi walitettava wirsiSuomalainen ryijyPuer natus in BetlehemVaatimattomasta hautauksestaLegenda väsyneistä naisistaSotamiehen hautauksestaMikko Puhtisesta
Dominus Krabbe1. Pappilan nuorenherran kertomus2. Piika Amandan kertomus3. Renki Epramin kertomus4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus5. Pappilan neitien kertomus6. Vanhan haudankaivajan kertomus
Laulu esi-isilleni, laukunkantajilleDaidalos ja Ikaros1. Ikaros2. Daidalos ja IkarosSuvinen ilta1. Laulu esi-isille2. Työn laulu3. Suvivirsi4. Laulu isänmaasta5. Kuoleman laulu
Se on eriskummallinen lintu, jokaei ole kokonaan lintu. Mutta seistuu kaukaisessa viheriäisessämetsässä kaukaisen vaskivuorentakana ja vartioitsee aarteita.Sinä et voi nähdä sitä, oiDuryodhana, mutta sen äänenkuulet hiljaisina iltoina. Muttakunvaakalinnunäänen kuulet,vyötä silloin kupeesi, oiDuryodhana, ja kätkeydy, silläonni on saita.
Intialainen satu.
Vanhanaikainen runo
Ruissalo
Armas, sun kiharoissasi liehtoi suvinen tuuli, kun sinut tapasin viileessä toukokuussa vuokkojen kukkimisaikaan, sunnuntaina auringonläikkeessä Ruissalon rantatiellä.
Armas, näin, miten korvies pienet helmetmustien hiustesi varjoon piiloittuivat,sitten näin sinun silmäs, ja niitten kaivoonupposi äkkiä sieluni jääden sinne.
Tammien alla me kuljimme iltaan asti.Kuulimme peipposlintujen suloisen laulun.Nousimme vuorille. Toukomettisen huiluhelähti laaksosta, miltei jalkaimme alta.
Poimimme alhosta vuokkoja silloin tällöinujoina, arkoina toistemme silmiä etsein.Olimme hartaita. Turusta kuljetti tuulituomiokirkosta suurien kellojen pauhun.
Itkimme melkein. Olimme onnellisia.Silloin me kuulimme metsästä tumman soinnun:kaukana jossain, oksien holviston allaouto lintu valitti kummallisesti…
Kuuvannokassa
Katso me pakenimme, ja Kuuvannokkaan,kiville, joita vaaleat laineet huuhtoo,päädyimme viimein. Kahden, onnellisinaseisoimme katsoenkauaksi Airistolle.
Näimme harmaitten lokkien kiirivän yllävaahtoharjaisten. Näimme hanhien aurat,näimme jahtien myötätuulessa-lennonohitse autionViitakarin ja Kuuvan.
Meidän selkämme takana, hongistossaJaphyx-tuuli helkytti kanteletta.Kuuntelimme, kun Juhana herttua ajoiraudikko-orhillaylitse samettiketoin.
Kauriitten hengitys kuului arkana silloinmättäitten takaa ja saksanpeurojen laumatkavahti säikkyen pähkinäpensaikostahurjien koirieninnosta läähättäessä.
Nihdit ja huovit syöksivät koirien jälkeen.Katariina! Ja ehtoossa kellastuvassakutsui Juhana herttuatarta ja sittensuutelivat hehellästi mäntyjen alla.
Mutta rannalla syöksivät mustat laineetjalkoihis asti, armas. Ja kuule, kuule!Hongan latvassa valitti outo lintu.Miten se huusiehtoossa himmentyvässä.
Tapaaminen
Odotin vanhan majurin haudan luona, heisipensaan katveessa kirkkomaalla. Naakat hymyili kirkon harjalla, jota puolipäivän kiihkeä aurinko paahtoi.
Alhaalla suitsusi kasteheinissä tuuli.Jumala saarnasi kirkossa syntisillemilloin tuomiten heitä, milloin armoa jakain,vihdoin keräten kaikki helmainsa turviin.
Urut syttyivät. Lukkarin ankara bassonosti taivaitten luojalle ylistysvirren.Sitten vaikeni kaikki, kun rahvas vaipuisiunaten itsensä syvälle penkkien ylle.
Isännät tulivat ensiksi kankein jaloinsuuresta ovesta, sitten emännät myöskinhitaasti, jutellen, liinoja tiukalle solmein,jollakin poskella vielä kyynelen uurto…
Ja kun ma nousin, näin sinun tulevan sieltä.Silloin äkkiä kirkon perustus järkkyi.Tanner hypähti. Vihreä valkeus syttyi.Tornin huipussa veisasi viirikukko.
Haapsalun valkea nainen.
Me tulemme Ristin metsistä lävitse Läänemaan.Me istumme Haapsalun valleille hetkeksi huoahtamaan.Me kuulemme äänien sorinaa. Me näemme yllämme kuun,joka sarvilyhdyllä vilkuttaa vanhaan Haapsaluun.
Ja pienet neidit vaeltavat teitä puistikon,joka rauniolinnan ympärillä syyssuven-vehmas on.Ja kun me nostamme katseemme, me näemme hämmästyenlinnan tuuliviirin päässä oudon linnun sen…
Oi, kuule, nuori neiti, luen selvästi kohtalos:tulet onnelliseks, jos kuolet, ja onnettomaks, joselät rinnallani, sillä olen Poika Onneton!Minun sydämessäni kaipuu tuntematon on.
Ja me lähdemme ääneti valleilta ja liitymme vaeltaviin.Minä tunnen käsivarrestasi, että nyyhkytät niinkuin elämäs olisit kadottanut. — Nainen valkoinenon noussut kappelin ikkunaan armoa rukoillen.
Ja laaksossa huilu valittaa. Niin yksin se valittaaja kertoo Haapsalun valkean naisen kauhutarinaa.Hän rakasti munkki-ritaria. Hänet kiinni muurattiinihan säälimättä linnankirkon Maarian-kappeliin.
Punaista ja kultaa
Tulipunainen aurinko vavahti äkkiä palamaan. Minä unestani havahduin enkä noussut kumminkaan.
Minun ikkunani edessäoli koivu kultainen.Sen oksalta kuulin linnunalakuloisen.
Minä uneksin hetken vielä:näin prinsessan kumartuvanja suovan kerjuripojallejäähyväissuudelman.
Minun herätyskelloni soitti.Minun oli mentävä nyt.Tätä syksyaamua ajatellenolin monesti värissyt.
Viimeisestä illasta
Istuimme kahden tanssilavan luona.Ja sinä olit kalpea ja kaunis.Ja hehkui pihlajissa lyhdyt tanssilavan luona.Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:Olet kaunis, Marguerita.
Istuimme kahden tanssilavan luona.Elämä katsoi meitä silmin hämmentävinja puhui meille rakkaudesta tanssilavan luona.Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:Olet kaunis, Marguerita.
Istuimme kahden tanssilavan luona.Yö takanamme oli niinkuin Suuri Murheja itki meitä molempia tanssilavan luona.Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:Olet kaunis, Marguerita.
Istuimme kahden tanssilavan luona.Me emme voineet auttaa toisiamme.Me nousimme ja vaelsimme tanssilavan luotaja viulu yksin soitti, viulu soitti:Olet kaunis, Marguerita.
Tule, anna kätesi mulle, tule, älä vapise niin. Minä olen sua kauan odottanut. Saariin onnellisiin tänä päivänä lähtee laivani. Jos tahdot mukaan, on sinun varalles hankittu piletti ja hytti maksuton.
Ja jos sinä pelkäät, katso, miten väkevä olen ma.Minä olen niin monta kertaa seilannut. Kuolemaon minusta ollut hupsu ja naurettava mies,kun se on keikkunut märssykorissa. Ja, voi, sen, Herra ties,
olen monta kertaa nähnyt, kun se on tarrannut tyyrihin ja ajanut laivan karille. Ja katso, kumminkin tänä päivänä seisoo edessäsi kippari Peloton, joka viidestä laivarikosta pelastunut on.
Niin lienee Luojan tarkoitus, että sinäkin nähdä saat,mitä näkivät vuosisatoja sitten miehet onnekkaat:meren takana, tyrskyjen takana saaren Atlantiin.Se on viiniä täynnä ja hunajaa. Oi, älä vapise niin.
Miks vedät nuoren kätes pois mun karkeesta kourastain?Minä lienen kyllä raaka mies ja kippariksi vainmua sanovat merimieheni. Vaan kippari Pelotonkai hiukan toista sentään on kuin kippari Pelkuri on.
Sinä olet nuori ja kiharapää ja suloinenkin oot minun mielestäni. Ja kernaasti nuo toiset sanokoot, ett' olet liikkuvaluontoinen ja sydämet miehien olet tottunut leikkien murskaamaan. Vaan, kuulehan, minä en
ole oppinut merta pelkäämään. Miks naista pelkäisin siis? Olen yhdeksän merta kokenut ja laivarikkoa viis…
(William Butler Yeatsin mukaan.)
Ma piilipuitten alta löysin sydänystäväin.Hän kulki piilipuitten alla lumiliinapäin.Hän halas, ett' ois rakkautemme kevyt lehti vain.Vaan olin lapsellinen enkä käsittänyt lain.
Ja kun me virran kaltaalla taas käytiin kahdestaan,hän koski lumikädellään mua olkaan kumaraan.Hän halas, ett' ois elämämme kevyt kukkanen.Vaan olin lapsellinen, kuljin sydän itkien.
Oi kuule, Jumalan kasvot ovat meitä tähyilleet molemmin silmin terävin ja kauaskantavin. Ne näkivät minut tylyksi ja sinut lempeäks: ja kumminkin sinä et rakastanut, vaan minä rakastin.
Oi kuule, Jumalan kädet ovat meihin tarttuneet:ne kuljetti sinut kauas keskelle erämaanja minut aarniometsään, jossa oli kamalaa.Ja sitten hän käski meitä luo toistemme vaeltamaan.
Oi kuule, Jumalan sanat ovat meidät tavoittaneet:ne olivat hirvittävät, kun ne kiisivät maailmaan:Te luulitte elämän helpoksi. Vaan kaikki on vaikeaa.Joka askel tuo joko itkun tai kuoleman mukanaan.
Oi kuule, minä olin tyly ja kivisydäminen.Minä lähdin ja eksyin ja kaaduin ja tässä olen nyt.Ylt'ympärillä on metsä ja yö ja huuhkajat.Minä olen kai kuollut ja yksin. Olen hyvin hämmästynyt.
Oi kuule, Jumala vaikeni ja istui synkistyen.Hän näki minut. Ja sinut. Hän näki molemmat.Minä toivoin, että hän tietäis, että olin väsynyt.Ja kun hän sen tietäis, hän salleis, että tänne vaellat.
Oi, kuule, muttei hän sallinut, vaikka hän on hyvä mies,mun kohtaavan sua milloinkaan silmin näkevin.Hän huomas näet minut tylyks. Vaan sinut lempeäks.Ja kumminkin sinä et rakastanut. Vaan minä rakastin.
(A. E. Housmanin mukaan.)
»Sano, vieläkö orhini juoksee yhä kentällä kilpaillen ja heiluuko silojen hihnat, kuten ennen, välkkyen?»
Oh, kyllä orhisi juokseeja silat kirkkaat on…Vaan sinut on kannettu allevihreän nurmikon.
»Sano, jalkapallopeliyhä jatkuuko joukkueen,kun kaikki tietävät minunpois iäksi lähteneen?»
Oh, tietysti pallo lentääja tietysti kamppaillaanja tietysti maalivahtion tiukkana maalissaan.
»Miten voinee tyttöni armas,joka jäi mua suremaan?Hän vieläkö mahtaa kastaayhä kyynelin patjojaan?»
Hän nukkuu aivan hyvinja niin onnellinen on.Sun tyttös on onnellinen,ole aivan huoleton.
»Ja miten voi ystäväni?Hän on hyvissä voimissa kai?ja toki hän paremman vuoteenkuin minä, yöksi sai?»
Hyvin nukkuvat ystäväs kaikki, vaan minä parhaiten: on minulla vaimona leski. Oh, älä kysy, ken…
1.
Sinä likainen juutalainen,sinä saastainen elukka.Joku ryssä istuu ja kiroaaVäinäjoen rannalla,
jalat roikkuen vanhaan lotjaan,jota verkkaan lastataan.Hyvä päivä katsoo surullisestisuviseen Liettuaan.
Pater Spielmanis ja minä— me kovasti hikoiltiin,kun ajoimme hitaassa pikajunassaKaunasin kaupunkiin:
me junassa tutustuimme;me tulimme Puolasta päin;pater Spielmanis kutsui minutja minä tietysti jäin —
me pohdimme probleemoita rannalla kulkien ja teemme välipäätöksen, että paha on ihminen…
ja sitten me janoisina lähdemme kapakkaan. Pater Spielmanis maistaa ja ryhtyy minulle kertomaan.
2.
(Hämärä metsä, pater Spielmaniksen tarina maailmansodasta.)
Metsässä, metsässä oli hyvin hämärää. Veljeni, sanoin minä, vielä, vielä jää.
Join hänen pullostansa,söin hänen rasiastaan,hymyilin ja nukuinmetsään uudestaan.
Enkä tuntenut häntä,unessa älysin sen.Hän puhui outoa kieltä,hän oli vihollinen.
Heräsin valjuun aamuun,hyvin hämärään.Verinen pääni olihänen sylissään.
Ah, minä nousin hiljaakipein sydämin.Hän näkyi nukkuvan vielä.Sitten pakenin.
Ammuimme kivääreillämmesinne puitten taa.Metsässä, metsässä olihyvin valoisaa.
Yö. Kööpenhamina. Tuulee. Sataa.Ja Tivoli kylpee lyhdyissään.Vaan pitkin nauravaa liukurataaminä kauniin neidin ajavan nään.
Joku porvaristyttö kai. Tanskalainen.Hän nauttii. Hän nauraa. Hän kaunis on.Hyvin kaukana täältä on toinen nainen.Miks muistin hänet, minä onneton?
Nyt on loppu. Raketit. Punaista tulta.Tule. Mennään. Maailma unohtukoon.Jokin kahvila. Madeira. Kahvi. Mä sultasuupieleeni naurun siepannut oon.
Joku itkee sun takanas. Tjaener. Spriitä.Joku itkee sun takanas. Missä? Ken?Minä muistin jotakin. Jostakin. Siitä.Olen taas niin tavattoman murheellinen.
Hei Tjaener. Maksamme. Mennään. Ulos.Käsikoukussa. Miksei. Sinä kaunis oot.Yö. Kööpenhamina. Tuulee. Tulos:tämä kaupunki, maailma hukkukoot.
Ylen juhlallisesti kumarsi, kumarsi hän. Herra, saanko tuoda olutta enemmän.
Kiitos, sanoin ja katsoinhänen kasvojaan,samalla toivottavastilaskuni maksaa saan.
Taas hän kumarsi. Häntätuijottamaan jäin.Aivan selvästi Kuolemankyyppärinä näin.
Poltin huolettomastiloppuun sikaarin.Nousin ja lähteissänihäntä hyvästelin.
Tunsin kadulla vieläjäätävän henkäyksen.Potzdamer Platzilla tunsinvielä, vielä sen.
Luin reklaameita silmin vapisevin: Iosty, Wintergarten punaisin kirjaimin…
Hei, Ganymedes, Zeus on kuollut, vaansä kotkinesi elät ikuisesti.(Hätäinen syrjäkatse ohjelmaan:The Bermos, Catalani, Schöne Betsy.)
… Vai onko, sanoo Thompson itsekseen,Englannin politiikka aivan turhaa…Se Sovjetiin ei näytä tehonneen,ne siellä niinkuin puolihullut murhaa…
… En tainnut mainitakaan, että tääon Tanskanmaasta mulle juuri tullut.Ääneensä sanoo tämän Mustapää.Ne Tanskan lyyrikot on puolihullut…
… No, Bonnelykke… Junalyriikkaa…Ja illan valtaa sellon hautasoitto:Maa on niin musta, musta, musta maaja taivas on niin etäinen ja loitto.
Se ihmisien osaks annettiin:yks päivä elää, kuolla huomenna jo.… Oi. Yö jo tuli Wintergarteniin,jo katos viimeinenkin päivänkajo.
Oi Ganymedes. Thompson, Mustapää,kaks sälliä sun tykönäsi löytään.(He lähtee kohta. Silloin tähän jääkaks tyhjää olutseideliä pöytään.)
1. Miss Annabel
Hei, kaksi nuorta: sälliä,Thompson ja Mustapääpurjehtien saapuivat Tripoliin kaupunkiin.Vaan Tripolikseen saapuu ken, se on oma Tripoliin:hän täällä viihtyy vainisänmaansa unhoittain.Hei, indigonvärinen taivasyllä palmujen,hullut, hullut tanssitneekerinaisien.Nauraa kultainen hiekka,soittaa haikea, haikea pilliniekkaTripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä,Thompson ja Mustapää,läksi kerran Tripoliissa katuja kulkemaan.He näkivät arabialaiset, jotka lakanat viittoinaanlensivät yli maanjaloilla ratsuillaan.Hei, indigonvärinen taivasyllä palmujen,hullut, hullut tanssitneekerinaisien.Nauraa kultainen hiekka,soittaa haikea, haikea pilliniekkaTripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä,Thompson ja Mustapää,istui katukahvilassa mokkaa nauttien.He näkivät kahylineidet, joitten pitkien ripsientakana juoksivatkuin pienet valkeat.Hei, indigonvärinen taivasyllä palmujen,hullut, hullut tanssitneekerinaisien.Nauraa kultainen hiekka,soittaa haikea, haikea pilliniekkaTripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä,Thompson ja Mustapää,sytytti vesipiippunsa ja vaipui uneksimaan.He havahti: kalpea dervishi löi suurta rumpuaanja katos lyödessääntaas kadun hämärään.Hei, indigonvärinen taivasyllä palmujen,hullut, hullut tanssitneekerinaisien.Nauraa kultainen hiekka,soittaa haikea, haikea pilliniekkaTripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä,Thompson ja Mustapää,juutalaisten kadulla näki mattoja kutovan.Ja pienen muulin he näkivät ja kameelin ruskean:vaan selässä kameelin,ah, miss Annabelin.Hei, indigonvärinen taivasyllä palmujen,hullut, hullut tanssitneekerinaisien.Nauraa kultainen hiekka,soittaa haikea, haikea pilliniekkaTripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä,Thompson ja Mustapää,nousi katukahvilasta palaten hotelliin.Ja Thompson kaipasi ihmeellisesti takaisin Englantiinkun siellä verratonkaupunki Lontoo on.Hei, indigonvärinen taivasyllä palmujen,hullut, hullut tanssitneekerinaisien.Nauraa kultainen hiekka,soittaa haikea, haikea pilliniekkaTripoliissa.
2. Fatiman kuolo.
Me istuimme kabylimajassa ja poltimme tupakkaa, ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa ja tyttö ja työt ja kaikki, vaan emme me tunnustaneet sitä toisillemme, vaan rauhassa me poltimme tupakkaa. Ja oli kuin varjot puista olis maahan varisseet. Kuu istui päämme päällä. Me poltimme tupakkaa, ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Me kuulimme, miten pakenivat äänet eläimien.Ja me kuulimme, miten äkkiä Tripolis oli hiljainen.Ja silloin me lauloimme hiukan ja poltimme tupakkaa,ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Ja vyöryi öinen lintu kuun yli, kadoten.Me kuulimme sen äänen, ja se oli ihmeellinen.Me värisimme hiukan, me, Thompson ja Mustapää:se oli vaakalintu, jota ihmissilmä ei nää.Ja Thompson raapaisi tulta ja sytytti piippumme taasja kenttäpullosta kummallekin iltaryypyn kaas.Ja sitten me uneksimme ja poltimme tupakkaaja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Vaan keskellä yötä kuulimme, kun joku valitti niin kuin suuressa tuskassa valitetaan. Ja sitten huudettiin hyvin monella kurkulla kamalasti. Se oli huuto, se, se karmi luita ja kävi todella lujasti hermoille. Ja Bimbo, neekeripoika, tuli kotiin ja tiedon toi: vain Fatiman, kauniin kabylitytön, kuoinhuuto soi. Me paljastimme päämme. Ja Thompson ääneti kaas hänen muistollensa kenttäpullosta pienen ryypyn taas.
Koko yön me istuimme kabylimajassa. Kylä heräs jo ja nousi mustasta palmupensaasta punainen aurinko. Me kuulimme härkien mölyn ja kukkojen kieunnan ja mustien kerjuripoikien me näimme tulevan. Vaan kun me astuimme satulaan ja aloimme ratsastaa, niin mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Hän oli ylen ruma. Hän katsoi mua toisella silmällään. Hänen toisen silmänsä kohdalla — se rumensi koko pään — oli hirveä sininen kupla vain, ja sen minä nytkin nään kun kirjoitan hänen haudalleen, joka näyttää muilta unohtuneenvain hiekkaan: Birgitta.
Vaan hän oli hyvä. Hän paimensi mua hellällä kädellään. Hän leikki aina ja lohdutti mua kun rupesin itkemään. Hän juoksi kerran illalla Pyhäjärveen hämärään. Hänen vettävaluvan kätensä nytkin niin selvästi nään kun kirjoitan hänen haudalleen, joka näyttää muilta unohtuneenvain hiekkaan: Birgitta.
He aamulla löysivät hukkuneen. Aurinko kultainen ilomielisnä leikki sillalla. Ja minä näin sen. (Joku kertoi minulle myöhemmin, kun olin jo aikuinen, hänen rakastuneen renkiimme, joka torjui hymyillen…) Mua kukaan ei tullut lohduttamaan, minä muistan vielä sen kun kirjoitan hänen haudalleen, joka näyttää muilta unohtuneenvain hiekkaan: Birgitta, vain hiekkaan: Birgitta.
Ja kylmä, kostea sellihänelle annettiin,ja kylmä, kostea peiteselliin kannettiin,
ja puiselle lavitsalle hän putosi istumaan ja puisella lavitsalla hän muisti uudestaan
koko eilisen päivän ja illan ja vielä iltayön, jolloin hän vaipui tekemään hirveän, hirveän työn.
»Oi rakas, pieni Jeesus,joka olet niin kultainen,oi rakas, pieni Jeesus,minä tunnustan sulle sen,
vaan noille tuomareille minä en sano sanaakaan, noille mustille tuomareille, jotka käy mua tutkimaan…
Oi, rakas pieni Jeesus,se oli niin kamala mies,joka pienen pienistä synneistäniliian paljon ties.
Minä rakastin toista miestä,minä häntä jumaloin,ah, pienet syntini häneltäkätkin, minkä voin.
Minä olen niin kaunis, Jeesus,kai näet, kun katsot vain,vaikka tässä mustassa sellissäei ole valoa lain…
Ja se kuulutti kaduilla julki,se kamala, kamala miesminun pienistä synneistänikaiken minkä ties.
Ah, eilen iltayöstä —niin vaikea kertoa on,sillä kurkussani on kyyneleitäja olen niin lohduton:
Ah, eilen iltayöstäminä päätin tappaa sen.Hän oli niin rietas ja kamala,kamala ihminen…
Ja muuta ei ole, Jeesus.Minä tapoin hänet siis.Oi auta, ota kaunis pääniväkeviin kämmeniis.»
Kysymyksessä oleva ryijy on nyt myyty juutalaiselle. Siihen oli kudottu kokonainen elämäntarina: tarina onnellisesta avioliitosta, joka päättyi miehen uljaaseen kuolemaan. Se sisälsi myös elämänfilosofian, joka on mutkaton ja luterilainen. Tarinan eli minun isoäitini ja hän omisti myöskin tuon elämänkatsomuksen.
Koko paikkakunta on keltainen.Joku kapea juova vainon vihreätä ja valkoistaja sinistä näillä main.Ja tuulimylly on kankaallaja jauhaa ja pyörii ja soi.Ja poika seisoo sen vieressäja nauraa minkä voi.Ja tyttö on miltei punainen,hän on aivan palavissaan.Ja poika on juuri kosinutja tyttö on antanut jaa'n.MORAALI:Vaan taivaalla ovat symboolit.On ensiksi elämänpuu:joka siitä maistaa, hän elämästäja onnesta huumautuu.Ja taivaalla on tuntilaseja —jonossa, rivittäin —:ajan hiekka tippuu laseista,käy nöyränä, kumarapäinluo hautas mustan, se määräsi on,se jokaisen määrä on.Ja Jumalan silmä on taivaalla:elämä on loputon.HISTORIA:Vaan keskellä ryijyä vuosilukuon vanha ja himmentynyt.Minun isoäitini rukouksiamonia hymissyton kutoessaan ja muistaessaannuoren miehen sen,joka seilasi aavoja valtameriätyyrissä Alicen.Minun isoäitini yksin jäileskeksi ja puutteeseenkun Alice, uljas fregattiupposi lasteineen…
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Ja ikkunaholveissa tuikuttivat liekit kynttelien ja huurua tulvi ovesta, kun kansaa saapui. Ja soi papinkello tornissa levottomana. Urut jo huminoi kuin kaukainen syksyukkonen. Ja nyt jo veisattiin ja lukkarin basson kohina yhtyi vapiseviin ja valittaviin huiluihin vanhojen urkujen. Vaan kirkon yllä veisasivat parvet enkelien.
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Tänä aamuna tunsimme elävän rovastin sanojen: ne juoksivat saarnatuolista, luo ihmisten tulivat. Me näimme miltei kalveten: ne olivat ihanat, ne olivat hunajan pisarat tai Saaronin liljat tai pyhä manna Siionin korvessa, jota kerran syödä sai koko Juudan kansa nälissään. Ne täyttivät taivaan ja maan ja ihmeellisen lohdutuksen toivat tullessaan.
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Ja äkkiä näimme kedot ja laumat paimenten: ne olivat alttarin luona. Koko Juudean kalpea maa oli hitaasti alkanut kynttelin liekkien lomitse pilkoittaa. Se oli himmeä ensin, se oli kuin utuinen yö. Vaan nyt jo, katso, lammaskatras kedolla ruohoa syö ja purppuraviitta-paimenet sauvaansa nojaavat. Ja nyt jo, katso, enkeliparvet, suuret, valoisat koko taivaan täyttävät soitollaan. Ja nyt jo paimeniin on tarttunut onni ja riemahdus. He rientävät Betlehemiin.
Oi, pieni piltti lepää keskellä eläinten. Hän on kuin lehdellä kaste, hän on aivan nnellinen, hän ei tiedä kalkista, orjanruususta, ristinpuusta. Hän on juuri taivaasta lähtenyt ja nähnyt elämän hyvin ihmettelevin silmin. Hän on lapsi viaton. Vaan tähti on hänen yllänsä. Se Kuoleman tähti on. Oi, hyvä Maaria, taudita hänet seimessä unehen, oi, hyvä Maaria, tuuditathan hänet syvään unehen.
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Me miltei itkimme kajahdellessa rovastin sanojen. Sitä pientä pilttiä paimenet suuresti ylistivät ja aamun tullen saapuneet itämaan tietäjät. Vaan myöhemmin hänet tylysti ristille ripustettiin. Me emme tätä käsittäneet, me vaivuimme kyyneliin: me olimme pieniä lapsia. Ja kynttiläin himmeitten me näimme kanssamme surevan kuolemaa Jeesuksen.
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Me kuulimme rovastin sanovan lempeän aamenen. Ja katosta lensi enkeli. Se purjehti valkoisin ja kirkkaanvärisin siivin ihmisten penkkeihin. Se veisasi riemulaulua meidän kanssamme. Sen me sitten näimme monesti keskellä unien.
Puer natus in Betlehem,Cust' iloitze Jerusalem,Halle, Halleluja.
Kylän laidassa asui tyttö, jota lapsena ihailin.Hän kuoli sitten ja taivaassa sai morsiuskammarin,kuten kaikki pienet tytöt, jotka varhain kuolevat.Hänet pantiin arkkuun valkeaan ja surevat vanhemmatsen ottivat varoen polvilleen rekeen istuessaanja ajoivat kiviportille lumisen hautausmaan.Minä olin niin pieni poika. En paljon ymmärtänyt.Minä kuulin, kun kulkuset helisivät. Marjatta, Marjatta nyton tulossa, sanoin äidilleni, nyt mennään tervehtimään.Vaan sitten näin itkevän Miettiskän ja Miettisen kumaran pään.Ja äkkiä olin ääneti. Ja valtavan onneton.Ja minä en tiennyt ollenkaan, mikä kuolema on.Ja kirkonkellot läppäsivätvanhassa tornissa…
Ja isäni, joka on pappi, tuli portille paljain päin:hänen kainalossansa käsikirjan mustat kannet näin.Ja lukkari tuli myöskin. Ja sitten he veisasivatja kääntyivät hitaasti takaisin menemään molemmat.Ja Miettisen vanhemmat pojat, ja Kasper ja Heinonenja Miettinen itse ja Kalle kulkivat laahustaenja kantoivat pientä arkkua. Oi, äiti, sano, oi,miks kirkon tornissa iso-kello noin taukoamatta soi?Ja äitini puristi kättäni ja me joukkoon liityttiinja mentiin ääneti lumista tietä. Pieniin kämmeniinkävi tammipakkanen kovasti. Missä siis Marjatta on?minä kysyin hiljaa äidiltäni ja olin onneton.Ja kirkonkellot läppäsivätvanhassa tornissa.
Hän on mennyt taivaan saleihin. Hänen ruumiinsa haudataan: hänen valkoinen arkkunsa lasketaan juuri helmaan maan. Minun äitini itki myöskin ja silitti päätäni. Niin minä silloin hyrähdin minäkin katkeriin kyyneliin. Minä tiesin äkkiä jotakin, jonka kaikki toiset jo ties. On Kuolema ollut minulle sitten niin tuttu mies…
On kolme köyryä niskaa, kolme naista ahkeraa. Tämän päivän ehtooksi kitketty on koko naurismaa. Olen uupunut, sanoo Malviina, olen kaamean uupunut, minun niskaani polttaa ja sydäntäni on kummasti vihlaissut. Ja Sanna: Lähden täältä, menen pojua imettämään, hän on siellä hirveän janoissaan. Vaan Miina: Minä jään tähän viime minuutille, vaikka loppuni sitten ois: saa kartanon rengit kuljettaa minun ruumiini kauniisti pois.
On kolme köyryä niskaa, kolme naista kalpeaa, jotka kankein jaloin piennarta pitkin kotiinsa vaeltaa. Tuli Jumalan kääsit vastaan. Ja pieni enkelikin on kiivennyt hymyillen Jumalan rinnalle Jumalan kääseihin. Ja Jumala katsoo heitä ja viittaa kädellään. Ja raudikko-orhi karahduttaa koivikon hämärään.
On kolme köyryä niskaa, kolme naista ihanaa, he naurispellon pientareella nauraen vilkuttaa.
Rummut, rummut: Tararam, tararam.Me olimme kunniakomppania, me tiesimme: juhlallisesti joka ainoa askel ja jäykkien kasvojen eljet niinkauankuin marssia kaupungin kaduilla kesti. Me olimme ennen kuin veljet, kun elimme keskellä rauhanaikaa. Nyt rummut raikaa: Tararam, tararam.
Rummut, rummut: tararam, tararam.Me marssimme hitaasti, kiväärit olalla, kasvot jäässä,hyvin hitaasti marssimme ruumisvaunujen jäljessä, joissameidän veljemme arkussa makas, granaatinsirpalepäässä,ja järki aivoista, sielu rinnasta poissa.Hän kuoli keskellä rauhanaikaa.Ja rummut raikaa:Tararam, tararam.
Rummut, rummut: tararam, tararam.Ah, veljemme oli nyt ruumis. Hän oli jo mätä.Hänen nimensä oli jo sisällyksetön sana.Me ääneti mietimme jokainen kaikkea, kaikkea tätäkun marssimme jäykkänä kunniakomppaniana.Me elämme keskellä rauhanaikaa.Ja rummut raikaa:Tararam, tararam.
Olin tutkinut puoleen yöhön. Olin löytänyt viimein senjota kaipasin dokumenteista. Mikko Puhtinenoli von der Buchtien kantaisä, ukonkarilas:toden totta, jo laski hiukan, oi kreivitär, kunnias!Minä aukaisin uudinta hiukan ja katselin yöhön ja näin,miten Otavan kyöpelivaunu oli vierinyt länteen päin.Näin, kuinka puistossa kaikki oli himmeän hiljaista. Niintulin vihdoin silmäni ohjanneeksi flyygelin ikkuniin.Kuka valvoo siellä? mä huusin.Joku vastasi: Puhtinen.Meren äärellä, kuutamossa,minä tapasin neidon sen,meren äärellä.
Otin liinan ja shaalin ja lähdin ja kolkutin voimakkainja rohkein iskuin. Ja flyygelin pariovet auki sain.Koko porstua tuoksui homeelle. Näin valuvan kynttilänsuurpirtin honkapöydällä. Peräpenkillä istui hän,toden totta, Mikko Puhtinen, hyvin vakavin naamoin. Ja pääoli hänellä jalo. Ja ilmeessä oli jotakin viehättävää.Oi, hyvää iltaa, mä sanoin,oi, Mikko Puhtinen.Meren äärellä, kuutamossa,minä tapasin neidon sen,meren äärellä.
Minä niiasin hänelle syvään. Vaan jäykkänä istui hän.Minun rohkea tuloni häntä ei näyttänyt häiritsevän.On ihana yö, minä sanoin. Hän tuijotti, tuijotti vain.Tänä yönä, jatkoin, meidän sukupuumme selville sain.Koko Buchtien, Liewencronain, von Birckendahliensuvut juontuvat teistä, teistä, oi Mikko Puhtinen.Miten onnellinen te olette,oi Mikko Puhtinen…Meren äärellä, kuutamossa,minä tapasin neidon sen,meren äärellä.
Hän syöksähti kiivaasti ylös. Hänen silmänsä vavahtivat.Hän iski honkapöytään teräsnyrkkinsä molemmat.Se on valhe, hän huusi. Sitten hän itsensä hillitentaas lysähti raskaasti penkille. Olen Mikko Puhtinen,joka syntyi suomalaiseks, joka eli kuin Suomen mies,joka milloinkaan ei tietänyt, miten painaa juhdan ies,joka iski pirulta parran, joka ruotsilta listitsi pään,joka hirtettiin kuin suomalainen ja karsikon hämäräänpääs isäinsä luokse nukkumaan. Olet kumminkin sanonut,että poikani poika on Birckendahl tai kreivi von der Bucht?Mene, huuda: Mikko Puhtinen, joka ammoin hirtettiin,on kirouksensa singonnut joka ainoaan petturiin!Olen suomalainen, hän sanoi,olen Mikko Puhtinen.Meren äärellä, kuutamossaminä tapasin neidon sen,meren äärellä.
* * *
Meren äärellä, kuutamossa minä tapasin neidon sen, meren äärellä kulki hän autiolla laulua hyräillen. Minä otin häneltä laulun hänen kantaisästään ja kirjoitin sen kirjaan herra Mustapään.