The Project Gutenberg eBook ofLauluja ja runoelmiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lauluja ja runoelmiaAuthor: Ilmari KiantoRelease date: September 10, 2024 [eBook #74396]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1900Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA JA RUNOELMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lauluja ja runoelmiaAuthor: Ilmari KiantoRelease date: September 10, 2024 [eBook #74396]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1900Credits: Tapio Riikonen
Title: Lauluja ja runoelmia
Author: Ilmari Kianto
Author: Ilmari Kianto
Release date: September 10, 2024 [eBook #74396]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1900
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA JA RUNOELMIA ***
Kirj.
Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]
Porvoossa, Werner Söderström, 1900.
Tuohitorvi 1-40.
Soipa keli.Erämaan puut..Marmoripatsas.Vanhalla vintillä kummittelee.Aavikko.Kolkuttaja.Minä uhmasin olla jumala.Unissakulkija.Elon malja.
Pohjanpalo
Revontulten leikki.Pohjantuli.Tammikuuntunnelma.Posti.Vanha kannel.Rukoussunnuntaina 26/2 1899.Ellös surko Suomalainen.Kellojen soidessa (Helsingissä).Laulajan tervehdys."Olkoon niin!"Kotimaan hymni.Kevätsade.Saaristossa keväällä 1899.Ne tahtovat.Panettelijalle.Oulunjärvellä.Tulva.Suomen enkeli.Mistä tulee Pohjan lasten polku?Kuva Kiantajärveltä.Oi väärin, väärin!Kulki Suomessa soturi.Suomenkielen riemulaulu.Te piirtäkää lehdille historian!Iltahyräily eräässä Lönnrotin keinutuolissa.Vielä huokuu Ilkan henki…"Eläköön Suomi!"Pirulinna.Daavid.Laulu Suuresta Lännestä.Loppuruno.
Tuohitorvi
"Rallilla ja laululla oon aikani kuluttanut, Helluni sievä käytös on mun mieleni huvittanut…"
(Inkeriläisestä laulusta).
1
Turlita, turlita tuohitorveen — tahdotko tyttö sä kuulla? Soitanko, soitanko pienen polskan sydämmellä ja suulla!
Käki se hongassa helskyttää,vaan kukko se aidalla huutaa —Istuppas impi sun luhtisi laitaanja heitä se heiluva luuta.
Ja tuohesta torven ma tekasintuolla laaksossa kulkeissaniJos sinä olet se oma kulta,niin kiiku mun polvellani.
Ja poika se on kuin pohjanpaloja tyttö kuin illanrusko —Annanko laulaa sen sinisen linnun,jos et sä muuten usko?
Turlita, turlita tuohitorveen — heleä on herjalla ääni, Tämänpä poijan torvi se kuuluu kolmen kirkon lääniin!
2
Voi sua paju, punapaju pienen puron partahalla… eikö sua paju rukka pakkasessa palele?
Kestä, kestä keväthankiinettä lämmin ilman läikkänuorta rintaas suuteleisi,urpus jälleen aukaseisi!
Sitten solmin oksistasi seppeleisen ruskeaisen, kullalleni kantelen sen kesän ensi enteheksi.
3
Sain minä kiinni lintusen ja laulatin kämmenellä Ei minun kultani vanha oo, se on toiselta kymmeneltä.
Katajassa kaunis marja,tuo tuli poimituksi —Niin se tämä pikku tyttötuli huomatuksi.
Punainen tuli sammalessa salaisesti hiipii — Minun kultani veitikka on ja kaulaankin se kiipii!
4
Kas kuinka kirkkaasti aurinko paistaakotikuusten latvaan,Latvat ne häilyy, räystäät ne tippuu,Hanget ne lähtee matkaan.
Kevät, kevät, jo sinun henkestunnen ma ilman teillä,Hajusi hienon havupuissa,soittelos seljänteillä!
Pikkulinnut ne piiskutellenerämaihinsa lentää:"Täällä me olemme syntyneetja täällä on kotimme sentään!"
Laula, laula laakson lintuviserrä entislailla,Kevät se tulee, etelästä tuulee,tuoksu jo tuntuu mailla!
5
Poljen jalkaa ja laulun laitan tän kylän tyttäristä, Monta on siellä kaunista, vaan Annipa armain niistä.
Anni se armain kuljetti munsen viheriän niityn laitaan,Kuiskasi hiljaa hilpeä tuo:"mepä ystävät olla taitaan!"
Niin ystäväthän me olemme, sitä eihän auta nyt kieltää, Ja emmepä enää palata voi tältä rakkautemme tieltä!
6
Mikä siellä sydänyöllä honkapuissa paukkuu? hiidetkö ne hirnuvat, vai koiratko ne haukkuu?
Jos sinä olet hiiden hirmu.tule ulos sieltä,Mull' on matka kullan luo,enkä mä väisty tieltä!
Tämä poika, uljas poika,piruja ei se pelkää,Vielä on virsta kangastaja toinen on järven selkää.
Tämä poika, uljas poika,hiihtelee ja laulaa,Metsä se on niin pimeäja paholainen nauraa.
Naura piru, hauku piru, puita paukuttele — Etpä nuorta rakkautta multa säikyttele!
7
Avaa impi ikkunasi, avaa hiljallensa, Ettei kuulis kylän ämmät koirankorvinensa.
Nosta lilja liepehelleettei katkeaisi,Laske tänne kaulahelmetettä kiinni saisin.
Hiljaa, hiljaa — tällä lailla taivaaseen nyt kiivin. Tällä lailla, nuori poika, lennän lemmen siivin!
8
Kultani koti ja kukkaistarha ne pilkoittaapi tuolta, Punainen silta on puolitiessä ja korpi on kahta puolta.
Tule sinä kultani illalla sen punaisen sillan laitaan: Viimeisen kerran, viimmeisen kerran toistaan nyt nähdä taitaan.
9
Helluni mulle kirjoitti ja mainitsi rakkauttansa, Vaan kuinkas taidan uskoa sitä hulivili-luontoansa?
Helluni lieppaa Helsingissäja näkee se siellä muita,Voiko mun helluni vastustaanoita maaliman viekasteluita?
Helluni on niin kaunis ja nuorija herkkä kuin haavan lehti —Ei minun helluni muistakkaanmikä vala me täällä jo tehtiin.
Hellulleni minä kirjan laitan että voi kun on ikävä mulla, Et sinä saa mua jättää näin, sinun täytyy takasin tulla!
10
Minä hiihtelin aamuruskon aikaan noita Yliperän rantoja kohti, Ja se aamu oli pakkanen ja raikas ja kuu yli hongikon hohti…
Ja ne kuuset, jotka korvessa kasvoi,nepä rasahteli paukahdellen,Ja ne jäät, jotka järveä kattoinepä jylisivät ulvahdellen…
Ja katso: yli huurteisen metsän tulenpalavana aurinko nousi, Ja minä muistin sen mennehen kesän, kun ystäväni sivu tästä sousi!
11
Tän kylän tyttäret kantoivat mun päähäni vihreän ruunun, Kun minä poloinen polvistuin, niin lentivät aivan suuhun.
Kyllähän suutelo suloinen on, jos vain se on vaaratonta, "Mut teillä on vehkehet viekkahat ja teitä on liian monta!"
12
Raitilla on rallatus ja Iiklatus ja laulu, posetiivit soittelee ja kuuluu poikain nauru.
Eihän täällä siivon likansopis oleskella,Siivon likan asiaois kainosti kuleskella.
Tääll' on leikki levotonja juopporallin pauhu,Hoiperrus ja hoijakatja sikarien sauhu.
Lähetään jo kulta pois ja palatahan pikaa, Ettei ottais hienot helmat markkinoilta likaa!
13
Kulta läksi lietsuhun ja meni kyliin yöksi Mitäs ottaa tyttö rukka itselleen nyt työksi?
Minun kultani ryyppäileeja paitansakin pelaa,Neljän kuninkaan lakikirjaase minun kultani selaa.
Eikös mammas varottanut"Älä sie pelaa!"Varotti hän varmasti,mut sie vain laulat: helaa
Laula sie ja rallitaja korttiakin heitä:Annan sulle sormuksenja erokahvit keitän!
14
On niitä muitai hyviä kuin tuo Koivulan kaunis Katri — Sun helialiraa, minä laulelen vaan: kuin Koivulan kaunis Katri!
Ja älä sinä niskojas nakkele,vaan ole sinä siivommalla —Sun helialiraa, minä laulelen vaan:että ole sinä siivommalla!
Ja muistatkos sinä sitäkin iltaakun suuta ma suikkasin sulle?Sun helialiraa, niin muistele vaan:kun suuta ma suikkasin sulle!
Ja silloinhan sinä olitkin kuin heiluva nurmen heinä — Sun helialiraa, ihan tosiaan: kuin heiluva nurmen heinä!
15
Uljaat poijat ne purjehtii keskeltä järven selkää, Vaikka se myrskykin möyryten käy, eivät he aaltoja pelkää!
Uljaat poijat ne uljailee sillä uljaalla luonnollansa: Seilit kallella, nuorat tallella — tyttö polvellansa!
16
Lähtään nuoret niitylle, jo päivä kulta paistaa, Pääskyt jo laulaa, kellot jo kalkkaa, nurmen helmet ne loistaa!
Niin on nuorten sydämmetkuin kesäaamun mieli:Poika se on kuin airon loiskeja tyttö kuin linnun kieli!
Ei oo poika leppäpehkoeikä varvan lastu —Eikä ne joka joutamastatytön silmät kastu!
Suomenniemi, Suomenniemi, eikös kelpaa kiittää, Haravat heiluu, sierat soittaa, viikate luhtaa niittää!
17
Hurjalla, hurjalla hengellä ja nuorella sydämmellä — Niillä ma kultani linnasta ryöstän ja aijon kiidätellä.
Kavion kapse ja kannushelske yössä saapi soittaa — Eikä se tuimin tuulikaan mun kulkuain voi voittaa!
18
Soita sinä Suomen impi sillä heleällä kantelella,Niin ne Pohjan poikaset sua raskii rakastella.
Suomen poika, sarkanuttu, ei ole herrain pilkka —Sarka on Suomen panssari, josta nuolet tylsinä kilkkaa.
Ja keikariherrat ne luulivat sillä hienoiksi tulevansa,Kun oli vaate verasta ja ruotsi huulillansa.
Ei se ole oikea, joka saksallansa solkkaa,Kun se Oulussa oleksii ja tanssii Suomen polkkaa.
Ei se ole oikea, joka kylän tieltä hylkii,Sillä on veri vierasta ja sydän pitkin kylkii.
Se se onpi oikea, joka rakkautensa näyttää,Antaa arvon totellei, vaan suomenkieltä käyttää.
Soita sinä Suomen impi sillä äitisi kantelella,Niin ne poijat muistelee sua sotatanterella.
19
Ja Tonavan aallot ne tanssivat niiden kukkarantojen kautta, Vaan Pohjan koskissa hyppelee se poikain tukkilautta.
Hei Unkarin poika se pustallansaorhin seljässä kiitää —Vaan Suomen poika se suksillansatunturin harjoja liitää!
Ja jos minä pääsisin Unkariin siihen kuninkaan viinitarhaan, Niin hilssulleni minä laittaisin sen viinirypäleen parhaan!
20
Oi lennäppäs sinä valkea lintu sen soutajan synkän kaulaan, Niin minä lupaan sinulle sen heisuli-laulun laulaa!
Ja silloin mun suukkoni suotakoon,kun lempeni lietsoo huulta —Ja silloin mun lauluni luotakoon,kun purjeissa tuntuu tuulta.
Mun rintani on kuin järven aalto, joka rannan ulpua kaulaa, Kun sinä liekut mun polvellain, niin siitä mä löydän rauhaa!
21
Etsin, etsin sydäntä ja iöysin sen kiven alta — Tyttö oli etelän enkeli ja poika oli Pohjanmaalta.
Löytäähän sen linnun pesänvaikka katajasta,Loimahtaa se helkaliekki— tervasjuurikasta.
Etsin, etsin sydäntä ja tässä se nyt palaa — pyöri ympäri, anna kättä, pistä sormus salaa!
22
Älä sinä hylkää köyhän lasta, köyhän miehen lasta, Sen on emonsa elätellyt kuin pesässä pienen rastaan.
Ja rikkaan tytön rimssut ne on vain lasin palaisia, Vaan rakkaalla on raitahame ja sanoja salaisia.
23
Ja siskoistani minä yksin jäin sen avaran maaliman kyytiin, Kengät pistin ma kainalooni ja laulukirjan nyytiin.
Et minun itkuani kuulla saa kuin maantien matalin kukka, Eikä se joudu raisu tyttö mieron raitilla hukkaan!
24
Kekrinä, kekrtnä koreat poijat anturakengässä tanssaa, Kekrinä kilkkaa kellonvitjat ja rengas on sormessansa.
Kekrinä, kekrinä soreat piiatsilkkisukassa leppää,Kekrinä neito kihlat ottaasiltä, josta se tykkää.
Kekrinä, kekrinä konttiämmät korvat luimussa haukkuu: Että ne piiat pestin pistää oman kullan laukkuun.
25
- Älä sinä poikani purjehdi sen maailman mammonan perään, Sillä se pyörii ja purkautuu kuin lasilta lankakerä!
- En minä emoni etsikkään sitä routaista rikkautta, Etsinpä elämän helllyyttä ja rintani rakkautta!
26
Suvi se sulatti puitten latvat lumesta vihannaksi — Tyttö se suuteli nuoren pojan posket vihasta vapahaksi.
En minä sinua nyt loukata taidasinä olet kuin Saaronin lilja,Suutele toinen ja kolmaskin kerta,niin viihdyn ma alati hiljaa!
Ja murheen lintua kuunnellutolen kymmenen kylmää kesää,Se lauleli siitä ettei ollutraukalla rauhan pesää.
Eikä se musta murheen lintu sisässäni enää ääntäis, Jos et vain sinä rakas oma kulta sitä sydäntäsi minusta kääntäis.
27
Raikulipoika ja hilkarityttö ne sopii kyllä yhteen, Vaikka ne kahdella pellolla keikkuu ja sitoo sen eri lyhteen.
Leikkaa vain sinä ylpeä tyttösitä heiluvahelpeistä ruista:Vielä se tulee tuokin ilta,kun sirppiäs et sinä muista!
Raikulipoika ja hilkarityttö — ne Jumala on yhteen luonut, Eikä oo niistä kumpikaan siitä surumnaljasta juonut!
28
Ei niin missään niin heleätä heinää kuin niityllä koivun alla, Ei niin kellään niin koreata heijaa kuin poijalla kaipaavalla.
Sinä tulet sieltä ja minä tulen täältäja taivas se välkkyy kuin helmi,Ja sotkat ne soittavat vetten päälläja hauvet ne kaisloissa telmii.
Ei niin missään niin sileätä puuta kuin naapurin virran päällä, Ei niin kellään niin sulavata suuta kuin omalla ystävällä.
29
Tuulikki tytär TapionAsuvi havumajassaKumpuralla korkeallaKahden lamperon lomassa.
Tuulikki tytär TapionMetsän immyt, korven keiju,Sinisilmä, kullankutri,Salon neitonen soleva,Liikkuvi lipisten maita,Lippakengin lipsuttaapi…
Minne silmät singottavi- Sinne luopi lemmenlehdet,Kussa kättä kietaisevi— Siellä syttääpi sydämmet.
Minne tuohtuna tulevi- Sinne tuopi tuomen tuoksut,Kussa kiuruna kohooopi- Laaksot kaikki kaijuttaapi.
Tuulikki tytär TapionKierteleepi, kiiteleepi,Kuunteleepi kyykistellenPajupensasten takoa.
30
Heijani kamarin lasin alla on leppälinnulla pesä, Siellä se sirkutus, lirkutus käy ja soipi se Suomen kesä.
Heijani kamarin laattiaon koivun varvulla laastu —Enkä mä heijani kynnyksen ylikengässä koskaan astu.
Heijani kamarissa kantele soipi kuin kevään ilmassa tuuli, Siellä on hienoa, hiljaisaa, ja raitis on heijani huuli…
31
Punaset posket ja pumpulihame — nuo vietellä mua koittaa, Mutta mun sydämmeni totiset tunteet nuoren sieluni voittaa:
En minä kaikkia kauniita tyttöjä kiepsahtele kaulaan, Vaan on mulla lupa heistä lystikseni laulaa.
32
En mie aina niin iloinen oo kuin mie päältä näytän, Mie vain muuten itseäni hurjan lailla käytän.
En mie aina niin lysti oo,vaikka mie rallatanki,Mun on mieleni suruinenja syämmessä hanki.
Kesällä keijaa kevyt tuuli, talvella pieksää tuisku — Ei ne aina rinnastani ilonliekit luisku!
33
Järven rannalla humisee tuo käkkyrälatva mänty — Niinpä se minunkin sieluni elämän tuulissa vääntyy…
Kun minä ajattelen lapsuuttain,suru minut aivan täyttää:Moni on lapsena lupaava,mut miehenä murtuvan näyttää.
Voi miksi kiville kitumaan sen männyn kohtalo määrää? Jos kankaalle oisi se kasvanut — ei oisi se vääntynyt väärään
34
Läksin ma aamulla vuoteeltani —Syksy oli tullut mun maatessani.
Suuntasin kulkuni tuttuhun tarhaan —Myrsky oli kaatanut tuomipuuni parhaan.
Kukat oli poissa ja nurmi oli kuollut,Tuuli oli koivuni paljaiksi nuollut.
Otin minä käteheni lehtysen pienen:Lehtynen mätänevä itsekkin lienen!
Vavisten vaelsin ma polkua pitkin —Syntini syksyä sisässäni itkin.
35
Punaiset kivet ne rannalla kuin verellä pirskoiteltu, Tuulelta pieksetyt ainiaan ja aalloilta huuhtoeltu…
Eipä ne aallot niitä punaisia kiviäpuhtaiksi taida pestä,Punaiset kivet ne meren rannallatuomiopäivään kestää.
Nuorella poijalla omantunnon tuskat ja rikokset sydämmellä, — Eipä ne maailman riemut niitä taida koskaan hyvitellä.
36
Kerran olin minä reipas ja ripeä- Nyt minä olen niin talmas ja kipeä.
Kerran uskoin ma elävääni vielä— Nyt minä lepään murtuneella miellä.
Katselen päivää kuin syksyistä yötä,En voi ajatella, en tehdä työtä.
Ystävät, ystävät, tuletteko sitten,Kun olen joukosta pois elävitten?
37
Saaren rantoja astuissani tuli minun ikäväni: Että minä olin niin hyljätty ja onneton elämässäni.
Se suru oli lapsuudesta joniin synkästi syämmessä soinut,Eikä se aaltojen pauhukaansitä tuskaa tuutia voinut.
Eikä ne purjeet, mitkä minä näin ulapalla uiskelemassa, Enää mun elämääni virittäneet täss' sielussa sammuvassa…
38
Miksi minä nuori poika miksi aina suren, Miksi aina aatkelana yksikseni kulen?
Iloitseehan ilmakin,kun on kirkas pouta,Soitteleehan sorsakin,kun aaltojansa soutaa.
En minä syyttä itkekkäänja en minä suotta sure:Mull' on elo onnetonja sydämmessä mure.
Mull' on mure synkeäkuin syvän kaivon vesi,Ei ne sinne ilolinnutikänänsä pesi.
Mull' on huoli huutavakuin korpikosken pauhu,Ei se koski konsanaanlaulustansa lauhu.
En minä sitä sure vainettä olen minä ystävättä:Onpa joskus orvolleitarjottuna kättä.
Surenpa minä sitä vain että olen minä olemassa, Eikä mulle lohtua lie koko maailmasta!
39
Nyt mun täytyy lähteä ja kotikylä jättää, Viime kerran puristaa saatte nyt mun kättä.
Näin se poika poi'es saataaton tanterilta,Näin se kuopus karkoaamaamon manterilta.
Syksyn tuulet puhaltaa,kuusten latvat nuojaa —Maailman raitti alituinen,ei oo siellä suojaa.
Siukku siivo laitettiinpirtin paistajaksi,Veikko nuori tuomittiinseljän seilaajaksi.
Siihen asti poika onmieron mailla yksinKuin se oman kullan saasydän-syleilyksin.
Nyt mun täytyy lähteä ja nyt mun täytyy mennä, Hevoset hirnuu, pimeä joutuu, — palannenko ma enää!
40
La mie laulan lapsen virttä,Liekkuvirttä lasettelenPienen pirtin karsinassa,Kun on soitsu sammumassa,Seinäsirkka sirrittääpi,Rukkihyrrä hyrrittääpi,Uniukko uunin päälläLiekuistani katseleepi —Uniukko kuunteleepi,Kuin se moamo lauleleepi:Tule tänne uniukko,Astu alas liekun luokse,Sio lapsen silmät kiinni,Sio silmät, kuro kulmat,Sio silkkirihmoillasi,Kuro kultalangoillasi —Liekuiseni, lintuiseni,Kullankiuru kaunoiseni,Jo nyt karsta katkeaapiSirkan lamppu liukahtaapi,Moamon rukki pysähtyypi,Pirtti hiljaa hämärtyypi,Uniukko vieress' seisoo,Itse lasta liekuttaapi,Lapsi leijuu unen mailla,Leivosena lenteleepiYli kukkanurmikoiden —Siellä paistaa kirkas päivä,Seijastaapi sinitaivas…
[Muutamat säkeet sovitetut inkeriläisestä laulusta.]
* * *
Mitä minä tunnen, sen minä tiedän.Mitä minä tahdon, tiedä ma en.Elämä se suuri suruinen aaltoloiskivi uneen mua uuvuttaen…
Soipa kieli.
Olin istunut illalla itsekseinJa mun soitellut kanneltani,Ja ne vanhat laulut oli herättäneetMonta muistoa sielussani.
Yö saapunut oli jo ympärilläni,Kun laskin sen kädestäni,Mut yksipä kieli viel soimahan jäiMinun kantelo-ystävästäni.
Se soi niin kauvan, niin kauvan se soiJa se soi niin kaihoisasti,Sillä se oli sydämmeni sävel tuo,Joka silmäni vesiin kasti.
Erämaan puut.
Naavakuusi, naanakoivuSuolla surren rinnakkaanKesäyönä kuiskutteliAutiosta olostaan:
"Jospa kerran toisihimmeNojaella voisimme,Varmaan silloin sydämmissäOnnekkaammat oisimme!"
Äänet oudot Luoja kuuliHattaralla uinuissaan,Pienet enkelinsä laskiAlas maille katsomaan.
Palas enkelit ne pienetItkusilmin kertoen:"Näimme suolla kaksi puutaToisiansa kaihoten!"
Heltyi Luojan herkkä mieli,Astui luokse kaihovain:"Suru yksikseen on synkkä,Kepeämpi kaksin vain!"
Naavakuusi, naanakoivuNyt ne kasvaa yhtehen,Kohtalonsa kovan onnenYksin voimin kantaen.
Marmoripatsas.
Miten voivat nuo hohtavat silmät noin tunnotta tuijottaa? Ne kirkkaudellansa kietoo, mut vilullaan vieroittaa.
Sinä olet kuin marmoripatsas, niin kylmä ja kaunoinen, Kuin tahansa sinua tutkin — sydänlämpöäs löydä mä en!
Vanhalla vintillä kummittelee.
Vanhalla vintillä kummitteleepi.Kuuletko — ullakon ukset ne käy,Laattiat oudosti rusahteleepiNyt joku loukkoon kyyristäy…Ken se? Ken se?
Siellä ne vanhojen saappaiden kanssaKonttoorin nurkissa kolistelee,Toiset tohveli-jalassa tanssaa,Toiset kelloja kalistelee…Ken se? Ken se?
Siellä on vanhoja kirjoja valli,Kaulaton pullo ja puntaripuu…Kaikki ne heittävät mullin mallin,Pystyssä tukka ja irvissä suu…Ken se? Ken se?
Siellä on isoisän kalottimyssy,Kinkerikalkki ja paslikkavyö…Siellä on piiput ja ruostunut pyssy —Lempoko pyssyä seinähän lyö?Ken se? Ken se?
Siellä se kipsinen Mozarti makaa,Haljennut harppu… hyi! — hirveää:Senkin nyt löysivät romujen takaa,Koettavat kieliä helkyttää…!Ken se? — Ken se? — — —
Liekkö se viima ja ulvova tuuli,Joka vain korviini koskettelee,Mutta se varma on että sen kuulin: —Vanhalla vintillä kummittelee!
Aavikko.
Näen aavikon laajan ja huutavan lapsenSen aavikon laajan laidalla,Näen itkevät silmät ja liehuvan hapsenSen lapsen pellavapaidalla.
Se lapsi se eksyi parvesta muidenNiin kauaksi marjamatkallaan,Se kuuli huminan korven puidenJa puutpa sen huumasi humullaan.
Mut minnekkä kaikkosi kumppanit nuoret,Ne riensikö myös yli aavikon tään?Hän huutavi — kaukaa vastaavat vuoret,Vaan kuulu ei hiiskausta pienintäkään.
Hän juoksevi askelen, juoksevi montaPäin aavikon laajahan lakeaan,Se aavikko onpi niin ilotonta,Ja käärmeet ne liikkuvat pensaissaan.
Se aavikko lasta niin kammottaapi,Se sydäntä herkkää sen kouristaa,Hän juoksevi, suulleen tuuskahtaapi,Ja nousee ja juoksevi uudestaan…
Kolkuttaja.
Ken kolkuttaa mun ikkunani allanäin myöhään?Kun lamppu sammutettu onja levon aika…Ken siellä, ken! — Sa vastaa?— — — — — — — — — —"Vait herra: olen hornan henkiLähteistä tuntos tahraisen,Sua vaadin syksy-yössä purteheniPois myrskyyn halki järven sen:Miss' aalto polttaa, tuuli liekitsee,Ja rannan tuomet tuomiota laulaa,Miss' synkkä korppikotka rääkyilee,Ja kadotusta sulle paadet pauhaa,Miss' olet kaksin kanss' sen hirmuisen:Jumalan — koston, painon rikosten!"
Minä uhmasin olla jumala.
Minä uhmasin olla jumalaTäynnä tarmoa siveyden,Minä tahdoin murhata maailmanPahat himoni hilliten.
Minä kasvoin päivästä päivähänJa veressäni vahvistuin,Minä olin jo ylempi ystäviäinJa voittoni varmaksi luin…
Minä olinkin katkeeva korsi vainJa lankeeva lapsonen,Minä olinkin sairas — jo uhmassainJa pelkkä ihminen!
Unissakulkija.
Olen unissakulkija kuutamoyönJoka kattojen harjoja hiipii,Siell' alhaalla kasvavi kansan joukko:"Voi hullua missä se kiipii!"
Mut älkää te huudolla häiritköEtten alas harjalta putoo,Näettekö: enkeli eilläni astuu,Sinisiltoja minulle kutoo!
Elon malja.
(Lermontov).
Me juomme elon maljasta kuin silmin umpinaisin, Sen kastain kultareunoja kyynelin polttavaisin.
Kun ennen kuolon kohdantaasilmistä siteet kierii,Ja kaikki tuo, mi hurmajaa,pois niiden kanssa vierii:
Niin vasta silloin huomaamme ett' tyhjä oli maljas, Ja että jalo juomamme ol' harhahaave paljas!
Pohjanpalo
Revontulen leikki.
Ne leimuaa, ne loimuaa,Ne roihuaa ja lyö,Ne paistavat kuin patsahatJa välkkkyvät kuin vyö!
Ne liitävät, ne lentävät,Ne laukkaa, läähättää,Ne korskuvat kuin konkarit,Joit' urhot kiidättää!
Ne liehuvat, ne riehuvat,Ne soutelee ja soi,Ne heijailee kuin enkelitTai aallot ailakoi.
Ne hiipivät, ne kiipivätNe kisaellen käy,Ne sukeltavat pilvihinNiin ettei niitä näy…
Ne tummuvat, ne sammuvat,Ne repeevät kuin jää —He kirkastuvat kilvan taasJa yöhön rynnistää!
Pohjantuuli.
Mik' on tuo tuuli Iäpitunkevainen,Mi kautta salojen nyt suhiseepi,Se huoliamme kauvas kantavainen,Mi mailla etelänkin kuiskaileepi,Ja jota kansat kaikki EuroopassaNyt kyynelsilmin seisoo kuulemassa?
Mik' on se tuuli, jonka synnyinkehtoOn Suomen honkapuussa heilahdellut,Ja jonka lapsuusaian leikkilehtoOn Väinön kanteleita kaiutellut —Ja joka idän viiman kanssa kiistää,Mi silta tahtois soiton riemun riistää?
Sen tuntevi jo mökin pieni lapsi,Mi vielä äidin rinnoill' uinaileepi,Sen kuulee vanhus, käyrä, harmaahapsi,Mi verkkojansa hiljaa korjaileepi,Sen tuntee jokainen nyt suonissansa,Ken kotionnen kantaa sielussansa!
Se on se Suomen suuri pohjatuuli,Mi korven lasten posket punastaapi,Ja ken sit' tuulta ennen heikoks luuli,Hän voimakkaaksi nyt sen tuta saapi,Hän tuta saapi: että vaikka karvas —Tää tuuli meille kuiten onpi armas!
Tammikuuntunnelma.
Lämmitä, oi lämmitä sa päivyt,Katso armiaasti vaeltajan puoleen:Olen yksin näin ja repaleisna,Murrun mailmalla murheeseen ja huoleen…!
Ah, ei päivyt lämmittää nyt voikkaan,Säde tylsä vvärjyy tammikuussa, —Valjut lumihanget peittää maita,Pakkanen vain ryskää korven puussa.
Posti.
Posti se tuli Pietarista,Tuli se kova posti,Poskilleni kyyneleetJa surun punat se nosti.
Miksei ne langat katkenneet,Jotka Pietarista johti?Miksei ne hevoset langenneet,Jotka laukkasi länttä kohti?
Missä ne oli ne vartijat,Jotka Suomen onnea valvoi?Heikotko oli ne hartiat,Jotka kaakon kateus kalvoi —
Muistan sen illan Helsingissä,Muistan sen mustan illan:Valot ne hiljaa kiiltelivätSiellä Suomensenaatilla.
Sisässä siellä väiteltiin,Vaan sanoja voinut en kuulla:Kellot ne hurjasti läppäsivätTuolla Katajanokan suulla.
Laskin ma käteni sydämmellein,Ja soitolta korvani suljin,Mitä minä tunsin, en minä tiennyt…Ma kolkkona kotia kuljin.
Vanha kannel.
Missä viivyt Väinämöinen,Kussa kultainen kuleksit,Kun et tule tarvittaissaSuojaksi surevan kansan?
Kerran jo keväisnä yönäYksikseni ystävättäAstuin rantoja ulapanKadonnutta kaipaellen.
Nousipa punainen pilviSumun kaukaisen sylistä:Liekkö purje suuren sulhon,Venho viisaan ja väkevän?
Ei ollut purje suuren sulhon,Venho viisaan ja väkevän —Oli pursi, vainon pursi,Punalaitainen latuska,Varassa vihaisen viimanIdän ilmoilta liketen…Missä viivyt VäinämöinenKun et tule tarvittaissa?
Hiekka hiljainen helisi,Rannan kaislat kuiskutteli,Aalto ainainen saneli,Loiskutti ulapan laine:
Jo lie kuollut Kalevan urho,Hukkunut suvannon sulhoAlle aaltojen syvien,Helmahan selän sinisen:Vaan on kantelo karilla,Luodolla luvattu soittoSuomen lapsien suloksi — —Souda kantelo karilta!
Soudin kantelon karilta,Sieltä löytyi luinen harppuVanhan Väinämön tekemä,Laulajan iänikuisen;
Kaikki oli kielet katkennehetAallon ankaran käsissä.Mistä kielet, uudet kieletVäinön vanhaan kanteleesen?
— Itkuista surevan Suomen,Surun immen suortuvista,"Soitto se on suruista tehty,Murehista muovaeltu!"
Rukoussunnuntaina 26/2 1899.
Taivaan pyhä ruhtinas,Voimallinen valtias,Kuullos huokauksemmeSyvyydestä rintamme!
Yli vaarain lumistenKellot kaikuu kumisten,Kellot kaikuu; veisu soi, —Suomen usko vihannoi.
Kansa kaikki polvillaanRukoilee nyt tuskissaan:Ole meille armias,Ole meille laupias!
Sinä, joka muinenkinJohdit alla murheenkin,Nosta nytkin kätesiOhjaajaksi väkesi!
Suomenkansa suruissaanItkee myrskyairojaan,Sulle vielä sanelee,Apuasi anelee.
Lintu pieni korvessaanVisertääpi viluissaan —Aavistaako lintunenAjatusta ihmisen?
Lennä pieni lintunenOlkapäille valtojen,Kerro murhe SuomenmaanEhkä laulus kuunnellaan!
Voimallinen valtias,Ruhtinaiden ruhtinas:Kuullos huokauksemmeSyvyydestä rintamme!
Ellös surko Suomalainen!
Ellös surko Suomalainen,Ellös itkein istu vaan,Vaikka viekas vainolainenKuinka ampuis nuolillaan,Vaikka elämäs nyt onArmoton — niin armoton!
Ei nyt auta huokauksetEikä itkun nyyhkytys,Yksi auttaa — mikä auttaa?Sydämmien sykkäys,Auttaa yksi armaus:Isänmaamme rakkaus!
Sana pyhä sydämmestä,Sana sankarso'asta,Sana, jonka saamme pestäKorulaulun loasta —Sana vasta aatteessaanHerra heikot nostamaan!
Siinä se on meidän mahti,Peruslaki pelvoton!Siinä vaarojemme vahti,Vankkumaton, verraton —Siinä muuri, siinä muu.Onnen, rauhan palmupuu!
Ellös makaa Suomalainen,EIlös torku toimen mies,Vielä voipuu vainolainen,Kun sun syttyy sydämes,Näiden rantain rakkaus— Sep' on kaikkein oikeus!
Kellojen soidessa.
(Helsingissä).
Murheen kellot,Mustat kellotHiljallensa soittelee,Illan tullenÄänen mullenTuuli kaukaa kantelee.
HaavoissansaVuoteellansaMakaa äiti Suomenmaa,Voiko kukaanÄiti rukanTainnoksistaan toinnuttaa?
Tuokaa tänneVoiman yrtit,Vettä raikast' antakaa!ÄitiänneKuolon myrtitVielä ei saa kaunistaa!
Murheen kellot,Mustat keitot,Vaijetkaa, jo vaijetkaa!Äiti elää,Äiti herää,Katsokaa: hän virkoaa!
Laulajan tervehdys.
(Suurlähetystön talonpojille heidän kokoontuessaan Helsinkiin 12 p. maalisk. 1899. — Runo, lausuttu ylioppilastaloIla.)
Terve teille Suomen miehet, laajan korven lakkipäät!Sarkatakit, karhotukat, ruskosilmät, älykkäät,Terve teille tultuanne Suomen kylään suurimpaanAsioilla ainoisilla eestä armaan isänmaan!
Kun ma teihin katson, katson — riemu syttyy rintahan.Enpä noita, arvelen ma, möisi kullan hintahan:Sydän suora, miehen mieli, järki jäykkä niinkuin jää,Koura kova, katse karski, rinta — kahta kyynärää!
Kirkas tuli! tulkoon turma, tulkoon hornan musta yö,Tulkoon tuhat tuulispäätä, jotka vonkuin maata lyö —Onpas meidän miekkosissa, onpas turman torjujaa,Jotka järkkymättä seisoo, eikä yhtään hosujaa!
Noin ma mietin innostellen katuviertä astuissain,Kansankielen kaikuvaisen teidän suusta kuullessain,Noin ma mietin, nyt sen laulan — laulu laulua on vaan,Mutta laulussa on laine, joka vierii yli maan!
Lennä laulu! vieri laine! vyöry, hyrski hyökyen,Jotta pauhintaasi sointuis karit kaikki yhtyen,Jotta kuulis kuninkaatkin, kuulis valjut valtiaat,Kuinka kuohuu kansan henki, laulaa laaksot, korpimaat:
"Emme miekoin, emme kalvoin tänne tulleet turvaks maanKotirantain rakkautta, Suomen nientä puoltamaan —Vaan on meillä mielten miekka, säilä suurten sydänten,Oikeutta orponakin väistymättä vaatien."
Terve teille tervakourat, poijat laajan Pohjanmaan!Terve teille salvumiehet — kurkihirren korjantaan!Terve Savon leipäleuvat, miehet mielen vilkkahan,Hämeen kannot, Rannan ruotsit, kannelniekat Karjalan!Terve!
"Olkoon niin!!"
"Olkoon niin!"…Se kaikui niin kolkosti illan suussa,Kun ensi kertaa sen kuulin —On lukija laskenut uutisen poisJa huutavi värjyvin huulin:
"Ah herra, jo totuuskin kuollakko saaJa oikeus orjana laata?Ja yksilön oikkuko johtavi vaanNyt kansaa ja isien maata?"
"Olioon niin!"Niin, niin…Se kaikui niin kolkosti korvissa mun,Kun ensi kertaa sen kuulin,Siell' ulkona raivosi myrskyinen yöJa ulvoen voivotti tuuli…
Kotimaan hymni.
(Säveleeseen: On mulle Suomi suloisin…)
Me rakastamme Pohjolaa,Jos kuin se meitä kurittaa,Jos kuin sen hallat harmajatLyö meiltä pellot parhaatJa työmme viljat vie!
Kas tunturit sen sinertää,Ne toivojamme virittää,Ja talven tuulet tuiskuillaanMyös meitä kasvattavat vaanSen voimaa oppimaan!
Sen kukkaset on kultasuut,Ja hopeiset sen honkapuut,Sen kivet, laaksoin sammalet —Nuo kaikk' on yhtä pehmoiset,Kun yhtyy tuntehet!
Tää maa on kyllä pieni maa,Mut siin' on pontta polttavaa:Se järvineen ja saloineenJa kesäöiden valoineenKäy joka sydämmeen!
Ja siinähän me synnyimmeJa siinä lasna lauloimme,Jo ailueissa aallokonSe meitä tuuditellut onAin omaks onnekseen!
Jos kunne kantais kohtalo,Ei murru maani muistelo,Ei sammu koskaan leimaus,Min sytti raitis rakkausJa luonto Pohjolan!
Ja helmahan tään armaan maanMe kerran kuolla halutaan,Ja päällä hautojemme onMyös soipa kaiku kantelon —humina hongikon!
Kevätsade.
Oi katsokaa, oi katsokaaKuin siellä sataa hiljaa!Se lämmin vihma virvoittaaNyt kevään nuorta viljaa:
Se heräjää, se hengittää,Se nousee, nostaa päänsä,Ja hymyillen se ylistää,Taivaista ystäväänsä!
Ja on kuin siipi enkelinMaan multaa kostettaisi,Ja tuskat sillä tuhansinVoimallaan parantaisi…
Ja on kuin tuores tuulahdusTois paratiisin aian,Kun Luojan hellä humahdusLuo joka kukkaan taian!
Saaristossa keväällä 1899.
On saaristossa hiljaisaaJa taivas harmajaa,Ja Suomenlahden laineet vaanNiin hiljaa loiskuttaa…
Mut kautta usman heläjääNuo kellot Uspenskin,Ja niitä tykit säestääValleilta Viaporin!
Se mitä lie — miks ammutaan?Kun rauha maassa on,Jo ammoin urhot SuomenmaanSai verikuolohon!
Ja miksi kellot kilvan soi,Ja mille hurrataan?Kun surun seppeleitä, ´voi,Vain täältä solmitaan…
Ne tahtovat.
Ne tahtovat kaataa mun koivuniKotipeltoni veräjän suusta,Alas maahan mahlat sen juoksuttaaJa tuohet kiskoa puusta!
Ne tahtovat häijysti hävittääMun ritvani rakkaamman,Min juurella käkeä kuunnellut oonKeväthetkeni herttaisimman!
Vaan salli en kaataa mun kaunoistani,Kotikoivua kultaisinta,Sen ympäri käyn kuni vartija vainJa vahva on vartijan rinta!
Minä soisinko raiskata rakkahintainJa sen silpoa valkoista vyötä?Ei! — taistella tahdon ma omastainJa tehdä tarmolla työtä!
Ja jos minun koivuni kaadettaisVäkivalloin ja raakuudella:Niin varmaan sen kaatumus maksettaisMinun rintani hurmehella!…
Ne tahtovat anastaa aittani munJa mun saunani raunioks raastaa,Ne uhmaavat viedä mun poikani poisJa heponi ainoan haasta:Ja heittää pirttini kylmilleen…Ja jättää auki sen uksen…Ja ryöstää seinältä kanteleen…Ja hyllyltä katkismuksen —Ne tahtovat muuttaa ja musertaaMitä kalleinta kasvatti syntymämaa.
Ne ilkkuen käskevät valjastamaanMun varsani varkahan matkaan,Ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaanOi! Mitä kaikkea vaatinevatkaan:Sillä niillä on valta ja ruhtinuusJa maallisen mahdin voimakkuus…
Mut Herra on suuri ja väkevä,Ja kerran on päivä se saava:Kun sortajan silmä on näkevä,Miten koski sen kirvehen haava,Ja kuinka sen leikkasi sydämmeen,Ken väkisin viety ois orjuuteen! —
Ja silloin on Suomessa sunnuntaiJa sen pirteissä pyhäinen rauha,Ja käki taas helskyvi koivussai,Ja tuulonen lietsovi lauha,Ja laajoina laihot ne aaltoaa,Ja saunat notkoissa savuaa…
Ja silloin itkee mun muistoni vaanSitä mennyttä murhettansa:Kun arkana asteli aurallaanTämä korven kyntäjä-kansa,Ja kuink oli pilvistä, pimeää…Ja ilma niin raskasta hengittää!
Panettelijalle.
Käy tänne vain mies mieletön,Suursuinen muukalainen,Käy tänne pian ja tarkastaKuin toimii Suomalainen!
Saat nähdä että tääll' on maa,Miss' ei oo koskaan "rauhaa" —Näet hongat tääll' ain humajaaJa kosket korkein pauhaa!
Mut "kapinaa" jos kaivannet,Käy korpeen vaanimahan:Stell' hallaa vastaan vaino käy,Ja suurta suunnitahan:
Siell' liitot salaa solmitaan:"Hei veljet kiinni tuohon!"Jo rauta välkkää, huuto soi,Ja kiinni käydään — suohon.
Niin, vaarallista tosiaan,Kun kuokka kohoaapi,Se työ on "selvää kapinaa",Mi verta kiihoittaapi!
Oulunjärvellä.
Tervamiesten laulu.
Tuoll' Oulunjärvellä aallotNe huuhtovat rantojaan,Siell' liekkuvat tuhannet purretJa purjeet on pingallaan,Siell' liehuvat harmajat hapsetJa kiiltävi pellavapää —Ne on Pohjolan pontevat lapset,Jotka tuulessa viilettää:
"Me olemme korpien kansaJa vaarojen valtiaat,Ikiajoista meillä on olleetOmat tapamme tarmokkaat:Me pilkomme petäjöitäJa karhuja kaadamme,Me huokaamme hallaöitä,Mut rauhassa raadamme.
Ei etelän rikkaus meitäPois Pohjasta houkuttele,Joka käynyt on polkuteitä,Sitä vaunut ei viekottele;Joka saanut on salossa suojaa,Sitä linnat liikuta ei —Minä kirkossa kiittelen Luojaa,Joka korpien kätköön mun vei!
Mut virtojen läikkyvät laineetJa suvannot ne tyynekkäät,Ja koskien pauhaavat paineetJa järvien tuulispäät —Kas niiss' olen armaassa työssä,Kun airot ja aallot soi,Ja mun Pohjani valo-yössäNäin venhoni viehkuroi!
Kas niissä mun luontoni laulaaJa mun sieluni sirkistyy,Kuin kaakkuri nostan ma kaulaa,Ja mun mieleni miehistyy;Ja kun pelvotta perässä purrenAlas höllötän myötäiseen —Kuka surkea silloin surrenJäis huoleen ja murheeseen?
Hei tervatyttäret tummatMun kanssani riemuitkaa!Niin paljonhan kaunista tarjooTämä virtojen viileä maa,Niin paljonaan täällä on hyvää,Mitä muualla saisi ma en,Mun korpeni rauhaa syvää —Sitä iäti siunaelen!"
Tulva.
(Kesäkuulla 1899).
Nousee tulva! Nousee tulva!Paisuu yli äyrästen,Niityt vaipuu vetten alle,Ladot liikkuu jyristen,Nousee, paisuu yhä vaanTulva yli Suomenmaan.
Herran kiitos, viel' on meilläMissä jalansijaa saa:Tuhatjärvein maassa seisooTuhat vuorta korkeaa —Niille veikot kiivetkää,Rientäkää, oi rientäkää!
Tuolla kaatui kankaan honka,Suistui suulleen suuri puu,Tuolla rannan kaunis koivuKaltahaltaan kallistuu;Virta viepi, kuunnelkaaTulvan tummaa kohinaa!
Verkkomajat, vesimyllytVieremillä virran sen,Kivet, kannot, multamöykyt —Kaikki vie se temmaten;Kuulkaa sitä rytäkkää,Luonnon suurta mylläkkää!
Paetkaatte siskot, veikot,Vuorten päälle paetkaa,Ettei hiiden vesipeikotEhtis teitä saavuttaa,Minkä voitte pelastaa,Ottakaa, se ottakaa!
Katsokaa, jo aallot lyövätRantasaunan permantoon,Saunan, jossa lasna lauloin,Jossa syntynyt ma oon…Jossa sikis ajatus: —Kotirannan rakkaus!
Herran kiitos, viel' on meilläMissä jalansijaa saa,Tuhatjärvein maassa seisooTuhat vuorta korkeaa,Niille kilvan kiivetkää,Rientäkää, oi rientäkää!
Jos on virta viljat vienyt,Tulva pellot peittänyt,Jos on vesi niityt niellyt,Heinäladot heittänyt,Viel' ei viime hetki lyö,Vielä auttaa viisas työ!
Kell' on maja matalalla,Senpä tulva tuhoaa,Kell' on koto korkealla,Sepä suojass' olla saa —Veikot käykää veistohon;Pirtti päälle — kallion!
Raketkaatte honkahuonePäivän nousun kummulle,Uudet pellot perkatkaatteViipymättä vierelle;Aura tänne! Kyntäkää —Vielä kylvää ennättää!…
Katsokaa, jo suvi saapui,Nurmen kukat heloittaa,Lauhat ilmavirrat liikkuu,Pihlajaiset tuoksahtaa,Käki kukkuu, rastas soi —Pohjan kesäöitä oi!
Herran kiitos, kohta meiltäUudet pirtit kohoaa,Tuhatjärvein maassa seisooTuhat vuotta korkeaa:Täällä, täällä asukaa —Vielä elää kannattaa!
Vietä täällä viljat kypsyy,Hennot laihot heilimöi!Vielä silmä ilost' itkee,Vaikka nyt se kyynelöi!Koittaa uusi Juhannus: —Suomenkansan oikeus!
Suomen enkeli.
Yö mustana verhosi verisen maan.Hän liiteli muureja pitkin:Niin mont' oli kaatunut voimassaan —Niin mont' oli murtanut viekkaus vaan!Ja hän istui maahan ja itki.
Ja sydämmin syvästi suruisinHän katseensa vainaihin heitti,Ja kätösin hellin ja pehmoisinHän siveli koriseviin rintoihin —Ja ne siivin valkoisin peitti.
Ja hän lepäsi siinä ja rukoili,Ken ymmärsi rukoustansa?Yön usmat ne raakoina aaltoili,Maan huokaus ääniä huuhuili: —Oi pelastaos Pohjolan kansa!
Mut koskapa öisestä murheestaanTaas auersi armias aamu,Ja uhkasi piiritys pauhullaan —Niin kuule kuin linnasta kuiskaillaan:Nous muurilla valkea haamu.
Ja haamun sen lempeän nähdessäänKäsi karkaajan hervahtaapi,Ja surman nuolta jo tähdätessäänLyö rintoihinsa se verissäänJa taapäin horjahtaapi…!
Mistä kulkee Pohjan lasten polku?
Mistä kulkee Pohjan lasten polku,Miss' on rastit kovan onnen kansan?Tuosta kulkee Pohjan lasten polku,Tuoss' on rastit kovan onnen kansan:Polkuna on Pontevuus ja Tahto,Rastina on Rakkaus ja Usko,Suunnan neuvoo Toivo ynnä Totuus!
Elokuulla.
Kupaat Kiannan järvellä käyvät korkealla, murheellisna murtuvat rannan kuusten alla. Rannan kuuset tohisee, huokaa petäjäiset, karikoissa ärjyin soi aallot vaahtopäiset.
Lokki luodon liepeiltä lentää suipposiipi, kirkuu nälkää, ilmahan vastatuulta kiipii. Pilvet kiirii pimeät, vyöryy voimakkaina, eespäin avaruuksissa tuuli noita painaa…
Kenpä Niskanseljällä valkopurjein kiitää, myrskylinnun lailla myös vettä viistäin liitää? — Poika hurja, avopää, Poika pohjalainen, luonnon raivon lempijä, tuulen tuttavainen!
Oi väärin, väärin!
(Nuorille).