The Project Gutenberg eBook ofLauluja vanhasta kaupungistaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lauluja vanhasta kaupungistaKokoelma runojaAuthor: Larin-KyöstiRelease date: October 21, 2024 [eBook #74615]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1912Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA VANHASTA KAUPUNGISTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lauluja vanhasta kaupungistaKokoelma runojaAuthor: Larin-KyöstiRelease date: October 21, 2024 [eBook #74615]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1912Credits: Tapio Riikonen
Title: Lauluja vanhasta kaupungista
Kokoelma runoja
Author: Larin-Kyösti
Author: Larin-Kyösti
Release date: October 21, 2024 [eBook #74615]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1912
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA VANHASTA KAUPUNGISTA ***
language: Finnish
Kokoelma runoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.
Så jag målar, donna Bianca,ty så roar mig att måla.C.J.L. Almqvist.
Elämän merellä.——Sateen jälkeen.Juhannus.Vanha katu.Yksin.Vineta.Elokuun laulu.Katulaulu.Onni.Ilolaulu.Tule tanssihin.Anna tänne kitarani.Kynttiläni sammuu.Tanssiaisissa.Joutsenlaulu.Muisto.Kadotettu paratiisi.Palavat sydämet.Elämä.Tunteen tuhkaa.Rantatiellä.Vanha kirje.Katulyhdyn liekehtiessä.Kalma tuudittajana.Vanha taulu.Iltahämärissä.Pelaajat.On jotain mätää täällä.Isän haudalla.Karkelo kalmistossa.Sala-ampujat.Autio talo.Hädässä.Ihmisen rukous.Syyssateen soittaessa.Syyslaulu.Kristallikukkia.Talvikuutamolla.Maisema.Jouluyössä."Betlehemin tähti".Tähden lentäessä.Unelmien mailla.Laulu auringolle.Maan mehu.In memoriam.Mun sieluni.Ikävyys.Vappulaulu.Öinen ratsastus.Kesä-yö.
SATULEHTO:Pörriäinen.Käki ja varis.Variksen vala.Onnen käki.Pääskynen ja varpunen.Ruisrääkkä.Västäräkki ja tiltaltti.Tervaskanto ja lehmisieni.Maan luominen.Jalopeura ja ihminen.Onnen-Pekan paita.Hiiva-Nuutti.Vaeltava mies.Kalman keto.Yön tytär ja Päivän poika.Viuluniekan ruumissoitto.Rakkarimestari.——Uneksijan sävel I-VI.
Kun myrsky käy,ja meri kiljuu kuin hurja hurtta,niin tartu ruoriisi niinkuin mies,kun hyrskyt heittävät elon purtta!
Kun salamoi,ja taivas paljastaa aallon pohjaa,niin ohi karien rautakourinsun uljas purtesi aavaan ohjaa!
Kun on myrsky vait,ja välkkyy kaukana toivon saari,kun alla mainingin hohtaa maa,ja päälläs päilyvi taivaankaari,
kun liidät luo,ja hymyy ylpeenä nuori huuli,kun luulet laskevas satamaan,ja purtta tuudittaa myötätuuli,
niin reivaa vaan!Ei onni silmääs saa usvin peittää,voi kaikki olla vain kangastus,voimyötätuulisun mereen heittää.
Sateen jälkeen virkoo vanhat puut,läpi kaupungin käy hienot lemut,lehtimajain ruusupensaat, päivänkukatkilvan suitsuttavat tuoksuillansa,perhoilla ja mettisill' on mesikemut.
Avatuista ikkunoista tuuli tuudittaamandelpuuta, narsissia, liljaa,äsken ukkosilma puisti suvipuita,sähkölennättimen langat vinkui,jymy taivaanrannan taakse kulkee hiljaa.
Ilmass' sinisähkö salamoi,kävi myrsky, vanha ystäväni,poisti ahdistuksen, alakuloisuudenlaasten tieltään kuumesairaat haaveet,hiljaa käyn nyt kukkatarhat edessäni.
Sielun kukkatarha tuoksuu taasjälkeen sateen siunatun ja raikkaan,kuljen kaupungista, näen järven, metsän,niinkuin näkisin ne ensi kerranharhaan hilpeen lapsuuteni lempipaikkaan.
On ihana juhannusaatto,taas nuori ja iloinen oon,ma tyhjiä katuja harhaanja katson aurinkoon.
Ja vanhoista ikkunoistamulle neitoset hymyää,kuin juhannuslimot ne loistaatäynnä nuorta elämää.
Ken on hän…,ja ma empien tielle jään,ken oon, ken oon, minä kysyn,enkä tiedä itsekään.
Monet morsiuslamputläpi maailman kolkon yön,monen kaihon kuihtuvan näin mäkuin myrttiseppelevyön.
Muut kulkevat kullatuin kihloinain näyttäen lempeään,ma epäilijä, minä pelkään,minä kisassa yksin jään.
Ja ma tiedän, ma häikäistä voisin,yhä vereni kuohuaa,muille onni tulee kuin lahja,mun täytyy se varastaa.
Kun kuulen viulunsoiton,ja jostain ullakolta laulu soi,niin muistan monen vanhan lemmenvoitonja hymähdän, en juuri muuta voi.
Ma lemmen pauloin kytkinjo monen naisen, jonka hylkäsin,kuin ennen huumaavat ne minut nytkin,mut uskon heihin minä menetin.
Ja ehkä minä löydän,kun parit palaa ilojuhliltaan,sen nuoren lehtolemmen uhripöydänja sydäntäni lämmitellä saan.
Vanha, harmaa syrjäkatu nukkuu,vihreet, pieniruutuiset ikkunat kimmeltää,jossain vanha kaappikello korahdellen kukkuu,huoneissa on hiljaista ja hämärää.
Talot, mökit katuun kallistuvat,torkkuen, pyörien rämistessä ne huojuaa,takapihain nokkoset ja sienet uneksuvat,päivä pihakaivon pohjaan kurkistaa.
Kadulle on jäänyt romu, parkki,kiiltää rinkelit, rillit, saapaskyltit helyissään,sateenharmaa, kaltto narikka kuin liitonarkkityöntää kummituksen tavoin puihin pään.
Tuoll' on synagoogan taittoharja,missä rabbi illoin nurkkaan käyden rukoilee.Santaläjäll' luikkaa tumma, lieto lapsisarja,joukkoon kiinalainen kukko kiekaisee.
Katu on kuin tyly kasvattaja,isäpuoli niille, joilla ei äitiä, isää lie,monen kehto, koti, koulu, monen ruumisvaja,siellä rakkaus ja rikos harhaan vie.
Katu on kuin lumppuri, mi keräähylkyhelyjä ja puolisokeena kompuroi.Kuule, vanha, kummallinen syrjäkatu herää,kuljeksivan soittokunnan torvet soi!
Joka portista nyt päitä töytää,nyt ei karsas kurjuus vilhuen varjoista näy,mieron sävelistä kaikki jotain omaa löytää,katu elää, vanhan polskan tahti käy!
Niin minä oon kuin kuollut talo,kolkko ja korkea, harmaa talo,syrjässä ihmisten valtateiltä,harvoin siellä on juhla ja valo.
Harvoin ystävät käyvät siellä,poissa pidoissa kaikki pysyy,joskus vain tuuli portissa ryskää,tokkopa sekään suojaani kysyy.
Siksi kuin siili kuoreeni painun,sieluni portit kiinni suljen,kestivieraita kaipaamattayksin yössä huoneessa kuljen.
Kuljen outona omaa tietä,muiden polkua minä en pole,uutimet alhaalla, kuollut talo,porttini kilvessä: kotona en ole!
Kuljen kautta tyhjän kaupungin,hiljaisina seisoo vanhat pihapuistot,ikkunatkin katsoo katsein vierahin,täällä elävät vain lapsuusmuistot.
Mikä hiljaisuuden äärettyys,mikä auteus mun askeleissain kaikaa,lyhyt kesä on ja pitkä syys,miksi muistelen ma kevätaikaa!
Rauhan yksin annat, tyyni yö,poissa kun on tylyn päivän arkihumu,sairas sydän levotonna lyö,ympärilläin soista nousee sumu,
kietoo valkohuntuun kaupungin,katoo portit, kaivot, palokujain aidat,sumu vyöryy, nousee ilmoihin,peittää kirkon sekä torin laidat.
Ja mun mieleheni muistuviVinetasta vanha, kumma satu,jonka heimovaino hävitti,mut se satu vanha on kuin katu.
On kuin meren pohjaan syvimpäänkoko kaupunki nyt hukkuis,on kuin kaikki katois hämärään,on kuin avaruuskin sumuun nukkuis.
Te kesän valkeet yöt, en kaipaa teitä,te veitte öitten unen, rauhan veitte,ikuiset juhannusten ilotulet,mun mieleni te raskahaksi teitte!
Terve, sä elonleikkuun kalpee kuuhut,mi loihdit elämän taas hilpeäksi,mun ihmeellisin mielikuvin hurmaatja hedelmöität sielun syvemmäksi.
Yö, joka olit valkea, nyt siinnättaas tummana ja suurin tähdin loistat,sä vihit rakkauden salajuhliinja kesän tympeen tyhjyyden sä poistat.
Yökuuni, kaunis, vilvas elokuuni,luot kujat, katot hienon hämäriksi,ma kuljen katuja ja ajattelen:miks kesä eloss' on niin lyhyt, miksi?
Sä kaunis elokuuni, lemmen kuuni,sä suot mun armaani taas luoksein tulla,sä suot mun suudella, sä suot mun elää,sen onnen suot, mi oli ennen mulla.
Katuja ma kuljen,halutonna harhaan,niin näen kuluvanelämäni parhaan.
Ruusut kukkii muillailon ikkunoissa,kadun rikkaruoho,sinä et oo poissa.
Kivi huutaa mulle:ihmiset miks ovatvihaiset ja vieraat,tylyt ja niin kovat!
Kivettynyt kukka,katu-ojan kukka,ystäväni ainoaköyhä, kurja rukka.
Onnen odotus on itse onni,ilon kajastus ja alun hurma,onnen täyttymys on liekin loppu,onnen tyydytys on onnen surma.
Onnen paratiisin portin eessäviel' oot elämässäs jotain vajaa.Kun oot paratiisin heelmät syönyt,joku enkeli sun ulos ajaa.
Miksi hukkasin ma onnen syvän,sikskö, että sillä huvittelin,että nähdä voisin pahan, hyvän,kurjan elon viekkaan arpapelin.
Peli riisti multa onnen rahan,herätti mun toteen, rumaan, raakaan.- Tunnen kauniin, ruman, hyvän, pahan,koko eloni kun laskin vaakaan.
Minä kuljen kuin minä tahdon,läpi riemujen tieni ma luon,kun tahdon, ma tanssin ja laulan,kun juoda tahdon, ma juon.
Pidän oman pääni ja soittainma käyn mun tietäni näin,ma riemusta riemuhun riennänain outoja retkiä päin.
Ken syyttää, että ma nauran,niin luonteeni luotu kun on,ma nauran pois elon pilkat,elon tuska on tutkimaton.
Ma kuljen näin kuten tahdon,siks että se huvittaa,ja neidoista nuorin ja kaunein,mun nuorimman lauluni saa!
Tule tanssihin nurmelle neitokuin sois koko luonnon urut,tule tanssimme pois elon harhat,epätoivot, tuskat ja surut!
Ilotanssihin astuos, neito,kisapirtti nyt ahdas oisi,tule keinunrinteelle tanssiinkuin maantieltä hääsävel soisi!
Tule, tanssimme pois yli aitain,yli haan, läpi metsien suurten,tule auringonpaistetanssiinyli lemmenkukkien juurten!
Ja kun tulinen tanssimme taukoo,mesimättäälle uinukaamme,lopuks raukeina rakkaudestaehkä maantiellä tanssia saamme!
Anna tänne kitarani,loihdin sulle säveleitä,yö on meidän, päivä muiden,nyt ei kukaan kuule meitä.
Kuule kuinka särkyneestitummat vaskikielet ryskääkuin ei eloss' oisi kesää,ois vain pahaa syyskuun yskää.
Kuule, kirkkaat jouhikieletnauraa, laulaa tanssimallakauniin kevättoukotanssinväräjävän sormen alla.
Mä oon tumma vaskikieli,sä oot hieno jouhikieli.Katkes jouhi, loppui soitto,siitä nyt on paha mieli.
Kynttiläni sammuu,ootan päivää uutta. —Tehtaan torvi ammuu,torninkello kuuttalyö, mut armas vielä vierelläni makaa.
Öiset äänet hukkuu,päivä alkaa työnsä. —Nuori neito nukkuujälkeen lemmenyönsä,vielä hehkuu riemu ripsiensä takaa.
Kitarani kielipäivän sätehissäkiiltää — neidon mielimissä kulkee, missä?Suudelmien, ruusun, laulun satumailla!
Hengityksen kuulen,katselen kuin liljaa,neitseen huuleen huulenpainaisinko hiljaa,kun hän liitää kuutamoilla kuulakkailla?
Käsi sydämmelläänherätänkö hänen?Hiljaa hennon helläänhänet yllättänenuuteen hurman hehkuun, ilotuleen uuteen.
En, en vielä saata,tahdon vielä säästää,annan liljan maata,kunnes kruunu päästään,unten kruunu putoo tyhjään avaruuteen.
Nuku, nuku vielä,kulje kunne kuljet!Kohta riemumielläminut syliin suljet,päivään auki luot sun kukkas sydänterää.
Huulet kuiskaa: juokaa,juokaa mielin määrin!Nuori sydän huokaa:et sä tehnyt väärin.Jumalani, nyt hän huokaa, nyt hän herää!
Ma olin eilen tanssi-iltamassa,kaupungin hieno kerma siellä kiehui,siell' liperteli keikarit ja narrit,ja keimeet naiset avorinnoin liehui.
Ja kaikkein tätien ja äitienkinluvalla parit soilui sylityksin,siell' iva huulill', itku sydämessäma mietin: armas, poissa oot ja yksin!
Ja syntyi hurja aatos: oisit täällä,sun viime tanssiin veisin, siit' ois tulos:"Oi, häväistystä, oi, oi, häväistystä!"ja leikin loppu: "viime pari ulos!"
Ma tanssin uhalla vaan,vaikka Kuolema irvistää,kisan kuohuun ma tempaan neidon,joka minulle hymyää.
Ma tanssin uhalla vaanvaikka mestari Kuolema tääon joukossa parien muidenvaikkei kukaan, kukaan nää.
Ma tanssin uhalla vaan,kuka edelle ennättää,minä prinsessa Elämän kanssavai Kalmako jälelle jää!
Siksi, että tyydyt vähään,uhraat paljon hellin huolin,että nauroit, kun mä nauroin,itket ehkä, kun ma kuolin.
Siks kun sull' on sydän suuri,kun sä tiedät, yksin jäin ma,laulan hälle viime kerran,jonka tanssiss' eilen näin ma.
Laulan lemmen joutsenlaulun,näytellä en tahdo ylkää,ethän suoran soinnun tähdensiks myös sinä mua hylkää.
Oi, ne vanhat, rakkaat muistotpelloilta ja rnökkilöiltä,vanhat, harmaat lemmen luhditnään mä vielä niiltä öiltä,
jolloin istuin mättähälläkatsellen kun päivä nousi,yli tyynen taivaanrannansuven suuret linnut sousi.
Luonto huokui hiljaisuutta,neitseelliset koivut nukkui,pitkin vettä sorsat lensi,jostain kaukaa käki kukkui.
Aamulla ma armahallapudotessa kasteen puistaheräsin sun suureen lempeeshienoimmista haaveiluista.
Täynnä onnen aavistustasykki sydän autuaana,edessäni siinti seutuelämäni satumaana.
Iloitsin ja hiljaa kuljin,katsoin kaiken ihanuuttaihmetellen iloisuuttasja sun lempes suloisuutta.
Niinkuin kaksi suurta lasta,joiden sielussa vain puhdas sävel soi,käsi kädessä me istuimme sen illan,lauloimme sen laulun, jot' ei laulaa voi.
Lauloimme sen mykän laulun,joka vielä sielussani värähtää;kaksi nuorta kättä illass' yhtyneinä,aina, aina tämä kuva muistiin jää.
Miksen kuiskannut ma silloin,kuinka kerran, kerran vain voi rakastaaniinkuin syntyä ja elää saa vain kerran,niinkuin poijes täältä kerran kuolla saa!
Ma nurkass' seisoin. Ehkä lyhdyn allasä katsoit ikkunoihin niinkuin silloin,kun myöhään kadulla mua ootit, onneton,kun viinituvassa ma istuin illoin.
Kuin Eedenistä karkoitettu Eevasä seisoit paratiisin portin eessä,mä kätees tartuin niinkuin korteen etsienrauhaani edes synnin syvänteessä.
Sain kaiken surun, kaiken kaipauksenhukutttaa humaltuen suudelmiisi,kurjille haaksirikkoloille avaantuitaas vanha kadotettu paratiisi.
Kai Luoja sen kerran sääsi niin:"käy, ihminen, yksin tiesi!"Kuin taivaasta maa niin etäälläkäy täällä nainen ja miesi.
Oma maailma meillä on kullakin,me elämme heilimähetkenja täytämme luonnon suuren lain,taas alamme oman retken.
Meidän sielumme suree ja väräjääja vastasointuja halaa,alla tähtien yksin ja yhdessäkaksi sydäntä yössä palaa.
Ne palaa kuin kaksi kynttiläämestari Viikatemiehen vaa'assa,ja sielut kaihoovat kaikesta pois,ei kotia taivaassa, maassa.
On elämä kuin suuri tanssihuone,miss' aatokseni tanssi riemumielin,yön jälkeen nyt sen tyhjyys tympäisevi,ja soittokone katkonaisin kielin
päin irvistää kuin hyppyynvalmis peto,kuin kosketinten ruma hammasrivimua tahtois purra, tyhjät seinät kysyy:miks ihmissydän kova on kuin kivi.
On jäätyneet jo soiton laineen kuohut,vain muistot ilkkuu mulle kaikkialla,ja ruusu, jonka armaalleni annoin,nyt tallattuna kuihtuu lattialla.
On elämä kuin suuri suruhuone,nyt jälkeen tuskan sekä itkun rajunma kuulen sielukelloin synkän soitonja tunnen kalman lähenevän hajun.
Söi permantohon jäljen ruumiskirstu,nyt poissa on hän, iäks multa poissa,juon kylmän peijaismaljan pohjasakat,nään valkeet käärinliinat ikkunoissa.
En löydä tyhjyydestä mistään pohjaavaikk' kuinka etsisin ja aattelisin.On elämäni suuri talvi tullut,kun päivä lyhin on ja yö on pisin.
Elämä, sä oot kuin silmänräpäys,sinä yksin mulle ilon annat.Silmänräpäys, ah, aatokseni,lennä taivaan kaikki kaukorannat!
Silmänräpäyksen iloss' synnyin,syttyi siemen, josta elon juuretkasvoi maahan, josta elon runkonosti latvaan nesteet raikkaat, suuret.
Hetken heijastus on tähdenlento,joka siintää taivaan aavikolla,hetken välke kavevalkea,jolloin ohra kypsyy vainiolla.
Silmänräpäys on lemmen liekki,silmänräpäyksen hehku hohtaanaisess' silmässä, kun toisensaruumis, katse, sydän, sielu kohtaa.
Silmänräpäys on onni, riemu,kaikki mit' on suurta, ihaninta,elon, kuolon raja, alku, loppu,ikuisessa mit' on ikuisinta.
Me yksin istumme kuin sumussa,me äsken suutelimme sammuksihintunteemme kuuman tuhan, silmät kysyy:oi, kevyt lempi, mihin eksyit, mihin?
Me oomme niinkuin kaksi haamua,nyt jälkeen veren vallattoman humun,kun kädet irroittuu, yön yksinäisyyshirmuisna katsoo meihin läpi sumun.
Yksin kuljin pitkin rantatietä,pajun siitinpöly veellä häilyi. —Kukkiiko enään koskaan mun unteni pajut,jotka mun sieluni pohjihin päilyi!
Poissa, poissa! Missä kulkee armas!Niin ne puhuu mulle pihapuistot,tehtaantorvi se ammuu kuin palopasuuna ilmaan,sauhurenkaina murtuvat muistot.
Sauhukiemuroina luikerrellenniinkuin riettaat, ratsastavat aaveetkaupungin yli pois metsien taakse jonnekin kauvas,niinhän ne haihtuvat ihmisten haaveet.
Vanha kirje, kellastunut lehti,sirot, suorat, hienot kirjaimet,muistan sen kun lemmen hetki ehti,ah, ne ajat on nyt mennehet.
Pois on kätes tuores ruusun tuoksuhaihtunut ja muste kuivunut,kuutamoinen sokkosilla juoksu,poissa haave, nuoret kisailut.
Vanha lehti kantaa syksyn värin,vielä myrsky sielussani soi,miksi kuvas sielussani särin,sit' en ehjäks enään tehdä voi.
Kokoon muistoistani viime sirun,nostan lampun valoon hohtamaan,tiedän, monen yön nyt yksin virun,yhtä muistoa kun muistan vaan.
Tuntuu kuin yö jäisi kammiooni,huulille ma rakkaan kirjeen vien,hiljaa kätken lehden laatikkooniniinkuin sulkisin ma onnen tien.
Himmeästi katulyhty palaailtahämärässä elokuun,hieno sade katuun vettä valaavirvoittaen vanhan pihapuun.
Katu kiiltää alla lyhdyn valon,kylmä vierus loistaa kostealta,kuljen ohi vanhan kotitalon,joka näyttää ruumiskirstulta.
Kottaraisen tyhjä kota puussaon kuin muisto kauniin toukokuun,jolloin lintu lensi korsi suussa,etsi suojaa vanhan koivupuun.
Sydämeltä lyhdyn liekki näyttää,joka palaa iltahetken vain,kohta vanha kuu sen viran täyttää,nousee kirkon takaa kumottain.
Katuun putoo puusta lehtiläjä.Niinkuin aave kulkemassa oistulee harmaa lyhdynsytyttäjä,lyhdyn sammuttaa ja hiipii pois.
Mun lapsuuteni kehto,mist' olit tehtykään,ain heräsin ma yölläja nukuin pimeään!
Ma itkin kunnes nukuinja itkin unessainja turhaan emon kättäma pelossani hain.
Kun kehto seisoi hiljaaja nukkui emoni,kai silloin tuli Kalma,mua öisin tuuditti.
Viel' usein tunnen kuinkamun vilu uness' on,oi, koska kerran Kalmamun tuutii lepohon?
Ma muistan kotiseinän vanhan taulun,niin usein mielessäni kuvastuu;tuo vanha talo seisten rantamallaja vieress' iäkkäänä piilipuu.
Ja jyrkän tiilikaton harjan takaapoutaisen pilven ruso heijastaa,lomitse kahden saviporttipylväänvihreenä hohtaa nuori pihamaa.
Ja avojaloin punahuivi päässäkäy nuori, sorja vaimo rantahanpovella kantain loistokutri lasta,luo lapseen katseen armaan uinuvan.
Hän mitä miettii, äiti, uneksiikohän elon taikaloistot lapselleen,vai peljänneekö pettymysten tuskaaja maailmata salajuonineen?
Siit' en ma koskaan saanut oikein selvää,mut kuva mielessäin ain kuvastuu:tuo vanha talo seisten rantamallaja vieress' iäkkäänä piilipuu.
Kuuluu kuherrus ja naisten naurujoka penkin luota läpi puiston,vaahteroiden päällä lepää illan hämäräniinkuin suruharso yllä rakkaan muiston.
Ravintolan ovest' tuikkaa valoniinkuin peikon silmä yöllä palaa,miksi puiston nauru pistää mieltäni,niinkuin tikari se vihloo sydänalaa?
Siksi, että nauru mieleen johtinaurun, joka kerran ilon antoimonta vuotta sitten alla vanhan vaahteran,minne puiston tuuli nyt sen naurun kantoi?
Tapaan kädelläni sydäntäni,nyt ei nauru enään tuskaa tuota.Avaan ravintolan oven, silmää häikäisee,etsin unohduksen unta maljan luota.
Siellä yksinäiset sielut istuu,heille elo antoi hylkymurun,niinkuin syvyydestä ontto nauru remahtaa,joka sielu koittaa peittää oman surun.
Ja miksi minä mietintään elon hullutusta,se on kuin kortti valkea,on toinen puoli musta?
Ja mistä ilon löydätja mistä surun löydät,on valkeet pelimarkat,on vihreet pelipöydät?
Ja mustat kynnet häärää,ne pöytään tahrat piirtää,ne puhuu merkkikieltä,ne taskuun kullan siirtää.
Taas peli käy ja turhiinnäin menee muiden vaivat,ne arkkuun tuskin vievätsen kullan, minkä saivat.
Kun kuolinvuode oottaa,ken kättä niille antaa,ja kuka väärän pelaajanvoi viime kätköön kantaa!
Ken tutkii suuret tusskat,mi pistää ihmisrintaa,ei pelaajilla viimein ooees ruumisarkun hintaa.
On jotain mätää täällä,se kasvaa niinkuin myrkkysieni,jalous, suoruus, hyvyys maahan tallataanja sijaan pystytetään halpa, pieni.
On jotain mätää täällä,on jotain, mikä täällä löyhkää,saa kunnian yön kurja kavaluusja mik' on pahaa sekä pöyhkää.
On jotain mätää täällä,se nousee, kasvaa entisistä,se kasvaa, kulkee niinkuin sairas sumu,varjelkoon Luoja meitä ystävistä.
On jotain mätää täällä,ja mätä kasvattavi mätää,se mätä täytyy kerran puhki puhdistaa,kun kaikki kerran huutaa ihmishätää.
Lehmukset, suhiskaatte lempeästi,suhiskaa, suven henget, raittihisti,kiertäkää vihreet, nuoret käsivarretylitse paaden, kussa kohoo risti.
Keveenä kierrä, orapihlaja,keveenä paina, vanha, harmaa paasi,päällä sen tomun, joka alla lepää,ylitse miehen, jonka suru kaasi.
Maailma tuomitsee ja maailma kaataa,syytöntä vieras vainoo, kiven heittää.Ikuinen sovituksen sammaleellalopulta kaiken katoovaisen peittää.
Haudalla 29.6.09.
Ne kieltää tahtoi sulta sielukellot,vain pieni oli ystävies saatto,järjestysvalta tunki suruhuoneeseen. —Sä olit elämäsi luja Cato.
Lesken ja äidin kyynelvirrat vuoti,houreiden tekosyystä kellot soitti,lain kylmää kirjaintansa tutki tuomari,mut äidin sydänvoima kaikki voitti.
Ma muistan kammon, jota silloin tunsin,portilla kuuset tumman varjon loivat,palkatut malmikelloin synkät soinnut soi,ah, sydämessäin vielä nyt ne soivat.
Kotona 1.7.09.
Kuin puoleks valveilla ja unissainma kolme neitoa näin kalmistossa,ja oli yö, yön taivas musta niinkuin maa,ne neidot kiersi ristikarkelossa.
Yks neito oli helosilmäinen,hän siniviitass' soilui välkkyvässä,sen immen silmiin katsoa en rohjennut,ens lempeni hän oli elämässä.
Ja toinen punatukka, tulinen,sen huuli niinkuin koralli ja viini,hän kiehtoi oikun, nuoren veren hehkullaan,mut häntä en ma saanut yössä kiinni.
Ja kolmas tumma niinkuin tummin yö,ja katseen kajanne kuin viime säteen,yön maille aurinko kun synkkiin vuoriin käy,kuin uniss'astuja hän tarttui käteen.
Ei hällä sielua, ei ruumista,ei ääntä, katse suuri, kylmä, kumma,kuin unennäky, jot' ei toiste nähdä voi,niin oli salaperäinen ja tumma.
Hän vei mun karkelemaan piirihin,soi liepeiss' syysyön sairas vilun viima,ja poissa oli kaikki elävitten maaja poissa toivo, tahto, mainen kiima.
Kuin välitila kuolon, elämänniin epäselvä tämä kisaretki,en onnellinen ollut enkä onneton,yön ikuisuuskin oli niinkuin hetki.
En hälle nimeä mä antaa voi.hän tuntematon kaihotonna yössäniin piirin immist' oli ylin, ihaninkuin sydänkukka kalmankukkain vyössä.
Hän nosti valkeen käden huulilleenkuin tietäjätär pyhä, puhdas, suuri. —Ma heräsin, hän häipyi niinkuin varoittain,enemmän kysellä kun aioin juuri.
Miks tuli, mi syö, niin minuss' on hurja,miks veressä vuoroin on kylmää ja kuumaa,miks elämä tääll' on niin pieni ja kurja,vain teennäisin keinoin se hurmaa ja huumaa!
Voi elämä olla kuin väkevä viini,sen voimasta lauloi ne valheisin viimein,mua neuvoi ne: tartu jo elämään kiinni,ja tasaannu, tyynny ja viisastu viimein!
Nuo maineeni mittaajat vaa'alla väärinmua punnitsi mitoin ja nauhoin ja taksoin,ma Mefiston vaippaan itseni käärinja ivalla iskin ja ivalla maksoin.
En koskaan ma tyyntyä, tyytyä voinut,mun sieluni kasvoi, kun tärvelin ruumiin,niin tuskasta löysin ma oikeat soinnutja silloin ma ponnahdin lauluihin kuumiin.
Mua salaa ne ampuivat ostetuin jousin,käsin temmaten nuolen ma taitoin sen kärjen,ne kaatuvan luuli, mut pystyyn ma nousin,jos vasta ne ampuu, niin jousenkin särjen!
Oven yöksi suljen.Koti on niin autio ja tyhjä,läpi huoneiden ma kuljen,ikkunoiden ruskeet paperitlattialle sinne tänne luovatläikähtävät punajuovat.
Kuljen edestakaisin kuin heiluri,joka mittaa määrätöntä aikaa,vanha korituoli narisee,tässä huoneessa lie jotain taikaa.Seisahdun ja kuuntelen ja mietin,katson uutimien takaa,katukiven vieressä on katukivi,mustat katot harmaan kaupunginniinkuin valaat kyyryillänsä makaa,harmaa, toivoton on talorivi.
On kuin talo kuiskuttaisiturhaan kuluneista tuskain öistä,monet vieraat tääll' on asuneet,monet kyyneleet on täällä vierineet,monen liian varhain on kai hauta vienyt,kuka, kuka siit' on tiennyt,tietävätkö seinät heidän askareistaan,riemuista ja rikoksista, salatöistä.
Koira ulvoo jossain naapurissa,kuka tassuttaapi pihamaalla,ullakolla naukuu vanha kissaniinkuin joutuisi se raivoon,kuka kurkistavi vanhaan kaivoon,miksi suhisevi vanha piilipuu?
Tässä huoneessa oon puoli vuottakäynyt, käynyt niinkuin muukalainenvailla rauhaa, vailla iloamuiden askelien tarpomalla tiellä.Kuuntelen kuin huokais yksin nainen,tuntuu niinkuin liikkuis keinutuoli,missä vanha äiti istui äsken vielä.
Yksin kuljen huonehesta huoneeseenja ma turhaan tunteitani lepoon tuudin,elämäni eessä on kuin raskas esirippu,sydän on kuin talo autio,jonka ikkunoiden eteen laskettu on uudin.
Ken hädässä mua auttaa,maan pääll' ei yksikään!Tuo, Tuoni, tummaa lauttaa,sun himmeen rantas nään.
Ja souda, souda hiljaa,ma päällä tämän maanen nähnyt untein liljaa,oon ollut varjo vaan!
Ma tunnen kumman tenhon,ei Tuoni lauttaa tuo,siis itse veistän venhonja soudan Tuonen luo.
Ma pyydän sulta voimaa,sä Tuntematon suuri,sä kaiken alkujuuri,sä runko, latva, kaikkein maailmoiden puu.
Mua älä syyttä soimaa,ma pidän oman pääni,niin käskee rinnan äänivaikk' kaikki yönä ympärilläin kaareentuu!
En pyydä nöyryytystä,en sääliä ma pyydä,en muiden niskaan syydäma taakkaa, joka painaa minun harteillain.
Ja omaa kärsimystäma tahdon loppuun kantaaja tahdon paljon antaama siitä tulesta, mi palaa rinnassain.
Kuin ystävälle, sullema puhun: älä jätä,kun mull' on suuri hätä,kas itse itselleni surut, ilot loin.
Suo vuoren voima mulle,en alistu ma armoon,ma tahdon nousta tarmoon,en muuta oo kuin ihminen, kun tahdon, voin!
Kuin monta vuotta pitkä on se yö,min yksin valvot, et saa syvää unta,mitaten ikuisuutta vanha kello lyökuin kuollut oisi koko ihmiskunta,ja sinä yksin elät, yössä yksin,vierekkäin muut kun nukkuu ystävyksin.
Nään sielun silmilläni uhkeet vaimot,ne nukkui rauhallisna päivän töistä,ne täytti äidin pyhän tehtävänsä.Nään vahvat miehet, jotka tyynein kasvoinja tervein hengityksin kyllyyttänsäelämän voimaa kerää unessansayöss' unta nähden rautamoukareistaja kätten työstä, joka leivän antaa.
Nään vuoteen luona pienen kätkyen,nään lapsen, joka siinä nukkuu,se uupui niinkuin aalto vasten rantaa,sen pienet myrskyt äiti tuuti tyynehiksi.
Taas kaikki on kuin kesän unta vaan,syyssade rummuttavi ikkunaan,mut minä yksin yössä valvonja kysyn: elänytkö olen suotta?Sen tunnen, tänä suurna yönäma varmaan elänyt oon monta vuotta.
Lyö vanha kello. — Elon turhuuttama mietin, ihmishullutusta,mut kohoon, sielu kasvaa pimeässä,ja kauvas pakenee se henki musta,mi väijyy sieluani surussani.
Jo kuulen ihmisäänet alta ikkunan,työmaalleen kulkee työmies moukareineen,niin päivä alkaa taasen uuden työnsä.
Ja yksinvalvojakin tyyntyy, tointuu,hän lepää jälkeen yksinäisen yönsä,pois nukkuu ihanasti päivän sointuun.
Lepattavat levotonnahaavan hienot, herkät lehdet,syksytuulen tuivertaissavärisevät vienot lehdet.
Vapisevat, vavahtavat,putoavat polullesiniinkuin suuret veripilkut,sydänveren pisarasi.
Kahisevat kuollessansaalla ihmisaskeleiden,lentelevät, liitelevätkarkeloiden kalmantanssin.
Uneksivat kevään untaalla kylmän, kelmeen taivaan,tanssistansa taintuneinaputoavat mustaan maahan.
Vapisevat, värisevätalla ihmisaskeleiden,alla rauta-anturoidenväräjävät vienot lehdet.
Ihmisparka, ihmisjalkastallaa, tallaa tietämättään,sataa lunta, sataa lunta,puhdas lumi lehdet peittää.
Viimeisenä läpi talvenlehtipari haapapuussavärjyy talven tuiskun alla,putoo vasta kevään tullen.
Kuurassa seisoo rautainen tammi,talvessa kukkii kevään puu,ylitse valkoisten vaahteroidenloistaa kylmä ja kelmeä kuu.
Lumessa loistaa koko luonto,sieluni valossa kirkastuu,heljinä hohtavat aurinkohaaveet,poissa on yö ja murhe muu.
Kiillä, sieluni, kirkkaana jäässä,kulje yksin kuin talvinen kuu,seiso kuin jäähtyvä, jäykkä, kauniskristallikruunuinen nuori puu!
Maalisk. 1909.
Niin hiljainen on katu,on kuulas tähtiyö,ja vanha kirkonkellojo kahtatoista lyö.
Ja lumi peittää katotja härmää huokuu maa,käy pakkanen ja paukkuu,kyyviirit vingahtaa.
Jääpuikot räystään allane aavevarjon luo,ja pilven alta virtaakuun kylmä valovuo.
Kuin lahti loistaa torikuin valua se voisyön taivaan tähtimereenja haihtuis ilmaan pois.
On kummallista kaikki,maa tyynnä hengittää,sen unta taivas valvoo,ja sieluun rauha jää.
Nyt ajaa Uni reessä,sen taikatiuvut soi,kuun juopaan hepo häipyy,jäähilseet karkeloi.
Nään sadun suurta unta,kuu hohtaa huoneeseen,ja hilseen hilke soittaamun uneen hiljalleen.
Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,punoittaa kolme veriruskeeta hattaraakahden kaarneen linnantornin päällä.
Tien syrjäss' alastonna huokaa poppeli,kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,vankilan kello lyö nyt viittä, — ristikostakatselee kauvas yksinäinen vanki.
Mitä hän miettii kammion kurja asukasvarpusen visertäissä räystään alla?Kai miettii: miksei päivä laske itään,tai ehkei mieti enään yhtään mitään.
— Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväätniinkuin kolme ristiä Golgatalla.Palotornista tuli jo välähtää,ristikon aukosta katoo pää.
Jouluyöhön tuijotan ja varjot karkeloivat,ilmass' suuret lumikellot värähdellen soivat.
Tuijotan ja hätkähdän ja kammo veren hyytää,ikkunassa katseen nään, mi rukoilee ja pyytää.
Ja se katse huutaa nälkää ja se kiroo, soimaa,ja ma jäähdyn ja ma katson eikä mull' oo voimaa.
Mieron mies, miks et sä lähde ikkunani takaa?Nääthän, valkoraunioina kaikki eessäin makaa.
Kaikki toivon tähdet sammuu, suuruusunet hukkuu,huoneessansa huokaellen vanha äiti nukkuu.
Yksin jäin mä, mun on vilu, vaikk' on lämmin liesi,lie myös sulla ollut äiti, joka siunas tiesi.
— Ja hän väistyy niinkuin mua ymmärtänyt oisi,tuntuu taas kuin rauhan kellot jouluyössä soisi.
Näinkö varjon vaiko miehen mieross' yksinäisen?Taikka näin mä ikkunassa oman katseen jäisen.
Jouluyöhön tuijotan ja sataa, sataa lunta,yössä yksin lepää maa ja kurja ihmiskunta.
Kujia ma kuljen yksinäistä tietäohi vanhain, vapisevain rakennusten,harmaat talot niinkuin kaljun kalseatjäykät, vanhat vaarit seisoo vastatusten.
Kirkontornin kukko loistaa kuutamossayli vanhan raastuvan, ja vaikeroidenruostunehet viirit vinkuu viheltäin,tuikkaa tornitulet palovartijoiden.
Näin on rauhallista käydä yksin yössäaatellen mun nuoruuteni armahaista,miks sua, turha hulluus, enään mietinkään,vanha kuu, sä valehtelet kaikenlaista?
Katson siltaa, jonka varjo päällään seisoo,rantakadun valot värjyy, virtaan hukkuu,moni seikka seisoo täällä päällään ain,yhä unikeko-kaupunkini nukkuu.
Monen ikkunalla nään ma valkeen kukan,"Betlehemin tähden" ilon ikkunalla.Yksinäiset sielut huokaa huoneissaan,harvoin lapset leikkii vanhain ruutuin alla.
Katuja ma käyn, en etsi ystävyyttä,kokonaisin oon kun olen aivan yksin.Puhdas lumikukka, kukka tunturin,tuoksutko sä mulle kevättervehdyksin?
Katuja ma harhaan, jostain lamppu loistaa,hymyileekö onni läpi ruutuloidentähtein tuikkiessa kimpuin tuhansinmaahan läpi lumikukka-ikkunoiden.
Muill' on edes joulu, mull' on aina syksy,miks ei valkolunta nyt voi sataa puista?Koska kerran kukki elämäni puu?Siit' on pitkä aika, sif en enään muista.
Näin minä ihanan tähdenlennon,aattelin: yksinkö jäit kuin ma jäin,sortiko suru sun sielusi hennonkeskeltä kylmien ystäväin?
Taivaan tulikukka-yrttimaillaolit kai pieni ja pilvessä ain,ehkä et loistanut muiden lailla,olit kai unta ja usvaa vain.
Pois sinä lensit avaruuteen,niin ehkä löysit, mitä sä hait,sammuessasi maailmaan uuteenkirkkaamman, kauniimman loiston sä sait.
Unelmien tarhaan ma tuijotanlävitse elämän ikävän ja harmaan,näen minä laulujeni lumolinnat,satujeni keijut, valkeat rinnatkuutamossa illan armaan.
Nään minä astuvan kuutamon kujaaneidon ihanan, kaihovan ja kelmeen,on kuin hän valaisisi koko tarutienoon,kirkastun ja katselen silmään viileen vienoonniinkuin kahteen sinihelmeen. —
Tulevat suuret suvilinnut lentäinhilpeällä, heleällä kahinalla,valkeat joutsenet satujen saarenalitse tähtiyön helokimmelkaaren,kuutamossa seison alla.
Katselen hetken heleätä näkyä,katselen kuvaa kirkasta ja kummaa,kunnes silmäni veriin vettyy,katselen ja katselen ja haaveeni pettyy,katselen katua tummaa.
Sä suuri päivä, joka katsees luotylhäisnä korkealta suureen mereen,tulessa suuri oot; jos sull' on sydän,kuumimman tulen sait sä sydänvereen.
Ei ole merta, joka sammuttaissun suuren rakkautes, joka surmaa,pieninkin kukka kuihtuu suudellessas,kovimman kivenkin sun hehkus hurmaa.
Sua koitan katsoa, mun häikäiset,maa musta ei sun voimaas koskaan voita,vain ihmissilmin nään sun ihanuutes,en näe tuhansia auringoita,
mi kiertää ympärilläs, ylläsi,et ehkä itse tunne omaa rataa,korkeimman vuoren murskaat salamoilla,pieninkin mato sua kohti mataa.
Sä lienet pienin, alin auringoista,käykö sun tähtes elo rakkaammaksi!?Ma katson uhalla sun liekkimerees,vaikk' uhkani mun tekis sokeaksi.
Sä palat, poltat, kerran itse sammut,luot ehkä sammuessas elon uuden,siks sammut, että synnytät ja surmaat,siks vaivut kerran mereen ikuisuuden.
Maan mehun tuoksun tuntea taas saan,syyslehtiröykkiöiden palaa tähteet,juo, sielu, kevät käy taas yli maan,ei ehtyä saa kirkkaat sydänlähteet!
Taas eikö oo kuin sielussani soisuus kieli rikkoontuneen sijaan,juo sieluni, juo pois, juo poismaan voimamehut kevään antelijaan!
Juo, sielu, huuhdo huoles, vaipuosmaaemon pyhään syliin sykkäilevään,ah, sielu, näät taas piilleen aurinkos,näät uudesta taas kirkastuneen kevään!
Elo on kuin suuri soitto,yli yön se helähtää,kuolema on usein voitto,voittajaks ain elo jää.
Ihminen on niinkuin kieli,jota elo soinnuttaa,iloinen on milloin mieli,milloin kaikki katkeraa.
Soitto nostaa miehen voimaan,tuska kieltä jännittää,kun käy kaunis soitto soimaan,itse elo hymyää.
Sydän! Siin' on soiton taika,okainen on taiteen tie,taival pitkä, lyhyt aika,usein kalma parhaan vie.
Eikä kuolo miestä murra,kuolema vain vapahtaa,ei saa soiton luona surra,otti maa ja antaa maa.
Missä soittoniekka matkaa?Manan vettä viileää. —Elämä ain työtään jatkaa,uutta kieltä virittää.
Virittää sen uuteen voimaantäydemmäksi yhä vaan,kunnes saa sen taasen soimaansävelkuoroon korkeimpaan.