Matalan majan edessä, jossa Josef asui vanhan isänsä kanssa, oli pienoinen puisto, jonka keskellä kasvoi suuri ja vanha viikunapuu. Sen lehdet olivat suuria ja varjoa suovia, sen kuori tuore ja mehevä. Jos joskus siitä oksa taittui, niin juoksi viljalti maidonkarvaista nestettä, puu oli terve ja voimakas, mutta se ei kantanut hedelmiä. —
Niin sanoi Josef kerran isällensä: — Liiaksi varjoinen on tuo suuri viikunapuu, eikä se hedelmääkään kanna, toisilta vaan voimat itseensä imee, se on kuoleman puu! Se on hakattava pois! —
— Tee se, se on isäsi mieleen! —
– Ei nyt vielä, vasta sittenkun minulle on syntynyt esikoinen minä siitä kehdon lapselleni laitan! —
— Miksi juuri siitä, sehän on kuoleman, hedelmiä kantamaton puu! —Mutta Josef ei voinut vastata siihen kysymykseen. —
* * * * *
Oli kevät. Josef palasi nuoren vaimonsa Marian kanssa kaukaiselta pakoretkeltä isänsä matalaan majaan, ja pieni lapsi oli heillä mukanaan. —
Mutta sinä keväänä puhkesi vanhaan viikunapuuhun suuria silmuja, jotka kehittyivät meheviksi hedelmiksi, eikä Josef hennonut kaataa sitä puuta. Mutta eräänä päivänä varisivat siitä äkkiä kaikki lehdet, ja puu kuoli muutamassa hetkessä. Silloin sanoi Josef Marialle:
— Katso puuta, lapsi kaipaa kehtoa! — Hän kaatoi puun ja alkoi veistellä siitä lautoja.
Kuivaa ja kevyttä oli puu, hienoja lastuja siitä veistäen syntyi, ja pienokainen istui lattialla ja leikki pehmoisilla lastukiemuroilla. — —
Eräänä aamuna istui lapsi äitinsä polvella ja kiikkui siinä iloisesti nauraen, ja Josef istui ovensuussa ja vuoli hyvin ohuita, rikaskierteisiä lastuja.
Vaan yhtäkkiä solahti lapsi äidin polvelta lattialle ja alkoi leikkiä lastuilla. Äkkiä muuttui se vakavaksi ja alkoi kerätä niitä pienien sormiensa väleihin, joissa ne muuttuivat valkoisiksi liljoiksi, ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat! —
Mutta hetken aikaa liljoja pideltyään otti se kourallisen lastuja, heitti ne ilmaan ja puhalsi auttaakseen niiden lentoyrityksiä, ja ne muuttuivat suuriksi valkoisiksi perhosiksi, jotka lentelivät pienessä tuvassa ja istuutuivat liljojen terälehdille mettä imeäkseen. —
Iloinen lapsi nauroi, mutta Josef ja Maria lankesivat maahan ja rukoilivat Jumalaa.
Hetken leikiteltyään liljojen kanssa heitti hän ne ulos ovesta pihalle, ja perhoset lensivät jäljessä jääden istumaan liljojen punertaville varsille.
Sinä päivänä ei Josef enään voinut vuolla, sillä kaikki lastut jo ennenkuin ne täysin irtaantuivat puusta muuttuivat liljoiksi ja perhosiksi. — Ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat!
Kun Josef seuraavana aamuna ryhtyi työhönsä, oli lapsi äitinsä kanssa pienessä puistossa majan edustalla ja huvitteli itseänsä auttamalla kyyhkysiä poikastensa ruokkimisessa.
Laudat olivat valmiit kehdon koppaa varten, ja Josef naulasi niitä yhteen niin, että vasaran iskut kaikuivat kumeina puutarhaan. —
Mutta kun kehdon kori oli valmis, sahasi hän neljä yhtä pitkää lautaa ja asetti koitteeksi yhden laudan kunkin nurkan alle niinkuin vuoteessa oli ja aikoi juuri naulata yhtä niistä kiinni, kun mehiläinen suhahti huoneeseen ja pisti häntä käteen, laudat horjahtivat ja putosivat ristiin, ja silloin huomasi Josef, että ristijalat ovatkin paremmat. —
Hän tarttui vasaraan ja alkoi lyödä lautoja ristiin, vasaran iskut kaikuivat puutarhaan, mutta pienokainen keskeytti äkkiä lintujen ruokkimisen, se vaikeni —, tarkisti kuuloaan. — Iskut kovenivat, ja pelästyneenä juoksi pienokainen äidin helmaan painaen kasvonsa äidin povelle. —
Kun he tulivat sisälle seisoi kehto valmiina, pienokainen nähdessään sen kalpeni ja peräytyi äidin luo. Äiti asetti pehmeitä lastuja kehdon pohjalle, levitti villaisen vaipan niiden päälle ja nosti lapsen kehtoon.
Aluksi se pelkäsi siinä, mutta nukkui vihdoin! —
* * * * *
Golgatan kumpua kohosi pitkin kiemurtelevaa tietä ihmisjono, etummaisena kantoi Jesus suurta ristiään, hänen äitinsä seurasi häntä.
Golgatan laella makasi maassa suuri risti, Jesuksen äiti seisoi taampana väkijoukon peitossa. Kuului kumeita vasaran iskuja, ne kaikuivat kipeästi äidin korvissa, hän kalpeni, mutta ei ollut ketään, jonka helmaan olisi päänsä painanut. —
Golgatan kummulla maa tärähteli, kun suuri risti pystytettiin, mutta äidin sydän ei lyönyt — se kuunteli! —
Golgatan laella seisoi korkea risti kahden matalamman ristin välissä, ja kahden ristin väliin nukkui Hän niinkuin isänsä pieneen kehtoon — —
Niin kuumasti paistoi päivä Johanneksen tummille kasvoille, kun hän seisoi kirkasvetisen Jordanin rannalla ja saarnasi parannusta. Kuuma oli etelän päivä, kuumemmat Johanneksen sanat, ja kansaa tulvasi hänen luoksensa Jerusalemista, Judeasta ja koko Jordanin ympäristöstä. — —
Viileä ilta teki tuloaan, ja Johannes istui uupuneena joen rannalla.— Niin saapui Jesus ja pyysi häneltä kastetta, mutta aluksi kielsiJohannes sen.
Ja Jesus riisui itsensä ja astui polviaan myöten solisevaan veteen. Niin kauniina poimuili hänen nuorekkaan vartalonsa kuva väreilevällä pinnalla, niin iloisesti porehti vesi hänen jaloissaan, ja kirkkaat kuplat ponnahtelivat ylös hänen kuultavaa ihoansa kohti — Pohjalla uinuvat jokisimpukat aukoivat kuoriansa ja ahneesti joivat sitä vettä, joka Jesuksen päälaelta valui.
Mutta taivas aukeni, ja kirkas valo säteili korkeudesta, kun siunauksen henki kyyhkysenä laskeusi Jesuksen päälaelle. —
Sitten istuivat kastettu ja kastaja tummien cypressien alle ja myöhään yöhön puhuivat siitä valtakunnasta, joka tuleva on. - Kiihkoton Jordan vienosti solisi, kukkivat myrtit levittivät suloista tuoksua, ja kirkkaita tähtiä syttyi — —
* * * * *
Assa, köyryselkä vanhus saapui eräänä helteisenä päivänä pienen poikansa kera Jordanille. Hillitön jano ahdisti heitä, ja poika aikoi juosta virtaan, sillä niin häntä päivä poltti, mutta Assa pidätti hänet, sillä hän tunsi paikan ja kiven, jolle Jesus oli vedestä noustessaan astunut.
Hän lankesi polvillensa sille sileälle paadelle ja suuteli sen kuivaa, kuumaa pintaa. Mutta siinä, missä hänen huulensa kiveä koskettivat, pulpahti kirkasvetinen, kylmä suihku, ja Assa joi siitä.
Mutta pienokainen, joka ei malttanut odottaa, kumartui yli paaden reunan ja joi lämmintä ohikiitävää vettä, silloin näki hän joen pohjalla suuria simpukoita. Koko kiven vedessä oleva reuna oli täynnä niitä.
Ja he alkoivat poimia niitä, mutta se oli hyvin työlästä, sillä vanhus ei antanut pojan astua siinä veteen. Ja kun he aukaisivat ne simpukat sillä kivellä, niin löysivät he niistä runsaasti helmiä, ei sinerviä, valkoisen hohtavia, vaan punaisia veripisaran muotoisia.
He lankesivat maahan polvillensa ja kiittivät Jumalaa, joka oli antanut köyhille rikkautta. — — —
* * * * *
Niin saapui Assa Jerusalemiin ja möi kaksi helmeä, joista kultaseppä ihastuneena maksoi suuren hinnan, mutta ne muut helmet kätki vanhus visusti ja matkusti laivalla Roomaan.
Ja matkalla syntyi ankara myrsky, ja laivan päällikkö sanoi, että raivostunut Poseidon vaati kalleimman lahjan laivassa olijoilta.
Kalpeat naiset heittelivät kultaisia rannerenkaitaan, mutta meri ei vaan asettunut. Silloin etsi Assa helmilippaastaan helmen ja kulki vanhuuttaan vavisten laivan keulaan, mutta naiset nauroivat sitä, että köyhä vapiseva vanhus koitti Poseidonia viihdyttää. Ja Assa pudotti kuohuihin punaisen helmen. Mereen tultuaan keinui se aaltojen harjoilla valkoisten vaahtihelmien ympäröimänä ja se säteili hetken punaista valoa. Sitten painui se aaltojen helmaan, ja meri tyveni.
Mutta onnelliset naiset suutelivat vanhuksen kurttuisia käsiä, vaan hän esti sen ja sanoi:
— En minä, vaan Jesus Natsarealainen sen teki! — Ja kaikki tahtoivat kuulla hänestä. — — —
* * * * *
Roomaan tultuaan pyysi hän päästä keisarin puheille, sillä hän oli kuullut, että keisarinna Skribonia sairasti vaikeata kaulatautia, ja hän uskoi, että punainen helminauha parantaisi hänet.
Mutta Juutalainen kun oli, oli hänen vaikea päästä keisarin puheille, sillä keisari pelkäsi Juutalaisia. Kun hän vihdoin monen vaivan jälkeen pääsi keisarin eteen, kertoi hän helmistänsä. Mutta keisari suuttui ja huusi:
— Palestina on minulle surun maa, Juutalainen ei tuo mitään hyvää! —
Ja Assa heitettiin vankeuteen. Vaan kun Skribonia eräältä palvelijalta sai kuulla, että vankilassa virui ihmeellistä helminauhaa kantava Juutalainen, välähti hänessä paranemisen toivo. — —
Musta yö laskeusi keisarillisen palatsin yli. Skribonia makasi tuskissaan valvoen kuumalla vuoteellaan ja silloin päätti hän mennä Juutalaisen Assan luo.
Uskollisen palvelijansa saattamana hiipi hän yli kuun valaiseman palatsin pihan ja saapui vankilaan. Kuu paistoi pienestä rautaristikosta vanhuksen kasvoille, joka nukkui. Raskas ovi kiljahti valittavasti, Assa heräsi.
— Olen keisarinnasi, Assa —, puhui Skribonia.
— Valtiattareni, tässä ovat palvelijasi ihmeitä tekevät helmet! —Ja sitten kertoi Assa, mistä ne olivat löydetyt, kuka oli JesusNatsaretista.
— Minä uskon niiden voimaan, huudahti keisarinna, suuteli helmiä ja asetti ne kaulallensa. Heti tunsi hän, kuinka uuden elämän voima virtasi hänen suoniinsa, ja hänen oli niin huokea hengittää. Iloisena juoksi hän linnaansa muistamatta edes kiittää vanhusta. — — —
Mutta kun hän seuraavana aamuna kutsui Juutalaista palkitakseen häntä, oli Assa — — poissa, sillä Jumalan työt ovat armo!
Varhain oli Martha noussut yhdessä päivän kanssa. — Hän oli huoneet siistinyt, vaan yhä viipyi Maria polvillaan huoneen tasaisella katolla eikä lakannut kohottamasta valkoisia käsiään taivasta kohti ja hän rukoili palavasti:
— Jehova, Jehova armahda minua minun synneissäni! —
Mutta alhaalta huusi Martha:
— Maria, etkö jo tule, sillä hetket ovat kalliit, ja Mestari voi tulla koska tahansa! —
Niin katsahti Maria viimeisen kerran Jerusalemiin päin, ja kirkkaat kyyneleet hohtivat hänen silmissään kuin kenttien aikainen kaste, ja hän kokosi avoimet hiuksensa ja astui hiljaa alas sisariensa luo.
Leppoisa aamutuli suloisesti tuoksui ja hiljaa heilutteli ovienpielissä kasvavia köynnösruusuja, pienen puiston punahiekkaiset käytävät hohtivat tummina aamukosteudessaan. Matalalla marmoripenkillä istui kalpea Latsarus nojallaan, silmissään kuoleman kaihi, hän keri verkalleen punaista lankaa. —
— Tulitte vihdoin —, sanoi hän, — langat jo odottivat! —
Maria ja Martha istuutuivat kauniin veljensä jalkojen juureen, ja hellästi hyväili Latsarus Marian tuoksuvia kiharoita. —
— Kaunis on oleva Mestarin hame, sillä rakkaus on kutonut siihen jokaisen silmun —, puhui Martha.
— Sillä rakkaus on kerinyt jokaisen langan —, sanoi Latsarus, mutta Maria vaikeni, ja kun sisarukset katsahtivat häneen kysyvästi, kuiskasi hän kainosti:
— Jokaisen säikeen on rakkaus punonut! - Mutta ennenkuin ilta tuli ja viileä yö lankesi maille, oli vihdoinkin rakkaudella kudottu punainen hame valmis, ja iloiten suutelivat sisarukset toisiansa, sillä he olivat valmiit Mestaria vastaanottamaan. — —
Ja seuraavana päivänä, kun aurinko korkeimmillaan kulki, saapui Mestari uupuneena heidän vilpoiseen majaansa; ja kun Martha oli pessyt Hänen tomuiset jalkansa, pukeutui Jesus uuteen hameeseen, ja onni kuvastui sisarien kasvoilla, ja Latsaruksenkin kalpeilla poskilla kaksi punaista ruusua näkyi hetken.
Illan hämärään asti viipyi Jesus heidän luonansa, ja hiljainen Maria ikäänkuin imi jokaisen sanan Hänen huuliltansa, mutta Martha puuhasi ahertaen, ja kalpea Latsarus nukkui Mestarin äänen suloiseen soittoon. - Illalla Mestari lähti yllänsä punainen hame. —
* * * * *
Jesus seisoi maaherran marmoriportailla purppuraviittaan puettuna ja sotamiehet jakoivat hänen vaatteitansa. Mutta punaista hametta, joka oli kudottu, kaikki halusivat, sillä he rakastivat sen lämmintä väriä, ja kun kiista yltyi, heittivät he vihdoin siitä arpaa. —
Ja arpa lankesi pitkälle, solakalle nuorukaiselle, joka vaieten seisoi syrjemmällä ja katseli toverien tulista kiistaa. Hänen surullinen katseensa harhaili etäisyyksissä, hänen ajatuksensa liitelivät muualla, sillä hän rakasti — —, rakasti onnettomasti. —
— Lucius, hame on sinun —, huusivat sotamiehet ja heittivät sen hänen eteensä. Luciuksen poskille kohosi puna, kirkas kuin hameen väri, kun hänen nimeänsä mainittiin.
— Ota, se tuottaa onnea, se on kuninkaan hame —, nauroi eräs vieressä seisova toveri.
— Kuninkaan hame —, kuiskasi Lucius värisevin huulin ja kohotti sen kiihkeästi käsivarrelleen, mutta voimakas huuto:
— Ristiin naulitse, ristiin naulitse —, sai hänet kalpeaksi, ja hän seisoi kyynelsilmin käsivarrellaan punainen kudottu hame. — —
* * * * *
Kauhea, vaiherikas päivä oli kulunut, Lucius seisoi huoneessaan ja riisui kiiltävää haarniskaansa. — Se tuottaa onnea —, kaikui kuin kehoitus hänen korvissaan, ja hän pukeutui punaiseen hameeseen, mutta nurkassa seisova verinen keihäs liikahti, sama keihäs, jolla Lucius oli päällikön käskystä puhkaissut Jesuksen kyljen, ja Lucius kalpeni, mutta pian valtasi hänet vaan yksi ajatus: — se tuottaa ehkä onnea, ehkä Dina syttyy häneen! —
Mutta kun hän katseli itseänsä, huomasi hän, että hame ulottui vaan polviin asti, se oli liiaksi lyhyt, hän ei siis voisikaan sitä käyttää, ja epätoivon runsaat kyyneleet vierivät pitkin punaista hametta, jonka voimaan hän uskoi.
Viimeinen toivon säde oli sammunut, Lucius vaipui polvilleen ja rukoili jumaliaan, ja kun hän nousi riisuakseen hameen, huomasi hän, että se oli tarpeeksi pitkä, ja hän tunsi, kuinka se levitti suloista lämpöä hänen nuoreen ruumiiseensa.
Hän seisoi hetkisen liikkumatta ja kuunteli verensä lämmintä laulua, kuunteli syntyvän onnensa herkkää hyminää — — — ja lähti ulos. —
— Dina, avaa! —
— Ken yössä? —
— Lucius, Dina — — avaa! —
— Luciusta vieron, pakene! —
— Dina, avaa ja katso! —
Dina raotti ovea ja näki heikossa lampun valossa miehen punaisessa puvussa, hän aikoi vetää oven kiinni, mutta tahtomattansa työnsi sen auki. Hän aikoi työntää luotansa lähestyvän Luciuksen, mutta ojensi kätensä hänelle tervehdykseksi.
Hän aikoi vaieta, mutta kysyi:
— Lucius, kenenkä hame? —
— Sen suuren profeetan, jonka Juutalaiset tappoivat! —
— Kuolleen puku, kuolleen — —, mutta puhdas rakkaus sinussa elää! —
Ja rakastava rinta painui vasten rakastavaa rintaa —
Mutta Lucius kuiskasi:
— Rakkaus on lahja! — —
Hiljalleen, tasaisesti löivät Genetsaretin meren vihertävät laineet vasten valkohiekkaisia rantoja. Päivä paistoi kuumasti, mutta vilvakkaalta tuntui yli lepattelevien laineiden puhaltava tuuli. — Opetuslapset puuhasivat rannalla järjestääkseen kevyttä purttansa vesille, sillä he aikoivat toiselle rannalle. Suuri, valkoinen purje lepatteli ja värisi vienossa tuulessa, sillä löyhinä riippuivat purjeen — valkoiset ohjaköydet.
— Uskallammeko me yksin, sillä tuolla idän taivaalla nousevat uhkaavat pilvet, - puhui Pyhä Pietari, Herra älä jätä meitä yksin! —
Mutta Jesus sanoi, — ei ole se yksin, jonka seurassa on Jumala, muttaJumala vaatii uskoa!
Niin vastasi Pietari, uskoa meillä on, uskoen me uskallamme! — Ja äkkiä taukosi purjeen lepatus, köydet vetäytyivät tiukalle, purje pullistui, ja kaartokylkinen laiva ponnahti rannasta leikkiville aalloille, mutta Jesus jäi yksin rannalle seisomaan. Hän katseli hetkisen loittonevaa alusta ja kaikkosi vihdoin korkeiden rantakallioiden taa. – – –
Kevyesti keinui opetuslapsien pursi vihertävän meren hohtavilla laineilla, ranta eteni, ja suuremmiksi kävivät aallot ulapalle tultaessa. Untuvaisen harjan saivat vihreät laineet ja voimakkaampina ne löivät vasten hintelön aluksen kaarevia kylkiä.
Vihurit alkoivat tempoa purjetta, tummina kiiloina ne lensivät aaltojen harjoilla, ja alus kallisteli!
Itäisen rannan tummat pilvet tulivat lähemmäksi, ja kuumana puhalsi vihainen tuuli, meri pauhasi kuohurintaisena, ja valkoiset touvit kitisivät. Laitojen kaarevat liitteet halkeilivat, ja porehtiva vesi pursusi purren halkeamissa.
Opetuslapset pelkäsivät, mutta Pietari puhui uskon voimasta! Pilvet olivat pimittäneet päivän, ja ankara sade pieksi kuohuvaa merta!
Mutta silloin kun kuoleman kauhut mustimpina heidän silmiensä ohi liitelivät, silloin näkivät opetuslapset salaman kirkkaassa valossa valkeaviittaisen olennon astelevan aaltojen harjoilla, mutta he luulivat, että se oli kuoleman lumiviitta viesti; kuului voimakas jyrähdys, salama sammui, ja kauhun valtaamina lankesivat opetuslapset polvillensa!
Niin tapahtui, että seuraavan salaman aikana näkyi aaltojen valkoviitta astuja uudestaan, mutta lähempänä, ja tuttu ääni huusi yli pauhun:
— Minä se olen, älkää peljätkö! –
Silloin ponnahti Pyhä Pietari yli purren kaarevan kaiteen ja käveli aalloilla niinkuin Jesus, mutta korkea aalto peitti Herran, ja uskon puute vajotti Pietarin kuohuihin.
* * * * *
Herra oli meren tyynnyttänyt! — Ilta-auringon kultainen silta hohti päilyvällä merellä, vihreä meri kuvasti sinervää, korkeata taivasta, ja verkalleen jolui raskas pursi opetuslapsien soutaessa, se kulki rantaa kohden, josta Jesus oli tullut. —
Mutta ihmeekseen huomasivat opetuslapset, että suuria, outoja lehtiä kasvoi suorassa rivissä meren hohtavalla pinnalla, airot särkivät ehyttä veden kalvoa, ja herkkinä kiikkuivat vehreät lehdet airojen rengasaalloilla. Eivätkä opetuslapset voineet ymmärtää, kuinka nämät oudot lehdet olivat syntyneet!
He soutivat vaieten! —
Mutta äkkiä huudahti Pyhä Pietari:
— Herra tätä tietä on astunut, ja hänen jalkainsa astumille ovat suuret vehreät lehdet puhjenneet, sillä Hän on — — elämä!
Lähemmäksi rantaa lipui pursi, ja opetuslapset näkivät, kuinka suuret valkoiset kukat vedenkalvolla aukoivat puhtaita terälehtiään! Ihastuneina kallistelivat he yli laidan ja poimivat niitä suuria, puhtaita kukkia veneeseensä, mutta Pyhä Pietari puhui:
— Herra, mikä on tämä suuri, tuoksuva kukka? —
Niin hymyili Jesus ja sanoi: — Kuohuista syntyy uskon valkea kukka!
Ja Pyhä Pietari vaikeni — — —
Pursi oli jo lähellä rantaa, mutta ranta oli syvä, ja opetuslapset ihmettelivät sitä, että tämä kukka kasvoi niin syvässä vedessä, mutta Herra sanoi lempeästi:
— Syvällä ovat uskon juuret, usko ilman syvyyttä ei voi kukalle puhjeta, ja kun myrsky nousee ja aallokko käy, niin kestää kamppailun vaan usko, jonka juuret ovat syvällä! — — —
Purren kokka kolahti rantakiveen, ja opetuslapset istuutuivat rantakivelle Jesuksen ympärille, sillä hän puhui heille kauvan uskosta! —
Ja päivä laski, ja meri tummui, mutta yhä istuivat opetuslapset rannalla kuunnellen Herran puhetta ja he näkivät, kuinka meren valkoiset kukat upunsa yöksi sulkivat, uskon valkoiset kukat; — ja sydämiinsä kätkivät opetuslapset ne suloiset sanat, jotka Herran huulilta lähtivät sinä tyynenä iltana — — myrskyn jälkeen! —
Oli keskiyön hetki, kun Jesus kolmannen kerran palasi opetuslastensa tykö ja löysi heidät nukkumasta, ja hän puhui:
— Nouskaat, käykäämme, katso se lähestyy, joka minut pettää! —
Kuului kaukainen melu, niinkuin metsän kohina, — kuului valtava huuto kuin meren pauhu, loistivat hulmuavat soihdut kuin tähdenlennot, loistivat hiotut miekat kuin Judaksen silmät, kun hän joukkoansa johti.
— Terve Rabbi —, kuiskasi hän ja suuteli Jesusta, mutta sotamiehet sitoivat hänen kätensä ja kuljettivat ylimmäisen papin Kaifaan tykö.
Judas juoksi edellä ja sai luvatun palkkansa, kolmekymmentä hopeapenninkiä.
Iloisin mielin riensi hän kotiansa ja levitti rahansa asuntonsa halkinaiselle marmoripöydälle. Lekottavan lampun valossa ne olivat niin puhtaita, niin kirkkaita, ja kirkkaasti ne helisivät, puhdas ja iloinen oli niiden soitto ja valkoisin varmoin käsin helisteli Judas helppoa saalistaan. Hän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —
Hän tuijotti rahojaan pöydällä, mutta kumma, äsken niin kirkkaat rahat olivat lyijyn harmaita. Hän kasteli niitä suussaan ja hieroi niitä vaatettansa vastaan polvella. Ja Judaan rahat olivat kirkkaat! —
Hän kokosi ne kukkaroonsa, joka oli punaisesta langasta kudottu, ripusti sen nahkavyöllä kupeellensa ja lähti ulos, sillä sisällä oli tukahduttavan kuuma. —
Huomaamattansa oli hän kulkenut ylimmäisen papin Kaifaan asunnolle ja heräsi ajatuksistaan vasta silloin, kun atriumissa lämmittelevä kansanjoukko huusi:
— TerveJudas!—
— Terve Judas —, vastasivat atriumin avarat pylvästöt.
Häntä huumasi, sydän löi niin oudosti, tunne oli sekava puoleksi iloa, puoleksi tuskaa. — — —
Häntä värisytti, mutta ei rohjennut mennä hiilloksen luo istumaan, vaan asettui hän pylväiden pimentoon sieltä seuratakseen Jesuksen kohtaloa.
Tuntui niin raskaalta sydänalassa.
Kuului voimakasta huutoa, papit kiistelivät, ja sanojen tulvasta erottautui selvästi — Jumalan pilkkaaja —, mutta hiilloksen ääressä istuva väkijoukko huusi:
— Kuolema Jumalan pilkkaajalle! — Judaan polvet notkahtivat, hän oli vaipua maahan, mutta samassa putosi rahakukkaro vyöstä lattialle, sen kilahdus herätti hänet tuntoihinsa. Lämpöä ja iloa valui hänen suoninsa, kun hän taipui kukkaroa nostamaan, ja hiljaa kenenkään huomaamatta hiipi hän pois — —
Kotia tultuansa levitti hän taas rahansa pöydälle ja iloitsi niiden paljoudesta. Harmain käsin piteli hän rahojansa ja antoi niiden pudota sormiensa lomitse nauttiakseen niiden helinästä, mutta niiden ääni oli kuin halvan vasken. —
Hän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —
Hän katseli rahojaan pöydällä, mutta ihme, äsken niin kirkkaat rahat olivat punaisia ruostepilkkuja täynnä. Hän kasteli niitä suussaan ja kiillotti niitä vaatteellansa polvellaan. Ja Judaan rahat olivat kirkkaat! - Mutta sitten keräsi hän ne kouraansa ja heitti yhtaikaa kiviselle pöydälle, mutta siitä huolimatta oli niiden kilinä kalsea ja heikko kuin vasken.
Vapisevin, harmain käsin keräsi hän ne kukkaroonsa ja juosten kiiruhti ylimmäisen papin asunnolle. — Aamu jo valkeni, tähdet taivaalla alkoivat sammua, ja vaalea sirpinmuotoinen kuu näkyi taivaan rannalla, mutta Judaan mielessä oli yö. —
— Terve Judas, hän on kuoleva —, huusi kansanjoukko Judaalle, kun hän hengästyneenä saapui Kaifaan atriumiin.
— Kuoleva —, kuoleva —, kuiskasi Judas.
Hän pyysi päästä ylimmäisen papin puheille, mutta onnistumatta, sillä Kaifas juuri sopi pappien kanssa Jesuksen kuolemasta. Kun Judas kuuli tämän, juoksi hän kotiansa, mutta rahakukkaro kupeellansa tuntui niin raskaalta, että hän vaivoin jaksoi sitä kantaa.
Heti huoneeseensa tultuaan heitti hän sen pöydälle niin, että se halkesi, ja soimatta niinkuin lyijyiset rahat vierivät ne marmoriselle pöydälle. Judas vaipui hervotonna istumaan, sydämensä löi rajusti; hän sieppasi rahan pöydältä, se oli raskas ja kostea, hän katseli sormiaan, ne olivat punaiset.
— Verta, verta —, huudahti hän kauhuissaan ja pyyhki käsiään, mutta punaiset rahainjäljet näkyivät hänen kämmenillään.
Hän kuunteli — rahat eivät soineet, sydän vain löi — — —
Hän keräsi verta valuvat rahat pöydältä, repäisi hameensa liepeestä palasen ja sitoi rahat siihen. Judas lähti ulos ja saapui ylimmäisen papin Kaifaan luo, heitti rahat hänen jalkoihinsa ja huusi:
— Minä pahasti tein, minä petin viattoman veren! —
* * * * *
Kaupungin ulkopuolella oli savinen pelto, sen pellon viheriöivää pientaretta pitkin kulki Judas, ja ojanteilla kasvoi kukkivia orjantappuroita ja ohdakkeita, mutta Judas ei niitä huomannut, sillä hän kulki katsellen käsiänsä, joissa veriset rahojen jäljet näkyivät.
Pellon toisessa päässä kasvoi kolme matalaa palmua, ja Judas huomasi ne puut. Hän otti vyön, jolla rahakukkaro oli ollut sidottu, ja hirtti itsensä keskimmäiseen palmuun — — —
Mutta papit katselivat niitä kirkkaita hopearahoja ja ostivat niillä savenvalajan pellon vierasten hautaamiseksi, sillä ne olivat veren hinta.
Ja Judas oli ensimmäinen, joka haudattiin siihen — veripeltoon.
Pyhä äiti istui avarassa pylvästössä, ja autuuden kuultava hymy väreili hänen huulillansa, joilla elämän puhtain suudelma kimalteli, Jesus-lapsen kostea suudelma. - Hän taivutti päätänsä valkoista pylvästä kohti ja jäähdytti onnenkuumentamaa otsaansa sen kylmää silopintaa vasten. — Sylissä nukkui Jesus-lapsi.
Ja solakoiden pylväiden lomista näkyi illan kultaama ihana Betlehem. Puistojen kiiltolehtiset kameeliat ja rikkauttaan vaivoin kantavat viiniköynnökset hiljaa huojuivat lauhkeassa iltatuulessa. Mutta pian peitti tumma sini taivaan, ja terävinä kiiloina kohosivat läheiset cypressit, ja viinitarhat lepäsivät tummana lakeutena. Tähtiä syttyi taivaalle, ja Betlehemin tulet alkoivat loistaa, mutta onnellinen äiti istui vaan paikallaan ja hymyili illan lauhkeassa hiljaisuudessa.
— Minun ruusuni —, sopersi lapsi unissaan.
Äiti säpsähti, sillä lapsen tummanpunainen orjanruusu, jonka terälehdillä sen viattomat suudelmat vielä väreilivät, lepäsi maassa kirjavalla mosaiikkilattialla.
Värisyttävä epätoivo hiipi onnellisen äidin sydämeen, sillä hän ei voinut lastaan herättämättä itseänsä taivuttaa ruusua nostaakseen, eikä ruusu saanut jäädä viileälle lattialle — Jesus-lapsen ruusu. —
Neuvotonna harhaili äidin katse soihtujen lepattavassa valossa avarassa pylvästössä, ja kaihomielin liiteli katse yli Betlehemin loistavien tulien tumman taivaan kirkkaihin valoihin. Ja Pyhän äidin povesta kohosi huokaus niinkuin urkujen häipyvä hyminä, hiljaisena rukouksena.
Mutta samassa pieni, paljas lapsen jalka kaiutti hentoja askeleitaan sileällä lattialla; pieni paimenpoika vuonantalja kupeillansa juoksi läpi pylvästön kutsumatta Pyhän äidin luo.
Äiti katsahti poikaan ja tunsi rikaskutrisen pienen Johanneksen. Hänellä oli kädessään pitkä, ohut myrttipuinen sauva, jonka pää muodosti pienen ristin. Johannes taivutti itsensä ruusua ottaakseen, mutta silloin sauva putosi, ja korkeat kiviset kaaret kaiuttivat sen putoamista; Jesus-lapsi heräsi, katseli äitiänsä kysyvin silmin, mutta onnellinen äiti hymyili, sillä autuus säteili lapsen katseesta. —
Pieni Johannes oli nostanut ruusun lattialta, mutta sen puna oli käynyt valkeaksi, ainoastaan Jesus-lapsen suudelmien jäljet näkyivät punaisina veripilkkuina sen valkoisilla terälehdillä, ja Jesus puhui:
— Minun ruusuni kalpeni nähdessään ristin, mutta minä annan sille värinsä jälleen —, hän suuteli ruusua, ja tumma puna valui pitkin terälehtien hienoja suonia. Ja onnellinen äiti hymyili.
— Se on Johanneksen ruusu —, sanoi Jesus-lapsi ja ojensi sen pienelle paimenpojalle, joka ilosta väristen kohotti kättänsä ojennettua ruusua kohti. Ja niin suuri oli pienen Johanneksen ilo, että hän unhotti kaiken, — kaiken.
— Johannes, älä unohda ristiäsi, huusi Jesus-lapsi, kun iloinen paimenpoika juoksi pylvästössä kädessään tumma orjantappuraruusu. —
Hän tuli ulos pimeään yöhön, Betlehemin tulet olivat sammuneet, ainoastaan korkean taivaan tähdet tuikkivat lauhassa yössä. - Mutta ihme, kirkkaasti loisti punainen ruusu kulkijan pienessä kädessä, se säteili punaista valoaan, eikä koskettaissa polttanut. Tulena hehkui Jesus-lapsen tumma ruusu. Ja niinkuin aarretta suojeli Johannes kallista ruusuaan. Päivin kantoi hän sitä povellaan pehmeän taljan alla, mutta illan tultua antoi sen säteillä tenhoisata valoaan. —
Mutta kerran tuli Johannes suureen Jerusalemiin ja käveli iloiten kauneudesta maaherran avarassa puistossa. Pehmeällä ruohokentällä kasvoi hento kukka, jota hän taipui ottamaan, mutta samassa putosi ruusu povelta tasaiselle nurmelle. Heti maahan tultuaan se juurtui ja kasvoi äkkiä suureksi ruusupensaaksi.
Turhaan vuodatti Johannes kyyneleitä, sillä Jesus-lapsen ruusu oli ainiaaksi kadonnut; hän poimi pensaasta paljon ruusuja, mutta ne eivät palaneet pimeässä.
Suuria voimakkaita piikkejä varret kasvoivat, ja ahkeraan käyttivät maaherran soturit sen varsia syyllisiä ruoskittaissa, mutta voimakkaammaksi kasvoi vaan orjantappurapensas maaherran suuressa puistossa, ja mehiläiset sen suurista ruusuista iloitsivat. — — —
* * * * *
Valkeni se aamu, jolloin Jesus seisoi purppurapuvussa Pilatuksen palatsin marmoripylvästössä, ja ulkona odottava kansa meluten iloitsi. — Mutta onneton äiti itki! —
Saapuivat sotamiehet käsissään kukkivia orjantappurapensaan okaisia oksia. He alkoivat naurain punoa notkeita varsia, ja punaiset ruusut hohtivat. —
Ja kun sotamiehet olivat saaneet seppeleen valmiiksi, painoivat he sen Jesuksen päähän, mutta punaiset ruusut kalpenivat, ainoastaan veripisarat helmeilivät niiden valkeilla, värisevillä terälehdillä, ja Jesus puhui:
— Minun ruusuni, te kalpenitte, sillä te näitte ristin, mutta minä annan teille värinne jälleen —, hän kosketti kruunua, ja veripisarat levisivät imeytyen terälehtien valkoisia suonia pitkin. Sotamiesten nauru kuoli, ja onneton äiti itki. —
Sotamiehet tämän nähtyään riensivät pensaan luo ja löysivät sen täynnä valkoisia ruusuja, joiden terälehdiltä tummat veripisarat noruivat vihreälle nurmelle. Ja kun Pilatuksen sokea puoliso kuuli orjanruusuihmeestä, lankesi hän maahan polvillensa ja huusi: — Minä uskon, minä uskon, että hän oli Jumalan mies! —
Ja Pilatuksen puoliso antoi taluttaa itsensä sen suuren pensaan luo, jonka ruusuista verta tihkui, ja oudosta odotuksesta väristen taittoi hän ruusuja siitä pensaasta.
Mutta palvelijat pelkäsivät, sillä mailla lepäsi synkkä pimeys, vaikka oli keskipäivän hetki. Ja Pilatuksen puoliso painoi ruusuja silmiänsä vasten, ja hänen näkönsä palasi. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, oli ympärillä pimeys kuin sokeuden yössä, ja ainoa mitä hän näki oli veripisarat, jotka loistavina tulihelminä putoilivat synkässä pimeydessä.
Mutta tämä tapahtui silloin kun Jesus ristillä riippui, ja kun onneton äiti seisoi ristin alla ja itki. — —
Heikko Amina istui kaivon partaalla ja itki kuollutta miestään, ja kyyneleet putoilivat lähteen pyhään veteen.
— Ilta läheni.
Viimeiset pyhiinvaeltajajoukot pysähtyivät Zemzem'in partaalle ja joivat sen kirkasta vettä, eivätkä he tietäneet, että pyhän äidin kyyneleet olivat siihen sulaneet. Ja joukot kääntyivät vielä kerran pyhää Qa'baa päin ja rukoilivat matkarukouksensa. Mutta yhä vain istui pyhä Amina lähteen reunalla ja itki.
Oli jo miltei pimeä, kun iloinen nauru herätti surevan äidin, pieni kauniskasvoinen Mohamed juoksi surevan äitinsä luo, ja häntä seurasi heidän ainoa perintönsä Omm Aimân orjatar.
Mohamed kiipesi äidin syliin ja lepäsi siinä katsellen korkean kannen kiiluvia tähtiä, mutta äkkiä kääntyi hän ympäri ja koitti etsiä merkille panemiaan tähtiä Zemzem'in kirkkaasta pinnasta.
Hän makasi suullaan äidin helmassa ja katseli kaivon sileätä kalvoa, tuhansin siellä tähtiä kuvastui; — mutta putosiko jotain, lähteen pinta värähti, ja pienet rengaslaineet pakenivat toisiaan kuollen lähteen reunoja vasten.
— Äiti, heititkö mitään lähteeseen —, kysyi pieni Mohamed.
— En, lapseni, kohtalon tähdet vain lentävät —, kuiskasi äiti, ja taas putosi kyynel lähteen kalvoon, eikä Mohamed voinut sitä liikettä vedessä ymmärtää. —
Hän katseli ja etsi isonkarhun sikermää veden tummasta peilistä. — Tuolla, tuolla —, puhui hän itsekseen ja ummisti hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avasi, huomasi hän sikermässä vain kuusi tähteä, jotka alkoivat hiljaa liikkua veden kalvon väreillessä, ne joluivat lähemmäksi toisiaan ja muodostivat jousen kuvan.
Mohamed katseli silmää räpäyttämättä, mutta hänen korviinsa tunkeutui suruinen, pitkäsävelinen kuolinlaulu, uskollinen Omm Aimân lauloi. — Vaan tähdet ne vetäytyivät terävälle kaarelle kuin kireäksi jännitetty jousi, mutta Mohamed iloitsi, ettei siinä jousessa ollut vasamaa.
Äkkiä lensi pitkässä kaaressa se seitsemäs tähti ja asettui jouselle poikittain kuin nuoli, ja sillä oli kirkkaasti loimuava pyrstö. Mohamed tuijotti hengittämättä, pieni sydän pälpätti kiihkeästi. — — Jousi laukesi, ja tuntui kuin tulinen nuoli olisi lentänyt hänen sydämeensä ja kirvellyt siellä — —
Lapsi parkasi, laulu taukosi, ja pyhä äiti painoi lastaan kuivuneita rintojansa vasten. — Tähtiä lenteli taivaalla ahkeraan. — —
* * * * *
Eräänä varhaisena aamuna nousi pyhä äiti lapsensa kanssa kameelin selkään, ja uskollinen Omm Aimân seurasi heitä. He olivat kotimatkalla Medinasta Mekkaan sukulaisensa Banû'Adij'an luota.
Verkalleen astui kameeli pitkin Medinan ja Mekan välistä hieta-aavikkoa. Ilma oli tukahduttavan kuuma, ja aurinko näytti veripunaiselta pallolta taivaan laella. Mutta äkkiä laskeusi laiha kameeli polvillensa ja painoi pitkän kaulansa maata vasten, sen kuivat sieraimet sulkeutuivat, ja palavat silmät värisivät odotuksesta.
Hiekkasade oli tulossa. —
Pyhä Amina laskeusi maahan lapsinensa kameelin suojaan ja painoi kiihkeästi lastansa poveansa vasten. Kuului kaukainen kohina, hieta liikkui, ja kuuma hiekkapilvi peitti aavikolla olijat.
Pieni Mohamed sulki silmänsä ja kuunteli hiekan lentoa. Mutta silloin välähti hänen silmiensä eteen kuusi tähteä, ne leijailivat jännitettynä jousena, vaan ennenkuin nuoli ehti singahtaa, painoi hän molemmat kätensä sydäntänsä vasten, mutta samassa tunsi hän, äidin poveen kun nojasi, ettei äidin sydän lyönyt.
Turhaan oli Mohamed suojellut pientä sydäntään, sillä äidin poveen se nuoli olikin singahtanut. Mohamed oli silloin kuuden vuoden vanha, ja sen paikan nimi oli Abwâ, jossa pyhä Amina kuoli. —
Nuorukainen Mohamed kulki kuumassa hiekassa karavaaninjohtajan sivulla ja kuunteli hänen tarinoitaan.
— Mohamed —, sanoi hän, — sinun lapsuutesi tarina on vielä kertomatta!— Ja näin kertoi hän:
"Tapahtui, että eräänä päivänä sinun hoitajasi Halima jätti sinut hetkeksi kahden oman poikansa kanssa. Mutta itkien juoksi tämä äitinsä Haliman jälkeen ja huusi: — Mohamed on murhattu! — silloin syöksyi Halima teltan luo ja tapasi lapsen kalpeana makaamassa maassa, mutta hänen oma poikansa kertoi, että hän näki kuinka kaksi miestä valkoisissa vaatteissa tuli Mohamedin luo. Ne tarttuivat häneen ja heittivät hänet maahan, aukaisivat hänen rintansa ja ottivat sieltä sydämen, josta he leikkasivat pois mustan verikokkareen ja heittivät sen pois huutaen: — Tämä on saatanan osa! —
"Sitten pesivät he sydämen hohtavalla lumella, jota heillä oli kultaisessa maljassa ja parannettuansa haavan katosivat." —
Näin kertoi karavaaninjohtaja, mutta Mohamed tuli suruiseksi ja koitteli rintaansa. Se tuntui hänestä niin tyhjältä ja ontolta, hän tiesi nyt, että sydämestään oli jotain poissa, ja hän huusi vaikertaen:
— Oi, aurinko, sinullakin on pilkkusi, mutta minun sydämeni on varjoja vailla! -Ja hän itki sydämensä puhtautta, sillä hän ei vielä silloin tiennyt — mikä puhdas sydän on. —
* * * * *
Allâh'in ainoa profeetta pakeni uskonsa vastustajia ja vihamiehiään ja läheni Thaurvuorta. Ammottavat kuilut avautuivat hänen eteensä, kun hän juoksi tuttuja teitä. Liikkuvat sorakivet vyöryivät hänen jalkojensa alla, ja kuumuus vaivasi häntä.
Hän kiipesi korkealle Thaur-vuorelle ja katsahti takaa-ajajiensa joukkoa. Ne olivat aivan lähellä; vain kaksi mahdollisuutta näyttäytyi Mohamedille — antautua surmattavaksi tai itse syöksyä Thaurinharjanteelta syvyyteen, mutta ääni povessa kuiskasi:
— Etsi luolaa vuoren juurelta! — — Mutta he tuntevat sen, he löytävät minut sieltäkin! — Mutta rinnan ääni sanoi käskevästi:
— Allâh varjoo sinua! — Ja Mohamed laskeusi vuorelta kierteistä polkua ja hiipi luolalle.
Mutta suuri, punainen hämähäkki oli kutonut verkkonsa sen suulle ja istui keskellä seittiä uhkaavan näköisenä. Mohamed aikoi särkeä sen seitin sauvallaan, mutta hämähäkki puhui:
— Anna minä tutkin sydäntäsi, niin minä autan sinua! — Eikä Mohamed ehtinyt kauvaa miettiä vaan huusi:
— Tutki minun sydäntäni, sillä se on puhdas, mutta auta minua! —
— Vanno vala! Ja Mohamed vannoi Allâh'in kautta. Hän syöksyi luolaan.Seitti särkyi, mutta pian paikkasi lukki sen ja istuutui sen keskelle.
Vainoojat saapuivat luolan suulle. -Tänne päin hän katosi —, puhui yksi.
— Mutta tuolla luolassa hän ei ole, sillä siinä on ehjä lukinseitti suulla —, vastasi toinen, ja he jatkoivat ajoaan, mutta viileässä luolassa istui Allâh'in profeetta hartaaseen rukoukseen vaipuneena.
Kylmä vesipisara katosta nolpahti hänen kuumalle otsalleen, Mohamed heräsi ja nousi mennäkseen, sillä hän oli unohtanut lupauksensa, mutta punainen hämähäkki istui keskellä verkkoa uhkaavan näköisenä. Mohamed ailahti.
Hän tuijotti suurta hämähäkkiä, jonka punainen ruumis oli ihmissydämen kokoinen, pitkät nivelikkäät jalat haroivat verkkoa, mutta etujalkojensa välissä piti se jotain mustaa niljakasta.
— Lapsuuteni sydän —, kuiskasi Mohamed ja vaipui itkien maahan.
— Minä lahjoitan sen sinulle takaisin —, puhui hämähäkki, mutta Mohamed teki kädellään kieltävän liikkeen.
— Muut rukoilevat takaisin lapsuutensa sydäntä, mutta sinä sen kiellät! —
— Mutta miksi eivät varjot saaneet kasvaa valon kanssa, nyt on sydämeni valoisa, varjoista en huoli. —
— Mutta sinä itkit kerran sydämesi puhtautta, Allâh kuuli sen ja antaa sinulle varjotkin takaisin, että olisit — ihminen! —
Mutta Mohamed painoi kätensä sydäntänsä vasten ja itki.
Yhtäkkiä hyppäsi hämähäkki verkostaan hänen rinnalleen, halkaisi villaisen vaipan ja imutorvellaan puhkaisi hänen valkoisen rintansa. Tuntui ihana pistos, sydän pysähtyi ja hetken päästä kutoi hämähäkki niljakasta seittiä haavan päälle, joka heti parani.
Ja Mohamedilla oli rinnassaan ihmisen — koko sydän — — —
* * * * *
Kuollut oli Mohamedin ensimäinen puoliso Chadidja, ja Mohamed suri häntä — —
Mutta sydämen mustat varjot suurenivat, ja Mohamed valitsi itsellensä paljon vaimoja, joista rakkain oli ihana 'Ajischa.
Hän istui 'Ajischan kanssa patjaisella vuoteellaan ja lausui ankaria sanoja rakkaalleen, sillä sydämensä varjot olivat tummuneet, ja 'Ajischa itki.
Niin tapahtui, että Mohamed polttaissaan puhalsi suuria savurenkaita, jotka ajoivat toisiansa tyynessä huoneessa, ja renkaat leijailivat ylös lakea kohti. Väsyneen profeetan katse seurasi niiden kevyttä lentoa, mutta äkkiä heitti hän piippunsa ja alkoi kovasti vavista. Nurkassa katonrajassa oli suuri hämähäkin verkko, jonka keskellä istui sydämen kokoinen valkea hämähäkki. —
Mutta pian tointui hän hämmästyksestään, sivalsi käyrän miekkansa ja ponnahti seisomaan. Itkevä 'Ajischa pelästyi ja luullen, että hänen kuolemansa hetki oli tullut, kiljaisi kauhuissaan, vaan ääni katonrajassa lausui:
— Mohamed, puhdas sydämesi katsoo sinua! — Mutta Mohamed huusi polkien maata:
— Pakene kalpea omatunto! –
Paikallansa istui vaan hämähäkki, ja sen valkoinen rinta hohti. MuttaMohamed iski miekallansa hämähäkin kuoliaaksi.
Kuollut oli profeetan valkoinen, puhdas sydän —, ja varjot kävivät tummemmiksi!
Seitsemän kertaa oli Mohamed ratsastanut pyhän Qa'ban temppelin ympäri ja seitsemän kertaa oli hän sauvallaan koskettanut sen mustaa kiveä ennenkuin hän nousi kameelin selkään matkustaakseen Minâ-laaksoonn rukoilemaan.
Mutta hetken ratsastettuaan tunsi hän mehiläisen piston otsallansa, otsa paisui, ja profeetta kaipasi pientä kuvastintaan. Se ei ollut matkassa, ja hänen vihansa oli suuri. Mutta otsa paisui yhä enemmän, ja Mohamed pelkäsi verenvihoja. —
Ja hän rukoili tuskassaan. Niin tapahtui, että kameelin jalka painui hiekkaan nilkkaa myöten, ja kuopasta kumpusi suloinen lähde. Mohamed laskeusi kameelinsa seljästä ja kumartui yli lähteen reunan, otsaansa katsellakseen, mutta kauhukseen huomasi hän ensi kerran elämässään, että hän oli — — vanha. Kurttuisella otsalla oli verinen paise.
Hän nosti kädellään vettä lähteestä ja valeli sillä kipeätä otsaansa. Kirkkaina helminä valui vesi hänen sormiensa lomitse, mutta hän huomasi, että ne olivat vanhan sormet. Mutta paisuma otsalla laski, ja kulkue jatkoi matkaansa.
Profeetan vierellä ratsastava Abu Bekr sanoi hiljaa:
— Allâh kutsui profeettaansa! Mutta Mohamed vaikeni.
He saapuivat Safâ- ja Merwa-vuorten väliseen Minâ-laaksoon, jossaAbraham oli seitsemällä kivellä taistellut pahaahenkeä vastaan, jaMohamed heitti nuo tavanmukaiset seitsemän kiveä mustaa kallionseinäävasten, mutta seitsemäs kivi kimmahti takaisin ja löi Mohamedia otsaan.Syntyi taaskin painuma, ja Mohamed pelkäsi verenvihoja.
Niin tulivat he paluumatkalla lähteelle, joka oli syntynyt kameelin jalan astumalle, ja Mohamed polvistui lähteenreunan yli, mutta kauhukseen näki hän, että hän oli vanha ja raihnas, otsassa suuri paisuma.
Hän aikoi juuri nostaa kädellänsä vettä lähteestä, kun seitsemän mehiläistä tuli lentäen, ja jaloissaan niillä oli se pieni kivi, joka profeetan otsaan oli ponnahtanut, ne pudottivat kiven lähteeseen, vesi roiskahti profeetan otsalle, ja paisuma aleni, mutta ympärillä seisovat sanoivat:
— Mohamed, joku kutsui sinua — — —
Mohamed lepäsi uupuneena vuoteellaan, ja hänen lempivaimonsa 'Ajischa istui hänen vieressään silitellen otsaa, jossa oli kaksi pientä verinaarmua.
— Mohamed —, sanoi hän, — sinun kasvosi ovat kurttuiset ja vanhat, sinä olet jo vanha —
Mutta Mohamed nousi kiivaasti vuoteellansa ja tahtoi kuvastintaan. 'Ajischa antoi hänelle pienen teräväsärmäisen kirkkaan metallipalan. Hän katseli kuihtuneita kasvojansa siinä, mutta kuvastin ei ollut sileä, se valehteli, hän ei ollut vanha. Ja Mohamed iloitsi siitä, ettei hän ollut vanha.
— Se lähde oli kuoleman kuvastin, sillä se valehteli, tämä on elämän kuvastin, sillä se puhuu totta —, sanoi hän.
Mutta 'Ajischa sanoi:
— Kaunis on elämän kuvastin, sillä se onvalhe,synkkä on kuoleman kuvastin, sillä se ontotuus!— Ja sillä hetkellä oli 'Ajischa herraansa viisaampi.
Mutta Mohamed katsahti vielä kerran kuvastimeen, joka sanoi ettei hän ollut vanha; ja tämä ilo oli niin suuri, että vanha Mohamed, kuoli ilosta, ettei ollut vanha — —