The Project Gutenberg eBook ofLegendojaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: LegendojaAuthor: Toivo TarvasRelease date: March 13, 2024 [eBook #73162]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1908Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEGENDOJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: LegendojaAuthor: Toivo TarvasRelease date: March 13, 2024 [eBook #73162]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1908Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Legendoja
Author: Toivo Tarvas
Author: Toivo Tarvas
Release date: March 13, 2024 [eBook #73162]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1908
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEGENDOJA ***
Kirj.
Toivo Tarvas
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
Ehtoolliskalkki.Risti.Pitkä-Piena.Scala santa.Verikivi.
Sydämenusko.Lintujen laulu.Galileanpuu.
Kehto.Punaiset helmet.Rakkauden lahja.Lummekukka.Veripellon hinta.Orjantappuraruusu.
Zemzem'in jousi.Allâh'in hämähäkki.Kuoleman kuvastin.
Pyhä Ganges.
— No, astu vaan, älä pelkää, siinä sen pitäisi olla alttarilla, — mutta varo, ettet vaan puhalla öljylamppua sammuksiin tuossa ristin alla, silloin Se suuttuu! — —
— Astu itse, en minä uskalla, se niin lepattaa, jos sattuis sammumaan! —
— Mikä, elämäkö? —
— En minä elämää tarkoittanut, vaan tuota lamppua! —
— Eikä sammu, älä turhia — — -muista, että tuo tuolla on puhdasta kultaa, se on tuotu Roomista asti! — Ka, tuossa se nyt seisoo, se on — — täynnä viiniä! — — Älä nyt, vasta sakaristossa, siellä on turvallisempaa, ei tässä, no, no — — ei muuten, mutta, jos sattuisi liinalle läikkymään! —
— Risto, sinä olet pelkuri, etpäs silloin pelännyt kun me sen Muonion emännän hengen — — —
— Älä nyt semmoisia, tule nyt vaan —, sanoi Aslak ja hiipi varpaillaan sakaristoon jättäen oven auki perässään tulevalle Ristolle.
— Kiesus Maaria, oikein mua alkoi pelottaa, ja kun nuo polvetkin niin yhtäkkiä alkoivat kelata edestakaisin —, puhui Risto tullen sakaristoon ja asetti korkeajalkaisen, kultaisen kalkin pienelle pöydälle.
— Risto, otas tulta, että nähtäs —, sanoi Aslak.
— Mitäs turhia, juodaan tyhjäksi ja sitten matkalle, kas näin —, hän otti pitkän siemauksen maljasta ja ojensi sen Aslakille, joka vapisevin käsin tarttui siihen.
— Ooh, se onkin suuri, syvä kuin kaivo!
— On! —
— Otan vieläkin, se lämmittää! —
— Joo! —
— Tyhjänä sitä on huokeampi kulettaa! —
— Joo, kun pää on täynnä! —
— Kiesus, mitä — —, kulkuset kilisevät, joko ne nyt meitä — — —
— Omathan kulkuset ne! —
— Aslak, viimeinen tippa olkoon sinun! –
He hiipivät ulos sakaristosta omaan rekeensä. Risto tarttui ohjaksiin, ja Aslak piteli tyhjää maljaa käsissään.
— Se on raskas! —
— Joo, kyllä se synnit kuittaa, kun sen papille annamme, niin ihan se ilostuu ja unohtaa, että me sen Muonion emännän — — — Jokohan se unohtaa! —
— Joo, ja lukeekin pitkät luvut syntiemme yli, sillä ei sen kirkolla ole toista näin komiaa!
— Mutta, jos se kysyy! —
— No, tietysti me sen Roomista tilasimme, Turun kautta!
— Ei se usko! —
— Joo, tämä on puhdasta kultaa, kulta saa uskovaiseksi! —
Tiellä oli lunta ohuelti, ja reenjalakset iskivät toisinaan kiviin niin, että valkea välähteli.
— Risto, etkö kuullut — —?
— Mitä? —
— Kuinka se kohisee — — —
— Metsäkö? —
— Jaa, ehkä se olikin metsä! — He ajoivat matalamäntyiselle palolle, jossa oli miltei kuin aukealla, tuuli lakaisi kuivaa lunta, ja maa oli paikoin paljaana.
— Risto, kuuletko kuinka se kihisee — —?
— Viini päässäkö? —
— Jaa, taitaa ollakin viini! — Risto sivalsi ruoskalla hevosta, se tempasi itsensä kiivaampaan juoksuun, ja jalakset löivät säkeniä, tuuli ulvoi, ja lumi lenteli pyrynä.
— Huu, tunnetko kuinka sen henkäys on kylmä? — — —
— Tuulenko poskellasi? —
— Jaa, ehkä se onkin tuuli! He tulivat kiivaasti ajaen järviahdetta sileälle jäälle, jota pitkin ohuet luminietokset kiiloina liukuivat, kuu näkyi taivaan laella ja kuvasi ajajista heikon varjon jäälle.
— Kiesus armahda, nyt se tulee, pauhulla se tulee — —
— Mikä tulee? —
— Kiesus armahda — — — kuolema! — — — Samassa jää risahti ja kovasti paukahdellen murtui heidän allansa, he suistuivat aaltoilevaan avantoon, jossa teräväsärmäiset jääsirpaleet solisten soittivat kuoleman kylmää laulua. Hetken ponnisteltuaan vaipui hevonen raskasrautaisen reen painamana. Aslak piteli kiinni kultamaljasta ja yritti kiivetä jään päälle, mutta aina reuna murtui; uupuneena päästi hän kätensä irti maljasta ja vaipui kylmään hautaan. —
Voimakas Risto ponnisteli yhä, äkkiä huomasi hän veden pinnalla kelluvan maljan ja tarttui kiihkeästi siihen — —, se kannatti häntä. —
— Armahda Kiesus minua, armahda, me varastimme maljasi syntiemme sovitukseksi, sen kauhean murhan sovitukseksi Pohjan kirkolla! — Armahda minua, sillä sydämeni rauhan takia minä tahdoin muuttaa sinun maljasi sinun toiseen asuntoosi, asuntoosi Pohjan kirkossa — —, näin rukoili Risto.
— Armahda minua, minä vien sinun maljasi takaisin sinne asuntoon, jossa sinä parhaiten viihdyt —, rukoili hän epätoivoissaan, mutta kylmä tuuli lauloi matalaäänistä kuoleman säveltä, ja terävät jääsirut helisivät, Risto taisteli elämästään. —
Mutta hetken päästä kohosi hän taas pinnalle ja sai kiinni kelluvasta maljasta. Vielä muutama ponnistus, ja hän pääsi jäälle kädessään kultainen ehtoolliskalkki.
Kuun valo oli muuttunut valkeammaksi, ja tuuli oli tyyntynyt. Riston vaatteet olivat kimalteisessa riitteessä ja vihdoin ne kokonaan jäätyivät. Tultuansa rantapengermälle istahti hän hetkiseksi ja katseli sylissään olevaa kultaista maljaa. Se oli täynnä punaista vettä, se helmeili niin kiehtovasti kuun valossa kultaisessa maljassa. Hän kohotti sen huulillensa ja maistoi —, se oli viiniä, Kiesuksen verta!
Risto lähti liikkeelle, sillä niin ankarasti hän paleli, että vaivoin saattoi maljaa käsissään pidellä. Jos joisi siitä vähäisen, se niin lämmittäisi ajatteli hän. — Mutta se on sovituksen verta —, hän voitti kiusauksen ja juoksi raskas kalkki kädessään, pisaraakaan ei siitä läikkynyt, vaikka malja vaappui.
Pitkä oli taival, kylmä oli, vaikka kuinka juoksi.
— Jos sittenkin hiukan maistaisi, vain hiukan! —
Samassa näki hän kuinka puhdas, valkoinen jänis säikkyen hyppi yli tien, Risto säpsähti ja ajatteli:
— Viattomana saavu Herran huoneeseen, sillä hän on armahtanut sinut kylmästä kuolemasta — — ja hän kiihdytti juoksuaan. — —
Vihdoinkin seisoi hän avonaisella sakariston ovella, kirkosta lehahti hyväilevää lämpöä hänen kasvoillensa, ja hän pysähtyi hetkiseksi. Sitten kulki hän yli hohtavan kuun varjon lattialla ja pysähtyi ristiinnaulitun kuvan edessä.
— Olen täyttänyt lupaukseni, olen vapaa — — — vapaa kaikesta, — ajatteli Risto ja kohotti maljan huulillensa. Niin katkeran kirpelää se viini oli, mutta sittenkin hän siitä joi, hengittämättä joi — — —
Kalpeat aamutähdet jo katselivat kirkon pienistä akkunoista, ja yhä seisoi Risto alttarin ääressä kultainen malja huulillansa. —
Päivä jo paistoi, kun kirkon ovet aukenivat, ja papit saapuivat messuun, mutta yhä seisoi Risto ja joi.
Kauhuisina yrittivät papit riistää maljaa hänen käsistään, mutta jäätyneet kädet eivät taipuneet. Hiljaa tuskin kuultavasti kuiskasi Risto:
— Pohjattomat ovat ihmisten synnit! –
Pelon valtaamina koittivat papit viedä häntä ulos, mutta turhaan, sillä hän oli jäätynyt lattiaan kiinni. Ja kuollut ilme kasvoissaan sopersi hän:
— Loppumaton on sovituksen veri! -Mutta papit tupruttivat pyhääsavua, ja kuoripojat lauloivat katumusvirsiä, vaan turhaan, sillä onneton Risto vaan joi ja änkytti:
— Kaikki synnit eivät vielä ole sovitetut! —
Mutta silloin huusi piispa korkealla äänellä:
— Ken Herran pyhyyttä on pilkannut hän on ikuisen kadotuksen oma, sillä vaikka maailman valtameret huuhtelisivat hänen sydäntään, niin ei se sittenkään puhdistuisi, sillä pyhyyden pilkka on mustin synti! — Ja urut pauhasivat, ja savut tuoksuivat, mutta Risto huusi yli pauhun:
— Kiesuksen veri on mustien syntien peso! — Samassa kaatui hän kuolleena maahan, ja tyhjä kultainen malja vieri helisten pitkin kivistä lattiaa.
Kilvaten riensivät papit sitä ylösnostamaan, mutta kauhukseen huomasivat he, että sen pohja oli puhki — — — eikä siinä sittemmin mikään uusi pohja kestänyt, sillä yksi ihminen oli siitä juonut itsellensä -kuoleman ja anteeksiannon — —
Paljon oli luostareissa ja kirkoissa pyhäinjäännöksiä, joita hartaat munkit rukoilivat aamusta iltaan, ja uskovainen kansa suuteli lasikupuja, joidenka alla nämät pyhät esineet olivat nähtävinä.
Niin tapahtui, että Pyhä isä tahtoi Roomaan kerätä kaikki ne Kristuksen ristin palat, jotka vielä saattoivat mahdollisesti löytyä kirkoissa ja luostareissa. Ja hän antoi julistuksen, että ikuinen autuus tulee sen osaksi, joka tuo Roomaan Kristuksen ristin kappaleen. —
Ja sankat sarjat pappeja ja munkkeja matkusti Roomaa kohti mekkonsa alla palanen ristin puuta. Pyhä isä hymyili ja siunasi lahjoja kantavia alamaisiaan.
Mutta pian kuoli Pyhän isän hymy, sillä ristin palasia tuli liikaa. Hän kävi levottomaksi, sillä Vatikaanin kirkon sakaristo täyttyi kuivista puun kappaleista. Ja hän määräsi kokonaisia munkkikuntia niitä palasia ristiksi sommittelemaan, ja siten syntyi monia kymmeniä ristejä.
Pyhä isä katui koko julistustaan, sillä usko ristinpalasten voimaan oli vaarassa kadota. Mutta hän antoi asettaa kaikki ristit suurelle torille, ja kansa nauroi ristien paljoutta.
Niin saapui Pyhä isä suuren joukkueensa saattamana sille suurelle torille ja julisti, ettei oikea Kristuksen risti enään ole olemassa, ja kansa kalpeni. — Mutta Pyhä isä jatkoi, että näiden ristien suuri voima on ollut siinä, että niille on vihmottu vettä astiasta, josta Kristuksen ruumis pestiin, ja kansa lankesi polvilleen. —
Niin oli kirkon erehtymättömyys pelastettu, ja Pyhä isä iloitsi kardinaaliensa kanssa. Hän aikoi juuri poistua, kun läpi kansanjoukon tiensä raivannut vanhus astui keskelle toria ja huusi korkealla äänellä:
— Häväisty on Herran risti, joka lepää tuolla noiden lukemattomien joukossa! —
Kansassa syntyi voimakasta liikettä, ja Pyhä isä kalpeni, mutta hetken päästä tointui hän ja huusi:
— Astu esille oikean uskon solvaaja ja todista sinun suuri valheesi! — Mutta kansa taputti hyväksyen käsiään. Pyhä isä viittasi kädellään, syntyi kuoleman hiljaisuus.
Vanhus astui huojuvin askelin korkeata istuinta kohti ja lankesi maahan polvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut häntä. Kansa katseli henkeä pidättäen. Vanhus korotti vapisevat kätensä taivasta kohti ja rukoili väräjävällä äänellä:
— Herra, Herra älä anna palvelijasi häpeään tulla, vaan paljasta Sinun totuutesi — Ja väkijoukko seisoi vaieten.
Niin kuului äkkiä voimakas romahdus, paloista koottujen ristien korkeat pinot kaatuivat, ja puunpalaset sinkoilivat ympäri toria. Mutta vanhus vaan rukoili. Ja hänen siinä rukoillessaan alkoi hänen eteensä keräytyä pieniä laudanpalasia, jotka itsestään liittyivät toisiinsa ja vähitellen järjestyivät ristiksi. Vanhus katsahti Pyhään isään. —
Hän istui kalpeana, ja kansa tuijotti syntyvää ristiä. Kun se oli koossa, nousi vanhus ja katseli ympärillä seisovaa kansanjoukkoa, joka huusi ja taputti käsiään, sillä se oli saanut takaisin Herran ristin, mutta Pyhä isä oli pudota istuimeltaan.
Ja tapahtui, että kun vanhus siinä seisoi ja vastaanotti kansan suosionosoituksia, että liiallinen ilo pakahdutti hänen sydämensä, ja hän kaatui kuolleena ristin päälle. Kansa vaikeni, ja Pyhä isä nousi istuimeltansa ja huusi:
— Hän luuli tuntevansa ristin salaisuuden ja pilkkasi Jumalaa, mutta taivaan tuomio lankesi hänen päällensä! — Ja kansa lankesi maahan polvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut heitä — —
Vaan vanhuksen kuollessa lensivät ristinsirpaleet eri tahoille niin, ettei niitä voitu toisista sirpaleista eroittaa. Ja hurskaat munkit palasivat koteihinsa povellaan palanen Kristuksen ristiä, jolle oli priiskoitettu vettä siitä pyhästä maljasta. — — —
Mutta samana hetkenä kuin vanhus kuolleena kaatui Kristuksen ristin yli, syntyi etäisessä maassa lapsi, jonka sydämessä oli uskonpuhdistuksen voimakas itu — — —
Monen monta unetonta yötä, monta ristiriitaisten ajatusten pimeää hetkeä oli Pitkä-Piena viettänyt! Niin tulisesti hän rakasti Rannan-Pirkkoa. Yksinpä ajatus, saada hänet omistaa, syöksi veren hänen poskillensa, kuuma huuma suonissansa souti, rintansa paisui, ja ikuisen onnen lämmittävä laine läikkyi povessansa. —
Vaan hiljaa hiipien, huomaamatta, epätoivo hänen sieluunsa sukelsi; tuskin vielä syntyneenä se jo kasvoi varmuudeksi, - niin hän tiesi sen varmaan, olihan Pirkko itse sanonut: — toista lemmin! — Vaan pilkistipä toivo sentään toisinaan hänen pimeään poveensa; — ehkä aikaa voittain Pirkko heltyisi, ehkä suuri lempensä sytyttäisi tulosen Pirkon rinnassa!
Mutta yhtäkkiä poljetun rakkauden loukattu ylpeys kohotti päätänsä; se nousi, vastustuksista huolimatta se kohosi, tummana kyynä se mateli ja vihan siitti. — Lailla syysyön se hitaasti hiipi, ensin hämäränä, vihdoin synkkänä pimeytenä se sielun valtasi ja pimitti sen. Tummuneessa sielussa asui vain yksi valtava, ihana tunne — kosto.
— Kostan, kostan, — puheli Pitkä-Piena itsekseen syöksyessään ulos talviseen yöhön. Taivaan ikitulet kirkkaina loistivat tummalla pohjallaan. Vinha viima puhui pohjoisesta, huokuen hyytävää kylmyyttä Pitkän-Pienan kuumille ohimoille. Nietos jalan alla ulvahteli Pitkän-Pienan hurjasti juostessa Rannan-Pirkon mökkiä kohti.
Pian oli hän suuren kivikirkon kohdalla, jonka kiilamainen katto näytti yhtyvän taivaanlakeen. — Yhtäkkiä hän pysähtyi, vaivoin pidättäen läähättävää hengitystään, hän kuunteli, — hän terästi kuuloaan, vaan ei kuullut muuta kuin tuulen kohinaa kalmiston kuusissa.
— Tuuli se vaan, — ajatteli hän ja joudutti juoksuaan. — Jo seisoi Pitkä-Piena Pirkon asunnolla. Hän painoi korvansa pirtin seinään, ei kuulunut risahdustakaan; - He nukkuvat kaikki —, mutisi hän itsekseen, jos surmaan hänet, surmaan samalla molemmat sisarensa, viattomat raukat — viaton Pirkkokin! —
Lemmen lämmittävä sisäinen tuli ei vielä kokonaan ollut sammunut, vielä kerran se hetkeksi hulmahti, Pitkä-Piena kotvan epäröi. Vaan ikäänkuin karkoittaen heikkouttaan hän läähättäen sopersi: — Kostoa sinulle, sieluni surmalle! —
Hän painoi raskaan tukin teljeksi ovelle. Notkeana, joka taholle vaanivana, kuin saalista tavoittava peto, hän liikkui kantaessaan tuohia ja risuja vajasta. Teräs kalskahti piin laitaan, taula hehkui, ja käpristyen tuohet tuleen syttyivät.
Hurjina silmänsä kiiluivat, vaahto suustansa pursusi, kun hän katseli kuinka ahnaat liekit lipoivat tuvan kuivia perushirsiä. -Komeana roihusi Pitkän-Pienan kokko jouluyössä! — — —
Kirkonkellot alkoivat kumahdella, Pitkä-Piena säpsähti; — he ovat nähneet tekoni! - Hurja riemunsa muuttui kauhuksi, — pois, pois —, ja hän alkoi rajusti juosta järven jäälle. — Kellojen soitto yltyi valtavaksi pauhuksi, ihmiset ajoivat kohti Herran huonetta, soitto kutsui jouluaamun jumalanpalvelukseen. —
* * * * *
Kirkkoon ajava seurue löysi kaukaa järven jäältä miehen ruumiin, jonka tunsivat Pitkäksi-Pienaksi, ja ajaessaan ylös Rannan ahdetta näkivät Rannan pirtin palaneeksi.
Pitkä-Piena oli tukehtunut ankaraan juoksuunsa. — — —
Vaan eipä onnettoman ruumis pysynytkään haudassaan. Haudastaan nousi Pitkän-Pienan luuranko ja asettui seisomaan kirkon eteiseen suureen seinäkomeroon vihkivesimaljan kohdalle, eikä poistunut ei rukouksilla eikä suitsutuksilla. Siinä seisoi Pitkän-Pienan luinen runko seurakuntalaistensa kauhuna siksi, että oli rikkonut joulurauhan surmaamalla kolme viatonta neitoa. —
* * * * *
Vuosikymmeniä on vierryt siitä kun Pitkä-Piena poltti Rannan pirtin; yhä seisoo hänen luurankonsa seinäkomerossaan.
Oli taaskin aikainen jouluaamu. Pappilan lapset heräsivät varhain unestaan ja tahtoivat leikkimällä kuluttaa aikaansa, kunnes kirkkoon lähdetään.
— Kuule Ursula, me tahdomme leikkiä jotain oikein hauskaa —, puhelivat lapset hoitajalleen.
— No, mitä hauskaa? —
— Nouda meille vaikka Pitkä-Piena kirkosta —, ehdotti vanhin, — niin tuo, tuo, huusivat lapset yhdestä suusta.
— Ei sitä sieltä saa —, vastusteli Ursula pelokkaana.
— Saa sen, se liikkuu mielellään jouluaamuna! —
Eikä Ursula voinut muuta kuin suostua lasten outoon ja kamalaan oikkuun, hän ei uskaltanut vastustaa, sillä lapset olisivat kannelleet äidilleen, joka oli nuori, vallaton rouva. –
Ursula sytytti tuohuksen ja astui ulos kylmään yöhön, hän värisi kylmästä ja pelosta. Pakkanen paukahteli pappilan tuvan nurkissa, Ursula oli pudottaa pelästyksissään tuohuksen kädestään — — — kylmä hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän saapui kantamuksineen lastenkammioon.
Lapset parkaisivat pelosta ja huusivat, — vie pois, pois — — sillä eivät he uskoneet Ursulan uskaltavan tuoda Pitkää-Pienaa. Juoksujalan palasi Ursula saman tien ja seisotti Pitkän-Pienan paikallensa, vaan juuri kun hän oli päästämäisillään siitä irti, tarttui luuranko lujasti häneen luisella kädellään. Kauhun tyrmistämänä pudotti Ursula tuohuksen ja yrittäissään riuhtaista itsensä irti astui hän sen päälle. Tuohus sammui — —, luuranko tarttui toisellakin kädellään ja painoi häntä vasten luisia ryntäitään. Hillittömästi itkien rukoili Ursula armoa — —
— Mene kirkkoon ja rukoile siellä olevalta morsiameltani minulle armoa, niin olet vapaa! —
— Mahdotonta, mahdotonta, ovethan ovat lukitut, — nyyhkytti Ursula.
— Vanno rukoilevasi, niin päästän sinut, ovet kyllä aukenevat! JaUrsula vannoi pyhän valan.
Tuskin oli Ursula vapautunut luisesta syleilystä, kun kirkon ovet juhlallisen hitaasti aukenivat. Kirkas valo loisti alttarilta, jonka ääressä kolme impeä hohtavan valkeissa puvuissa polvistuneina rukoili. Heidän ohimoillaan väreili jumalallinen kirkkaus, ja kultaiset kirjat heidän käsissänsä välkkyivät kuin aurinko. Urut soivat hiljaa, niin utuisen vienosti, ja heleät naisäänet yhtyivät urkujen hyminään. —
Ääniaallot paisuivat vähitellen valtavammiksi, tuntui kuin temppeli olisi avartunut — soitto paisui paisumistaan, ja valkeiden neitojen kiitosvirsi kaikui mahtavana. -Ursulan valtasi syvä hartaus, ja hän lankesi maahan impien eteen.
— Vapauttakaa Pitkän-Pienan sielu —, rukoili hän. Valo ristiinnaulitun edessä himmeni, ja päätään pudistaen herkesivät immet laulustaan.
— Päästä, oi päästä minut, olet tuomittu, armoa ei sinulle suoda! —
— Rukoile innolla, rukoile palavasti! –
Ursula polvistui toisen kerran ja rukoili:
— Lepoa, rauhaa suokaa hänen sielulleen rakkautensa tähden! —
Valo ristiinnaulitun edessä kokonaan sammui, urkujen pauhu taukosi, ja kaamea hiljaisuus täytti temppelin.
— Ikuisesti olet kadotettu, syntisi ovat liian suuret, oi päästä minut! —
— Rukoile kauniimmin, rukoile! Armonsa he minulle suovat, onhan jouluaamu, rauhanhuomen! —
Ursula ryömi pimeässä alttarin juureen ja rukoili:
— Kristuksen tähden armoa hänelle! - Samassa leimahti kirkas liekki ristiinnaulitun edessä, urut soivat pauhaten, ilman täytti pyhä suitsutus, ja hohtavat siivet puhkesivat impien hartioille, vieno tuulen henki väreili temppelissä, ja hohtosiipiset kohosivat kohti korkeutta häipyen katon hämärään.
Ursula palasi eteiseen, kuului kova kolahdus, kirkon ovet sulkeutuivat, ja laatta lattiassa liikahti. Tyhjä oli Pitkän-Pienan komero, tyhjä vihkivesimalja sen edessä. - Avoimesta eteisen ovesta näkyi jouluaamun taivas; vaaleat olivat taivaankannen kiiluvaiset, vaaleat olivat Ursulan posket. —
Laterani-kirkon edustalla Roomassa tunkeili paljon väkeä. — Scala santa, scala santa oli joka toinen sana odottavien keskustelussa.
Aina Jerusalemista saakka olivat ne laivalla tuodut Roomaan, Pyhän isän mahtavaan Roomaan. Lautaisissa laatikoissa ne olivat tulleet niin, ettei odottava väkijoukko ollut nähnyt vilahdustakaan siitä valkoisesta, hohtavasta marmorikivestä, mutta nyt olivat ne kivilohkareet rakennetut Laterani-kirkkoon, oli niiden vihkitilaisuus, ja kansa odotti levottomana ovien avautumista.
Vihdoinkin, kuin sulkunsa murtanut kevätkoski, tulvehti ihmisjoukko ovesta sisään, mutta vain pieni osa sinne mahtui, ja ulkopuolelle jääneet odottivat jännittyneinä kertomusta siitä mitä siellä sisällä tapahtui. Ja aina vähä väliä kertoi joku ulostuleva munkki odottavalle joukolle ihmeellisiä asioita niistä marmoriportaista, jotka olivat olleet Pilatuksen palatsissa ja joita myöten Kristus oli astunut, kun hän lähti ristinkuolemaan.
Ja eräs munkki kertoi:
— Tuskin olivat ovet avautuneet, kun eräs vaimo alkoi nousta niitä valkoisia portaita. Aluksi tuntui hänen käyntinsä niin helpolta ja kevyeltä, mutta mitä ylemmäksi hän tuli sitä raskaammilta tuntuivat hänen jalkansa, ja kolmannella portaalla ylhäältä lukien kompastui hän, mutta yrittäessään nousta tunsi hän itsensä voimattomaksi ja polvillaan ryömi ne viimeiset askeleet.
Mutta ylös tultuaan kaatui hän hengetönnä valkoiselle marmorilaatalle —, hän oli saanut armon Herran edessä! — — —
Kun tämä tapahtuma oli tullut Pyhän isän tietoon, julisti hän, että scala santaa on noustava polvillaan kulkien ja ken sen tekee hän saa suuren anteen.
Niin tapahtui, että ihmiset kilvan riensivät Laterani-kirkkoon ja polvillaan nousivat näitä portaita, vaikka se oli raskasta ja vaivaloista, ja he suutelivat kolmea ylintä porrasta, joissa Kristuksen veren jäljet olivat valkoiseen kiveen syöpyneet.
Mutta suuri oli katuvaisten syntisten luku, ja marmoriportaat alkoivat kulua, särmät pyöristyivät. Silloin laudoitettiin portaat, ja kilvaten kiipesi kristikunta näitä pyhiä portaita.
* * * * *
Pölyisenä, matkasta uupuneena astui vaaleatukkainen, sinisilmä nuorukainen eräänä iltapäivänä Laterani-kirkon pääovesta sisään: jaloissaan oli hänellä tuohiset kuluneet taniaiset ja kädessään pitkä, katajainen ryhmysauva.
Heti ovensuussa lankesi hän polvillensa ja alkoi ryömiä portaita kohti. Lähellä seisova avulias munkki tarjoutui tekemään tämän vaivaloisen työn pienestä maksusta, mutta pyhiinvaeltaja sanoi:
— Itse on minun noustava levottoman sieluni portaita! —
Ja hän suuteli ensimmäistä porrasta. Näin suudellen jokaista porrasta saapui hän vihdoin ylimmälle askeleelle ja hän rukoili:
— Herra minä kiitän Sinua, että sinä annoit minulle voimaa nousta minun sieluni sameista syvyyksistä sen kukkuloille! —
Mutta silloin puhkesi hänen sauvansa ryhmyistä ohuita oksia, hienot vehreät neulaset eivät koskettaissa pistäneet, ja vasta syntyneet katajanoksat kantoivat pieniä kukkia, vaan vaalea nuorukainen itki, sillä kukkivan katajan tuoksu oli tervehdys hänen kaukaisesta kotimaastaan.
Kun Pyhä isä kuuli sauvaihmeestä, kutsui hän sen hurskaan, vaalean nuorukaisen luoksensa ja pyysi nähdä sitä ihmeellistä sauvaa, ja Pyhän isän huone täyttyi kukkivan katajan tuoksulla.
— Pyhä, pyhä on tämän puun tuoksu oleva, sillä Jumalan armo on sinun kädessäsi kukalle puhjennut, palaja kotimaahasi puhdistuneena —, sanoi Pyhä isä ja siunasi polvistuvaa nuorukaista. —
* * * * *
Lunta sataa, suurina tähtinä putoilevat hennot lumihyötyvät. — Lunta sataa, Turun punaiset tiilikatot peittyvät valkoiseen untuvaan. Uupunut matkamies astuu verkalleen pitkin Auran siltaa, kädessään on hänellä katajainen ryhmysauva. — Lunta sataa, kevyet kiteet kimmeltävät hänen keltaisilla kiharoillaan. — —
Hän tulee tuomiokirkon portaiden eteen ja puhelee hiljaa:
— Scala santa, kaikki nousu elämässä kulkee sinua myöten! —
Nöyränä ja pelokkaana lähestyy hän kuoria, jossa harmaaparta pappi messuaa. Pappi tuntee jo kaukaa lähestyvän nuorukaisen ja huutaa: — Pakene Herran pyhästä, sillä vielä veljesi veri hänen hautakivellänsä kukkii! —
Mutta kalpea veljensurmaaja kulkee nöyränä kuorissa olevan veljensä hautakiven luo ja langeten polvillensa rukoilee:
— Herra, minä nousin kerran, älä syökse minua syvyyteen! —
Mutta sauvaan puhkesivat katajaiset kukkivat oksat, ja pienet katajankukat imivät itsensä punaisiksi hautakiven hyytyneestä verestä, ja kalpea nuorukainen lausui:
— Scala santa, raskas on elämässä nousu, scala santa, jokaisen on sinua kuljettava kerran, scala santa, sinä olet jokaisen sielussa! —
Ja veljensurmaajan sieluun palasi uuden elämän kirkas toivo, ja korkean temppelin ilma tuli pyhälle katajan tuoksulle — —
Kopeana astui Herska suureen tupaan, jossa pitkän, yhdestä hongasta veistetyn pöydän ääressä istui joukko meluavia miehiä oluthaarikat edessään.
Herska oli pahamaineisen talon pahamaineisin vieras, hänellä oli pitkä, pörröinen, vaalea tukka, joka lakin alta valui otsalle niin, että miltei peitti hänen pienet, palavat silmänsä, Herska oli seudun kuuluisin tappelupukari.
— Lisää olutta, emäntä, tätä poikaa janottaa —, huusi hän ovea kiinni läimähyttäessään. Hänen lähestyessään pöytää antoivat nuoremmat miehet hänelle sijaa, vaikka olikin jo ahdasta.
Punakka tihrusilmä eukko laskeusi lattialuukusta kellariin hampaittensa välissä roihuava päre ja kädet täynnä tyhjiä haarikoita.
— Katosi kuin kärppä kivenkoloon —, nauroi Herska.
Keskustelu ei tahtonut enään oikein sujua, sillä Herskan tullessa tuntui kuin tuvan ilma olisi käynyt raskaammaksi. Nuori Iikka, joka oli tunnettu rohkeudestaan ja sukkeluudestaan, sanoa tokaisi kotvan kuluttua:
— On niistä pyhäpäivistä ainakin se apu, ettei tarvitse ruumistaan kiusata! —
— Onpa niinkin, mutta sielu se pyhäisin vaivaantuu —, yritti joku laskea leikkiä.
— Minusta sentään voisi kirkkoa rakentaa pyhänäkin, sillä sehän on pyhää työtä —, puheli eräs vanhanpuoleinen mies, joka jo silmin nähtävästi oli päihtynyt.
— Jaa rakentakaa te kirkkoa koska haluatte, minä en enään niihin töihin tule —, sanoi Herska vilkuttaen pieniä silmiään.
Mutta samassa palasi juomalan emäntä unkeasta kammiostaan, tuoksuva olut vaahtosi haarikoissa, ja lukemattomat kädet kurottautuivat niitä tavoittelemaan.
Nopsajalka Iikka ehti ennen ylpeätä Herskaa, mutta tuostapa Herska tulistui, hän sieppasi haarikan Iikan kädestä ja heitti sen sisällön vasten Iikan kasvoja. Iikka sivalsi puukkonsa, syntyi kauhea meteli. Päihtyneet miehet koittivat rauhoittaa kamppailevia, jotka taistelivat kunniansa puolesta.
Muori oli pudottanut päreen hampaittensa välistä ja pakeni huutaen peräkamarin ovelle, sillä silmänräpäyksessä oli tuvan lattia muuttunut päihtyneiden miehien hurjaksi temmellystantereeksi. Pöydällä palava korri kaatui ja sammui.
Kuului kova, sydäntä viiltävä kiljahdus, yhtäkkiä kaikki hetkeksi vaikeni — —, kuului sitten pehmeä jysähdys niinkuin joku olisi pudonnut maahan, ja äänettöminä pakenivat tappelijat tuvasta taivasalle.
Kauhuissaan oli muori vetäytynyt kamariinsa ja koitti kehoituksillaan ja huudoillaan saada ylös talon nuorta renkiä Hintiä, joka makasi sairaana ovivuoteessa, mutta turhaan, sillä kuumeen uuvuttama Hinti ei voinut liikuttaa itseään.
Eukko painoi päänsä oveen, tuvassa oli kaikki hiljaista. Hän sytytti päreen ja hiipi varovaisesti tupaan. Sinne tultuaan näki hän lattiassa punaisen veriviirun, avoimesta lattialuukusta kuului syvä huokaus, päre putosi, ja tiedotonna vaipui eukko lattialle.
* * * * *
Varhaisesta aamusta illan hämärään asti kuului maantien sivulta kiven kilkatusta, sillä suurta kivikirkkoa siellä rakennettiin.
Oli helteinen päivä, työväki piti paraikaa ruokalepoa.
He keskustelivat hiljaa miltei kuiskaten siitä kamalasta sunnuntai-illasta; siitä oli jo kohta pari viikkoa kulunut.
— Sitäköhän se Herska tarkoitti, kun se sanoi, ettei se enään kirkon töihin ryhtyisi, — puheli eräs joukosta.
— Ei se mitään, mitäs niistä juopuneen sekaisista puheista, puhui mitä sattui —, sanoi toinen.
— Mutta ei sitä vaan sen koommin ole työhön kuulunut —, puuttui puheeseen kolmas, — eikä se ole uskaltanut näyttäytyäkään sen jälkeen, pelkääköhän se joutuvansa rautoihin, mutta kukas sitä taitaisi todistaa, että juuri hän Iikkaan osui, silloinhan oli pilkkosen pimeä!
—Sitäpaitsi on talon renki, se kalpea Hinti jo vangittu, sillä häntä laki epäilee! —
— Mutta olihan se silloin sairaana! —
— Jaa mitäs siitä, mutta Hinti oli ainoa mies, jonka siinä talossa sinä iltana tiedettiin olevan, niin sanotaan! —
Miehet nauroivat hiljaa, mutta samassa kiintyi heidän huomionsa toisaalle. Pitkin pölyistä tietä näkyi kulkevan kolme miestä aivan lähekkäin, kun ne tulivat lähemmäksi saattoi helposti erottaa, että se keskimmäinen kulki sidottuna niiden kahden välissä.
— Siellä sitä kalpeata Hintiä kuletetaan, sanoi yksi työmiehistä.
Kirkon kohdalle tultuaan istuttivat saattomiehet sen nuoren köysillä sidotun eräälle kivilohkareelle kiviröykkiössä, joka oli ajettu kirkon rakennusaineiksi.
— Hintikö se on —, sanoi eräs työmiehistä.
Puhuteltu katseli väsyneesti miestä, joka oli lausunut hänen nimensä, ja sanoi:
— Niin, minä! —
— Mihinkä matka? —
— Kokemäelle —, vastasi Hinti.
__ Kokemäelle —, kertasivat miehet kauhun valtaamina, sillä he tiesivät mitä se nimi merkitsee miehelle, joka sinne sidottuna kuljetetaan!
— Murhanko olet tehnyt —, kysyi sama mies, hän ei tiennyt koko tapahtumasta mitään.
— En, olen viaton! —
– Viaton —, toisti toinen kuljettajista, — sinä tapoit Iikan siinä huonomaineisessa talossa! —
– En minä —, useat miehet säpsähtivät kuullessaan nuo sanat ja muuttuivat kasvoiltaan oudon näköisiksi.
– Vai et sinä, sinä olet sen talon renki, olet emännän kätyri, sinut sieltä peräkamarista tavattiin, kun Iikan ystävät tulivat häntä hakemaan, murhaaja olet, ja kuolema on palkkasi —, puhui toinen kuljettajista.
— Kysykää emännältä! —
— Niin siltä parhaimmalta, sitä paitsi ei se taida puhua, Herra rankaisi sitä halvauksella! —
— Jos olisin murhaaja kuolisin ilolla tekoni sovitukseksi —, nyyhkytti Hinti, -mutta viattomana kuolla, kuolla nuorena se on katkeraa! — Suuret kyyneleet vierivät pitkin kalpean nuorukaisen poskia, ja useat ympärillä seisovista miehistä käänsivät kasvonsa poispäin, sillä he tiesivät kaiken, mutta heistä tuntui edullisemmalta vaieta.
— Niin totta kuin olen viatoin itkeköön tämä kivi, jolla istun, ikuisesti verta —, sanoi Hinti ja nousi seisomaan.
Verkalleen asteli pitkin pölyistä tietä kolme miestä Kokemäkeä kohti, mutta se keskimmäinen hoiperteli, sillä hän oli kuoleman oma — — —
* * * * *
Rauhallisena virtaa Kokemäenjoki loppujuoksussaan merta kohti, keltaiset upukat sen liejuisilla rannoilla ovat sulkeneet upunsa ja keinuvat hiljaa, uupuneina, sillä on kesäinen ilta.
Jylhänä seisoo korkea, musta hirsipuu Kokemäenjoen partaalla, sen varjo makaa maassa niin pitkänä ja raskaana, sillä on kesäinen, myöhä ilta.
Rauhallisena astuu kookas, kalpea nuorukainen rahille hirsipuun alla, hänen kalpeat poskensa saavat auringolta punaisen hohteen, sillä on kesäinen ilta.
Kokemäen kellot kumajavat kesäisenä iltana, kuumasta maasta nousee viileä sumu, ja niinkuin kellojen soitto liitelee vapautunut, viaton sielu korkeuksia kohti — — —
* * * * *
Mutta siellä missä uutta kivistä kirkkoa rakennettiin, siellä oli ääntä ja liikettä. Herska oli palannut kirkon työhön, sillä vaara oli ohi, eikä kukaan enään uskaltanut puhua siitä tapahtumasta.
Eräänä iltana nosti Herska muiden miesten kanssa suurta kiveä kirkon seinään, se oli jo paikallaan, ja yksin hän täytteli savella muurissa olevia koloja; aurinko laski punaisena korkean harjun taa.
Yhtäkkiä huomasi hän, että hänen kätensä olivat veriset, eikä hän kuitenkaan voinut huomata niissä haavaa, hän katsahti kiveen, jota vasten hän nojasi toisella kädellään, ja huomasi, että kivi tihkui verta, viattoman verta! Hän alkoi huutaa kauheasti, menetti tasapainonsa ja putosi maahan lyöden ohimonsa terävään kiveen.
Kun toverit saapuivat paikalle löysivät he Herskan kuolleena maasta ja näkivät, että kivi kirkon seinässä tihkui verta, ja yksi miehistä lausui:
— Jumala on armollinen —, ja kaikki polvistuivat maahan verikiven kohdalla, johonka laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat. — —
— Miksi karjuu kohiseva koski, mitä huutaa Nokianvirta, hyytävät vedet, hyiset pyörteet, mitä itkette yössä! — Mitä ulvot, miksi uliset Jäämimaan pyhä virta —, näin puhui suurkodan uljas Pii-sydän ja kääntyi toiselle kyljelleen kodan pehmeällä poron taljalla.
— Emo, kuuletko sa Nokian laulun, kuuletko himohuokunan kamalan, — — nukut akka, naisesta ei valvojaksi! —
Hiillos riutuu paaden päällä, nukkuu emo, lapset nukkuu, Pii-sydän vaan ei nuku, silmänsä tuijottavat, korvansa kuuntelevat jokaista säveltä kosken laulussa. Hän tarttuu poronsuoniseen rihmaan hiilipaaden vierellä ja kiskaisee voimakkaasti siitä, talja siirtyy savuaukolta, tanot katossa aukon suulla väräjävät, ne soivat matalaäänisesti. —
Pii-sydän makaa selällään ja tutkien katselee korkeata taivaan kantta, tuuli vinkuu, koski huutaa, ja kevyet tuohet soivat — — —
Pii-sydän kuuntelee henkeään pidätellen ja tähystelee; tähtiä lentää tummalla laella.
— Mitä, lensikö sekin, pohjantähti itää kohden —, mutisee Pii-sydän ja nousee levotonna vuoteeltaan, hän vetää nahkamekkonsa ylleen ja mataa kodasta taivasalle.
Koskelle hän rientää, kuumana verensä kohisee, sydän niin oudon rajusti lyö.
— Mitä ulvot, koski pyhä, miksi riitteesi sulavat, miksi iljankos alenee! — Pii-sydän hyppää putouksen alla vesipaadelta toiselle ja pääsee vihdoin Hälläpyörteen kivelle, jonka juuria koski kuumimmin jauhaa. Hän kohottaa kätensä ja huutaa yli pauhun:
— Kuole ääni hurjan rinnan, vaikene itku vesien! —
Sitten laskeutuu hän polvilleen paadelle ja silmäilee hiidenkirnua kiven kupeella, se on tyhjä, ilman vettä. Hän sieppaa nahkaisen lakkinsa ja alkaa lippiä sillä vettä hiidenkirnuun, mutta se ei täyty, vesi on syönyt puhki kirnunpohjan.
— Jo tiedän, uhria Ukko ulisee —, lausuu Pii-sydän ja painaa jäätyvän lakkinsa suortuvilleen. Ketterästi kuin ilves hyppii hän kiveltä kivelle iljankoihin lipeämättä.
Tuuli ulvoo, pohja pölyttää lunta, Pii-sydän hiipii kotaansa, lämmin, unkea ilma lehahtaa hänen kylmille kasvoillensa, hän sulkee savuräppänän ja koittaa nukkua. - Otava ei vielä ole kiertoansa tehnyt, kun Pii-sydän akkansa herättää:
— Uhria Ukko ulisee, hae valkein uuhilammas, en tiedä mistä vihansa heitti! —
Emo palaa uuhikodasta, jäärän tuo.
— Unohdit isäntä, eihän Ukko uuhta huoli! —
Pii-sydän sitoo jäärän jalat ja heittää sen olallensa, sitaisee vielä uhripussinsa kupeellensa ja nousee suksilleen —
* * * * *
Pyrynä lumi tuprusi, kun Pii-sydän hiihti. Kuun viimeinen sakara paloi taivaan rannalla kellervänä, tähdet kelmenivät päivän puolla, nouseva rusko ennusti aamua, mutta levotonna kulki pohjantähti.
Sukset luisuivat, lammas määki hartioilla, ja rajusti hiihti Pii-sydän.Kuu katosi, hän hiihti yhä.
Päivä nousi, ja itsekin hän nousi uhrivaaran harjanteelle.
Pyynikin pyhät petäjät hiljaa huojuivat, ja latu nousi, se taittoi polven ja nousi vieläkin ylemmäksi, jo kuului kosken laulu, Tammer lähellä huurusi huurtaen uhrilehdon puut.
Kuumat hikihelmet putoilivat Pii-sydämen kulmaluilta ja muuttuivat rakeiksi jäisellä hangella. Hän iski suksikeihäänsä suureen petäjään, oksat satoivat huurrettaan, ja kevyet lumihiuteet kimaltelivat uhrijäärän päällä puun juurella.
Pii-sydän katkaisi oksan puusta ja alkoi puhdistaa lumesta uhripaatta, asetti paadelle puita ja reunalle uhrikaluja. Sitten sieppasi hän aseen ja aukaisi teuraan rinnan, asetti sen paadelle ja kaikkosi itse suuren kiven taa tuulen suojaan tulta iskemään.
Punainen veri valui höyryten hangelle ja piirsi kauniita kuvioita.
Mutta äkkiä hyppäsi tupsukorva ilves pyhästä petäjästä maahan, juoksi uhrijäärään käsiksi ja pakeni sen kanssa ylös puuhun. Pii-sydän tyrmistyi kiukusta kun hän näki, että ilves raateli Ukon uhria, viimeiset veripisarat valuivat puusta valkoiselle hangelle.
Jo nousi hidas jäämiveri, Pii-sydän tempasi jousensa, pingoitti sen rivakasti, jousi joudutti nuolta, ilma suhisi, petäjänoksat huojuivat, ja raadellun lampaan ruumis putosi maahan. — Pii-sydän katsahti ylös petäjään, mutta silmänsä sattuivat pohjantähteen, joka levottomasti vilkkui taivaan laella. Ilves kiepsahti lumelle ja verinen sydän suussaan kiipesi toiseen puuhun. Piisydän tuosta enemmän sydäntyi.
Hän sieppasi keihäänsä ja tavoitti sillä ilvestä, mutta rauhallisena se vain pureskeli jäärän veristä sydäntä — — — mutta pohjantähti lepatti levottomasti — —
Ilves hyppäsi hangelle ja juoksi puiden lomissa. Pii-sydän nousi suksilleen ja ajoi pakenevaa petoa. Äkkiä pysähtyi ilves, sen silmät hehkuivat kuin tuli, ja punainen sydän sen suussa säteili kuin tulinen hiili. Pii-sydän kohotti keihäänsä ja iski, mutta osumatta.
Ilves vilisti, pitkin pyhän vaaran harjannetta, vihdoin alas Pyynikin mäkeä Pyhäjärven jäälle.
Siellä pysähtyi se ja katseli uhkamielisesti Pii-sydäntä, joka piirsi sauvallaan lumeen kolme tähteä, sitten hiihti hän sydämen muotoisen ladun pedon ympärille ja piirsi neljä ruusua sydämen kärkipuoleen, nyt ei peto enään voinut liikahtaa. Pii-sydän mutisi loihtuja ja iski keihäällään ilveksen hankeen, ja punainen uhriteuraan sydän värisi hangella.
Pii-sydän lankesi maahan ja kiitti Ukkoa, mutta hän näki, että pohjantähti oudosti taivaalla lepatti. Oli jo kirkas päivä, ja kuitenkin katseli yksinäinen pohjantähti lumisia metsämaita.
Pii-sydän uhrasi jäärän Ukolle, mutta sen punaisen sydämen kätki hän uhripussiinsa ja palasi kodalleen — —
* * * * *
Mutta pohjantähti seurasi häntä koko matkan ja pysähtyi hänen kotansa kohdalle.
Pii-sydän kuuli kodasta lapsen itkua ja ilokseen näki hän emon sylissä pienen lapsen. Hän asetti uhrikalunsa kodan pyhälle hiilipaadelle ja rukoili Ukkoa. Mutta vastasyntynyt nähdessään sydämen paadella avasi suunsa ja puhui:
— Pii-sydän, Ukko ei enään uhria kaipaa, ilves sydämen Ukolta riisti, riistä sinäkin sydämesi häneltä ja lahjoita se Kaikkivallalle! —
Ja tapahtui, että sydän hiilipaadella syttyi suureen liekkiin, ja säkeneet kohosivat kodan kattoa kohti, jossa ne muodostuivat tähtirenkaaksi, eikä ylhäinen pohjantähti enään värissyt korkeudessaan.
Mutta uhrisydän paloi poroksi paadella, ja tähtikehä laskeusi alas ja asettui lapsen pään ympärille, mutta Pii-sydän lankesi maahan lapsen eteen ja lausui:
—Ukko ei sydäntä kaipaa! — Mutta lapsi kohotti pienen kätensä ja sanoi:
— Sinun nimesi olkoon Sydän, nouse ja ilmoita heimollesi minun tulostani! —
Ja Jäämien apostoli nousi ja saarnasi — — sydämen uskoa! —
Herra ja Pyhä Pietari kulkiessaan maailmaa saapuivat kerran Suomenkin saloille. - Matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen, ja väsyneinä istahtivat he sammaleiselle kivelle korkealla kivikkorinteellä.
Kevät teki tuloaan, pohjolan kevät! Ilma tuoksui puhkeavien koivunlehtien pihalle, ja täyteläiset purot solisivat iloisesti rinteitä alas kiitäessään. —
— Noiden purojen solinassa on kylmä sävel —, sanoi Pyhä Pietari —, yhtä kylmä kuin tämän kansan sydän! —
Silloin katsahti Herra Pietariin, tarttui hänen kuumaan käteensä ja sanoi:
— Simon Jonaanpoika, kuumakin koski voi joskus jäähtyä, ja kylmä puro voi kerran lämmetä! — Mutta Pietari ei ymmärtänyt Herran puhetta.
Hän aikoi juuri pyytää Herralta selitystä, kun harmaa lintu lensi heidän ylitsensä ja asettui istumaan nuoren kuusen latvaan aivan lähelle heitä.
Käki alkoi kukkua, ja kaiku vaaranteilta vastasi siihen, vaan kolme kertaa se kukahti ja kuunteli etäistä kuolevaa kaikua.
Ja Pyhä Pietari hämmästyi sen outoa ja suloista ääntä ja sanoi Herralle:
— Käske tuon linnun vielä laulaa, sen ääni on niin ihmeellinen! —
Ja Herra kohotti kehoittavasti kätensä. Käki kääntyi Pietaria päin ja kukahti kolme kertaa, vaarat vastailivat. Pietaria huvitti tämä outo lintu ja hän kysyi Herralta:
— Miksi se niin lyhyeen laulaa, miksi se vain kolme kertaa antaa laulunsa soida! —
Mutta Herra katsahti Pietariin suruisesti ja puhui:
— Kolmasti se laulaa vain siksi, että sen laulu paremmin mieleen painuisi! — Ja käki kukahti taas kolme kertaa, mutta Pietari nauroi, sillä sen kukahdukset olivat niin lyhyitä ja iloisia.
— Muistan,ainamuistan minä ilolla sen lyhyttä laulua —, sanoiPietari, mutta Herra katseli häntä suruisesti.
Kylmä oli varhainen kevätilta pohjolassa, ja vilusta väristen lähtivät he kulkemaan alas laaksoa kohti. Hämärä hiipi maille, mutta niin hitaasti, että Pyhä Pietari sitä oudoksui.
Heidän astuessaan alas kivikkomäkeä vyöryi pyöreitä kiviä heidän edellänsä ja toisiinsa iskien löivät tulta. Pietari kääntyi Herraan päin ja sanoi:
— Anna meille tulta, sillä me palellumme! Vaan Herra ei vastannut mitään.
He kulkivat edelleen ja saapuivat hersyvän suon partaalle. Oli pimeä! —
Siellä täällä paloi suolla liikkumattomia vihreitä virvatulia.
Pietari ilostui nähdessään tulet ja riensi lämmittämään käsiänsä suon reunalla palavalla liekillä, mutta hämmästyneenä kääntyi hän Herran puoleen ja sanoi:
— Tulikin on täällä kylmää! — Mutta Herra vastasi:
— Kaikki lämmittävä tuli ei ole hyvää tulta! — Eikä Pietari taaskaan ymmärtänyt Herran sanoja.
Niin kulkivat he pitkin suon reunamaa ja nousivat taas harjanteen kaltoa ylös. Korkeassa pohjoisessa roihusivat revontulet, jotka valaisivat etäisen taivaan rannan, ja Pietari puhui:
— Pohjoinen palaa tullakseen lämpimäksi! — Vaan Herra lausui vakavasti:
— Tullakseen puhtaaksi! —
* * * * *
Kylmä oli etelän yö! Pietari istui ylimmäisen papin Kaifaan avarassa atriumissa ja lämmitteli palvelijoiden joukossa.
Himmeä oli hiillos Kaifaan suuressa salissa, mutta Pietari poltti siinä toisen kätensä, ja hänen mieleensä muistui yö kaukana pohjolassa, jossa tuli ei polttanut. —
Mutta voimakkaan melun joukosta kuului kukon pitkä laulu — — —
Niin tuli ihmisiä Pietarin luo ja kysyivät tunsiko hän Jesusta, mutta silloin kiehui hänen verensä kuumana koskena, tulinen oli kieltämisen sävy!
Mutta kukko lauloi toisen kerran, niin pitkään se lauloi, ja äänessä oli niin valittava sointu.
Ihmiset menivät ja tulivat ahdistaen Pietaria kysymyksillään, mutta hän kielsi kaiken, ja verensä paloi vihan ja häpeän tulta.
Nyt lauloi kukko kolmannen kerran, ja sen ääni oli särkynyt ja itkevä ja se lauloi niin pitkään — — —
Pietarissa heräsi muisto, lyhyet iloiset kukahdukset, mutta iloiten ei hän niitä muistanut, sillä hän tunsi, että kuuma koski oli kerran jäähtynyt — —, ja hän hiipi pimeään yöhön. —
Puhdistuksen korkea tuli ei taivaalla roihunut, mutta pimeässä povessa syntyi pieni tuli, joka poltti, ja onneton Pietari itki. —
Herra ja Pyhä Pietari kulkivat eräänä kesäisenä päivänä Laatokan kallioista rantaa pitkin. Oli niin kuuma, että he riisuivat jaloistaan ja kävelivät avojaloin aaltojen liukkaiksi hijomilla rantakallioilla, mutta kuumuus poltti heidän jalkojaan, ja he istuutuivat syvälle järveen pistäytyvälle kallioniemekkeelle ja jäähdyttivät jalkojaan viileässä vedessä.
Laatokka lepäsi rasvatyynenä heidän edessään, ja iloiset kalat hyppelehtivät vedessä ja synnyttivät renkaita sileään pintaan. Vaieten katselivat he kalojen iloista leikkiä kunnes Herra vihdoin puhui:
— Simon Jonaanpoika, katso noita eteneviä renkaita tuolla kuultavalla pinnalla, katso kuinka pienestä ne alkavat, pulpahtava kupla on niiden sydämenä, ja ne suurenevat kunnes vyöryvät yli avaran järven! — Niin on minunkin valtakuntani, yhdessä sydämessä se syntyy, laajenee ja valtaa koko maanpiirin! —
Mutta Pyhä Pietari oli katsellessaan huomannut, kuinka renkaat suuretessaan heikkenivät ja kuinka ne vihdoin kuolivat, ja hän kysyi:
— Herra kuoleeko sinunkin valtakuntasi suuruuttaan! — Mutta Herra hymyili ja sanoi:
— Niinkuin kala, joka pulpahtavan vesikuplan synnytti voi vielä toisenkin kuplan siittää, niin minunkin valtakuntani alkaa uudestaan minun toisessa tulemisessani! - Mutta Pietari ei täysin ymmärtänyt Herran puhetta. —
Vaan liian helteiseksi kävi kesäinen päivä, ja Pyhä Pietari ehdotti, että he astuisivat metsän siimekseen. He nousivat ja kulkivat metsää kohti.
Hiljaisina riippuivat koivujen oksat, värähtelemättä seisoivat sinikellot maassa, ja helmeilevä pihka valui pitkin vaikenevien mäntyjen kaarnaisia kylkiä.
He saapuivat korkeiden kuusien varjostamaan laaksoon, ja Herra istahti mättäälle suurilehtisen haapapuun alle, Pietari istui riippakoivun alla. Mutta haavan lehdet alkoivat levottomasti väristä. Ne liikkuivat kiihkeästi pyörien pitkissä kannoissaan, eikä tuuli käynyt —
Koivun lehdet riippuivat velttoina, väreilemättä, ja Pyhä Pietari katseli ihmetellen puiden elämää ja vihdoin hän sanoi:
— Herra, haapapuun sielu on herkempi kuin muiden, koska sen lehdet tyvenelläkin väräjävät! Herkät sielut aina värisevät! Herra, katso se laulaa ja haaveilee, eikä tuuli käy! —
Mutta Herra hymyili eikä vastannut mitään, vaan muutti istumaan suurineulaisen petäjän alle. Haavan lehdet vielä hetken löivät toisiansa, mutta vähitellen niiden elo kuoli, ja Pietari puhui:
— Nyt haaveet loppuivat, nyt näkee haapa unta! — Vaan Herra hymyili, sillä hän tiesi kaikki. — Pietari nousi ja keräsi sielukkaan puun untuvaisia siemeniä. —
Niin muutti Herra taas haapapuun alle istumaan, sillä petäjän runko valui pihkaa, mutta haavan lehtien tulinen taistelu alkoi, ja Pyhä Pietari luuli, että puu heräsi, kun Herra sen alle istuutui.
Mutta Herra nojasi puun runkoa vasten, ja silloin haavan oksat taipuilivat, ja tuoreita lehtiä satoi Herran tummille hiuksille, vaan Pietari luuli, että haapa itki ja riipi tuskassa hiuksiaan. — — —
* * * * *
Judeaan palattuaan kylvi Pietari kaukaisesta maasta tuomansa siemenet mustaan multaan Jerusalemin ulkopuolella.
Ja etelän ilmanalassa itivät siemenet hyvin, ja nopeasti kasvoivat taimet korkeiksi rikaslehtisiksi puiksi, joita kansa nimitti Galileanpuiksi. —
Mutta herkkäsieluiset haavat eivät haaveilleetkaan etelän taivaan alla, ja Pietari ajatteli, että ikävä kaukaiseen kotiinsa niiltä haaveet vei. —
Eräänä aamuna tulivat muutamat sotamiehet Galileanpuiden luo, niiden lehdet oli päivä kellastanut. Kun ensimmäinen isku sattui puun kylkeen, alkoivat sen lehdet ensikerran väristen valittaa etelän taivaan alla, ja sotamiehet puhuivat keskenänsä:
— Galilean puu on paras Juutalaisten kuninkaalle! — Ja kaksi raskasta runkoa kulettivat he kaupunkiin — — —
Niin tapahtui, että samana päivänä kulki pölyistä maantietä meluava joukko, jonka etunenässä vertavuotava mies laahasi raskasta ristiä.
Kun he tulivat Galileanpuiden kohdalle, alkoivat puiden keltaiset lehdet rajusti liikkua, eikä tuuli käynyt. —
Ja kultainen lehtisade lankesi yli meluavan joukon, ja Herra kääntyiPietarin puoleen sanoen:
— Aalto kuolee, mutta minun toinen tulemiseni alkaa — — —