1907.
Toinen — Toinen.
Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle ma annoin, joka ei antanut mitään.
Toista ma kiusasin kuolohon saakka,toinen kiusasi mua.Ja sentään lemmin ma kuolohon saakkahäntä, ken kiusasi mua.
Lietsovi toinen liekkiä julmaa, toinen vaieten palaa. Ja sentään seuraan ma liekkiä julmaa — rakkaus vaieten palaa.
1907.
Laulajan lohdutus.
Tie ei pääty sentään, vaikk' ei nouse taivaasen, Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.
Kuljen kuilun pohjaan,poveen naisen naurusuun,tieni yöhön ohjaan,jätän pirtit päivän, kuun.
Tunnu tuoll' ei hyvyys, viha vaan ja rakkaus ja intohimon syvyys, yön tuli, tumma loimotus.
1907.
Sinikan laulu.
Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee.
Tuonen pursi, tuima pursi,korkeana kuohut mursi;pilvi kuun yli kulkee.
Unten haaksi hauras haaksihorjuu, vaappuu, jää jo taaksi;pilvi kuun yli kulkee.
Iloinnenko taikka surren,nään ma Tuonen tuiman purrenpilvi kuun yli kulkee.
Milloin heikon haavehahden?Istuessa illoin kahden;pilvi kuun yli kulkee.
Theanon laulu.
Barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades, siks sydän hält' on sammunut ja mennyt mieli sees.
Hän, Hellaan helmi kirkkahin,syvälle syösty on,syö armoleipää tyranninlaps vapaan auringon.
Kyll' itki immet Attikan,kun kumma kuultihin:on sota vienyt sorjimman,pois karkas pontevin.
Nyt itkee koko Kreikanmaa,Ateena, Sparta myös,Korintti, kaikk', kun kuulla saasun suuren tihutyös.
Lie laaksot Lakedaimoninviluiset, vierahat,mut kaitsi siellä kuitenkinsua Hellaan jumalat.
Nyt, olet, orpo, yksin sa:ei Dike tietäs tee,ja askeleiltas loitollaApollo laulelee.
Sun eikö särje korviasbarbaarin raaka ään'ja kuinka sietää seurassasvoit heitä hetkenkään?
Löit rikki Hermeen patsahat,teit pahaa paljonkin,muut sulle surmaa huusivat,ma yksin siunasin.
Anteeksi sulle kaikki suon,en yhtä: kuinka voitsa kaataa kuvan kauniin tuon,min sydämeeni loit?
Jos ylväs yhtyy joukkioonja hieno halpahan,sen maine maasta vaipukoon,hän mies on kuoleman.
Hän pettää parhaan itsensä,hän ihmisyyttä lyö,siks hänet hylkää elämäja tempaa tuima yö.
1907.
Marjatan tähdet.
Marjatan tähdet, maailman tähdet, tähdet tietäjienki, paistavat yhä, yö kun on pyhä, hiljainen ihmisen henki, tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin, suurten sulhojen mieliin, syöksyvät kanteletarten syliin, syttyvät soiton kieliin.
Tuosta on taru, tuima ja karu, mainittu pohjolan mailla: Loista ei tähdet, Marjatan tähdet, muiden lamppujen lailla, tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo taikka ne taivohon nostaa, autuuden äärettömyyttä ne uhoo taikka ne kaataa ja kostaa.
Yö oli aaveen, yö oli haaveen; sulho ja morsian kulki, helkkehet unten, välkkehet lunten yö pyhä piiriinsä sulki, seisoi hongikko harras ja vakaa, Kuutar kummia seuloi, valkeus taivahan rantojen takaa morsiushuntuja neuloi.
Virkahti sulho, sureva sulho: "Luonto jo laittavi kesää, meillä on rakkaus ainoa rikkaus, meillä ei vuodetta, pesää, olla ken maailman orja ei saata, hälle sen maailma maksaa, suo hälle haudan syntymämaata; vieläkö jalkasi jaksaa?"
Vastasi nainen, vakava nainen: "Eespäin on talvinen tiemme, vastassa vaikeus, mielessä haikeus, kauneuden viestiä viemme, kuljemme rakkauden palmuja kantain, päällämme päilyvä totuus, vaadimme valkeutta taivahan rantain; rohkea, kuulun sun rotuus!"
Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet, kannella korkean taivaan, astuivat aatteet, maailman-aatteet, elämän ankaran vaivaan, heittivät pitkän, säihkyvän säteen idästä läntehen hamaan, painoivat käden toisehen käteen, käskivät kiiruhtamaan.
Viikot ne vieri, vuodet ne kieri, ihmiset aikojen mukaan; taas kesä tuli, taas lumi suli, kuullut heistä ei kukaan. Rannalla vieraalla valkeni luunsa, huuhtomat hyisen laineen, kattamat kukkivan kauneuspuunsa, mainitsemattomat maineen.
1910.
Ildiko.
— Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves, miksi sa murhasit mun? — Attila, Attila, ah, älä kuole, kuolleista herätän sun!
— Ildiko, ah hius-himmeä, miksiteit teon vilpillisen?— Attila, ah sotalaumojen surma,syy oli rakkauden.
— Rakkausko raudan sun morsius-yönässyöksi mun syömeeni näin?— Miksi et hellemmin hehkunut mulle,katsoit tähtihin päin?
— Katsoin ma tähdistä kohtalon teitä,polkuja mun sekä sun.— Ollut et enää hunnini hurja,uskoton unhotit mun!
— En ole entinen Attila enää,Jumalan vitsa ma lien.— Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,tietävät petturin tien.
1912.
Turha kauna.
Turha sun mulle on kaunaa kantaa, retkeni rientää jo taivahan rantaa, kohta, kohta sen taaksi haihtuva on elon harhaisen haaksi.
Mahtuvat sinne syyttävät sanat,laulujen laineet ja venhojen vanat,kenties kun olen siellä,muistaa voit mua muullakin miellä.
Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!Pyydä en suotta, sen Sallimus tietää,sama, mi tielleni johtiSun, jolle lempeni leimuta tohti.
Taikka jos ahdas on maapallo meille,keskenkin tulla voin Tuonelan teille.sattui jo surmaava nuoli,voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.
Mut älä ilmaa myrkytä multa!Tukehtuessakin syöksen ma tulta,poltan tyrmäni, haenylleni taivahan talvisen laen.
1912.
Dies irae.
Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.
Eikö palausta konsa?Ei, on tullut tuomionsa,lyönyt hetki, juossut hiekka,noussut kuolon kuuramiekka.
On nyt hetki suurin hällä:ostettava elämälläkutsumuksen kultamuru,itselönsä ikisuru.
Sydän kiertyy synkän miehen.Rauta iskee rautatiehen,liehuu liina, katoo juna;sammui pilven viime puna.
Nyt on tehty murhatyöni,nyt on yksinäiset yöni,nyt voin itkeä ma ilmi,mitä kestin kuivin silmin.
Hulluus varmaan suuni sulki,nyt voin huutaa tuskan julki:tahtonut en itse tätä,tein ma pakkotehtävätä!
Sull' on elo eessä, mullatakanani tuiretulla.Sulle ollut este oisin,jos ma oisin tehnyt toisin.
Myöskin inha itselleni.Särkyköön mun sydämeni,menköön onni sun ja minun!Nyt on voitonseppel sinun.
Vaan jos takaisin hän palaa?Jos hän mua muistaa salaa?Silloin helmahansa heityn,syöksyn syvyyteen ja peityn!
1912.
Mennyt.
Putosivat puista lehdet, pilvilöistä sateet, ei pudonnut tuskan taakka minun mielestäni,
Muutti linnut maille muille,aalto jääksi jäätyi,yksin yön pimeän linturinnassani laulaa.
— Oi Jumala, sano minulle,milloin kesä tulee?— "Silloin, koska kirkonkellotmatkallesi soittaa."
— Oi Jumala, vielä virka,milloin päivä nousee?— "Silloin, kun vihanta virpikummullasi kukkii."
— Hyvä Jumala, etkö luule,että armas palaa?— "Palajaa, kun vieras sulhovierellänsä kulkee."
— Lausu, laupias Jumala,vielä viime sana:yletänkö ystävääniTuonen tuolta puolen?
Vaiti on Jumala, vaitimeri, maa ja metsä,yksin yössä mielipuolipuhelee ja huutaa,
1912.
Kevät kirkkahin.
Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos armahain tulis vastahain?
"Älä muuta kuinsula silmin, suin,kuole riutuenkera hankien!"
Kevät kirkkahin,mitä virkkaisin,jos antais hänmulle elämän?
"Älä muuta kuin tee tenhoutuin vala valkoinen kera kukkien!"
1912
Loukatut.
Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rautaiset kahleet, harteilla hallava taakka!
Emme me yhtyä voi,emme myös erota saata,lempiä emme, mut emmemyöskään lemmestä laata.
Tein minä vääryyttä sulle,siitä mun sydämeni murtui,teit sinä vääryyttä mulle,siitä mun tunteeni turtui.
Sultakin kuollut on herkin.Tiedän, se on oma syyni.Menneet on onnemme keväät,eess' ikitalvi on tyyni.
Mutta kun nään sinut jälleen,silloin mun silmäni vettyy,taas käsi hyljätty kohoo,taas sydän pettynyt pettyy.
Nään, miten sielusi sunkinkurkottaa mua kohti,kuulen, kun sydämesi nyyhkii,kerran mi toivoa tohti.
Lasket sa leikkiä jälleen;taas käsi tarjottu vaipuu.Muuta ei meillä kuin muistot,murhe ja toistemme kaipuu.
Orjat, kytketyt yhteen,loukatut sydämehen saakka,ranteissa rakkauden kahleet,harteilla töittemme taakka!
1912.
Runokirje.
Rakastettu, armastettuiankaikkisesti!Kuinka kuolis lempeni,mi nyt jo kaikki kesti?
Saat Sa olla armotonja saat sa olla paha!Jälleen kun ma muistan Sun,ma sulan niinkuin vaha.
Saat Sa olla uskoton,ja että ootkin, tiedän!Kuolla olin kerran tuosta,hymysuin nyt siedän.
Täällä, tähtitarhassani,hiljaisuus on pyhä.Tänne kuulut Sinä vain,Sa ainut, armas yhä.
Tule tänne, tähti-yöhön,tänne, niissä olit,ennen kuin Sa menit poisja toisen omaks tulit!
Tääll' on taikalinna tehtySulle surun puista,ollehesta onnestainja uuden haaveiluista.
Tule! Etkö nää jo, kuinkasydämeni riutuu,koko maailma ympärillähimmenee ja hiutuu.
Sammuu sanat, säveleet,ja kaikki kaunis hajoo.Tule, tumma, armas lapsi!Ylevinkin vajoo.
Mikä vaipuu, vaipukoon!Mun rakkauteni kestää.Suuri suru, suuri tietomeiltä eron estää.
1912.
Näky.
Minä nään, miten isäsi muisto sun sielussas himmenee, miten itsekin himmenen siellä ajan vierressä, vitkalleen; sama kohtalo sunkin saartaa, myös sen, jota rakastat, pois, pois, ah, ijäksi mennen, kera lempesi katoat.
Ah, kaukainen jälkipolvi, mi teet kuin kerran ma, mi kurkoitat unikuvaa elon entävän kuilusta; se pettää, se pettää, se pettää kuin hän, jolle lempeni jää, pois, pois, ah, ijäksi mennen ikityhjyyteen häviää.
1912.
Maria Antoinette.
Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von Fersen, sa Ranskan valtiatar. Sun polkusi kumpuja kulkee, ma mies olen alhainen, on liikaa jo, että sa arvaat polon rintani rakkauden.
Maria! Maria! Miks jälleen mua suulle sa suutelet? Sen nähdä voi vihamiesi, sitä varmaan sa muista et, hyvä nimesi mulle on kallis, sun mainees on maine maan, jos lempemme ilmi tulee, moni kulkevi kuolemaan.
Maria! Miks et mua kuule? Maria! Miks suutelet taas? Sua eikö liikuta henkes, ei mainees, ei maine maas? Maria! Sa tiedät, että sua yksin ma rakastan, vuoks lempeni nyt sinut hylkään, käyn kaukaiseen sotahan.
Mitä mulleko jää, Maria? Pyhä lempeni mulle jää, jää mulle mun onneni muistot ja puhdas tuntoni tää. Olet kallis sa mulle, Maria, mut kalliimpi kuin sinäkin, on mulle mun kilpeni kirkas, vala viimeisen ritarin.
1912.
Kunnia hälle!
Kysytään kerran,kuinka en sortunut silloin,kun olin kurja,pelkäsin itseäni illoin,kun koko maailmavastassa seisoi kuin muuri,eik' ollut mullamuuta kuin murheeni.
Vastaan ma silloin:ei ollut ansio oma,sortunut oisin,ollut jo raunio soma,mutta mua auttoivatmaailman vaikeimmat kädet,kirkkaimmat silmät,vienoimmat kyynelevedet.
Hän teki kaikki,minä en mahtanut mitään;hän näki kaikki,häntä mun siunata pitää;kaikki hän kesti,kaikki hän kärsi ja kantoi,esiin rakasti, —rohkaisi, anteeksi antoi.
Kunnia hälle,henkeni morsiamelle!Kukkia hälle,kukkien kuningattarelle!Helmiä hälle,helmelle ihmisyys-uskon!Huntuja hälle,hunnulle huomisen ruskon!
1912.
Siellä puut punalle paistoi…
(1913)
1.
Veneretki.
Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä.
Kaunoista venossa kaksi;toinen sulho suuri,toinen morsian totinen.
Soutelevat, joutelevat.Neiti vieno virkkaa:"Minne matka morsiamen?"
Syttyvi urohon silmä:"Katso kaikkianne,nää etkö utuista nientä?"
Luo silmän selälle neiti;"Kuin kuparilankahämärästä häämöttävä."
Soutelevat, joutelevat.Mies väkevä virkkaa:"Etkö jo enempi nähne?"
Katsahtavi hiussorea:"Kuin hopeasolkiidän alta kuumottavi."
Soutelevat, joutelevat.Onnen poika puhuu:"Koht' eikö koti jo paista?"
Helkähtävä hienosormi:"Niinkuin kiiltävännekaartuvi sylistä vetten."
Meren sankari sanovi:"Siell' on Terhensaari,siellä korkea kotimme
nousussa punaisen päivänlaulussa sinisen linnun;siell' on matkan määrä."
2.
Terhensaari.
Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat heläjää, mullat muhajaa, veenvalamat, raakunkuoret jalan alla rauskaa; laituri lahen perällä, luona ulpukat utuiset.
Polku lahden pohjukasta, puron vartta vastamaata nousu, siinä lempeä lepikko, tuomilehto tuoksuvainen, viita vipajaa, kaste kimaltaa; polun kaidan kahdenpuolen vesiperhot leijaa, leikkivät sudenkorennot lehdillä pajun ja raidan.
Kunnahalla kuusimetsä, kuusten alla talo niinkuin linna, teräksestä portti tehty, porras silkillä silattu, sametilla tie, marmorilla maa; peräseinä peuran luusta, akkunat merenvahaiset, katot kissankultahiset.
Katselevat, kummastuvat "Oishan tuossa tupa onnellisten, vaan on mennä liian pieni liian pieni tulla tuonne, kun on kyynärää kahta kaikkiaan koti korkeuinen. Liekö linna kääpiöiden, lasten leikkimaja? Ei meille sjjoa siinä, meren suuren soutajille."
Istuvat sydämin synkin polun päähän, linnan portin eteen.
3.
Sininen lintu.
Se lauloi sininen lintu: "Ihmis", ihmiskullat, kuinka teiss' on tuhma tieto autuudesta elon!
Kuinka nousta nuori kukkavoisi vanhan mieleen,suven henki heilimöidäsyksyisessä puussa?
Suljettu on suuri onni,taivas kiinni hälle,jok' ei lapsen lailla tuleTerhensaaren linnaan.
Lähtehessä kylpekäättekuusikummun alla,virran vienon paaterellapäivää paistatelkaa.
Murhemuistot entisyydentuonne kaikki jääkööt,tuskat öitten tummienja hikihelmet päiväin.
Elo niinkuin ensi kerransilmillänne nähkää,kun ei huolta huomenkoitoneikä eilis-ehtoon.
Maan ei liene mahtajilleTerhenlinna tehty,tehty vain on tulla niiden,joill' on unhon-lahja;
joill' on kyky kummastella, ilo ihmetellä, usko aina uudistua, toivo toinen olla.
4.
Metamorfoosi.
Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-Iaaksoon, siinä lähde läikkyväinen, vesi vailla pohjaa.
Katsoivat kuvastimehen; kuvan näkivät kumpainenkin itsestänsä, elon entismuistot otsillensa uurtunehet, surut sielunsilmäin.
Koettivat kädellä vettä; iho värähti, valvahti pyhä vavistus sydänkammioissa, kulki verta kumpaisenkin kasvot kalventaen.
Virkahteli valju impi: "Sydän minulla sykkyräksi sylkähtävi, kun ma tuumin tuonne syöksyä sylihin aallon syvän, pohjattoman."
Vastasi vakava sulho: "Veri minulla niinkuin seinä seisahtavi auvon aavistusta, uskallusta onnen uuden; sylitysten syöstään!"
Verhot vaatteiden valahti; hetevesihin heilahti heleät varret, painui alle pinnan, nousi kohta päätä kaksi virran vienon kalvoon.
Päätä kaksi kaunokaista, hyvä-hymyistä, auvon nuoren autuasta, unho-onnellista; katsoi taivahan sinehen, sukeltausi jälleen.
5.
Luonnonlapset.
Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan.
Kiittävät kiloa päivän: "Armas aurinko, antaja pyhän elämän, aina paistaos, ällös polttele poroksi ihmis-onnea, kukkia ijäisen niitun!"
Kumartavat Luojan kuuta "Kaunis kumppani, kaitsija elon unien, herätä haaveita, älä ärjyjä sydämen, sielun peikkoja; ole oikea toveri!"
Yötäkin ylistelevät: "Tähdet kirkkahat, kynttilät Jumalan juhlan, olkaa lempeät, älkää ankarat ijäti kuin on kohtalo, kuin sen vaskiset vasamat!"
Kuuntelevat kuu ja päivä, tähdet lempeät lupaavat.
Meri yksin ympärillä huoahtaa ja huutaa raskahasta rinnastansa: "Luonnon laajan lapset! Kaikki on katoova kerran, unen saaret uppoo, painuvi paraskin haave, pilvilinna hienoin."
Laulahtavat lapsikullat: "Niinpä kauniisti nukumme pohjalla meren sinisen, lemmenkukkien lomassa."
Lauluja ja ballaadeja.
Pyhäkkö.
On yö, kun astuin kammioos,oli aamu, kun heräsin suuteloos,miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan;ma seison ja katson ja päätäni puistan.
Ei varmaankaan lie totta tää.Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.Niin ihana ollako ihminen voi?Kuin joulukirkko mun sieluni soi.
Sa armas laps! Sa auringon laps!Sa maailman kirkkaus kiharahaps!Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!
Ah, luulin jo, että päällä maanei minulla onnea ollutkaan,ja ett' olin päivän jo nurjalla puolla,ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.
Ja luulin jo, että syrjähänolin syösty ma pöydästä elämän,mua ettei muistaisi, lempisi kukaan,ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.
Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain,hymyn huomasin hyytyvän huulillain,ei käynyt leikki, ei käynyt työ,yli sieluni lankesi lauluton yö.
Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut!Taas kukkivat tuntehet tallatut,taas lyö läpi rintani elämän helke,käy unhotus murheen ja unien välke.
Mut kuinka ma arvata saatoinkaan,sa että voit anteeksi antaa vaanja että mua muistaisit, lempisit sinä,jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?
Ja maailman polkuja matkaten,miten uskalsin, onneton, uskoa sen,mull' että ois ainainen koti siellä,polo, josta ma poistuin niin korskalla miellä?
1913.
Hyvä peto.
Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita silmänluontinsa syvä, ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra, vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, pään painaa olkahan lemmityn miehen, elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen, hänet kiertää katseella hyväilevällä, niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä, ja heittää maailman yli yön hunnun ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.
Peto on minun armaani, vaan peto arka, hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa, kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy läpi lehvikön vain helosilmänsä hymyy; hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla, kun vuori on eessä ja jyrkänne alla, voit vangita hänet ja kotiisi kantaa, mut silloin hän saattaa iskunkin antaa, voi hyväillen hyökätä, suudellen purra ja itse sun haavojas haikeimmin surra.
Peto on minun armaani, vaan peto soma, ei tahdo hän olla pyytäjän oma, hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli, ei silloin, kun kutsuu lempijän kieli, jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu, jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu, hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä, et itkuas näytä, et vastaansa ennä, hän kärsiä tahtoo ja onneton olla — ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
1913.
Leikkiä.
Leikkiä lyödensun luoksesi tulin,mutta ma murheesihehkuhun sulin.
Nyt olen iloinen,nyt olen vapaa,enkä ma tummaaneittäni tapaa.
Antanut oonilon päärlyn ma sulle.Miksi et murheesihuntua mulle?
Haihtui huntu,kun itse sa haihduit.Vaihduin, kun itsesa valkeaks vaihduit.
Jälleen näänsinut entisin silmin,naljaillen nauranma lempeni ilmi.
Menneet on iltaniitkun ja huolen.Leikkiä lyödensun eteesi kuolen.
Rintasolki.
Ali sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu, mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!
Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran:Sa katsoit, kuin katsoo enkeli Herran,mut silmäsi nurkassa kyynele kiilsi;niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.
Ma kysyin: "Miks itket sa ihana, sorja?"Sa vastasit: "Oon pahan maailman orja,ma itken ihmisten kovuuden vuoksi."— "Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!"
Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma!Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma,oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin,puin silkkiin ja kultaan ja soijilla soristin.
Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!Siks uusia aina sun päähäsi punon.Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.
Sua lemmin, mut en kuin lempinyt öisin,jos öisin sun kohdannut ennen ja toisin;sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa,mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.
1913.
Neiti Inkeri.
Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran vuo, kissankellojen kilinä soi, kussa katseensa karkeloi, mutta naurunsa missä helkkyi, kastehelmissä lehto välkkyi.
Hänellä veljiä kymmenkunta. Veljet vierivät maailmaan, satoi taaton jo päähän lunta, maammo vietihin alle maan, mutta puutarha Inkerin kukki kaunis kuin ennenkin, siellä asterit, kurjenmiekat, suorat käytävät, hienot hiekat.
Kerran yö oli, ukkos-yö. Valvoi Inkeri kammiossaan, eessä silmien iskee, lyö, tyttö seisovi hurmiossaan, ei hän ukkosta pelkää: silloin puiston polkua nousee mies, hän, tuo itketty talvi-illoin, josta vain sydän neidon ties.
Hän, tuo ainoa jolle antoi kerran lempensä nuoren hän, joka kanssaan sen kauas kantoi, viskas virroille elämän, luotaan kuin kukan turhan heitti, sitten sen syli aallon peitti, eikä Inkeri saanutkaan raukkaa konsana rakkauttaan.
Häntä vuosia itseksensä itkenyt oli Inkeri, vihdoin kuivannut kyynelensä; sentään veljiltä tiedusti vieläi joskus hän kirjeissänsä miestä, min kuva sydämellänsä neiti korkean kartanon tahtoi kulkea kuolohon.
Mutta mies salamoiden kesken puiston polkua kohoaa kohti huonetta lemmen lesken, kohti Inkerin ikkunaa, katsoo Inkeri kalpeana; seisahtuu uros kumarana, äänin kuiskivi murtuvin takaa kukkivan syreenin:
"Kulta Inkeri, keltatukka, vaimo valkea nuoruutein, kuihtui pois elon onnen kukka, omas sentään on sydämein, katso, kaukaa sun luokses kulin, tänne akkunas alle tulin, halki ukkosen, halki yön, tuiman keskeltä arkityön.
Kulta Inkeri, keltakassa, totta muistanet vielä mun? Venhon muistatko valkamassa, jolla kauaksi sousin sun? Pienen muistatko Pyssyluodon, missä sai punapursi vuodon, täytyi yöpyä alle puun kuun ja aaltojen kuunteluun?
Kulta Inkeri, keltahapsi, niiksi vastaa sa mulle et? Olin nuori, sa olit lapsi, meiltä särkyivät sydämet, pois me leikimme lemmen onnen, pois me tanssimme tuskan ponnen, huomaan, vasta kun myöhäist' on, liian kalliiksi karkelon.
Kulta Inkeri, keltakukka, kuule, kuuntele armas mua! Vaikk' on syömeni syönyt hukka, ijät päivät ma rakastan sua. Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt; mult' on tää talo järjen vienyt, ei, en lähde, ma poistu en, ennen kuin sua suutelen.
Kulta Inkeri, kutrikelta, anna anteeksi pyytehein, varmaan vaikutan kuollehelta; palajan jällehen purrellein. Mutta uskoisit mua sa varmaan, pääni nähdä jos voisit harmaan, kuulla itkuni ijäisen polon pohjasta sydämen."
Poistui mies kuin oli hän tullut, haihtui taivahan salamaan. Silloin Inkerin huulet hullut kiertyi nauruhun katkeraan, nauroi hetken ja nauroi kaksi, nähtiin aamulla sairahaksi, mutta huulilta hourupäan nauru poistu ei vieläkään.
Pirtin portailla pimenevillä nauraa Inkeri-neiti nyt, tukka takkuinen Inkerillä, katse kuin lasi himmennyt; menneet onkin jo pitkät ajat; peittyneet monet lehtimajat, keinulaudoilta laulut laanneet, naiset kaunihit maassa maanneet.
1914.
Naissaari.
Naissaaren niemessä valkea paasmerimiesten merkkinä loistaa,karit ympäri sen monet purret kaas,taru koitojen kohtalot toistaa,taru sun ja mun,kesäilloin kunniin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Se nousee aalloista pysty päinkuin nainen valkearinta,se huutaa hurjana myrskysäinkuin pyydettään palavinta,kuin kuolemaasävel kuuluttaa,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Mut kun meri Heljänä heijastuuja loivina laineet läikkyy,kuin kaukainen kantelo soipi sen suu,merenkultana varsi sen väikkyyläpi maininginöin valoisin,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Tuo silloin laineilta laulu soi:"Ain ollut hän ei kivi kuollut,hänet myös elonhehkuhun Luoja loi,hän myös on lempinyt, huollut;mies saarelle nous,pois aamulla sous,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö,Hän rannalle rientäen juoksi,hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö,hän kutsuvi armasta luoksi,mut aaltojen taatää pois katoaa,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän uhmaa tuulia tuskassaan,hänen varttansa kuohut kaulaa.rajatonta hän huutavi rakkauttaan,taas lempeä vienoa laulaa,näy sankari ei,meri mahtajan vei,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on,nyt vain hän on valkea paasi,monet toivehet, itse toiveheton,hän ympäri yössä kaasi,moni talvi ja syysveren lämpimän hyys,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Mut kun suvi saapuvi suloinen,veri jällehen paadessa vertyy,hän muistaa lempensä muinaisen,hänen mielensä kauas mertyy,mihin sankari sous,joka saarelle nous,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Ja silloin jos tuhovirtensä soi,ah, Herra armias, auta,pian haahdet aalloissa huppeloi,pian pinnalla tuhto ja lautavain yksin ui,moni orpoutui,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän rakkauden voimaa kuuluttaa,jok' ei armahda, sääli, ei säästä,joka surmaa sen, keltä suukon saa,joka ei elinaikana päästä,joka kuin kulo lyö,min loi elontyö,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän laulaa loihtua lemmen sen,joka polttaa, polkee ja tallaa,kodit korkeat jättäen kylmillen,mökin liedelle kylväen hallaa,kun ihmistä kakskäy vierahaks,— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Ja siks moni poski kelmenee,moni kauhistuu uros aimo,kun huolensa ilmi huokaiseeNaissaaren valkea vaimo,surut sun ja mun,kesäilloin kunniin kauniisti kajavat veen yli itkee.
1914.
Sydänyön laulu.
Kaikki on käynyt niin kumalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin, kun ijän kultaisen impiä kauloin, mietin ma taapäin, taapäin ma taivun, muistojen muinaisten helmahan vaivun.
Uskoin ma ennen ihmisten sukuun, nyt olen joutunut tähtien lukuun, jotka ei aattele, jotka ei tunne, kiertävät, muistamatta mistä ja kunne; kohta jo itsekin unhotan elon, jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, nuollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita.
Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu?Niinkö on lyhven elämämme latu?Niin! soi yltämme, aitamme kuoro;mutta se, jolle jo sattuvi vuoro,painavi päänsä, kuin tehnyt ois murhan,tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.
Yhtä en sentään ma laulamatta jätä, en sydänyötäni yksinäistä tätä, missä mun ympäri suitsuvat soihdut, muinaiset niinkuin muistojen loihdut, vaikka ne oiskin vain virvatulta, saakohot virteni viimeisen multa.
Huomaanhan, että jo kaikki on toisin; mutta jos harmajapääkin jo oisin, nousen ma vieläi laill' elon aaveen, kuulutan kunniat helkkyvän haaveen, kuink' oli kaunista uskoa kerran kukkahan kauneimpaan elon Herran!
Maaria, Maaria, ah, emo Luojan! Löysin sun luonasi turvan ja suojan, näin sinut ihmisten joukossa täällä, lemmin ja lauloin pilvien päällä, siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen, unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.
1914.
Oudot.
Outoja ollaan ja oudommiksiain yhä' käymme. Miks, ah miksi?
Tuskin sa muistat enää mua,tuskin ma ymmärrän enää sua.
Sanat on saanehet toisen mielen,sydän on oppinut oudon kielen.
Kauan vierailla ovilla ollenolemme tullehet turmiollen.
Suita mennyt on mieles herkkä,multa kuihtunut kevään kerkkä.
Leiki et enää, et enää läiky,mulle ei taivahankaaret väiky.
Etsimme toisesta itseämme,entistä, kaunista elämätämme.
Et sinä löydä enkä minä.Käyt niin minulle sääliksi sinä.
Emme me toistamme koskaan tapaa.Ah, mikä vaiva: olla vapaa!
Ah, mikä tuska: tuntea, ettäelämme, kuolemme kyynelettä!
1915.
Kaksi köyhää.
Ääressä takkavalkean me kaksi turvatonta, sill' aikaa kuin on ihmisillä niin monta turvaa, monta!
Ääressä takkavalkeanme kaksi koditonta,sill' aikaa kuin on maailmaltaniin monta kotia, monta.
Tiedätkö, sentään en vaihtaisima elämääni tätä:jos sinne ma vieraihin vietäisiin,mun siellä tulisi hätä.
Tulis hätä mun sieluni siveydestä,sen vaikka ne muuksi sanoo,tulis tuska olla kerjäläinen,mi almuja pyytää ja anoo.
Ja sentään ma annan ja annan vain,vaikk' ei sitä ihmiset huomaa,suon alati sielusta, mielestäinvain runsautta Luojan luomaa.
Ääressä takkavalkeanme mieronköyhää kaksi;joka päivältä, joka vaivaltasa käyt mulle kalliimmaksi.
Ääressä takkavalkeanme ruhtinaallista kaksi;jos maailma ei sitä huomaakaan,me teemme sen rikkaammaksi.
Me teemme sen riemusta rikkaammaksja kaihosta kauniimmaksi;ääressä takkavalkeansua suutelen kerran ja kaksi.
Sua suutelen, itken ja iloitsen ja tuumin: hän kaikki kantoi; hän voi mua sietää tuokion, siks ijäisyyden hän antoi.
1915.
Mielitietylleni.
Tiedän, tiedän, mielitietty, miksi luotain läksit pois: kova, kolkko, lämmin, vieno kuinka yhteen soida vois?
Sentään tässä sydämessäasuu itse aurinko,vaikka pohjan pilvet, hallatkaihti siltä kasvot jo.
Voi en kantaa kämmenelläenää esiin sydäntäin,piilotan sen sinne, missämietin ypö-yksinäin.
Liekö lemmen aika mennyt,kosk' en vihata ma voi,vaiko tuska valkeaksimuinen tumman mielen loi?
Paistan yhteisymmärrystäyli kaiken kauniin maan,elon ulkopuolia itse,elämää luon maailmaan.
Tai ma vielä virkan: elän,vaikk' en olle entinen,elän tähtein tuollapuolla,tunnen kauhut tyhjyyden.
Mutta myöskin riemut, hurmat, joist' ei tähdet tietää voi: heill' on pakkokierto, mulla vapaus, jonka taisto toi.
1915.
Trubaduuri.
Talo puuntaa rantamalla, kesäöiltä lankeaa, hehkuu kuuset kukkulalla päivän viime suudelmaa, lahden laine pitkä päilyy, kaukaa käenkukku soi, ulapalla purje häilyy, saaret hiljaa unelmoi.
Saapuu työstä niittykansa päivän kortta kaattuaan, istuu vallat kuistillansa riippumatot maattuaan, naiset kauniit, herrat hienot, keskikesäin vierahat, posket puhtaat, äänet vienot, sormet hoikat, soreat.
Vait on metsä. Niityt, pellot vartoo yötä valkeaa, kilkattavat karjankellot suven aikaa suloisaa, saunan savu rannan alta kertoo raatajista työn, hattara vain taivahalta haavehista pohjan yön.
Silloin, katso: pursi outo puikoo kohti valkamaa, vaan on kumma venhon souto, siivet sitä kuljettaa, ei, ne joikuu joutsenina, kaartuu kaulat korkeat, päilyy lahden lumpehina linnut päivän-paistavat.
Viiltää rannan alle venho, vieras maihin astuvi, katsehessa kaukotenho, ryhdiltänsä ritari, hatun heiluu sulka, vyössä olkapäällä luuttu on, ja hän laulun laulaa yössä kuulla kaiken kartanon:
"Notkui neiti nuori kerran, kasvoi täältä kaukana, kaunis niinkuin kukka Herran, pyhä niinkuin Maaria, liitti yhteen laulu meidät, luutuin hänet huimasin, vaan hän toista lempi, heidät säilälläni surmasin.
Kuolleet on he kumpainenki, vaan ei kuollut rakkautein, siksi niinkuin haudan henki yhä harhaa sydämein, siksi samoon maata monta, vellon vettä vierastai, laulan osaa onnetonta, harvoin lempi säälin sai.
Eivät ajan lapset tunne enää, mit' on murtumus, tiedä itse eivät, kunne heiltä haihtui rakkaus, katoo uljuus, lempi, maine, kaikki kaunis raukeaa, menee niinkuin merten laine kohti paatta harmajaa.
Laulunakin lie jo turha, sentään virren viritän, tunnollani vaikk' on murha, murhasitte enemmän, koska loppui lemmen loihdut, heitän taistohansikkaan: saitte elon suuret soihdut sydämistä sammumaan.
Teitä kiehtoo hyöty lähin, teitä aine tenhoaa, nautiskella voitte vähin, ette enää rakastaa, ette surra, ette huolla, ette luoda elämää, siksi tarvis pohjan puolla tiedettä ei hilpeää!
Ah, ne auvot kenpä tietää kerran kahden autuaan, maan ei mataluutta sietää enää saata milloinkaan, hän on mennyt maailmalta, irti ihmisistäkin, miesi, tullut tuonelalta, tuonne käypä takaisin."
Nukkuu talo rantamalla, niityt, pellot unelmoi, punapursi rannan alla, kaukaa airontahti soi, järvi peilityynnä päilyy, peittyy lahdet terheneen, illan, aamun ruskot häilyy päällä metsän, maan ja veen.
Kesätyön on hetki herkin, aatos untuu unelmiin, viittoo viita nuorin kerkin tuulentupiin utuisiin, liehuu lempi, herää hempi, aitan uksi narahtaa, tyttö, joka ennen empi, sulhon kaulaan karahtaa.
Miesten, naisten mielialaa hiiltää outo himmeys, aaltoo aatoksissa salaa niinkuin tähkän täyttymys, poven polttaa nuoret kummut, kuvat heljät heijastuu, arat aukee unten ummut, sielunsilmät seijastuu.
1916.
Istuin ja itkin.
Istuin ja itkin vuoteeni laidalla, muistelin jällehen Sua. Miksi mun hylkäsit? Miksi et sietänyt sietämätöntä mua?
Istuin ja itkin elämäni itkua rinnassa rikos ja rauta. Emmekö yhdy? Emmekö tapaa? Herra armias, auta!
1916.
Ukkospilvi.
Ukkospilvi mun pääni päällä — mitä se tietää sulle? Outoja onnen vaiheitako vaiko murhetta mulle?
Ukkospilvi sun pääsi päällä — mitä se tietää mulle? Onnea vaiko onnettomuutta — saman se tietää sulle.
1916.
Nimettömälle.Eräs elegia.
En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua, mut sentään mun on kuin ois suvi suuri, kun tahtomattamme me tapaamme juuri.
Olet virpi Sa outojen viidakkojen.Sua tuntenut en, Sua kaivannut en,on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut,kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.
Ma tunnen: mun viisainta vieriä oisSun luotasi pois, ikipäiviksi pois,ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,Sua katson ja katson, ja aatokset lentää …
Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua,ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua,Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki,jota aavistin ain, joka tullut ei liki.
Saat tehdä Sa mulle, min tahdot ja voit,Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle;Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.
En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua,vain jotakin kaunista kadotettua,siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä,kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.
Ma tahtoisin olla Sun eessäsi nyt,mitä kertoo Sun katseesi kyyneltynyt,uni kaipauksen, hämy mielesi, milloinmua muistaen muista et itseäs illoin …
En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua,vain jotakin kaunista kadotettua,joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki.jota aavistin ain, joka pois meni iki.
1916.
Rococo.
Kesäkuva Helsingin saaristosta.
Turholman tyynten vetten sävel soiton ja karkelon soi; vene valkea salmen suussa kuin ulpukka unelmoi.
Sen tuhdolla impi istuuniin kuulas kuin illan kuu,min paiste piirtyvi mereenkuin keijujen porraspuu.
Mut airoilla mies on nuori,hän huokaa, hän haaveksii.Hän vihdoin vienosti virkkaa:— "Ah, neiti de la Gardie!
Te tuntenut ettekö koskaanelon kaihoa kauniimman,ikävää ilon seesteisemmänkuin kummuilla pohjolan?
Teill' eikö mielessä soinutsävel outojen maiden ois,ahot kangastuneet, miss' AtisCamillan kohdata vois?" —
Hymy huulia immen kaartaa,mut silmänsä sirkentäy:— "Ah, kreivi Creutz, niin kauasei miettehet minulla käy!
Toki tietää tahtoisin sentään,mitä kuiskisi aarmaalleentuo Atis, jos Camillannyt kohtais hän yksikseen." —
Mies nuori vaieten katsoovain taivahan rantoja päin,toki vihdoin vienosti virkkaa:— "Ma luulen, hän kuiskais näin:
"Ma mattahan tiedän, min kaiholuo kutsuvi kulkijaa,siell' leikkiä meidän on armasja autuas unhoittaa.
Nuo unhoittaa hovin herratja naisetkin naurusuutja muistaa vain lumot luonnon,tarut lemmen ja illan kuut." —
— Ja jos Camilla nyt vastais:"Mätäs onnelan miss' on tuo?"mitä vastaisi Atis hälle? —— "Sydän lempivä vain sen suo."
— Ja jos Camilla nyt päänsähänen painaisi parmaalleen,ja virkkais: "Vie minut sinne!"mitä vastais hän armaalleen? —
Yli Turholman tyynten vettentuli tuuli ja äänet vei.Mitä vastaisi silloin Atis,sitä kukaan kuullut ei.
Mut päin Kulosaaren rantaavene valkea käännähtää.Joku kitara kaukana helkkää;vana aamunkultahan jaa.
1916.
Syyskuvia.
Syyskirjavat kuvat kuin tuulien tuvat mun sieluni silmien ohitse käy, monet mennehet muistot kuin kuolevat puistot — punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Olen tottunut tuohon: näin nääntyvän ruohon ja kuolevan kukkien sydämestäin, mut mistä, ah mistä sävel soi kevähistä — taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?
Runon raikuvan kuulen ja nuoreksi luulen taas itseni, taas elon karkelo käy, taas viittovi taistot, veren kuohuvi vaistot — punahehkunta, jolle ei loppua näy,
Taas näen sinut illoin kuin näin sinut silloin elonliekissä seisovan seppelepäin, mua vaativan sinne, mihin jyrkin on rinne — taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.
Taas voimiini uskon, taas huomenen ruskon kerä kultainen henkeni taivaalla käy kuin auringon hymy, jumal-aatosten jymy — punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Se leimusi kerran kuin lempeys Herran, taas onnesta orvoksi yöhöni jäin! Pois tummunut multa on maan-elon kulta — taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.
1916
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin —
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin soi armas, tuttava ääni, mun kiertäen unihin kirkkaisiin ja päivyen kultahan pääni.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niinkäy käteeni armas käsikuin kerran kuollut kätteleissua lapsuuden ystäväsi.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin mua muisto valkea vainoo: hän nyt on ylin ystäväin, mut muinen armas ainoo.
1916.
Talvipäivän painuessa.
Te talvisen taivaanrannan puut, mitä tiedätte meistä, elon hallavan hankihin eksyneistä? Punakeltaiset saaret ja salmein suut, miten katsotte miestä, jok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?
Ja aurinko itse, mi laskulle käyt, mitä mietit minusta, jok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta? Kuin rakkaus suurena mulle sa näyt, sen uskoisin taikaan, mut onneni painui jo entiseen aikaan.
Se painui, kun petti mun ystävä ylin; minut jätti hän yöhön ja päivien päättömien pakkotyöhön. Vain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin, ah, aurinko meni, mene pois, mene pois, polo rakkauteni!
Hämy hangille lankee. Mut rantojen puut ne laulavat laulun kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun; ja tummuvat saaret ja salmein suut ne lohtua tarjoo kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:
"Miks murehdit, onneton, mieletön mies?Sua lempivi hänkuin haavetta valkean yön hämärän.Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies;sait rakkaudelta,min päivältä saa nyt yön punakelta."
Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy. Hän ei konsana tule, en konsana häntä ma syliini sule. mun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy … ah, aurinko meni, mene pois, mene pois, polo rakkauteni!
1916.
Ritarit.
Ne lempi ne ritarit uljahat, ne huokasi aamuin ja illoin, he samaa impeä rakastivat, tuo virkkoi vanhempi silloin:
"Mun palaa rinta ja palaa pää,minä matkaan suurihin sotiin,siell' aika on säiläni välkähtää,sinun lie paras jäädä kotiin!"
Veli vanhempi matkasi maailmaan,teki töitä hän miesten ja miekkain,veli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan,mut hän oli veljistä viekkain.
Kun tähdet syttyy ja saapuu yö,hän impensä ikkunan allaniin hiljaa luuttunsa kieliä lyösydänhaaveella hartahalla.
Veritöistä hän veljensä laulut luo,oman lempensä noihin liittää,pian ikkunaan käy impi tuo,sen aukaisee sekä kiittää.
— "Runo laulaos töistä Rodrigon taas,sa ruhtinas lauluniekkain!"— "Hän kunnia kaiken on kansas ja maas,tarun kerron ma keskeltä miekkain."
— "Ah, luuletko, uljas mun unhottaavois kalpojen karkeloissa?— "Jäis ennen mult' unhoon taivas ja maa,jos itse ma oisin noissa,"
— "Sun hehkuiko mielesi milloinkaanmyös haaveista sankaritöiden?"— "Isabella, ma lemmestä hehkun vaan,käyn aaveena kuutamo-öiden."
— "Minä miekkojen leikkiä ihailen."— "Minä vain olen lempeni orja!"— "Minä lemmin laulua vapaiden."— "Käy sydämessäin sota sorja!"
Hän jälleen luuttunsa kieliä lyöniin kummalla kaipauksellaja tähdet viittoo ja tuoksuu yö,ei torjua voi Isabella.
He muistavat veljeä taistelevaa,he huokaavat hehkuvin rinnoin,he suutelevat sata suudelmaahe syleilevät sydän-innoin …
1916
Kalypson saari.
Hän saaren rantoja yhäti käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen mielensä oudoksi synkistäy, ei venhoa vapauttavaa vain näy, Kalypso, neitonen saaren, hänet kahlehti kauneudellaan.
Hän aistivi, kuinka myrskyssä merimiehet aavalla laulaa, miten haahdet heittyvät hyrskyssä, veen päällä vellamot tyrskyssä, ja kuinka kuohuista rannan ne nostavat kättä ja kaulaa.
Niin raskaasti rintansa huoahtaa: "Ahot Ithakan, ah, te armaat, teit' enkö siis enää nähdä saa, kotiliettä en koskea korkeaa, mua tervehdi eivät koskaan siis äidin, ei puolison parmaat?
Tuo tuhkahan sortui Ilion, mut Ithaka mennyt on myötä, olen tullut ma suureen turmiohon; kuka voitettu nyt, kuka voittaja on, en tiedä, mut tiedän, että elo maineeton on manan yötä!
Akilleus, ah, olet miekkoinen mies,joka tuonen lehdoissa lepäät,Agamemnon, hän tiensä varmaan ties,Menelaoksen lauha on taas kotilies,mult' yksin miks kodin armonPoseidon ankara epäät?
Puna häpeän peittävi poskiain, mun rintani kaihosta riutuu, en viestiä saa sotaveikoistain, en poiastain, jään tänne ain kuin kurja mies, kuin Paris, mi lemmen huolihin hiutuu!"