Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönentulis laulaen saloa syvää,ja mitä minä sitten toivoinkaan,se oli niin herkkää, hyvää.
Ja tyttö se tulikin laulaen, mut tullut ei se hyvä. Ja torvea kyllä ma toitotan, mut kuule ei korpi syvä.
15. Hanhipaimen.
Minä paimenlauluja laulaisin,jos oikea paimen ma olisin,mut mistä se oikean sävelen saa,joka hanhia paimentaa?
Toki sentään ma toitotan torvehein:"Hoi hanhisein, ah impyein!"Mut mistä se oikean sävelen saa,joka hanhia paimentaa?
16. Onnen orja.
En, enhän noita ma ymmärräsun temppujas, tyttöni sorja,sen ymmärrän vaan, että ijäti mäolen lempesi, leikkisi orja.
Sinä taiteesi turhaan tuhlailet.Mitä tarpeen on keikailu, keima?Ei pakohon sentään se päästä voi,kenen otsall' on onnen leima.
Joka ovella kiinni se otettais,joka kylässä kysyttäis tälleen:"Mist' onnen orja, sa karkasit?" —Minut luoksesi tuotais jälleen.
17. Sun naurusi.
Sun naurusi, oi sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun aurinko kumpuja kultailee ja käkönen kukkuvi vastaan. Sun naurusi päilyvi, päärlyilee, sun naurusi soi ja helkkää. Ken kerran naurusi kuuli sun, sen aina se rinnassa välkkää.
Sun naurusi, oi sitä pelkään ma niin kuin teuras puukon terää. Kehen kerran se sattui naurusi sun, niin eipä se hevillä herää. Sun naurus on hellä ja hirmuinen, on ilkein ja ihanaisin, sun naurusi hurmata, surmata voi — kun jällehen kuulla sen saisin!
18.
Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy, Sinä olet kuin kummulla kaste yön, joka kulkijan askelta säikkyy.
Elä pelkää, kukkanen kummullas,en tule ma ryskävin tuulin,ja jääsi jos särkeä tahdonkin,sen särjen ma lämpimin huulin.
Minä otan sun kuplasi kultaisen, kuin äitini suukko se oisi, minä juon ne kastehet kauniin yön, kuin ehtoollisviiniä joisin.
19. Indiaani.
Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani, joka jätti sen.
Minä juoksen ja uin ja tahdon kiinitaas valkoisein.Tuost' astunut pieni on mokkasiiniyli sammalein.
Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt, sen tiedän vain. Mut mist' on tullut ja minne mennyt mun armahain?
20. Irma-impi.
Ja kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,mut murhe oli rinnassa kuninkahan,ja suuri on kuninkaiden murhe.
— "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!" —näin kuningas se keskiyöllä orjillensa huus.Se yö oli kaunis ja kalpee.
Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan,mut murhe istui vierellä kuninkahan,ja suuri on kuninkaiden murhe,
Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa,mut Irma-impi rauhassa makas majassaan.Se yö oli kaunis ja kalpee.
— "Oi äitini, kuule, kuinka jyrisevi tie!Oi äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!" —Niin suuri on kuninkaiden murhe,
— "Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton!Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on." —Se yö oli kaunis ja kalpee.
— "Oi äitini, katso, kuinka välkkyvi tie!Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie." —Niin suuri on kuninkaiden murhe.
— "Oi, peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun.Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun," —Se yö oli kaunis ja kalpee.
Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan,niin tyhjä oli tölli ja emo suruissaan.Oi, suuri on kuninkaiden murhe!
Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee,niin kansa Irma-immestä vielä laulelee.Oi, suuri on kuninkaiden murhe!
21. Lohdutus.
Hän imi, hän puri, hän puristi munja hylkäs kuin omenan kuoren.Hän juonut on mahlan mun maljastain,hän syönyt on syömeni nuoren.
Kun vihata häntä ma voisin ees!Mut ei ota tuhka tulta.Yks sentään lohdutus mulla on:sait myrkkyä myös sinä multa.
22. Ihme.
Hän oli jo kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä kukkinut oli hänen haudallaan ja talvi jo satanut lunta.
Mut on kuin haudat ne aukeis taas,elo henkisi hankia pitkin,ja on kuin liikkuisi ristinpuu,min alle ma impeni itkin.
Kas, ilmassa kutreja leijailee,kas, kaukana huntuja häilyy!Hän, hän se on itse, mun impyein,hän kuololta, kuololta säilyy.
Minä hangelle lankean polvillein,Minä armahan syliini suljen.Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa,ja kukkien yli ma kuljen.
23.
Sua katson vaan, sua katson vaan, sua katselen silmät veessä. Tää onneni on niin outo ja uus, sen että ma vapisen eessä.
Kun sydän on auki, on kiinni suu,mun henkeni hehkuu ja halaa.Sua katson ja säästän ja silitän vaankuin kerjuri leivänpalaa.
Minä, joka en nauttinut onnestain kuin sieltä ja täältä murun! Tää pöytä mulleko katettu ois? ois tullutko loppu surun?
24. Salaisuus.
Minä tahtoisin olla kuin valmu aron polttavan aavikolla ja koota kansoja juurellein — tai tuoksuta vain kuin valmu yön helmassa, yksiksein.
Ja jos minä oisin palmupuu aron aavalla polttavalla, niin tiedänpä, kelle lempein ain ois suoja mun lehväni alla.
Ja jos minä öisin valmu vaan, unen tuoksuja turhinkin, niin tiedänpä, yli kenen tumman silmän ma tuoksuta tahtoisin.
25.
Kun omena on kypsä, se putoaa, mut ensin se punan saapi. Tuo puna, tuo puna sinun poskillas, mitä mulle se ennustaapi?
Kun hongat huokaa, se sateen tuo, mut ensin ne huokaa syvään. Tuo huokaus, huokaus sun rinnastas, mitä mulle se tietää hyvää?
26.
Oli mullakin pikku ylpeytein,nyt on mulla orjan mieli.
Sua silmihin katsoa tohdi en,vaan katselen maahan ja mairittelen.
Sinä poljit mun pikku ylpeyteinja viekas on orjan kieli.
Se oli niin pieni, niin pieni vainmut se oli sentään mun ainoain.
Sua soimaa en, sua hylkää en —mut se kävi niin syvälle sydämehen.
27. Merimies kajuutassaan.
Minä katselen kahta lehteäja kahta kielon kukkaa,minä muistelen mustia silmiäja muistelen mustaa tukkaa.
Miss' on hän nyt? Mitä miettiikään?Surumieliä vai mielessä ilo?Lie kaihon kyynele silmässäänvai riemun kiilto ja kilo?
En sois hänen istuvan itkussaan,en liioin nauravan soisi.Mut kauas jos aaltoja katsot vaan,niin mieleni kirkas oisi.
28.
Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä ma vain, hän on minun metsäni, maailmain, hän on minun ainoain.
Minä rakastin yötä ja päivää myös,nyt rakastan häntä ma vain,hän, hämärän impeni ihmeellinen,niin vieno, mut väistyvä ain.
Minä rakastin muita ja itseäin, nyt rakastan häntä ma vain, hän mulle on minä, hän mulle on muu, hän on minun armahain.
29.
Se oliko kieli, mi katkesi?Niin oudosti ilmassa helähti.
Miks, tyttöni, kasvosi käännät pois?Vai sydämen kielikö ollut ois?
Miks poskesi vienosti punertuu,miks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu?
Ei, ei, se vain oli kukkanen,mi aukes aamuhun, kevääsen.
30. Salonkikeskustelua.
Kuten tahdot sa, kullannuppuni! siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoot hymyt, teeskelyt, koko "volangin" heitto, kas tälleen!
Siis mistä me viimeksi puhuimme? Kai,minä luulen, "premiääreistä",tai ehkäpä tahdon voimasta tainaistyöstä ja Ellen Keystä?
Mikä neidin se miel'pide olikaansiitä työstä, mi mennyt on väärään? —Ei, heitetään tämä helkkunaantai muuten ma muiskun määrään.
Ja silloin ma vannon, ett' auta ei sua daamin muoto, ei miini, vaan tanssien lähtevi Ellen Key ja tahdon on silmät kiini.
31. Kun muistelen —.
Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsonut taivahan tähtiä, jotka vilkkuvat vieretyksin, niin tyttöni, ah armaani, sua lähelle tulla mun täytyvi ja katsoa kauan, kauan.
Kun muistelen, kuin monta taivalta olen kulkenut korpimailla, olen uupunut alle kuusien ja istunut iloa vailla. niin tyttöni, ah armaani, sua suudella kauan mun täytyvi ja itkeä, itkeä hiljaa.
Kun muistelen, kuin monta aatosta ole aatellut pahaa siellä, jotk' oisi yhdessä vältetty ja voitettu yksimiellä, niin tyttöni, ah armaani, mua lempiä paljon sun täytyvi ja lempiä kauan, kauan.
32. Herodiaan tytär.
Ja jos minä oisin Herodes ja jos sinä tanssisit mulle, niin luulenpa, että ma antaisin oman päänikin palkaksi sulle.
Mut ethän sa päätäni pyytäiskään,sinä pyytäisit sydäntäni —oi, ota se, tyttöni armainen,jos tanssit mun edessäni.
Oi, tanhua, tyttö, mun eelläni ain elon tiellä ja huntua heitä, niin riemuiten rinnoin ma hurmeisin olen astuva elämän teitä!
33. Jes siunatkoon.
Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! miten silmänsä säihky on sammumaton, miten kaulansa valkea, kaareva on, ja alla sen kainoin kummuin povi aaltoo armahinen!
Ja hänt' olen onneton, vältellyt, mua hullua, hupsua voi! Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt, hänet unhottaneenikin luulin jo nyt — jes siunatkoon, miten sieväks hänet sentään Luojansa loi,
Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun, kun jälleen nähdä sun sain. Sun oon minä onnessa, murheessa sun ja saat sinä leikkiä lemmellä mun, kun saan minä leikkien kiertää yht' tummaa kutrias vain!
34. Jäähyväisten jälkeen.
Oi miksi, miks häntä moiti en, kun multa hän kaikki vei — mut kuinka jos kurja ma lienenkin, sua kieleni kiroa ei.
Sano mulle, miks sua vihaa en,ahonkukkani armahainen?Mut siksikö minä sua vihaisin,kun kaunis sa olit ja — nainen!
Miten voisin ma herjata hellintäin,suven pääskylle pahaa suoda,miten saattaisin mustakulmalleniminä murheen pilviä tuoda?
Hän oli vain lintu, mi istumaanlens mökkini ikkunalle,hän kukkanen oli, joka tuoksahtiahon yöllisen astujalle.
Hän lauloi illan, hän lauloi kaks,hän tuoksui yöllisen hetken —ja siitäkö häntä nyt vihaisinminä loppuhun eloni retken?
Ja siitäkö häntä nyt soimaisin,kun hetken hän kuormani kantoi? —Ei, kaikki jos multa hän ottikin,niin kaikki hän myöskin antoi.
Hän lauloi mun mökkini laajemmaks,toi onnen mun ortteni alle,hän antoi aartehet köyhälleja toivehet toivottomalle.
Hän sytytti suuria aatteita,hän ventoja vesiä näytti,ja keskellä yön sekä pimeydenhän salaman soihtua käytti.
Hän terästi tahtohon tarmoa, hän lietsoi lauluhun tulta — mut kaikki jos mulle hän antoikin, niin kaikki hän ottikin multa!
35. Porraspuulla.
Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. "Pois tieltä tyttönen vienosuu, kas, kiire on kiiruhtajalla!"
Mut tyttösen silmät ne suurentuukuin katsois ne kummastumalla:"Tule poika, jos ei sua pelota muu,mut virta on vierivä alla."
Me seisomme portaalla vastakkain.Mun täytyvi tästä yli!On saatana itse mun takanain,
mi saalistaan ei hyli.Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain,ja auki on aallon syli.
36. Väärinkäsitys.
Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu mua ett' ihan peloittaapi, ja taas mitä tullevi tapoihin, sun vertaas etsiä saapi.
Saa etsiä kuudesta kylästä,yli kymmenen kihlakunnan,ja jos sua löytävät viisaampaa,niin löytävät lesken ja nunnan.
Mitä maailmasta me huolimme!Emme siihen me kuulu enää!Siis heitä se viisautes helkkariinja näytä pitkää nenää!
Hän otti mun neuvoni onkehenja hän tahtoni tarkoin täytti:hän kerran keikahti kannoillaanja — mulle hän nenää näytti.
37. Kaarin.
Kas, lempi se on kuin kukkanen, ja kukkia lempivi Kaarin, hän poimii ja painaa ja liimaa sen ja saa soman "eksemplaarin".
Ja lempi se on kuin lintunen,kun sai sydänhaavan syvän;mut Kaarin se ottaa ja täyttää senja saa sulan hattuhun hyvän.
Häll' onkin jo kaunis museo niin nuoreksi kokeilijaksi. Taas eilen ma näin, miten vietihin sinne koppelonpoikaa kaksi.
38. Juhannus.
Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari, ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.
39. Serenaadi.
Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot ja kyyneleet ja lemmen hehkut ja halla.
Voi, kuinka ne lemusi kukkaset mun impeni ikkunalla! Voi kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla!
Ja kannel se helkkää vieläkin.Mut kuihtuneet ovat kukkaset,syys tullut maahan ja sydämihin.
Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössäni murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet.
40. Kesä.
Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput nuoret kyynelihin.
Nyt aukee ne kaikki, kaikki,maa kukkii ja rehoittaa,maakerrat kertojen päälläpäivänpaistetta uhoaa.
Nyt kukkii ne kaikki, kaikki,kesät entiset kilpaa vaan,tuolla yks terälehtiä tekee,täällä toinen jo marjojaan.
Tule, tyttöni, laulujen lehtoon!Alla virpien vilpasta on.Siellä tiedän ma pehmeän turpeenja mairehen marikon.
Syö, tyttöni, poimi, poimi!Kesän aika niin kerkeä on.Mut myös älä suutu, jos suuhussatut saamaankin raakilon!
Meill' on niin kiire, niin kiire!Emme ehdi me vartomaan.Maa kukkivi vuodesta vuoteen,meill' yksi on elämä vaan.
Ja yksi on elämän kesä!Ikä ihmisen lyhkänen on:päivä yks kun lehteä tekee,jo toinen on marjaton.
41.
Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi "impressaario" vaan, niin onnesi varma oisi!
Sinä tanssit kuin rautalangalla,sinä vuoroin otat ja annat,sinä milloin heität mun helvettiin,taas milloin taivohon kannat.
Sinä tanssailet tapojen langalla ja houkuttain sinä horjut, mut juuri kun toivon sun putoovas, sinä punastut vaan sekä torjut.
42.
Älä usko, tyttö, mun laulujain, ne eivät totta puhu, mut usko, mit' ihmiset sanovat ja mitä huutaa huhu!
Ne kertovat jotakin toista kuinsulolaulut ja laulajan aatteet,ne pesevät pois sävelpuuderinja näyttävät värjätyt vaatteet.
Mut yksi on väri, mi kestävi, jota pestä ei tuhansin merin: mitä koskaan on kaunista kirjoitettu, jota kirjoitettu ei verin?
43. Yksin.
Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin olla se voi, joll' on vain yksi aatos ja yksi sävel, mi soi.
Minä olen niin yksin, niin yksin,kuin yksin on ihminen,joll' oli vain yksi onnija yksi unelma sen.
Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin olla se voi, joll' on vaan yksi murhe ja yksi muisto, mi soi.
44.
Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta riemujen, mut kuljetit myös murehitse.
Minä luulin sun henkeni herättäjäks,sinä olitkin unhotar unen,joka lahjoitit ruusut laaksojen,mut myöskin vuorien lumen.
Minä luulin sun yöni salamaks, sinä olitkin itse yöhyt, min kupeilla mantteli musta on, mut otsalla tähtivyöhyt.
45.
Mitä on tää? Mistä on sunnuntaitää mieleni pyhäköissä?Miks metsä hohtavi hopeissaja kuuset on kultavöissä?
Miks aika seisoo ja arvelee?Miks viikot niin vitkaan mataa?Minä yhdessä yöss' elän enempikuin ihmiset vuosisataan.
Mun aatteeni liitää ja laatelee,multa haihtuvi paikka ja aika!Oi, ethän sa, tyttöni kultainen,myös lie vain haihtuva taika?
46. Don Quijote.
Mitä tahtoisit, kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää, joka kulkee ja karkeloi.
Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa,suvipäiviä, pilviä illoin,sun onnesi taas olis taltuttaa,mitä myrskyt ne velloi silloin.
Ja mielestäs vesillä vieriä oissiinä venheessä suloisempi,joka vaappua, vaaroilla uhata vois —ei niin ole laulajan lempi.
Kas, laulaja, hän on sotamies!Hän Iempivi soturin lailla,min mielessä aina on kotilies,vaikka vierii hän vierailla mailla.
Ja laulaja, hän on ritari —vaikk' oiskin vaan de la Mancha —hällä kädess' on toisessa kitarija toisessa peitsi vankka.
Hän sotii ja kulkee ja kullervoi —vaikka tuulimyllyjä vastaan —mut maailman kaiken hän taistoon voitoki vaatia armahastaan.
Hei, eespäin, ratsuni vaahtoinen vaan!Mitä siitä, jos nauravi Pansa!Ei tallirenkejä milloinkaanruno sallinut satulahansa.
47. Pieni tarina.
Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss' oli kyllä, vaikk' ohitse kulkenut toinen ois ne kuitaten hymyilyllä.
Oli mullakin pieni onneni,mut minusta oli se suuri,ja luulenpa, siks oli suuri se,kun se mun oli onneni juuri,
Oli mullakin pikku lintunen, ja minusta se oli soma. Mut sepä se juur' oli murheellista, kun ollut ei mulle se oma.
48.
Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä väsynet joskus, niin tule mun luokseni vaan.
Oi, kun sinä kyllästyt kerranilon, kauneuden karkeloon,ja kun sinä halajat kuolla,niin tule — ja valmis ma oon.
En osannut täällä ma käydäsun kanssasi karkeloin.mut tule — ja Tuonelan maillaopas ehkä ma olla voin.
Näät siellä tunnen ma kaikki, puut, pensaat ja polut jo nyt. Siell' olenhan niin monet kerrat sun kanssasi kävellyt.
49. Veneretki.
Minust' oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja lämmittänyt ja rantakallion rintaa.
Oli niinkuin oisi me laskettusen kallion kaunihin alleja kaahlattu hietaa valkeaaja kuljettu kukkulalle.
Ja eikö aurinko laskenuttaa saarien, salmensuiden,ja tullut ilta ja tullut yöyli laaksojen, laulupuiden?
Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön,utu ulapan aalloilla sousi,unen vallassa laaksojen lammet ui —ja uni se nousi ja nousi.
Se heilahti oksalta oksalle,se kukasta kukkahan kiipi —me seisoimme vuorella käsikkäinja katsoimme, kuinka se hiipi.
Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!Pian aurinko aalloista nousi.Mut siitä asti mun aatokseinyhä unten aaltoja sousi.
50.
Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se nauraa voi nyt enemmän, minä vai hän?
Mut mitä me huolimme siitä!me nauramme kumpikin vaan.Hei, hahhahhaa! — Mutta minua eipetä naurus se milloinkaan.
Se ei mua pettänyt ennenkään.Minut kyynelin petti hän.Kun tietäis, kumpi se toistaanlie pettänyt enemmän?
51.
Kai ihmettelit sinä itsekses,miten paljon ma sentään kestin,miten siedin sun nauruas, pilkkaasi,sen ennen kuin erolla estin.
Minä näin, miten silmäsi puhuivat:"Tuolla miehell' on kova pinta!"Siin' oikein arvasit, armahain:kova on elon erakon rinta.
Se mies, joka kuullut ei ijässään ole kultaisen naurun soivan, mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen hälle itselleen ilakoivan. Miten huolii hän, vaikka hän tunteekin, ivan veitset kuin ihoa viiltää! Hän kuulevi vaan ja hän kummeksuu, ja silmässä kyynel kiiltää.
Hän oppivi vaan ja hän oudoksuu ja hän silmänsä hiljaa sulkee, hän uskoo vaan ja hän uneksuu, ja mielessä kuvat kulkee.
52.
Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun polkuni kukkihin ja korpeni kotimaiksi.
Sinä teit minun päiväni unelmaks,sinä seuloit unhon lunta.Oi, seulo'os, tyttö, mun silmiini ain,oi, seulo'os hyvää unta!
Maan mahtavat höyhenvuoteillaan ne unta pyytää ja palvoo. Sill aikaa ma silmäni ummistan ja vain mun onneni valvoo.
53. Kuu kalpea.
Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo ammoin erota ois, mut yhdessä ollaan me yhä.
Yön tuulonen hiljaa tuudittaa lepän lehviä uinuvia. Sydän ääneti sykkien aavistaa suven suuria unelmia.
54. Ave Maria!
Mitä olet sinä, tyttöni, minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistolleni, kun synkkänä saapuu yöni.
Minä hyrisen lauluja hiljakseenja ma helmiä hymisten siirrän,sana sanalta laulan ma lauseesi,sävy sävyltä muotosi piirrän.
On kuin sun piirteesi pieninkin ois isämeitä ja "avemaria", ja vaikka ma' maass' olen polvillain, kuin öisin ma ylpeä liian!
55. On niin armasta ajatella.
On niin armasta ajatella. elämä kerran ett' uudistuu, sinä olet tyttönen suurisilmä, minä olen poikanen naurusuu.
On niin armasta ajatella,että me yhdessä kasvettais,yhdessä juostais nurmet ja metsät,toria saatais ja toreiltais.
On niin armasta ajatella,että me toistamme lemmittäis,että kun yhdelle tulisi murhe,toinenkin itkusilmihin jäis.
Ei meitä maailma eroittaisi,ei rikos, ei sydäntuskatkaan,sulho ois suuri ja nuori ja vankka,morsian hohtava valkeuttaan.
Sulhanen laittaisi suuren talon,jonne hän impensä ihanan veis,impynen sulhonsa ikkunallailloin istuis ja lauleleis.
On niin armasta ajatella, että me joskus sen elämme, oi, että me jossakin elämme kaiken, kaiken, mit' tääll' emme elää voi!
56.
Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne ja toinen tänne ja kunne ne vierii, en tiedä.
Mut jos joku lehtynen lentoon jäisyli aaltojen ainiaaksi,ja jos joku virsi vieriä voistarusaarehen, aikojen taaksi,
niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta, miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta.
57.
Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme uskoa eilistä unta ja huomenta huoletonta.
Kun pääsi sa painat mun rinnallein, niin koskien kohinan kuulet! Ja aaltojen kansa kun suutelee, niin hurmehissa on huulet.
58. Yölaulu.
Sano, koska koittaa se aamu, jona helposti herätä voin? Sano, koska lankee se ilta, jona iloisna uinua voin?
Sano, tiedätkö, milloin joutuuse joulu ja kynttilät?ja milloin haihtuu ne haamut,jotka takana käyskelevät?
Elä pelkää! En minä itke.En itkenyt vuosihin.Mut vuosia unt' olen nähnytja uskonut unihin.
Ja uni jos yksi se petti,niin uskoin ma uutehen;mut unista kauneista kauneinolit, tyttö, ja — viimeinen.
Minä luulin sun siksi aamuksi,jona helposti herätä voisin,minä uskoin sun siksi illaksi,jona iloisna uinuva oisin.
Minä uneksin jouluni joutuneen,kera kuusien, kynttilöiden,minä luulin haamujen haihtuneenja mennehen metsä-öiden.
Ja luulin jo, ett' olin ihminen,en ainainen uneksija,ja luotin jo, ett' olin onnellinen,en onnen vain — runoilija.
59. Lintu.
Lens lintunen mökkini lasille ja lauloi kaunihisti. Moni otti kiinni sen lintusen ja sen vangiks häkkihin pisti.
Minä annan sen laulaa lasilla vainja käyskellä kädelläni,minä syöttelen pieniä muruja sille,mut syöttelen sydäntäni.
Moni sulki sen lintusen häkkihin ja sen suuhun ryyniä pisti. Mut eipä se sitten laulakaan niin kuoleman-kaunihisti.
60.
Minust' on kuin kuulisin vastanyt linnunlaulun ja muun,kuin näkisin vasta nyt taivaanja taivaalla tähdet ja kuun.
On ilmassa luomisen aamu.Maa kylpevi kasteessaan.Veden päällä käy Herran henkija päivä on päällä maan.
Minust' on kuin oltais me yksin,ens ihmiset elämän tään,ja kesyjä ois pedot korvenja tulis ja työntäis pään,
ja me karhuja siliteltäisi, salon hirvejä hyväiltäis, ja yötämme vartioimaan jalopeurat ympäri jäis.
61. Alppiruusu.
En takaisin muuta ma tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa ja ainoa aarteheni.
Oli orvon se leipä ja köyhän turvaja ystävä yksinäisen.Sen henkeni kaupalla poimitukssain vuorilta elämän jäisen.
Suon kaiken ma muun, suon kauneuden ja laulun ja lemmen sulle, mut se oli mun, minun yksin vain, ja anna se jälleen mulle!
62. Aino-neiti.
Joukolan joen suulla sinisorsa sousi,nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Veli nuori veikaten vieri ulapalla.Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla.Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Veli nuori taistelohon vaati vankempansa:Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa.Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki.Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki.Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Sydän kielsi, äiti käski — kumpaa tuli kuulta?Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Huojui heinä Joukolan joen rannan alla.Impi itki angervo paaden pallealla.Kenpä, kenpä; joella Joukolan nyt soutaa?
Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksiaallotarta kolme — Aino-neiti neljänneksi.Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.
Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta.Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta.Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.
63. Onnen kulta.
Voi, tyttöparka, sun ritarias ja voi sua itseäsi! Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää ja mitä ei koske käsi?
Mitä etsimme lemmeltä enempää,joka kaukaa kangastaisi? —Minä luulen, ihmiset muinoisinsitä onneksi sanoa taisi.
Ne ihmiset vanhojen aikojenne oli niin vanhoilliset,ne söivät ja joivat ja nukkuivatja — olivat onnelliset.
Mut juhla-onnesta heilläkinoli sentään mielet omat,ja jos joku äkkiä onnen sai,siitä sormukset tehtiin somat.
Siitä tehtiin kultaiset kellot vaanja korvarenkaat ja käädyt,mut niitä ei tietysti kantaneetkuin yhdet ja ylemmät säädyt.
Mut niitä ei tietysti kannettukuin joskus juhlatiloin,kuin apin ja anopin peijahinkälyn, langon perhe-iloin.
Mut muuten ne lepäsi lippaissaja piirongin laatikoissa —oi muistatko, impeni, iloa, kunsai lapsena penkoa noissa!
Ja muistatko, silloin jos käsiimmesai pikkunen samettilipas,heti äiti sen kiirehti korjaamaanja hän silmäänsä kädellä hipas.
Se oli hänen onnenlippaansa,onnen kultansa ainokainen —tai oli -se vaan hänen äitinsä onnitai äitinsä äidin vainen.
Ne kulkivat polvesta polveen näin,ne kulkivat suvusta sukuun,ne kuuluivat niinkuin silkkihuivitja sametit juhlapukuun.
Nyt maailma paljon on edistynyt!Ei juhla-onni nyt riitä,nyt onnea arkeenkin tahdotaanjoka päivälle osansa siitä.
Nyt maailma paljon on edistynyt!Tosin vieläkin juodaan ja syödään,mut onnen kulta se myntätäänja ostetaan ja myödään.
Ja ihmiset ovat niin iloisetja lyövät lompakoitaan:"Kas, täällä onni on oikea,kun vaan sen oikein hoitaa!"
Ja ihmiset sanovat omakseen,min vaan ovat omaksununna,vaikk' kunkin onnessa selvästion vaakuna valtakunnan,
Mut täällä on joukossa toisia,joille myntätty onni ei riitä,jotka tahtovat itse leimata sen,oman kuvansa katsoa siitä.
On niitä, jotk' etsivät, kaipaavatsitä puhdasta vuoren kultaa,jotka kaivavat harkkoja haaveidenja saavat — mustaa multaa.
Kas oikean kullan jo korjanneeton aikoja vuorten Hiidetpois rahvahan käsistä raa'oista,ja eessä on ukset viidet.
Mut jos sull' on rohkeutta rinnassasja uskot lempehen nuoreen,niin tule, ja riemuiten käsikkäinme syöksymme Hiiden vuoreen.
Niin tule, ja kultaiset haavehetme taomme kultatöiksi,me taomme ne miesten miekoiksija sorjiksi sotavöiksi.
Ja otamme Hiidestä orhit nuo,ne korskuvat, kiiltokarvat —hei, näillä varsoilla ratsastaavain valiot ja harvat!
Pois alta nyt, ihmiset ahnehet!Sylis aukaise, maailma saita!Kun Hiiden keisarit kulkevat,niin aukee joka aita.
64.
Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita, minä istuin sun vierelläsi.
Elä tuota, oi impeni, ihmettele!Oli mullakin aatteita ennen,oli aatteita antaa sullekin,oli antaa tullen ja mennen.
Nyt mulla on aatos yksi vaan.Ken yhden on seurassa aina,se tyhmistyy, vaikk' aatos se oisitse taivahan Luojalta laina.
Nyt mulla on aatos yksi vaan. Ja mitäpä puhuisin minä, kun tuota et aatosta kuitenkaan minun lausua sallis sinä.
65.
Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos, tyttöni, vaan ja impenä iloitse maita.
Mut puolat kun palolla punertuu ja vaapukat vaarain luota, niin silloin, tyttöni vienosuu, ole varoillas sekä vuota!
66. Pieni ballaadi.
Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. "Minkähän lienevi tuulen teillä kultani kulkemassa?"
Tuulet ne honkoa huojutteli,sulhoa suuret surut."Kenenhän pitkiä peijaita nytulvovat tuulien urut?"
Hongan katkasi suuret tuulet, tyttösen katkas kaipuu. Sulhanen mailla vierahilla vaeltaa ja vaipuu.
67.
Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän ma nummella tuolla, sen ympäri hyvä on hyppiä — ja sen oksahan kaunis kuolla.
Se puu on suuri ja korkeakuin taivaalla ukkosen lonka.Sen puun sen totta sa tunnet myös —se mun on murheeni honka.
Se taas niin huokaa ja humisee, se taas niin suree ja soutaa. Elä vapise, tyttöni valkoinen, se vain meitä tanssihin noutaa.
68. Sydämen kepponen.
Minä sydämeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett' ihmiset katseli ihastuin — mut arvatkaa, miten vihastuin, kun sydämen itsensä ilolla tässä näin omaa kantaansa imehtimässä,
69. Niin jos oisit lauluni.
Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki sävelet sä.
Metsässä on suuret puutja metsässä on marjat,metsässä käy kontiotja köyhän kotikarjat.
Kukat pienet kukoistavatsuurten puiden alla,valkopilvet vaeltavatsuven taivahalla,
Hongat hiljaa humiseeja käkö kukahtelee,Köyhän sydän keveämminsilloin sykähtelee.
Alla suurten surujenkinkukkii kukat mieleen.Köyhä kukan kuroittaaja pistää rintapieleen.
Kukka orvon kumppanija laulu köyhän liesi,metsä meidän tuttava,mut vieraan vihamiesi.
Tuttavalle metsän polutitsestänsä aukee.Vieras maita vierivija rauhatonna raukee.
Tuttavalle "tervetullut!"joka kuusi kuiskaa.Vierahalle joka oksauhotellen huiskaa.
Kell' on rikos rinnassaja ken ei sitä kadu,outo on se metsässä,myös outo mailla sadun.
Sille siellä myrsky käyja korpikuuset ruskaa.Katuvalle metsän huojuhuojentaapi tuskaa.
Paatuneelle pahat hengetmetsän puista puhuu.Itkevälle metsän immetvalkohunnut huhuu.
Viito, vieno Tellervo,ja mulle tietä näytä,piirrä puihin pilkkojaja lohdun kättä käytä!
Sull' on käsi valkeaja sull' on sormi pieni.Mull' on käsi mustempija kova korpitieni.
Tahdoin kerran käteheinsen käden pienen liittää —Yö se hullun sydämessähourehia siittää.
Käsi pieni pelästyija huntu kauas huiskas,hullu henkäs, herasija itseksensä kuiskas:
"Käsi pieni katoais mun käteheni mustaan, kauempata viitaten se vaan luo lohdutustaan."
Yö-sonetteja.
(1898).
Yö.
Yö saapuu. Päivä on poissa.Hämy silmiä hämmentää.Jo kaukana korven soissatulet virvojen viriää.
Ypö yksin istun ma koissa,ei armasta, ystävää.Mut oudoissa unelmoissamun henkeni heläjää.
Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?Kuka huntua huiskuttaa?Kuva valkea vierii ja väikkyy,
tutut piirtehet pilkoittaa.Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.Sumu silmiä sumentaa.
Olin nuori.
Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin unelmihin.
Opin taas kevätlaulujen nuotin, min kerran jo unhoitin, näin kesästä unta ja uotin — niin syksyhyn heräsin.
Oi, silmät tummat, en teitätoki koskaan ma syytä, en!Te itkitte kyyneleitä
niin kauniisti säälien, kun lauluni lemmikeitä suu surmasi punainen.
Huokaus.
Olen kävellyt päiviä, öitä kuin hullu ja itkenyt sydänpilloja, pimeiköitä, kirokukkia kitkenyt.
Olen kutonut kummia vöitä, hiushienoja helkyttänyt utuhaaveita, unten töitä — maan mullassa matelen nyt.
Oi, ajat te armahimmat, kun niskan nyykähys yks tai kengän keikahus vimmat sai syömehen sytytetyks ja tuskatkin tulisimmat suli voittajan hymyilyks!
Illalla.
Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata pois turhasta maailmasta.
Sulle tahtoisin keväästä laulella ja kertoa taivahasta, yön tähdistä, päivän paisteesta ja kaaresta korkeasta.
Minä tahtoisin, että sa kaipaisitmun kanssani korkealle!Ja että sä uhrata tahtoisit
mun kanssani taivahalle elos nuoren kukkaset kaunihit, et turhalle maailmalle.
Sua lemmin.
Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa unelmoi, sinä hengelläs hellisit noita!
Mut ethän niitä sä tuntea voi.Ne lie vain haaveita, joitasinne muinoin mun sieluni kaipuu loi —oi, aikoja ihanoita!
Sua lemmin. Sa minua lempinyt et.Mitä tahtomme taisi sille?Mitä taidamme, ihmiset poloiset,
elon lankojen kehrääjille?Me voimme vain olla iloisetja itkeä unelmille.
En jaksa hymyillä.
Oi en koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin ma keväitä, kun syystuulet tutjutti mua.
Olen laulellut silloin ma lemmestäja muistellut, tyttöni, sua.Nyt, kevääni kantelo kaunis sä,nyt joudat sa unhottua.
Nyt enää mä hymyillä jaksa en.Pää painuvi vasten kättä.Minä halajan metsien povehen.
Nyt itkeä tahdon ma kaiken sen,mitä jäänyt on itkemättämulta vuosina vaivojen menneiden.
Kalliolla.
Noin nään sinut vieläkin edessäin:Sinä katselit kalliollayli ulapan aaltojen siintäväin —ja mun oli onnekas olla.
Sua syrjästä katselin kauan näin:Tuul' leikki sun palmikolla.Mut vihdoin käännyit sä minuun päinniin vienolla katsannolla.
Oi, silmä suuri ja suruinen,miten saatoit sa olla niin julma!Mut noin sua aina ma muistelen,
sinä tyttönen mustakulma:silmä ylitse aaltojen siintävienja tuulessa tukan hulma.
Hämyhyräilyjä.
Luonnossa luminen ilta.
Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa — siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
Toivoisin tulevan tuolta hongikon hopeisen puolta, kierrätellen, kaarratellen, puun lomitse puikahdellen — min' en ois näkevinäni yössä seisten, yksinäni.
Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla — sydämet sykähteleisi, puut lunta pudotteleisi.
Kuulisin risahtavaksi, tuntisin katoista kaksi, kuulisin: "Kuka se täällä?" Vastaisin: "varas se siellä!" Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
1898.
Näin unta kesästä kerran.
Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille, paistoi köyhänkin pihoille; vihersi tuhannet virvet, sinersi sataiset järvet, iloitsi ihanat nummet, tarinoivat metsän tammet, puu puheli, kukka kuuli — köyhä sen todeksi luuli.
Luuli tullehen kesänsä, aukaisi povensa auki suven hellän hellitellä, ilman lintujen iloita — vingahti vihainen tuuli, ulvahti salolla hukka, taivas viskoi talven lunta, kylä kylmiä sanoja.
En ma kerran sen perästä lie nähnyt kesästä unta.
1898.
Tuijotin tulehen kauan.
Tuijotin tulehen kauan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani.
Kuvat kulki, hiilet hehkui, ajat armahat samosi, liiteli suviset linnut, keikkuivat kesäiset päivät, — poski hehkui, suu hymysi, silmät muita muistutteli.
Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki, mökissä ihana impi, kultakangasta kutovi, helmellistä helskyttävi.
Kelle kangas kultaloimi?Häiksi metsän morsiolle.Kelle neiti näätärinta?Hiihtäjälle Hiiden korven.
Ei hyvä hylätyn kauan liikutella lieden puita, vesi silmihin tulevi, pää käsihin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.
1898.
Metsähän oli mun mieli.
Metsähän oli mun mieli kauas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen.
Tahdoin mä taloni tehdä alle kuusen kukkalatvan, kuulla kuusien humua, sinipiian pillin ääntä, sinikeijujen kemuja, sinikansan karkeloita.
Tulipa tyttö tummatukka, impynen ihanasilma, tumman suortuvan sukija, kautokengän keikuttaja, vilkkui sinne, vilkkui tänne, ilkkui luontonsa ilosta, kun oli luotu luomiskuulla, Luojansa lepäämistöiksi, pesty peipoksi pihoille, maille marjan kukkaseksi.
Ei ole enempi mulla tarvis mennä metsäteille saloja samotakseni, kuusikoita kuullakseni: kussa kurja kulkenenkin, vaivainen vaeltelenkin, kuulen honkien huminan, sinipiian pillin äänen, keijut vierellä venyvät, haja-kassat karkeloivat.
1898.
Et sinä ivannut, impi.
Et sinä ivannut, impi, pilkannut, pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin, poloinen poika; minun omat miel'kuvani ne minua pilkkasivat, omat herjat haaveheni ne minua herjasivat, oman onneni kajastus se minulta mielen murti.
Nokkela on onnen neiti, impynen ilohaluinen; veikistellen, keikistellen tuolla se vastahan tulevi, soitellen somerta rannan, metsätietä tepsutellen; kättä antoi, maahan katsoi, posket vienosti punersi, sanat suussa sammalteli, ääni verhottu värisi kuin lipinä lehdon tuulen tai loiske etäisen aallon.
Laulaja todeksi luuli, käsi tyhjeä tapasi — kaukana salon sisässä läikkyi nauru neien nuoren.
1898.
Oi uni, jumalten lahja!
Oi uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa, luo uron unettomaisen, tykö miehen mielipuolen! Tule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kuku rauha kulmilleni, onni otsalle kukerra, sipaise simasulalla ripsen alta, rinnan päältä! Tyynnytä verien tyrskyt, sammuta sytö sydämen, sido suonet suihkamasta, valtimot valittamasta, rintasuonet riehumasta, otsasuonet ourumasta! Luo suvinen, suuri taivas iloita inehmon mielen, ajatusten ailakoida; veä päälle päivän kaari, kaarelle korea impi, kuontalo kätehen neien, kultavillat kuontalohon; neiti kullat ketreäisi, huolisi hopeiset hunnut, minun polon pääaloille, uron uinuvan ylitse, ettei pistäis sääsken piikit eikä yölliset itikat.
1898.
Miksi miettisin enempi?
En tiedä, oletko, impi, pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi päivä.
Ja en tiedä, oletko, impi, viime tuomion tulemus sydämelle syntiselle vai tuoja elämän uuden.
Valkaisit pimeän yöni, näin ma pitkät pilven rannat — miksi miettisin enempi?
1901.
Konstinsa kumpaisellakin.
Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla: ilo miten syntyvi surusta, miehen tarmo taistelosta, hyve ahjosta himojen, henki mustan mullan alta.
Ne minä neuvoisin sinulle, jos sinä neuvoisit minulle pari kolme konstiasi, joita ma iki ihailen: hyvä miten palkitaan pahalla, lempi leikinlaskennalla, mitenkä murhataan hymyten, kuin poloista poljetahan.
Neuvokaamme toisiamme, impi kaunis ja ihana!
190l.
Unta ja todellisuutta.
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä terällä; tarjoan käden sinulle nyt ma talven tanterilla soidessa vihurin vinhan, kukkain kuolleiden ylitse.
Et sa silloin uskaltanut unteni utuihin, tyttö, uskallatko nyt paremmin urho-unten täytäntähän?
1901.
Katson, katson, kaunis tyttö.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia.
Muistan, koito, muutkin silmät, silmät mustat ja palavat, joihin katsoin, kauan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.
Yö yleni, tähdet sammui, säihkyivät salamat yössä, jyrisi Jumalan kosto, satoi rautaiset rakehet mun poloisen pään ylitse, harhalapsen hartioille; ajoivat armotta minua salon poikki, toisen pitkin, löivät turraksi lihani, luuni kaikki kangistivat, puutuin puuksi suon selälle, ahon päähän pökkelöksi, pikkulintujen peloksi, variksien vaakkumiksi.
Viikon seisoin suon selällä tunnotonna niinkuin tukki, korpit hyppi korvillani, silmillä varikset vaakkui, pedot juurella pesivät, hukat luona huutelivat; lapset parkaisi pahasti marjamailla käydessänsä, nähdessä näköni mustan, surun synkän syövyttämän.
Tulipa tyttö tähtisilmä, enkeli elämän joulun, ei se parkaissut pahasti eikä luota loitonnunna, tuli luoksi leikkimähän, vienoinen visertämähän, saapui silmin niin sinisin, kävi niin valkoisin kätösin runkohon ruman petäjän, juurihin jumalten hylyn — soi salossa enkel'laulu, lapsen nauru laaksoloissa.
Ja katso: ihana ihme! Sylkähti sydän petäjän, kuohahti kuollehet vetoset, puu vihersi, päivä nousi, kevät kaikille hymysi.