Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen: herätitkö kuollehista, toitko tuonelta urohon uusille sydänsuruille vaiko leivon lauleluille?
Kirkas on sinulla silmä, katse kaunis ja viaton, et sinä suruja tuone, tuonet marjatuokkosia mailta päivän paistamilta, kuusluojan kumottamilta.
1901.
Iva.
Kysyi tyttö poikaselta? "Miksi ilkamoit alati, lasket lauseita pahoja, jotka sattuvat syvälle — minuakin joskus pistät?"
Vastas poika impyelle: "Ihana ivan on säilä säihkyväinen, välkkyväinen! Iva on jumalten ase, luotu sankarin sotahan vasten valtoja pimeyden! Sillä puollan parhaintani, hellintäni, hienointani elämän suuressa sodassa — sillä myös sinua puollan."
1901.
Kuutamolla.
Kuuhut halki usvasyön kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti, kummat sillat —
sillat maasta taivahalle. Kiitos, kiitos kirkkahalle yön valjun valostajalle! Virkkaa neiti vienoin äänin:
"Sumu on enne aamunkoiton! Koska päällä metsän puiden huiskavat punaiset hunnut, silloin mieles kuu katoopi osahansa onnellisna."
Noin ällös sanele, neiti! Olkoon ennen yö ikuinen kuin päivä sinua ilman.
1901.
Niin sinua katsoin, neiti —.
Niin sinua katsoin, neiti, kuin lapsi lelua uutta, niin sinua kuulin, neiti, kuin korpi kevätkäkeä, kunnahalta kukkuvata.
Kukuit kukkihin poveni, lauloit ilmi mun iloni, helkytit keväiset kaiut, herätit salon sävelet puroina porisemahan, kanteleina kaikumahan, tuulen viedä, toisen tuoda, vaaran vastahan sanoa.
Niin on nyt minun iloni kuin lapsi lelua vailla, niin on nyt minun eloni kuin kevät käkeä vailla, kumpu vaiti, kukka poissa, surussa salo sininen.
1901.
Minkä taisin, poika parka?
Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän Luojan suuren syttämälle?
En minä sinua syytä enkä syytä itseäni, syytän syitä suuren Luojan, pattoja pahan jumalan: poven pienen pyöreyttä, varren hoikan valkeutta, kulmakarvan kauneutta, kautokenkien keveyttä.
Alas sa alati katsoit, katse loisti luomen alta, liekki ripsistä ritisi, kulmista kulona kulki, lieskahti pojan povehen, risahutti rintaluuhun, povea porottamahan, himojani hiiltämähän, suoniani särkemähän, jäntereltä jäytämähän.
Siitä en sinua syytä enkä syytä itseäni.
Vaan siitä sinua syytän, siitä syytän itseäni, sa ettet nauranut enemmän, ma enemmän naurattanut pienillä pilapuheilla, tyttölasten lauleluilla.
Jos oisit nauranut enemmän ma enemmän naurattanut, ei oisi elämä mennyt, elämän kauneus kadonnut, tummunut tupani orsi, koko pirttini pimennyt, kun sinä menit minulta, kun putosit, pohjantähti!
1901.
Tuulinen sija.
Neiti, neilikkka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty, tuulinen sija sinulla oli orvon ikkunalla.
Neiti, neilikka punainen, kesän haave hangen maassa, päivän kukki, toisen tuoksui, päänsä painoi kolmantena runolaulajan lasilla, ankaralla akkunalla.
Harvoin tänne päivä paistoi, senkin seinien lomitse; harvoin tänne lämmin läikkyi, senkin vaivojen välitse; harvoin harhausi hymyily, senkin kautta tuskan tuiman.
1904.
Pahat suut.
Pahat suut panettelevat lumpeeni pataluhaksi, jouhipääksi joutseneni.
Ylpeäksi sun sanovat.
Ollos ylväs, niin minäkin! Kun näet kumarat niskat, pidät pääsi pystympänä.
Läikyt lietona elosi.
Läiky, lieto, niin minäkin! Kun näet rapakkolammet, kierrät, kaunis, kauempata.
Tuhlailet hymyjä huulen.
Tuhlaa, tyttö, niin minäkin! Yks on riemu rikkahalla: ylenkatseesen ylenet.
1904.
Syy.
Rakastimme me molemmat: sinä minua, minä sinua; ei se ollut syy.
Kiusasimme kumpainenkin:minä sinua, sinä minua;ei se ollut syy.
Oli syynä onnettuuden:loittonit sinä minusta,vain vikani muistit.
Ja oli toinen tuiman siemen: loittonin minä sinusta, ihanintas itkin.
1904.
Köynnös.
Kauloi kuuma köynnöskasvi, kiersi mun tulinen kukka yössä syksyn synkkä-tuoksun.
Huokui hulluuden janoa: pää sameni, aivot päihtyi, juopui järki, luopui luoto, paloi pätsi päälaella, takaraivossa rovio, silmät selvänä tulena, vallaltansa valkuaiset, suonet kaikki suihkamassa, pallea pakahtumassa, sydän kuin arina kuuma, veri kuin kipunaverkko.
Koitti huomen kirkas, kylmä; tahdoin nousta taipaleelle, järki päästäni putosi, rinnasta sydän punainen punaiselle tanterelle, juurelle jumalan pursun.
1904.
Kesä-aamu.
Seisoi seijas Sukkamieli aholla ylenevällä, suvi-aamun auetessa.
Hempeä, herättyänsä, yön nuoren nukuttuansa, veltot jännitti jäsenet; kesä kukki kulmaluilla.
Heinä polvia halasi, pohkehia poimulehdet, horsman latvat lantehia, uumia uninen valmu; itse ruusuna rusotti, ylpeä ylinnä muita.
Ihala ihantelihe, katsoi kaunis maata, merta.
Mehiläinen, mies kepeä, lensi kukkasen kupuhun, sanoi seijas Sukkamieli: "Paha poika, pois menekin umppujani aukomasta, juomasta juhannustani, ruusuja rakastamasta!"
Liverteli Lemmon lintu: "Armas, pois älä ajele, mies olen me'estä tehty, sokerista sorvaeltu, minkä juon juhannustasi, sen pidät pitoja kekrin."
Seisoi seijas Sukkamieli, haukotteli hiljaksensa aamun alkavan punassa; kastehesta kutri kiilsi.
1904.
Menevät, murehtisinko?
Kangastuksina katoovat minun mieleni unelmat, piirtyvät pihoilta ilman tunturit todellisuuden.
Katuisinko, jos katoovat, menevät, murehtisinko? Kyllin katselin kuvia, kirjokaaria elämän, aron astuin hiekkamerta, silmä taivahan sinessä.
Tule tuuli, pohjatuuli, tunnen keitahan keväisen, luo lunta polulle, talvi, tunnen palmun päivälatvan, messua, Jumalan myrsky, kuulen kukkuvan käkösen!
1904.
Turjan tuomio.
Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat.
Kulo on luotu kulkemahan, kyy pitkä kähisemähän, miekka verta välkkymähän, sankari samoamahan.
Tulet, Väinämö väkevä, tuhmimmaksi tietäjistä, ajat Turjan tukkapäitä kuin ennen mielesi kuvia, ahavan ajama itse, pyörretuulen tutjuttama.
Menit maata talven kanssa,heräjä kevähän kanssa,Ruijan rantojen ilossa,Lapin yössä lauhkeassa!
Kuule koskien kohina kevätvirttä soittavaisten, kuule taivahan tohina kevättuulta huokuvaisen, tunne tulvat rinnassasi, Turjan virtojen vilinä, näe nuori Pohjan neiti, tutkiva, revontulinen, hoipu, houru, maita myöten, mielipuoli, merta myöten, etsi hallaista hametta, tunne tulta jäytavätä, ijäisen ikävän hiiltä, tuulta rinnan rauhattoman!
Juokse, Pohjan jäinen peura, souda, Turjan sotka hyinen, poika auringon tulevi, päivän kiekko kantapäillä.
1907.
Sukkamielen sauva.
Mirjamin laulu.
Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan. Mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä on Mirjamin kukka?
Päivä painui jo vuorten taa,kuun on helmissä metsä, maa,helyjä välkkyvi heinät, oljet —missä on Mirjamin soljet?
Missä viivyt sa sulhoni, kussa valkea orhisi? Joudu jo luokseni angervoisen — vaiko jo löysit toisen?
1898.
Eräs Berliinin-muisto.
Pienoinen kapakkaCharlotten-kadulla!
Et ole pienin samun muistoini kirjassa.
Niin monta iltaa näinsen peilissä ystävätäin.
Hän poissa on minulta nyt,ma yksin yöpynyt.
Hän muita jo lempi kai;kuva korvata sorean sai.
Ja jäähtyi kahvikin,kun istuin ja uneksin.
Ja kyynelet kylmät vainmun vierivät poskiltain.
Tarjooja-tyttönenmua katseli säälien.
— Lie rukkaset saanut hän,näin näytti hän miettivän.
Tai tyhjä sen kukkaro on.Kuka lieneekin onneton?
Oi, tyttönen herttahinlSun aatokses arvasin.
Ja oikein arvasit, kunkurjaksi luulit mun,
Raha, jonka löin pöydälle,mun viimeisein oli se.
Mut silmäni kyyneletne olleet ei viimeiset.
Jäi jäljelle paljonkin,tuli uusia myöhemmin.
Kaikk' onhan jo lopussa.Yhä raukka rakastan ma.
1898.
Kadonnut sävel.
1.
Oli aika, kun suuria aioin, maat taivaiksi unelmoin. Nyt istun ma yksin, yksin, näin päiviä viettää voin.
Voin istua aamusta iltaanja soppehen tuijottaa,vedet kuumat silmistä tippuu,en pienintä säveltä saa.
Lien paljon ma lauluja tehnyt, mut yks oli kaunehin, oli mulla niin armas aihe — polo, kuinka sen unhotin!
2.
Se oli mun onneni laulu, sävel säihkyvä, voitollinen. Yöt päivät yhä ma etsin sitä pohjasta sydämen.
Ja vuodet ne vierii ja vierii,tuli silmien sammuu pois.Mitä siitä, jos löytyä kerranelon kauneus kadonnut vois!
Jo ystävät ympäri väistyy, ovat hapseni harmenneet. Mitä siitä, jos löytäisin kerran ens-lempeni säveleet!
3.
Haa, kuulkaa! Nyt se on mulla.Sen löysin ma vihdoin siis.On aikasi joikua, joutsen,ja kuolla nyt säveliis.
Te kuulkaa, kuinka ma laulansysikutreista kassapään,miten pitkien ripsien alta,tuhat aatosta välkähtää!
Ah, näittekö varttansa norjaa?Yli kukkien kulkee hän,se on hän, minun haaveeni heljinse on impeni hämärän! …
Vedet kuumat silmistä tippuu,ei kuulu kuin huokaus,ja kantelon kieliltä hiljaasoi hukkuvan parahdus.
4.
Epätoivoinen, yhä etsin, yhä huuleni humisee … O, laupias Jumala, auta, mun järkeni pimenee!
5.
Taas haaveet koskena kuohuu,runot kuplina kumpuaa,ja veen yli vellamo nostaakäsivarttansa valkeaa.
Te näättekö katseensa kauniin?Ah, pois minut päästäkää!Ma tahdon kanssansa käydämeren puistoa viileää …
Kas, kaikki niin oudosti katsoo!He laulusta hurmaunee?Ah, huomaan, on kieletön kannel,jota sormeni soittelee!
1898.
Kahdet silmät.
Näin ma kerran silmät synnilliset, silmät suuret, tummat, tulta-lyövät, jotka vaati kaikki tai ei mitään; niiden vierell' loisti silmää kaksi sinistä kuin lemmenkukka rannan, eikä mitään vaatineet ne multa, mutta lupasivat kaikki, kaikki.
Ja ne voitti, silmät synnilliset, ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki, kodin, heimon, työni tyynen onnen, ylpeyden ja omantunnon rauhan, enkä mitään, mitään saanut vastaan, vaan mun autuutein ol' antaminen.
Taaskin loistaa mulle silmät kahdet, toiset suuret, suruiset ja tummat, suurentamat pitkäin kärsimysten, ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa: "Karatkaamme täältä kauas, sinne, missä arvokkaamp' on ihmis-elo, alkakaamme ajanjakso uusi, nousten itse, toinen toista nostain, kohti korkeutta öisten tähtein, ihanuuteen itselömme pyhän!"
Näin ne tuikkii mulle tummat silmät; mutta kiehtoo myöskin silmät toiset, siniset kuin ensi railo jäässä, jossa päivän kilo karkeloipi: "Tule, sylitysten syöksykäämme, nuoret oomme, riemustamme rikkaat, tai jos sinä et, niin olen minä, annan armauteni täyden sulle, suutelen sun kuninkaaksi taikka tapan, ett'et enää toista lemmi!"
Aika muuttuu, minä myöskin muutun; silmät suuret, suruiset ja tummat samat on kuin ennen synnilliset, silmät, joista kilo karkeloipi, ovat ystävättärensä parhaan — luulen, taaskin voittaa synnin silmät.
1901.
Alkibiadeen näky.
Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan.
Theano, temppelinimpyinen!Oi, koskaan unhoitasua ma en.
Sa seisoit kirkasna,kuultavana;ma kuljin maassaniin matalana.
Olin juonut päivätja itkenyt illoin,kai Panathenaianoi' juhla silloin.
Oli päivä laskenutlaaksoissa,mut rusko kimmelsivuorilla.
Ja kädessä maljaja seppelpäinohi Minervan templinme kuljimme näin.
Yks filosofeerasi,toinen lauloija kolmansi katu-tyttöä kauloi.
Sa seisoit templisiportahilla;ma kuljin varjossaviileen illan.
Ja poimut vaattehesvalkeansuli ruskohon päivyenlaskevan.
Sun nähdessä silloinmun seisahti syönkuin Arkipelaagissaaalto yön.
Ja aallossa taivahatkuvastuija taivahan tuhannettähtöset ui.
Mut koska sa silmäsilaskit alas,niin jällehen myrskymun rintaani palas.
Ja myrsky se raivoo vieläkin, en unhoita impeä temppelin.
1901.
Lydian laulu.
Ah, Callidus, jos mua huokailet,niin liian usein luoksein hiivi et,on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,mut ijäinen on lemmen unelma.
Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.Unelmat usein pettää päällä maan.On onnen hetki kupla kultainen,mut ijäinen on itku sydämen.
Ah, Callidus, jos mua rakastat,mun onneni on onnen unelmatja itkut sydämen nuo ikuiset —kun kyllin usein luoksein hiivi et.
1901.
Timandran laulu.
Yön taivahalla jo tähdet käy,ei suurta sulhoa kotiin näy.Mua jos sa lemmit, miks viivyt poissa?Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?
On kallihimmat mun lempein yötkuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,mut lahja kallehin taivahaltaon lemmen ylpeän vapaa valta.
Niin raskahasti lyö sydämein.Mit' armahain sulle pahaa tein?Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemminMiks pois mun päästät, kun eessäs emmin
1901.
Vanteenheittäjät.
Lentävi vanteet ristin ja rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus kylihin asti, ihmiset kylissä aprikoi: rovastilla on vieraita varmaan.
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,neitojen helmat hulmuelee,herrojen otsilta tippuvi tilkat,kenpä se ylinnä keikahtelee?Talon rouva nuori ja notkee.
Hänpä se kaartehen kauneimman heittää,lausehen sorjimman suustansa suo,ripsillä pitkillä silmänsä peittää,oravan-silmänsä ruskeat nuo.Ja vantehet lentää ja liitää.
Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,sihtaa silmä kuin tulijous.Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,siitäkös nauru ja kikatus nous —talon rouvan vetreän vanteen.
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,maistavat maljoa höyryävää.Unhottuu puhe useat kerrat,nyykähtää ukko rovastin pää —kun vanteet niin kauniisti lentää.
Ah, älä katsele vartta sa tuotaliioin, maisteri liekki-yön!Karkkoa kaunihin naurajan luota,pelkää keijuja kesäisen yön! —On nuori vanhalle mennyt.
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat, aurinko painuvi metsän taa, hehkuvi puut sekä poskien kukat, tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa. Ja nuorten riemu se raikuu.
1901.
Trubaduurin laulu.
Tuli linnahan köyhä sotamies —Kunigunda, ah, Kunigunda —"Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?""Minä maailman matkoja astun."
"Ja jos olet suora sotamies —"Kunigunda, ah Kunigunda —"niin tännekin päättyä voi sinun ties.""Sama mulle, mut palkan ma tahdon."
"On oikein, palkkansa saa sotamies —"Kunigunda, ah, Kunigunda —"Kuus riksiä vuodessa riittää kenties?""Ei, herrani, enempi ma vaadin."
"Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —"Kunigunda, ah, Kunigunda —"Mut varro, sa seitsemän saat kukaties,jos miekkasi totta voi tehdä!"
"En myö minä miekkaani, hovimies —Kunigunda, ah, Kunigunda —"riikin rikseihin, se on, jumal'ties,itse Hiidessä kuuraeltu.
Mut kuninkaan tyttären jos kukaties —Kunigunda, ah, Kunigunda —saan palkaksein, olen kuninkaan mies.""Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"
Ja ryntäsi päälle vihamies —Kunigunda, ah, Kunigunda —voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies,kas, silloinpa sankari saapui.
Hän tuli kuin liekkien liehtoma miesKunigunda, ah, Kunigunda —hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,sota päättyi, maa oli vapaa.
"Ja saanko ma palkkani nyt kukaties —Kunigunda, ah, Kunigunda —"nyt lien minä kuninkaan tyttären mies."Verijälkiä kannukset jätti.
"On oikein, palkkansa saa sotamies —"Kunigunda, ah, Kunigunda —näin virkkoi valtias, "vaan kukatiesjätät sitten sa maani ja minut?
Siis myö mulle miekkasi, sotamies —"Kunigunda, ah, Kunigunda —Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,mut vastasi sankari vapaa:
"Ja vaikka ma vaan olen sotamies —"Kunigunda, ah, Kunigunda —"niin myö minä miekkaani en, jumal'ties,suurkuninkaan tyttärihinkään.
Mun onneni olla on sotamies —"Kunigunda, ah, Kunigunda —"sama, luulenpa tahto on miekkani myös,se on Hiidessä kuuraeltu."
1902.
Sukkamielen sauva.
Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on hopeainen tiuku.
Kun se tiuku helisee,niin hämy maille lankee,riutuu rinta inehmonja miel' on ahdas, ankee.
Puiden takaa puiden taaksimetsän linnat liukuu.Sukkamielen sauvan päässäkultainen on tiuku.
Kun se tiuku helisee,niin herää hengen härmä,kuudan maita kulkevija säihkyy unen särmä.
Puiden takaa puiden taaksimetsän linnut liukuu.Sukkamielen sauvan pääss'on timanttinen tiuku.
Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on halla.
1902.
La Tricoteuse.
[Näin kutsuttiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat Kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat sen päätöksiä.]
La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa, sen ympäri ilma hurmehuuruss' on. La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa kuin onnetonta kuilut kohtalon. Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä, paetkaa, nähkää giljotiinit työssä, ja sielussanne kuin Belsazarilla saa aatos muodon tulikirjaimilla: La Tricoteuse.
La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoovaiheita valtakuntain, kansojen,maat järisee, päät kuninkaitten putoo,kun vaatii verkkos langan punaisen.La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.Ken surmais äitiään ei armahinta,kun hälle sopertaapi sorja-rintaLa Tricoteuse?
La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,on onneton, ken sinut nähdä saa,mut kaksinverroin onneton se miesi,min tielle satu et sa milloinkaan.La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.En enää irti pääse silmistäsi.On kutonut mun vangiks valkein käsinLa Tricoteuse.
La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössäon hyvä maata miehen murtuneen.Sua muistaa peltomiesi päivän työssä,sua korven-käyjä yössä yksikseen.La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!La Tricoteuse! Sa hullun viime miete!Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.Kun kuolen, kumpuain ei muista silloinLa Tricoteuse.
Ah, vaeltaja elon erämailla,kysytkö, missä on hän, mistä, ken?Hän menee merten lainehitten lailla,hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.Mut jos sa kysyt, ken tään laulun lauloi,sen teki pohjan poika, kun hän kauloikultaansa, joka katsein kiehtovaisin,suin suloisin ol' ilkein, ihanaisinLa Tricoteuse.
1902.
Rypäletyttö.
Mun nuori, villi viinini, sua ilmaiseks en saanut, niin monet yöt sun tähtesi oon taivasalla maannut.
Sun ostanut ma orjakseinoon pohjan pakkasilta,ja siks ne sinuun koske ei,ei tuulet tunturilta.
Niin useasti uhrit teinma aarni hongan alla,ol' uhrit verta sydämeinja jumala ol' Halla.
Ja näin ma häntä rukoilin:"Oi, sulle kaikki suon ma,älyni, lahjat laulunkinja aatteen tulet tuon ma,
unelmat ujot kunnian ja toivot toimeentulon, myös muistot kodin rakkahan ja siskoseuran sulon.
Eloni kaiken sulle suon,mut lupaa mulle yksi:jos koskaan, koskaan löydän tuon,jot' en saa löydetyksi,
et häneen koskea sa saa, et kesäpäivän kukkaan; hän mulle kaikki muistuttaa, mi mennyt mult' on hukkaan."
1902.
Nocturne.
Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu, kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan, neiti, kesäheinä, sydämeni suurin hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvätseppel vehryt, uus. En ma enää ajaa virvatulta, onpa omanani vuoren kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri, aika seisoo, nukkuu tuuliviiri, edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.
1903.
Bajadeerit.
1.
Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolla!Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla.
Kuumat on suudelmat auringon huulten,kuumempi sylin-anti aron itätuulten.Pala, pala, heinä! vieri, vieri, virta!Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.
2.
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin. Lennä, lennä, lintu, hämyn perho, häily, virvatuli sydämissä, syty, älä säily!
Kyllin on kruunuja karkelijalla, valtakunnat uinuvat vöittemme alla. Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee, kun ma soljen päästän, sotajouset laukee.
1903.
Karavaanikuoro.
Kukka on kasvanut erämaan sannassa, punaraakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.
Tulikuumat niinkuin askelet allammehuulet heljät hiiluvat saatettavallamme,varsi kuin palmu,silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.
Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla; katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla, iho eebenpuusta, hampahat valkean, pyhän norsun luusta.
Intia:
"Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"
Ninive:
"Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"
Intia:
"Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"
Ninive:
"Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa."
Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitettyIntian kruunuhun aron helmi liitetty.Eräpurret sousi,aavalta viiden virran aurinko nousi.
1904.
Kultaiset langat.
Kultaiset langat johtavat taivaasta maahan, kultaiset langat juoksevat rintahan kunkin, hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat; kulkevat, kunne ihminen kulkee, seuraavat häntä hautahan saakka, — ja katkeevat poikki.
Mut astuvi joskus enkeli taivaan, solmivi yhtehen lankaa kaksi keskellä ilmojen aavoa merta, kullassa, kuun päällä, auringon alla; ja usein on ihminen idän puolla toinen ja lännessä toinen ja kumpikin katsovat tähtehen samaan, ja silmät kyynelin kastuu.
Ja usein on mustaakin mustempi toinen ja valkea toinen, eikä he eroansa huomaa; ja usein on syntynyt sydänyöllä toinen ja päivällä toinen, mutta he hämärissä yhtyy; ja sattuu, on synkät he kumpainenkin ja syntiä tehneet ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun ja purevat hampaansa yhteen ja iskevät silmästä tulta, ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori, eikä pilkahda toivo, eikä tuikahda tähti, vaan salamoi ylpeyden autio yö.
Käy taru, silloin jos kultaiset langat toinen ne toisensa taivaalla kohtaa, kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen, kaikuvi virsi, ei virketty muinen, humisee ilma kuin huilu, visertää maa kuni viulu; ja käy taru, katkeevat kultaiset langat, ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi ja katsovat kumpikin toistensa silmiin, ja kasvot päivänä paistaa.
1904.
Atlantis.
Atlantis! Sa tunnetko lauhkeat tuulet?Atlantis! Sa huomaatko palmujen huiskeet?Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.Kera tahdotko tulla?Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.
Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannanja usein on myös kuin kantaisin taivaanjo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,mut auvoni vasta, kun astumme laivaan,punapurjehet saamme.Atlantis! Jo kaikuvat kalliot maamme.
Mun valtani! Kuuletko verteni virrat?Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet.Soi päällämme Salliman vaskiset pirrat;sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet,mun murheeni kukka,nyt hurmani haltiatar hajatukka.
Atlantis! Jo laulavat yllämme laineet.Atlantisl Sen vertemme virrat jo toistaa.Atlantis! Sen kertovat matkamme maineet,kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa.Mun auvoni ylin,tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!
Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan, maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo, me heitämme huolemme heljähän hiekkaan. ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo; sa riemuat, raiut, ja kiirivät metsien tummien kaiut.
Atlantis! Ah armas, me ollaan, me kaksi!Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla.Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,me leikimme kultaisten lehtojen puollaon valkeat yömme,jos päivät on synkät ja toivoton työmme.
Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka ja taaksemme aurinko vaipunut vereen; Atlantis! me laulamme hautahan saakka, kuin unteni manner, me uppoomme mereen, taru mennehet peittää, koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.
1904.
Mies mielipuoleks tulla voi.
Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun impi, oi, en voi ma koskaan jättää.
Sa sylkytät mun sydäntäin kuin veren kiertokulku, ja jos sa vaadit elämäin, niin särkekäämme sulku!
1904.
Korkea veisu.
Sanoi ennen elämä mulle: "Kärsi ja nauti!" Sanoo nyt: "Kärsi!" ei sano muuta. Tahtosi tee, sun vaalin on valta, tien päässä seison, tunnetko murhetta, musta tyttö?
"Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,syttävi, liehtovi lempeni liekin."
Kahle on murhe, sitkeä, vankka,luuhun se puree ja jänteet se jäytää.
"Yöhyt on murhe, viileä, lauha,otsalla tähtien outojen kruunu."
Miekka on murhe, murtava, lyövä,ei ole urhoa, ken sitä kestäis.
"Lahja on murhe, laupias, hellä,miksi et kanssani siunausta jakais?"
Riemuni sulle ma jakaa tahdoin,murheeni yksin kantaa.
"Suuri, summaton lapsi sinä,etkö sa lempinyt koskaan?"
*
"Miksi et virkkanut minulle mitään,Tuijotit tuleen,vaikenit vaivasi kauan?"
Pelkäsin, että et leikkisi enää,et nauraisi enää,naurusi mulle on kallis.
"Näethän, että ma nauran nytkin,katso, ma nauransilmäripsien alta."
Nauranet, itket sydämessäsi, kyynele kiiluu silmäripsien alta.
"Lempivän hymy on kyynelten halki."
Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?
"Rakkaus rintani ahtaaksi teki."
Huoneessa tässä on kuolema käynyt.
*
"Aukaise silmäsi, armas! Täss' olen minä, ja täss' olet sinä, tuossa on tuoli, tuossa on pöytä, ikkuna tuossa, täällä ei muuttunut mitään."
En ole minä, ja et ole sinä, eik' ole huone entinen meillä, armaani, katso, ken tuolilla istuu, ken vuoteella lepää, ken vilkkuvi verhojen takaa!
"Eikö siis koskaan aurinko koita?"
Koittavi pitkä, pilvinen päivä, äänetön ehtoo, lankee lauluton ilta, vailla riemuja, suruja rinnan, vailla vaivoja inehmon mielen, ilman tahtoa, tuntoa, järkeä — hiljainen hämärä, harmaja ikävä, huomenen huolia vailla, siksi kuin päättyy päivien uni, siksi kuin Tuoni tuomitun korjaa, käärivi kerran kärsinehenki hivuksihinsa kuoleman kalpea vaimo.
"Jumalissa juoksun määrä, sulhoni ijäisen ehtoon!"
1904,
Häähymni.
Tyttö:
Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais kerran auringolle, sulle, sydämeni päivänkulta?
Poika:
Lauloin rakkautta onnetonta, kyllin lauloin lemmen kyyneleitä. Miks en laulais kerran onnellista osaa rakastavan onnen myyrän?
Tyttö:
Lauloin mieron linnun lehtipuita, kyllin lauloin vierahitten viitaa. Miks en laulais kerran kurkihirttä, koska kodissani ruusut kukkii?
Poika:
Lauloin kangastusta korven kolkon, kyllin lauloin talotonta tietä. Miks en laulais kerran keidastani, yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?
Tyttö:
Lauloin äärettyyttä yksinäisen, kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa. Miks en laulais kerran äärellistä maata, jota sade, päivä siunaa?
Poika:
Lauloin mahteja ma murtavia, kyllin lauloin jumalitten juhlaa. Miks en laulais kerran ihmislasten häitä, joiss' on suru sulhaspoika?
Kuoro:
Murheet morsiamen helmaa kantaa, tähtitelttaa taivaan vallat kateet, palaa punaisena tuskan tuohus, mutta onnen otsalehti kiiltää.
1905.
Lepaan neiti.
Legenda.
Lukukammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, lumitukka, valkoparta vanhus, kohta mies satavuotinen; kesäpäivä painuu, iltarusko kultaa Kuusiston muurit, tornit, painuu pää myös suuren Suomen piispan, mieli haipuvi haaveisiin.
Mitä miettii pyhä kansan pylväs?Mikä kirja on auki hällä?Tuumiiko hän uutta alttariaTurun tuomiokirkkohon?Taikka tutkii tieteen ongelmia?Ei, on eessänsä hällä taruAbaelardin ynnä Heloisen,heidän kirjeensä hehkuvat.
Kuulkaa, kuinka Heloise haastaa:"Oi, mua kurjista kurjin vaimo,onnettomin onnetonten kesken!Enkö ennen ma seisonutkorkeampana kuin kaikki naiset,koska korkein ma sulle olin?Sitä synkempi ja raskahampioli onneni lankeemus."
Kaikuu kautta vuosisatain ääni vieno, hempeä Heloisen, haastaa intohimon suurta tulta, laulaa laulua suitsuvaa, kuinka lempi kaksi ihmislasta kesken ankaran, synkän ajan, toinen suuri sydämeltä, toinen ajan urhoista oppinein.
Painaa päänsä suuri Suomen piispa,taasen kirjahan tarttuu, lukee:"Sillä missä valtias on taikkaviisas mies sinun vertaises?Missä maassa, missä kaupungissajuostu ei sua katsomahan?Mikä ei sua ikävöinyt impi?Mikä vaimo ei mielinyt?
Mik' ei kadehtinut ruhtinatar rakkauttani ylpeätä? Mikä nainen ylhäinen ei huollut oisi vuoksi mun vuotehein? Lahjat suuret oli sulla, jotka kaikki hurmasi naisten mielet: lahjat laulun sekä tiedon maine, kansakuntien kuuluisuus."
Lukee suuri Suomen piispa. Aukee uksi, astuvi kammiohon vaimo vanha, harmaa hahmoltansa, puku birgitta-nunnan on; ja hän kaniikkihin katseen heittää, joka viipyvi kynnyksellä, ja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti: "Tahdon itseni ripittää."
Poistuu kaniikki. Mut vaimo vanha polvistuu kivipermannolle, ovensuuhun, suvi-illan hämyyn; piispa häntä ei huomaakaan, jatkaa lukemistaan, vaikka ammoin on jo sammunut päivän soihtu, vaikka erota ei vanha silmä enää merkkejä kirjojen.
Outo hälle ei näät taru tämä; monet istunut pitkät puhteet sen on ääress' Suomen suuri piispa, monet valvonut vaivan yöt, koska löivät omantunnon tuskat, koska mielessä muistot nousi rikoksesta nuoruutensa päiväin, helmasynnistä rakkauden.
Kerran kukka Suomen aateliston, suuri, mahtava Maunu Tavast, hengen jättiläinen, Herran urho, mies, min on elo moitteeton, jonka tuntee ajan parhaat, kuulu kesken Europan tiedemiesten, tehnyt tuo on Abaelardin synnin, hänet hurmannut Heloise.
Miehuutensa kukkulalla seisoi silloin mahtava Maunu Tavast, katsoi silmä pitkät pilvenrannat, aatos mittasi kaukomaat, tehnyt matkan oli Pragiin, siellä saanut maisteri-arvon, kuullut Hussin saarnat, lukenut myös kirjat uskon sankarin Wyckliffen.
Kaikki häntä kutsui kauas täältä, enin työ elon suuren, runsaan, mielessänsä monet aatteet hehkui, laaja löi sydän rinnassaan, tahtoi hänkin tehdä valkeutta, nostaa nukkuvat omattunnot, tunsi voiman kuolla roviolla taikka hallita maailmaa.
Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi, missä taisteli miehet, tahdot, kussa kuulut opin ahjot suitsui, Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan, sinne paloi Suomen miehen mieli, kera urhojen kilpasille, maihin, missä päivä lämmin paistoi, kukki kulttuuri, ihmisyys.
Silloin syvään huokas Suomen honka, muistui korkeat kuuset mieleen, palasi hän kaukomatkaltansa koissa käymähän isäinsä, käymään Hämeen Kiialassa, mistä lähtenyt oli suuri suku, viipymähän luona veljen armaan, Hauhon huikean tuomarin.
Ja hän matkas monet maat ja meret, saapui Tukholman kautta Turkuun, tapasi hän siellä taaton harmaan: ollut voutina Kuusiston oli tuo jo Hemming-piispan aikaan; vaan nyt vanhana, sokeana seisoi Turun laiturilla, sulki syliin poikansa suuren hän.
Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli, synnyinmaa miten kumahteli alla orhin kavioiden, näki Hämeen harjuilta väljät veet, ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui Suomen suurilla kankahilla, ja hän päätyi Lepaan kartanohon, siellä vieraili viikon, kaks.
Teki silloin suuren surmasynnin hengen mies valovoittohinen: näki Anna, Lepaan neiti, hänet, kauan impeä katsoi hän; unohtuivat uskon riidat häitä, vala kirkolle vannomansa, tunsi, kuinka virtas sydämeensä veri voimakas Tavastein.
Nauratti hän naisen nuoren. Eikä silloin kaartunut Ranskan taivas, humisseet ei silloin Seinen aallot, päivä paistanut Pariisin, mutta huokas synkkä Suomen honka, itki himmeä Hämeen järvi, koska sortui Heloisen helmaan Suomen ankara Abaelard.
Meni luostarihin Anna Lepaa, tuli piispaksi Maunu Tavast, poika heillä Olaus Magni oli, tiennyt ei tämä synnystään, kulki taaton opintietä; juuri kirjeen hän oli kirjoittanut, missä kertoi kotiin saapuvansa bakkalaario-lakkineen.
Häntä vartoi Suomen vanha piispa, vartoi lapsuuden leikkikentät, saaret, salmet, niemet, vartoi koko linna korkea Kuusiston, Pekka Karpalainen, linnan vouti, Rankonen, asemiesi myöskin, enin kenties tytär Karpalaisen, keltakutrinen Elina.
Mutta kammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, kesken muistojensa muinaisien, kesken valkean kesätyön, kuulee, kuinka Heloise huutaa kautta aikojen armastansa, lukee, vaikka erota ei silmä enää merkkejä kirjojen.
"Peljännyt en loukata ma Luojaa, sua loukata pelkäsin ma, tein ma silloin sinun tahtos jälkeen enkä taivahan Jumalan, koska peitin nunnanhuntuun pääni; luulin synninkin peittäväni, nyt ma olen kurjin kuolevista, Herra on minut hyljännyt.
Seurasivat rakkautemme muistot mua äärelle alttarinkin, kunne kasvot käännän, siellä sinä, mitä mietinkin, mieless' oot, sun on piirtees Ristiinsnaulitulla, sun soi äänesi messun halki, rukouksessani hartaimmassa haave syntinen sylkähtää.
Itkeä mun pitäis itseäni, sentään entistä aikaa halaan, katua mun tulis kauhistusta, sentään toivotan takaisin. Ken mun päästää kuolon kahlehista? Kristus ei mua kuule enää. Huokaan riemujani rauenneita enkä autuutta sieluni.
Kaikki päivät rakkautemme pyhän nyt mun mieleeni kangastuvat, kaikki paikat, kussa lankesimme, hetki hekkuman jokainen, kaikki, kaikki uudellensa elän, vuoteessain edes saa en rauhaa, silloin tällöin liike vaistomainen ilmoittaa ikävöimisen."
Lukee Suomen suuri piispa, Vastaa silloin nais-ääni helähtävä ovensuusta, hämärästä illan, kautta valkean kesätyön; jatkaa siitä, mihin loppui luku, vaimo saapunut salaa äsken, nousee paatiselta permannolta, hunnun heittävi kasvoiltaan.
"Sua tottelin ma, Maunu Tavast, vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun, tein sen näyttääkseni, että olit herra ruumiini, sieluni. Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli, säilyi syntinen sydämeni, tässä seison, kurjempi kuin ennen, mutta muistoissa autuas.
Luoja laupias sen tietää, sulta muuta etsinyt en ma ole kuin sua itseäsi yksin: sua pyysin, en sinun omaasi. Halannut en huomenlahjaa sulta enkä liittoa vihkilemmen, sua yksin ikävöitsin, itkin, en sun arvoas, kunniaas.
Vaikka keisari, maailman herra, ois mun vaatinut vaimoksensa, morsiuskammioonsa vienyt minut, mulle tarjonnut valtikan, ja ma ollut oisin keisarinna, kansakuntien kumartama, ihanampi, ijäisempi mulle oli olla sun porttosi."
Ylös syöksee Suomen suuri piispa, vait on korkea Anna Lepaa; singahtavat aamuruskon siivet, hämy mennyt on lyhven yön. Päivä nuori taivaanrannan takaa kultaa Kuusiston muurit, tornit, torahtavat torvet kartanolla, saapuu oppinut Olavi.
1907.
Nuori nainen
Keski-yön kuoro.
Milloin on ihmisen tuomio tullut?Silloin kun totta ovat haaveet hullut.
Silloin kun elämä on kauniimpi unta,luonto itse ihanampi laulun vitilunta.
Murru! Jo mahtinsa maailma näyttää,taivahat taiteen keinoja käyttää.
Sorru! Jo jumalat tarttuvat soittoon,jumalien juhlavirret vievät aina voittoon,
Toiveesi täyttymystä laulaa yössä kuoro.Kuole! Kuolemattomilla on nyt sanan vuoro.
Luovat, mit' ei mielikuva miehen luoda voinut:kauneuden, jota sielun ikäyys on soinut;
muodon, jok'on koskematon moitteen ja nuhteenkuin on tähdet korkeat kotilieden suhteen;
hengen, mi aineensa joka hiilen hiiluu.Hiljaa! Nyt Mestarin tulikirjat kiiluu.
Nähdä sait sa salamassa unelmaisi neitseen.Trubaduuri, vaikene! Ritari, syöksy peitseen!
1907.
Lapin lauluja.
(1907).
1. Velhon virsi.
Joutsen jäinen Ruijan rannan,laulun lahjan sulle annan.
Neuvon Manan mahtivirret,kimmahutan rinnan kirret.
Laulat Lapin yöhön kukat,surun suolle ruusurukat.
Kaiut kimmellykset kiteen,harhat haaveen, mielipiteen.
Raiut revontulten voitot,rikosten ja riemun soitot.
Helkät niinkuin hyyssä heinäsydän särkyy säveleinä.
Sinä Ruijan joutsen jäinen,minä Surma seppelpäinen.
2. Naisen hyvyys.
Pinnalla aaltojen tuhanten ajo, pohjalla kuolon himmeä kajo.
Yksi ja monion naisen veri,sama on ainakuin valtameri.
Kaunis myrskyssä,kauniimpi tyynnä,päivänpaisteessakylmänä kyynä.
Aalto on ahnas.syvyys on hellä,surmaa sankarinlempeydellä.
Huomenen huolissamerimies soutaa;pohjalla ijätiuinua joutaa.
Päällä kuun sekätähtien päily,alla yön syvänhämyjen häily.
Pinta on pettävä, tosi on syvyys, turmaa tuova kuin naisen hyvyys.
3. Noidan neiet.
Hiihteli sininen neiti sinisessä tähti-yössä, unessa etäisen onnen,
Tuo tuli punainen neitipunaisessa pakkasessa,taistossa elon ja kuolon
Tytti keltainen käveli keltaisessa auringossa, voitossa vihollisteni.
Ne oli eloni neiet.
4. Ruijan rukous.
Onnen viimeinen, vihanta muisto, tarun hohtava talvipuisto, syksyn kuurainen kukkariuku, keväthangilla hopeatiuku, pulkka puikkiva, maassa härmä, kivi tahkottu, kimmel-särmä, tähti katsova syvään kaivoon, hulluus, iskevä urhon aivoon, runo, raikuva tuonen takaa, virsi salliman vasken-vakaa, olet minulle, ah, outo yrtti, miehen murheisen hautamyrtti:
Kasva kauniina, nouse norjana, muille vapaana, mulle orjana, kohti korkeutta ylene ylväänä ihanan itsesi pyhänä pylväänä, kerro ihmisten kuulla kummia, sanele turpeesta sanoja tummia, miehen mennehen nouse mullasta, kerro keväästä, laulun kullasta, puhu puhtahin unelma sankarin, virka vainajan vaiva ankarin, ettei yllä hän elämän kukkaan, että huutaa hän sinua hukkaan!
5. Hangen lapsia.
Päämme päällätaivahan uhka;laulun lippaassatunteen tuhka.
Yössä, hangellayhtyi tiemme.Hangen lapsiaLapista liemme.
6. Punahilkka.
Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees ikävääni?
Muistelen päivin ja öin,karkoitan toimin ja töinääntä, mi mielessä soi,armasta, ah, ikävöin.
Suur' oli silmäsi sulo,kauniimpi kyynelten tulo,kaunein lahjoista taivaannaurusi kulkeva kulo.
Räiskähti hylkivä hymy,leimahti lempesi lymy,vastasi ihmisten vaivaanJumalan pilvien jymy.
Silloin mun ratkesi rinta,petti jo peittävä pinta,turhaan ma tultani salaan,itken, ah, ihaninta!
Muut eivät ymmärrä sua,muut eivät liikuta mua,murheessa hiiltyen halaan.kaunista kadotettua.
Sammu jo polttava säen!Milloin sun jällehen näen?Löydänkö keskeltä laajanmaailman markkinaväen?
Turulta naurun ja pilkankohtaanko korkeanilkan,usmasta ukkosen vaajan,metsästä, ah, Punahilkan?
7. Lapinkävijä.
Pakkanen kiihtyy, on hetki eron.Murhaten maksoi Lappi veron.
Sinä sinne ja tänne minä:sinne sieluni, kunne sinä.
Hyvästi silmäsi tulinen repo!Hyvästi varren valkea lepo!
Kuolla taidan, en olla vanki.Taivas on taattoni, emoni hanki.
8. Jääkukka.
Syytön olin minä,sen kuudan-yö seuloi,syytön olit sinä,sen tähti-neiet neuloi.
Katuisinko sitä? —Sydämeni härmää.Mitä itket, mitä? —Jääkukan särmää.
Tunnen syntysi.
Muille outo on olento sinun. Tunnen syntysi, olet minun.
Selitän sielusi,päästän pulman,arvoituksesijulistan julman.
Taidan sanoa, kuka olet. Turhaan muiden polkuja polet.
1907
Kultaperho.
Perho, perho, kultaperho, kuinka sua säälinkään! Kuluu siipes kultaverho yössä talven, maassa jään.
Ruma uhkaa yltä, alta, pois on kauniin kaukotie, vaan on pieni perhon valta, lentimes vain lemmen lie.
1907.
Nuori nainen.
Liukas niinkuin lumella suksi, kova niinkuin kuolon uksi, kitkerä niinkuin kiukaan lieska, makea niinkuin maito ja rieska, leikkivä niinkuin lehti haavan, ankara niinkuin aalto aavan, synkkä niinkuin suossa vuori — niin on lemmessä nainen nuori.
1907.
Lauluton kesä.
Lemmen lehti, Luojan terttu, pyhän viidan virpi! Mik' on meidän metsällämme, kun ei linnut laula?
Joka varhain valvahti, se varhain maata menee. Väsynyt on sydämeni, lauluni myös mykkä.
1907.
Meren maininki.
Meren maininki liikahtaa,kuuhut kultaansa rakastaa.Paisuu valkeat vetten pinnatniinkuin nukkuvan neidon rinnat.
Meri kultaansa odottaa.Mustasukkainen suree maa.Meri hyrskyy ja aallot aukee,kuuhut kultansa syliin raukee.